Ristiriitoja: Novelleja - 1

  
  RISTIRIITOJA
  Novelleja
  Kirj.
  SELMA ANTTILA
  
  
  
  Helsingissä,
  Kustannusosakeyhtiö Otava,
  1912.
  
  
  SISÄLLYS:
   Virran mukana
   Hämähäkki.
   Pyörteessä.
   Kihlajaiset.
   Pintapukki.
   Kellarissa.
   Juhannuskoivu.
  
  
  VIRRAN MUKANA
  
  On kirkas sunnuntainen syyskuun päivä. Mäen laidasta katselen
  alas ihmisvilinään pitkällä sillalla. Voin erottaa ihmisten
  vaateparren, heidän kasvonsa ja korunsa, voin kuulla äänten soinnun
  ja päätellä ulkomuodosta, mille yhteiskunnan portaalle kukin heistä
  kuuluu. Vesi kimaltelee sillan alla nytteiden lomissa. Silta on
  tilapäinen, notkuva, puinen rakenne, palkeista ja parruista kyhätty
  väliaikaiseksi kulkuväyläksi, kunnes kaupungin uusi rautainen silta
  ojentaa vahvat käsivartensa lahdenpoukaman poikki. Se on kyllä
  kestävä horjumatta ja notkumatta kaikki odottamattomat kolaukset,
  raskaiden raitiovaunujen kiitämisen, sotajoukon marssimisen ja
  ihmisten paljouden.
  Ylhäisö palaa sunnuntaiajelultaan puistosta. On siinä joskus
  kaksivaljakko, rivi välkkyviä kääsejä, pärryttäviä autoja,
  yksinkertaisia ajurinkärryjä, polkupyöriä ja suuren joukon
  itsevaltias raitiovaunu. Kulkijat ovat kaikki sunnuntaiasussa ja
  sunnuntairavissa, tasaisesti edeten kuin virta uomassaan. Se onkin
  virran valtavuo, laaja, voimakas ja varma. Siinä kuljetaan hohtavin
  rinnoin ja välkkyvin pinnoin. Siinä heiluu töyhdöt ja loistaa
  komeat keväiset puvut. Iloiset kasvot puhuvat toiveista, voimasta
  ja terveydestä. Se on elämän riemua, elämän kukkaa, houkuttelevaa,
  mukaansa vievää virranjuoksua.
  Sillan sivukäytävillä kulkee suunnat vastakkain. Jos mielit minne
  mennä, älä käänny samalla puolella, vaihda latua, seuraa virran
  mukana. Sinä astut sivukäytävällä omilla jaloillasi, pysyt pystyssä
  omin voimin, et voi jäädä seisomaan joutumatta joukon tielle, et voi
  käydä vastavirtaa tulematta tölmityksi.
  Saat hiljentää taikka kiirehtää askeleitasi voimiesi mukaan ja
  katsella valtavuota sillan keskiväylässä. Jos onni sinua auttaa ja
  ystäväsi kutsuu vaunuihinsa, voit rohkealla hyppäyksellä saavuttaa
  onnesi ja valtaväylässä ajaa huristaa sivutse jalankulkijajoukon.
  Taikka jos rohkenet juosta kiitävien hevosten editse, jos hermosi
  kestävät autojen rämistävää pärrytystä, jos luusi ovat kyllin
  lujat niiden alle jäädäksesi ja jalkasi kyllin nopsat saavuttamaan
  raitiovaunun vauhdissaan ja hyppäämään sen portaalle, voit sen
  täyteen sullotulla penkillä jouduttaa matkaasi eteenpäin rientäessäsi.
  Mutta jos väsymys ja epätoivo sinut valtaa keskellä ihmisvirtaa, voit
  luuhistua maahan, heittäytyä alentuvana armoa anomaan, voit tulla
  poljetuksi, voit syöksyä valtavuon vaunujen alle murskattavaksi,
  mutta sinä et saa vaatia liikettä itsesi vuoksi pysähtymään, et
  valtaväylässä etkä sivukäytävällä. Liike seuraa omia kovia lakejaan.
  Kulje arki-illoin pitkin pitkää siltaa. Vastaasi vaeltaa taaskin
  ihmisvirta. Siinä on oikein valtava tulva. Päätäsi pyörryttää ja
  silmissäsi vilisee. Olet joutunut vastavirtaan. Varusta siis voimasi,
  siristä itsesi, ponnahtele eteenpäin kuin lohi koskessa. Silloin
  näet vastaantulevat kasvoista kasvoihin, tunnet oman avuttomuutesi
  ja manaat onnettomuutta, joka heitti väärälle ladulle. Mutta jos
  tyydyt osaasi ja katselet elämääsi tyynesti, voit tutkia asemaasi ja
  vastaantulevia.
  Siinä on miestä ja naista, lasta, neitoa ja nuorukaista, kullakin
  työnsä leima kasvoissa ja vaatteissansa. Nuoren sepän mustuneet
  kasvot ja säihkyvät silmät välähtävät edessäsi -- virtaan katoovat.
  Hän kulkee kiihkeänä kuin kapinoiva, rauhaton ajanhenki häntä
  vainoisi.
  Hitaammin astuu vanha muurari katsoen kauas kuin yhä vieläkin
  silmäisi korkean muurin laidalta ihmisten kiehuvaan kiireeseen
  alhaalla kadulla. Silmien tyynessä kuvastuu tunne kuin arvostaisi hän
  turhiksi ihmisten tuliset touhut. Hän astuu hitaammin, varmemmin ja
  pitemmin askelin kuin nuori seppä. Ja hän on itselleen ostanut pienen
  talon laitakaupungilla, josta pian voi tulla keskikaupunginosa.
  Hän on kouluttanut lapsensa ja saattanut ne vaunuihin tuohon
  valtaväylälle ajamaan. Hän on itse päässyt rannan tyyneen veteen.
  Roteva nainen polkee siltaa kuin polkisi vieläkin telineportaita
  nuokkuvan raskaassa tahdissa. Elämä on hänelle tiilitaakka ja sitä
  hän kantaa arvokkaasti.
  Neitonen sipsuttaa vikkelästi muodikkaassa hameessaan. Hattu heilaa
  hiuslaitteella ja kasvoilla on ummehtuneen ompeluhuoneen painama
  harmaus.
  Perheenisät kantavat pientä puutaakkaa lämpimiksi lapsilleen.
  Pikkutytöt kirjat kainalossaan kikattavat ja toimivat toisiaan, ja
  poikien tuima joukko työntää lujan kyynärpään oikeaan ja vasempaan.
  On siinä virrassa käyriä varsia, sameita katseita ja hitaita,
  voimattomia askeleita. On siinä röyhkeitä silmäyksiä ja äreitä
  huudahduksia, on siinä ihmiskunnan mutavesiä. Mutta on siinä uljaita
  miehiä ja kauniita, kainoja naisia. On siinä hymyilyä, onnea ja iloa.
  Kaikilla on sama leima. He ovat työn aateloimat. Heissä on voimaa
  rääsyjen alla. Heissä on pontta ja sitkeyttä.
  Valtavuossa vaunut kiitävät nyt kiivaammin kuin sunnuntaiajossa.
  Johtomiehet ajavat tiukka ilme kasvoillaan ja kiireen tuli silmissään
  kuin olisi matka taisteloon. Heille on työ järjen työtä. Älä kysy,
  älä päättele muodosta taikka kasvojen ilmeestä. Pitäisi tuntea miestä
  myöten, tutkia laajat asiat, selailla kirjat, päästellä solmut, olla
  tuhat kättä ja sata päätä. Ja jos kerran selvän saisit, joutuisit
  ehkä virrasta kosken kuohuun, syöksyisit sinne nurin niskoin.
  Ehkä saat heiltä päännyökkäyksen, ystävällisen tervehdyksen ja
  silloin he varmaan tuntevat kuuluvansa tähän virtaan ja katselevat
  sivukäytävillä kulkijoita ylemmällä ymmärryksellä taikka johtajan
  hallitsevalla vakavuudella.
  Taikka he ovat niin kiinteissä ajatuksissa, että näkevät ulkomaailman
  vain oman työnsä yhteydessä. He katsovat suoraan eteenpäin, pitävät
  varmasti suuntansa, sivuuttavat juoksussa kaikki muut, vetävät vedet
  mukanaan lankasuorana keskivirtana, voimallansa tukien vellovia
  pyörteitä.
  Näin on kulkenut ihmisvirta pitkin pitkää siltaa kesät, talvet,
  vuodet, vuosikymmenet: työstä tullen, kotiin mennen, kotoa tullen,
  työhön mennen. Tuolta he illoin kaikki tulevat komeamman kaupungin
  puolelta. Sitä he yksin voimin rakentavat. Sieltä työn armeijaa
  virtaa kaikkialta kuin puroja vuorimaalta.
  Tuo heidän kuulu kaupunkinsa on heille rakas kuin kullekin on oma
  luoma.
  Se on kasvanut taajaan ja varmaan, se on maksanut hien ja vaivan. Nyt
  se kohoaa kauniina, laajana, korkeana, sivistyksen viljamaana.
  Tuo ihmisvirta sen tietää ja tuntee. Sen valtaväylä ja syrjävirrat
  tajuavat sydäntensä yhteisen sykinnän. He ovat kaikki herännyttä,
  noussutta kansaa.
  Yhdessä kasvoi rakentajakansa rakennuksensa keralla.
   Se yhtä on muuria,
   yhtä on verta.
   Sama on sillä elämäkerta.
   Jos kaatuu muuri,
   kaatuu sen kanssa
   uskollisena rakentajansa!
  Kuulet kyllä vastavirtaa astuessasi näiden sanojen tahdin ja
  tunnustat samalla elämänlain, jonka tämä kulku, tämä virta itsellensä
  luo. Sen elämä on järjellistä täytymystä, jota eivät maan mahdit
  eikä aseelliset vahdit voi muuksi muuttaa. Rakentajakansa elää tässä
  työssään, vaikka tuhat kuolemaa sen kintereillä kulkisi ja ylitse
  ajaisi! Sitä ei sulut eikä vuoretkaan estä. Se poistaa sulut, se
  puhkoo vuoret. Se tahtoo työhön!
   * * * * *
  Virrassa on monta pyörrettä ja kullakin on oma voimamääränsä, joka
  imee vesiä vauhtiinsa ja niitä vellottuaan työntää yhä suurempaan ja
  suurempaan pyörteeseen -- taikka siirtää rantatyyneen.
  Mikä pyörre lienee heittänyt kansanpaljouden tälle sillalle ja saanut
  sen alistamaan jättiläisvoimansa tämän kaupungin rakentamiselle?
  Lieneekö se uusien elämänmuotojen etsiminen, se vapautta janoova
  tahto, joka kaikkialla kaihtaa orjuutta, pelkää raskasta raajoilla
  raatamista aina yhtä harmaassa tavanmukaisuudessa, pyrkii ruumistaan
  lepuuttamaan järjen suvannossa, etsii valoisempia asumasijoja,
  iloisempia ihmisiä, vilkkaampaa liikettä. Se heittäytyy vinhaan
  virtaan kysymättä osaako uida. Se ponnistelee, nousee, vaipuu,
  hukkuukin. Mutta vaikka uhrit ovat monet, paisuu virran voima
  valtavaksi. Ja vaikka he seuraisivat virran painoa suunnasta,
  päämäärästä tietämättä, alistuen valveutuneiden johtoon, tuottavat he
  niinkin hyötyä.
  Kaikki mutaiset ja likaiset pohjavedetkin virta vetää syvennyksistä
  eteenpäin kiitäessään, syventäen ja laajentaen latuaan. Vasta kun
  uoma on puhdas ja pohja kova, virranjuoksu tasainen, selvenevät vedet
  ja muta painuu pohjaan kiteytyäkseen lujaksi maaperäksi.
  Ihmisvirrassa vallitsee vesien laki. Se on saanut alkunsa kaukaa,
  laajasta maasta, niistä seuduista, joissa taistelu on ollut kiihkein
  ja elämänhalu voimakkain. Sen on sisällisen voiman pakko kuljettanut
  yhä kauemmaksi, kuumaan pyörteeseen, elämän otteluun, niinkuin maan
  uumenista vesi virtana pyrkii mereen.
  
  
  HÄMÄHÄKKI
  
  He saapuivat päiväjunalla kaupunkiin, tohtori Vaski ja hänen nuori
  rouvansa Silla Allenberg oltuaan kesän ulkomailla häämatkallaan.
  Tohtori oli keväällä nimitetty historian lehtoriksi kaupungin
  reaalilyseoon ja astui nyt syyskuun alusta virkaansa. He eivät
  huomanneet kiireellisessä touhussaan pikkukaupunkilaisten ihailevia
  silmäyksiä, joihin siellä täällä sekaantui kaihoista kateutta: miksi
  toisille ihmisille elämä on rakkautta ja kukitettuna kulkemista
  ulkomaan matkoilla ja toisille pelkkää tehtaan savussa elämistä
  taikka kauppapuodeissa seisomista?
  Nuori pari ajoi kaupungin suuren puiston laidasta vuokraamaansa
  asuntoon.
  -- Kummallista herrasväkeä he mahtavat olla, sanottiin keväällä, --
  mennä nyt sellaiset hienot ihmiset asumaan yksinäiselle kulmalle.
  Juopot siellä pulloinensa pelmuaa, vaan ei oikeat ihmiset.
  Tohtori Vaski ja Silla olivat ihastuneet somaan oman kodin kolkkaan,
  jonne ei ulottunut kaupungin tehdasten savu eikä melu. Se oli
  omaan rauhaansa ja kauneuteensa unohdettu Mäntypuiston kulmake,
  kaupunkilaisten mielestä kaukana, koska sinne oli neljän poikkikadun
  matka liikkeen keskuksesta.
  Jokin ulkoseutulainen yrittelijä oli rakentanut tälle kulmalle
  kauniin talon ja myynyt sen tappiolla suuttuneena kaupunkilaisten
  piintyneeseen tapaan asua ahtaasti liikekadun varrella, jättäen
  tyhjäksi hänen kauniin talonsa. Ostaja oli ulkomaalainen,
  verkatehtaan palveluksessa oleva värjärimestari, jota sanottiin
  insinööriksi. Tohtori Vaski ja Silla rouva hämmästyivät suuresti
  nähdessään kukkalaatikot akkunain alla, aivan kuin Saksan
  huvilakaupungeissa, ja yhteisillä portailla komeilivat ruukkukasvit
  syyskesän ihanassa rehevyydessä.
  -- Tällaista emme olisi voineet unissammekaan toivoa! huudahti pikku
  rouva jääden lumottuna katselemaan kukkien heleitä värejä.
  Tavarat saatiin kärryiltä pian huoneisiin, jolloin heitä odotti uusi
  yllätys. Sillan äiti, konsulinna Allenberg, oli Helsingissä hyvästi
  jättäessään kuiskannut jotakin salaperäisistä kotitontuista Aimolle.
  Junassa Silla uteli, mitä äiti oli sanonut.
  -- En minä oikein ymmärtänyt, myhähti Aimo.
  -- Se on niin sinun tapaistasi, pikku mies! nauroi Silla. -- Et ole
  vähääkään utelias, otat asiat niinkuin ne sinulle annetaan.
  -- Lieneekö tuo niin, oli Aimo sanonut. Hän ei koskaan väitellyt
  Sillan kanssa. Olisihan taistelu ollut liian epätasainen. Tohtorin
  puolella kymmenvuotinen vanhemmuus, laajojen opintojen kypsyys,
  teoreetikon tarkkuus, hermostuneen melkein naisellisesti herkän
  kirjamiehen arkatuntoisuus -- Sillan puolella kiehtova sulous ja
  liikuttava itsekkäisyys, lapsekas elämänhalu, joka ei välittänyt
  syistä eikä seurauksista ja kaikkein vähimmän teorioista. Vai
  lieneekö siihen vaikuttanut myöskin se, että Aimo oli ollut
  Sillan opettajana ja heidän välillään siis oli alun pitäen ollut
  jonkinlainen juopa, joka tarvitsi pitkät ajat mennäkseen täydelleen
  umpeen.
  Konsulinna oli itse ollut heidän kotitonttunaan, luonut lumoavan
  pesän neljästä valoisasta ja komeasta huoneesta, sijottaen esineet,
  vanhat ja uudet huonekalut, verhot, matot ja muut koristeet, niin
  että ne tekivät keskenään sulan sovinnon. Koti oli täydellinen
  ja nuori rouva anasti sen heti juosten eteisestä saliin,
  ruokahuoneeseen, makuukamariin ja miehensä huoneeseen. Keittiö oli
  vain palvelijaa vailla, sillä hänen piti tulla vasta yöjunalla.
  -- Tätähän mamma tarkottikin, kun puhui sinulle tontusta, huusi
  Silla ja omisti kaiken luonnollisena saatavanaan niinkuin hän olisi
  omistanut neulojalta saapuneen uuden puvun taikka korun ilman
  erityistä hämmästystä taikka kiitollisuutta.
  Tohtori oli vaiti ja katseli kaikkea hiljaisella hartaudella.
  Hänen kodissaan, pienessä kappalaisen pappilassa, oli totuttu
  melkein talonpoikaiseen niukkuuteen, ainoana ylellisyytenä äidin
  äärimmäinen puhtaus ja komeimpana koruompeleena isän messupaita, jota
  säilytettiin kansliassa, sillä sakastissa oli rottia.
  Hän oli salaisella ilolla ja pelolla odottanut täydellistä
  sekamelskaa, johon vähän vähällä saisi järjestyksen. Nyt tuntui kuin
  olisi tultu hienoon hotelliin, ja siitä hän oli hentomielisyyteen
  saakka liikutettu ja sanattomassa ihailussaan kiitollinen Sillan
  äidille.
  -- Sinun äitisi on paljon uhrannut ja vaivaa nähnyt meidän vuoksemme!
  sanoi hän painaen Sillan hartioita rintaansa vasten. -- Minä
  tahtoisin sähköttää hänelle kiitokseni.
  -- Ei tarvitse, sanoi Silla, -- katsohan tuonne, eteisen seinälle!
  -- Telefoni! huudahti tohtori. -- Kas, kun en sitä ennen huomannut!
  Hän tarkasti luetteloa. Siinä ei ollut vielä heidän numeroaan, mutta
  se oli kirjoitettu kanteen.
  -- Mamma on perinpohjainen eikä minua kummastuttaisi, vaikka
  löytäisimmekin fonografin salin pöydältä taikka sähkösilittimen ja
  pölynimijän keittiöstä, sanoi Silla.
  Aimo soitti ja sai heti puhelun. Silla seisoi vieressä ja nauroi
  Aimon liikutuksesta värisevää ääntä ja hiukan kankeaa, kirjallista
  ruotsinkieltä. Rouva Allenberg ei puhunut suomea. Aimo antoi pian
  puhetorven Sillalle ja siirtyi omaan kamariinsa. Puhelu venyi
  pitkäksi, sillä mammalla oli tuhansia asioita sanottavana, jotka
  lähdön kiireessä olivat jääneet selittämättä.
  -- Älä ole noin nolo, Aimo, sanoi Silla. -- Katsos, tässähän on
  pitkäliina, jonka keväällä neuloin. Muistathan kuinka se usein putosi
  lattialle, ja siinä on niin hirveitä virheitä. Ja tässä on meidän
  yhdessä kutomamme villapeite. Sinä hasasit langat ja minä koetin
  niitä keriä, mutta äiti taisi sittenkin sen kutoa. Ja tämä sinun
  vanha sohvasi sieltä maalta, kotoasi, on kuitenkin kaikesta paras,
  aivan kuin tätä huonetta varten tehty. Eikö täällä ole melkein yhtä
  somaa kuin kotona Helsingissä? Mamma osaa sovitella.
  -- Minä tahtoisin myydä sohvani ja ostaa uuden, sanoi Aimo kääntyen
  pois Sillasta.
  -- Elähän nyt, minä pidän siitä, se on niin leveä ja tilava, siihen
  ihan hukkuu, voi loikoa poikin ja pitkin, ei pää satu eikä jalat jää
  tukea vaille. Miksi sinä sen möisit? Pidäthän sinä kaikesta vanhasta
  ja varsinkin kotoasi tuoduista esineistä! rupatti Silla.
  -- Minä olen virunut siinä kuusi viikkoa vaarallisesti sairaana
  eikä muistot siltä ajalta ole valoisia, ne ahdistavat minua vielä
  vuosienkin päästä nähdessäni tuon sohvan.
  -- Aimo kulta, älä sitä raukkaa myy! Se on niin hyvän ja tutun
  näköinen, että oikein sääliksi käy.
  -- Sinä säälit sohvaa, vaan et minua, naurahti Aimo.
  -- Sohva on teistä kahdesta avuttomampi, ja minä olen ritarillinen,
  puolustan heikompaa.
  Tohtori kohotti hartioitaan pysyen uskollisena periaatteelleen: ei
  väitellä.
  -- Mikä sinua silloin vaivasi? kysyi Silla hetken kuluttua.
  En ole tainnut kertoa sinulle, minulla oli umpisuolen tulehdus.
  -- Leikattiinko se?
  -- Ei sen pahempi, se riemu taitaa olla joskus toiste minulle suotu.
  -- Kaikkea sinä nyt ennustelet. Tämä on tosiaan hassua, tavarat ovat
  vielä repuissa ja mytyissä, ja me puhumme umpisuolesta. Aimo, avaahan
  näitä, niin puretaan.
  Silla rouva liikkui ketteränä huoneesta huoneeseen, otti hattuvasusta
  suuren, keveän silkkihuivin, heitti sen päänsä päälle kannatellen
  sitä käsillään kuin intialainen morsian ja kietoi sen sitten
  lanteilleen itämaalaiseen tapaan mennessään makuuhuoneeseen
  katsellakseen itseään peilissä. Huone oli valoisa ja tilava, vain
  muutamia huonekaluja: kaksi veistoksilla koristettua sänkyä eri
  seinillä ja taustassa leveä peili, joka ulottui puoliväliin seinää
  kuvastaen huoneen toisin verroin suuremmaksi. Peilissä näkyi
  vaalealla merinosaalilla peitetty turkkilainen sohva, vastakkaisella
  oviseinällä ja sen vieressä marmorisella hyllypöydällä kreikkalainen
  maljakko. Silla otti sen käteensä, nosti kevyesti päänsä päälle
  kantaen sitä itämaalaisten naisten tapaan. Punaiset harsoverhot
  loivat huoneeseen tarumaisen hämäryyden ja nuoren rouvan suloisiin
  liikkeisiin yhtyi hiljainen hyräily. Hän katseli kuvaansa peilissä,
  vaihtoi leikkinsä todelliseksi tanssiksi pitäen peilikuvaa
  vastatanssijanaan.
  Aimon ihastuneessa katseessa oli enemmän esteetikon kauneudeniloa
  kuin rakastuneen miehen hurmiota.
  -- Oletko tyytyväinen? huusi Silla hänelle. Aimo otti hänet syliin ja
  suuteli kevyesti.
  -- Mistä tämä hellyys on kotoisin? kysyi Silla nauraen.
  -- Sinä olet hurmaava, suloinen, rakas...
  -- Ja hupakko. Niin olenkin, saadaan nähdä, kuinka kauan viihdymme
  täällä?
  -- Minun työni on täällä.
  -- Sanoinhan jo keväällä, että sinun pitää pian hakea Helsinkiin.
  -- Silla kultaseni, voi mennä kymmeniä vuosia, ennenkuin tulee virka
  avoimeksi.
  Sillan vartalo jäykistyi ja kevyellä nykäyksellä hän irroitti itsensä
  miehensä syleilystä.
  -- Tiedäthän sinä, että tanssi on minun erikoisalani. Olen käynyt
  senkin seitsemät opit ja kurssit. Missä minä täällä tanssisin,
  mokomassa sopessa!
  Aimo kääntyi akkunaan peittääkseen sitä tuskallista kiihtymystä, joka
  hänet aina valtasi, kun Silla puhui tanssistaan. Olihan se viatonta,
  mutta nyt hänen täytyi muuttua vakavaksi -- ei käynyt muuten päinsä,
  voisihan se houkutella, ties mihin.
  -- Nyt sinä taas nökötät! sanoi Silla lapsellisesti. -- Otetaan
  auki mattokäärö. Se suuri persialainen tulee tähän peilin eteen
  keskilattialle ja ulottuu kummankin sängyn kohdalle. Saatpa nähdä,
  kuinka sen vaalea kirjavuus tekee huoneen iloiseksi.
  Silla innostui tavarain purkamisesta, heitteli niitä pinottain
  lattialle, pöydille, sohville, sekaisin nuotteja, kirjoja, harsoja,
  pitsejä, liinoja, verhoja, porsliineja, maljakoita, joita hän oli
  suurella vaivalla keräillyt maailman kaupungeista, ihania veistokuvia
  pienoiskoossa, toalettiesineitä, hajuvesipulloja, hemmotellun ja
  hienon naisen tuhansiin tarpeisiin varattuja suloisia, pieniä,
  salaperäisiä ja kalliita esineitä.
  Äkkiä hän heitti kaikki katsellen avuttomana ympärilleen.
  -- Kuule, Aimo, minne nämä nyt saan kaikki mahtumaan? Mamman
  järjestys ei sittenkään sovi. Täytyy saada enemmän hyllyjä ja
  patsaita ja koloja ja laatikoita. Minne minä laitan kaikki pukuni ja
  helyni ja toalettikapineet?
  Vastausta odottamatta hän juoksi saliin ja huusi:
  -- Aimo, tulehan muuttamaan huonekaluja uuteen uskoon. Eihän mamma
  voinut tietää, mitä minä tuon mukanani.
  Niin nosteltiin ja sommiteltiin moneen kertaan myöhään yöhön, kunnes
  palvelija tuli yöjunalta tuoden uutta soviteltavaa.
  Aimo nousi aikaiseen ollaksensa kahdeksalta aamulla koulussa, hiipi
  hiljaa huoneesta ja pukeutui omassa kamarissaan, ettei herättäisi
  Sillaa, joka vielä nukkui. Palatessaan keskipäivällä koulusta Aimo
  tapasi vaimonsa rauhallisesti nukkumassa.
  -- Terveisiä koulusta, sanoi Aimo nauraen.
  -- Joko kello on niin paljon? Auta, hyvä mies, minua pukeutumaan!
  huusi Silla.
  Aimo oli siihen toimeen hyvin tottunut, ja Silla joutui pian
  suuruspöytään, joka heitä odotti.
  -- Nyt menemme väliajalla puistoon, ehdotti Aimo.
  -- Mennään, mennään, nyökkäsi Silla, mutta väli-aika kului
  rupattaessa ja järjestellessä, kunnes Aimon oli pakko mennä kouluun,
  ja puisto jäi. Aika kävi Sillalle yksinäisyydessä pitkäksi, hän lähti
  ilman Aimoa puistoon katsomaan, eikö löytäisi somaa paikkaa, minne
  voisi viedä kahvit mukaan iltapäivällä.
  Hän heitti ylleen soman kävelytakkinsa, nyökkäsi itselleen
  peilissä nostaen kädet lanteilleen, otti muutamia askeleita kuvaa
  kohti, poistui ja hymyili: -- Soma, hyvin soma, liian soma täällä
  pikkukaupungissa, ajatteli hän, heitti lentosuukkosen itselleen ja
  lähti.
  Oli kirkas, aurinkoinen päivä, kimakat vihellykset halkaisivat ilmaa,
  toiset toitotukset imeytyivät kuin maan sisältä ilmoille.
  -- Ahaa, niin, tehtaat täällä puhuvat omaa kieltään!
  Pian sen jälkeen ilmestyi puistoon kalpeita ihmisiä, jotka kiireesti
  riensivät päivälliselle asuntoihinsa laitakaupungille.
  -- Niin, mehän asumme heidän naapureinaan, ajatteli Silla, ja pieni
  vastenmielisyys väreilytti hänen onnensa pintaa kuin tuuli tyyntä
  lammen vettä. Hän astui edemmäksi metsään seuraten tietä harjun
  selällä, josta näki laajalle sisäjärven ulapoille, sadottain saaria,
  salmia ja lahtia, muutamia kauniita huviloita, maalaistaloja, sahoja,
  tehtaita, koko kaupungin. Sillaa juovutti raitis ilma, pihkan ja maan
  tuore tuoksu, lintujen liverrys, kokonainen ihanuuden ja reippaan
  elämän meri hänen ympärillään. Kaupungin lapsi oli kuin todellisen
  elämän maahan eksynyt prinsessa. Hänen kauneutta janoova sielunsa
  joi täysin siemauksin. Mutta hän oli päiväperhonen, tarvitsi vähän
  kyllääntyäkseen. Hänen katseensa irtaantui näköaloista, tarkasteli
  ohikulkevia ja vastaan tulevia ihmisiä. Hetkisen häntä vaivasi
  kummallinen halu katsoa taaksensa, oli aivan kuin joku olisi tahtonut
  väkisin kääntää hänen päätään.
  -- En kiusallakaan katso, ajatteli hän ja astui eteenpäin. Mutta
  hän väsyi pian ja istui tien viereen penkille. Samassa hän kääntyi
  hiukan ja katsoi taakseen. Kumma, ettei hän ollut kuullut askeleita,
  sillä ihan lähellä häntä pysähtyi eräs nainen ja katsoi häneen
  hiukan hymyillen. Sillakin pysähtyi katsellen outoa, kaunista
  naista lapsellisella uteliaisuudella, huulet hiukan raollaan. Eihän
  vieraassa naisessa mitään outoa ollut: tavanmukaisesti puettu aivan
  ruskeisiin, paitsi pitsiliina, joka kaulan ympärille poimuteltuna
  teki hänet kuvan kaltaiseksi, aivan kuin jokin vanha maalaus, naisen
  rintakuva.
  Silla hämmentyi ja käänsi katseensa pois tuntien punastuvansa.
  Samassa hänelle selvisi, että kyllä hänen naapurinsa oli jollakin
  tavalla erikoisempi kuin muut. Nainen istui penkin toiseen päähän.
  He eivät suoraan katsoneet toisiinsa, mutta istuivat kuitenkin päin,
  niin että katse sivuutti. Sanattomuus lähensi heidät vaistojen
  herkällä tarkkuudella. Sillan sivuuttava katse ihaili naapurin
  tuuheaa, mustaa tukkaa, loistavia ruskeita silmiä ja hänen tummaa,
  merkillisen puhdasta ja lämminväristä ihoaan. Hän oli täyteläinen,
  vartalo kuitenkin notkea, melkein ryhditön hänen istuessaan
  lepoasennossa, toinen jalka koholla, hienon naisen puhdasmuotoisella
  kädellä pidellen päivänvarjoa.
  Sillasta tuntui kuin olisi pitänyt sanoa jotakin -- ei mitään
  lähentelevää eikä ystävällistä, sillä nainen ei vaikuttanut häneen
  sillä tavalla, pikemmin pelottavasti ja masentavasti, -- mutta
  intressantti hän on! päätteli Silla.
  Vieras liikahti ja katsoi nyt suoraan ja hymyillen Sillaan. Silla
  sulki silmänsä tuntien vastenmielisyyttä, mutta samassa hänkin
  hymyili ja katsoi vierasta suoraan silmiin.
  -- Täällä on kaunista, sanoi vieras.
  -- Suuremmoista, vastasi Silla saaden tasapainon. Hän oli
  maailmannaisen alku ja osasi jo varsin hyvin tekeytyä miksi vain
  halusi... -- Tämä on kaiketi kaupunkilaisten lempipuisto.
  -- Pitäisi olla, sanoi nainen, -- mutta me rakastamme täällä omia
  huoneitamme, emme tarvitse puistoa.
  -- Te rakastatte luontoa, sanoi Silla.
  -- Silloin kun on aikaa, sanoi vieras ja samalla leimahti hänen
  suurissa ruskeissa silmissään, ja nyt hän katsoi Sillaan täydellä
  katseella. -- On hauska nähdä tohtori Vasken nuoren rouvan muistavan
  luonnon ihanuutta heti kaupunkiin saavuttuaan.
  -- Te tunnette minut! huudahti Silla.
  -- Arvaan, kaikkihan pikkukaupungissa tunnetaan, sanoi vieras
  rauhallisesti.
  -- Niin, tietysti, myönsi Silla.
  -- Täällä viihtyy hyvin, kunhan ehtii kodistua, olla kuin yhtä
  perhettä, -- jos se huvittaa. Tarvitsee vain vilkaista akkunastaan,
  niin näkee heidät kaikki, tai nousta tänne harjulle. Te näette itse.
  -- Täältä näkee tosiaan paljon.
  -- Palasen elämää. Vaikka eihän täällä mitään kummempaa tapahdu.
  Kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä.
  Hän sanoi sen sillä tavalla kuin ei olisi suonut heidän olevan
  onnellisia ja tyytyväisiä. Sillan kävi häntä sääli. Vieraan
  merkillinen katse tajusi sen, ja hän hymyili niin lumoavasti,
  että Sillan täytyi ojentaa hänelle kätensä. Vieras otti sen ja
  piteli hetken lujissa, lämpöisissä käsissään, nyökkäsi ja kääntyi
  palatakseen kaupunkiin.
  -- Hyvästi, puisto ei ole kovin suuri, voimme toistekin tavata
  ja kaupunki on liian pieni, täällä täytyy törmätä yhteen. Vaikka
  lieneekö meidän maailmammekaan kyllin suuri erottamaan kaksi ihmistä
  toisistaan ainaiseksi.
  Hän hymyili taas ja kumarsi poistuen rauhallisesti.
  Silla jäi häntä katselemaan eikä oikein selvinnyt ihmettelystään.
  -- Hän ei ollut iloinen, ajatteli Silla. -- Sellainen juhlallisuus!
  "Maailma ei ole kyllin laaja erottamaan kahta ihmistä." Ehkä hänessä
  on vanhanpiian katkeruutta, ihmisparassa. Taikka ehkä hänellä on
  ollut oma tarinansa, sillä intressantti hän on, päätteli Silla ja
  kiiruhti kotiin.
  -- Minä tapasin tänään merkillisen naisen, kertoi hän miehelleen
  päivällispöydässä, -- ruskea kiireestä kantapäähän, komea, käskevä,
  sellainen, että jos sinä hänen valtaansa joutuisit, et uskaltaisi --
  -- No, mitä minä en uskaltaisi?
  -- Kieltää tanssimasta!
  -- Onko hänkin siihen syntiin taipuvainen?
  -- Annappas, minä vähän mietin, mitä silloin tapahtuisi, jos hän
  tanssisi.
  -- Noo?
  -- Hän pitelisi lujasti ja lämpimästi käsistä ja veisi
  tanssittajaltaan sielun, pistäisi sen taskuunsa...
  -- Ja möisi ehkä paholaiselle, sanoi Aimo.
  -- Taikka myrkyttäisi.
  -- Oliko hän sen näköinen?
  -- Ei, hän oli kaunis, mutta pelottava. Ruskeat silmät, ruskeat
  vaatteet...
  -- Ruskea epeira, ja sinä soisit minun joutuvan sellaisen hämähäkin
  myrkkyleukoihin.
  -- Kuka tietää, vaikka vielä joutuisitkin. Hän sanoi, ettei koko
  maailma ole kyllin suuri erottamaan kahta ihmistä toisistaan.
  -- Älä pelkää, minä lienen liian laiha ja hiljainen sellaisten
  intressanttien naisten leukoihin joutuakseni.
  -- Älä sano, minusta tuntuu kuin sinulla hyvinkin voisi olla oma
  tarinasi. Sinä olet salaperäinen ja jännittävä mies, toisinaan. Älä
  luule, että olisin sinusta muuten huolinutkaan.
  Aimo katsahti äkkiä vaimoonsa ja kääntääkseen puheen toisaanne hän
  sanoi: -- Minullakin on sinulle uutisia.
  -- Menehdyn uteliaisuudesta, mitähän tässä maailman kolkassa olisi
  minulle soveliasta?
  -- Meitä on käsketty, oikein vaadittu tämänpäiväiseen juhlaan
  kaupungintalolle.
  -- Hauskaa tutustua kaupunkilaisiin, riemuitsi Silla.
  -- On vielä pyydetty muutakin.
  -- Sinä olet niin onnettoman näköinen, ettei se mahda olla hauska
  pyyntö.
  -- Sinun pitäisi siellä tanssia.
  -- Sooloa! huusi Silla.
  -- Niin kai, he tulevat itse vielä pyytämään.
  -- Mistä he tiesivät, että minä tanssin?
  -- Tohtori Allen, rehtorimme poika, joka nyt hoitaa isänsä virkaa
  koulussa, on nähnyt sinun esiintyvän jossakin Helsingin arpajaisissa.
  -- Niin, Aimo, on vaarallista ottaa vaimokseen tällainen julkisten
  taiteitten tulkki.
  Ovikello soi. Tohtori Allen oli pitänyt kiirettä. Tuttavuus
  solmittiin kevyesti. Olivathan he kaikki saman piirin ihmisiä,
  harrastivat samoja asioita, olivat saaneet samanlaisen kasvatuksen.
  Tohtorilla oli nuotit Anitran tanssiin mukanaan, ja kun Sillan
  suostumus oli saatu, avattiin flyygeli ja Allen soitti.
  -- Te soitatte mainiosti, sanoi Silla. -- Soitatteko illalla juhlassa
  myös minulle?
  -- Soitan, jos tahdotte. Teidän tanssinne oli hurmaava silloin