Rautatie - 1

  
  RAUTATIE
  eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet
  
  Kirj.
  Juhani Aho
  
  1884.
  
  
  I.
  
  Pakkanen paukkaa nurkissa, räiskää pitkin aidan selkiä ja seuloo huurua
  puihin ja pensaihin. Aurinko kultaa kirkon ja tapulin ristejä, paistaa
  hauskasti härmäiseen koivikkoon ja valaisee joka savupatsaan, joita
  kiemuroitellen kumpuilee piipuista ja lakeistorvista läheltä ja kaukaa.
  Tie ei ihan juuri kuolemataankaan huuda reen jalaksen alla, vaikka
  surullisesti ja toivottomasti se valittelee.
  Kuusen latvassa kyyhöttää harakka, kaula lyhyenä ja paksuna, pää
  höyhenien sisässä. Se on jo päivän valetessa männiköstä yöpuultaan
  pellon takaa liikkeelle lähtenyt, lentänyt riihen peräitse ja navetan
  yli ja istuutunut pappilan puutarhaan, jossa aivan yksinään seisoo kuusi
  koivujen keskessä.
  Ei ole harakka vielä aamiaista saanut, ei aukea kyökin ovi eikä näy
  ajavata pappilan pihalla. Eilen hyvä piika nakkeli tähteitä harakalle,
  ja eilen kun yksi hevosensa kanssa kartanolta lähti, niin toinen tuli...
  Joku tuolta sakastin perästä nytkin ajaa--tuleekohan se?... Ei tule
  pihaan, jäälle kääntyy, pappilan alaitse ajaa, vitkalleen kituuttaa
  jäätä pitkin, hevonen huurussa ja miehen parta... Harakan mieli käy
  surulliseksi, sillä on nälkä ja vilu ... ei nyt siallekaan naura,
  vanhalle ystävälle, joka tuolla pahnansa ovella tongiskelee ... eilen
  tuolle vielä saattoi nauraa, nyt ei viitsi.
  Harakka vaipuu yhä syvemmälle höyheniensä sisään, ei huoli kiinnittää
  huomiotaan mihinkään ... eikä ajatella mitään.
  Eikä harakka huomaa, että niemen takaa jäätä myöten lähestyy hevosmies,
  kohoaa törmästä pihaan, seisottaa hevosensa kyökin eteen, nykäisee
  ohjaksia, ajaa vielä vähäisen ja kääntää koivua kohti, joka kasvaa
  toisella puolen pihaa, portin pielessä.
  --Ptuu!--ptuu!--
  Nyt vasta harakka hänet huomaa, kikahtaa, keikahuttaa purstoaan, hänen
  sydämensä hypähtää ilosta, ja hän laskeutuu alas puutarhan aidan
  seipääseen.
  Mies sitoo hevosensa koivuun, asettaa loimen selkään, kaataa kauroja
  vasuun, panee sen eteen ja korjaa kerran vielä lointa...
  --Eiköhän tuo nyt ehkä pysyne?
  Kun harakka huomaa, että mies poistuu kyökkiin päin, kopistelee
  jalkojaan ja aikoo astua sisään, muuttautuu hän portin pielessä kasvavan
  koivun latvaan ja katselee pää kallellaan oksien lomasta alas. Ja kun ei
  miestä enää näy, laskeutuu hän alimmalle oksalle ja nyt sitä jo
  naurattaa ... olisi siellä jo ottamista, kun vain uskaltaisi. Harakka
  hyppää maahan, hevonen luimistaa korviaan, ja harakkata yhä imelämmin
  naurattaa.
  Rovasti seisoo kamarinsa ikkunassa ja puhaltelee pitkiä savuja
  piipustaan lasia vasten. Hän on katsellut ja odottanut, uskaltaisiko
  harakka siepata jotakin. Ja odottaessaan hän hymyilee eikä polta
  silloin...
  --Ähäh--ähäh! jopahan sai siepatuksi ... mitähän lie saanut...!
  --Rovasti olisi niin hyvä ja ottaisi kahvia, sanoo piian ääni selän
  takana.
  --Panehan sinne pöydälle.--Kes--kes! nyt se taas, nyt se taas--eläpäs,
  eipä tamma annakaan! ... eikö se ole Korventaustan Matin tamma?
  --Sen kai se lie, kosk' on itse Matti kyökissä ... kuuluisi olevan
  asiata rovastille.
  --Käske sen tulla tänne ... mitähän sill' on asiaa?
  --En kysynyt.
  --Taitaa olla jyväin maksussa, kosk' on säkkejä reessä ... sano, että
  tulee ulko-oven kautta.
  Rovasti istuutuu keinutuoliinsa, panee piippunsa lattialle pöydän jalkaa
  vasten pystyyn ja rupeaa juomaan kahviansa. Mutta aina hän vähän väliin
  ojentautuu taapäin, jotta näkisi harakan ja Matin hevosen.
  --Eipä se nyt uskallakaan enää...
  Tamma on takajalallaan potkaissut, ja harakka on lentänyt aitan katolle.
  Sieltä se nyt surkein mielin alas maahan katselee.
  Matti jo kolistelee porstuassa.
  --Hyvää päivää, herra rovasti!
  --Päivää--mitäs Matille kuuluu?
  --Ei tuota mitään erinäistä, mitä vain rovastille ... on tuo vähän
  kuivahka ilma.
  --Kaksikymmentä raatia on pakkasta.--Matti istuu, onhan siinä puuta.
  --Onpa tuota saanut istuakin.--Vai on kaksikymmentä raatia pakkasta?--
  --Eilen oli kolmekymmentä.
  --Vai oli eilen kolmekymmentä.--
  --Kotoapäinkö se Matti ajelee?
  --Kotoapäinpä sitä--olisin minä arentijyväin maksussa, jos rovastin
  kävisi laatuun ruveta ottamaan. Ei ole ennen tullut tuoduksi, mutta
  eilen sanoi Liisa: »Mene nyt huomenna arentijyvät viemään ... rovasti
  saattaa luulla, ettet ehkä maksakaan--»
  --Ennättääpähän nuo vielä--
  --Kun olisi vastaanottomiestä, ajaisi suoraan makasiinin eteen,--niin
  sitten saisi riisua tamman syömään.
  --On kai siellä pirttikammarissa pehtori.--Matti tulee sitten tänne
  tupakalle...
  Kun Matti oli mennyt, keinutti rovasti taas tuolinsa niin, että näki
  ikkunasta pihalle.
  Sika oli yhyttänyt reen ja repi parhaallaan reikää säkin kylkeen. Loimi
  oli pudonnut maahan hevosen selästä ... sen oli yhyttänyt toinen sika ja
  kieritteli sitä lumessa. Harakka hyppeli milloin minkin ympärillä ja
  ponnisteli kumpaakin vuorotellen selkään. Tamma helisteli tiukujaan ja
  luimisteli.
  --Hö-ös!--Siat!--ärjäisi Matti jo rappusilla, tempasi kartanolta luudan
  varren ja juoksi hätään. Sai lyödyksi selkään sitä, joka säkkiä repi. Se
  vinkaisi pahasti, hyppäsi syrjään ja survaisi toista kylkeen. Vähän
  matkaa ne siitä yhdessä juoksivat, jäivät sitten kuuntelemaan, päät
  toisissaan kiinni. Mutta harakka lensi kiiruusti toiselle puolen
  pihamaata. Rovastista oli tämä niin hupaista, että täytyihän hänen sitä
  ihan ääneensä nauraa.
  Matti juoksi pirttiin, tuli sieltä pehtorin kanssa ja ajoi hevosensa
  makasiinin eteen. Siat aikoivat tulla perästä, mutta kun Matti taas
  ärjäisi äkäisesti, eivät uskaltaneet. Mutta harakka liiteli kuusesta
  alas reen sijalle ja alkoi aamiaisensa.
  On se äijä vielä aika vankka, vaikk' on pieni, tuumaili rovasti
  itsekseen, kun näki Matin kantavan suurta säkkiä reestä
  makasiiniin.--Minä en jaksaisi, vaikka olen nuorempi mies...
  Rovasti alkoi keinua lyhyeen keinutuolissaan ja puhallella savuja ylös
  kattoa kohti...
  --Ei sillä vain ole yhtään lasta... (Rovastilla niitä oli jo seitsemän.)
  Savuympyrät vaelsivat puolikatossa, isonivat, kohosivat ylemmäksi,
  koskivat kattoon, kilpistyivät takaisin, hajosivat ja erisivät useiksi
  pieniksi ympyröiksi...
  -- ... ei ole lapsia, vaikk' on ollut naimisissa enemmän aikaa kuin moni
  muu ... kuinka kauan lie ollutkaan. Mikähän siinäkin lie, että
  muutamilla on, muutamilla ei?
  Niin olikin, ett'ei Matilla lapsia ollut. Vaimo hänellä oli, Liisa,
  muttei muuta joukkoa mitään. Kahden asuivat he Korventaustan pienessä
  mökissä pappilan metsäsaralla. Vanhoja he olivat molemmat, olivat jo
  olleet kauan ... ja pieniä. Pieni oli hevonenkin, tammarupukka, vaikka
  riski, ja pieni oli Liisan lehmä. Muusta maailmasta he eivät paljoa
  tienneet eikä muu maailma heistä. Muutamia kertoja vuodessa he vain
  ihmisten ilmoissa kävivät ... kirkossa joulunpyhinä, kolmena pyhänä
  peräkkäin, juhannuksena ja pitkänäperjantaina ripillä. Tammikuun lopulla
  Matti sitten tavallisesti toi arentijyvät rovastille ja vaihtoi
  ruustinnalta kehruuksia Liisalle. Sillä välin elelivät he sydänmaassaan.
  Matti kaatoi keväällä pienoisen kasken, poltti sen seuraavana kesänä ja
  kylvi, muokkasi peltotilkkunsa ja pani toisen puolen rukiiksi, toisen
  potaatiksi. Sitten hän heinä aikana keräili yhdessä Liisan kanssa
  ahoilta ja purojen varsilta heinät hevoselle ja lehmälle. Syksyn tullen
  ja talvikaudet pyydysteli Matti lintuja ja jäniksiä; pyssyä ei Matti
  ollut ikipäivinä kädessään käyttänyt. Liisa auttoi Mattia kesillä
  ulkotöissä, ruokki talvella lehmän, porsaan ja kissan ja kehräsi sitten
  mikkelistä lähtien helluntaihin saakka ruustinnalle villoja ja
  liinoja.--
  --Vielä se on riski mies tuo Matti, sanoi pehtori, kun tuli Matin kanssa
  makasiinista ja Matti heitti melkein tyhjän säkkinsä rekeen.
  Matista oli aina mieleen, kun häntä riskiksi mieheksi sanottiin. Mutta
  aina hän kuitenkin siihen virkkoi:
  --Mitäpä tuota minun riskeydestäni, vanhan miehen ... ei pidä pilkata
  vanhaa miestä ... riskimpihän toki pehtori on itse.
  --En toki ole ... mitä se Matti nyt sanoo ... vai ei Matti ole riski,
  kun kantaa selässään puolen tynnörin säkin.
  --Eihän siinä toki ollut kuin vähän päälle kymmenen kapan.
  --Onpa sitä maar siinäkin.
  --Mitäs minä nyt enää, mutta toista se oli silloin nuorra miessä
  ollessa--...Ja Matti kertoi kiiluvin silmin saman kertomuksensa, jonka
  joka kerta ennenkin oli jyväin maksussa kertonut. Se kertomus oli
  semmoinen, että kun hän vielä renkinä ollessaan tässä samassa pappilassa
  oli kerran ollut riihtä puimassa ja kun säkkiä kannettiin riihestä
  aittaan, niin ei muuan renki--laiska vetelys, mikä lie ollut, vaikka oli
  iso--ruvennut osastaan kantamaan ... sanoi vain, ett'ei hän
  jaksa.--»Eikö noita ehkä saatane ilman sinuakin», oli Matti sanonut,
  vääntänyt säkin kummallekin olkapäälleen ja sanonut vielä sille
  rengille, että »jos haluttaa--hyppää itse säkkien päälle, niin pääset
  riikyydillä pihaan...»--Silloinpa oli pehtori tuonut rovastivainajalta
  (tämä nykyinen oli jo kolmas sillä sijalla Matin muistin aikaan) ...
  tuonut ryypyn.
  --Vaan mitäpä nyt enää jaksaisin, vanha mies ... ei minusta enää ryypyn
  tienaajaksikaan.
  --Ja eikö se Liisa siitä pitäen Mattiin mielistynyt? sanoi pehtori, joka
  ei ollut yskää ymmärtävinään.
  --Mitähän lie tehnyt.--Soh, tamma--
  Matti käänsi hevosensa takapihalle päin. Pehtori hyppäsi kannoille.
  --Siitä pitäenpä se oli, kun Liisa ajatteli Matista, että tuo se nyt on
  se minun ... kyllä minä tiedän!
  Pehtori puheli siksi näin, kun tiesi, että se puhe oli Matista mieleen.
  Vaikka pehtori muuten oli ylpeänlainen mies, niin välistä hän laski
  leikkiä.
  --Kyllä se oli, totta puhuen, siitä pitäen, kun se Liisa mielistyi
  minuun, vaikka ei se sitä ole kuulevinaankaan, kun sille sitä
  sanoo.--»Elä tok', huono rahjushan olet ollut kaiken ikäsi!» vaan sanoo,
  vaikka ei se niin ajattele.
  --Eikös se ole itse Liisa Matille tunnustanut siitä pitäen ruvenneensa
  hänestä tykkäämään?...
  --Mistä se pehtori kaikki tietää?
  --Niin ovat ihmiset kertoneet.
  --Eiköhän pehtori omasta päästään--?
  --En minä--niin kuului Liisa itse sanoneen--
  --Liisa itsekö?--ei se sitä sanomaan mene, vaikka kyllä minä sen silti
  tiedän, että niin se oli--luuli ennen rahjusmieheksi, mutta silloinpas
  näki.--Maasta se pienikin ponnistaa.
  --Liisakin oli ennen riski tyttö.
  --Noo!--(Matti repäisi rinnuksen rivakasti auki) liekö tuo nyt niinkään
  ... semmoinen tavallinen terve ihminen--
  Matti sitoi hevosensa reen sepiin kiinni ja katseli viekkaalla silmällä
  pehtoriin...
  --Entäs pehtori--mitenkäs se on sen asian kanssa? ... kertoipa se Liisa
  vähän joulupyhinä merkinneensä että--
  --Että mitä?
  --Että kyökkipiika ja pehtori--ja yhä viekkaammin katseli Matti
  pehtoria...
  --Minäkö?--Ei! ... akkain puheita!--Pankaahan toki vähän enemmän jauhoja
  appeeseen--
  --Kyllä tämä riittää.
  Pehtori päätti hämmästyttää Mattia uutisella, Sentähdenhän hän
  oikeastaan oli ruvennutkin puheisiin...
  --Ei taida Matti tietää, että minä tulen kohta tatsuunamieheksi...
  --Niin miksikä mieheksi?
  --Tatsuunamieheksi.
  --Mikäs mies se on se--?
  --Se on semmoinen mies, joka näyttää tietä, että osaa kulkea, kun tulee
  tatsuunaan ... päivällä lakua ja yöllä lyhtyä, valkeata, jos saa ajaa
  sivuitse, mutta punaista, jos pitää seisottaa.--Se on hyvä virka...
  Matista se oli aivan kumma virka. Ei hän sitä kuitenkaan pehtorille
  sanonut.
  --No minkätähden se pehtori lähtee pois tästä talosta? kysyi hän siihen
  sijaan.
  --Rovasti on sukua Lapinlahden inspehtorille ja minä tulen Lapinlahden
  kirkonkylään.
  --Ei taideta tarvita täällä omassa kirkonkylässä semmoista
  tiennäyttäjää--? sanoi Matti.
  --Mitäs sitä täällä, kun se on siellä se rautatie--
  --_Rautako_ tie?
  --Se, joka kulkee Kajaanista Kuopioon ... ja pääsee sitä myöten
  ulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo.
  --Sitä tietäkö?
  --Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vain.
  --Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin?
  --Yhtä kyytiä--!
  --Eikö pidä syöttääkään välillä?
  --Ei tarvitse ... rautatien hevoset syövät juostessaan ... tietääkö
  Matti, mitä ne rautatien hevoset syövät?
  --En minä häntä--
  --Ne syövät halkoja--
  --Elkää toki, pehtori, vanhaa miestä ... vai juostessaan halkoja? ... en
  usko kuitenkaan.
  --Halkoja ne syövät, vakuutti pehtori.
  Mutta Matti katkaisi aina kaikki puheet, kun huomasi, että häntä
  narrattiin ... ei hän ollut enää pehtoria kuulevinaankaan, puri huulensa
  yhteen ja työnsi valmiin appeen hamuilevan tammansa eteen.
  Pehtorin mielestä ei enää maksanut vaivaa ruveta selittelemään; hän
  heitti avainnipun olalleen ja lähti vihellellen pirttiin päin.
  --Luuli saavansa narratuksi--petyit, mies parka.
  Matti peitti huolellisesti hevosensa loimella ja nahkasilla ja lähti
  rovastin puheille.
  --Nyt ne mitattiin jyvät ... kaksitoista kappaa ... sen verran sitä
  pienestä mökistä,--sanoi Matti, kun oli tullut sisään ja istuutunut oven
  suuhun sille arkulle, jossa kirkonkirjoja kinkereille kuletettiin.
  --Matti istuu peremmäksi--onhan täällä tuolejakin--
  --Kyllä minä tässäkin.
  --Täss' olisi piippu ja tupakkaa on tuolla.--Rovasti toi Matille piipun
  ja neuvoi tupakka-astian kakluunin reunalta.
  Matti pisti piippuun, raapasi tulta ja sammutti tikun hyppysissään ...
  sitten kantoi hän sen varovasti uuniin.--Vähän aikaa istuivat Matti ja
  rovasti mitään puhumatta. Rovasti keinutti keinutuoliaan, ja Matti
  puhaltaa tuhutteli pieniä savuja pitkän piipunvarren päästä.
  --Tervennäkös se on saanut Matti olla? kysyi sitten rovasti.
  --Tervennähän tuota on saanut Luojan avulla olla ... vanhuushan se
  kuitenkin vain väliin tahtoo...
  --Eihän Mattia toki vielä vanhuus ... riski mies, kun kantaa vielä
  selässään puolen tynnörin säkin.
  --Mistä se rovasti on sen kuullut?
  --Näinhän minä tuon omilla silmilläni, kun kantoi selässään, niinkuin ei
  mitään--
  --Niinkuin ei mitään?--Heh!--heh!--heh!--vai näki rovasti sen--?
  --Minä, vaikka olen nuorempi mies, en jaksaisi liikauttaakaan.
  --Kyllä rovasti toki jaksaisi--jaksoinhan sitä minäkin ennen nuorra
  miessä ollessani.--Ja Matti kertoi rovastille, että hän kun tässä
  samassa pappilassa entisen rovastin aikana renkinä ollessaan kerran oli
  ollut riihtä puimassa, ja kun säkkiä piti riihestä makasiiniin
  kannettaman, niin ei muuan renki--laiska vetelys mikä lienee ollut,
  vaikka oli iso--ruvennutkaan osastaan kantamaan ... ei sanonut
  jaksavansa. Mutta silloin väänsi Matti kaksi säkkiä selkäänsä ja sanoi
  vielä sille rengille, että »jos tahdot, hyppää itse vielä säkkien
  päälle, niin pääset riikyydillä pihaan».--Pehtori oli silloin mennyt
  rovastin puheille ... ja vähän päästä oli tullut ja sanonut, että
  rovasti oli käskenyt ryypytellä Mattia siitä hyvästä...
  Matti katasti kulmainsa alta rovastiin. Rovasti kalisteli avaimiaan
  taskussaan, nousi seisoalleen, kulki pari kertaa lattian yli, veti käden
  ja avaimen taskustaan ja meni lahvinsa luo. Avasi sen ... niinkuin oli
  joka kerta ennenkin Matin käydessä ja kertoessa avannut ... otti pullon
  ja pikarin ja käski Matin tulla ottamaan. Matti esteli niinkuin aina
  ennenkin oli estellyt ... sanoi, että jos menee päähän vanhan miehen ...
  mutta otti sitten kuitenkin ryypyn, niinkuin oli aina ennenkin ottanut.
  Rovasti pisti taas pullon ja pikarin piiloon, lukitsi lahvin, solahutti
  avaimet taskuunsa ja istuutui keinumaan.
  Puheltiin minkä mitäkin, pidettiin vähän väliäkin ja tupakoitiin.
  Tuli siihen sitten rovastin ruustinnakin Mattia kättelemään ja
  haastattelemaan...
  Kysyi ruustinna, mitä Matille kuuluu ja mitenkä Liisa jaksaa.--Eihän
  Matille mitään erinäistä ... ja hyvinhän Liisakin jaksaa--mikäpä sillä
  jaksaessa, kun on leipää ja lämmintä...
  --Pitäisi toki Matin tuoda Liisa useammin kirkkoon ... kun ei Matti
  käytä Liisaa kirkossa kuin moniaan kerran talvessa, sanoi ruustinna.
  --Ei toki ole milloinkaan yhteen kertaan jäänyt ... saisihan se käydä
  pari kolmekin kertaa, jos tahtoisi.
  --Eikö se tahdot?
  --Ei tuo hyvin tahdokaan, kun sai lasit, että näkee kirjaa itsekin
  katsella.
  --Vieläkö Matti näkee ilman laseja?
  --Minäkö?--Ei, hyvä ruustinna, en minä ole pitkään aikaan nähnyt ...
  lautaksi lyöpi, en näe mitään vaikka kuinka koettaisin...
  --Matin pitäisi ostaa silmälasit.
  --Silmälasitko?--Ei ... olen minä koetellut, vaan ei ole ollut käypiä...
  Matti ei uskaltanut katsoa rovastiin. Rovasti keinui ja puhalteli savuja
  kattoon. Katasti vilkaisemalla Mattiin ... hän tiesi, että Matti oli
  huonolukuinen, hyvin huonolukuinen.
  --Kukapa niitä elukoita ruokkisi, jos Liisa joka pyhä kävisi kirkossa,
  sanoi Matti.
  --Matin pitäisi ottaa piika Liisalle avuksi ... onhan Matti varakas
  mies...
  --Mikä varakas mies minä? ... ei toki, hyvä ruustinna--kunhan leivässä
  pysyy--
  --Jolla toki kuuluu olevan rahoja velkanakin...
  --Ne on niitä maailman puheita ... hyvä, kunhan leivässä pysyy.
  --Niin, vaan pitäisi sitä Matin kuitenkin käyttää Liisaa rautatietä
  katsomassa. Tokko lie Matti vielä itsekään käynyt...?
  --En oo käynyt ... onko se missä kaukana?
  --Ei se ole kaukana täältä. Me kun lähdimme aamiaisilta, niin oltiin
  puolen päivän aikana rautatiellä ... huru långt ä' de' nu heller, pappa,
  ti' järnvägen?
  --Tietäähän Matti Lapinlahden kirkon? kysyi rovasti.
  --Kyllähän minä sen tiedän, vaikken ole käynyt.
  --Rautatie kulkee aivan lähitse Lapinlahden kirkon.
  --Vai sieltä se kulkee?
  --Kun lähtee yhtenä aamuna ajamaan, niin on jo toisena Helsingissä.
  --Vai niin sukkelaan ... viipyyköhän kauan, jos menee ulkomaille? ...
  kuuluuhan sillä sinnekin pääsevän.
  --Se on sitä myöten, minne menee ... Ranskanmaalle ennättää viidessä
  päivässä, jos tiukkaan ajaa.
  --Entäpäs Amerikkaan?
  --Sinne ei pääse rautatiellä, kun on meri välissä. Matti katsoisi ...
  tässä kartalla näkyy, että on tämmöinen aava meri välissä, Atlantin
  meri...
  --Niinpähän näkyy.
  --Mutta sukkelaan se menee ja siinä on toista kulkea kuin meidän
  kärryillä kolistellen.
  --Mahtaapa olla.
  --Ei tärise ... ja menee sellaista vauhtia, että silmissä vilisee.
  --Mahtaapa kyllä vilistä. Ruunuko sen on laittanut?
  --Ruunu.
  --Ruunuhan se semmoisia--tottahan sen pitää mennä hyvää kyytiä, kun
  ruunu panee oriinsa eteen.--Vaan sitä minä tässä vähän kuitenkin, että
  onkohan se totta, kun puhuvat, että ne rautatien hevoset syövät halkoja
  ... ei mahda olla, taisi vaan pehtori minua narratakseen?...
  Rovasti ja ruustinna, vaikka itse viisasta väkeä, eivät milloinkaan
  kuitenkaan nauraneet, jos joku heidän mielestään sattui tyhmemmästikin
  puhumaan... Ja mistäpä Matti sen niin tiesikään ja taisikaan tietää? Ja
  kun ruustinna oikein ajatteli, niin olihan hänellekin alussa tullut
  hevoset mieleen, kun oli kuullut rautatiestä puhuttavan,--oli hän
  myöskin ajatellut: rautatie? tottahan se on tie, joka on raudasta,
  niinkuin maantie maasta ja mullasta...
  Rovasti oli jo ylioppilaana ollessaan nähnyt Helsingin rautatien eikä
  hän enää muistanut, mimmoiseksi hän lie sen ensiksi ajatellut. Hänen
  suunsa meni vähän nauruun, mutta sitten hän rupesi hiljaisesti ja
  maltillisesti selittämään...
  --Se, näetsen, on sillä tavalla, ettei siinä hevosia tarvita ... vaunut
  kulkevat höyryn voimalla ... onhan Matti nähnyt vaunujas?
  --Tokihan minä toki olen vaunuja nähnyt!
  --Ei ne ole samanlaisia kuin meillä on ... ne pitää olla erilaisia,
  jotka höyryn voimalla kulkevat.
  --Kai ne pitää olla erilaisia.
  --Ne on kuin huoneita ikään...
  --Vai niinkuin huoneita ... ei nyt kiitetä!
  --Ja niitä panee höyry liikkeelle niinkuin höyryvenheitä ... onhan
  Matti nähnyt »Suomelan»?
  --Näinhän minä tuon mennä kesänä tuossa kirkon salmella sätkättävän.
  --Niin no, sen panee höyry liikkeelle vettä myöten, ja lokomotiivin eli
  veturin, joka vaunuja vetää, sen panee kanssa höyry liikkeelle. Siipien
  sijasta pitää vain olla pyörät, kun se kulkee maalla.
  --Niinpä kai--eihän se miten siipiensä varassa mahtaisi maata myöten
  kulkea.--
  Kyllä Matti nyt ymmärsi sen täydelleen, minkälainen se oli ...
  semmoinen, joka oli kuin höyryvenhe ja nostettuna pyörien päälle.
  ... Mutta kyllä se oli kuitenkin vähän kumma laitos ... vaan tottapahan
  rovasti tiesi, kun oli itse nähnyt.
  --Ymmärtäähän Matti sen nyt?
  --Kyllä minä nyt, kyllä minä nyt!...
  --Niin, semmoinen se on, sanoi ruustinna.--Matti ottaisi kahvia ... ja
  leipää kanssa. Kyllä Matin pitää käydä sitä katsomassa ja ottaa Liisa
  mukaan.
  Matti joi kahvia eikä vastannut mitään.
  --Eikö tuota pitäne uskoa katsomattakin ... mitäpä tuota enää vanha mies
  kaikista lysteistä ... tiedänhän minä, minkälainen se on, kun rovasti on
  selittänyt.
  --Ei sitä osaa kukaan oikein toiselle selittää, sanoi ruustinna,--omin
  silmin se nähdä pitää ... kyllä sitä täytyy käydä katsomassa!
  --Suur' kiitosta!--Jokohan pitänee käydä--?
  --Kyllä ... ihan varmaan, ja ottaa Liisa mukaan.
  --Mahtaa kai sen mieli ruveta sinne tekemään, kun kuulee.
  Ruustinna lähti askareilleen, mutta rovasti ja Matti juttelivat vielä
  minkä mistäkin. Siitä juttelivat, kuinka paljon se ihmisjärki ajattelee
  ja laittelee ja mihinkä se vielä meneekin.
  Ja rovasti sanoi, että »kunhan se ei vain menisi yli voimainsa
  rimpuilemaan...»
  --Ja reistailemaan, sanoi Matti.
  --Kyllähän se on hyvä, että ihminen järkeänsä käyttää, joka sille on
  luomisessa annettu ... jos se ei vain siitä ylpeilemään rupeaisi eikä
  unohtaisi kaiken antajaa,--sanoi rovasti ja lisäsi, että Jumalan
  töitähän ne on rautahöyryt ja rautatietkin.
  --Eipähän ne kenenkään muunkaan liene, myönsi Matti.
  Ja häntä kovin ajattelutti se kumma laitos, joka oli kuin huone ja
  pyöräin päälle nostettu ... Mutta rovastia haukotutti, eikä tahtonut
  puhe oikein sujua enää ... ja niin Matti heitti hyvästinsä ja lähti.
  
  
  II.
  
  Matti oli aika lailla hajamielinen, kun hevostaan valjasti, eikä
  muistanut panna suitsia hevosensa suuhun, ennenkuin oli pihan yli ajanut
  ja vasta kyökin edessä erehdyksensä huomasi... Ei tammakaan ollut
  kiireissään, kun käveli pihan yli ja käveli vielä törmästäkin jäälle
  laskeutuessaan.
  Mutta siitä hävyttömyydestä Matti jo tuskastui.
  --Soh, tamma!--mitä sinä siinä!--nä-nä-nä!--
  Vaan tamma odotti parempaa manausta ... ei ollut kuulevinaankaan,
  laahasi vain jalkojaan kuin vesitynnöriä vetäessään.
  --Ka-ka-ka! ... etkö sinä sen!--Matti riuhtaisi ohjaksia, ensin oikeaa,
  sitten vasenta, ja siitä tamma tiesi, että nyt sillä jo oli tosi
  mielessä. Ennenkuin oikein irtautui juoksemaan, huiskautti häntäänsä ...
  kaksi kertaa ... sillä se nyt oli kerran hänen tapansa semmoinen. Sitten
  loikkasi juoksuun, kun rekikin alamäessä takaapäin kiirehti.
  Aidan selällä istui harakka. Se hyppäsi siitä seipään nenään ja päästi
  imelän naurun... »No kylläpä sillä nyt on lysti ... tyhjän naurajalla»,
  mutisi Matti ja riuhtoi tammaansa parempaan juoksuun ... »etkö sinä
  ymmärrä, kun sinulle harakatkin nauraa--!»
  Tamma juosta raksutteli jäätä pitkin, tie kitisi reen jalaksen alla,
  resla ritisi, ja Matti istua könötti keskellä reslaa turkin kaulus
  pystyssä. Lyhyt päivä jo tehdä tuhersi hämärätä ... Matti ajoi
  viittatietä ja ajatteli...
  Sitä Matti ajatteli, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut...
  Vai oli se Lapinlahden kirkolla rautatie? Eipä olisi uskonut, joka ei
  olisi omin korvin kuullut ... ja kummapa se oli, kun ei siitä ennen
  ollut kuullut ... vasta kai se oli sinne tullut... Eiköhän sitä höyrylle
  enää vettä riitä, kun jo maalle kapuaa...? Kyllä se mahtoi kumman
  näköinen olla--kummahan tuo oli jo ennestäänkin vettä pitkin
  sätkättäessään ... olisikohan häntä käydä katsomassa--lieköhän muut
  käyneet kuin rovasti ja ruustinna?...
  Viittatie teki niemen nenässä polvekkeen ja vei sitten soikeata järveä
  pitkin Talvilahden pohjukkaan, Huttulan talon rantaan. Kuta likemmä
  maata tultiin, sitä verkemmästi tamma nytkytteli. Matti ei ollut
  kiirehtinyt pitkään aikaan, ja tamma luuli jo saavansa käydä ... vielä
  takasillaan juoksua pani, vaikka eutset jo kävelemään heitti ... jo
  takasetkin käveli ja lautanen kohoili kuin helpotuksesta huoaten.
  --Ka-ka-ka!--Tamman täytyi taas alkaa etusilla juoksua ... takaset vielä
  käveli. Mutta kun Matti kiskaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta,
  niin täytyi takastenkin yhtyä yhteen tahtiin.
  Matilla oli aina tapana juottaa hevostaan Talvilahden pohjukassa
  Huttulan talon vesiavannosta. Ja vanhalta muistilta poikkesi sinne tamma
  nytkin.
  --Ka-ka-ka!--Matti ei olisi nyt muistanutkaan, mutta tamma vei väkisin.
  --No, menehän sitten! sanoi Matti ja antoi tammalle vallan.
  Avannolla oli Huttulan talosta vesimies sammiota täyttämässä.
  --Mistä se Matti ajelee? kysyi vesimies.
  --Kirkolta päin ... pappilasta viimeksi, vastasi Matti ja kohosi tieroja
  kopistelemaan tammansa jaloista.
  --Kuuluuko sitä mitä?
  --Eipä tuota erinäistä.--Onkos isäntä kotona?
  --Ei oo kotona ... lähti tän' aamuna Lapinlahdelle.
  --Taisi mennä rautatietä katsomaan?
  --On kai se jo sen ennenkin nähnyt ... eikö lie mennyt tavaran hakuun.
  --Hyvinköhän käyvät isännän kaupat?
  --Hyvinkö nuo käynee, en tiedä ... lihovanhan tuo ainakin itse näkyy.
  --Onkos Ville käynyt rautatietä katsomassa?
  --Niin minäkö? ... olinhan minä tuota jo omin käsin tekemässäkin.
  --Elä, elä...
  --No ihan toki ... puolitoista vuotta, ja kohta lähden uudelleen.
  --Minkälaista työtä se oli?
  --Olipahan kuin ojan kaivua.
  Vaan sitä ei Matti uskonut. Puri huulensa yhteen eikä puhunut mitään.
  Kyllähän hänkin jotain tietää ... ettei sitä nyt niin vain narrina
  pidetä. Tietäähän hänkin nyt sen verran rautatiestä ja sen semmoisista,
  ettei niiden tekeminen kuitenkaan ojan kaivua ole. Ville-löyhkä, saattaa
  se ehkä osata ojaa kaivaa, mutta rautatietä tekemään ... ei suinkaan
  siihen kykene, jos ei ole seppä.
  --Onkos se Matti käynyt rautatietä katsomassa?
  --Mitähän lie tehnyt?
  --Miltäs näytti?
  --Miltähän lie näyttänyt ... itsepähän parhaiten tiennet.
  Ville oli jo ammentanut sammionsa vettä täyteen ja ojensi kapan Matille.
  Matti nosti vettä avannosta ja antoi tammalleen juoda,
  --On se riski mies tuo Matti, kun yhdellä kädellä nostaa täyden
  vesikapan, sanoi Ville.
  Matti ei puhunut siihen mitään, mutta tunsi kuitenkin leppyvänsä.
  --Onkos Matti milloinkaan ajanut rautatiellä? kysyi taas Ville.
  --Ootkos sinä?
  --Jo toki tavallakin ... se menee niin kiivaasti, ettei paras ori
  rinnalla pitäisi, jos kilpaan kävisi...
  --Pitäisi, jos laukalla laskisi...
  --Saattaisipa alkumatkasta pitää, jos laukalla laskisi, myönnytteli
  Ville.
  Matti nosti tammalleen toisen kapallisen vettä, tällä kertaa vasemmalla
  kädellään.
  --Pappilan pehtori se kanssa lähtee rautatielle kevätpuoleen, sanoi
  Ville.
  --Sitä tuntui hokevan ... lähteneekö eli ei.
  --Me lähdemme yhdessä ... pehtori pääsee tatsuunamieheksi, mutta minä
  lähden muuhun työhön.
  Mihinkä työhön se Ville?
  --Tienkorjuutyöhön ... Tästä kevätpuoleen lähdetään ... olen nyt ollut
  Huttulassa loisina ja tehnyt minkä mitäkin, mutta kohta kun maat
  sulavat, niin lähden rautatietä korjaamaan. Eihän se korjaamatta kestä
  ajaa.
  --Kestäneehän tuo rauta?
  --Sehän se vasta ei kestäkään ... kiskot lähtee yhä irti, niin pitää
  olla aina korjaamamiehiä.--Tulkaa pois, Matti, tekin sinne työhön!
  --Kyll' en minä ruunun työhön rupea.
  --Vaan kun ruunu maksaa hyvän palkan?
  --Paljonko siellä maksetaan?
  --Kaksi markkaa päivältä.
  --Niinkuin parhaana hein'aikana?
  --Niin toki tavallakin ... tulee pois vaan Matti ruunun työhön.
  --Enpä häntä.