Papin tytär - 1

  
  PAPIN TYTÄR
  Kirj.
  Juhani Aho
  
  WSOY, Porvoo, 1920.
  
  
  I.
  
  Elli oli hänen nimensä.
  Jo pienenä teki hänen mielensä tikapuille kiivetä, ensin alimmalle
  piille, sitten piitä ylemmä, yhtä piitä, kahta, ja määrä oli päästä
  neljännelle piille, joka oli paksumpi kuin muut. Ja sieltä sitten
  katsella alaspäin keittiön rappusille, jossa kerjäläislapsia
  leikitteli, ja eteenpäin pihamaata pitkin, jonka keskellä Musti makasi
  käppyrässä. Kupeille ei nähnyt, kun oli toisella puolen porstuan seinä
  ja toisella kellarin pääty. Ylemmä ei uskaltanut, vaikka olisi vähän
  matkan päässä ollut toinen pii, yhtä paksu kuin neljäs, ja sieltä olisi
  jo kellarin katon yli nähnyt. Eikä saanut tässäkään kauan iloita.
  Lapsentyttö huomasi ja sieppasi alas ja retuutti pois, eikä kimakka
  itku auttanut.
  Mutta kun ikä jatkui, ja pääsi tytöstä erilleen, niin piitä
  korkeammalle joka päivä. Tuo toinen paksumpi pii oli kahdeksas, ja se
  oli kellarin harjan tasalla. Siitä varovasti kellarin katolle,
  syrjäsittäin, sydänalassa vähäinen vavistus, että jos äiti näkee ja
  huutaa pois. Mutta ei äiti nähnyt eivätkä lapset rappusilla. Ja kun
  kerran kellarin katolle pääsi, niin sieltä ei kukaan nähnyt, ja siellä
  saattoi olla kuinka kauan tahansa, luisulla katolla lämpimässä
  paisteessa.
  Ja jopa näkyi maailmaa sinne! Vo-ooi! Ja vaikka minnepäin! Rakennuksen
  päitse järvelle päin venheranta kokonaan ja venheet teloiltaan ja
  nuottakota. Niityn rannassa mies vielä, joka käesteli Lahnalahdessa,
  venheen kokassa pikkuinen tyttö. Tuolla edempänä sitten, toisella
  puolen järven, Iinmäen korkeat kukkulat, jonne päivä paistoi ja josta
  näkyi taloja ja kellertäviä peltoja.
  Pihamaan ja puutarhan yli oli maantielle päin peltoja aina kirkolle
  saakka. Maantietä ei näkynyt korkean ruispellon takaa, mutta maantien
  kohdan arvasi aidan seipäistä ja nousevasta pölystä ja ajavain päistä.
  Olisi tehnyt mieli välistä ihan siitä ilosta hyppiä, että täällä oli
  eikä kukaan tiennyt ja saattaisi olla vaikka kuinka kauan, jos vain
  saisi. Mutta ei uskaltanut hyppiä ... näkisivät ja ehkä huutaisivat
  pois. Parasta oli olla hiljaa, painautua pitkäkseen luisulle katolle
  eikä hiiskua mitään ... »niinkuin sirkka seinän raossa»...
  Tie keittiöstä tupaan kulki kellarin päitse. Ihmisiä siinä alinomaa
  liikkui, mutta ei kukaan huomannut katolla olijaa. Kävi niitä
  kellarissakin, ovessa kolistelivat ja astioita kellarin sisässä
  liikuttelivat, mutta ei niistä kukaan mahtanut aavistaakaan, kuka oli
  katolla ... vaikka se siellä mahallaan loikoi ja katseli päädyn
  kohdalta alas aivan heidän päälakeensa ja tukan jakaukseen. Äitikin
  kulki monet kerrat kellariin, vaan ei hänkään huomannut ... kantoi
  milloin niitäkin ja välistä meni tyhjin käsin. Sydäntä kutitti ...
  tuskin sai naurunsa pidätetyksi, kun äitiä katseli... Jos olisi hiljaa
  uukahtaa tai sammalta tai lastua heittää äidin päälle... Ei, ei,
  parasta on olla hiljaa, hiiskumatta ... eivät ehkä milloinkaan löydä,
  saa olla täällä koko viikon ... aivan likellä ... eivätkä tiedä, missä
  on...
  --Elli! huudettiin yht'äkkiä alhaalta. Missä Elli on? Oletteko nähneet,
  lapset, Elliä?
  Se oli äiti, joka huusi. Elli painautui lujemmin kattoon ja koetti
  pidättää nauruaan, joka pyrki tulemaan.--Ei tiedä äiti, missä Elli on
  ... mutta ei Ellikään sano ... antaa niiden ensin etsiä ... missähän
  luulevat olevan...?
  --Lapset, kuuletteko, oletteko nähneet Elliä?
  --Ei olla nähty!
  --Menkää etsimään jostain ... puutarhasta tai...
  Lapset juoksivat etsimään.--Antaa niiden etsiä ... ei Elli huuda.
  Äiti odotti kellarin edessä, ja lapset tulivat sanomaan, ettei Elliä
  ole puutarhassa. Äiti käski vielä etsiä huoneiden takaa ja pellon
  pientarilta tai mistä tahansa. Mutta eivät lapset mistään löytäneet...
  Siitä tuli äidin mieli levottomaksi ja hän rupesi toden teolla
  huutamaan.
  --Elli hoi! huusi hän, ja lapset huusivat mukana. Silloin pääsi Elliltä
  naurun tirskahdus, ja hän äänteli alas:--Uu--uu!--mutta ei äiti eivätkä
  muutkaan huomanneet, vaikka hän vähän kurkisti kellarin päädyn ylitse.
  --Missä sen ääni kuului? ... kuulitteko, lapset?
  --Uu piilossa ... uu kellarin katolla ... uu!
  Nyt hänet jo huomattiin, ja häneltä pääsi itseltään hillitön nauru. Ja
  hän kuvitteli, että muut nauraisivat yhtä paljon...
  Mutta äiti vihastui niin, ettei ollut saada ääneen ensiksi...
  --Tyttö!--sinä! ... heti paikalla alas! ... nouse heti istumaan! ... et
  saa liikahtaakaan!
  Ja kun Elli sanoi, että kyllä hän itse osaa tulla tikapuille ja sitten
  alas, niin äiti uhkasi antaa vitsaa, jos ei hän kohta jää yhteen
  paikkaan ... siihen, missä on, ja pitele käsillään kiinni, niin kauan
  kuin joku joutuu ottamaan.
  Ja Ellin täytyi odottaa siksi, kunnes renki tuli ja otti hänet
  räystäältä syliinsä ja laski maahan.
  Vitsaa oli vähällä tulla, mutta torumisiin se kuitenkin jäi tällä
  kertaa...
  Mitä hän siellä ... kellarin katolla ... ja ilman lupaa?
  Hän vain tahtoi nähdä, kun niin paljon maailmaa näkyi ... ja kun oli
  niin helppo päästä...
  Vai paljon maailmaa! ... jos olisi pudonnut ja taittanut jalkansa, se
  olisi ollut maailmaa!... Muistakoon sen, että jos vasta sinne kiipee,
  niin...!
  --Enkö minä, äiti, enää milloinkaan saa kellarin katolle? ... en minä
  putoa...
  --Et milloinkaan saa, muista se,--koetti äiti sanoa vihaisesti ja lähti
  menemään keittiöön.
  --Saanpa minä kuitenkin vielä tikapuille, sanoi Elli itsekseen, mutta
  kerjäläislapset kuulivat sen.
  --Rouva! huusivat he, se aikoo kiivetä vielä tikapuille...
  Mutta nyt äiti vasta oikein vihastui.
  --Vai vielä tikapuille ... ei alimmalle piillekään ... ei yhdellä
  jalalla ... muista se!
  Nyt pääsi Elliltä itku, ja hän meni huoneen taa itkemään. Sieltä meni
  puutarhaan ja teki sitä samaa vielä sielläkin... Ei saa enää
  milloinkaan nousta kellarin katolle ... ei katsoa rantaan eikä peltoja
  pitkin maantien kohtaan, missä ihmisiä ajaa ... eikä olla yksin niin,
  ettei kukaan näe.
  Minkätähden on kaikki niin surkeata tässä maailmassa?--niin oli hän
  kerran kuullut äitinsä huokaavan, ja hänestä sopi hänenkin nyt
  huokaista niin. Ja huokaistuaan oli hän mielestään, niinkuin olisi
  ollut melkein aikaihminen. Siitä tuli kuin jonkunlainen uhka rintaan.
  Ja kyyneletkin kuivuivat siinä puutarhan koivua vasten seistessä ja
  tuohen helpeitä irti repiessä.
  Aikansa revittyään ja repimiänsä suussaan purtuaan heittäytyi Elli
  selälleen nurmikolle ja pani kädet pään alle ristiin. Ja siinä hän
  loikoi kauan aikaa suu yhteen nipistettynä ja ajatteli, että nyt kai
  eivät korkealta löytäisi, jos tulisivat etsimään ... ei kai tarvinnut
  pelätä, että tästä putoisi ... ei kai, pyh!...
  Puut humisivat pään päällä, koivun oksat notkistuivat tuulen mukana,
  mutta haavassa liikkuivat vain lehdet ja lepattivat alinomaa. Se alkoi
  näyttää Ellistä niin somalta, että hän unohti ikävänsä ja uhkansa ja
  jäi katselemaan, kuinka koivun oksat notkistuivat ja haavan lehdet
  lepattivat ja kuinka kaikki puut hiljaa huojuivat ja humisivat...
  Mikähän se oli noissa puissa, joka niin humisi, ja minkätähden lehdet
  lepattivat?... Ei tullut vastausta siihen, eikä sitä tarvittukaan...
  Mieli livahti muuanne... Onkohan paljon lehtiä puissa ... yksi, kaksi,
  kolme, viisi ... kymmenen ... sata ... kymmenen sataa ... tuhatta... Ei
  hän enää viitsinyt, paljon näkyi olevan...! Voi, jos hän olisi edes
  lintu ... tai olisi hänellä edes yksi siipi, niin lentäisi ylös tästä
  puiden tasalle ... ja jos olisi käki, niin kukkuisi, ja kukkuisi koko
  päivän ja yön!... Se koivu oli niin korkea, paljon korkeampi kuin talo
  ... saisi kukkua senkin latvassa, jos olisi siipi, jolla lentäisi...
  --Kun olisi aivan yksin, ettei ketään muita koko talossa, niin nousisi
  jotenkuten niin korkealle kuin puiden oksat ja kiipeäisi, kiipeäisi ...
  oksalta oksalle ... latvaan ... ja pistäisi sieltä päänsä ulos oksien
  välitse tuolta ... tältä puolen puun ja katselisi ... olisi hiljaa
  hiiskumatta ... eikäpä kukaan tietäisikään, kun tulisivat kotiin. Mutta
  ei hän huutaisikaan enää ... ei, vaikka kuinka etsisivät. Ja olisi
  yötäkin puussa...
  Ja kun oli päässyt se ajatus mieleen, niin ei se tahtonut siitä erota.
  Puuhun, korkeaan koivuun, joka ulottui yli katonharjan ... ihan oksien
  suojaan ... siellä olisi hauskempi olo kuin kellarin katolla ja millään
  katolla. Voi, jos sinne pääsisi! Ja Elli hyppäsi ylös maasta ja juoksi
  koivun luo... Paksu se oli ja oksat liian ylhäällä, eivätkä kädet edes
  ympärikään ulottuneet... Ei pääse ... ei pääse! Elli kierteli koivua ja
  katseli joka haaralta, mutta ei missään oksaa niin alhaalla, että olisi
  sille päässyt. Kun olisi kerran alimmalle oksalle päässyt, niin
  kyllähän sitten... Mutta sekin oli liian korkealla, eikä ollut kuka
  nostaisi.--Ja niin täytyi olla sillä kertaa pääsemättä ja lähteä pois
  koko koivun luota...
  Mutta yhä sinne halu kuitenkin toi puutarhaan. Joka päivä ja monesti
  päivässä kesken muiden leikkien yht'äkkiä johtui koivu mieleen, ja
  suoraa päätä piti juosta puutarhaan sen luo. Jos jotenkuten kuitenkin
  pääsisi! Mutta eihän sitä! Jos vain alimmalle oksallekaan ... mutta
  kovin oli korkealla alinkin oksa...
  Pääsemättä olisi mahtanut ainiaksi jäädä, jos ei olisi muutamana
  lauantaipäivänä seisonut kirkkomiehen poika puutarhan aidan takana ja
  katsellut sieltä aidan yli, kun Elli koetti kiikkulaudan pukin avulla
  ulottua alimmalle oksalle. Mutta ylhäällä oli sittenkin oksa, ei
  päässyt koettelemaankaan...
  --Mitä sinä siinä teet? kysyi poika.
  --En mitään.
  --Etkö pääse puuhun?
  --Pääsisitkös sinne?
  --Tuohonko puuhun?--Ja samassa oli poika kiivennyt aidan yli ja tullut
  koivun luo.
  --Kenenkä sinä olet poika?--Koetapas päästä puuhun, jos pääset!
  --Mitä minä siellä? ... eihän tuo ole edes pihlajakaan ... jos olisi
  edes marjojakaan...
  --Muuten vaan ... koetapas päästä ... etpä pääsekään!
  --Pääsen minä vaikka mihin puuhun, jos tahdon.
  --Tämänkö pukin päältä hyppäät?
  --Enkä hyppää ... mutta jos haet korennon tai muun seipään, niin minä
  näytän.
  Elli haki korennon keittiön seinämältä.
  --Tuoss' on korento!--No?
  --Näin vain!--Ja poika asetti korennon puuta vasten alimman oksan
  varaan ja kiipesi sitä myöten ylös.
  --Kyllä minäkin nyt! huusi Elli alhaalta ja hyppeli
  malttamattomuudesta.--Tule alas, että minäkin pääsen!
  Ja kun poika oli tullut alas ja Elli punasta hehkuvin poskin seisoi
  alimmalla oksalla, huusi hän sieltä maassa seisovalle pojalle:
  --Mene nyt pois, poika! Mene heti paikalla, etteivät näe, että minä
  olen täällä!
  Mutta poika ei mennyt ... jäi avosuin ylös puuhun katsomaan, kun tyttö
  oksalta oksalle kiipesi aina ylemmäs latvaan eikä pysähtynyt, ennenkuin
  alkoi runko huojua. Mutta siellä se erosikin lähellä latvaa
  kaksihaaraiseksi, ja siihen istuutui Elli lehvien peittoon. Melkein hän
  hihkaisi sydämessään. Nyt, viimeinkin! ... ja niin hyvässä piilossa!
  ... ja kuitenkin hän itse näki lehvien välitse joka haaralle ... mutta
  tänne ei kukaan, ellei ihan alle tulisi... Tuolla alhaalla pellot ...
  ja maantiekin näkyi selvästi... Paljoa korkeammalla kuin talon katto
  ... voi, voi!... Huojui ja humisi ja lehvät sihisivät korvaan niin
  somasti!...
  Se oli niin hurmaavan hauskaa, ettei osannut oikein sitä vielä
  ajatellakaan. Ja vähän väliä viilsivät suloiset väreet pitkin
  selkäpiitä ja poskissa särisi...
  Mutta sill'aikaa seisoi poika alhaalla ja katseli yhä ylös.
  --Etkö sinä, tyttö, jo tule pois ... mitä sinä siellä teet?--mutta ei
  tyttö kuullut.--Minä otan korennon pois, niin et pääsekään!--Mutta ei
  Elli sitäkään kuullut.--Jo osasi hän istua niin, ettei olisi tarvinnut
  kiinnikään pitää. Mutta piti hän kuitenkin kiinni ja antautui taapäin,
  niin pitkälle kuin kädet ulottuivat ja niin, että sinisen taivaan näki
  lehtien välitse päänsä päältä ... ja eteenpäin, molemmilla
  kainaloillaan kahden puolen puusta pidellen.
  Silloin sattui äiti kulkemaan pihamaan poikki ja näki vieraan pojan
  puutarhassa.
  --Mitä sinä, poika, siellä puutarhassa teet? Mitä sinä katsot?
  --Kun on tyttö tuolla koivussa--
  --Mikä tyttö...?
  --Eikö lie tämän talon tyttö ... se sinne nousi...
  Äiti aavisti, että se oli Elli. Ja Ellihän se olikin. Eikä hän kuullut
  äidin ensi huutoa eikä toistakaan. Ei ennen kuin äiti tuli ihan alle ja
  huusi ylös ja käski hetikohta tulemaan alas. Alas tullessaan repi Elli
  hameensa ja siitä oli äiti vielä vihaisempi. Ei hän kuitenkaan ollut
  niin vihainen kuin Elli ensin oli luullut.
  Mutta hän käski kuitenkin mennä heti kohta vitsaa noutamaan, sillä nyt
  täytyy hänen kurittaa ... johan hän viime kerralla siitä varoitti ...
  miksi ei Elli totellut? Ja mitä se merkitsee, että Elli ei maassa pysy?
  Ei Elli ensin virkkanut mitään, mutta kun äiti vaati toisen kerran ja
  kysyi itse aluksi, oliko se sitä samaa, jota varten hän kellarin
  katolle ... että muka maailmaa näkisi ... vai mitä se oli?--niin sanoi
  hän sen sitä olevan. Ja kun Elli oli sen sanonut, innostui hän sanomaan
  lisää. Siellä oli niin äärettömän hauskaa ... ei hän putoaisi eikä
  repisi hamettaan ... jos saisi edes välistä ... saahan hän kiivetä ...
  välistä vain ... ei kuin alimmalle oksalle...
  Äiti kielsi, mutta ei vitsaakaan antanut. Olisihan pitänyt, mutta ei
  hän ainakaan tällä kertaa voinut. Jo ajoissa olisi äidin mielestä
  pitänyt semmoista estää... Kuinka kummasti silmät hänen päässään
  paloivat, kun hän pyysi. Ensin tikapuille ja katolle ja nyt puuhun.
  Äiti muisti jotain omilta lapsuutensa ajoilta, ja häntä rupesi
  todenteolla huolettamaan tuo tyttö. Eikä hän tiennyt, kieltäisikö yhä
  vai--.
  Hän kielsi, mutta kun hän sen teki, ei tyttö moneen päivään puhunut
  sanaakaan eikä syönytkään juuri mitään. Öillä hän sen sijaan haasteli
  unissaan, ja äiti kuuli, että hän oli olevinaan puussa tai katolla ja
  löi käsiään yhteen ja nauroi... Tai sitten yht'äkkiä purskahti itkuun
  ja kuului pyytävän, että pääsisi ... pääsisi! Ja niin kauan itki hän,
  että äidin täytyi nousta ylös ja herättää...
  --Mitä sinä itket, lapsi?
  --Anna minun olla täällä ... anna minun olla ... en minä putoa ... voi,
  minkä tähden sinä...?
  Tyttö puhui vieläkin unen horroksissa, mutta herkesi, kun heräsi. Ja
  useamman kerran yössä sai äiti tehdä samaa.
  Mutta aamulla ei hänellä ollut sydäntä kieltää ja pyytämättä hän lupasi
  tytön mennä puuhun.
  Ja tyttö kiiruhti ulos, kiipesi ylös koivuun ja kukkui siellä ja
  kuvitteli olevansa lintu, joka kohta muuttaa muille maille ...
  kesämaahan kauas, jonne pilvet pohjatuulella kulkevat ja jossa on
  vieläkin korkeampia puita kuin täällä ja jossa kaikki ihmiset asuvat
  puissa.
  Mutta tuollaisina öinä valvoi äiti kauan eikä osannut päästä selville
  siitä, mitä tytölle oikeastaan olisi tehtävä. Kyllähän hän ymmärsi tuon
  halun ja eihän se semmoisenaan mitään... Ei hän oikeastaan sitä
  kiipeämistä eikä sitä, että jos putoaa ... mutta joka sillä lailla
  lapsena alkaa, sen luonnossa on jotain, joka ei vanhempana tyydy ... ja
  Jumala varjelkoon!--Niin äiti ajatteli, mutta ei hän koskaan tahtonut
  ajatella loppuun sitä ajatusta, ja hän lohdutti itseään sillä, että
  ehkä hän on kuitenkin väärässä ja ehkä se on turha pelko. Jos vain ei
  olisi niin hyvin tiennyt itse.
  Mutta sitten ajatteli äiti, että ehkä olisi parasta puhua isälle.
  Vaikka suuresti hän epäili, olisiko siitäkään apua. Ei isä semmoisia
  tavallisesti ymmärtänyt.--Ja isä käsittikin sen aivan väärältä
  kannalta.
  --Niin, olen minäkin sitä jo huomannut ja kummastellut, miksi sinä et
  kiellä ... niin, ei se sovi, ja tietysti repii hameensa ja muut
  vaatteensa ... sinun täytyy kerrassaan kieltää hänet siitä...
  --Parempi ehkä, jos sinä...
  --Missä hän on? minä sanon heti paikalla...
  Äiti huusi Ellin sisään. Se oli hänestä melkein kuin väärin tehty,
  mutta ehkä sentään oli parasta, että isä sanoi kerrassaan...
  Isä ensin torui hameen repimisestä, ja äiti miltei oli tyytyväinen, kun
  näki, ettei Elli ollut juuri millänsäkään. Mutta sitten rupesi isä
  tapansa mukaan tekemään pilkkaa hänen kiipeilemisestään ja siitä, kun
  oli kuullut hänen käkenä kukkuvan...
  --Iso tyttö jo, ja viitsii olla niin lapsellinen ... kaikkihan sinua
  vieraatkin katsovat sinne koivuun ja nauravat sinulle...
  Äiti näki, että Elli punastui silmäteräänsä myöten, ja ymmärsi, että
  isä oli koskenut arkaan paikkaan. Ei hän puhunut mitään eikä puhunut
  koko sinä päivänä. Ja yönsä hän makasi hiljaa, vaikka äiti oli
  pelännyt, että hän taas alkaisi uneksia. Mutta aamusella hän oli
  alakuloinen ja karttoi katsomasta ketään silmiin. Ja niin hän oli
  pitkän aikaa, ettei äiti saanut niihin nähdä. Ja kun sitten kerran sai,
  näytti hänestä, että tytön katse oli melkein kuin aikaihmisen. Eikä hän
  enää kertaakaan pyytänyt päästä puuhun eikä katolle.
  
  
  II.
  
  Äidin olisi usein tehnyt mieli tietää, mitä tytön mielessä liikkui
  tähän aikaan. Hän näytti ikäänkuin kasvavan ja vanhentuvan päivä
  päivältä ja tulevan yhä totisemmaksi. Isää hän kartteli ja äitiä
  melkein yhtä paljon. Ei se ollut kumma, jos isää, joka kerran alkuun
  päästyään yhä ahdisteli ja pilkkasi samasta asiasta, mutta olihan äiti
  koettanut olla ystävällisempi ja hellempi kuin ennen. Ruokapöytään
  muiden kanssa syömään häntä ei varsinkaan tahtonut saada tulemaan. Ja
  usein hän oli suorastaan itsepäinen siinä asiassa. Täytyi äidin olla
  ankarakin välistä, ennenkuin sai tottelemaan. Ja joskus hän katosi
  päivällisen ajaksi kokonaan niin, etteivät auttaneet huudot eivätkä
  etsimiset. Vasta monissa miehin etsittyä löytyi tyttö jostain
  kummallisesta paikasta metsästä tai pellon pientarelta, jonne oli
  nukkunut. Silloin täytyi äidin torua, mutta siitä heidän välinsä yhä
  jäykistyi.
  Isä ei sitä huomannut, että iloinen tyttö oli muuttunut sulkeutuneeksi.
  Välistä vain huomasi hän sen, että tyttö ei tullut pöytään, ja kun oli
  pahalla tuulella, torui, mutta hyvällä tuulella ollessaan laski
  leikkiä, jonka Elli otti pilkaksi. Varsinkin silloin kiusasi isä, kun
  sattui olemaan joku vieras.
  --Oletko sinä, Elli, nyt jo monta hametta repinyt tänä päivänä? alkoi
  isä taas muutaman kerran.
  --En ole repinyt yhtään.
  --Etkä ole puussakaan käynyt kukkumassa?
  --En.
  --Tämä meidän Elli se on linnun sukua ... jos sillä vain olisi
  siivet ... mutta ehkä ne vielä kasvavat.
  Vieraat nauroivat isän mukana, mutta äiti näki, että tytön kasvojen
  piirteet ikäänkuin jähmettyivät.
  --Lintuhan se on ... käki ... kukkuu puiden latvoissa, niin että
  pitäjällä kysyvät, että onko teillä elättikäki.--Kukkuisit nyt, niin
  että vieraatkin kuulisivat.--Annapas leipäkori tänne, Elli!
  Mutta Elli ei liikahtanut.
  --Elli, anna isälle leipäkori, sanoi äiti.
  Mutta Elli tuijotti jäykästi eteensä tyhjälle lautaselle.
  --Elli...?~--mitä tämä merkitsee?
  --Mene ulos, Elli! käski äiti ja työnsi leipäkorin isälle.
  Elli nousi, mutta kaasi noustessaan tuolinsa, niin että se pahasti
  rämähti selälleen, eikä äiti ollut varma siitä, tapahtuiko se
  vahingossa vai kaasiko hän sen tahallaan. Mutta isä oli niin vihainen,
  että tuskin osasi hillitä itseänsä lyömästä nyrkkiä pöytään. Ja pitkän
  aikaa hän katseli vihaisin silmin äitiin toiselle puolen pöytää,
  ikäänkuin koko tapaus olisi ollut tämän syy. Vieraat olivat hämillään
  eivätkä tienneet, kuinka olisivat.
  Vieraiden mentyä meni äiti isän kamariin, jossa tämä kulki edestakaisin
  lattialla ja poltti vihaisesti piippuaan.
  --Ei hän kärsi sitä, että sinä aina häntä pilkkaat ... sinun pitäisi
  lakata siitä...
  --Hänen täytyy! ... vai semmoinen letukka? ... vai onko tuommoinen
  käytös sopiva sinun mielestäsi ... ja vieraiden läsnäollessa?
  --Enhän minä sitä sanokaan...
  --Niin no! Ja äidin täytyy pitää huolta siitä, ettei hänen lapsensa
  osoita röyhkeyttä isälleen! Semmoinen letukka... Ja on kumma, ettei
  äiti osaa lapsiaan sen paremmin... Minun täytyy ottaa hänet
  huostaani ... hänen kasvatuksensa on laiminlyöty--
  --Mutta ei häntä saa sillä tavalla...
  --Milläs tavalla?
  Ja odottamatta toisen puolustusta meni isä tavallisesti tällaisissa
  keskusteluissa jonnekin ulos.
  Ja äiti meni toimeenpanemaan isän käskyjä, vaikka hän joka kerta tunsi,
  että olisi pitänyt jotenkin toisin.
  Jos vain olisi tiennyt, kuinka oli oikeammin, ja ymmärtänyt. Mutta
  mistä sen tiesi? Olihan häntä itseään kasvatettu samalla tavalla kuin
  hän olisi oikeastaan tahtonut kasvattaa Elliä. Mutta sitäpä hän nyt
  epäili, kummin olisi ollut hänen parempi ... niinkö vai aivan toisin.
  Ja jos toisin, niin pitäisi hänen mielestään tytön antaa elää ja olla
  niinkuin hän halusi, iloita, juosta, kiipeillä ja haaveksia, niinkuin
  halutti ja mieli teki. Mutta ehkä olisi kuitenkin parempi tukahduttaa
  semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty ... ettei
  se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi.--Hän itse ei ollut
  milloinkaan saanut luonnolleen valtaa antaa, ei missään suhteessa.
  Tuskin oli saanut juostakaan, vielä vähemmin puihin kiipeillä ja olla
  lentelevinään. Se oli sopimatonta ja se oli syntiä hänen lasna
  ollessaan. Vaikka ei hän milloinkaan ollut saanut siitä vakuutetuksi
  itseään. Vaan hänen oli _täytynyt_ silloin ja täytynyt jälkeenpäin. Ei
  milloinkaan, mitä itse oli halunnut, aina sitä, mitä muut tahtoivat. Ja
  olihan hän tottunut siihen ja elänyt tähän asti. Olisikohan hänen
  elämänsä ollut sittenkään parempi, jos olisi saanut omaa mieltään
  noudattaa, niinkuin muutamat muut tässä maailmassa?... Mutta _tämä_ oli
  ainakin väärä ajatus ja synnillinen. Ei saisi moittia sitä, mikä on
  sallittu, eikä kadehtia muita. Kullekin on oma kohtalonsa annettu, ja
  kunkin täytyy ristinsä kärsivällisesti kantaa. Sitähän hänen olisi
  pitänyt oppia koko elämänsä kaiken, mutta sitäpä hän ei juuri ollut
  oppinut. Ei ollut milloinkaan _kaikki_ hänessä tukahdutettu, vaikka hän
  oli välistä niin luullut. Ehkei oltu häntä kyllin ankarasti jo
  lapsuudesta... Ehkä olikin siinä syy eikä missään muussa...
  Näin äiti ajatteli, kun jäi isän ulos mentyä istumaan paikoilleen,
  mutta kun hän nousi lähteäkseen Ellin luo, tunsi hän, ettei hän
  kuitenkaan osaisi tehdä läheskään niin kuin _oikeastaan_ olisi pitänyt.
  Ja oikeastaan hänen olisi pitänyt tehdä niinkuin isä, repiä säälimättä
  haaveilemisen ja rajun luonteen ituja, ja jos tyttö sitä luontoaan
  näyttäisi, olla ankara ja kurittaa. Mutta hyvähän oli isän, joka ei
  tiennyt, kuinka semmoinen koskee. Mutta hän sen tietää ja hän sen
  tuntee nyt vielä monien vuosien päästä... Ei, ei hän osaa ... ei
  ainakaan nyt vielä ... vaikka oikeastaan olisi pitänyt jo aivan ensi
  kerralla olla ankara...
  --Sinä teit siinä hyvin pahasti, Elli ... kuinka sinä voit sillä
  tavalla?--Mene nyt pyytämään isältä anteeksi.
  Elli seisoi selin huoneeseen ja katseli ulos ikkunasta eikä kääntynyt,
  kun äiti puhui.
  --Ei sinun sovi, Elli, tuolla tavalla olla ja kantaa vihaa mielessäsi
  ... sinun olisi pitänyt antaa leipäkori isälle, kun isä pyysi ... Ja on
  suuri synti olla tottelematon vanhemmilleen... Etkö muista mitä
  neljännessä käskyssä sanotaan?...
  Äidistä tuntui aivan kuin olisi hän kuullut oman äitinsä puhuvan
  silloin, kun hän itse oli Ellin sijassa. Se vain oli eroa, että hänen
  äitinsä ääni oli ollut ihan toisenlainen. Mutta hän kuuli kyllä oman
  äänensä heikkouden ja ymmärsi sen, ettei ollut kumma, jos ei se
  vaikuttanut. Eikä hän itsekään ollut varma siitä, tarkoittiko hän
  todella sitä, että Ellin olisi pitänyt mennä anteeksi pyytämään.
  --Ja minkä tähden sinä oikeastaan et antanut isälle leipäkoria ja
  kaasit tuolin kumoon?...
  --Minkä tähden--isä aina--pilkkaa minua? sanoi Elli jyrkkätaitteisella
  äänellä.
  --Eihän isä pilkkaa ... ja jos pilkkaisikin, niin et sinä kuitenkaan
  saa ... ja ehkä se vain olikin leikkiä ... ei lapsi saa olla
  tottelematon ... Jumala rankaisee, ja se on suuri synti...
  Äiti huomasi, että rupesi tulemaan sitä, mitä jo oli ennen sanonut. Ja
  mitä siinä hyvin puhuminen auttoi ... olihan tytöllä ollut syytä
  tavallaan, ja äiti muisti taas itsestään, kuinka vähän puheet olivat
  silloin vaikuttaneet. Muu oli häneen pantu vaikuttamaan, vitsa, mutta
  ei äiti sitä osannut käyttää. Eikä hän tahtonutkaan, ei, vaikkei olisi
  mitenkään muuten... Ei, ennen kaikkea muuta kuin sitä, että tyttö ehkä
  vielä, kun äiti muistuu mieleen, tuntisi vitsan kivut...
  --Sinä saat nyt, Elli, vielä tämän kerran anteeksi, mutta toisen
  kerran, jos semmoista sattuu...
  Äidin täytyi häpeäkseen tunnustaa, että hän sen sanoi enemmän itse
  päästäkseen kunnialla pulasta kuin tyttöä peloittaakseen.
  Isä oli tästä lähin vähän aikaa kasvattavinaan, vaati esimerkiksi joka
  päivä leipäkorin, mutta unohti sitten koko tytön. Mutta tyttö muuttui
  totisemmaksi ja sulkeutuneemmaksi. Ei ollut juuri koskaan iloinen, ei
  hänen nähty leikkivän eikä ollut hänellä halua mihinkään ryhtyä. Jos
  joskus oli luonto kevenemäisillään ja ilo tulemaisillaan, niin hän
  kohta melkein kuin säikähti sitä ja herkesi. Pihasalla ei hän tahtonut
  millään viihtyä, ja joka kerta, kun hän jonnekin loittoni, näytti
  siltä, kuin hän olisi tahtonut päästä kenenkään näkemättä. Äiti sen
  huomasi ja alkoi pitää häntä silmällä. Tyttö meni ensin takapihalle,
  poikkesi sieltä huoneiden taitse pellon pientarelle ja hiipi melkein
  kumarassa aitovartta myöten rantaan. Siellä pujahti hän nuottakodan
  taa ... ja kerran lähti äiti häntä sinne salaa seuraamaan. Nuottakodan
  suojasta näki hän, että tyttö oli työntänyt pyöriviltä teloilta venheen
  puoleksi veteen ja istuutunut perään. Mela oli hänellä kädessä, ja hän
  oli aivan innostunut sillä vettä melomaan. Välistä hän viskasi vettä
  korkealle ilmaan ja katseli, kuinka se roiskahti alas järveen. Silloin
  hän hymyilikin itsekseen ja odotettuaan, että veden pinta silisi,
  heitti hän uudelleen vettä melalla ja hymyili uudelleen. Ja silmässä
  oli silloin sama lapsellinen katse, joka siinä ennenkin oli ollut ja
  jota äiti oli ruvennut siinä yhä enemmän kaipaamaan...
  Äiti hiipi pois, ja pihaan noustessa tuli hänelle vesi silmiin. Hän
  olisi voinut suudella lastaan nyt ja puristaa rintaansa vasten
  niinkuin ennen hyvin pienenä... Mutta ehkä se on sitä turhaa heikkoutta
  taas? ... ja ehkä hän on semmoinen kummallinen ihminen? Ja onkohan
  oikein, että hän tuota lastaan niin liiaksi rakastaa?...
  
  
  III.
  
  Vaikka äiti ei sitä ollenkaan hyväksynyt, että hän aina meni isän
  kanssa puhumaan Ellistä, niin ei hän sille kuitenkaan mitään voinut,
  että meni. Joka kerta kun hän alkoi ja lopetti puhumisensa, oli hän
  sitä mieltä, että olisi parempi olla puhumatta, mutta kuitenkin hän
  puhui. Sillä hän ei ollenkaan tiennyt, kuinka tytön kanssa menetellä.
  Ei hän osannut saada häntä mitään viitsimään eikä mihinkään ryhtymään,
  ja se se häntä huoletti, ja sitä huoltaan piti hänen vasten tahtoaankin
  isälle kertoa. Eikähän asia siitä parantunut. Isä heti sanoa tokaisi
  jotain tytölle, usein niin, ettei se ollut ollenkaan paikallaan; tyttö
  sillä kertaa totteli, jäykästi ja sanaakaan vastaamatta. Mutta äidin
  oli aina sen jälkeen hänen kanssaan yhä vaikeampi olla. Tytön
  käytöksessä oli aina jotain, joka välistä näytti siltä, että hän
  halveksi jotain, ja toisin ajoin taas, niinkuin hänelle joku olisi
  tehnyt vääryyttä. Silloin tuli muutamana iltana maata pantua, mutta
  vuoteella vielä valvoessa ja miettiessä, äidin mieleen ajatus, että
  ehkä olisi tyttö pantava kouluun, ja heti rupesi tuntumaan, että niin
  on tehtävä. Selväksi ei syy päässyt mielessä vielä sinä iltana, mutta
  siltä vain näytti, että kyllä niin olisi paras. Mutta aamulla herättyä
  oli asia niin mahdoton, että hän kummasteli, kuinka se oli tullut
  hänelle päähänkään. Päivällä miettiessä sinne tänne oli miten
  milloinkin. Mutta toisena iltana hän kuitenkin päätti, että hän
  seuraavana aamuna puhuu asiasta isän kanssa...
  Kyllä se olisi Ellille kaikista parasta, jos hän pääsisi kotoa pois ...
  jotain oppimaan ... ja onhan monin paikoin jo hyvin tavallista, että
  tytötkin saavat oppia vähän sitä, mitä pojatkin... Ja kun sitä
  ajatteli, niin kyllähän se tyttö, jolla on päätä, saattaa yhtä hyvin
  kuin poikakin ... jotka usein ovat huonopäisempiä kuin tytöt... Eikä
  äiti luullut Ellillä olevan niinkään huonon pään, vaikka häntä eivät