Murtovarkaus; Roinilan talossa - 1

  
  MURTOVARKAUS; ROINILAN TALOSSA
  Kirj.
  Minna Canth
  
  1917 (1883-1885).
  
  
  MURTOVARKAUS
  Näytelmä viidessä kuvauksessa
  
  HENKILÖT.
  UKONNIEMI, | talonisäntiä.
  PELTOLA, |
  NIILO, Peltolan poika.
  LOVIISA, Ukonniemen tytär.
  AHOLAN ANTTI, torppari.
  MARIA, hänen vaimonsa.
  HELENA, heidän tyttärensä.
  HOPPULAINEN, itsellismies.
  PENTTULA, noita.
  MATTI, |
  EERO, |
  KALLE, | kylän nuorisoa.
  KIRSTI, |
  LIISA, |
  VAPPU, |
  ERÄS VANHA TALONPOIKA.
  PITÄJÄN VANGINKULJETTAJA.
  KYLÄLÄISIÄ.
  
  
  ENSIMMÄINEN KUVAUS.
  
  (Aukeahko paikka honkametsässä. Perällä näkyy järvi, jonka vasemmalla
  puolen niemi korkeine kukkuloineen pistää esiin. Juhannusaatto. Kylän
  nuoriso huvitteleiksen iloisella tanssilla. Laulu alkaa jo ennen
  esiripun nostettua.)
   "Rosvo, rosvo olit sä.
   Kun varastit mun ystävän;
   Minä luulen,
   Fralla laa,
   Minä luulen,
   Fralla laa,
   Minä luulen,
   Fralla lalla, fralla lalla laa!"
   "Enpä tiennyt syytä siihen,
   Miksis minun hylkäsit;
   Minä luulen,
   Fralla laa.
   Minä luulen,
   Fralla laa,
   Minä luulen,
   Fralla lalla, fralla lalla laa!"
  (Peltola ja Ukonniemi tulevat oikealta. Nuoret taukoavat tanssista.)
  PELTOLA. Hei vaan. Johan täällä ilo on korkeimmillaan. Hyvää iltaa ja
  hauskaa juhlaa, te nuoret! No, ovatko tyttäret jo ottaneet selkoa siitä,
  jos ennen ensi Juhannusta sulhasia saavat?
  KIRSTI. Hyh, johan nyt!
  VAPPU. Mitäpä me niistä tiedoista!
  MATTI. Vai mitäpä me niistä tiedoista! Kas vaan, kuinka ovat olevinaan.
  Niinkuin ei sitä muka tiedettäisi, että he joka ikinen jo ovat käyneet
  ruista sitomassa tänä iltana.
  LOVIISA (ylpeästi). Minä en ainakaan ole käynyt.
  VAPPU. Tuo Matti on senlainen ilkiö. Aina hän meitä väijyy.
  MATTI. Hi, hi, hi, joko pisti vihaksesi, Vappu? Muistatko, kuinka sun ja
  Kirstin kävi viime vuonna Juhannusyönä?
  VAPPU. Ole vaiti!
  POJAT. Kerro, Matti, kerro!
  PELTOLA (on istunut kivelle näyttämön oikealla puolen). Olisipa tuota
  hauska kuulla, he, he, he (tarjoo tupakkaa Ukonniemelle).
  MATTI. Ha, ha, ha, en elämässäni ole nauranut niin paljon kuin sinä
  yönä. Muistatkos, Kalle?
  KALLE. Kyllä muistan.
  POJAT. No, kerrohan jo!
  VAPPU. Jos vaan kerrot, Matti, en sinuun ikänäni lepy.
  MATTI. Mutta kas, kun nyt kerron kiusallasikin. Me olimme Kallen kanssa
  piiloutuneet pensaan taakse likellä maantien risteystä, Kuusiston
  kohdalla. Puoliyön aikaan tulevat nämä hiipien ja arkoina polkutietä ja
  vilkaisevat vähän väliä oikeaan ja vasempaan. Paidat heillä oli
  hampaissa ja pitkät varsiluudat käsissä; eikä heillä muuta ruumiin
  verhoa ollut kuin valkoiset, hirmuisen suuret lakanat, jotka olivat
  ympärilleen kietoneet.
  MIEHET (nauravat). Kuinka sitten kävi?
  VAPPU. Noita valheita viitsitte kuunnella.
  MATTI. Valheita? Sano, Kalle, eikö ole totta?
  KALLE. Totta on joka sana.
  VAPPU. Sinä olet juuri yhdenlainen kuin Mattikin.
  KALLE. No sen tiedät! Me olemme yhtä maata kuin maalarin housut.
  KIRSTI. Tuppurainen Tappuraisella takausmiehenä.
  POJAT. Kuinkas sitten kävi, Matti? Kerro sinä vaan äläkä välitä tyttöjen
  suuttumisesta.
  MATTI. Niin, minkäs sille taidan minä. Totuus ei pala tulessakaan.
  POJAT. Ei tulessakaan. No, annahan jo kuulla loppua.
  MATTI. He tietysti eivät meitä hoksanneet, vaan alkoivat laasta
  risteyksessä, jotta pöly sakeana tuoksui heidän ympärillään. Ja niin
  kiivaat he olivat siinä toimessa, etteivät ollenkaan kuulleet
  askeleitamme, ennenkuin olimme aivan heidän takanaan, ha, ha, ha. Voi
  armotonta, kuinka tytöt silloin parkaisivat, pudottivat samalla paidat
  hampaistaan ja luudat käsistään maantielle ja hiippasivat pakoon, minkä
  ennättivät. Ei silloin liha painanut, kun luut luistivat, ha, ha, ha.
  EERO. Ha, ha, ha, kai te vähän hämmästyitte, Vappu? Ha, ha, ha!
  VAPPU. Hyh, vielä vähän! Mitä huolimme me senlaisista kuin Matti ja
  Kalle. Eikös niin, Kirsti?
  KIRSTI. Niin kyllä. Kaks' me tuonlaisista--miksi sanoisin heitä?
  VAPPU. Sano nallikoiksi.
  KIRSTI. Kaks' me tuonlaisista pojan nallikoista.
  MATTI. Kuule pohjaa! Ei uskoisi noita tyttöjä, minkälaisia he ovat.
  Nallikan nimen nyt saimme siitä jutusta. Mitäs arvelet, Kalle?
  KALLE. Kärsiä täytyy.
  LIISA. Mutta eipä tiennyt kukaan meitä väijyä, kun Annan kanssa
  maakivellä seisoimme.
  TYTÖT. Kuulitteko sitte mitään?
  LIISA. Kuulimme hyvinkin.
  TYTÖT. Mitä te kuulitte? Kerro, Liisa hyvä!
  LIISA. Kun ensinnäkin kolmasti kolahti, juuri kuin olisi joku lyönyt
  kahta lautaa yhteen ja vähän ajan päästä alkoi metsästä kuulua kärryjen
  rätinää.
  POJAT. Maantieltä se mahtoi kuulua.
  LIISA. Eipä kuin metsästä. Eikä se liikkunut edes ei taakse, vaan pysyi
  aina samalla paikalla.
  EERO. Ja kauanko sitä kesti?
  LIISA. Kai sitä olisi kestänyt kuinka kauan hyvänsä, ellemme olisi
  säikähdyksestä siunanneet, jolloin kolina heti taukosi, ja mekös juosta
  vilistimme kotia, että olimme henkemme menettää.
  EERO. Voi, taivasten tekijä, mimmoisia pelkuria nuo tytöt ovat. Minä
  teidän sijassanne olisin heti lähtenyt astumaan ääntä kohden ja ottanut
  likemmin selkoa kummituksesta.
  (Kulissien takaa kuuluu viulunsoittoa.)
  KAIKKI. Kuulkaa! Hoppulainen siellä tulee viuluinensa (katsovat
  vasempaan).
  HOPPULAINEN (tulee laulaen, soittaen ja tanssien).
   "Vanhan Loikan kirjat ovat pöydällä leviällä,
   Eron annan vanhalle Loikalle mielellä keviällä."
   "Vanha Loikka luuli minulle tiliä tekevänsä.
   Ei hän tiennyt tilin päiviä itse näkevänsä."
  KAIKKI (nauraen). Hei, Hoppulainen, terve mieheen!
  HOPPULAINEN (taukoamatta tanssista). Olkoon menneeksi!
   "Vanhan Loikan haudan kaivan tervaskannon juureen,
   Kaivan vähän syvemmälle! löydän sieltä uuden."
  PELTOLA (nauraen). Sitä miestä vaan ei huolet paina. No, mitäs
  Hoppulaiselle muuta kuuluu?
  HOPPULAINEN (lakkaa tanssimasta). A kuin nyt Aunukses kuuluu? A kurjaa
  kuin kuuluu. A kirkki kuin paloi. Ka minkäs te jumalat joutui? Ka isoot
  jumalat kiipesit puuhun, ka pienet tallattiin loaks, ka vietiin niit
  Moskovaasenkin kymmenen hevoskuormaa.
  PELTOLA. Taisit olla kyydissä?
  HOPPULAINEN. Ka en ollut. Eihän ole Heikillä hevosta, millä kyytiä
  tekee. (Tanssii taaskin ja laulaa.)
   "Vanhan Loikan, riivatun, minä tervaksissa keitän,
   Uuden Loikan, siunatun, minä silkkitakilla peitän."
  (Lakkaa laulamasta ja katsoo tyttöihin, jotka hänelle nauravat.)
  Hei,--onhan täällä, näemmä, väkeä enemmän kuin helluntain epistolassa.
  Ovatko nuo tytöt kaikki tästä kylästä?
  EERO. Katso tarkkaan että näet.
  HOPPULAINEN. Mikäpä niitä poskistaan tuntee, sanoi Erkkilä sikojaan.
  Taitaa vaan olla yksi Huittisten mukula, toinen Loimaan vasikka,
  kolmas Viaporin värintyöri, neljäs Vesilahdesta kotoisin.
  NIILO. Mutta eiköhän olisi jo aika kokkoa laittaa?
  EERO. Olisipa hyvinkin. Mihinkä se vaan laitettaisiin?
  PELTOLA. Tuolta vuorelta se parhaiten loistaisi.
  KAIKKI. Varmaankin. Sinne se pitää laittaa.
  HOPPULAINEN. No, kommen hiit, konkkapolvet. Pelimanni käy edellä ja
  soittaa marssia, muut astuvat jäljessä, mutta hyvässä järjestyksessä,
  ettette mene sekaisin kuin Lonkan lapset.
  PELTOLA. Kerätkää te nuoret sinne aineet valmiiksi, kyllä mekin täältä
  tulemme siksi kuin kokko palamaan pannaan.
  HOPPULAINEN. Uls ja mars', sanoi Siukko poikiaan. (Soittaa marssia ja
  menee edellä vasempaan; laulaen seuraavat häntä kaikki muut paitsi
  Ukonniemi ja Peltola.)
  PELTOLA (hetkisen äänettömyyden jälkeen). Kyllä nyt onkin kaunis ilta.
  UKONNIEMI. On tottakin. Poutaa ja lämmintä on Jumala näinä aikoina
  antanut yltäkyllin. Touot vaan alkavat sadetta kaivata.
  PELTOLA. Ei pikkuinen sade pahaa tekisi. Minä pelkäsin tänä kevännä
  myöhästyneeni kylvön kanssa, mutta jos näin pitää päälle, ei mitään
  vaaraa ole. Vai kuinka luulee naapuri?
  UKONNIEMI. Ei myöhästymisestä puhettakaan tänlakena kesänä. Naapurilla
  kuuluu olevan kahdeksan tynnyriä ohraa kylvössä tänä vuonna?
  PELTOLA. Kahdeksan tynnyriä ohraa, kuusi tynnyriä ruista ja viisitoista
  tynnyriä kauraa. Ja sen tohdin sanoa myös, että maa on hyvässä voimassa.
  UKONNIEMI. Mainiot ovat peltonne. Ei se talo suotta Peltolan nimeä
  kanna.
  PELTOLA. Ja niityt myöskin vetävät vertoja vaikka vielä omillennekin.
  Tallissani on viisi hevosta ja navetassa ammoo kuusitoista lypsävätä
  (sytyttää piippuaan; rykii). Kun kerran minusta aika jättää, saa poikani
  siitä kunnon talon.--Onko naapurilla muuten mitään poikaani vastaan?
  UKONNIEMI. Ei suinkaan. Niilo on kelpo nuorukainen, sen kaikki sanovat.
  PELTOLA. Ja siinä he ovat oikeassa, sen voin vakuuttaa, niin isä kuin
  olenkin. Hm----Näettekös, naapuri, nyt on asianlaita, suoraan sanoen,
  niin, että siitä saakka kun vaimoni kuoli, ovat sisälliset talouden
  toimet meillä tahtoneet käydä vähän hunningolle. Piikoihin ei ole
  luottamista, emäntä talossa olla pitää. Sentähden olen vaatinut Niiloa
  menemään naimaan, mutta poika on, näette, semmoinen pelkuri, ettei hän
  rohkene panna asiaa toimeen (vaikenee, vetäisee muutamia savuja).
  UKONNIEMI. Turhaa ujoutta. Ei suinkaan Niilon rukkasia tarvitse peljätä,
  pyytäköön ketä tyttöä hyvänsä paikkakunnalta.
  PELTOLA. Niinkö luulette, naapuri? Entä jos hän pyytäisi Loviisaa?
  Antaisitteko hänelle tyttärenne?
  UKONNIEMI. Miks'ei,--parempaa vävyä en voisi toivoakaan.
  PELTOLA. Oikeinko todella? Annatte siis Loviisan Niilolle emännäksi?
  UKONNIEMI. Jos vaan nuoret itse haluavat yhteen mennä, niin (nousee) en
  minä puolestani ole vastaan.
  PELTOLA (nousee myöskin). Vielä tänä iltana täytyy meidän saada asia
  selville. Mitähän, jos lähtisimme tuonne ylös nyt, arvelen heidän jo
  kohdakkoin panevan kokon tuleen. Mutta tuossahan tuleekin Niilo, juuri
  kuin käsketty.
  NIILO (tulee vasemmalta). Siellä aikovat jo sytyttää kokkoa. Tahdotteko
  katsoa sitä täältä, vai tuletteko ennen sinne luokse?
  PELTOLA. Kai me sinne tulemme (erikseen Ukonniemelle). Menkää edellä,
  minä sillä välin puhun täällä pari sanaa Niilolle--ymmärrättehän?
  UKONNIEMI. Kyllä--kyllä ymmärrän.
  PELTOLA. Ja jos tilaisuutta olisi puhutella Loviisaa siellä erikseen,
  niin--ymmärrättehän?
  UKONNIEMI. Niin--kyllä--kyllä ymmärrän (menee vasempaan).
  PELTOLA (pidättää Niiloa, joka aikoo lähteä Ukonniemen jäljessä). Jäähän
  hetkeksi tänne, minulla on sinulle vähän puhuttavaa.--Onpa sinulla taas
  syytä minua kiittää poika.
  NIILO (vilkkaasti). Aina syntymähetkestäni saakka on minulla joka päivä
  ollut siihen syytä.
  PELTOLA. Niin, niin,--mutta arvaapas, minkä hyvän työn sinulle nyt olen
  tehnyt.
  NIILO. Vaikeampi olisi minun arvata, minkä hyvän työn te olette
  tekemättä jättänyt, isä.
  PELTOLA. En tähän saakka kumminkaan ole morsianta sinulle hankkinut,
  mutta nyt olen sen tehnyt.
  NIILO. Morsianta? Enhän ole pyytänyt teitä, isä, morsianta minulle
  hankkimaan.
  PELTOLA. He, he, he, siitä näet, että minä pyytämättäsikin tiedän
  parastasi valvoa. Mutta arvaapas, ketä olen sinulle toimittanut.
  NIILO. Ettehän vaan Ukonniemen Loviisaa?
  PELTOLA. Oikein, juuri häntä minä pyysin. Isä antoi heti suostumuksensa,
  laita nyt vaan, että tyttökin sinuun suostuu.
  NIILO. Sitä varten en kahta tikkua ristiin pane. Ellei suostu, niin
  olkoon suostumatta, se on minulle juuri yhden tekevä.
  PELTOLA. He, mitä nyt? Oletko järjilläsi poika? Loviisa on rikkain ja
  kaunein tyttö koko paikkakunnalla; mistä luulet paremman saavasi?
  NIILO. En välitä paremmasta enkä huonommasta. Pitäisikö minun vasten
  tahtoani naimaan mennä?
  PELTOLA. Sinä vaan suotta ujostelet ja olet sentähden vastahakoinen.
  Kas, tuolla jo Ukonniemi tulee tyttärineen. Ota nyt iloisempi muoto ja
  jätä asia minun huostaani.
  NIILO. Isä, antakaa olla tuonnemmaksi. Minä en--
  PELTOLA. Vaiti, vaiti! (Ukonniemi ja Loviisa tulevat )
  PELTOLA. No, naapuri, joko olette puhunut tyttärellenne asiasta, ja mitä
  hän siihen sanoo?
  UKONNIEMI. Annoinhan hänelle vähän vihiä siitä, mutta pyytäköön nyt
  Niilo itse häneltä vastausta.
  NIILO. Loviisa--tässä on--en tiedä kuinka selittäisin--tässä on
  tapahtunut--
  PELTOLA. Mitä suotta poikaa kiusaatte,--näettehän, hyvät ystävät, kuinka
  hän ujostelee.
  NIILO. Sanoinhan teille, isä--
  PELTOLA. Niin, sanoit tosin ja pyysit minua puhumaan puolestasi. Ja mitä
  pitkistä jutuista, minä kysyn suoraan ja pyydän suoraa vastausta.
  Huolitteko, Loviisa, tuosta pojastani ja tahdotteko tulla emännäksi
  Peltolaan?
  LOVIISA. Enpä tiedä, vaikka tulisinkin. Ei sillä, että minulla
  sulhasista puutetta on, vaikka heitä ottaisin viisi joka sormelle.
  Kymmenkunnalta makaa tälläkin haavaa kihlat kirstuni pohjalla.
  PELTOLA. Sitä en ollenkaan epäile. Mutta koska niitä ette kumminkaan voi
  kaikkia ottaa, vaan yhteen tyytyä täytyy, niin--päätetään, että tulette
  Niilolle ja jätätte kaikki muut.
  LOVIISA. No, olkoon menneeksi.
  PELTOLA. Ja se on niin sanalla sanottu, kuin tinalla tinattu. Tuossa,
  poika, syleile morsiantasi äläkä yhtään epäile. Toista kuraassia, totta
  vie, minulla oli ennen, kun äitivainajatasi kosin.
  UKONNIEMI (lyö Niiloa olkapäälle). No, onneksi olkoon!
  PELTOLA. Niin, samaa minäkin sanon. Ja mennään nyt sitten kokkoa
  sytyttämään, koska rakkauden tuli jo saatiin palamaan, he, he, he.
  (Ukonniemi ja Peltola menevät vasempaan.) (Loviisa katselee hetkisen
  Niiloa, joka ei ole häntä näkevinäänkään, keikahuttaa sitten ympäri ja
  menee myöskin vasempaan.)
  NIILO. Voi, taivasten tekijä, mihin pulaan se isä minun nyt saattoi.
  Siinä seisoin kuin tuomittu enkä saanut sen vertaa suunvuoroa, että
  olisin voinut hillitä ukon liikanaista kosimisintoa. Mutta ei se koira
  jänistä tuo, joka väkisin metsään viedään. Ja minuako sitten
  pakotettaisiin naimaan vastoin tahtoani ja vastoin mieltäni. Olenko minä
  mikään poikanulikka, ettei minulle senlaisissa asioissa sananvaltaa
  annettaisi. Ei tule, isä hyvä, mitään siitä tuumasta. (Istuu syrjään)
  Tosin meillä olisi emäntä tarpeen, sillä vaimoväen toimet ovat käyneet
  päin mäntyä siitä saakka kun äitini kuoli. Niin--täytynee minun vaan
  naimaan mennä saadakseni emännän taloon. Ei suinkaan siinä muukaan auta.
  Mutta ensin sietää asiaa harkita, juurta jaksain tuumailla ja punnita,
  sillä ei ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi. Ja sitten tarkastetaan
  tyttöjä ja katsotaan, kuka niistä on sopiva ja kelvollinen
  aviopuolisoksi, ystäväksi armaaksi, jonka kanssa tulee jakaa ilon
  ja murheen päivät ja johon elinkaudekseen sitoutuu, ettei muu kuin
  kuolema hänestä eroittaa voi--ei muu kuin kuolema----
  HELENA (tulee oikealta kantaen vakkasta kädessään). Nyt olen siis täällä
  jälleen! (Laskee vakan maahan.) Kuuden pitkän vuoden kuluttua saan nähdä
  armaan kotoni, saan nähdä nämä seudut kaikki, joissa lapsuuteni ihanat
  päivät vietin, suruttomana kuin taivaan lintunen. Terve, sinä kultainen
  järvi, joka ennen venhettäni tuudittelit; terve, sinä kukkula, joka
  annoit mun ihailla maailman avaruutta ja syntymäseutuni kauneutta, ja
  terve sinä jylhä hongikko, jonka salaista huminaa kesäilloin niin
  hurmaantuneena kuuntelin! Yhtä kauniisti vihannoitsee tuo nurmi nyt kuin
  silloinkin, yhtä suloisesti tuoksuvat metsän kukkaset ja yhtä viehättävä
  on lintujen laulu. Oi, kuinka nyt olen onnellinen, kuinka tämä hetki
  moninkertaisesti palkitsee kuusivuotisen ikävän ja orjuuden. Isä,
  äiti,--mun armaat vanhempani! Oletteko voineet aavistaa, kuinka lapsenne
  näiden pitkien vuosien vieriessä on teitä kaihoen kaivannut, kuinka hän
  joka ilta levolle mennessään, joka aamu vuoteelta noustessaan on
  halannut teitä nähdä. Sydämmeni on pakahtua ilosta ja riemusta, kun
  vihdoinkin tuo kauvan toivottu hetki lähestyy. Mitä sanonevat isä ja
  äiti, kun äkkiarvaamatta minun edessään näkevät? Lienevätkö he vaan
  tällähaavaa molemmat kotosalla. (Ottaa vakkansa.) Miksi viivyttelenkin
  vielä ja menetän aikaa, vaikka tuossa tuokiossa jo voin perille päästä.
  (Aikoo lähteä, vaan pysähtyy kokkoa nähdessään.) Mikä valkea tuolla
  leimuaa?--Niin, onhan nyt Juhannusaatto ja kylän nuoriso varmaankin
  siellä kokkoa polttaa. Malttakaa hetkinen, te lapsuuteni leikkitoverit;
  kun vanhempiani olen tavannut, käväsen, kenties, teitäkin tervehtimässä.
  Ah, kun voisin, niin syleillä nyt tahtoisin koko maailmaa!
  NIILO (tulee äkkiä esiin). Syleile minua, minua yksin vaan, Helena!
  HELENA. Mitä?--Kas, Niilohan se on.
  NIILO. Entinen uskollinen leikkitoverisi.
  HELENA (laskee jälleen vakkansa maahan). Kuinka voit, Niilo? Olethan
  kasvanut niin suureksi ja tullut niin--
  NIILO. Niin--? Sano pois, miksikä olen tullut mielestäsi?
  HELENA. No, et juuri miksikään.
  NIILO. Nyt viisastelet. Etkö aikonut sanoa, että minusta on tullut
  potra poika?
  HELENA. Semmoistako luulit tarkoittaneeni? Hui, hai, kaikkea muuta!
  NIILO. No, tarkoitit mitä hyvänsä, mutta syleile minua nyt niinkuin
  lupasit, Helena.
  HELENA. Kas, kas, mikä velikulta sinä olet, koska olisin semmoista
  luvannut?
  NIILO. Äsken juuri sen teit. Kuulunhan minäkin maailmaan, tiedämmä.
  HELENA. Luultavasti; mutta en sinua sittenkään aio syliini ottaa, älä
  luulekaan.
  NIILO (lähestyy Helenaa). Sallinethan kumminkin minun syleillä sinua.
  HELENA. Ei käy laatuun, Niilo hyvä. Emme ole enää lapsia.
  NIILO. Noin ylpeäksi en olisi sinua luullut, Helena.
  HELENA. Ylpeä en ole; mutta tiedäthän, Niilo, ettei nuoren miehen sovi
  nuorta tyttöä syleillä--muulloin--kun--
  NIILO. Kun?--Kun hän sitä tyttöä rakastaa, eikö niin?
  HELENA. No niin,--ja kun myöskin--
  NIILO. Ja kun myöskin tyttö häntä rakastaa?
  HELENA. Aivan niin, taikka ehkä oikeammin: kun he aikovat avioliittoon
  mennä.
  NIILO. Helena!
  HELENA. Niilo!
  NIILO. Rakastatko minua, Helena?
  HELENA. Sinä veitikka. Kuka olisi luullut sinusta tuollaisen
  pilkkakirveen tulevan?
  NIILO. Ei se ole pilkkaa, Helena, vaan täyttä totta. Rakastimmehan jo
  lapsinakin toisiamme ja olimme aina yksistä puolin, kun parvessa riita
  syntyi. Ja muistatko, Helena, kuinka tuon järven rannalla päiväkaudet
  aina leikkiä löimme?
  HELENA. Vallan hyvin sen muistan ja muistanpa vielä senkin, kun sinä
  minua lukemaan opetit.
  NIILO. Siihenkin aikaan sinä jo mielestäni olit sievin kaikista
  tytöistä. Et usko, kuinka ikävältä tuntui, kun sinun täytyi lähteä
  palvelusta hakemaan tuona kauheana nälkävuonna, kuusi ajastaikaa sitten.
  Kaiketi olet sinä saanut paljon kovaa kokea palveluksessa ollessasi?
  HELENA. No, aina vähin; mutta kyllä se kaikki on hyväksi ollut.
  NIILO. Mutta nyt juohtuu mieleeni eräs asia. Etkö muista, Helena, että
  sinä olitkin morsiameni jo ennenkuin kaupunkiin lähditkään?
  HELENA. Niin, miksikäs en sitä muistaisi. Aina kun talosilla olimme,
  olit sinä isäntänä ja minä emäntänä.
  NIILO. Helena, siitä leikistä täytyy meidän tehdä tosiasia.
  HELENA. Mitä joutavia hulluttelet?
  NIILO. Ei se ole joutavia eikä se ole hulluutta.--Helena, Jumalan
  sallimuksesta sinä juuri tänä hetkenä saavuit tälle paikalle. Minä
  rakastan sinua, Helena, rakastan koko sydämmestäni. Heti kun sinun näin,
  alkoi sydämmeni sykkiä ja minusta tuntui niin kummalliselta, niin--,
  niin juuri kuin Aadamista mahtoi tuntua, kun hän unesta heräsi ja näki
  Eevan seisovan edessään.
  HELENA. Ha, ha, ha, kaikkipa sinä tiedätkin. Ja miltähän sitten Eevasta
  tuntui seisoessaan Aadamin edessä?
  NIILO. Selitä sinä, Helena, se asia.
  HELENA. Noo, yhtä »kummalliselta» arvatakseni, kuin Aadamistakin Eevaa
  nähdessään.
  NIILO. Ja tuntuiko Helenastakin samoin Niiloa nähdessään?
  HELENA. Maltahan mieltäsi, Niilo hyvä. Helena ajatteli näin: Niilo on
  rikkaan talon ainoa poika, ja minä taas olen köyhän torpparin köyhä
  tytär. Ei hän siis voi olla minun Aadamini enkä minä hänen Eevansa.
  (Ottaa vakkansa ja aikoo lähteä ) Hyvästi, Niilo!
  NIILO. Ei, sinä et saa mennä, Helena, ennenkuin kuulet minua vähäisen.
  Jätä tuo eroitus talollisen ja torpparin lasten välillä sikseen, ei se
  ollenkaan tähän kuulu. Sano ainoastaan, että minuun suostut, Helena, ja
  minä sinulle näytän, ettei mikään maailmassa voi meitä toisistamme
  eroittaa. (Sulkee Helenan syliinsä.) Helena--tulethan omakseni, armas
  tyttö?
  HELENA (kokee hänestä irtautua). Laske minut, Niilo, voi, laske!
  NIILO. Ei, minä en laske sinua, Helena, ennenkuin vastaat.
  HELENA. Niilo, Niilo, sinä et tiedä, mitä teet. Anna minun mennä.
  LOVIISA (tulee äkkiä vasemmalta). Ooh, mitä pitää mun näkemäni.--Kas
  vaan, Aholan Helena se, näemmä, onkin. Joko kaupungissa oli miehistä
  puute, koska täytyy tulla tänne toisten sulhasia viettelemään?
  HELENA (erikseen). Toisten sulhasia, sanoi hän? (Ääneen.) Mitä
  tarkoitat, Loviisa?
  LOVIISA. Mitäkö tarkoitan? Etkö ymmärrä enää selvää puhetta. Oi, että
  maa elävänä nielisi kitaansa kaikki sinun kaltaisesi naiset!
  HOPPULAINEN (tulee nuorten kanssa vasemmalta). Sepä hurskas toivo!
  NUORET. Mitä täällä on tapahtunut?
  HELENA (erikseen). Toisten sulhasia?
  HOPPULAINEN. No, hei! Aholan Helenahan se totta maar' onkin. Terve,
  terve! Kuinka hurisee? Muistatko vielä, miss' noit' rontikoi' kasvaa,
  puuss' vai maass'?
  HELENA. Jättäkää minut rauhaan, Hoppulainen.
  HOPPULAINEN. No, no, leikki sijansa saa, sanoi akka, kun sika nenän vei.
  LOVIISA. Kuulitteko, kuinka hän sanoi: jättäkää minut rauhaan!--Jätä
  vaan sinä meidät rauhaan ja mene samaa tietä, jota tullutkin olet, mene
  siks' pitkää ikää, äläkä tuon koomin enää meille silmiäsi näytä. Täällä
  et kumminkaan koskaan menesty, sillä me pidämme kunniastamme emmekä
  kärsi keskuudessamme tuonlaisia kuin sinä olet.
  HOPPULAINEN. Kun korppi olisi tuomarina, niin harvapa meistä, herra
  nähköön, hevosella kirkkoon pääsisi.
  LOVIISA. Vaiti, Hoppulainen, teillä ei ole tässä sanan sijaa.
  NIILO. Loviisa, Jumal' armahda, sinä pahasti erehdyt Helenan suhteen.
  LOVIISA. Erehtymisestä ei puhettakaan, koska omin silmin näin teidän
  tässä sylekkäin seisovan. Rohkenetko väittää sitä valheeksi?--Ei, sen
  luulen! Ujostelitpa sinä äsken, Niilo, kun minua kosit etkä uskaltanut
  minua likellekään tulla. Tuota tuolla et ole moneen vuoteen nähnyt ja
  kumminkin olit heti valmis häntä syliin ottamaan. Mutta sinua en tahdo
  siitä nuhdella; tiedänhän, että siivolle naiselle miehet arvon antavat,
  mutta nuo tuonlaiset, ne voivat tasaisimmankin vietellä.
  HOPPULAINEN. Paha on pantavan mieli, mutta pahempi panijan kieli.
  HELENA. Suuri Jumala, mitä sanoisin--kuinka selvittäisin--? Voi, he
  eivät minua millään uskoisi.
  HOPPULAINEN. Älä sure suotta, Helena; pohjatuuli ja naisen torat, ne
  eivät merkitse mitään.
  LOVIISA. Hyi, toki, hyi! Minua oikein inhottaa senlaiset naiset, jotka
  suoraa päätä lentävät miesten syliin.
  NIILO. Loviisa, sinun katkera kielesi pakottaa minun tässä kaikkein
  kuullen selittämään seikkoja, jotka mieluisemmin olisin sinulle
  ilmoittanut kahden kesken. Se on tosi, että isä äsken minun puolestani
  sinua kosi, mutta se tapahtui vastoin tahtoani. Pahoin tein, etten
  miehen tavalla heti ilmituonut ajatuksiani, mutta eipä annettu minulle
  puheenvuoroakaan. Helena, sinua on pahoin solvaistu minun tähteni.
  Anna se minulle anteeksi, ja vastaa äskeiseen kysymykseeni: suostutko
  tulemaan vaimokseni?
  LOVIISA. Ha, ha, ha, tuopa vasta oli hyvä juttu, ha, ha, ha. Onko
  maailmassa mokomaa ennen kuultu, ha, ha, ha!
  (Peltola tulee vasemmalta.)
  LOVIISA. Tulette juuri parhaasen aikaan, isäntä, ha, ha, ha. Poikanne
  täällä selittää, ettei hän muka minusta huolikaan, vaan kosii
  torpparinne kaunista tytärtä, joka vaellettuaan maata ja maailmaa,
  palajaa nyt tänne teille miniäksi. Ha, ha, ha (kumartaa). Toivotan
  onnea!--Noo, mitä noin hämmästyneeltä näytätte? Eikö tyttö ole kylläksi
  sievä mielestänne? Eikö hänen siniset silmänsä, hänen punaiset poskensa
  ja tuo hempeä katse jo pane teidänkin harmaata päätänne pyörälle? Älkää
  peljätkö hänen köyhyyttään; ettehän vielä tiedä, mitä aarteita hän
  tuossa vakassa tuo kaupungista mukanaan, ha ha ha!
  HOPPULAINEN. Kun on nainen puhemiesnä, niin on piru konttimiesnä.
  PELTOLA. Onko tämä totta, Niilo?
  NIILO. Totta se on, isäni.
  PELTOLA. Oletko järkesi menettänyt, vai oletko noiduttu?
  USEAT. Noiduttu! Hän on noiduttu.
  (Ukkosen jyrinää alkaa kuulua tavan takaa.)
  NIILO. Helena, vastaa minulle, suostutko tulemaan vaimokseni?
  LOVIISA. Siinä sen nyt kuulitte, isäntä (kumartaa). Toivotan onnea!
  PELTOLA. Mutta minä sanon sinulle, minä, että ennen vaikka poltan
  taloni, ennenkuin sallin sinun tuoda sinne torpparin tyttölunttua
  emännäksi--
  HELENA. Vaiti! Ei luiskahdustakaan enää! Lieneehän toki minullakin tässä
  sananvaltaa... Niilo ... johan sen sinulle äsken sanoin, meitä ei ole
  Jumala yhteen luonut. Jätä nuo tyhjät tuumat,--en minä sinulle
  kumminkaan ikänäni tule (ottaa vakan maasta ja aikoo lähteä).
  NIILO. Helena, onko tuo viimeinen sanasi?
  HELENA. Se on viimeinen sanani.
  NIILO. Et minusta siis välitä ollenkaan?
  HELENA. En ... ollenkaan! (Menee vasempaan.)
  LOVIISA. Rukkaset sait, Niilo. Valitan suruasi! Varmaankin hän pitää
  kaupungin sällit sinua parempana.
  NIILO. Mutta minä pidän hänen teitä kaikkia parempana (menee oikeaan).
  PELTOLA. Kas niin, nyt hän meni tiehensä. Mutta kyllä minä sen pojan
  vielä opetan. (Menee kiivaasti Niilon jäljessä.)
  VAPPU. Tuulemaan rupee.
  KIRSTI. Nostaa pilveä. Katsokaa, kuinka mustana on taivas tuolla.
  LIISA. Ja ukkonen jo kuuluu. Uh, nyt tulee aika myrsky. Lähdetään pois.
  MATTI. Näetkös, tuolla tulee noita.
  EERO. Mitähän Penttula yksinään metsässä kävelee näin myöhään?
  KALLE. Ja rajuilman noustessa.
  VAPPU. Hän varmaankin on noitumistoimissa.
  LIISA. Hyi, juostaan pakoon.
  HOPPULAINEN. No hei, mennään vaan. Ja Jumala palataksemme tuulen
  kääntäköön, sanoi akka, kun vastatuuleen souti. (Menevät kaikki
  vasempaan.)
  PENTTULA (tulee oikealta). Niin nuo houkkiot tuolla lentävät kuin
  päättömät kanat. Pakenivatko he myrskyilmaa vaiko minua?
  LOVIISA (palajaa). Minä tahtoisin teitä tavata, Penttula. Missä ja
  milloin siihen olisi tilaisuutta?
  PENTTULA. Puoliyön aikaan, kalmiston kohdalla.
  LOVIISA. Kalmiston--? Minä--tulen.
  PENTTULA. Painakaa mieleenne: puoliyön aikaan.
  LOVIISA. Minä muistan,--puoliyön aikaan.
  PENTTULA. Kalmiston kohdalla!
  LOVIISA. Kalmiston kohdalla. (Menee jälleen vasempaan)
  
  
  TOINEN KUVAUS.
  
  (Penttulan sauna. Perällä ovi, vasemmalla lavo. Nurkassa oikealla
  viinatynnyri. Pystyssä seinää vasten ruumiin mittakeppi ja kantapihlaja,
  joka on kiinni molemmista päistä, muita keskeltä leikattu halki.
  Etunäyttämöllä pöytä, jolla on ihmisen pääkallo, kappaleita
  luurangosta, noitapussi ja »musta kirja» levällään.)
  (Eräs hammastautia sairastava vaimo istuu voihkaen ylhäällä lavolla;
  Penttula seisoo portailla loitsurunoja lukien; ovensuussa penkillä
  istuu muutamia henkilöitä ja ovella seisoo kylänmies pelkoa ja kauhua
  osoittaen.)
  PENTTULA:
   "Minä mies vähäväkinen.
   Poika hienohaltiainen.
   Hiljan liikutan hivusta,
   Vähän päätä värkyttelen.
   Jos ei minuss' miestä liene,
   Uron pojassa urosta,
   Nouskohon merestä miehet.
   Piikoinensa, poikinensa,
   Kaikki kansat kuntinensa,
   Nämät päästöt päästämähän,
   Nämät jaksot jaksamahan.
   Nouse luontoni lovesta,
   Haon alta haltiani,
   Syntyni syen seasta.
   Tule Hiisi Hiitolasta,
   Jumaloista juhkaselkä
   Kanssani kavehtimahan,
   Kerälläni keikkumahan,
   Hiis' on hirveä metsässä,
   Minä Hiittä hirveämpi,
   Karhea emäke karhu,
   Minä kahta karheampi.
   Ei mua liioin linnat estä,
   Aidat rautaiset aseta.
   Kiskon mie kiviset linnat,
   Portit auki ponkahutan,
   Ratkon aidat rautaisetkin--"
  KYLÄNMIES (kaatuu maahan). Pyörryn jo! Voi poloinen päiviäni!