Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat - 01

  
  
  MESIKÄMMEN; MUSTI; AHVEN JA KULTAKALAT
  Kirj.
  Eino Leino
  
  1914, 1916 ja 1918.
  
  SISÄLLYS:
  MESIKÄMMEN. Tarina
  MUSTI. Eläintarina
   I. Sininen silta
   II. Maitokuppi
   III. Mustin mietteitä
   IV. Käynti pappilassa
   V. Oudoilla ovilla
   VI. Hovin herra
   VII. Ampiaispesällä
  VIII. Mustin metkuja
   IX. Suuria muutoksia
   X. Kaiken häviö
   XI. Höyhensaarille
  AHVEN JA KULTAKALAT. Tarina syvyyksistä
  Kumma kuvajainen
  Kruununneuvosto
  Laulu lainehilta
  Meren maininkeja
  Yön lapsi ja päivän lapsi
  Ahtolan asukkaat
  Hollantilainen taulu
  Lemmen kaikkivalta
  Molemmat morsiusparit
  Jumalien juhla
  Kalman karkelo
  Unienselittäjät
  
  
  
  MESIKÄMMEN
  Joulutarina vanhoille ja nuorille
  (1914)
  
  
  NUORI NALLE.
  
  Rautatien asemaherrat olivat kerran kevättalvella karhunjahtiin
  lähteneet.
  Mukana oli pyyntimiestä jos jonkin kaltaista, keihäsmiestä niinkuin
  pyssymiestäkin, olipa eräs silmälasi-päinen herra Helsingistäkin, sillä
  paitsi karhun tappamista oli kysymyksessä myös kuvasarjan otto »Eläviin
  kuviin».
  Oppaina olivat paikkakunnan hiihtomiehet, jotka kontion olivat jo
  ajoissa kiertäneet ja sitten herroille monesta sadasta markasta
  myöneet. Vaikka heidän rahallinen voittonsa siis oikeastaan oli jo
  taattu, eivät he suinkaan olleet ajoseurueesta vähimmän innokkaat.
  Ajeltiin kymmenellä hevosella, ensin leveitä kyläteitä, sitten yhä
  kapeampia metsäpolkuja. Lopuksi täytyi pysähyttää hevoset.
  Sujahdettiin suksille ja lähestyttiin karhun pesää.
  Siinä se olikin vuorenrinteessä, ulkonevan kallionkielekkeen alla,
  juuri pahimmassa ryteikössä.
  Suksimiehet osoittelivat sauvoillaan. Päästettiin koirat irti,
  asetuttiin kehään pesänsuun ympärille.
  Luikataan, tuikataan keihäällä, eipä tulekaan esille Nalle.
  Aiotaan jo ruveta tekemään tulta pesänsuulle.
  Niin samalla lumi pöllähtääkin korkealle ilmaan ja siinä onkin metsän
  kuningas heidän edessään.
  Karjaisee kumeasti, kohoaa kahdelle jalalle, syöksyy päin pyssy- ja
  keihäsmetsää. Kaatuu, kuvien ottaja napauttaa kojeensa kiinni, ja asia
  on suoritettu.
  Ei kuitenkaan vielä aivan. Karhunkiertäjät itse, jotka ovat yhä
  vieläkin kaikista innokkaimmat, väittävät, ettei saalis siihen lopu.
  --Siellä on, siellä on vielä jotakin, sanelevat he pesänsuuta
  osoittaen.
  Kun herrat eivät ota uskoakseen, heittää eräs heistä turkkinsa hangelle
  päättävästi ja konttaa pesänsuusta sisälle, puukko toisessa ja
  sähkölamppu toisessa kädessä.
  Toiset jäävät jännityksellä odottamaan.
  --Hoolilop! kuuluu äkkiä älähdys pesästä.
  --Joko vie? Joko vie? huudahtavat ulkopuolella olijat säpsähtäen. Onko
  siellä mitä?
  --On täällä pentu. Tiirottaa minuun kuin mikäkin hyväkäs tuolta eräästä
  nurkasta.
  --Saatko elävänä vai tarvitsetko apua?
  --Saadaan tämä elävänäkin.
  Saatiinhan se elävänä. Palattiin kotiin riemusaatossa, vanha kontio
  paareilla ja nuori Nalle reessä vällyjen alla.
  Illalla pidettiin oikein juhlalliset peijaat vanhalle metsän
  kuninkaalle. Tuli sitten herrojen kesken illallispöydässä kysymys myös
  nuoren Nallen kohtalosta, joka koiranvitjoin ja kaularenkain köytettynä
  makasi suuressa vasussa salinnurkassa yleistä juhlamieltä ylentämässä.
  --Minä en sillä siellä Helsingissä mitään tee, selitti se
  silmälasi-päinen herra. Kyllä herrat saavat pitää sen täällä erämaassa
  omina iloinaan.
  --Mahtaakohan tuosta hyvinkin vastusta tulla? kysyi asemapäällikkö,
  pitkä, laiha, tiukannäköinen herra varovasti.
  Mutta nuoremmat apulaiset, joiden suosion nuori Nalle oli jo ehtinyt
  saavuttamaan, selittivät ettei Nallesta mitään häiriötä talolle tulisi
  ja että he kyllä mielellään pitäisivät sen omalla puolellaan.
  --Olkoon sitten! päätti asemapäällikkö. Jääköön vain meille
  toistaiseksi. Ja voihan sen ampua sitten myöhemminkin, jos se niinkuin
  kävisi liian väkivaltaiseksi.
  Nalle jäi taloon ja tottui vähitellen ihmisiin.
  Alussa ei hänen aivoissaan montakaan selkeää ajatusta ollut. Oli vain
  hämärä muisto jostakin pimeästä ja lämpimästä paikasta, josta hänet
  äkkiä oli temmattu huikaisevaan valkeuteen.
  Hänen oli ennen kaikkea nälkä ja jano. Eikä hän moneen päivään osannut
  syödä mitään, vaikka hänelle pantiin parhaat herkut eteen.
  Maitoa ja hunajaa hän sentään hiukan lipoi kielellään.
  --Kyllä siitä oikea Mesikämmen vielä tulee! nauroi telegrafisti, nuori,
  kesakkonaamainen ylioppilas, taputtaen selkään häntä. Ymmärtääpäs vain
  makean maistaa.
  --Mieshän Nallesta tulee, säesti kirjanpitäjäkin, pullea, punanenäinen
  herra, nauraen häntä. Pian sille ryyppykin maistuu.
  --Mahtaisikohan tuo juoda viinaa?
  Se kysymys oli pian ratkaistu. Kumottiin Nallelle ryyppy kurkkuun, ja
  heti kun oli saanut sen irvistäen nielaistuksi, hän pisti kielensä ulos
  ja pyysi lisää.
  --Katsos veitikkaa! nauroivat herrat. Kyllä se nyt riittää sinulle
  täksi kertaa.
  Nalle oli koko sen kevään ja kesän asemaherrojen luona.
  Pian ei häntä varten tarvittu enää mitään vitjoja eikä kytkyeitä. Hän
  oppi ymmärtämään nimensä ja tulemaan luokse, kun häntä kutsuttiin. Hän
  oppi hyppäämään polvelle ja antamaan leikitellä kanssaan. Silloin hän
  aina tiesi saavansa maitoa, hunajaa tai sokeria.
  Viinaa sai hän vain harvoin ja silloin kun heillä oli kirkonkylän
  herroja vieraina. Mutta silloin hänen olikin parhaat temppunsa
  näytettävä.
  Silloin hän tanssi! Nousi kahdelle jalalle ja teki kummallisia
  kuperkeikkoja ja kaikki vieraat olivat silloin nauraa itsensä
  kuoliaaksi.
  Osaksi teki hän sen tahallaan, sillä hän huomasi, että se huvitti
  vieraita, ja tiesi siten yhä uusia makupaloja ansaitsevansa. Osaksi
  vaikutti myös väkevä juoma häneen niin, että hän tunsi mielensä äkkiä
  hyväksi herahtavan ja käpälänsä nousevan maasta ihan itsekseen.
  Hänestä tuli pian koko talon lemmikki ja suurin nähtävyys.
  Hän oppi ominpäinsä juoksentelemaan keittiössä, kartanolla ja
  puutarhassa, uskalsipa jo tulla asemasillallekin katsomaan, miten junia
  vastaan otettiin ja lähetettiin.
  Junan kimeä vihellys säikytti aluksi häntä niin, että hän kiipesi
  täyttä laukkaa puuhun eikä tahtonut tulla sieltä alas ollenkaan. Mutta
  pian oppi hän itsekin viheltämään ja antamaan junien tulo- ja
  lähtömerkit kuin paras konduktööri.
  Myöskin junien ajat hän oppi muistamaan ja oli jo aina hyvissä ajoin
  asemapäällikön vieressä asemasillalla.
  --Täytyy pian antaa virkalakki hänelle, nauroi asemapäällikkö. Sillä
  Nalle on tosiaankin esimerkki meille velvollisuuksiemme täsmällisestä
  täyttämisestä.
  Ihmiset kurkistelivat vaunun-akkunoista häntä, hymyilivät ja
  osoittelivat sormillaan. Heidän kauttaan levisi hänen maineensa aina
  laajemmalle.
  Itse liikennetirehtöörille oli Nallella kerran kunnia tulla
  esitellyksi.
  --Minä olen kuullut, että teillä on kesy karhu täällä? kysyi korkea
  herra, jonka edessä itse asemapäällikkö seisoi pää kunnioittavasti
  kumartuneena. Saako nähdä sitä?
  --Herra tirehtöörin ei tarvitse muuta kuin viheltää.
  Korkea herra vihelsi ja Nalle laukkasi heti pihaan rannasta, jossa hän
  juuri oli ollut leikkimässä lasten kanssa.
  --Olethan sinä oikea Mesikämmen, sanoi korkea herra, ojentaen
  hansikoidun kätensä hänelle. Osaatko sinä hyvänpäivän tehdä?
  --Kyllä, vastasi asemapäällikkö, viitaten samassa käskevästi Nallelle,
  joka heti kavahti kahdelle jalalle istumaan, katsoa paurottaen vuoroin
  kumpaakin heistä pienillä, pyöreillä silmillään.
  --Hyvä päivä, hyvä päivä, kuoma, nauroi korkea herra, tervehtien kaksin
  käsin häntä. Kyllä meistä hyvät tuttavat tulee. Etköhän lähtisi minun
  kanssani Helsinkiin?
  Nalle pudisti päätään, sillä eräs itsepintainen kärpänen tahtoi siinä
  samassa hänen korvaansa tunkeutua.
  --Ei Nalle Helsinkiin lähde, hymyili asemapäällikkö. Hän viihtyy
  parhaiten täällä erämaassa.
  Sinä iltana sai Nalle jälleen kaikki parhaat temppunsa näyttää.
  Liikennetirehtööri matkusti pois seuraavana aamuna ja Nalle oli häntä
  asemasillalla uskollisesti hyvästelemässä.
  Hänestä oli sekä hupia että hyötyä talolle. Omenavarkaat, joiden
  kinttuja hän pureskeli, kaikkosivat kokonaan, samoin kylänpojat
  naurismaasta.
  --Siellä on karhu, kuiskailivat he vain puoliääneen keskenään. Kuka
  hullu karhun kanssa painisille lähtee?
  Kerran pidätti Nalle asemasillalla myös erään hutikkaisen
  markkinamiehen, riistäen viinalekkerin häneltä. Silloin hän sai kaikki
  naurajat puolelleen.
  Suorastaan sankarillisen maineensa saavutti hän pelastaessaan
  hukkumasta talon pienen tytön, joka oli laiturilta järveen pudonnut ja
  jonka Nalle veti kauniisti kuivalle maalle.
  Silloin kirjoitettiin hänestä jo paikkakunnan sanomalehteen. Sieltä
  kiersi uutinen Helsingin lehtiinkin, joista se kerran postin tultua
  suurella riemulla hänelle luettiin, eikä Nalle näyttänyt suinkaan
  olevan vähän ylpeä herättämästään huomiosta.
  Talon naiset suorastaan jumaloivat häntä. Nalle pyörikin aina heidän
  kintereillään, sillä hän tiesi kyllä, missä säiliöiden ja aittojen
  avaimet olivat.
  Mutta vieraiden aikana hän aina pyrki herrojen puolelle, tehden sen
  vanhasta tottumuksesta ja ikäänkuin itsestään selvänä asiana, jossa
  eivät mitkään vastaväitteet voineet tulla kysymykseen. Eikä häneltä
  pääsyä sinne koskaan kiellettykään.
  Nalle piti kaikista muista talon asukkaista, paitsi ei
  kesakkonaamaisesta telegrafistista, joka kerran oli narrannut hänet
  särkemään ampiaispesän.
  --Surrur, oli hän sanonut, ja osoittanut hänelle navetan irrallisen
  vuorilaudan ja kivijalan väliä, josta sahajauho oli esille tunkeutunut.
  Mitä se on?
  Nalle oli painanut korvansa sahajauhoa vasten ja kuullut myös sieltä
  sisältä epäilyttävää surinaa.
  --Murrur, oli hän sanonut ja samalla alkanut ankarasti takoa
  vuorilautaa ja leipoa sahajauhoa etukäpälillään.
  Sitten hän oli pistänyt kuononsa sinne.
  Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä ampiaiset olivat rynnänneet
  esille ja pistäneet juuri kuononpäähän häntä, niin että Nalle oli
  huutanut suureen ääneen ja juossut kuin hullu pitkin pihamaata.
  Koko kuono oli turvonnut niin, että Nalle itsekin, kun kerran peiliin
  kurkisti, oli tuntenut itsensä tuiki hullunkurisen näköiseksi.
  Siitä saakka kantoi hän kaunaa telegrafistille. Ja hänen kostonsa oli
  suloinen, kun hän kerran metsässä huviretkellä oltaessa oli saanut
  kokonaisen muurahaispesän mitään pahaa aavistamattoman miespoloisen
  niskaan rysäytetyksi.
  Silloinkin oli Nalle saanut naurajat puolelleen.
  Mutta telegrafisti, jonka oli täytynyt juosta kiireimmän kaupalla
  kotiinsa ja riisuutua omassa kamarissaan ilkosen alastomaksi, oli
  uhannut vielä kerran tappaa hänet, jota uhkausta asemapäällikkö oli
  säestänyt vakavasti:
  --Täytyy se ehkä tappaakin, ennen kuin talvi tulee. Käy pian liian
  isoksi ja väkivaltaiseksi.
  Paljon muitakin kolttosia teki Nalle. Mutta hänen monet ansionsa
  puhuivat vielä toistaiseksi hänen puolestaan.
  Hän nosti raskaan puutarha-portin saranoiltaan, ja kun saranat eivät
  heti patsaista eronneet, kiskoi hän irti patsaatkin ja kantoi ne
  järveen, niin että kanat pääsivät parasta kukkamaata kuopimaan.
  Hän meni omin lupinsa ruokakonttoriin ja söi suuhunsa vastakeitetyt
  marjasyltit.
  Hän kiipesi asemakonttorin virkapöydälle ja kaasi mustepullon pitkin
  tärkeitä rahtikuitteja.
  Hän otti uuden lakin asemamiehen päästä, kun ei tämä kyllin pian
  osannut häntä tervehtiä, repi sen rikki ja heitti palaset aseman
  katolle.
  Hän taittoi kirjanpitäjän uuden merenvahapiipun, vaikka tämä vain
  leikillään oli puhaltanut savua silmiin hänelle.
  Hän tappoi talon kissan.
  Hän oli sytyttää tuleen koko talon saunan, jonka ovi oli jäänyt auki ja
  jonne hän oli päässyt ominpäinsä kekäleiden kanssa häärimään.
  Tosin hän sai joka kerta selkäänsä ja sitten hän oli taas eräitä päiviä
  nurpolla nokin. Mutta sitten unohti hän jälleen kopunsa ja oli valmis
  jotakin uutta tuhmuutta tekemään.
  Samaa tuhmuutta ei Nalle tehnyt milloinkaan kahta kertaa.
  Kerta riitti hänelle, ja sitten hän tiesi sen asian. Mutta hän keksi
  aina uusia, sillä hänessä asui luonnollinen uteliaisuus ja vilkas
  mielenkiinto maailman asioihin, joka ei ollut hänestä pois
  juuritettavissa.
  Viimeinen tuhmuus, jonka hän asemaherrojen luona teki, oli vähällä
  maksaa hänen henkensä. Kaikissa tapauksissa se käänsi aivan uusille
  urille hänen tehtävänsä.
  Hän oli eräänä päivänä kiivennyt aseman katolle ja ruvennut siellä
  olevia savupiippuja junaa odottelevien suurimmaksi iloksi edestakaisin
  rynkyttelemään. Heitti sylipainia kuin aikapoika ja jo saikin suuren
  kappaleen savupiipun laidasta lohkeamaan.
  --Nalle! Tule alas sieltä! sanoi asemamies käskevästi.
  Nalle piti sen ansaittuna tunnustuksena urotyöstään ja kävi
  kaksinkertaisella voimalla vastustajansa kimppuun. Hei vaan! Silloin
  keikahti koko savupiippu nurin ja tuli jyristen alas; tiilikivet
  sinkoilivat sinne tänne ja yksi sattui asemapäällikköä selkään, kun hän
  juuri astui ulos virkahuoneestaan junaa vastaan ottamaan. Hyvä ettei
  toki päähän sattunut!
  Mutta katonharjalla seisoi Nalle voitonriemuisena keskellä tiilen ja
  saven tomua ja odotti tunnustusta. Se ei jäänytkään tulematta, vaikka
  tulikin aivan toisessa muodossa kuin hän alkuperäisesti oli
  tarkoittanut.
  --Tappaa se täytyy tuo peto! ärjäsi asemapäällikkö. Hajoittaahan se
  koko talon kohta.
  Mutta juna saapui samassa eikä hänellä ollut enää aikaa Nallea
  ajatella. Telegrafisti sensijaan meni heti luodikkoansa lataamaan.
  Nalle kävi sillä aikaa uuden savupiipun kimppuun.
  --_Nyt_ se on tapettava! sanoi asemapäällikkö uhkaavasti.
  Juna oli mennyt ja joukko matkustajia jäänyt siitä asemasillalle outoa
  näkyä ällistelemään. Samassa tuli myös telegrafisti pyssyineen.
  --Johan minä kesällä sanoin, virkahti hän, että se on ammuttava. Mutta
  silloin sitä vielä kaikki puolustelivat, setäkin...
  --Minä en tuntenut vielä sen tapoja silloin, vastasi asemapäällikkö,
  hieroen lapaluitaan, johon tiilikivi oli nasevasti muksahtanut. Mutta
  nyt sanon minä, että ammu päälle vaan!
  Telegrafisti rupesi jo tähtäilemään. Talon ikkunoissa näkyi joukko
  itkettyneitä naisten ja lasten naamoja, jotka asemapäällikkö armotta
  karkoitti sieltä.
  Pum! pamahti laukaus. Mutta se sattuikin savupiippuun, jonka kimpussa
  Nalle juuri parhaallaan telkkusi. Hei vain! ja sekin tuli jo rymisten
  alas.
  Yleisö nauroi. Telegrafisti oli tulipunainen häpeästä ja
  suuttumuksesta.
  --Et petä toista kertaa! sähisi hän, ja alkoi tähdätä uudelleen. Kun
  sattui juuri silmiin paistamaan...
  Mutta Nalle oli jo voittanut yleisön myötätunnon täydellisesti
  puolelleen. Sieltä alkoi satamalla sataa kompasanoja poloisen
  telegrafistin pään ylitse.
  --On siinäkin mies oravanjahdissa! sanoi yksi.
  --Tottelisi se suolalatingillakin! pisti toinen.
  Mutta kolmas, pieni, korkea-otsainen, luppasilmäinen mies, virkahti
  vakavasti, lähestyen lakki kädessä asemapäällikköä:
  --Eikö inspehtori lahjoittaisi sitä minulle? Säälihän sitä on ruveta
  tappamaan, kun kuuluu kerran pehtorin tyttärenkin järvestä
  pelastaneen...
  --Kuka sinä olet? ärähti asemapäällikkö.
  --Olenpahan vain se Kujeelan Matti, jos inspehtori on joskus sattunut
  häissä tai ristijäisissä näkemään. Ja kyllä minä myös nahanhinnan
  korvaisin...
  --Asetatko sinä myös savupiiput paikalleen? tiuskasi asemapäällikkö.
  Mutta telegrafisti, jolle jälleen oli päivänkilo ruvennut silmiin
  käymään, ojensi pyssyn Matille, heristäen vihaisesti sitä hänen
  nokkansa edessä.
  --Siinä on! ärähti hän. Ammu, ota pyssy! Mutta jos ohi ammut, niin
  maksat pyssyn ja karhun hinnan.
  --Korkkipyssyllä minä tämän ammun, sanoi Kujeelan Matti, ja veti pullon
  taskustaan.
  Kiipesi samassa tikapuille ja näytti pulloa Nallelle, joka seisoi
  jälleen nokka valkeana tiilen ja saven pölystä työnsä tunnustusta
  odottaen.
  --Nalle! Tule pois sieltä! sanoi Kujeelan Matti pulloaan osoittaen.
  Näetkö, mitä tässä on?
  Nalle näki ja irvisti hyväntahtoisesti.
  Matti paukautti auki pullonkorkin ja tarjosi ryypyn Nallelle, joka heti
  lähti ystävällisesti alas tulemaan. Sitten irroitti hän tuppivyönsä ja
  teki siitä riimun Nallen kaulaan, yleisön ympärillä nauraessa ja
  pistäessä pilojaan.
  --On sillä Matilla konstit, sanottiin.
  --On konstit, on konstit, myönnettiin. Olen minä kuullut karhua silmään
  ammuttavan, mutta en koskaan suuhun vielä.
  --Saipahan Matti vain siitä varsan, että paukahti.
  --Vasikkahan tuo. Ruvennee ehkä vielä sitä hyvinkin lypsämään.
  Mutta Matti nipristi vain ohuet huulensa sukkelaan hymyyn, otti
  tuppivyön pään toiseen käteensä ja sanoi:
  --Noh, Nalle! Nyt lähdettiin.
  Ja Nalle lähti astua juppasemaan vakavana hänen perässään, seuraten
  uutta isäntäänsä ja tämän tuppivyötä, mutta vielä enemmän vanhaa
  piintynyttä perisyntiään.
  --Viehän se juutas sen kotiinsa! kuului yleisen ihailun sorina heidän
  takanaan.
  --Vieköön, mihin vie! ähkäisi asemapäällikkö vihaisesti, mutta
  kuitenkin hyvillään, että asia oli niin onnellisesti päättynyt. Saa se
  kuitenkin käydä nuo savupiiput korjaamassa.
  Näin sanoen paukautti hän virkahuoneensa oven kiinni perässään ja meni
  naisia lohduttamaan, jotka laukauksesta olivat puolikuoliaiksi
  säikähtäneet.
  Telegrafisti oli jo aikoja sitten hävinnyt pyssyineen.
  
  
  KUJEELAN MATTI.
  
  Nalle oli saanut hyvän isännän, juuri sellaisen, jota hän tarvitsi
  miehistyäkseen ja kehittyäkseen todelliseksi Mesikämmeneksi.
  Kujeelan Matti oli kylän väen suosikki, aivan samoin kuin Nalle oli
  tähän saakka kylänherrojen ja matkustavaisen yleisön lemmikkinä
  elellyt. Myöskin hän oli suuri tyhjäntoimittaja niinkuin Nallekin,
  eleli vanhan äitinsä mökillä ja pistäytyi vain silloin kun nälkä
  liiaksi rupesi suolia nävertämään tukkitöihin tai muulle raha-ansiolle
  alapuoleen.
  Rengiksi häntä ei saatu millään rupeamaan, yhtä vähän kuin muuhunkaan
  vakinaiseen hommaan, vaikka hän oli kyllä rivakka mies niinkuin harvat,
  käsistään tekevä ja kekseliäs kuin peijakas. Kun hänen äitinsä ja
  joskus muutkin pyrkivät häntä tuosta liiallisesta mukavuudenhalusta
  hiukan morkkailemaan, vastasi hän aina vain samalla sananparrella:
  --Hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin.
  Näillä luonteensa ominaisuuksilla ei Kujeelan Matti kuitenkaan ollut
  kylänväen yksimielistä suosiota saavuttanut. Mutta hänellä oli muita,
  arvokkaampia.
  Hän osasi soittaa viulua ja oli senvuoksi välttämätön vieras kaikissa
  tanssitilaisuuksissa, joissa hän istui suorastaan pitäjän lukkarin ja
  välistä rovastinkin vieressä, nauttien yhtä suurta, joskin
  tuttavallisempaa kunnioitusta.
  Laulun hän myös taisi tehdä, usein paljon paremman ja sattuvamman kuin
  ne, joita präntistä ulos annettiin, eikä ollut leikinpaikka joutua
  hänen pistävän pilkkansa esineeksi. Kerran nuorempana hän oli saanutkin
  aika selkäsaunan eräältä ystävälliseltä kylänmieheltään tuosta
  luojanlahjastaan.
  --Se on laulajan palkka, oli Matti vain tuuminut puistellen turkkiaan.
  Kuuluisimmaksi oli Matti tullut kuitenkin moninaisilla kepposillaan,
  joista pitkät talvi-illat puhdetöiden lomassa puhuttiin ja jotka
  tavallisesti olivat niin viatonta laatua, ettei kukaan voinut
  oikeastaan suuttua hänelle.
  Milloin hän oli sytyttänyt bengalitikun pimeässä yössä tuvan lasin
  alla, niin että talon väki oli luullut itse paholaisen päässeen irti
  ilkeyksiään jakelemaan.
  Milloin hän oli tullut tavallinen puutarharuisku kourassaan kirkkoa
  sammuttamaan, kun tämä kerran ukonilmalla oli tuleen syttynyt, milloin
  saapunut lukusijoille automobili-silmälasit päässään ja väittänyt
  lääkärin ne hänelle määränneen, kun hänen näkönsä muka viime aikoina
  oli niin auttamattomasti heikentynyt.
  Milloin oli hänellä tiuvut saappaittensa nauhoissa, milloin kulkunen
  koiran kaulassa, kun hän taloon tuli. Milloin hän laittoi karusellin
  jäälle, jossa kylän piiat ja renkipojat olivat pyöriä hulluiksi
  itsensä, milloin rakensi hän taas 'merta ja maata kulkevan laivan',
  asettaen jalakset veneensä alle.
  Olipa hän kerran rakentanut puusta oikean polkupyöränkin.
  Jos hän ei muuta keksinyt, hän tuli puujaloilla kylään ja väitti oven
  olevan liian matalan hänelle. Hänen tavallisimpia temppujaan oli myös
  kiivetä saunankatolle ja kysyä lakeistorvesta, tokko vieraalle kylyä
  oli.
  Aina kaupungissa käydessään hän pistäytyi leikkikalu-kauppaan ja osti
  sieltä taskunsa täyteen kaikenlaista halpahintaista rihkamaa, joka ei
  itsessään minkäänarvoista ollut, mutta teki suunnattoman vaikutuksen
  sopivalla hetkellä käytettynä täällä synkässä sydänmaassa.
  Milloin hänen taskustaan tuli esille hyppäävä sammakko, milloin
  luikerteli leikkikäärme taas, jolla hän ensin ajoi puolen pirttiä
  pakoon ja jonka hän sitten rauhallisesti pisti paidanrintamuksensa
  alle.
  Kerran hän häätilaisuudessa juuri vihkilukuja luettaessa oli päästänyt
  vieterillä käyvän hiiren lattialle ja ollut säikäyttää morsiamen aivan
  henkihieveriin. Mutta silloin hän olikin saanut ankarat nuhteet itse
  rovastilta ja ylimääräiset viinaryypyt sulhaselta, joka oli jälkeenpäin
  useinkin pahonut, ettei se ollut rotta tai joku muu suurempi elävä!
  Kaikki korttikonstit hän taisi paremmin kuin mikään povari-akka tai
  varieteetaiteilija, samoin kaikki silmänkääntäjä-temput, tulisten
  tappurain syömiset ja miekan-nielemiset.
  --Ollappa minulla vain hevonen tai edes hyvä mustalaispoika apunani,
  oli Matin usein tapana sanoa äidilleen, niin sirkuksen minä
  perustaisin! Ei ole tuosta meidän koirastakaan marakatiksi.
  Nyt oli Matti saanut karhun!
  Samalla kuin kaikki hänen entiset koirankujeensa täten kalpenivat ja
  menettivät merkityksensä, oli hänen sydämensä salainen toivo ottanut
  myös aimo askeleen kohti lopullista toteutumustaan.
  Mutta Matin äiti nosti ensin hirmuisen metelin, kun Matti Nallen kanssa
  tupaan työntyi.
  --Sus siunatkoon! älähti eukko, päästäen aivan uuden kivikupin
  käsistään lattialle putoamaan. Mitä metsänpetoa sinä tuossa tuot?
  --Terveisiä kaupungista, sanoi Matti rauhallisesti, lakkinsa orren
  päähän ripustaen ja ryynipussin eukon eteen pöydänkulmalle asettaen.
  Toin vain uuden rengin tullessani.
  --Rengin! huusi eukko taimmaiseen soppeen paeten. Karhuhan tuo on,
  oikea karhu!
  --Lapsi tämä vasta on, virkkoi Matti, istuen itse lavitsalle ja nostaen
  Nallen polvelleen. Mutta kyllä tällä on miehen voimat, sen olen minä
  tänäpäivänä omin silmin nähnyt.
  Samalla irroitti hän Nallen kaulasta tuppivyönsä.
  --Tappaa, tappaa! parkui eukko.
  --Ei tämä ketään tapa, selitti Matti Nallen päätä ystävällisesti
  silittäen. Tämä on luotu vain riihtä tappamaan.
  Vähitellen uskalsi eukkokin tulla esille sopestaan ja lähestyä
  varovaisesti uutta tulokasta.
  --Ei se niin kovin vihainen näytä olevan, sanoi hän jo puoleksi
  leppyneenä. Kun ei lienekin se asemaherrojen karhu...?
  --Tämä on minun karhuni nyt, vastasi Matti mahtipontisesti. Ja tästä
  vasta tuleekin meille talon tuki ja turva. Eikös niin, Nalle?
  Nalle nyykäytti päätään hänelle vakavasti ja vilkaisi ympärilleen,
  katsoen mitä hänelle talossa tarjottaisiin.
  --Aivan oikein, Nalle, virkahti Matti. Näin sitä tässä ollaan ja
  eletään. Ei ole isoiset olosijat, vaan pitävät lämpimän tuulella ja
  tuiskullakin.
  --Et suinkaan aikone ruveta sitä pirtissä makuuttamaan! huudahti eukko
  kauhistuneena. No, sen minä sanon, että sitten minä en ole enää yhtään
  yötä tässä!
  --Mitäpä häntä pirtissäkään, tuumiskeli Matti. Kelpaa se saunakin
  renkimiehelle! Ja minnepähän tästä äitikään itseään parempiin menisi?
  Tullaan tässä toimeen kolmin, kun on kaksinkin tultu.
  --Voi hyvänen aika, päivitteli eukko. Jos minä olisin syntyessäni
  tiennyt, että tässä vielä murjaanien ja metsänpetojen kanssa...
  Mutta Matti ei ollut kuulevinaan sillä korvallakaan.
  --Kuulehan äitiä, naurahteli hän vain Nallen kanssa kättä paiskoen,
  miten nimitteleekin rumasti meitä. Ja sentään me olemme luojan luotuja
  molemmat! Vaikka et sinä ole tainnut käydä vielä ripilläkään?
  Ei auttanut eukon muuta kuin ruveta hymähtelemään hänenkin, kun Matti
  niin hulluja hassutteli. Mutta semmoinen se poika oli aina ollut! Ei
  tiennyt koskaan, mitä se keksi ja mitä uutta juonta sillä oli kotiin
  tullessaan.
  --Sehän syökin kuin iso mies! äystäsi hän kuitenkin vielä, kooten
  kupinpalaset lattialta ja ruveten uuteen kuppiin Matille veljiä padasta
  ammentamaan.
  --Mies syö ja mies saa! sanoi Matti. Eikös niin, Nalle? Tuo vain
  vellikuppi Nallenkin nokan eteen.
  Eukko töytyytti vellikupin Nallellekin ja pisti piloillaan:
  --Pitääkö sille lusikkakin olla.
  --Eihän lapsi vielä lusikasta...! vastasi Matti järkähtämättömästi.
  Mutta oppii se vielä siihenkin, oppiipa hyvinkin. Kohta se käyttää
  veistä ja kahveliakin kuin suuret herrat.
  Sitten rupesivat he syömään rauhallisesti.
  Monta Matin kujetta oli eukko nähnyt elämässään, mutta ei koskaan
  mokomaa vielä. Siksi hän tahtoi miesväen syödessä alottaa oikein
  vakavan keskustelun asiasta.
  --Aiotko sinä todellakin pitää täällä tuon kuvatuksen? hän kysyi.
  --Missäpäs minä, vastasi Matti, ottaen itse ryypyn ja tarjoten
  Nallellekin. Ja olethan sinä itsekin aina sanonut, että olisipas edes
  renki meillä, kun ei minustakaan tahdo oikein noihin raskaimpiin
  maatöihin olla.
  --Renki kyllä, myönsi eukko, mutta ei metsänpeto.
  --Tarvitaan voimakasta miestä tässä talossa, vastasi Matti, jos mieli
  tulla syystouot tehdyiksi, lanta pellolle ajetuksi ja varsinkin
  kuokituksi tuo uutissarka, josta sinä olet niin usein minua patistanut.
  Ja vielä tämä perunatkin nostaa ja vaon kyntää ja, jos tahdot, niin
  sinun huttusikin hämmentää.
  Eihän herjan kanssa voinut kukaan vakavana pysyä. Eukkoa rupesi taas
  naurattamaan, niin että hänen täytyi purra huivinsa nurkkaa ja kääntyä
  pankkoon päin omille askareilleen.
  --Olisit edes miniän tuonut, hän sanoi, niin siitä olisi ollut jotakin
  apua minullekin.
  --Miniöitä on maailma täynnä, muhoili Matti, mutta tällaista
  Mesikämmentä ei ole kolmessa kuninkaan valtakunnassa.
  Nyt olivat kuomakset syöneet, Matti risti kätensä ja opetti Nallenkin
  samoin tekemään. Sitten he molemmat nousivat pöydästä.
  --Noh, Nalle, virkahti Matti Nallea päälaelle taputtaen. Kelpasiko
  rokka? Eihän ne ole meillä herrojen herkut, mutta ruokaa on ja työtä
  on... Ai, yhden asian minä olen aivan unohtanut!
  Eukkokin käännähti katsomaan, mikä uusi juoni Matille oli jälleen
  päähän pälkähtänyt. Mutta tätä hän ei kuitenkaan olisi voinut aavistaa.
  Matin silmään olivat sattuneet kirjoitusvehkeet pirtin perälasin
  päältä, josta hän myös löysi palasen paperia. Ne asetti hän arvokkaasti
  pöydälle ja istui itse kirjoittamaan.
  --Täytyyhän meidän tässä laillinen palkolliskirja kirjoittaa, puheli
  hän toimessaan, kun kerran on pestattu uusi renki taloon. Palkka-ehdot
  ovat vapaa asunto ynnä talon ruoka ja särvin, mikäli viimemainittua
  sattuu kotona olemaan. Arki- ja pyhävaatteet omat. Työ tarpeen mukaan.
  Aika ja paikka kuin yllä... Nyt ei muuta kuin puumerkit alle ja kaikki
  on järjestyksessä.
  Eihän siinä auttanut, täytyihän eukonkin tulla oikein läheltä tuota
  kummaa katsomaan.
  --Tähän tyydymme ja sitoudumme kumpikin osamme säntillisesti
  täyttämään, jatkoi Matti. Kas niin! Ja puumerkkien alle tulee: Minä,
  Matti Kujeela, torpanmies, ja sitten: Minä Mesikämmen, metsän kuningas,
  jota myös Nalleksi kutsutaan.
  Piirsihän Nalle puumerkkinsä niinkuin mies, tosin Matin
  hyväntahtoisella avustuksella.
  --No, sen minä sanon, nauroi eukko.
  --Ei sitä monet muutkaan miehet tässä pitäjässä sen paremmin tee, tuumi
  Matti, tutkien vielä kerran hymähdellen paperiansa ja pistäen sen
  sitten takkinsa povitaskuun. On siinä nyt laillinen välikirja, jota
  sopii kylänmiehillekin näytellä, ja onkin oikein kuninkaallisen rengin
  kanssa, jota ei joka mies pistouvaakaan itselleen!
  --Johan on! myönsi äitikin. Ja harvoin se on tainnut sinunkin nimesi