Manon Lescaut: Romaani - 01

  
  MANON LESCAUT
  Romaani
  Kirj.
  ANTOINE-FRANÇOIS PRÉVOST
  Ranskankielestä suomentanut
  Jalmari Hahl
  
  
  
  Hämeenlinnassa,
  Arvi A. Karisto,
  1916.
  
  
  Antoine-François Prévost.
  Elämäkerrallinen luonnos.
  
  Harvasta kirjailijasta ovat aikalaiset ja jälkimaailma muodostaneet
  niin räikeän irvikuvan, kuin "Manon Lescaut'n" kuuluisasta tekijästä.
  Hän oli muka hillitön irstailija, petkuttaja, väärentäjä, luopio. Jopa
  kerrottiin hänen vihan ja raakuuden puuskauksessa lyöneen kuoliaaksi
  oman isänsä. Vasta kuluneen vuosisadan loppuvuosina suoritettu
  elämäkerrallinen tutkimus haihdutti sen parjauslegendan, joka niin
  kauan oli himmentänyt suuren kirjailijan muistoa.
  Tämä tutkimus on osoittanut, ettei Prévost tosin ollut mikään
  lujaluonteisuuden ja pidättyväisyyden esikuva, että hän päinvastoin
  oli häälyväinen ja levoton sielu, mutta että hän vihasi vilppiä ja
  ulkokultaisuutta ja että hänen luonteessaan oli useita hyviä ja
  miellyttäviä puolia.
  Antoine-François Prévost -- yleisemmin tunnettu nimellä abotti Prévost
  -- syntyi Artois'n maakunnassa sijaitsevassa pikkukaupungissa,
  Hesdinissä, huhtikuun 1 päivänä 1697. Myöhemmin Prévost sukunimeensä
  liitti lisän d'Exilés, jonka syntyä ja tarkoitusta on koetettu selittää
  eri tavoin. Perustelultaan uskottavin on se olettamus, että hän tuolla
  lisänimellä viittasi maanpakolaisuuteensa.
  Tiedot Prévost'n vanhemmista ja hänen suhteestaan heihin ovat hyvin
  niukat. Hänen isänsä, Liévin Prévost, oli asianajaja ja sen lisäksi
  yleinen syyttäjä Hesdinin tuomiokunnassa. Prévost'n aikalaisen, munkki
  Grenier'n tiedonannon mukaan, Liévin Prévost oli kiivas ja ankara
  mies. Kun hänen poikansa teki luostarilupauksensa, uhkasi isä ampua
  hänet kuoliaaksi, jos hän joskus rikkoi nämä lupauksensa. Hesdinin
  kunnallisarkistossa on asiapaperi, jossa mainitaan Prévost'n isoisän,
  jolla niinikään oli ristimänimi Liévin, parjanneen erästä virkamiestä
  varkaaksi ja sanoneen tahtovansa antaa selkäsaunan koko hänen
  virkakunnalleen. Isoisä ja isä tuntuvat siis olleen tuittupäisiä miehiä.
  Tämä panee ajattelemaan, että kirjailija muisti isäänsä kuvatessaan
  "Manon Lescaut" romaanin sankarin, ritari des Grieux'n jäykkää ja
  taipumatonta isää. Liévin Prévost nuoremmasta, kirjailijan isästä,
  mainitaan kuitenkin, että hän huolellisesti valvoi ja seurasi lastensa
  kasvatusta.
  Kirjailijan äiti, Marie Clay eli Duclay, oli lähellä Hesdiniä asuvan
  varakkaan maanviljelijän tytär.
  Ensimäisen opetuksensa Prévost sai kotikaupungissaan jesuiittakoulussa.
  Tämä muuten ahdasmielinen tietopuolinen kasvatus herätti
  pojassa elinajaksi harrastuksen opintoihin ja kirjallisuuteen.
  Kuusitoista-vuotiaana hän noviisina liittyi mainittujen luostariveljien
  munkkikuntaan. Mutta jo 1716 hän jätti jesuiitat ja värväytyi
  sotilaaksi, kysymättä edes omaistensa mielipidettä. Seuraavana vuonna
  solmittiin rauha. Prévost joko kyllästyi sotilaselämään tai katsoi
  ylennystä silloin vallitsevissa oloissa epävarmaksi tai hitaaksi,
  ja 1719 hän riisui univormun ja pyrki takaisin jesuiittain pariin.
  Mutta nämä kieltäytyivät häntä vastaanottamasta. Nyt hän toistamiseen
  rupesi sotilaaksi. Prévost'n aikuisessa kronikassa selitetään tämä
  paluu sotilasuralle seuraavaan tapaan. Hyvin suruissaan tuosta
  epäyksestä Prévost lähti Roomaan saadakseen jesuiittain kenraalilta
  luvan uudelleen ruveta noviisiksi. Matkalla hän sairastui ja otettiin
  sairaalaan, missä muudan sotilaslääkäri häntä hoiti sillä ehdolla, että
  hän parannuttuaan värväytyisi armeijaan. Näin tekikin Prévost, mutta
  pakeni lyhyen ajan kuluttua Hollantiin. --
  Siitä, millainen hänen olonsa tässä maassa oli, ei tiedetä mitään
  varmaa. Pian hän sieltä katuvaisena palasi isän taloon. Tähän aikaan
  arvelee Harrisse, yksi Prévost'n luotettavimpia elämänkertojia,
  sen lemmenseikkailun sattuneen, joka on tarjonnut aiheen romaaniin
  "Manon Lescaut". Tästä teoksesta sanoo Palinot, niinikään Prévost'n
  elämänkertojia: "Hän kuvasi sitä intohimojen tulvaa, jonka valtaa oli
  kokenut. Hänen värinsä olivat kahta vaikuttavammat, ne kun olivat todet
  ja noudetut omasta sydämestä."
  Mainittu lemmenseikkailu ei kuitenkaan päättynyt samoin kuin romaanissa
  kerrotaan. Prévost ei todellisuudessa seurannut Manonia Ameriikkaan,
  vaan uupui matkalla satamakaupunkiin pyörtyneenä tien viereen, ja hänen
  tajuttomana ollessaan rattaat kuljettivat pois hänen epäjumalansa, jota
  hän ei enää koskaan senjälkeen nähnyt. Tultuaan jälleen tajuihinsa,
  hän näki kaukana valon, joka tuikki pimeässä. Se oli Saint-Wandrillen
  luostarin yölamppu. Vaivoin laahasi epätoivoinen matkamies itsensä
  tähän tyyssijaan, joka aukaisi hänelle vieraanvaraiset ovensa. Nyt
  pääsi Prévost benediktiini-munkkikunnan alokkaaksi, ja 1721 hän
  julkisesti teki munkkilupauksensa.
  Hän ei kuitenkaan näy palanneen luostariin vakaumuksesta, vaan
  sentähden, että tarvitsi lepoa ja lohdutusta. Tämä selviää seuraavista
  kirjeen kohdista: "Liian hellän suhteen onneton päättyminen johdatti
  minut lopulta hautaan. Tämän nimen annan sille kunnianarvoisalle
  munkkikunnalle, jonka helmaan hautauduin ja jossa piilin jonkun aikaa
  kuin kuollut ainakin, niin etteivät vanhempani ja ystäväni tietäneet,
  minne olin joutunut." -- -- "Taivas tuntee sydämeni perinpohjin, ja se
  riittää minua rauhoittamaan. Jospa ihmiset tietäisivät yhtä hyvin, että
  tukalat olot ovat saattaneet minut alokkaana turvautumaan luostariin,
  että nuo samat olot eivät sallineet minun luopua tästä asemasta
  niin pian kuin olisin halunnut ja että ainoastaan välttämättömyyden
  pakoittamana tein luostarilupaukseni, asettaen salaa itsekseni kaikki
  ne rajoittavat ehdot, jotka aiheuttivat minut rikkomaan nuo lupaukset."
  Nyt seurasi vuosia, joiden kuluessa Prévost benediktiini-munkkina
  oleskeli eri luostareissa, harjoittaen tieteellistä tutkimusta,
  kaunokirjallista tuotantoa ja saarnaajan tointa. Viimeksi hän asettui
  Saint-Germain-des-Prés'n luostariin. Kirjallinen työ miellytti häntä
  suuresti ja oli kaiketi melkoisena syynä siihen, että tämä levoton
  henki niin kauan malttoi pysyä luostarissa. Hänen kertojalahjansa
  tulivat ennen pitkää tunnetuiksi luostariveljien keskuudessa, ja
  usein hän iltaisin huvitti heitä tarinoillaan, joita he ihastuneina
  kuuntelivat myöhäiseen yöhön. Heistä erottuaan Prévost yksinäisessä
  kopissaan tarttui kynään, ja monasti aamuhämärä yllätti hänet
  kirjoituspöydän ääressä. Blancs-Manteaux'n ja Saint-Germain-des-Prés'n
  luostareissa hän kirjoitti alkupuolen romaaniaan "Mémoires d'un homme
  de qualité". Tämä laaja romaani, joka valmistui 1731, käsitti lopulta
  seitsemän nidettä ja oli jaettu kahteentoista kirjaan. Viimeinen nide
  oli omistettu ritari des Grieux'n ja Manonin lemmentarinalle, ja tämä
  romaani ilmestyi ensi kerran erityisenä teoksena vuonna 1733.
  Niin etevä arvostelija kuin Sainte-Beuve oli ylen mieltynyt romaaniin
  "Mémoires d'un homme de qualité". Nykyaikaisista lukijoista se
  kuitenkin tuntuu vanhentuneelta seikkailija-romaanilta, jonka
  ainoastaan tutkija hakee esiin kirjaston tomusta, muodostaakseen
  itselleen kokonaiskuvan "Manon Lescaut"'n tekijästä.
  Vaikkakin rauhallinen luostarielämä tarjosi Prévost'lle tilaisuutta
  hänen lempitoimeensa, kirjalliseen työhön, oli tuossa elämässä
  sentään hänestä paljo ikävystyttävää ja vieroittavaakin. Munkit
  tuntuvat yleensä olleen Prevost'ta lahjattomammat, ja hän on antanut
  heistä sattuvia kuvauksia, jotka eivät ole kaikille edullisia ja
  joista ei puutu ivaa. Lisäksi luostarien ahdasoppisuus oli hänen
  vapautta rakastavalle hengelleen vastenmielinen rajoitus. Ystävien
  kehoituksesta hän 1728 pyysi Roomasta lupaa siirtyä säännöiltään
  lempeämpään benediktiini-luostariin. Tämä lupa hänelle myönnettiin,
  mutta malttamatta odottaa, kunnes Amiensin piispa olisi julaissut
  lupakirjeen, lähti Prévost priorin luvatta luostarista. Vihastuneet
  luostarinesimiehet ilmoittivat asian poliisille, ja välttääkseen
  joutumasta sen rankaiseviin käsiin, Prévost pakeni Englantiin.
  Se vapaus valtiollisissa ja uskonnollisissa kysymyksissä, jonka Prévost
  tässä maassa tapasi, teki häneen syvän vaikutuksen; selviä jälkiä siitä
  huomaamme useissa paikoin hänen romaanejaan.
  Tästä Prévost'n ensimäisestä oleskelusta Englannissa tiedetään
  varsin vähän, ja tämäkin perustuu etupäässä ritari de Ravannen
  tiedonantoihin. Tuo salaniminen henkilö, joka muistelmissaan pahasti
  parjasi Prevost'ta, oli hyvin juonikas ja epäluotettava. Hän kertoo,
  että Prévost Englannissa paljon elosteli naisten kanssa ja että pieni
  lemmenseikkailu pakoitti hänet luopumaan kotiopettajan paikasta,
  joka oli tuottanut hänelle toimeentulon. Ja tämän jälkeen hän oli
  matkustanut pois Englannista ja lähtenyt Hollantiin. --
  Prévost vastaa myöhemmin siihen ritari de Ravannen väitteeseen, että
  hänen muka oli ollut pakko poistua Englannista, seuraavasti:
  "Niin vähän oli minun pakko lähteä Lontoosta ja siirtyä Hollantiin,
  että päinvastoin poistuin sieltä eväinäni runsaat lahjat,
  suosionosoitukset ja hyväilyt. Suurta tyydytystä tuotti minulle se,
  että kaksikymmentä ylhäistä herraa, jotka olivat kunnioittaneet
  minua suosiollaan, tunsivat lähdettyäni kaihoa. Minua kaihosivat
  niinikään lukemattomat kunnon ihmiset, jotka olivat suoneet minulle
  kunnioituksensa ja ystävyytensä."
  Haagin kaupungissa oli Prévost'lla lemmenseikkailu erään naisen
  kanssa, jonka nimi toisten mukaan oli Lenki, toisten d'Eccard. Sen
  johdosta hän sai osakseen paljon moitetta ja parjausta. Myöhemmin hän
  julkisesti puolusti kyseessä olevaa naista, mutta menetteli siinä
  liian ritarillisesti. Tuo nainen näyttää todellisuudessa olleen mitä
  sydämettömin juonittelija. Hänestä mainitaan, että hän armotta oli
  kuluttanut edellisten rakastajiensa varat ja epäilemättä samalla tavoin
  käytti hyväkseen suhdettaan Prévost'hon, jonka näyttää joksikin aikaa
  täydelleen saaneen valtaansa.
  Hollannissa ilmestyi 1731 "Manon Lescaut", Prévost'n mestariteos ja
  se hänen tuotteistaan, joka on vienyt hänen nimensä jälkimaailmaan.
  Samana vuonna hän alkoi julkaista toistakin romaania, nimittäin
  "Cleveland'ia", joka valmistui vasta 1738 ja silloin oli kahdeksan
  niteen laajuinen. Sen sankari on Cromwellin äpäräpoika.
  Vuonna 1733 tapaamme Prévost'in taas Englannissa. Täällä hän joutui
  suureen rahapulaan, ja hänen parjaajansa syyttivät häntä arvopaperien
  väärentämisestä. Prévost puolustautui mitä pontevimmin tätä syytöstä
  vastaan, ja myöhäisemmät elämänkertojat ovat kaikki sitä mieltä, että
  syytös oli väärä. Vuonna 1734 Prévost palasi Ranskaan ja sai paavi
  Clemens XII:nnelta lähetyskirjeen, joka myönsi hänelle anteeksiannon
  hänen hairahduksistaan. Katumukseksi määrättiin hänelle vuoden
  noviisiaika, joka kuitenkin oli sangen lievää laatua. Seuraavana vuonna
  alkoi ilmestyä uusi romaani, "Le doyen de Killerine", jota Prévost piti
  etevimpänä romaaninaan. Siinä kuitenkin moralisoiva sävy häiritsee
  taiteellisuutta enemmän kuin missään muussa hänen kaunokirjallisessa
  teoksessaan. Pari vuotta paluunsa jälkeen Ranskaan Prévost sai prinssi
  Contin luona hovisaarnaajan toimen. Hän sai asua prinssin palatsissa,
  ja tämä asema lisäsi tosin sitä arvoa ja mainetta, jonka hänelle jo
  oli tuottanut kirjallinen toimintansa, mutta hänen uusi virkansa
  oli palkaton, ja rahapula näyttää yhä jatkuneen. Epäkäytännöllisyys
  ja erinomainen aulius auttamaan tarvitsevaisia olivat epäilemättä
  pääasialliset syyt hänen alinomaiseen taloudelliseen ahdinkotilaansa.
  Vuosi 1740 tuotti uuden romaanin nimeltä "Histoire d'une Grecque
  moderne". Se kertoo erään ranskalaisen lähettilään rakkaudesta
  kreikkalaissyntyiseen haareminaiseen. Tämä soma kertomus on "Manon
  Lescaut'n" jälkeen Prévost'n paras kaunokirjallinen teos.
  Vielä kerta, nimittäin vuonna 1741, oli Prévost'n pakko lähteä
  maanpakoon. Tähän saattoi hänet niinikään hänen hyväsydämisyytensä, hän
  kun oli mitään pahaa aavistamatta ja tarkoittamatta korjannut erään
  entisen koulutoverinsa kirjoituksen, joka sanomalehdessä julkaistuna
  herätti vallanpitäjien paheksumisen, niin että julkaisija teljettiin
  Bastiljiin. Muka kanssasyyllisenä Prévost tuomittiin maanpakoon.
  Prinssi Conti antoi hänelle matkarahat. Oleskeltuaan Brysselissä ja
  Frankfurtissa hän jo seuraavana vuonna sai palata synnyinmaahansa,
  jossa asui kuolemaansa asti. Vuonna 1746 hän muutti asumaan pieneen
  Chaillot'ssa olevaan maataloon. Hänen seuranaan siellä olivat
  muutamat valitut ystävät, joihin kuului Rousseau. Kirjeessään eräälle
  tuttavalleen hän tästä olopaikastaan antaa seuraavan kuvauksen: "Talo
  on soma, vaikka sen rakennustyyli ja huonekalut eivät ole komeita.
  Näköala on viehättävä, ja puutarhat juuri sellaiset, joista pidän:
  sanalla sanoen, olen täällä kaikkein tyytyväisin ihmisistä. Viisi tai
  kuusi ystävää, joiden lukua toivon teidän lisäävän palattuanne, tulevat
  tänne joskus minun kanssani nauramaan ihmissukukunnan mielettömälle
  hyörinälle. Oveni on suljettu koko muulta maailmalta. -- --"
  Tämän jälkeen sai Prévost'n tuotantokin rauhallisemman luonteen.
  Muun muassa hän käänsi englantilaisen Richardsonin romaaneja, ollen
  tehokkaimpia Englannin kirjallisuuden tutustuttajia Ranskassa, oli
  jonkun aikaa "Journal Etranger" lehden toimittaja ja kirjoitti
  viidentoista niteen vahvuisen teoksen nimeltä "Histoire générale des
  Voyages". Vuonna 1754 antoi paavi Benedictus XIV hänelle Saint-Georges
  de Gesnen priorikunnan.
  Prévost kuoli äkkiä 25 päivänä marraskuuta 1763 lähellä Chantilly'ta
  olevalla maatilallaan. Hänen kuolemastaan, niinkuin useasta hänen
  elämänsä tapahtumasta, oli kauan liikkeellä kauhea tarina. Hänet oli
  muka tavattu tajuttomana metsässä, ja eräs kyläpuoskari oli muka
  ryhtynyt hänen ruumistaan leikkaamaan, jolloin hän heräsi ja päästi
  kauhunhuudon ennenkuin heitti henkensä. -- Tämän tarun on kritiikki
  osoittanut vääräksi. Prévost kuoli valtasuonen revähtämiseen tai
  halvaukseen.
  Abotti Prévost'n tuotanto oli hyvin runsas. Harrisse mainitsee
  hänen teostensa luvun nousevan sataankahteentoista niteeseen,
  joista kuusikymmentäviisi sisälsi hänen alkuperäisiä teoksiaan,
  loput käännöksiä. On kuitenkin otettava huomioon, että monet näistä
  niteistä ovat pientä kokoa ja painetut isolla kirjakkeella. Mutta
  joka tapauksessa oli hänen kynänsä tuotteiden määrä melkoinen, ja se
  todistaa suurta kirjallista harrastusta ja henkistä työkykyä. Kuten
  jo on mainittu, on ainoastaan yhdellä hänen teoksistaan pysyvä arvo,
  nimittäin romaanilla "Manon Lescaut". "Onnellisena päivänä", sanoo
  Sainte-Beuve -- "loi Prévost tietämättään mestariteoksen". Hänen muilla
  romaaneillaan on meidän aikanamme etupäässä kulttuurihistoriallinen
  merkityksensä, ja ne tarjoavat lisäksi ainesta hänen aatteittensa ja
  romaanitekniikkansa tutkijalle.
   * * * * *
  Abotti Prévost'n ulkomuodon ovat benediktiini-munkit ilmiannossaan
  poliisille kuvanneet seuraavasti: "Hän on keskikokoa, hänellä on vaalea
  tukka, suuret avoimet sinisilmät, iho punoittava ja kasvot täyteläät."
  Se kokonaiskuva, jonka hänen aikalaistensa arvostelujen ja hänen omien
  mielipiteittensä perustuksella saamme hänen sisäisestä ihmisestään, on
  hänelle erittäin edullinen.
  Sekä Ranskassa että ulkomailla Prévost paljon seurusteli ylhäisimmissä
  piireissä. Joka seurassa häntä nähtiin kernaasti, hänellä kun oli
  miellyttävät seurustelutavat, huomattavat tiedot eri aloilla,
  kehittynyt arvostelukyky ja erinomainen helppous lausua ajatuksensa.
  Tähän tuli lisäksi ystävällinen ja vaatimaton käyttäytyminen, taito
  mukautua eri tilanteisiin ja osanotto toisten harrastuksiin ja
  vastoinkäymisiin.
  Ei ole syytä epäillä näiden sanojen vilpittömyyttä, jotka hän
  Haagista kirjoitti eräälle vastustajalleen: "Olenhan maanpakolainen,
  eroitettu ystävistäni ja omaisistani, useimpien hylkäämä; kuka siis
  uskoisi, että viha on minulle jotain tuntematonta ja että voin
  pidättäytyä levittämästä vihamielisiä lausuntoja kirjoituksiini. -- --
  Tunnen, etten vihaa ketään ihmistä. Taivas on siinä todistajani.
  Ja miksi vihaisinkaan ihmisiä. Olisinhan kiittämätön. Enhän koko
  elämäni aikana ole saanut muuta kuin kunnioituksen ja ystävyyden
  todisteita tuntemiltani ihmisiltä, enkä ole voinut käsittää niiden
  johtuneen muusta kuin heidän hyvyydestään, kun täysin tunnen, miten
  vähäarvoinen olen. Mitä syytä minulla siis olisi heitä vihata. Ei,
  olen ihmissuvun ystävä. Olen ylpeä siitä, etten vihaa ketään ja ettei
  minulla ole vihamiehiä." Eräs Prévost'n aikalainen, Charles Jordan,
  joka muuten aina oli valmis hänestä levittämään parjaavia juoruja,
  antaa Prevost'sta, tavattuaan hänet Lontoossa, seuraavan arvostelun:
  "Hän on teräväpäinen mies, joka tuntee yhtä hyvin kirjallisuutta kuin
  teologiaa, historiaa ja filosofiaa. Hänellä on äärettömän paljon
  henkevyyttä... Keskusteluni Prévost'n kanssa oli hyvin miellyttävä,
  päivä päivältä hän kävi rakastettavammaksi, oppineemmaksi ja
  henkevämmäksi."
  Voltaire antaa hänestä seuraavan lausunnon: "En ole koskaan puhunut
  mitään epäedullista abotti Prevost'sta, olen vaan valittanut, että
  hänellä on keritty päälaki, että häntä kahlehtivat munkin siteet, jotka
  ovat häpeälliset ihmiskunnalle, ja että hän on vailla omaisuutta. Teen
  melkoisesti eroa hänen ja abotti Desfontaines'in välillä; jälkimäinen
  ei voi puhua muusta kuin kirjoista, hän on pelkkä kirjailija, mutta
  edellinen on ihminen. Heidän teoksistaan näkee heidän sydämiensä
  eron... Jos täältä kaukaisesta olinpaikastani voisin tehdä jotain
  abotti Prévost'n hyväksi, tekisin sen mielihyvällä..." Prévost'lle
  itselleen Voltaire kirjoittaa myöhemmin: "Ei mikään tuottaisi minulle
  suurempaa tyydytystä ja kunniaa kuin se, että voisin hyödyttää sitä
  kirjailijoistamme, jota enimmin kunnioitan."
  Rousseau sanoo puhuessaan Mussard'in valioystävistä: "Etumaiseksi
  heidän joukossaan asetan abotti Prévost'n, joka on hyvin rakastettava
  ja teeskentelemätön mies ja jonka sydän on elähyttänyt hänen teoksensa."
  Benediktiini-munkki Dupuis, Prévost'n aikalainen ja elämänkertoja,
  todistaa, että "hänen inhimillisyytensä avasi hänen sydämensä ja
  kukkaronsa kaikille onnettomille; kun hänen ystävänsä kehoittamalla
  kehoittivat häntä hyväkseen käyttämään saavuttamaansa ylhäisten
  henkilöiden suosiota, hankkiakseen itselleen aineellista etua, hän
  vastasi, että puutarha, lehmä ja pari kanaa hänelle riittäisivät."
  Brunetière kiinnittää erityistä huomiota tähän piirteeseen:
  Prévost on ensimäisiä, jotka, yksinomaan eläen kynästään, suuria
  kärsimyksiä kestäen ja uhrauksia tehden ovat vapauttaneet kirjailijan
  veronkantajan, ylhäisen herran, ruhtinaan suojeluksen riippuvaisuudesta.
  Delisle de Sales antaa puhuessaan aikansa kirjailijoista Prévost'lle
  tämän tunnustuksen:... "hän ei koskaan tuntenut ylemmyyden salaisuutta,
  ja ollen heikkouteen asti omasta edustaan välittämättä, ei hän koskaan
  ajatellut maineen hankkimista."
  Prévost'n parjaajat väittivät, että hän muka oli tavaton irstailija.
  Tämä väite on väärä. Hänen sydämensä oli ylen altis hellille tunteille.
  Huolimatta luostarilupauksestaan hän rakasti intohimoisesti ja sai
  osakseen vastarakkautta. Mutta tätä hän ei peitellyt eikä kieltänyt.
  Sen hän tunnusti suoraan ja sitä todistavat hänen romaaninsa, joista
  eletty todellisuus selvästi pilkoittaa esiin.
   * * * * *
  Prévost'n kaunokirjallisessa tuotannossa ilmenee aatteellinen eheyden
  leima. Tämä on seuraus siitä, että yksi johtava aate sitä hallitsee,
  joskin muunneltuna ja eri puolilta katsottuna eri romaaneissa. Tämä
  aate on lyhyesti sanottuna seuraava: Ihmisen intohimo on tuhoa
  tuottava, järki osoittaa hänelle tämän uhkaavan tuhon, mutta on
  voimaton estämään häntä joutumasta sen alaiseksi. --
  Huomaamme, että tämä aate sisältää jansenilaisten opin turmeltuneesta
  ihmisluonnosta ja ihmisen kykenemättömyydestä omin voimin siitä
  vapautumaan.
  Mutta Prévost ei sokeasti eikä orjallisesti liittynyt tähän oppiin.
  Uskonnollisissa vakaumuksissa, samoin kuin taiteilijana, hän oli
  ajastaan edellä. Se, että hän hyväksyi jansenilaisten opin intohimojen
  ylivallasta, järjen heikommuudesta, ei ollut mitään satunnaista eikä
  suinkaan pelkkä abstraktisen ajatuksen tulos. Se perustui elävään
  kokemukseen. Sillä eroottinen tunne -- rakkaus -- oli hänessä
  harvinaisen voimakas ja intohimoinen.
  Neiti Lespinasse, jonka salongeissa kuuluisimmat ensyklopedistit
  seurustelivat, on sattuvasti sanonut, että "Prévost on tuntenut kaikkea
  sitä, mikä rakkaudessa on suloisinta, mutta että hän on tuntenut
  kaikkea sitäkin, mikä siinä on hirvittävintä".
  Lukiessamme Prévost'n romaaneja, huomaamme, että useimmat niiden
  sankareista ja sankarittarista ovat tavattoman intohimoisen rakkauden
  valtaamat.
  Tässä suhteessa Prévost kirjallisena ilmiönä muodostaa käänteen.
  Ennen häntä rakkautta yleisesti esitetään heikompana, värittömämpänä.
  -- Jokunen poikkeus on olemassa kuten esim. Racine. -- Siirrytään
  rakkauden eri kehitysasteiden läpi, kuvataan oikkuja, epäilyjä,
  rakkauden salaisia piilopaikkoja, sievistellään, sirkkilöidään.
  Prévost kuvaa rakkautta valmiina, suurena ja kaikkivaltiaana intohimona
  ja on vaikuttavin silloin kun hän esittää tämän intohimon traagillisia
  puolia. Mutta ihminen, dogmeista vapaa, syvästi tunteva ihminen
  ilmenee sen ohella. Katolilainen uskonto tuomitsee intohimon ja vaatii
  sitä polkemaan. Prévost katsoo syvemmälle. Hänestä rakkaus on jotain
  kohtalollista, se on luonnonvoima, ja sentähden ihmisessä oikeutettu.
  Hän on lausunut tämän vakaumuksensa selvin sanoin seuraavasti: "Asiaa
  vilpittömästi punnittuani minusta tuntui, että kun luonnon oikeudet
  ovat ensimäiset kaikista, ei mikään ole kyllin voimakasta niitä
  tukahduttamaan, -- että rakkaus on noista oikeuksista kaikkein pyhin,
  se kun on ikäänkuin kaiken olevaisen sielu, ja että siis kaikki, minkä
  järki ja olevat olot voivat tehdä sitä vastustaakseen, supistuu siihen,
  että ehkäistään muutamat sen vaikutuksista, koskaan voimatta tuomita
  itse sen lähdettä kuivumaan."
  Tämä inhimillinen käsitys rakkaudesta ja välitön, omaan rikkaaseen
  kokemukseen perustuva kuvaus rakkauden tuottamista iloista ja
  kärsimyksistä oli jotain uutta, joka valtasi hänen aikalaisensa.
  Ja tämä syvä yleisinhimillinen ja samalla persoonallinen piirre,
  joka on painanut kirkkaimman leimansa romaaniin "Manon Lescaut",
  selittää, miksi tämä romaani on säilyttänyt viehätysvoimansa ja miksi
  jälkimaailma lukee sitä liikutetuin tuntein.
  Kiintyessään rakkauden tuottamiin vaikutuksiin Prévost siis liittyy
  jansenilaisuuteen. Mutta hän ei pysähdy siihen. Hänen vakaumuksensa on,
  että ne hairahdukset, joihin voimakas rakkaus saattaa ihmisen, eivät
  ole anteeksiantamattomia. Hän näkee ne päinvastoin sovinnollisessa
  valossa. Rakkauden aiheuttamat kärsimykset ja hairahdukset eivät hänen
  mielestään ole muuta kuin koettelemuksia, jotka lopulta puhdistavat
  ihmisen ja saattavat hänet jalostumaan.
  Niinpä lopulta tuossa huikentelevassa, pintapuolisessa ja uskottomassa
  Manonissakin tapahtuu mielenmuutos. Hän on, samoin kuin ritari des
  Grieux, käynyt kärsimysten karkaisevan kiirastulen läpi, ja hänestä on
  senjälkeen tullut hyvä ja jalo ihminen.
  Perustuiko tämä viimemainittu vakaumus niinikään Prévost'n omaan
  elämänkokemukseen, vai oliko se vaan teoreettinen johtopäätös, henkinen
  edistysaskel jansenilaisten ahtaasta ja tuomitsevasta dogmasta -- sitä
  on vaikea ratkaista. Tosin esim. "Manon Lescaut"'n loppupuoli, jossa
  tuollainen mielenmuutos kuvataan, tekee edellä kerrottuun verrattuna
  vähemmän vakuuttavan vaikutuksen. Mutta on huomioon otettava, että
  tämän kirjan loppupuoli oli Prévost'n omaa kuvittelua, hän kun ei siinä
  suorastaan ammenna omasta eletystä kokemuksestaan. Joka tapauksessa tuo
  sovinnollinen piirre osoittaa kaunista luonteen puolta ja todistaa,
  että Prévost hylkäsi aikansa yksipuolisen dogmaattisen kannan, kohoten
  vapaampaan aatepiiriin.
   * * * * *
  Romaani "Manon Lescaut" sisältää seikkailuja, yllätyksiä, murhia,
  naisenryöstöjä, petkutuksia, vangitsemisia y.m. hirmuisuuksia.
  Nämä ovat sovinnaisia romaani-motiiveja ja saattavat oudoksuttaa
  nykyaikaista lukijaa. Mutta meidän on muistaminen, että Prévost eli
  Ludvik XV:nnen aikakaudella, jolloin tuollaiset tapaukset olivat
  yleisiä. Eikä saata kieltää, että hän usein esittää nuo vaikuttimet
  dramaattisen jännittävästi.
  Juonen sommittelu ja valmistelu on Prévost'lla monessa kohdin taitava.
  Kieli on tosin paikoittain pateettista, mutta kuitenkin vähemmin
  juhlallista, retoorillista ja jäykkää kuin monella muulla sen ajan
  proosakirjailijalla.
  Tyyli on harvinaisen korutonta ja luontevaa. Tuntuu siltä kuin tekijä
  ei ollenkaan olisi ajatellut sanontamuotoaan, vaan kuin olisi hänelle
  ollut tärkeintä, että se, mikä hänellä oli sydämellään, niin pian ja
  niin teeskentelemättä kuin suinkin tuli lausutuksi. Se, mitä sanotaan
  miljöö-kuvaukseksi, ja jolla romaanissa tavallisesti on huomattava
  sijansa, puuttuu melkein kokonaan kyseessä olevasta romaanista.
  Etusijalle astuu sielunelämän ja luonteiden kuvaus, tunteiden ja
  sieluntilojen erittely.
  Siinä Prévost on mestari, ja romaanilla "Manon Lescaut" on tässä
  suhteessa uraauurtava merkitys. Hänen raivaamistyönsä jälkiä voisi
  seurata aina uusimpiin aikoihin asti.
  Luonteenkuvaus on Prévost'lla mestarillinen. Mikä ihailtava
  karakterisoimis-taito ilmeneekään Manonin ja ritari des Grieux'n
  luonteenkuvissa. Kuinka täynnä värähtelevää elämää ne ovat. Guy de
  Maupassant on sanonut Manonista, että hän on tyypillinen nainen. Hänen
  sanansa kuuluvat näin: "Manon on nainen täydelleen sellainen kuin tämä
  on, aina on ollut ja aina tulee olemaan." Tätä mielipidettä vastustaen
  huomauttaa Gauthier-Ferrières: "Manon ei edusta naista yleensä, hän on
  kurtisaani, ilonainen, sellainen kuin tämä on ja aina tulee olemaan."
  Manonin persoonallisuuden on Prévost muuten taiteellisesti syventänyt
  saattaen mielenkiintoiseksi tämän naisen, jolla on niin paljo
  epämiellyttäviä ja paheksuttavia ominaisuuksia. Des Grieux uskoo, ettei
  Manon tahallisesti tee syntiä, meneepä niinkin pitkälle, että pitää
  häntä viattomana. Osoittaen hienoa taiteellista vaistoa on Prévost
  hänen luonteenkuvaukseensa liittänyt rakastettaviakin piirteitä.
  Päähenkilö tässä romaanissa on ritari des Grieux. Paras todiste tämän
  henkilökuvauksen psykologisesta ja taiteellisesta eheydestä on, että
  se ikäänkuin ilmielävänä liikkuu edessämme, pakoittaen meidät uskomaan
  kaikkein hellimpiin ja rajuimpiin tunteenpurkauksiinsa. Mutta eipä
  tekijän ollut tarvinnut mennä kauas etsimään mallia tälle kuvalleen.
  Tämä malli oli hän itse, ja tuntuu siltä, kuin olisi hän monasti
  kastanut siveltimensä sydänvereensä.
  Sivuhenkilötkin ovat oivallisesti kaavaillut. Muistelkaamme ainoastaan
  Manonin veljeä, Lescaut'ta, joka on tarkasti havaittu ja taitavasti
  kuvattu Ludvik XV:nnen aikuinen elostelijatyyppi, ja lisäksi ritari des
  Grieux'n isää, joka personifioi tuota vanhempien ja lasten väleissä
  usein esiintyvää ymmärryksen puuttumista ja ristiriitaa.
  Yksi ainoa romaanin henkilöistä on poikkeus, nimittäin Tiberge, des
  Grieux'n ystävä. Hän on kovin abstraktinen ja paikoittain väsyttävä
  pitkine rippisaarnoineen.
  Prévost tahtoi kaiketi tämän henkilön muodossa kuvata des Grieux'n
  "parempaa minää" eli omaatuntoa, tai ihanteellista ystävää, tai oli
  hänen tarkoituksensa moralisoida, asettamalla intohimonsa valtaan
  antauneen nuorukaisen vastakohdaksi viattomana pysyneen nuoren miehen.
  Tiberge vaikuttaa kieltämättä keinotekoiselta ja symbolistiselta
  -- jos saa käyttää näin uudenaikaista sanaa, kun on kysymys
  todellisuuskuvausta uhkuvasta klassillisesta romaanista.
  Mutta mitä puutteellisuuksia arvostelija hakeneekin Prévost'n
  kuuluisasta romaanista, ja mitä eteviä puolia hän siitä koettaneekin
  poimia esille, kaikki tämä hälvenee sen vastustamattoman vaikutelman
  rinnalla, jonka tämän kuolemattoman teoksen lukeminen herättää.
  _Jalmari Hahl_.
  
  
  
  MANON LESCAUT
  
  
  Tekijän alkusananen.
  
  Olisin voinut liittää omiin muistelmiini ritari des Grieux'n
  elämänvaiheet, mutta kun ei niillä ole mitään sitovaa keskinäistä
  yhteyttä, luulin olevan lukijalle tyydyttävämpää nähdä ne erikseen.
  Näin laaja kertomus olisi liian pitkäksi aikaa katkaissut oman
  elämäntarinani langan. Vaikka en suinkaan väitä olevani täsmällinen