Lukemisia lapsille 8 - 1

  
  LUKEMISIA LAPSILLE.
  
  Kirjoitti
  Z. Topelius.
  
  Tekijän luvalla suomennettu.
  
  Kuvilla varustettu painos.
  
  8:as osa.
  
  Ensimmäisen kerran julkaissut
  Werner Söderström 1897.
  
  
  SÄILYTÄ KRUUNUSI
  
  Oi, pikku ystävä, armahainen,
  Sa suojaa enkelin etsi vainen!
  Sua taivas hellivi lapsenaan,
  Sä kannat tiedotta kruunuaan.
  Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!
  Viel' synti pahoine aatteinensa
  Sun luokses saapuvi pauloinensa.
  Se aarrettas sulta vainoaa
  Ja aamun yöks' tehdä haluaa.
  Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!
  Kun sanat kuulet: on ikää sulla,
  Et lapsen laill' elä rukoilulla,
  Et rakkaudella, uskollasi,
  Oot aikaihminen kasvultasi:
  Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!
  Sä aina säilytä taivahasi,
  Ja älä unhoita Jesustasi!
  Sun riemus, murehes kevyet
  Kuin aamukastehet keväiset!
  Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!
  Niin moni kruunuas haluaisi,
  Jos etsimällä sen omaks' saisi,
  Niin moni turhasti etsii vaan. --
  Sua taivas hellivi lapsenaan!
  Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!
  
  
  KESÄNKYLÄN SYYNE.
  
  Kesänkylän asukkaat pitivät paljo koreista nimistä. Kun suutari sai
  kuulla, että räätälin pojalle oli annettu nimeksi Ahasverus, tuli hän
  kateelliseksi ja nimitti poikansa Zefyrinukseksi. Sitte sai räätäli
  tytön ja antoi sille nimen Eufrosyne. Suutari tuli jälleen kateelliseksi
  ja ajatteli itsekseen: -- Onpa nyt sitte naskalin ihme, jollen minä
  löytäisi hienompaa nimeä almanakasta! -- Hän haki ja haki, kunnes hän
  vihdoin syyskuun 8:n päivän kohdalta ruotsalaisesta almanakasta löysi
  nimen Mormessa. Se oli merkillinen nimi! Kellään kristityllä ei ollut
  ennen sellaista nimeä ollut. Sillä syyskuun 8 päivänä oli ennen aikaan
  pidetty messu Jumalan äidin, Neitsyt Marian, kunniaksi ja senvuoksi oli
  se päivä saanut nimen morsmessa, joka on suomeksi äidin-messu.
  Mutta suutarin mielestä oli nimi oikein hienon hieno ja niin sai pikku
  tyttö nimekseen Mormessa. Mutta olikos kyläläisillä aikaa niin pitkien
  nimien lausumiseen? Ahasverusta rupesivat he sanomaan nimellä Sveru,
  Zefyrinuksesta tuli Rinu, Eufrosynestä Syyne ja Mormessa sai nimekseen
  Morsa, sillä »Messa» maistoi kaikkien mielestä niin kirkolle, ettei se
  sopinut oikein ihmisen nimeksi.
  Jonkun ajan perästä kuoli suutari ja vähä sen jälkeen kuoli räätälin
  vaimo. Silloin ajattelivat leskeksi jääneet, että heistä voisi tulla
  pari, koska kerran olivat naapureja, ja niin meni räätäli suutarin
  lesken kanssa naimisiin. Silloin joutuivat kaikki neljä lasta, Sveru,
  Rinu, Syyne ja Morsa, yhteen ja tulivat tavallaan sisaruksiksi, mutta
  oikeita sukulaisia heistä ei tullut, sillä olihan heillä, kahdella ja
  kahdella, eri isä ja äiti.
  Kuitenkin olisivat he varmaankin vähitellen sopineet yhteen, ellei
  suutarin leski, joka nyt oli räätälin rouva, olisi ollut aika äkäpussi.
  Räätälin entinen vaimo oli ollut siivo, mutta nyt joutui räätäli
  »tohvelin alle», eli oikeammin »polvihihnan alle», jonka uusi vaimo oli
  tuonut mukanaan suutarin työpajasta. Se oli peloittava hihna -- ja sen
  vaikutuksesta oli se seuraus, että räätälin uusi vaimo tuli isännäksi
  talossa.
  Ei sitä aina voi niin tarkkaan tietää, kehen lapset tulevat. Räätälin
  lapsista oli Sveru äkäluontoinen ja Syyne lauhkealuontoinen; suutarin
  lapsista oli Riinu lauhkealuontoinen ja Morsa äkäluontoinen. Molemmat
  lauhkealuontoiset lapset olivat tavallisesti yhdessä ja elivät hyvässä
  sovussa; molemmat äkäluontoiset tappelivat parhaastaan keskenään, mutta
  olivat joskus yhdestä puolin lauhkealuontoisia lapsia kiusatakseen.
  Uusi räätälinmuori -- Priska oli hän nimeltään, sekin oli korea nimi! --
  pelmuutti lapsia, kun hän oli väsynyt miestään pelmuuttamaan. Molemmat
  äkäluontoiset lapset olivat muorin suosikkeja; hän tunsi niissä itsensä.
  Molemmat lauhkealuontoiset saivat selkäänsä ja saivatpa kärsiä
  nälkääkin, jos vaan muori löysi heissä yhdenkään virheen. Syyneä hän ei
  voinut sietää silmiensä edessä; olihan aivan kärsimätöntä, ettei se
  lapsi koskaan vastustanut häntä ja että se oli aina niin tottelevainen,
  kärsivällinen ja ahkera kaikissa toimissaan. Sensijaan oli Morsa äitinsä
  kaltainen; hän osasi kynsiä, hän; laiskotella hän osasi myöskin ja
  joskus vähä valhetellakin; se teki puheen mehevämmäksi Priska-muorin
  mielestä.
  -- Nyt sinun täytyy mennä paimentamaan rustitilallisen lehmiä, -- sanoi
  Priska Syynelle.
  Se oli aikaisin keväällä. Maa ei ollut vielä oikein paljaana, ja
  niityillä oli tuskin yhtään viheriää kortta, mutta heinät olivat
  loppuneet rustitilallisen ladosta ja lehmät olivat jo kaksi viikkoa
  syöneet olkia.
  -- Kyllä, äiti, -- vastasi Syyne.
  -- Sinä saat leipäpalasen mukaasi ja sen täytyy riittää iltaan asti.
  -- Kyllä, äiti.
  -- Kyllä ja kyllä, -- tiuskasi Priska, -- muuta ei sinulta saa kuulla!
  Eikö sinulle sitte tule kylmä, senkin heittiö?
  -- Minä juoksen lämpimikseni, -- sanoi Syyne.
  -- Uskallappas vaan juosta pois lehmien luota! Sinun täytyy koko päivä
  istua samassa paikassa.
  -- Tahdon koettaa, äiti.
  Niin, se tyttö oli aivan mahdotoin itsepäisine kyllä ja kyllä sanoineen.
  Morsa selitti, ettei hänestä ollut mikään ikävämpää kuin koulunkäynti,
  mutta kouluun kuitenkin pantiin hän ja Sveru. Molemmat toiset lapset
  eivät saaneet mitään oppia.
  Syyne läksi paimeneen. Hän oli silloin kahdeksan vuoden vanha. Kenkiä
  hänellä ei ollut, sillä kengät olisivat voineet kulua metsässä. Sukkia
  hänellä ei myöskään ollut; mutta mitäs hän olisi tehnyt sukilla, kun ei
  hänellä ollut kenkiä? Lyhyt villamekko hänellä oli ja sen alla paita,
  siinä kaikki; ja Priskan mielestä siinä oli kylliksi.
  Syyne tuli rustitilallisen navetalle. Hänellä oli mukanaan lyhyt
  pihlajakeppi, mutta vaan näön vuoksi, sillä hän ei koskaan lyönyt
  eläimiä, vaan houkutteli lehmät mukaansa, vaikka se olikin alussa sangen
  vaikeaa. Karja näki nyt ensi kerran auringon valon ja hengitti raitista
  kevät-ilmaa oltuaan kuusi kuukautta pimeään navettaan suljettuna. Oli
  hupaista nähdä heidän kummastustaan ja iloansa. Tirkistellen katselivat
  he valoa, juoksivat huumautuneina ja villeinä häntä pystyssä, eivätkä
  tienneet mihin mennä. Joukossa oli myös kaksi vasikkaa. Ne rupesivat
  laukkaamaan minkä pääsivät pitkillä, honteloilla jaloillaan. Härkä oli
  siellä myös. Siis yksi härkä, seitsemän lehmää ja kaksi vasikkaa, ne
  piti Syynen muistaa, ettei hän antaisi jonkun niistä eksyä metsään.
  Härkä oli ainoa, joka muisti arvonsa, kun hän nyt näki hyväksi
  kunnioittaa Jumalan vapaata luontoa korkealla läsnäolollaan. Hän äänsi
  vaan pitkäveteisesti »muuu» osoittaen siten armollista mieltymystään.
  Siinä ei ollutkaan vähä vaivaa saada lehmät metsään lähtemään hyvässä
  järjestyksessä kellokas edellä, mutta vihdoin se kuitenkin onnistui ja
  Syyne kuljetti lehmät metsänrinteen alapuolella olevalle niitylle.
  Kesällä oli koko rinne punanaan mansikoita, mutta nyt oli siellä vielä
  paikkapaikoin lunta kuihtuneen, keltaisen kuloheinän seassa; ja
  sellaisissa paikoin, missä kinokset olivat olleet korkeimmat, oli
  lumenpinta kuin hämähäkin verkon peitossa. Huonoa ruokaa oli täällä
  lehmille paremman puutteessa: kuivaneita koivunlehtiä ja mustikan
  varsia. Osa lehdistä oli murtunut eikä kelvannut syötäväksi, mutta
  toiset olivat keltaisia ja punaisia ja kelpasivat hätätilassa. Lehmät
  koettivat syödä mustikanvarsia. Ne olivat sitkeitä pureskella; ne
  maistuivat samalla tavoin, kuin köyhille ihmisille perunankuoret.
  [Kuva: Kesänkylän Syyne.]
  Hui, miten tuuli oli kylmä! Se puisti köyhän Syynen ohutta ja lyhyttä
  hametta ja puhalsi ihan sieluun asti. Kun hän oli saanut lehmät
  veräjästä, haki hän itselleen hyvän paikan mäkirinteellä, josta hän voi
  laskea karjansa ja jossa hänellä oli tuulensuoja suuren kiven takana.
  Sitte söi hän puolet leipäpalasestaan aamiaiseksi. Eikö hän voisi tehdä
  tuokkosta ja lypsää yhden lehmän, niin saisi hän hauskat pidot täällä
  metsässä? Ei, vasikat olivat saaneet luvan imeä tänään emäinsä maitoa,
  että tulisivat lihavammiksi, ja Syyne tiesi, etteivät ne koskaan
  muulloin saisi sitä tehdä. Ei hän tahtonut varastaa vasikoiden ruokaa.
  Aika tuli pitkäksi hänen istuessaan kiven takana. Hänellä ei ollut
  mitään kirjaa, kuin ei hän osannut lukea, ja jotakin hänen piti tehdä.
  Hän löysi puunpalasia, kaarnankappaleita ja männynkäpyjä. Hän rakensi
  itselleen pienen tuvan kiven viereen, teki aidan, veräjän, navetan,
  pisti neljä puikkoa jokaisen männynkävyn alle ja sai seitsemän oikein
  lihavaa lehmää. Härällä täytyi olla sarvet ja sarvet hän saikin, sillä
  puikkoja oli kyllin metsässä. Sitte piti siellä olla pieni hyvä eukko,
  joka hoitaisi lehmiä. Syyne puki erään kaarnakappaleen punaisista
  lehdistä tehtyyn hameeseen, teki pään kuusenkävyn puoliskosta, silmät,
  nenän ja suun menneen vuotisista puolukoista. Kädet ja jalat teki hän
  tikuista. Selvää on, että lehmät tarvitsisivat ruokaa ja juomaakin.
  Olihan siellä sammalta heiniksi, ja lunta oli vielä suuren kiven alla.
  Syyne pani kourallisen lunta lehmien eteen; kunhan lehmät vähän aikaa
  odottaisivat, sulaisi lumi.
  Mutta mihinkäpä talosta olisi ilman isäntää? Syyne päätti tehdä isänsä,
  räätälin, eräästä kannosta; siitäpä tulisi taloon oikein hieno isäntä.
  Hän saisi istua ja neuloa pöydällä ja hänellä olisi sakset ja neula ja
  lanka ja silitysrauta vieressään. Siinäpä tarvittiin taitoa, ennenkuin
  sellaiset kummalliset kapineet olivat kunnossa, ja kiven vieressä ei
  ollut sopivia tavaroita sitä varten. Syynen täytyi mennä vähän matkaa
  metsään etsimään, mutta ei suinkaan kauaksi, sillä hänen piti pitää
  silmällä lehmiä. Hän meni muutamia askeleita ja etsi puiden välistä.
  Siellä näkyi jotain kanervikossa korkean männyn alla. Mitähän se mahtoi
  olla? Pieni, harmaa lintunen -- ja se oli kuollut, se oli paleltunut
  kuoliaaksi!
  Syyne otti linnun kylmään käteensä ja hengitti siihen. Ei, se oli kylmä
  ja kuollut. Mutta jos hän panisi sen paidan alle ja lämmittäisi sitä
  povellaan. Hän tahtoi koettaa. Ja lintu oli kylmä kuin jääpalanen, kun
  hän pani sen lähelle sydäntään. Kylmää ulkona, kylmää sisällä, huu!
  Syyneä rupesi värisyttämään. Mutta kun lintu oli maannut muutamia
  minuutteja lähellä hänen lämmintä sydäntään, alkoi se liikuttaa
  siipiänsä.
  -- Se elää, se elää!
  Syyne tuli kovin iloiseksi, otti linnun käteensä ja suuteli sen nokkaa.
  -- Sinä pieni, viatoin ystäväni, kiitos, kiitos siitä, että elät! Kerro
  minulle, kuka olet ja miten olet paleltunut kuoliaaksi!
  Lintu pyristi pari kertaa jäykistyneitä siipiään, ojensi ne suoriksi ja
  lensi visertäen tiehensä.
  -- Se oli leivonen, -- huudahti Syyne, samalla iloissaan ja harmissaan.
  -- Onko ennen nähty moista pientä kiittämätöntä homsaa! Mutta se ei tee
  mitään, kunhan hän ei vaan uudelleen kuoliaaksi palellu!
  Nyt oli Syynellä oma talonsa. Isännän piti olla olevinaan hänen isänsä,
  räätäli, mutta mistä saisi hän hyvän räätälin täällä metsän keskellä?
  Syyne meni etsimään korkeiden puiden välistä. Silloin näki hän
  lumikinoksen alla niin sopivan esineen, ettei hän koskaan voinut
  parempaa räätäliä saada. Se oli kapea, vanha, taittunut ja kaatunut
  männynkanto, jonka juuret ja haarat törröttivät ilmassa. Sillä oli kädet
  ja jalat, ja juuri siinä, missä pään piti olla, oli sillä sopiva pahka,
  jossa oli harmaata partaa ja hiukan silmän, nenän ja suun tapaista.
  Syyne hinasi kannon suurella vaivalla taloonsa, pyyhki sen puhtaaksi
  sammalella ja asetti sen veräjälle. Eihän se tupaan mahtunut, sillä se
  ulottui paljo yli katonkin, mutta yhtä hyvä se oli sittenkin. Sellainen
  kunnon mies! Ja kuinka hän oli Syynen isän näköinen! Ei puuttunut muuta
  kuin silitysrauta ja sakset, mutta nehän voi tehdä puikoista. Syyne
  tahtoi itse olla Priska-emäntä, ja hän päätti olla kiltti
  hyvänluontoista miestänsä kohtaan. Mutta voi surkeutta! Nyt hän oli
  unohtanut karjan laitumella! Kymmenen niitä piti olla; hän osasi juuri
  laskea kymmeneen. Yksi, kaksi, ... missä olikaan punainen vasikka?
  Sippido! Vasikka oli poissa.
  Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Syyne juoksi alas niitylle ja kysyi
  kellokkaalta, jonka tuli olla toisten poliisina. Kellokas kääntyi ja
  katsoi häneen nuhtelevasti, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: jos olet
  vasikkatäti, niin anna minulle takaisin punaisin lapseni!
  Syyne peljästyi. Hän haki niityltä, hän haki aidan ympäriltä, hän haki
  metsänrinteeltä, turhaan! Punaista vasikkaa vaan ei löytynyt. Hän etsi
  kivien ja kantojen alta, hän tirkisteli puihin, jos vasikka
  mahdollisesti olisi piiloutunut sinne, tehdäkseen hänelle kiusaa. Mutta
  ei pienintäkään punaista karvaa näkynyt, ainoastaan yksi ruskea häntä,
  joka vilkkui oksain välistä. Orava siellä oli! Mutta mitäpä Syyne tekisi
  oravalla? Eihän hän voinut viedä sitä kotiin ja sanoa: tämä on vasikka!
  Syyne istahti kivelle. Rupeisiko hän itkemään, vai rupeisiko hän
  päivällistä syömään? Mutta missä olikaan leipäpalasen puolikas, jonka
  hän oli säästänyt päivälliseksi? Poissa kuin vasikkakin! Leipä oli
  pudonnut sammaleen, orava pujahti alas puusta, istahti takajaloilleen,
  otti leipäpalan etukäpälöittensä väliin, järsi etuhampaillaan, nyökytti
  päätään ja nautti mielin määrin hyvästä herkusta. Syynen täytyi nauraa,
  vaikka hän olikin suruissaan. -- Sellainen pieni, ahnas veitikka! Hän
  syöpi minun päivälliseni ja minä saan katsella päältä. No, pidä
  hyvänäsi! Kyllähän minulla on nälkä, mutta sinulla on ehkä vielä enempi
  nälkä, kuin minulla.
  Kaiken tämän harmin lisäksi näkyi vielä ilkeä Sveru tulevan Syyneä kohti
  maantieltä päin.
  -- Äiti on lähettänyt minut katsomaan, miten sinä hoidat karjaa. Missä
  ovat elukat? Vai niin, tuolla niityllä. Kymmenenhän niitä piti olla.
  Yksi, kaksi, kolme ... kahdeksan. Missäs ovat vasikat?
  -- Vasikat? -- kysyi Syyne peljästyneenä.
  -- Niin, molemmat vasikat? Ehkä susi on ne vienyt?
  -- Rakas Sveru, auta minua, etsikäämme yhdessä!
  -- Etsi itse! -- vastasi Sveru.
  -- Rakas Sveru, pyydä Rinua heti tulemaan tänne auttamaan minua
  etsiessäni!
  Sveru nauroi. -- Rinu istuu kellarissa, sillä hän kaatoi maitopytyn
  etsiessään linkkuveistään hyllyltä. Äiti on lukinnut hänet sinne, ja kun
  sinä tänäiltana tulet kotiin ilman vasikoita, lukitsee hän sinutkin
  sinne. Hyvästi nyt! Mitä romua sinulla on tuolla kiven vieressä? -- Ja
  mennessään potkaisi Sveru rikki kauniin uudistalon aitoineen,
  veräjineen, navetoineen ja lehmineen.
  Syyne silmäili taloansa, katseli harmaata kantoa, joka yksin seisoi
  paikoillaan, ja ajatteli sydämessään: -- Jos sinä nyt olisit minun elävä
  isäni, auttaisit sinä minua. Mutta sinä olet vaan vanha kaatunut ja
  lahonut puuraukka!
  -- Älä itke, minä autan sinua! -- sanoi käheä ääni hänen vieressään.
  Syyne silmäili hämmästyneenä ympärilleen. Niin kauas kuin hän voi nähdä
  niityllä, tiellä ja metsänrinteellä, ei hän huomannut yhtään ainoata
  muuta elävää olentoa kuin lehmät ja hyttyisparven, joka tanssi katrillia
  auringonpaisteessa aidan luona. Olihan nyt kevät, mutta Syynen
  surullisessa sydämessä oli syksy.
  -- Tässä minä olen, -- sanoi ääni jälleen. Ja nyt huomasi Syyne suureksi
  hämmästyksekseen, että se, joka puhui, olikin kanto, -- kanto, joka oli
  olevinaan hänen isänsä, räätäli!
  -- Miksi sinä pelkäät minua? -- jatkoi kanto. -- Olenhan minä vaan
  vanha, kaatunut puuraukka. Ymmärrätkö sinä, mitä minä sanon?
  -- Ymmärrän, -- sanoi Syyne. Hänestä rupesi ääni kuulumaan yhä
  selvemmältä, kuta enempi kanto puhui. Aivan niinkuin kuollut leivonen
  ensin liikutti siipiänsä ja vihdoin alkoi visertää.
  -- Se on hyvä, -- sanoi kanto. -- Huomaa nyt, mitä minä sanon! Sinä olet
  lämmittänyt minun paleltunutta leivoistani lapsensydämelläsi ja
  herättänyt hänet jälleen eloon. Sinä olet suonut vasikoille maidon,
  vaikka sinulla itselläsi oli jano, ja oravalle sinä olet antanut
  leipäsi, vaikka sinulla itselläsikin oli nälkä. Etkö luule, että kaikki
  eläimet ja kasvit, yksin metsän halveksitut kannotkin, käsittävät, kun
  joku on hyvä heitä kohtaan? Niin on asia, luota siihen! Ja etkö tiedä,
  että kaikissa eläimissä on elävä henki? Niin, niin on, mutta se on
  sidottu, se ei ole vapaa, kuten sinun vapaa henkesi. Se on saman Luojan
  työ ja elää elämäänsä, kuten sinäkin elät elämääsi. Se puhuu omaa
  kieltänsä, mutta ihmiset eivät sitä ymmärrä; sen vuoksi he sanovat:
  kasvi ei voi puhua, eläin ei voi puhua. Vanhat ihmiset ja vanhamaiset
  lapset eivät ymmärrä luontoa. Ja kuitenkin puhuu koko luonto. Hyvät,
  turmeltumattomat lapset ymmärtävät luonnon kielen, mutta toiset
  selittävät, että se on vaan mielikuvitusta, ja sanovat sitä saduksi,
  mutta muista, että se on tosisatu; siinä on enempi todellisuutta, kuin
  ihmiset uskovatkaan.
  Syyne ei enää yhtään peljännyt, oli vaan kummastuksissaan ja iloissaan.
  Hän tiesi kyllä saduista, että koko luonto osasi puhua, mutta etteivät
  kaikki sitä ymmärrä. Hän ymmärsi kyllä joka sanan; hän mietti vaan, kuka
  kanto oli.
  Kanto jatkoi puhettaan, aivan kuin olisi se arvannut hänen ajatuksensa:
  -- Sinä mietit, kuka minä lienen? Minä olen vaan vanha kantoraukka, enkä
  mitään muuta. Minä olen ollut suuri puu, olen vanhentunut toisten tavoin
  ja myrsky on minut taittanut. Heitä minut tuleen, niin minä palan;
  hakkaa minut rikki, niin minä muutun lastuiksi. Mutta niin kurja ja
  katoava kuin olenkin, olen kuitenkin pienoinen pala suurta, elävää
  luontoa, ja sama voima, jonka Jumala on pannut luontoon, asuu
  minussakin. En voi enempää, kuin luonto voi, mutta minkä luonto voi, sen
  voin minäkin. No niin, sinä olet hyvä lapsi, sinä olet vetänyt minut
  esiin lumikinoksesta, pyyhkinyt minut puhtaaksi ja asettanut minut
  talosi kunniavahdiksi. Minä tahdon palkita sinua senvuoksi. Kuinka monta
  sormea sinulla on?
  Sitä ei Syyne tietänyt. Mutta hän osasi laskea kymmeneen; hän laski
  sormensa ja vastasi: kymmenen.
  -- Hyvä, -- sanoi kanto. -- Satujen hyvät haltijat täyttävät
  tavallisesti kolme toivomusta, mutta minä tahdon olla jalomielisempi,
  minä tahdon täyttää niin monta sinun toivomustasi, kuin sinulla on
  sormia molemmissa käsissäsi, ja sillä tavoin kuin voimani riittävät.
  Huomaa, että voin antaa sinulle ainoastaan sitä, mitä luonto antaa;
  mutta minä en voi muuttaa Jumalan tahtoa, enkä ihmisten sydämiä. Jos
  toivot jotain sellaista, on sen sormen osa menetetty. Mieti sentähden
  tarkoin, ja valitse älykkäästi! Nyt aloitamme. Toivo jotakin? Oikean
  käden peukalo!
  -- Toivoisin, että saisin vasikkani takaisin! -- sanoi Syyne
  ajattelematta.
  Kanto taittoi kuivan oksan rosoisesta rinnastaan, vei sen suuhunsa ja
  puhalsi siihen kuin pilliin. Heti näkyi, Syynen suureksi iloksi,
  punainen ja sitte valkoinen vasikka kömpivän esiin kivien välitse
  honteloilla jaloillaan.
  -- Miksi te olette karanneet? -- kysyi kanto.
  -- Miksi olette tuottaneet siivolle paimentytölle niin paljo surua?
  -- Susi vei meidät, -- vastasivat vasikat. Ne vastasivat todellakin.
  Nekin siis osasivat puhua!
  -- Susi? Eikö se repinyt teitä heti kuoliaaksi?
  -- Kyllä se aikoi repiä, mutta sitte se sattui näkemään sinut täällä, ja
  silloin se peljästyi.
  -- Hyvä. Menkää nyt takaisin äitienne luokse, älkääkä enää toiste
  karatko!
  Vasikat menivät noloina tiehensä, ja kanto jatkoi:
  -- Oikean käden etusormi!
  -- Jos minä voisin saada vähän ruokaa! -- sanoi Syyne. -- Minua palelee
  ja minun on niin nälkä.
  Uusi puhallus pilliin. Kohta ilmestyi siihen vadillinen höyryävän
  lämmintä palttua ja puulusikka. Kanto katseli tyytyväisenä, kun
  nälkäinen lapsi söi kyllikseen. Ettei mitään puuttuisi, tuli siihen myös
  kupillinen lämmintä maitoa. -- Oikean käden keskisormi! -- jatkoi kanto,
  kun Syyne oli syöntinsä lopettanut.
  -- Että härkä, lehmät ja vasikat saisivat myöskin kyllikseen ruokaa! --
  pyysi Syyne.
  Pilli vihelsi, ja heti peittyi niitty rehevällä ruoholla, jossa
  nälkäiset elukat kahlasivat korkeassa heinikossa, tallaten jalkoihinsa
  enempi heinää kuin ehtivät syödä. Syyne taputti käsiään ihastuksesta.
  Sippido! Tämä on sentään toista kuin mustikan varret!
  -- Oikean käden nimetön sormi! --
  -- Että kaikki ihmiset, kaikki eläimet ja kaikki kasvit saisivat aina
  ravintoa kyllikseen! -- huudahti Syyne ilon-innossaan toivottaen
  kaikille yhtä hyvää, kuin itse oli saanut.
  -- Lapseni, -- sanoi kanto, -- minusta on ikävätä, että sinulta nyt on
  mennyt yksi sormi hukkaan. Luonnon ja ihmisen ylenhyvä Isä, joka
  ravitsee kaikki elävät olennot, on viisaudessaan nähnyt hyväksi joskus
  koettaa lastensa uskoa kieltämällä niiltä joksikin aikaa heidän
  jokapäiväisen leipänsä. Tätä sinun toivoasi en minä voi täyttää. Oikean
  käden pikkusormi!
  Vähän alakuloisena vastasi Syyne lyhyen miettimisen perästä: -- Että
  äiti olisi hyvä isälle!
  -- Jälleen yksi sormi hukkaan, lapseni. Rukoile Jumalalta, että Hän
  taivuttaisi äitisi kovan luonnon rakkauteen, kuten Hän itse on rakkautta
  täynnä kaikkia luotujansa kohtaan. Tätäkään pyyntöäsi en voi täyttää.
  Nyt ovat oikean kätesi sormet lopussa. Mieti nyt tarkasti! Vasemman
  käden peukalo!
  Syyne vastasi itku kurkussa: -- Minä tahtoisin niin mielelläni, että
  äiti ja Sveru ja Morsa olisivat hyviä ja tulisivat onnellisiksi, mutta
  minä en uskalla sitä toivoa. Saanko minä toivoa, että pääsisin kouluun?
  -- Saat kyllä. Huomisaamuna saat alkaa koulun-käyntisi. Vasemman käden
  etusormi?
  [Kuva: Kesänkylän Syyne.]
  -- Ja oikein painettu aapiskirja kukkoineen!
  -- Saat painetun aapiskirjan kukkoineen. Mutta voi, mikä houkkio
  oletkin! Sen olisit saanut aivan ilman minun apuani. Älä kuluta
  tilaisuutta turhaan, toivomalla niin vähäpätöisiä asioita! Vasemman
  käden keskisormi!
  -- Nyt en, hyvä kanto, tiedä enää toivoa mitään... Odotas vaan! Isäni
  jäykistyy, kun hän istuu alituisesti pöydällä jalat ristissä. Hänelle
  tekisi ratsastaminen hyvää. Lähetä hänelle kaunis hevonen!
  -- Ai, ai, se voi olla vaarallinen huvi räätälin hoikille säärille. Onko
  isäsi koskaan istunut hevosen selässä?
  -- Ei, sitä en usko. Mutta näyttää niin kauniilta, kun voudin Kalle
  ratsastaa kirkkoon töyhtö hatussa. Tahdon, että isästäni tulee yhtä
  kaunis.
  -- No, ratsastamaan en voi häntä opettaa, mutta huomisaamuna seisoo
  häntä varten satuloitu hevonen pihassa. Sinulla on nyt jälellä kaksi
  sormea. Vasemman käden nimetöin sormi!
  -- Kaksi sormea? Rakkahin kanto, sano minulle, mitä toivoisin, sillä nyt
  en tiedä enää mitään! Toivoisinko rahaa isälle?
  -- Keksi jotain parempaa!
  -- Niin, no sitte minä toivon Morsalle riisiryynimakkaran, Rinulle
  kuvakirjan, Sverulle ... niin, mitäs toivoisinkaan?... ja äidille ...
  mitäs minun tulisi äidille toivoa?
  -- Sveru on potkaissut talosi rikki, ja äiti on lähettänyt sinut ilman
  nuttua kylmään tuuleen.
  -- Ei, ei, Sveru saakoon uuden hatun ja äiti puuvillahameen, niin
  tulevat he molemmat hyviksi.
  --- Sinä olet toivonut neljä lahjaa yhden sijasta. Olkoon menneeksi,
  sinä saat ne! Mutta nyt on sinulla ainoastaan yksi sormi jälellä. Toivo
  nyt jotain oikein järkevätä itsellesi! Vasemman käden pikkusormi!
  -- Niin, sanoppas nyt, mitä minun pitää toivoa itselleni? Onko hyvä, jos
  minä toivon itselleni kaikki maailman rahat, tahi jos toivon pääseväni
  keisarinnaksi, tahi jos toivon oppivani aapiskirjan ulkoa, tahi saavani
  parin uusia sukkia, koska vanhoissa sukissani on reijät kantapäissä?
  Tahi jos minä toivoisin, että sunnuntai-aamuna saisin kaksi palaa
  sokeria kahvikuppiini yhden asemesta? Tahi ... mutta kuinka minä saan
  härän ja lehmät ja vasikat kotiin, koska täällä metsässä on susia? Oi,
  jospa ne kymmenen pian olisivat jälleen terveinä navetassa!
  -- Tuolla näet niiden käyvän kotiin päin maantietä pitkin. Ne tulevat
  kaikki kotiin terveinä ja ravituina.
  -- Menevätkö ne jo? Ei, odota vähän! Minä toivon itselleni jotain muuta!
  -- Viimeinen toivosi on täytetty. Toivoa voit, niin kauan kuin elät,
  mutta toivosi täyttyminen ei ole enää sinun eikä minun vallassani.
  Lapset toivovat pikku seikkoja, silloin kuin voisivat toivoa suuria,
  mutta sinä olet ajatellut enempi toisten onnea kuin omaasi. Vanha harmaa
  kanto ei sinua moiti. Mene nyt kotiin ja ole aina Jumalan lapsi, niin
  olet myöskin luonnon hyvä lapsi. Hyvästi, pikku Syyne!
   * * * * *
  Kun Syyne tuli karjan kanssa, seisoi Priska-muori kellarin-avain kädessä
  rustitilallisen veräjällä. Hän oli sanonut rustitilallisen emännälle: --
  Tyttö on antanut suden syödä kaksi vasikkaa, jotka meidän täytyy maksaa,
  mutta siksipä saapikin tyttö istua seitsemän päivää ja seitsemän yötä
  kellarissa.
  Rustitilallisen emäntä sanoi Priskalle, luettuaan ja tarkastettuaan
  karjan: -- Nehän ovat kaikki täällä. Ja äläpäs, miten lihaviksi ne ovat
  tulleet, niin että oikein kiiltävät! Onhan tämä ihan ihmeellistä, kun
  ruokaa on vielä niin vähän, näin aikaisin keväällä. Näin mainiota
  paimentyttöä meillä ei ole koskaan ollut!
  -- Mutta silloinhan on Sveru valhetellut minulle! -- huudahti Priska.
  Sveru sattui juuri tulemaan toivottaakseen sisarelleen paljo hauskuutta
  kellarissa. Voi sitä kyytiä! Sveru sai luudanvarrella niin ankarasti
  selkäänsä, että Syynen täytyi rukoilla hänen puolestaan.
  -- Älä lyö häntä, äiti! Vasikat olivat poissa, kun Sveru tuli minun
  luokseni metsänrinteelle. Mutta ne tulivat takaisin.
  Koko kylä ihmetteli, miten rustitilallisen lehmät olivat niin lihaviksi
  tulleet. Mutta ihmetteleminen lisääntyi vielä, kun seuraavana aamuna
  kaunis satuloitu hevonen seisoi räätälin pihalla. Kenenkähän se kaunis
  varsa oli? Olikohan se herrastalon patruunan?
  -- Se on sinun hevosesi, isä, -- sanoi Syyne, joka ei voinut olla
  ilmoittamatta iloaan. -- Nyt sinä saat ratsastaa joka päivä.
  -- Pitääkö minun ratsastaa? -- nauroi räätäli. -- Sepä näyttäisi
  somalta!
  -- Mutta koetteleppas, -- sanoi Syyne. Räätäli taipui vähitellen,
  kiipesi hevosen selkään ja putosi maahan kuin parsittu lapanen. -- Ai,
  ai, -- sanoi hän. -- Mutta kunhan totun, niin kyllä se käy.
  -- Minä olen saanut uuden kuvakirjan, -- huusi Rinu.
  -- Minä olen saanut uuden myssyn, -- huusi Sveru.
  -- Minä olen saanut riisiryynimakkaran, -- iloitsi Morsa.
  -- Mitä ihmettä! -- huudahti Priska-äiti. -- Minä olen saanut
  uuden-uutukaisen puuvillahameen!
  Syyne hymyili hiljaa itsekseen, mutta toiset huomasivat sen.
  -- Sinä tiedät jotain, -- sanoivat he. --- Sinä tiesit jotain isän
  uudesta hevosesta. Kerro! Kerro!
  Syyne-parka ei voinut valhetella, hänen täytyi kertoa kaikki, mitä
  hänelle oli tapahtunut tuona merkillisenä päivänä, jona hän oli
  rustitilallisen lehmiä paimentamassa. Hän unohti ainoastaan, miten hyvä
  hän oli ollut eläimiä kohtaan.
  -- Syyne, -- sanoi Priska-äiti, -- sinä et ole mikään tyhmä tyttö, sinä
  olet antanut minulle kauniin puuvillahameen. Sinä saat ruveta käymään
  koulua ja saat alkaa jo tänään. Morsa tahtoo lopettaa koulunkäynnin,
  sillä se on hänestä ikävintä, mitä hän tietää. -- Morsa ei ollut
  kertonut, että hänet oli laiskuuden tähden eroitettu koulusta.
  Syyne kiitti. Hän oli jo saanut oikean aapiskirjan kukkoineen.
  -- Äiti, -- sanoi Morsa, -- anna minun mennä huomenna paimentamaan
  rustitilallisen lehmiä!
  Äidillä ei ollut mitään sitä vastaan, jos Morsa voisi tuoda hänelle
  pitkän kankaan lakanapalttinaa.
  Ja Morsa sanoi Sverulle: -- Sepäs olisi jotain, saada Syynen tavoin
  toivoa itselleen mitä ikinä tahtoo.
  -- Tosiaankin, -- sanoi Sveru, -- minä tulen mukaan.
  Seuraavana aamuna menivät Morsa ja Sveru rustitilallisen karjaa
  paimentamaan. Heillä oli hyvät eväät ja lämpöiset vaatteet. Lehmät
  ajettiin kepinlyönneillä niitylle, joka jälleen oli kuihtunut ja
  kellastunut, ja kun karja oli aituuksen sisäpuolella, istuivat Sveru ja
  Morsa syömään aamiaista Syynen hävitetyn talon viereen. Kanto seisoi
  siinä vielä; se oli harmaa, vanha ja äänetöin. Lapset katselivat häntä
  uteliaasti. Olisko mahdollista, että tuollainen kurja puukanto antaisi
  kaikki, mitä siltä pyytää? He tahtoivat koettaa.
  -- Kantoraukka, -- sanoi Morsa, -- lähetä minulle helminauha! -- Lähetä
  minulle pyssy! -- käski Sveru.
  -- Minä tahdon olla korein kirkossa, -- lisäsi Morsa.
  -- Minä tahdon ampua kaikki leivoset ja oravat tässä metsässä, --
  selitti Sveru.
  Kanto seisoi hiljaa, kuten ennenkin, mutta jos Syyne olisi ollut täällä,