Lukemisia lapsille 7 - 1

  
  LUKEMISIA LAPSILLE 7
  Kirj.
  Z. Topelius
  Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg
  
  
  
  Werner Söderström, Porvoo, 1895.
  
  
  SISÄLLYS:
   Korennoisen syyslaulu.
   Miten Jumala loi Suomen.
   Tahvo Tappurainen.
   Miten Skandinaavian niemimaasta ja Suomesta tuli niemimaita.
   Maaliskuu 1888.
   Viisivuotiaan sankarilaulu.
   Pyhän yön lapset.
   Uusi Joululaulu.
   Kaatunut Joulupuu.
   Ammattilauluja:
   Pikakirjuri.
   Kelloseppä.
   Kukkaisten myyjä.
   Kadunlakaisija.
   Paimenen laulu.
   Korkean herran jahtikoira.
   Kaksi kertaa kaksi on neljä.
   Miten rautatie sai seitsenpeninkulmaiset saappaat.
   Kukkais-prinssin kanava.
   Koulu isoisän aikana.
   Leikkejä:
   Salametsästäjät.
   Jennyn kehoitukset.
   Sylvesterin pysäkki.
   Kyökkipiika.
   Kirjakauppias.
   Kirjansitoja.
   Leipuripoika.
   Pikku prinssi.
   Peppeli.
   Tyttökoulu mummun aikana.
   Kukkaisprinssin ja Vellamon neidon satuja:
   7. Kukkaisprinssi kertoo koivusta.
   8. Vellamon neito kertoilee orjakauppiaasta.
   9. Vellamon neito kertoo helmestä.
   Tuhkimo.
   Prinsessa Ruusukki näytelmän Alkunäytös.
   Lucian numerot.
  
  
  KORENNOISEN SYYSLAULU.
  
   Katso vuorta, laaksojamme,
   Syksy onpi jo saloissamme,
   Tullos mun pieni ystävän,
   Tullos mun sini-merestän,
   Tahi taivahan mailta
   Noilta armahailta.
   Pohjatuuli tallailevi
   Ruohon kentiltä poistelevi,
   Pois, pois hän aallon ilon vie,
   Lumeen jo peittyy metsätie,
   Siivet lintusen armaan
   Jäätyy kourissa harmaan.
   Päivä lyhyt, synkänlainen,
   Yö sä pitkä ja musta vainen
   Minne, minne, sä kätkit ystävän?
   Mistä, mistä mä löydän etsimän?
   Saanko keväällä varmaan
   Kukkain seurassa armaan?
   Katso vuorta, laaksojani,
   Saatte tuhannen markoistani,
   Jos, jos vaan yöstä maailman
   Nyt, nyt saan kiinni armahan!
   Mun ystävän oma
   Säde päivän on soma.
  
  
  MITEN JUMALA LOI SUOMEN.
  
  Kun Jumala loi maailman, sanoi hän kolmantena luomispäivänä:
  "Kokoontukoon vesi taivaan alla erityisiin paikkoihin niin että kuiva
  näkyy." Ja tapahtui niin.
  "Ja Jumala kutsui kuivan maaksi, ja vetten kokoukset hän kutsui
  mereksi. Ja Jumala näki kaiken hyväksi."
  Silloin korkeni vedestä isoja, laajoja maakappaleita, joitten
  välillä oli aina vettä niin että näyttivät eri osilta maanpinnalla,
  ja senvuoksi ne nimitettiin maanosiksi. Mutta ei maanpinta
  kuitenkaan heti tullut tällaiseksi kuin se nyt on, sillä hirveät
  maanjäristykset, vedenpaisumiset ja jääkaudet muuttelivat kauan
  maan pintaa. Suuret maat vajosivat mereen ja toiset nousivat meren
  pohjasta.
  Siinä maanosassa, jossa me asumme ja jolla on nimenä Eurooppa, oli
  suuri, aava meri, joka ulottui pohjoisnavasta etelään, aina siihen
  maahan asti, jolla nyt on nimenä Saksanmaa. -- Jumala näki tämän
  synkän, kylmän meren ja huomasi että sen pohjois-osassa oli syvä
  laakso, mutta etelä-osassa oli siinä matalampaa. Tällä matalalla
  alueella merenpohjassa oli vuoria ja siellä täällä kohottivat ne
  selänteitään aavojen vesien yli.
  Tälle osalle merta Jumala sanoi: kohota pohjasi hitaasti ja
  tasaisesti tuhansien vuosien kuluessa, niin että vesi vierii pois.
  Silloin on merenpohjasta tuleva maa, jossa kasvit ja eläimet
  menestyvät. Ja ihmisten pitää siellä asumaan rukoillakseen luojaansa.
  Meri totteli Jumalan käskyä ja kohotti pohjansa hitaasti ja
  tasaisesti tuhansien vuosien kuluessa. Niin se tekee vielä tänäkin
  päivänä. Joka vuosi kohoaa meren pohja puoli tuumaa tai neljäsosa
  tuumaa, sen mukaan kuin Jumala luomisessa on kohoamisen määräksi
  pannut. Eikä kukaan niistä ihmisistä, jotka asuvat tässä osassa
  maailmaa, tietäisi siitä, jolleivät he näkisi veden alituisesti
  vähenevän merestä. -- Soutaessaan merenrantaa verkkoineen, sanoo
  vanha kalastaja pojalleen: tässä purjehtivat minun nuorna ollessani
  suuret laivat ja nyt pääsee tuskin tämä meidän venheemme salmen läpi.
  Tuolla, tuolla missä nyt lehmät käyvät laitumella, vedettiin minun
  pikku poikana ollessani nuottaa. Tämä niemi oli ennen saari; nyt on
  se kasvanut mannermaan kanssa yhteen.
  Ja kaikki ihmettelevät suuren meren pienenemistä, sillä näyttää aivan
  siltä, kuin vesi juoksisi pois ja se vihdoin kokonaan kuivuisi.
  Mutta meri ei kuivu, vaan sen pohja kohoaa, ja kun pohja kohoaa
  juoksee merenvesi kauemmaksi rannoilta. Eikä se ole ainoastaan
  merenvesi joka juoksee pois, vaan jokienkin juoksu muuttuu
  jyrkemmäksi ja joet imevät veden pois sisäjärvistä. Ja jokiin tulee
  koskia ja entiset syvät järvet madaltuvat, niin että monikin niistä,
  sekä purot ja joet kuivettuvat.
  Luonnonvoimat, jotka ovat Jumalan työaseita, jatkoivat toimintaansa
  siinä järjestyksessä kuin luoja oli määrännyt. Pohjoisnavan ympärillä
  olevaan suureen, synkkään ja autioon mereen alkoi ilmestyä saaria ja
  matalikkoja. Siellä, missä Suomi nyt on, oli kaksi tuhatta vuotta
  takaperin suuri saaristo. Saaret suurenivat ja kasvoivat yhteen,
  ja niiden mantere muuttui kuivaksi maaksi, mutta syvennyksiin jäi
  vesi-ojia ja -lätäköitä. Vähitellen muodostui siihen suuri maa, jossa
  oli paljo vesiä, -- niin että siinä vielä nytkin on monessa paikassa
  saaristoja, jotka ulottuvat syvälle maan sisään. Kasvit rupesivat
  Jumalan käskyn mukaan vihannoimaan harjujen auringonpuolisilla
  kupeilla. Karhu, hirvi, peura ja muut eläimet rupesivat liikkumaan
  saarien metsissä. -- Nykyinen Laatokka oli silloin leveä salmi, joka
  yhdisti Pohjoisjäämeren nykyiseen Suomen lahteen. Ja ne järvet,
  joilla nyt on nimenä Saimaa, Päijänne, Näsijärvi, olivat silloin
  leveitä meren lahtia sisäsaariston ja etelässä olevan meren välillä.
  Maata olisi jokapuolelta ympäröinyt vesi, jollei vuorijono Maanselkä
  olisi yhdistänyt sitä nykyiseen Skandinaavian niemimaahan.
  Jumala näki tämän uuden, ennen tuntemattoman maan, joka hänen
  tahdostaan oli noussut merestä, ja huomasi sen hyväksi maaksi. Minä
  tahdon antaa sille kansan ja nimen, sanoi Jumala, että se voisi
  täyttää minun tahtoni maailmassa.
  Luonnonvoimat jatkoivat työtänsä Jumalan käskyn mukaan ja rakensivat
  kaksi maaperäistä siltaa sen salmen yli, joka siihen asti oli
  eroittanut tämän maan kansojen suuresta kulkutiestä idässä. Leveämpi
  näistä silloista on nyt vesirikas maa Vienan meren ja Laatokan
  välillä; kapeampi on Laatokan ja Suomenlahden välillä. Näiden
  siltojen yli vaelsi maahan useita kansoja laajoilta itämailta, --
  ja sen kansan mukaan, jolle Jumala ikuisiksi ajoiksi on antanut
  tämän kauniin, merestä kohottamansa maan, annettiin tälle maalle
  nimeksi _Suomi, Finland_. Mutta kansan runoniekat ovat viisaudessaan
  muistoksi muinaisuudesta antaneet maalle nimeksi _Suomensaari,
  Suomenniemi_.
  Ei mitään maata maanpallolla ole luotu niin ihmeellisellä tavalla
  kuin Suomi. Tosin on monikin maa ennen ollut merenpohjana ja toisia
  on vaipunut merenpohjaan, mutta ei mikään muu maa, paitsi Ruotsin
  pohjois-osa, kasva ja kohoa vielä tänäkin päivänä meren pohjasta.
  Ja monet tuhannet sisäjärvet ja laajat, rämeiset suot, salmet, joet
  ja purot kohottavat alituisesti pohjaansa ja jättävät kuivaa maata
  peltomiehen auralle. Varmaa on että Suomi joka kymmenentenä tai
  kahdentenakymmenentenä vuotena on saanut ja yhä edelleen saa suuria
  aloja maata sekä sisämaassa että merien rannoilla. Muiden maiden
  kansat käyvät verisiä sotia saadakseen haltuunsa suurempia aloja,
  mutta Suomen kansa tarttuu auraansa ja sanoo: kyntäkäämme! Jumala
  antaa meille kyllä maata, kun vaan osaamme sitä hänen tahtonsa mukaan
  viljellä.
  Mutta mitä tarkoittaa Jumala sellaisella ihmetyöllä, jonka me
  jokapäivä näemme silmiemme edessä? Tietysti täytyy hänellä olla
  erityinen rakkaus tätä maata kohtaan ja erityinen tarkoitus silläkin,
  koska Jumala ei milloinkaan tee mitään ilman tarkoitusta. Emmehän
  me tiedä Jumalan teitä emmekä tarkoituksia, mutta hänen töistänsä
  tiedämme: "Jumala näki ja se oli hyvä."
  Siis meidän täytyy uskoa että Jumala tämän maan ja sen ihmeellisen
  luomisen kautta tahtoo saada toimeen jotain hyvää maailmassa. Ja
  koska hän on antanut tämän maan meille, niin täytyy meidän uskoa,
  että hän tahtoo käyttää meitäkin työaseinaan jotain hyvää varten
  maailmassa. Mitä se hyvä on, voimme osaksi ymmärtää, kun luemme
  Jumalan sanasta, joka on kaikille kansoille kirjoitettu, Esaian
  11:9, että maan tulee olla täynnänsä tietoa Jumalasta, niinkuin vesi
  peittää meren. Me voimme ymmärtää, että niinkuin Jumala on valinnut
  tämän maan ihmeeksi maan päällä, niin on hän myöskin valinnut sen
  kansan levittämään hänen valtakuntaansa ja olemaan hänen palvelijansa
  kaikkina aikoina. Mutta kaikki enempi tieto on meiltä salattu. Herra
  Jumala on usein valinnut maan mahtavat hänen rangaistustuomioitaan
  täyttämään. Mutta kun hän on kutsunut palvelijansa siunausta
  tuottavaan työhön, silloin on hän valinnut siihen heikkoja ja
  vähäpätöisiä, että nähtäisiin voiman olevan Jumalan eikä ihmisten.
  Niin, ylistäkäämme Jumalaa, että olemme saaneet niin ihmeen ihanan
  maan! Ja luonnollisesti tulee meidän rakastaa tätä maata enemmän
  kuin mitään muuta maata maanpallolla. Mutta ymmärrätkös myöskin,
  Suomen lapsi, miksi Jumala on antanut sinulle sellaisen maan, _joka
  kasvaa_. Sen on Jumala antanut sinulle sentähden, että sinun tulee
  kasvaa maasi tavoin, sielun ja ruumiin puolesta, viisaudessa ja
  armossa. Jumala on antanut sinulle tämän kasvavan maan sitävarten,
  että jättäisit sen kerran jälkeesi parempana kuin olet sen saanut.
  Kun kerran saat perintöä isältäsi tai äidiltäsi, tulee sinun muistaa
  Jumalan tahto, joka on että sinun pitää tehdä kaikki paremmasti kuin
  isäsi ja äitisi sinua ennen tekivät. Olipa perintösi pala maata,
  jota sinun tulee hoitaa, tai jotain muuta työtä, jota sinun tulee
  toimittaa, ajattele aina: Jumala tahtoo että teen sen hyvin! Sillä
  joka kerta kuin joku tekee jonkun työn entistä paremmin, on se
  lisänä koko maan kasvuun. Niinkuin jokainen uusi oja on lisänä maan
  viljelyyn, niin on jokainen muukin uusi taito, huoli ja tieto lisänä
  maan rikkauteen, onneen ja menestykseen.
  Jumala tahtoo, että kaikkialla missä erämaata on, tulee sinun tehdä
  kaikki mitä ikinä voit, muodostaaksesi erämaan ihanaksi puutarhaksi.
  Missä näet jotain kurjaa, rappeutunutta ja laiminlyötyä, korjaa se
  ja tee kunnolliseksi. Missä näet sellaista, joka voisi olla jollain
  tavalla hyödyksi, mutta ei nyt sitä ole, ota se huostaasi ja käytä se
  joksikin hyväksi ja hyödylliseksi. Missä näet jonkun tekevän pahaa,
  tee sinä siellä hyvää. Jos näet jonkun köyhänä ja avutoinna, auta
  häntä. Jos näet jonkun tietämätöinnä, neuvo ja opeta häntä!
  Ymmärrätkös nyt, että tällä tavoin maasi kasvaa? Sinä voit sitä
  kasvattaa, kuinka pieni ja voimaton lienetkin, sillä se kasvaa sinun
  rakkautesi avulla. Jos laskemme yhteen kaiken sen mitä heikot kädet
  saavat toimeen, jos heillä on hyvä tahto, niin tulee siitä suuri
  lisä. Juuri sinun kauttasi tulee tämän maan kasvaa kaikessa mikä
  hyvää on. Sinun kauttasi tulee sen muodostua paratiisiksi, Jumalalle
  kunniaksi ja ihmisille menestykseksi.
  Oi, kuinka monta ihmistä löytyy, jotka eivät tätä ajattele vaan
  raastavat maan saadaksensa siitä hyötyä vähäksi aikaa ja jättävät
  sitte jälkeensä erämaan. On niin monta laiskaa ja tietämätöntä, jotka
  ajattelevat: mitä minua liikuttaa millaista sitten on, kunhan vaan on
  hyvä minun aikanani! Jumala näkee nämä Suomen uskottomat lapset ja on
  sanova niille kerran aivan kuin Ödgrimille: minä olen antanut sinulle
  ihanan, kasvavan maan; miten olet lahjani hoitanut?
  Rakkaat lapset, täyttäkäämme ennemmin Jumalan tahto maan päällä!
  "Ottakaamme vaari propheetallisesta sanasta, kunnes kointähti
  koittaa meidän sydämissämme." (2 Piet. 1:19.) Ja propheetta sanoo
  meille: Kasva, maani, kasva Jumalan voimassa, kasva kaikkien lastesi
  yksimielisessä rakkaudessa!
  
  
   TAHVO TAPPURAINEN.
  
   Ol' kerran poika siivo, pienokainen,
   Nimensä oli Tahvo Tappurainen;
   Hän oli laiska, laiska laadultaan,
   Soi kärpästenkin syödä ruumistaan,
   Ei kättään vaivannut niit' poistaaksensa
   Vaan lepäeli hiljaa, huviksensa.
   Kun heitäksen hän joskus sammaleen
   Ja jano häntä vaivaa kuollakseen,
   Ei viitsi mennä poika lähteen luo
   Vaikk' kolmen kyynärän on päässä tuo.
   Kotona aina makaa sängyssään
   Ja kattoon tuijottavi yhtenään,
   Vois luulla ett' on sairas poika raukka,
   Vaan terve on hän, reipas niinkuin haukka.
   Tuo makaaminen häntä huvittaa,
   Kun lasten lailla elää, syödä saa.
   Nyt sanoi isä: -- Tokkos häpeät,
   Kun isän, äidin työhön lähetät
   Ja tuossa makaat! Ylös heti miire!
   Nyt perunoita kaivamaan on kiire.
   -- Ei, -- sanoi äiti, -- anna pojan maata,
   Hän työhön varmaankaan ei käydä saata,
   Kun hammastauti häll' ol' keväällä,
   Nyt voi hän ehkä pahoin kylmetä!
   Oi, miksi poikaistamme häiritsemme,
   Hän levätköhön hetken, lapsosemme.
   Piippunsa isä uunin luona siisti
   Ja sanoi: -- Siitä tulee laiska tiisti,
   Kun ei tee työtä, eikä luekaan,
   Ei aapiseenkaan katso milloinkaan.
   Jo katkismusta taitaa Matin Kalle,
   Nyt Tahvo-poika pannaan ahtahalle.
   Siis lukkaria heti hakemaan,
   Ja kun hän tuli, silloin lukemaan.
   Vaan Tahvo kellui yhä seljällänsä
   Ja kattoon tuijotteli sängyssänsä.
   Siell' oli suuri joukko kärpäsiä
   Ja itikoita pitkäsäärisiä.
   Hänestä A ol' pitkäsäärinen
   Ja B ol' leveä kuin kärpänen,
   vaikeata oli päähän saada,
   Helpompi oli haukotella, maata.
   Kun ilta tuli, ties hän tarkalleen
   Miss' Aan ei ollut paikka, oli Been.
   -- Nyt oppinut sä olet, poikaseni,
   Kun kirjoittamaan vielä ilokseni
   Sä harjoittelet tuota touhinaa,
   Niin prohvessori Tahvostani saa!
   Mut' saunaan sinut tahdon heti viedä,
   Sun vaikka kannan, jollet käydä siedä,
   Oot likainen kuin porsas pienokainen,
   Sua vuosikauteen ei oo pesty vainen.
   Ja muori saunaan kantoi porsahansa,
   Tää Tahvosta ol' "aivan paikallansa".
   Mut' nytpä tuli temppu vaikea:
   -- Kas niin, nyt täytyy vaatteet riisua!
   -- Häh? Vaattehetko täytyy poijes panna
   Kun menee kylpyyn? -- Niin, se tehdä anna!
   Mut' laiska Tahvo tästä kyllästyypi
   Ja pelkuriksi vallan heittäyypi,
   Hän kömpii lautehille saappaissaan
   Ja nuttu, housut, paita päällä vaan.
   Kas, siellä hikoilee nyt laiska jönkkö,
   Väsyypi, vaipuu ett' on aivan tönkkö,
   Ja sinne sitte vihdoin nukahtaa
   Ja nukkua hän vielä tänään saa.
   Kas, tämän sadun kuulin pienoisena,
   Vaan joskus neuvoks', joskus kiitoksena.
   Jos illoin nukuin vaattehissani,
   Sain kuulla: -- jokos sinun mielesi
   On tulla laiseks' Tahvo Tappuraisen?
   Mä heti nousin. Tietäähän senlaisen:
   Ken tahtois lailla Tahvon laiskana
   Maailman mieleen jäädä kuoltua?
   Voi Tahvo-parkaa! Tästä näkee siis
   Ett' voiman säästäminen auttaa viis --
   Jos vaikka kuinka antaa laiskuudelle
   Elonsa, sekä mietteet kärpäselle,
   Niin peloks' lasten pääsee ainaisin,
   Ja herättää voi toiset kumminkin.
  
  
  MITEN SKANDINAAVIAN NIEMIMAASTA JA SUOMESTA TULI NIEMIMAITA.
  
  Oletkos ollut kertaakaan onnellisessa saaressa? Oletko nähnyt
  kaukana meressä kukoistavan rannikon? Siellä ei käy myrsky, eivät
  kohoa aallot, eikä vaahto lyö vasten rantaa; ihanin sinitaivas,
  vihannoitsevin maa! Siellä tahtoisin asua, sinne tahtoisin rakentaa
  punaiseksi maalatun tupani, ja lahdelmalle tahtoisin laskea
  valkoiseksi maalatun, vaaleansinipurjeisen venheeni ankkuriin. Siellä
  olisi suloista elää ja kuolla oman ystävänsä kanssa. Mutta minä en
  sinne tule; matka on pitkä purjehtia. Soudan ja soudan, mutta aina on
  vaan yhtä pitkä matka onnelliselle saarelle. --
  Tästä saaresta kerrotaan satu. Sen sadun oli minun isoisäni isoäiti
  ja äidinisäni äidinäiti kuullut pienenä ollessaan, ja silloin jo oli
  satu hyvin vanha. Muutamat sanovat sen muistuttavan satua Floriosta
  ja Unda Marinasta, vaikka nimet ovatkin toiset. Minä en tiedä; jätän
  sen sanomatta. Mutta satu kuuluu:
  Onnellisen saaren nimi oli Skandia ja se sijaitsi pohjanmeressä
  Atlantin valtameren ja suuren Aasian maan osan välillä. Suomalaiset
  nimittivät saarta _Suomensaareksi_. Saaren ja Aasian välillä oli
  leveä salmi. Aasian kuninkaalla oli poika, jonka nimi oli Delling,
  aamurusko, ja valtameren kuninkaalla oli tytär, jonka nimi oli
  Atalanta, iltarusko. Näille kahdelle lapselle lahjoittivat kuninkaat
  onnellisen saaren, että he saisivat siellä kohdata toisiansa ja
  rauhassa leikitellä näkinkenkien ja perhosien kanssa. Delling ja
  Atalanta, aamurusko ja iltarusko, kohtasivat toisiansa onnellisella
  saarella kaikkina vuodenaikoina. Sen tähden oli saari niin onnellinen.
  Pohjoisnavan luona olevilla jäävuorilla asui kaksi tietäjäakkaa,
  musta Valan ja valkea Valan. Musta Valan näki lasten leikittelevän
  onnellisella saarella ja tunsi kateutta mustassa sydämmessään. Miksi
  ovat nuo lapset niin onnellisia? Miksi saavat he leikkiä perhosien
  kanssa, kun meitä palelee jäävuorilla? Ja kateellinen Valan puhalsi
  pimeyttä ja pakkasta onnelliselle saarelle, että siitäkin tulisi
  jäävuori. Mutta hän ei saanut niin paljon ilmaa mustiin keuhkoihinsa,
  että hän olisi voinut puhaltaa pois koko kesän; puolet hän puhalsi
  pois. Hän puhalsi kuusi kuukautta talveksi, mutta toiset kuusi
  kuukautta täytyi hänen jättää kevääksi, kesäksi ja syksyksi.
  -- Mitä sinä olet tehnyt? -- sanoi valkoinen Valan surullisena
  ja ikävissään. -- Nyt saavat nuo lapsukaiset alituisesti etsiä
  toisiansa. Kolmeen kuukauteen eivät he löydä toisiansa pimeässä.
  Kuutena kuukautena näkevät he toistensa hameiden liepeet pilvissä,
  tavoittamatta toisiaan. Ainoastaan kolme kuukautta saavat he olla
  yhdessä, ja leikkiä niinkuin ennenkin onnellisella saarella.
  -- Niin, -- sanoi musta Valan hymyten jääkylmästi -- miksi olinkaan
  niin ahdashenkinen? Aikomukseni oli puhaltaa pimeyttä ikuisesti.
  Silloin olisivat he saaneet olla piilosilla vuodet umpeensa.
  Tämä oli valkean Valan mielestä liian ankaraa, ja lohduttaakseen
  lapsia, lauloi hän uuden laulun, joka vieri kaikkien kohisevien
  aaltojen, ja lensi kaikkien tohisevien tuulien mukana onnelliselle
  saarelle:
  "Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja
  sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas
  kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."
  Musta Valan kuuli laulun tanssivan kaikkien rantojen aalloilla, ja
  kun hän oli kuullut sen tuhannen vuotta, oli se hänen mielestään
  vanhanaikuinen. Silloin päätti hän käydä isänsä, vanhan jättiläisen
  Virokannaksen luona maan sisustassa. Hänelle valitti Valan että tuuli
  ja aallot laulavat sopimatointa laulua, ettei hän saa öisin unta
  jäävuoressaan. Sellaista vanhaa laulua onnellisista lapsista!
  -- Mitä, onnellisista lapsista? -- mutisi jättiläinen sammaliseen
  partaansa. Hän ei ollut koskaan maailman luonnin jälkeen kuullut
  puhuttavan lapsista.
  -- Lapsiksi, -- sanoi Valan, -- sanotaan tavallisesti eräänlaisia
  pieniä sammakoita, jotka alituisesti pyörivät aikaihmisten jaloissa.
  Ja kaksi sellaista nyt hyppii tuolla, onnellisella saarella.
  -- Aja ne pois! -- arveli jättiläinen.
  -- En voi, isä. Saari on heidän.
  -- _Surt!_ -- huusi jättiläinen.
  Surt tuli. Hän oli jättiläisen vanhin poika, tulen ruhtinas, seppä,
  jonka ahjo oli tulivuoren aukossa.
  -- Mene, räjähdytä onnellinen saari palasiksi! Sisaresi Valan ei saa
  yöllä lepoa tyhmien laulujen tähden.
  Surt meni ja valmisti tulivuoren onnellisen saaren alle. Kun hän oli
  täyttänyt sen aukkoon asti, sytytti hän, ja trrr lensi pieni kulma
  saaresta kauas mereen. Se sai nimen Islanti. Mutta suurin osa saarta
  seisoi vakavana paikoillaan lujalla harmaakivi-perustuksellaan.
  Surt tuli takaisin kertoen, että onnellinen saari oli hänelle liian
  kova.
  -- Mitäs nyt? -- sanoi jättiläinen; -- ja sinun sisaresi Valan ei
  tule saamaan yörauhaa sammakoitten lauluilta? Mene, muuraa valleja
  ja torneja onnellisen saaren ympärille, ettei sinne pääsisi elukoita
  merestä! Luulenpa että silloin tulee kaikkien laulujen loppu.
  Taaskin meni Surt ja takoi muurin kaltaisia korkeita tuntureja
  onnellisen saaren ympärille. Se työ oli pitkällinen ja vaivaloinen.
  Hiilet ahjossa loppuivat ennenkuin hän sai muurit valmiiksi. Hän
  oli alkanut länsi puolelta, mutta kun hän joutui kaakkoiseen, tuli
  muuri niin matalata että hirvet ja karhut juoksivat kilvalla sen
  yli. Delling, aamurusko, ui saarelle salmen kautta, ja Atalanta,
  iltarusko lensi läntisten tunturien yli leikkimään entiseen tapaansa
  onnellisella saarella.
  Musta Valan jäävuoressa kuuli yhä samaa laulua ja meni synkkä yö
  sydämmessään isänsä luo maan alle. -- Isä, Surt on pettänyt sinut.
  Hän on jättänyt muuriin yhden reijän. Lapset uivat saareen salmen
  kautta ja laululta en saa rauhaa.
  -- Surt, -- sanoi jättiläinen, -- mitä auttaa muuri, jossa on
  aukko kaakossa? Sinä olet saanut äänesi sorroksiin kunnottomien
  tulivuortesi kanssa. Mene Islannin saarelle, ryömi Geysirin alle ja
  ryvi siellä liejua sata vuotta!
  Surt riensi pois, ja jättiläinen kutsui toisen poikansa _Karen_,
  tuultenruhtinaan, joka oli yhtä viisas ja viekas heikkoudessansa,
  kuin Surt oli tyhmä tavattomassa voimassaan. -- Kare, -- sanoi
  jättiläinen, -- sammakot uivat salmen kautta onnelliselle saarelle
  ja sisaresi Valan ei saa yö rauhaa. Mene, täytä salmi, ja muuraa
  siihen hiekkasilta! Jollet onnistu paremmin kuin Surt, poimin minä
  olkapäiltäsi myrskysiipien jokaisen höyhenen.
  Kare kiiruhti nuolennopeudella ja tuli leveälle salmelle, joka
  silloin yhdisti Jäämeren siihen mereen, jolla nyt on nimenä
  Suomenlahti. Siellä rannikolla kiskasi hän korkeimman hongan
  juuriltansa ja mittasi sillä salmen syvyyttä. Hui, se oli hirveä
  syvyys, ja sellaista on vieläkin Laatokassa. Siellä ei ylettynyt
  pohjaan minkäänlainen honka. -- Kuinka voin rakentaa hiekkasillan
  tämän leveän ja syvän salmen yli? -- ajatteli Kare suruissaan. -- En
  ole tarpeeksi voimakas heittääkseni sinne vuoren toisensa päälle.
  Oi, sinä tyhmä Surt! Oi, kauniit siipeni! Ettenkö enää koskaan saa
  vihistä meren keinuvalla pinnalla?
  Istuessaan kumarassa vuorenlouhulla, väsyneenä ja neuvotoinna,
  huomasi hän kaksi jättiläispoikaa, _Kasen_ ja _Wasen_, jotka
  seisoivat toinen toisella rannikolla ja heittelivät litteillä
  kalliopaasilla voileipiä salmen pinnalla. Heti paikalla keksi Kare
  keinon.
  -- Kase, -- sanoi hän pojalle, joka seisoi onnellisella saarella, --
  koko maailma sanoo, että Wase voipi heittää kiven Lofotensaarille
  asti, mutta sinä et voi heittää edes salmenkaan keskelle.
  -- Sepäs olisi jotakin! -- huudahti Kase harmissaan, sivalsi
  kalliopalasen ja heitti sen keskelle salmea.
  -- Se ei ollut huonosti heitetty, -- ilveili Kare; -- mutta se kävi
  sattumalta.
  -- Sattumalta? -- huusi Kase, vielä enempi suuttuneena ja heitti
  kallion toisensa jälkeen salmeen. Kase oli jo toisella puolen Wasen
  luona, ja sanoi hänelle: -- Wase, koko maailma sanoo, että Kase voi
  heittää aina Jenisseille asti, ja sinä et voi heittää edes salmenkaan
  keskelle.
  -- Mitä ihmettä! -- huudahti Wase, hänkin puolestaan suuttuneena. --
  Enkö minä voi? -- Ja sitte hän heitti kallion keskelle salmea.
  -- Sehän kävi aivan sattumalta, -- ilveili Kare.
  -- Sattumalta? -- huusi Wase. Ja niin alkoi hän, samoin kuin Kasekin
  toisella rannalla, heittää kallion toisensa jälkeen salmen keskelle.
  Ja se, joka tuntee poikien tavan, kun ne kilpailevat toistensa
  kanssa, voipi ymmärtää, että Kase ja Wase eivät ennen lopettaneet
  kuin olivat heittäneet kaikki rantojen kalliot niin kauas salmeen
  kuin ikinä jaksoivat. Vihdoinkin kun he olivat niin väsyneitä
  etteivät enää voineet nostaa pientäkään kiveä, uivat he toisiansa
  tukistamaan salmelle ja sen jälkeen ei kukaan tiedä kertoa mitään
  Kasesta ja Wasesta.
  Kun pojat olivat heitelleet kallion toisensa perästä melkein samalle
  kohdalle salmeen, huomasi Kare suureksi ilokseen että keskelle salmea
  oli muodostunut suuri matalikko. Tätähän Kare oli odottanutkin. Nyt
  aloitan _minä_ työni, sanoi hän itsekseen.
  Silloin hyppäsi hän kauas Pohjoiseen jäämereen ja puhalsi
  keuhkoistansa pahimman pohjolanmyrskyn, mitä hän ikinä oli nähnyt.
  Aallot vierivät eteenpäin kuin korkeat vuoret, repivät merenpohjasta
  hiekkaa ja vierittivät sen salmeen. Ja kaikki mura ja lieju
  keräytyi matalikon ympärille, leveni sen molemmille puolille, ja
  niin muodostui leveä, luja silta itäisen mantereen ja onnellisen
  saaren välille. Nyt ei salmea ollutkaan enää; pohjoisessa oli vaan
  merenlahti, jolla oli nimenä Vienan meri, ja etelässä oli myöskin
  merenlahti, joka sittemmin muodostui sisäjärveksi ja sai nimen
  Laatokka. Mutta nyt oli myöskin onnellinen saari tullut itäisen
  mannermaan yhteyteen ja muodostunut saaresta niemimaaksi.
  Tätä ei voi nyt enää kukaan muuttaa. Onnellista saarta ei enää ole
  olemassa: siitä on tullut satu, unelma aikojen huomenesta. Kaukana
  meren hämärässä ovat ihmiset näkevinään sen kukkivan rannikon, ja he
  soutavat sinne, he soutavat, purjehtivat, etsivät, mutta saari on yhä
  yhtä kaukana. Poika soutaa merelle viisitoista vuotisena ja palajaa
  sieltä harmaapäisenä vanhuksena, mutta luuletko hänen löytäneen
  onnellisen saaren? Ei, sitä hän ei ole koskaan löytänyt, ei edes
  senvertaa että olisi voinut sitoa venheensä koivuun sen rannikolla
  ja sanoa: nyt olen täällä!... Niin, täällä hän tosin on, mutta ei
  enää onnellisella saarella, vaan niemimaalla, jonka rantoja meri
  huuhtoo kolmelta puolen, jossa kansojen tiet kulkevat, jossa vallat
  taistelevat, jossa koirat metsästävät, huolet valvovat ja surut
  heittävät varjoansa auringon valon sekaan. Missä, missä on onnellinen
  saari?
  Elä kysy niin, sillä se on kuitenkin olemassa, mutta merellä se
  ei ole, vaan se on muuttanut ihmisten sydämmiin. Missä hyvä lapsi
  nukkuu, missä enkeli valvoo, missä joku hyvä ihminen asuu Jumalan ja
  omantunnon rauhassa, siellä, niin, siellä on onnellinen saari. Souda
  sinne ja silloin et souda turhaan!
  Musta Valan ja vanha jättiläinen vuoren sisässä luulivat ikipäiviksi
  eroittaneensa aamuruskon ja iltaruskon toisistaan. He pettyivät.
  Valon ja rakkauden voimat voivat ainoastaan joksikin aikaa pimentyä,
  mutta erota ja kuolla eivät ne koskaan voi. Kolmeen kuukauteen eivät
  kuninkaitten lapset näe toisiansa, mutta he etsivät toisiansa, ja
  silloin he saavat kuuden kuukauden ajan nähdä toistensa vaatteitten
  punaiset liepeet kaukana vuorien yli. Siitä saavat he uutta rohkeutta
  etsiä toisiansa pilvissä ja vihdoin löytävät he toisensa juhannuksen
  aikaan niillä paikoilla, joilla he ennenkin yhtyivät onnellisella
  saarella. Silloin tulevat pilvet ruusu- ja kultahohteisiksi, ja
  silloin laulavat lapset jälleen vanhaa lauluansa, jota he niin
  rakastivat:
  "Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja
  sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas
  kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."
  
  
  MAALISKUU 1888.
  (Talvisatu Norrköpingin koululapsille.)
  
   Kylmä talvi pohjolan
   Lumen heittää valkean,
   Tähdet taivon kimaltaa,
   Meret jäähän jäykkään saa.
   Näinpä vaan
   Suomen maan
   Ruotsiin saapi kasvamaan.
   Poika, ota luistimet!
   Pian tänne kiitelet.
   Jospa Ukko Pakkanen
   Mi nyt paukkaa halliten
   Tietäis aikans lyhyyden
   Sulais varmaan kruunu sen.
   Kevähän
   Lämpimän
   Haltijatar elpyvän
   Istuu poskin punaisin
   Ruskopilven helmoihin.
   Pian silmäns aukaisee,
   Lumet poies puistelee,
   Siistiks itsens siivoaa,
   Vihannaksi puettaa.
   Pehmoisin
   Askelin
   Rientää sitte metsihin,
   Järvet, lammet irroittaa,
   Niityt, nurmet kukkiin saa.
   Mutta Ukko Pakkanen
   Pakenevi peljäten.
   Vapaa meri kahlehet
   Uljaast' rikkoo rautaiset.
   Väkivalta
   Maailmalta
   Poistukohon valoisalta!
   Hyvät maata hallitkoot.
   Ootkos hyvä?... Varmaan oot!