Lukemisia lapsille 6 - 01

  
  LUKEMISIA LAPSILLE 6
  Kirj.
  Z. Topelius
  
  Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg
  
  
  Werner Söderström, Porvoo, 1893.
  
  
  SISÄLLYS:
   Mitä sinun tulee rakastaa?
   Olli Hiihtonen.
   Pikku Matti.
   Luistellessa.
   Miten satuja löytyy.
   Tuntematon musta lintu.
   Nähkääs ratsastajaa.
   Kedon kukkien laulu.
   Mirtsa ja Mirjam.
   Jättiläissatu.
   Joulukuusi.
   Parempi tie.
   Pekan seikkailut.
   Peipon kehtolaulu.
   Joululaulu.
   Ensi leivo.
   Myrsky ja päivänpaiste.
   Aallottaren hopeamalja.
   Köyhäin lasten kiitoslaulu.
   Lehdettömät puut.
   Vanha tupa.
   Päivänsäde marraskuussa.
   Telmyri.
   Ninive.
   Joulusatu.
   Haukan viha kevätyhdistystä kohtaan.
   Eli Rem.
   Pappilan tytöt.
   Auringon kuninkaan lapset.
   Auringonsota.
   Prinsessa Ruusunen.
   Tähtisilmä.
   Köyhäin lasten kiitoslaulu hoitolaitoksessa.
   Sydän kimmoavata gummia.
  
  
  MITÄ SINUN TULEE RAKASTAA?
  
   Rakasta yli itsesi
   Sun kotoas ja vanhempaas,
   Enemmin synnyinmaatasi.
   Vaan yli kaiken Jumalaas!
   Enemmin nöyryytt', totuutta
   Ja tunnon rauhaa, kunniaa
   Kuin kultaa, turhaa loistoa.
   Maallista voimaa, liekkumaa.
   Enemmin työtä, mieltä vain
   Kuin mukavuutta, turhuutta;
   Enemmin vapautt' alla lain
   Kuin korkeutta kahleissa.
   Jos rakastat näit' enemmin
   Kuin harhailuja maailman;
   Sä, köyhä lapsi kuitenkin.
   Edessä nöyrry Jumalan.
   Laps olet paljon puuttuva
   Vaivainen, synnillinen vaan;
   Itsestäs sulla voimia
   Ja tietoja ei ollenkaan.
   Rukoile Isää, Jumalaas,
   Sua armossansa johtamaan,
   Saat voiman, neuvon toimintaas,
   Ja vihdoin saat sä elon maan.
   Näin tosi rakkaudessa
   Vahvistut, vartut parhaiten,
   Näin kelpaat ihmisille ja
   Herralle, maalle, taivaallen.
  Helsingissä Lokakuussa 1871.
  Z. T.
  
  
  OLLI HIIHTONEN.
  
  HENKILÖT;
   Olli.
   Vuoren kuningas.
   Otso.
  Sali esittää suurta metsää, jossa on korkeita lumikinoksia. Hyvä on,
  jos on kuusia, mutta yhtä hyvä on ilmankin. Tuolit olkoot puina,
  jakkarat lumikinoksina, sohva vuorena ja pöytä kukkulana. _Vuoren
  kuningas_ istuu kuninkaallisessa puvussaan vuorella.
  _Vuoren kuningas_ yksin. Tässä minä istun kuninkaan valtakunnassani; ja
  laajalle ulottuu valtani. Minä hallitsen kaikkia vuoria ja metsiä,
  honkia ja kuusia, peikkoja ja tonttuja. Minä olen suuri kuningas, mutta
  jopa alan tulla vanhaksi, kohta täytän kuusituhatta kuusisataa
  viisikymmentä vuotta. Nuorena ollessani, muutama tuhat vuotta sitten,
  juoksin kilpaa porojen kanssa Lapin tuntureilla ja pistin poskeeni
  hyvän paistin, milloin mieleni teki. Mutta nyt ovat jo jalkani kankeat
  ja tässä istuskelen vaanien lihavaa saalista aamiaisekseni. Kuuteen
  viikkoon en ole saanut enempää ruokaa kuin yhden laihan oravan ja yhden
  nälistyneen ahman. Saattaisinhan käskeä peikkojani paistamaan minulle
  suden aamiaiseksi, hirven päivälliseksi ja karhun illalliseksi, mutta
  se ei sovi minun arvolleni. Mieluummin varustan itse pöytäni. Mutta
  kas, tuossa tulee joku. Jospa se edes olisi hevonen. Mitä? Sehän on
  vain pieni pojan nulikka. Mutta paremman puutteessa saa sekin kelvata
  aamiaiseksi. Pistäydynpä piiloon vuoren taakse.
  _Olli_ tulee hiihtäen ja laulaa samalla nuotilla kuin "Juokse
  porosein".
   Metsän tumman nään
   valkovaipassaan,
   riennän, riennän vaan
   poikki järven jään!
   Kiidä, suksi, noin
   yli vuoristoin.
  Hei kuinka suksi luistaa lumella! Kas noin, nyt olen keskellä synkkää
  metsää. Ohoh, miten korkeita vuoria! Ja miten pitkiä jättiläishonkia!
  Tämä on toista kuin Vihtamäen karjahaka. Mitäs minä oikeastaan
  läksinkään metsään? Mitäs muuta kuin tervehtimään karhuja.
   Tääll' on oravat,
   tääll' on karhuin maa,
   tänne sudet saa,
   tääll' on huuhkajat!
   Jos nyt peikon nään,
   kenpä pelkäiskään?
  Ei, kukapa täällä pelkäisi. Ollissa on kyllä miestä ottamaan vaikka
  kuusi karhua niskasta kiinni.
   (Katselee ympärilleen).
  Niin, vaikkapa olisi pari suttakin. Jospa tässä vain ei olisi niin
  paksulti lunta. Aina toki tulen toimeen kotkan kanssa. Varsinkin jos
  olisi rautapiikki sauvani nenässä. Mutta samapa se, tulkoot vain, kolme
  kettua yht'aikaa. Pahin on pula, mitenkä ne kaikki saatan kotiin, kun
  ensin pieksen ne kuoliaaksi. Mutta Matti olen, ellen vie kotiin kaikkia
  jäniksiä, jotka saan surmatuksi. Sitten myyn nahat ja ostan oikean
  pyssyn, jonka voi ladata selvällä ruudilla. Sitten tulkoon
  viisikymmentä nykeröturpaista, ilkeätä, tyhmää Otsoa... Huh, mikä
  tuolla tulee minua kohti kuusien takaa?
  _Otso_ kahdella jalalla. Mum, mum, mum, mum.
  _Olli_. Katsos tuota, olisikohan se karhu.
   (Aikoo kääntyä, mutta lankee suksilta).
  _Otso_. Mum, mum. Kuka täällä kiljuu metsässä, etten minä saa rauhassa
  maata pesässäni.
  _Olli_. Hyvä, kiltti Otso kulta, minähän se vain olen, minä, Olli
  Vihtamäestä, ja minä olen vain huvikseni hiihtelemässä metsässä. Eihän
  tuossa nyt mitään pahaa liene, että minä vähän lauleskelen
  lämpimikseni; sillä Otso kulta, minullahan on yllä vain tämä mekko, ja
  on vähän pakkasenlainen näin aamusilla. Kyllä minä heti menen
  matkoihini.
  _Otso_ (asettuu Ollin eteen). Mum, mum. Jos annat minulle mekon, niin
  saat mennä. Minä tarvitsen mekon peitteeksi pikku Otsoilleni.
  _Olli_. Ei, kuulehan nyt, Otso; kyllähän minä tämän mekon muuten
  antaisin, vaan äiti on kotona niin hirveän ankara. Jos palaan mekotta
  kotiin, Otso kulta, niin saan selkäsaunan. Sentähden saatat kyllä
  odottaa huomeiseen asti, niin minä Matin ja parin muun kanssa tuon
  sinulle hyvän lampaannahka-vällyn, että pikku Otsoille tulee oikein
  hyvä ja lämmin.
  _Otso_ (nostaen käpälänsä). Joko annat mekon? Mum, mum, joko annat
  mekon heti?
  _Olli_. Hyvä, kiltti, pikku Otso kulta, mekko on ihan uusi, siinä on
  vain yksi ainoa reikä toisessa kyynyspäässä.
  _Otso_. Mum, mum; luulenpa, että olet peloissasi.
  _Olli_. En vähintäkään. Mitenkä minä pelkäisin niin hyvää ja kilttiä
  pikku Otsoa, joka on sydämmestään hyvä ja kiltti pikku Otso? Mutta
  katsos, Otso, minä olen niin hämilläni, kun satuimme yhteen niin
  äkkiarvaamatta. Minä olen aina pitänyt niin paljon karhuista; ne ovat,
  näes Otso, paljoa ylemmät ja korkeammat kuin muut ilkeät peikot, joita
  asuu täällä metsässä. Semmoisia tyhmiä tölliköitä en häikäile
  vähintäkään. Niitä minä otan kurkusta, niin että korvat soivat, näes
  Otso, ja minä pudistelen heitä turkista, niin että...
  _Vuoren kuningas_ (nousee vuoren sivulle seisomaan). No, pudistele nyt
  minua turkista, koska olet niin rohkea!
  _Olli_ (huutaa). Huu! Uhkuu!
  _Vuoren kuningas_. Miksi et ota minua kurkusta, niin että korvat
  soivat?
  _Olli_. Armollinen peikko, säästäkää henkeni; minä olen vain pikku Olli
  Vihtamäestä ja olen täällä metsässä huvikseni tuttaviani katsomassa.
  _Vuoren kuningas_. Hyvin mahdollista, mutta ei se estä minua syömästä
  sinua aamiaisekseni.
  _Olli_. Mitä?
   (Yrittää taas pakenemaan.)
  _Vuoren kuningas_ (ottaa hänet kiinni). Ole huoletta, poikaseni, en
  minä niin tarkkaa lukua pidä: kyllä sinä oikein hyvältä maistut.
  _Olli_. Malttakaahan vähän; tiedänpä minä yhden, joka maistuisi teidän
  armostanne paljon paremmalta, ja se on Vihtamäen vanha hiirakko. Se on
  niin lihava, teidän armonne, että isä aikoi viime syksynä tappaa sen,
  ja Matti saa tuoda sen tänne aikaisin huomeissa aamuna.
  _Vuoren kuningas_. Hm, hm, hevosenko? Ei, mies on mies, vaikkapa
  hänestä ei olisikaan muuksi kuin yhdeksi suupalaksi.
  _Otso_. Nöyrä palvelijanne, teidän majesteettinne.
  _Vuoren kuningas_. Hyvää päivää, salaneuvokseni.
  _Otso_. Huvittaako teidän majesteettianne musiikki?
  _Vuoren kuningas_. Kyllä. Välistä minä käsken kosken laulamaan ja
  silloin minä vieritän säestykseksi muutamia kallion kappaleita
  tunturilta. Kovaa pitää olla.
  _Otso_. Pikku Ollilla tuntuu olevan hyvin kaunis ääni. Minä tunnustan,
  että oikein mieleisesti hämmästyin kuullessani semmoisen neron.
  _Vuoren kuningas_, Hm. Paljasta piipitystä vain!
  _Otso_. Tietysti vain piipitystä. Mutta korppiin ja varikseen verraten
  kaikuu se oikein romantiselta. Tahtoisitteko, majesteetti, käskeä häntä
  laulamaan, ennenkuin hänet syödään?
  _Vuoren kuningas_. Saattaapa tuo käydä päinsä. Se enentää ruoan halua.
  Laula, nulikka.
  _Olli_. Mitä?
  _Otso_ Etkö kuule, että majesteetti käskee sinua laulamaan?
  _Olli_. Hyvä, kiltti pikku Otso, minä kyllä laulan kurkun täydeltä, jos
  sinä vain tanssit.
  _Otso_. Mitä? Luuletko minua muka tanssimestariksi?
  _Olli_. Hyvä, kiltti pikku Otso, sinä olet niin sanomattoman kaino.
  Tietäähän koko maailma, että sinä olet hienotapainen seuramies ja
  ett'ei kukaan osaa niin hyvästi tanssia polkka-masurkkaa kuin sinä.
  _Otso_. Minä todellakin saatan kehua tehneeni joitakuita yrityksiä
  siihen suuntaan, mutta...
  _Vuoren kuningas_. Tanssi, salaneuvos!
  _Olli_. Eiköhän sopisi valssitanssi?
  _Otso_. Mitä hyvänsä; mikä vain huvittaa teidän majesteettianne, se on
  minunkin suurin iloni.
  _Olli_. Siispä ala tömistää! (Laulaa samalla nuotilla kuin "Ah, sä
  rakas Augustin").
   Hyppää, soma Otsonen, Otsonen, Otsonen,
   Hyppää, soma Otsonen, hyppiös hei!
   Ei koskaan nähdä saa
   Noin sievää tanssijaa.
   Hyppää, soma Otsonen, hyppiös hei!
  (Otso valssaa.)
  _Vuoren kuningas_ (ihastuksissaan). Täytyypä tunnustaa, että se oli
  kaunista musiikkia ja hyvin miellyttävää tanssia. Hyppää, soma
  Otsonen... Laula uudestaan tuo romanssi! Mitenkä se nyt olikaan?
   (Hän tanssii mukana.)
  _Olli_ (hiivii yhä etemmäksi pois).
   Hyppää, jörö Otsonen, Otsonen, Otsonen,
   Hyppää, ruma peikkokin, hyppiös hei!
   Ei koskaan nähdä saa
   Noin tyhmää tanssintaa.
   Hyppää, pikku Olli, nyt lähdet sä, hei!
  (Lähtee livistämään pois suksilla.)
  _Vuoren kuningas_ (hengästyneenä). Vielä musiikkia! Vielä musiikkia! Se
  oli kaunis romanssi. Mutta minne se soittomestari joutui?
  _Otso_ (myöskin hengästyneenä). Äläs, laulahan vähän vielä, minä eksyin
  tahdista. Mihin ihmeesen se Olli hävisi?
  _Olli_ (ulkoa). Hyvästi, Vuoren kuningas! Hyvästi, Otso!
  _Vuoren kuningas_. Aamiaiseni! Aamiaiseni! Otso, tules tänne; minä syön
  sinut hänen sijaansa.
  _Otso_. Nöyrin palvelijanne, teidän majesteettinne. Mum, mum.
   (Lähtee juosta lönkyttämään pois.)
  _Olli_ (kaukaa ulkoa).
   Ei koskaan nähdä saa
   Noin tyhmää tanssintaa.
   Hyppää, pikku Olli, nyt hyppiös, hei!
  _Vuoren kuningas_. Se oli kaunista musiikkia (panee nenäänsä nuuskaa),
  mutta hyvin huono aamiainen.
  
  
  PIKKU MATTI.
  
  Mäellä metsän rinteessä on mökki; siinä on ikkuna, niin pieni, että
  pienen pojan pyöreä, valkotukkainen pää täyttää sen kokonaan, milloin
  hän katselee ulos. Ennen muinoin oli siinä tiilinen savupiippukin
  katolla ja seinät olivat punaiseksi maalatut, sievä aita ympäröitsi
  tupaa ja vehreää perunamaata. Mutta nyt näyttää mökki köyhältä, hyvin
  köyhältä, savu nousee ilmaan vain turvekaton reiästä ja aita on jo
  ammoin kaatunut. Rappion syynä on se, että mökissä nyt asuu vanha sokea
  sotamies ja hänen yhtä vanha vaimonsa; heistä ei ole työntekoon eikä
  rakentelemiseen; he kuolisivat nälkään, ell'ei ukko kutoelisi verkkoja
  ja mummo tekisi luutia ja ell'ei pitäjä antaisi heille joka vuosi
  kolmea tynnyriä viljaa leiväksi.
  Paremmalta siellä kaikki näytti neljä viisi vuotta sitte. Silloin asui
  tuvassa vanhusten kanssa nuori ja ripeä pariskunta, heidän poikansa ja
  miniänsä; he tekivät ahkerasti työtä, ja elämä oli vauras, kunnes
  onnettomuus tuli. Eräänä sunnuntaiaamuna näet suuri kirkkovene, jolla
  koko kylän väki souteli kirkkoon, kaatui myrskyn puuskasta keskelle
  selkää, ja siihen hukkui nuori mies ja miniä ja monta muuta kyläläistä
  lisäksi. Molemmat vanhukset olivat sinä päivänä kotona, ukko sokeutensa
  tähden ja mummo pientä lasta hoitamassa. Kun järven toisella puolella
  soitettiin kirkkoon, oli se soitto samalla sielukelloina vainajille,
  jotka Jumala oli niin äkisti kutsunut pois ijäiseen jumalanpalvelukseen
  taivaasen.
  Niinpä molemmat vanhukset jäivät yksin tupaan, yksin huoliensa,
  köyhyytensä ja pienen poikansapojan kanssa. Sillä ainoa perintö, joka
  heille jäi molemmilta rakkailta, jotka hukkuivat, oli pienoinen poika
  _Matti_, ja kun hän oli niin pieni, sanottiin häntä tavallisesti _Pikku
  Matiksi_. Hän oli pyöreä ja punakka kuin kypsi omena, ja rehelliset,
  kirkkaat sinisilmät hänellä oli ja kellertävä tukka kuin kulta; sepä se
  olikin ainoa kulta Pikku Matilla tässä maailmassa. Hänen pullakat
  kasvonsa ne täyttivät aina tuvan ikkunan, milloin vain mitään
  merkillistä kuului maantieltä. Jos siitä olet ajanut ohitse, niin olet
  varmaankin nähnyt hänet. Vaan jos satut ajamaan pimeänä ja kolkkona
  syysiltana, niin näet tulen kirkkaasti loistavan köyhän mökin liedestä.
  Sokea sotamies istuu ja kutoo nuottaa; vanha mummo lukee ääneen
  raamatusta, mitenkä köyhät ja sokeat, jotka asuvat pimeyden maassa,
  näkevät paistavan valkeuden; se valkeus on Jesus Kristus, joka avaa
  sokeain silmät. Ja Pikku Matti istuu kivipaadella tulen valossa,
  polvillansa kissa; hän kuuntelee niin hartaasti, kuin tietäisi
  tarkkaankin, mitä mummo lukee. Mutta viimein tulee niin makea uni hänen
  sinisilmiinsä, ja hänen pyöreä, punakka poskensa painuu hiljaa mummon
  polvea vasten. Ja vaikkapa sinä istuisit rikkaimmissakin vaunuissa
  pimeällä tiellä, niin ilolla ja kateudella kuitenkin katselisit huonon
  mökin lämpöiseen köyhyyteen. Siellä, on hartautta ja siellä on
  viattomuutta; siellä on rukouksen rauha, joka parantaa sydämmen surut;
  siellä on Jumalaan luottamusta, joka haihduttaa kaikki elämän puutteet.
  Se tupa on rikas; luulisitko sen vaihtavan aarrettansa palatsienkaan
  kultaan?
  Vaan jos sitä tietä matkustat kauniina kesäpäivänä, silloin näet, että
  lähellä mökkiä on portti; siinä sinun täytyy seisattua, ell'ei kukaan
  tule avaamaan. Mutta odota vain, kohta on Pikku Matti luonasi.
  Tuossahan hän jo tulee tuvan ovesta ja juoksee kivien ja kantojen yli,
  ehtiäkseen hyvään aikaan, ja pitkä kellertävä tukka liehuu tuulessa.
  Nyt hän jo on portilla; jos sinulla sattuu olemaan vaskirahoja, niin
  heitä hänelle joku, hän toivoo sitä; mutta mieluimmin uusi raha,
  joka kiiltää, siitä hän oikein iloitsee. Ei hän tiedä rahan arvoa;
  vaskinen penninraha ilahuttaa häntä yhtä paljon kuin kultainen
  kaksikymmen-markkanen. Mutta älä vain heitä rahaa tielle ennenkuin
  hevonen ja kärrysi pääsevät ohitse portista. Sillä Pikku Matti ei
  ajattele nenäänsä pitemmälle; kun hän näkee rahan välkkyvän tiellä,
  hypähtää hän pilkaksensa sen päälle ja antaa portin lyödä hevostasi
  turpaan. Älä häntä siitä toru; pienenä et sinäkään ollut vähäistäkään
  viisaampi häntä.
  Pikku Matti söi tavallisesti kovaa leipää ja muikkuja ja kaljaa, mutta
  välistä saatiin perunoita ja piimämaitoa, ja silloin oli herkkupäivät.
  Siitä hän vaurastui ja kasvoi vuosi vuodelta yhä pyöreämmäksi. Lukea
  hän ei osannut muuta kuin rukouksia ja Jumalan kymmenen käskyä. Mutta
  hän osasi seisoa päälaellaan ja heittää kuperkeikkaa pehmeässä
  ruohossa; hän osasi heittää kivillä voileipiä pitkin järven kirkasta
  pintaa kotirannassa, milloin mummo oli siellä hänen paitojaan
  pesemässä. Hän osasi ajaa tasaista tietä ja ratsastaa juottamaan
  naapurin hevosta, varsinkin kun joku astui vieressä. Hän osasi erottaa
  lumessa metsikanan jäljet harakan jäljistä ja tunsi tarkkaan suden
  jäljet. Hän osasi vuolla päreistä rekiä ja tehdä kuusen kävyistä
  hevosia ja lehmiä, joille jaloiksi pistettiin tikkuja. Semmoinen oli
  Pikku Matin ansioluettelo, ja olipa siinä oppia kylliksi niin pienelle
  miehelle. Mutta ei se riittänyt. Häneltä puuttui yksi hyvin
  tarpeellinen kapine. En tiedä, pitäisikö sitä mainitakaan. Hänellä ei
  ollut housuja.
  Ja kahdestakin syystä hän oli ilman niitä. Ensiksikin olivat hänen
  isoisänsä ja mummonsa hyvin köyhät, ja toisekseen oli kaikkein kylän
  poikien uusimpana muotina juoksennella ilman niitä kapineita, joita ei
  Matilla ollutkaan. Arkipäivinä he kaikki enimmäkseen olivat paljain
  säärin, vaan sunnuntaina toki samoin puetut kuin muutkin ihmiset. Pikku
  Matilla vain ei ollut arkena eikä sunnuntaina noita kapineita, jotka
  hänellä olisi pitänyt olla, ja se tuotti hänelle viimein paljon huolta.
  Pitkään aikaan ei Matti ymmärtänyt itseltään mitään puuttuvan; hän
  astuskeli pikku paita yllään niin urhollisesti ja iloisesti, kuin ei
  koko tässä maailmassa olisi koskaan ollutkaan tuommoista joutavaa
  vaatekappaletta. Mutta mitäs tapahtui? Eräänä sunnuntaiaamuna, kun
  kaikki ihmiset kokoutuivat rantaan lähtemään kirkkoon, selitti Matti
  lähtevänsä mukaan.
  "Ei se käy päinsä, lapsi kulta", sanoi mummo.
  "Miksi ei?" kysyi Pikku Matti.
  "Sinullahan ei ole vaatteita." Pikku Matti tuli hyvin miettiväisen
  näköiseksi.
  "Kyllä minä voisin lainata sinulle vanhan hameen", sanoi mummo, "mutta
  silloin kaikki luulisivat sinua tytöksi."
  "En minä tahdo olla tyttö. Minä tahdon olla mies", sanoi Matti.
  "Kuulepas vain!" sanoi mummo. "Mies on mies, vaikk'ei olisi
  viispennistä suurempi. Pysy vain kauniisti kotona, Pikku!"
  Ja Pikku jäi sillä kertaa kotiin. Mutta kohta sen jälkeen alkoivat
  kylässä keräjät. Sinne kokoutui paljo ihmisiä ja muiden muassa tuli
  myöskin Sipi Ilonen kuvakaappinensa. Kaikki tahtoivat katsella
  kaappiin, sillä sieltä näkyi Napoleon Punaparta kultakruunuineen ja
  pitkine sapelineen, Suuri Mogul pelottavan pitkine partoineen ja
  vanteet vatsan ympärillä, prinsessa Kultakutri, joka talutti
  kaulanauhasta tiikeri Ahrimania, jättiläinen Kamilas ja Turun linnan
  tonttu-ukko. Jotkut antoivat Iloselle vaskirahoja, toiset antoivat
  hänelle leipää, moni ei antanut mitään, ja muutamat puhuivat pahoja
  sanoja, mutta kaikilla oli hyvin hauska. Sitä kaikkea muut pojat Pikku
  Matille kertoivat, ja hän sanoi heti lähtevänsä myöskin kuvakaappia
  katsomaan.
  "Ei se käy päinsä, lapsi kulta", sanoi taaskin mummo.
  "Miksi ei?" kysyi Pikku Matti.
  "Siellä on ylhäistä väkeä, tuomari, sihteeri, kirjuri, nimismies,
  lautamies ja siltavouti. Et sinä voi sinne mennä housuitta."
  Pikku Matti taisteli itsekseen vähän aikaa; Ilonen ja nuket
  houkuttelivat hyvin. Viimein sanoi hän: "Mummo, lainatkaa minulle
  hame..."
  "Tuossa se on", sanoi mummo ja nauroi oikein sydämmestään, kun poikanen
  tepasteli hameessa pitkin tuvan lattiaa. "No, nyt olet aivan kuin
  tyttö."
  "Jos olen kuin tyttö, niin en lähde", sanoi Pikku Matti. "En minä ole
  tyttö, minä olen mies."
  "Kyllä olet ihan kuin tyttö", sanoi mummo. "Mutta saatathan sanoa
  kaikille, ketä vastaan tulee tiellä, että oletkin mies."
  Saatanhan sanoa, ajatteli Pikku Matti, ja niin hän läksi. Tiellä tapasi
  hänet matkustavainen herra, seisatti hevosensa ja sanoi: "Tiedätkö,
  pikku tyttö, sanoa, missä keräjiä pidetään?"
  "En minä ole tyttö, minä olen mies", sanoi Pikku Matti.
  "Etpä juuri mieheltä näytä", sanoi herra.
  Pikku Matti ei vastannut mitään, vaan päästyään keräjätalon pihalle
  huusi hän niin kovasti, että kaikki kuulivat: "En minä ole mikään
  tyttö, vaikka siltä näytän. Minä olen mies!"
  Kaikki ukot ja ämmät nauroivat, kaikki pojat ja tytöt kokoutuivat Pikku
  Matin ympärille, taputtivat käsiään ja huusivat: "Kas, kas, pikku
  Maijaa, mistä sinä olet saanut noin kauniin hameen?"
  "Se on mummon hame eikä minun", sanoi Pikku Matti. "En minä ole Maija,
  vaan Matti, tottahan nyt sen näette."
  Silloin suurin ja pahin poika otti Pikku Matin niskaansa, kantoi hänet
  kuvakaapin luo ja huusi yli koko pihan: "Katsokaa kahden pennin miestä?
  Katsokaa miestä, joka pitää hametta?"
  Pikku Matti suuttui, tarttui pojan tukkaan ja vanutti sitä kaikin
  voiminsa. "Ei se ole minun hameeni, se on mummon hame!" huusi hän ja
  alkoi itkeä. Mutta paha poika yhä vain huusi: "Katsokaa hamemiestä!" ja
  niin sitä juostiin tukistaen ja huutaen ympäri keräjäkartanon pihaa. Ei
  Pikku Matti ollut vielä koskaan saanut semmoista kyytiä. Hän itki,
  huusi, raapi ja puri, ja päästyään viimein omille jaloilleen alkoi hän
  juosta, minkä jaksoi, vaan lankesi hameesen, nousi itku kurkussa ylös,
  lankesi uudestaan, pääsi jälleen ylös ja juoksi yhä kiivaammin, kunnes
  taaskin kaatui kuperkeikkaa. Viimein joutui hän hengästyneenä ja itkeä
  nyyhkyttäen isoisänsä mökille. "Ottakaa pois hame!" huusi hän. "En minä
  huoli hameesta. Minä olen mies!"
  "Älä itke, Pikku", lohdutteli mummo. "Kun kasvat suureksi, voit kyllä
  näyttää, että olet mies niinkuin muutkin."
  "Niin kyllä", sanoi isoisä, "ja ensi kerralla saat lainaksi minun
  housuni."
  He rakastivat niin sydämmestänsä Pikku Mattiansa, nämä isän vanhemmat.
  Hänhän se oli Jumalaa lähinnä heidän paras lohdutuksensa ja ilonsa
  maanpäällä; he olisivat kyllä antaneet hänelle vaikka kullankirjaiset
  samettihousut, jos se vain olisi ollut heidän vallassansa. Nyt sai
  Pikku voileivän, ja siihen se hänen surunsa unhottui.
  Hän kävi tuvan nurkkaan istumaan eikä enää muistanut, miten häpeällistä
  on miehen pitää hametta.
  Jonkun ajan kuluttua oli siinä mökin kohdalla maantiellä ajajia ja
  astujia, niin että ilma pölystä sakeni, sillä odoteltiin suurta herraa,
  joka matkusteli ympäri maata, ja niin ylhäinen hän oli, että tuskin
  kuningaskaan oli paljon korkeampi. Kaikki kokoutuivat näkemään häntä ja
  hänestä kerrottiin jo edeltäpäin kummallisia asioita. Hän ajaa
  kultavaunuissa, sanottiin, ja edessä on kaksitoista hevosta; puku on
  hänellä kiireestä kantapäähän hopeasta ja hienosta kullasta. Mutta
  pikku lapsilla oli omat ajatuksensa. He kuvittelivat suurella herralla
  olevan seljässä suuri kontti, täynnä hopearahoja ja lakritsipötkyjä,
  joita hän oli heittelevä tielle lasten poimia.
  Sen huhun kuuli Pikku Mattikin ja heti sanoi tahtovansa päästä mukaan.
  Hänellä oli kaikessa oma tahtonsa, Pikku raukalla, niinkuin usein
  muillakin isoisäin ja mummojen kultapojilla.
  "Vai tahdot sinä!" sanoi mummo. "Tiedätkö missä sinun tahtosi on? Niin,
  niin kyllä se on minun taskussani."
  "Eikä sinulla ole vaatteitakaan", sanoi isoisä hymyillen. "Tahdotko
  ehkä taas yllesi mummon hameen?"
  "En minä huoli hameesta", tiuskasi Pikku Matti ja sävähti punaiseksi
  kuin vaapukka kaiken sen häväistyksen muistosta, mitä oli kärsinyt sen
  vaatekappaleen tähden. "Ei, en minä huoli hameesta. Minä tahdon isoisän
  housut."
  "Vielä vai! Kaikkeapa kuullakin saa!" sanoi isoisä. "No, tulehan ja
  taluta minua vinnille, niin koetamme, miten ne housut sinulle sopivat."
  Et usko, miten Pikku Matti riemastui! Hän juoksi kuin kissa portaita
  myöten, niin että isoisä tuskin pääsi perästä. Tultiin suuren,
  vehreäksi maalatun arkun luo, joka oli kauimpana vinnin nurkassa ja
  jota Pikku oli aina ihmetellen katsellut joka kerran, kun oli vinnillä
  käynyt. Arkku avattiin ja isoisä kysyi:
  "Tahdotkos nuo tuolla olevat housut?"
  "Tahdon. Ja miekan myös. Ja hatun."
  "Vai niin, veitikka! Saat kaiken, jos lupaat pysyä portin luona etkä
  mene tielle yhtään kauemmaksi."
  "Lupaan, lupaan."
  Tuskin isoisä ja Matti olivat päässeet tupaan, kun nimismies jo kiiti
  maantiellä kuin ukonilma. "Maaherra saapuu, väistykää kaikki!" hän
  huusi niin että tuvan ikkunalasi helisi. Nyt tuli kiire, isoisän housut
  vedettiin Matin jalkaan, ja sepä näytti hauskalta; poika olisi mahtunut
  ryömimään piiloon toiseen lahkeeseen, niin suuret ja väljät olivat
  housut. Lahkeet käärittiin alhaalta kaksin kerroin ja sidottiin
  huivilla kainaloiden alle. Ja takki oli varmaan tehty jättiläiselle!
  Hihat lakaisivat lattiaa ja takin helma kulki perässä kuin laahustin.
  Mummo huokaisi ja nosti lievettä ja hihoja kymmenillä neuloilla.
  Auttoihan se vähän.
  Lopuksi painettiin korkea sotilashattu poikasen päähän. Sinne se
  katosikin, hatun sisään! Onneksi isoisä ei nähnyt tätä komeutta, hän
  olisi purskahtanut nauruun ja nolannut soturimme pahasti. Kun hattuun
  sullottiin heiniä, se ei sentään painunut ihan kainaloihin asti. Pitkä
  ja raskas miekka sidottiin vyölle, ja nyt oli pikku soturi valmis
  maailmaa valloittamaan.
  Pullukka poika katosi kokonaan vaatteiden sisään kuin särki mereen,
  vain punaiset posket ja pienet avoimet sinisilmät näkyivät. Jo muutaman
  askelen jälkeen putoilivat mummon neulat tuvan lattialle, hattu
  keikahteli puolelta toiselle ja sankarimme oli alituiseen kompastua
  miekkaansa. Vanhukset nauroivat makeasti. Isoisä suuteli poikasen
  nenännipukkaa. "Herra sinua siunatkoon, rakas poikani, jospa ei koskaan
  huonompi mies kuin sinä kantaisi porilaisten vanhaa univormua!"
  "Huomaa nyt!" sanoi ukko. "Kun suuri herra tulee, tee kunniaa näin!" Ja
  vanhus opetti poikasen seisomaan suorana kuin tikku, näyttämään
  uljaalta, pitämään vasen kätensä suorana pitkin sivua ja oikea käsi
  otsalla.
  "Kyllä, ukko", sanoi Pikku Matti, joka oli aina hyvin oppivainen.
  Tuskin ehti pienokainen paikallensa portin viereen, kun jo kaukaa
  maantieltä näkyi tomua ja korkea herra tuli ajaen, niin että kivet
  säkenöivät. Nyt hän jo oli ihan lähellä ja millaista vauhtia! Vaan
  silloin kuski äkisti pysäytti hevoset ja samalla huusi: portti auki,
  heti! Asia oli niin, että siltavouti itse oli mahtavuudessaan asettunut
  pitämään huolta portista, että kaikki kävisi oikein ja portti lentäisi
  komentaessa yht'äkkiä auki, niin että ylhäinen herra saisi hyvän
  käsityksen teillä vallitsevasta järjestyksestä. Mutta vaunujen
  lähestyessä huimaa vauhtia sattuikin niin hullusti, että siltavouti
  tahtoi samalla kumartaa oikein kaikkein nöyrimmästi, ja loiskis! oli
  hän pitkällään maantien ojassa. Siitä käskyläinen, joka odotteli
  komentosanaa portin vieressä, niin hämmästyi, ett'ei osannut
  ajatellakaan portin avaamista ilman esimiehensä käskyä. Niin oli portti
  asianomaisesti suljettuna korkeiden asianomaisten edessä.
  Vaunujen täytyi pysähtyä, ylhäinen herra katsahti kummastellen ulos, ja
  kuski yhä huusi: portti auki! Silloin Pikku Matti rohkasihe, astui
  vaikka hyvin vaivallakin esiin, avasi portin ja teki kunniaa aivan
  niin, kuin isoisä oli opettanut, melkein samaan tapaan kuin istumaan
  oppinut koiran pentu. Kuski rappasi hevosia, ne hypähtivät lähtemään,
  mutta silloin huusi herra vaunuista: "Seis!" ja vaunut pysähtyivät
  uudestaan.
  "Mikä Pikkuliini sinä olet porilaisten univormussa?" huusi ylhäinen
  herra Pikku Matille, nauraen niin, että vaunut tärisivät. Pikku Matti
  ei ymmärtänyt mitään, hän muisti vain sen, mitä isoisä oli opettanut,
  ja teki uudestaan kunniaa niin kankeasti ja juhlallisesti kuin
  mahdollista. Se huvitti vielä enemmän ylhäistä herraa, hän kyseli
  ihmisiltä pojan vanhempia, ja siltavouti, ehdittyään jo ryömiä ylös
  ojasta, kertoi kiireesti, että poika oli orpo raukka ja asui isoisänsä,
  vanhan ja sokean sotamies-höpelön Hakkurin luona. Siltavouti lausui nuo
  sanansa semmoisella halveksivalla äänellä, kuin välistä saa kuulla,
  milloin mahtava vouti puhuu pitäjänsä köyhistä: mutta hyvinpä hän
  kummastui, kun ylhäinen herra heti astui vaunuistaan alas ja läksi
  suoraa päätä mökkiin.
  No, sepä vasta! Mummovanhus oli säikäyksestä pudota istuimeltaan, kun
  niin ylhäinen vieras astui halpaan tupaan; mutta isoisä, joka ei mitään
  nähnyt, oli rohkeampi ja viittasi kohteliaasti sinne päin, jossa tiesi
  penkin olevan.
  "Herran rauha, hyvät ystävät", sanoi vieras. "Minusta sinä näytät
  vanhalta tutulta", jatkoi hän, tarkkaan katsellen isoisää. "Etkö ole
  Hakkuri N:o 39 minun entisestä komppaniastani?"
  "Olen, herra kapteeni", vastasi isoisä hyvin kummastellen, sillä hän
  tunsi äänen.
  "No, Jumalan kiitos, että sinut viimeinkin löysin", sanoi maaherra.
  "Joko olet unhottanut, että sinähän se juuri otit tulisimmassa
  taistelussa minut selkääsi ja kaalamalla kannoit joen poikki, kun minä
  haavoitettuna ja tunnottomana olin vähällä joutua vihollisten käsiin?
  Ja vaikka sinä et sitä muistaisikaan, luuletko minun koskaan sitä
  unhottavan? Rauhan tultua minä etsin sinua kauan; vaan kun en saanut
  vähintäkään tietoa, luulin sinun jo kuolleen. Mutta nyt sinut löysin ja
  nyt minä pidän huolta sinusta, vaimostasi ja pikku poikasesta. Aika