Lehtori Hellmanin vaimo - 1

  
  LEHTORI HELLMANIN VAIMO
  Kirj.
  MINNA CANTH
  
  1890
  
  
  I
  
  Seminaarilla oli lupapäivä. Kello kymmenen lähdettiin miehissä
  yhteiselle huviretkelle Ronnin mäelle, noin 3 tai 4 virstaa kaupungista
  etelään päin.
  Anni Kemppainen oli jo kello kuudesta saakka ollut Selma Varénin luona
  neulomassa Selman sinistä leninkiä, joka edellisenä sunnuntaina oli
  repeytynyt. Hänen mielestään Selma siinä leningissään oli kaikkein
  somin, sen vuoksi hän välttämättä tahtoi saada sen hänelle kuntoon täksi
  päiväksi. Itse ei Selma siitä ollut milläänkään. Yhden tekevä hänestä,
  jos olisi pannut vaikka ruskean leninkinsä.
  Mutta Anni ei sitä hyväksynyt. Sinisen hänen täytyi panna, välttämättä
  sinisen. Hän sen kyllä korjaisi ja laittaisi. Selma saisi olla aivan
  huoletta.
  Ja niin Selma olikin. Häntä melkein hiukan harmitti, kun Anni niin
  aikaisin tuli ja herätti hänet. Mutta ei hän sitä raskinut näyttää
  sentään, kun tiesi että toinen teki sen pelkästä hartaasta ystävyydestä
  ja halusta saada häntä loistavimmaksi »tähdeksi» päivän huvimatkalla.
  Niinpä hän vain hienosti hymyili, kun avasi ovea Annille ja kiiruhti
  sitten heti takaisin lämpimään sänkyynsä peitteen alle. Anni sai itse
  raapaista tulta, tikut olivat pöydällä lähellä kynttilää, neuvoi Selma.
  Sitten hän katseli ympärilleen, ei nähnyt leninkiä, mutta arvasi sen
  olevan kaapissa ja haki sen sieltä esille. Neulaa ja lankaa ja sormustin
  oli hänellä laukussa mukanaan.
  Hiljaa hän koetti olla, että Selma saisi nukkua. Vilkaisi kuitenkin aina
  sänkyyn päin, nähdäkseen vieläkö hänellä oli silmät kiinni.
  Kiinni ne olivat ja Anni luuli hänen nukkuvan. Siinä hän yhtäkaikki
  erehtyi. Selma ei enää päässytkään uneen, kun oli kerran valpastunut.
  Muuten hän vain piti silmiään ummessa ja ajatteli siinä yhtä ja toista
  taikka ei oikeastaan mitään.
  Huone tuntui hänestä kolkolta, kahvia teki mieli, mutta sitä hän oli
  pyytänyt tuomaan vasta kahdeksan aikaan. Valo vaivasi hänen silmiään.
  --Harmi, että tuo Anni...
  Hän katsoi sinne päin. Näki keltaiset hiukset ja suoran jakauksen
  keskellä päätä. Kumarassa hän istui, oikea käsi ahkerasti nousi ja
  laski,--pitkältäpä se hame oli revennytkin.
  Anni samassa kohotti päätään ja tapasi Selman silmät.
  --Ka, valveillahan sinä oletkin.
  --Valveilla.
  --Tiedätkös, kyllä tästä hyvä tulee.
  --Mutta paljon siinä on työtä. Olisit antanut olla.
  --Ei tässä niinkään. Pian minä tämän saan. Ja sitten sinä olet nättinä
  tänä päivänä.
  --Hm...
  Anni sihtaili lankaa neulan silmään. Selma katseli häntä. Ihmetteli taas
  niinkuin usein ennenkin, ettei hänellä ollut lainkaan kulmakarvoja,
  taikka olivat ne niin lyhkäiset ja vaaleat, ettei niitä semminkään
  näkynyt. Silmät eivät olleet hullummat--terävät ja vilkkaat, siniset
  väriltään. Iho oli valkea, posket aina laajalta punaiset, kasvojen muoto
  oli säännötön, nenä kippurainen. Ei hän kaunis ollut, Anni raukka, se
  täytyi myöntää. Hyvä tyttö muuten.
  Selmaa hän tavattomasti ihaili. Ei ollut hänen mielestään Selman
  vertaista koko maailmassa. Hän oli kaunein, komein, hienoin ja etevin
  kaikista. Ei hänessä milloinkaan tavannut mitään rumaa tai
  epämiellyttävää, eikä hän liioin koskaan puhunut tai käyttäytynyt
  sopimattomasti. Aina hän oli älykäs, aina viehättävä, aina erinomaisempi
  muita.
  Ihme ja kumma, mutta Annin silmissä kaikki esineetkin, jotka kuuluivat
  hänelle, tulivat ikäänkuin pyhitetyiksi. Saivat kohta toisen
  merkityksen, toisen leiman. Jokapäiväisyys katosi, jotain runollista,
  kaunista, hienoa tuli sijaan. Niinpä esimerkiksi tämä huone, jossa hän
  asui. Eikö se ollut erikoisempi, kuin kenenkään muun naisoppilaan huone?
  Missä se erikoisuus oikeastaan piili, sitä hän ei tosin niin tarkkaan
  selville saanut. Ylipäätään vain kaikessa, ihan kaikessa, ihan kaikessa,
  hän itselleen vakuutti.
  Anni jumaloitsi Selmaa, siinä pääasia. Hänen toiveensa, halunsa,
  pyrintönsä, tunteensa kaikki tarkoittivat Selmaa, aina vaan Selmaa, ei
  milloinkaan häntä itseään. Selman puolesta hän oli mustasukkainen,
  Selman puolesta hän vihasi, Selman puolesta hän tulisesti taisteli
  kadehtijoita ja pahansuopia vastaan. Eikä hän niin välittänyt vaikka
  tuimempiakin iskuja antoi, se oli kaikki luvallista, mikä tapahtui
  Selman tähden.
  Toverit sanoivat Selmaa kiintotähdeksi ja Annia hänen kiertolaisekseen.
  Siitä Anni viis, antoi heidän sanoa vain, mitä ikinä halusivat.
  --Saapa nähdä--Anni puraisi säikeen päätä, kiersi sitä hyppysillään
  hienommaksi ja sihtaili uudelleen. Saapa nähdä eikö lehtori Hellman
  taaskin puhele eniten sinun kanssasi. Se kun pistäisi Nanni Sirénin
  vihaksi.
  --Ole vaiti. Tuskin sinne lehtori Hellman tuleekaan. Mitä huvia hänellä
  siellä olisi?
  --Tulee. Minä tiedän, että tulee.
  --Mistä tiedät?
  --Sanonko?
  --Sano.
  --Hän on sinuun rakastunut ja sen vuoksi hän tulee.
  --Anni!
  Ääni oli nuhtelevainen ja katse myöskin. Mutta kasvoille nousi hieno
  puna, joka todisti ettei nuhde lähtenyt sydämestä.
  --Minä panen pääni pantiksi--
  --Voi, sinua! Kuinka sinä saatat uskoa, että lehtori Hellman--
  --No, juuri lehtori Hellman--
  --Saattaisi rakastua johonkuhun oppilaaseen. Tietysti hänellä on paljon
  suuremmat vaatimukset.
  --Perästäpäin kuuluu, sanoi torventekijä. Ei kiistellä. Mutta sanopas
  minulle yksi asia. Mitä sinä oikeastaan pidät lehtori Hellmanista?
  --Minä asetan hänet äärettömän korkealle. En kunnioita ketään niin
  paljon kuin häntä.
  --Niin, niin, sen kyllä tiedän, mutta--
  --En voisi ajatella hänessä mitään vikaa. Hän on niin täydellinen,
  että--että oikein pelottaa.
  --Mutta voisitko rakastua häneen? Voisitko ajatella häntä sulhasena,
  miehenä--?
  --Hyi, Anni!
  --Mitä hyi? Saatat sen nyt minulle sanoa.
  --Enpäs sano. En virka mitään, koska olet noin tuhma.
  --Älä virka--minä sitten odotan vain ja katselen.
  Pukiessaan Selma kuitenkaan ei voinut muuta ajatella, kuin tuota
  mahdollisuutta, että heidän arvokas, ylevä uskonnon opettajansa, lehtori
  Hellman, tosiaankin olisi häneen mieltynyt. Niin suurta
  kunniaa--uskalsiko hän sitä toivoa? Ei, ei!
  Mutta kuitenkin?
  Suuremmalla huolella kuin ennen hän nyt järjesteli pukuaan. Ei se
  tarkoituksella tapahtunut, noin vaistomaisesti vaan. Ja kun Anni sai
  hameen korjatuksi, hän kiitti innokkaammin, kuin toinen olisi
  odottanutkaan entiseen välinpitämättömyyteen nähden.
  Muuttui sitten yhtäkkiä puheliaaksi ja avomieliseksi.
  --Tiedätkös, Anni, minkälaiseen mieheen minä voisin rakastua?
  --No, anna kuulua.
  --Semmoiseen, ja ainoastaan semmoiseen, johon voin katsoa ylös. Hänen
  pitää olla minua niin paljon korkeammalla, etten kykene näkemään hänessä
  mitään puutteita, enkä mitään vikoja. Eikä hän saisi koskaan osoittaa
  mitään heikkoutta, ei koskaan antaa syytä moitteelle.
  --Hyvänen aika--semmoista ei löydy kuin yksi maailmassa--lehtori
  Hellman.
  --Joko sinä alat taas?
  --Sanopas, tiedätkö toista? Minä en ainakaan.
  --Ole vaiti!
  Selma huiski häntä hansikkaallaan korvalle ja nauroi.
  He lähtivät seminaarin pihaan, jossa muut jo olivat koolla.
  --Kiintotähti ja hänen kiertolaisensa, suhahtivat siellä toverit
  toisilleen heitä nähdessään. Muutamat juoksivat Selmaa vastaan.
  --Ollaan me yksissä, Selma.
  --Ollaan vaan.
  --Ja tiellä mennessä kerrot meille taas jotain hauskaa romaania. Selma
  oli tunnettu mainioksi kertojaksi toverien kesken, hän osasi välistä
  viedä heitä mukanaan niin, että unohtivat koko maailman. Olisivat
  voineet kuunnella häntä yöt ja päivät yhtä mittaa.
  --Niin, Selma, teethän sen?
  --Sittenpähän nähdään. Miten juohtuu mieleen.
  Mutta Annin tuumiin se ei oikein soveltunut.
  --Mitä te aina Selmaa kiusaatte? Antakaa hänen huvitella vapaasti
  niinkuin muidenkin.
  --Mitä se sinuun kuuluu, Anni. Eihän sinun tarvitse kuunnella, mene
  toiseen seuraan.
  Selma oli siksi huvitettu kertomistaidostaan, että hän mielellään
  suostui sitä tekemään, milloin vaan pyydettiin.
  Enimmiten hän kertoi heille noita romantiikan aikuisia, Marlittin,
  Emelie Flygare-Carlénin y.m. romaaneja, sillä ne olivat jännittävämpiä
  ja niissä oli enemmän mielikuvitusta. Uudempaa realistista
  kirjallisuutta hän ei kärsinyt, niissä oli liian paljon kuivaa,
  jokapäiväistä todellisuutta, ja sitähän oli jo elämässäkin yltäkyllin,
  mitä sitä tarvitsi enää kirjoista etsiä.
  Toverit olivat samaa mieltä. Kaunokirjallisuuden tuli olla kaunista,
  ihanteellista, se tuli viedä heitä tosi-elämästä pois uinailujen
  maailmaan, jossa voisivat haaveilla vapaasti suloisessa hurmauksessa.
  Eihän runous muuten runoutta ollut!
  Tällä kertaa Selma sepitti heille romaanin omasta päästään, mutta niin
  sujuvasti ja varmasti hän sen kertoi, etteivät toverit sitä ollenkaan
  huomanneet.
  Miesoppilaat kulkivat edellä ja lauloivat. He jättäytyivät jälkeen, että
  voisivat paremmin kuulla Selman kertomusta, joka taaskin oli heistä
  ihmeen hauskaa. Siitä ei tosiaan olisi hennonnut sanaakaan hukata.
  Suurenmoisen rakkauden historia se tietysti oli. Sankari, Almanzor,
  vakava, nerokas, miehuullinen. Moraalisessa suhteessa niin paljon
  korkeammalla kaikkia muita, ettei voinut verratakaan. Ja sitten hänessä
  oli jotain salaperäistä, jonka perille ei kukaan oikein päässyt. Hän,
  nimittäin, ei rakastunut kehenkään. Kaikki naiset häntä ihailivat,
  jumaloitsivat. Hän vain pysyi kylmänä.
  Mutta hänelle oli kerran unessa ilmestynyt enkeli.
  --Minä olen Zuleima. Odota minua, oli enkeli sanonut. Ja sitä Almanzor
  odotti.
  Seitsemän vuotta oli jo kulunut siitä ajasta. Almanzor alkoi käydä
  surumieliseksi, mutta hän odotti--odotti yhä. Monen nuoren tytön sydän
  murtui rakkaudesta häneen, mutta Almanzor ei horjunut. Hän luotti
  enkelin lupaukseen, eikä katsahtanutkaan naisten puoleen, sillä enkelin
  kasvoja ei ollut kellään. Mutta kaihoa hän alkoi jo tuntea, kiihkeästi
  hän halusi lupauksen toteuttamista.
  Silloin hän kerran meni metsästämään. Oli kaunis syyskuun päivä niinkuin
  nytkin. Hän kulki yksin metsässä.
  Äkkiä kuului hänen korviinsa ihanaa laulua. Se tuli kuin taivaasta, ääni
  oli kirkas ja puhdas kuin enkelin.
  Almanzor säpsähti. Vavisten hän lähti kulkemaan ääntä kohden.
  Tuli järven rannalle. Siellä--mikä ihmeellinen näky aukenikaan hänen
  eteensä! Vihannalla nurmella--muutamia askeleita hänestä--lepäsi nuori,
  ihan impi, suloinen, viehättävä--kellertävät kiharat, sinisilmät,
  rusoposket, ilmeisesti hänen unessa näkemä enkelinsä. Valkeaan hän oli
  puettu ja helmassa hänellä lummekukkia. Hän oli herennyt laulamasta,
  katseli nyt vain hiljaa ja hymyillen juuri sitä suuntaa kohden, josta
  Almanzor ilmestyi, aivan kuin olisi tiennyt häntä odottaa.
  Almanzor seisoi siinä hetken kuin kivettynyt. Mutta pian alkoi sydän
  rajusti sykkiä, posket hehkuivat, silmät säihkyivät. Ja samassa
  tuokiossa syöksyi Almanzor immen jalkojen juureen.
  --Oo Zuleima, Zuleima, miksi niin kauan viivyit? Sulottareni, armaani,
  miksi viivyit niin kauan?
  Zuleima hymyili, sitoi lummekukista kiehkuran hänen päähänsä ja vaipui
  sitten autuaassa hurmauksessa Almanzorin rintaa vasten.
  Ihmiset ihastuivat heidät nähdessään. Niin kaunista morsiusparia ei
  varmaankaan ollut toista koko maailmassa. Kaikki seurasivat äänettöminä
  heitä silmillään. Kateus ja pahanilkisyyskin vaikeni heidät nähdessään.
  Mutta Almanzor ja Zuleima olivat sanomattoman onnellisia. He elivät vaan
  toisilleen, eivät voineet hetkeäkään olla toisistaan erillään, kaipausta
  ja ikävää tuntematta. Ja he sulivat toisiinsa, olivat kuin samaa sielua,
  ei ollut kummallakaan, ei ajatusta, ei tunnetta, jota ei heti
  ilmoittanut toiselle. Heidän onnensa kävi yli ymmärryksen, heillä oli
  vain yksi suru, nimittäin pelko siitä, että toinen mahdollisesti kuolisi
  ennen toista. Mutta molemmat he tunsivat varmasti sydämessään, että
  vaikka niinkin tapahtuisi, ei aikaa pitkältä kuluisi, ennenkuin toinen
  jo seuraisi toista hautaan...
  Siihen kertomus päättyi. Jännityksellä olivat toverit sitä kuunnelleet,
  nyt he hiljaa, vaieten astuivat eteenpäin, itsekukin omiin mietteihinsä
  vaipuneena. Ei kukaan tahtonut puheella häiritä sitä syvää vaikutusta,
  jonka tuo jalo Almanzor ja ihana Zuleima oli heihin tehnyt.
  Joka ikinen heistä kuvitteli salaisesti mielessään, että juuri hän oli
  Zuleima ja että Almanzor ilmestyisi hänelle kohta.
  Ei kuitenkaan Anni. Hänestä oli kohta päivän selvää, että Selma juuri
  itse oli Zuleima ja lehtori Hellman Almanzor.
  Muita ei enää näkynytkään, he olivat jääneet heistä kaikista jälkeen.
  Mutta siitä he eivät välittäneet, perillä kumminkin yhtyisivät toisiin,
  ellei ennen.
  Anni vilkaisi taakseen, hän oli kuullut askeleita.
  --Tytöt, tytöt, hän suhahti.
  --Mitä nyt?
  Muutamat heistä kääntyivät katsomaan.
  --Lehtori Hellman ja Korner! Kävellään sukkelammin, ettei pöly kohoa
  heidän silmilleen.
  --Ei, kävellään hitaammin, että pääsevät sivu.
  --Niin, niin, antaa heidän mennä edelle.
  Sydämessään he sentään toivoivat, etteivät lehtorit menisikään sivu,
  vaan jäisivät heidän seuraansa.
  Ja niin kävikin.
  Tyttöjen rivi hajaantui siinä kun he tervehtivät opettajiaan. Sillä
  tavoin tuli Selma reunalle ja lehtori Hellman, kun sattui olemaan hänen
  puolellaan, tuli kulkemaan hänen rinnallaan.
  Annin silmissä välähti ja omituinen piirre ilmestyi suupieliin.
  --Kuinkas te olette jääneet muista jäljelle? kysyi lehtori Hellman, vai
  nukuitteko niin pitkään, että myöhästyitte?
  --Ei me toki nukuttu, hymyili Selma.
  Ja eräs tytöistä, Hilma Veijola, rohkaisi luontoaan, rykäisi hieman ja
  oli puhuvinaan muka ujostelematta, ehkei voinutkaan aivan tyyten ääntään
  hallita.
  --Me täällä kuunneltiin Selman kertomusta niin hartaasti, ettei pysytty
  matkassa.
  Hän oli punainen hiusmartoon saakka, kun sai sen sanotuksi. Mutta
  lehtori Hellman ei häneen katsonutkaan, vaan kääntyi Selmaan.
  --Mitä hauskaa te sitten kerroittekaan?
  --Eihän se ollut kuin ilman aikojaan--
  --Saanko luvan arvata?
  --Kyllä.
  Selma katsoi häneen uteliaana. Mistä hän luuli heidän puhelleen?
  --Epäilemättä te kerroitte jostain hirveästä vääryydestä, joka joskus on
  tapahtunut jollekulle naiselle.
  Selma nauroi.
  --Huonosti arvattu. Miksi minä juuri siitä olisin kertonut?
  --No, mutta näin naiskysymyksen aikana,--voisivatko naiset tätä nykyä
  muusta puhua? Tietysti tekin olette innokas naisasian ajaja?
  --Erehdytte nyt, lehtori, minä en ollenkaan ole.
  --Ettekö? Olisitteko tosiaan siitä pelastunut? Siinä tapauksessa
  onnittelen teitä.
  --Lehtori on siis naiskysymystä vastaan?
  --Ehdottomasti
  --Sen arvasinkin.
  --Naiskysymys on noita nykyajan sairausoireita, ei muuta. Sen, niinkuin
  kaikkien muidenkin »uusien aatteiden» juurena on ihmisluonnon ääretön
  itsekkäisyys, joka hävyttömällä rohkeudella puhkee ilmi nykyaikaan
  syystä, että maailma on vajonnut epäuskoon, on unohtanut Jumalan. Mutta
  kaikista surkuteltavin on juuri naiskysymys, sillä se hävittää
  perhe-elämän ja turmelee koko naissuvun. Hävittää naisilta sen, mikä
  heissä juuri on kaunista ja hyvää, heidän nöyryytensä, heidän siveytensä
  ja heidän ihanteellisen katsantotapansa.
  Tytöt olivat pelkkänä korvana. Lehtori Hellman osasi aina puhua niin,
  että se tunki läpi luiden ja ytimien. Mitä voisivatkaan vastata tähän,
  nuo Helsingin emansipeeratut!?
  Hän vaikeni hetken, ei rohjennut kukaan heistä avata suutaan, vaikka
  vähän tuntui siltä, että olisi pitänyt jotain sanoa.
  Lehtori Korner katseli tienpuoleen ja löysi silloin tällöin jonkun
  mieleisensä kasvin, jonka poikkesi ottamaan. Hän ei ollut mikään
  ajattelija, sen he kyllä ennaltaankin tiesivät, siksipä hän ei
  välittänyt kuunnella tällaisia syvämietteisiä keskusteluja.
  --Naisellisuus on suloutta, lempeyttä, alttiiksi antavaa, uskollista
  rakkautta. Mutta mitä ovat nuo naisasian intoilijat? Luonnostaan
  poikenneita epäsikiöitä, purevia, pistäviä, pahansisuisia, jotka kynsin,
  hampain pyrkivät valtaan. Oikeuksia, sanovat, inhimillisiä oikeuksia?
  Jopa! Ei, valtaa he tahtovat, ainoastaan valtaa. Oikeudet heillä kyllä
  jo on, luonnosta mukaisesti he saavat kehittyä, vaimon ja äidin tehtävää
  pidetään arvossa kaikissa kristillisissä yhteiskunnissa, he ovat olleet
  siveyden vartijoita, elämän puhtauden esikuvia. Mutta nyt he tahtovat
  siitä kaikesta pois. Tahtovat tulla samanlaisiksi kuin miehet. Ei kukaan
  tyydy olemaan varjossa, hiljaisessa nöyryydessä kasvattamaan lapsiaan ja
  olemaan miehensä apuna, elämän toverina.
  --Oi! lehtori Hellman--!
  Selma katsoi häneen hempeästi. Tuo soimaus oli väärä, hän tunsi sen.
  Lehtori Hellmanin toverina, puolisona--hän ainakaan ei voinut suurempaa
  onnea maailmassa ajatella. Mutta hän keskeytti äkkiä, ei hänen sopinut
  sanoa, mitä ajatteli. Ja kumminkin hän oli suonut, että lehtori Helman
  olisi sen ymmärtänyt.
  He olivat tulleet sille kohdalle maantietä, josta Ronnin mäelle vievä
  tie erkani. Lehtori Hellman auttoi häntä ojan ylitse. Siinä he
  jotenkuten joutuivat muista erilleen.
  --Mitä aioitte sanoa? kysyi lehtori.
  --Aioin väittää teitä vastaan, lehtori. Te sanoitte ettei kukaan tyydy
  olemaan varjossa. Minä taas luulen, että ne ovat vain harvoja
  poikkeuksia nuo, jotka pyrkivät valtaan. Naisten suuri enemmistö haluaa
  vallan toista, haluaa--
  --Mitä enemmistö haluaa?
  --Haluaa rakastaa ja ihailla sitä, jonka Jumala itsekullekin on
  määrännyt aviopuolisoksi.
  --Ja heihin ei nämä huudot ja nämä kiihotukset mitään vaikuttaisi?
  --Ei, lehtori, minä olen varma siitä. Suomen nainen ei voi tulla
  röyhkeäksi, ei luopua kutsumuksestaan. Hän tahtoo juuri olla varjossa,
  etsiä turvaa ja tukea rakastetussa miehessä, jolle voi antaa täyden
  kunnioituksensa ja luottamuksensa. Ja ennen kaikkea pysyä siveellisesti
  puhtaana.
  --Teidän mielipiteenne ilahduttavat minua. Pysykää aina tuolla kannalla,
  neiti Varén. Ja vaikuttakaa tovereissanne samaan suuntaan. Luulen, että
  te voitte heitä ohjata, teillä on siihen kykyä.
  Selma punastui. Tuo kiitos tuntui niin hyvälle ja hän tiesi sen myös
  olevan paikallaan. Tiesi että hän oli luokkatovereistaan etevin ja että
  häntä juuri sen vuoksi pidettiin auktoriteettina.
  Mutta hän tahtoi olla nöyrä ja vaatimaton, niinkuin naisella soveltui.
  --Ei, hyvä lehtori, ei minulla toki ole siihen kykyä, enkä minä kelpaa
  muita ohjaamaan, hän vienolla äänellä saneli ja huomasi vaistomaisesti,
  kuinka hän näin oli lehtorille mieliksi.
  Tie oli epätasainen, täynnä suuria kiviä. Selmalla oli pienet jalat ja
  nätit kengät, ne tulivat hyvin näkyviin, kun hän siinä sievästi hyppeli
  kiveltä kivelle. Mutta nyt hän oli noussut korkealle törmälle, jonka
  toinen puoli oli jyrkkä ja risuinen.
  --Kuinkas te nyt pääsette sieltä pois? kysyi lehtori ja ojensi kättään.
  Saanko auttaa?
  Selma luiskahti keveästi alas ja tavoitti samassa suloisella katseella
  lehtorin silmiä.
  He kulkivat vähän aikaa äänettöminä. Toiset olivat kerenneet jonka
  verran edelle ja pysähtyivät nyt heitä odottamaan.
  Selma hiukan rypisti silmäkulmiaan. Luulivatko nuo, että heitä
  kaivattiin?
  Mutta Annipa arvon hoksasi huutaa heitä pois.
  --Mitä te viivyttelette? Siellä jo rinkitanssi on käymässä, laulu
  kuuluu.
  Ja sillä kertaa tytöt hävisivät.
  Selma päätti olla Annille hyvä.
  --Tässä on kaunis näköala, sanoi lehtori. Emmekä pysähdy lepäämään? Vai
  tekeekö mielenne sinne tanssimaan?
  --Ei toki, ei ollenkaan. Ei minua tanssi ylipäätään huvita.
  --Sitten olette vallan erilainen muista.
  He istahtivat nurmikkoiselle maalle. Selman sininen hame leveni somille
  poimuille ja helman alta tuli kengän nenä hiukan näkyviin. Kyllä Anni
  saattoi olla oikeassa siinä, että tämä sininen oli kaikkein sievin hänen
  leningeistään.
  --Mitä se oli kun te kerroitte tovereillenne tullessa, minäkin haluaisin
  kuulla. Varmaan jotakin hauskaa, koska se heitä niin kiinnosti.
  --Se oli vaan omasta päästä, kuinka minä ilkiäisin sitä lehtorille
  kertoa.
  --Miksikä ei? Vai oli se omasta päästä. Nyt olen oikein utelias. Selma
  vieläkin vastusteli, mutta lopulta hän kuitenkin myöntyi ja kertoi
  lehtori Hellmanillekin novellinsa Zuleimasta ja Almanzorista.
  --Olihan se kaunis, sanoi lehtori, ja siitä he johtuivat puhumaan
  kirjallisuudesta ja molemmat he olivat yhtä mieltä siitä, ettei
  realistinen kirjallisuus kelvannut mihinkään.
  --Mutta sen aika onkin jo ohitse, sanoi lehtori Hellman
  tyytyväisyydellä, ihmiset ovat jo kyllästyneet ja haluavat taas runoutta
  ja kauneutta. Joitakin vuosia vielä ja Zolan nimi on unohdettu.
  Selma ei ollut lukenut mitään Zolalta.
  --Se on hyvä se, sanoi lehtori, älkää lukekokaan. En minä liioin ole
  lukenut häneltä mitään, periaatteelliselta kannalta olen tahtonut sitä
  välttää, näyttääkseni hyvää esimerkkiä nuorisolle. Vai, te ette tosiaan
  ole häntä lukenut? Se ilahduttaa minua. Tiedättekö, minä en voisi
  kunnioittaa sitä nuorta tyttöä, joka on lukenut Zolata.
  Selma kiitti onneaan, ettei mikään Zolan teos ollut sattunut hänelle
  käteen. Nyt vastaisuudessa hän kyllä tietäisi niitä varoa.
  Mutta kuinka hän ihmetteli lehtoria, joka niin lujasti kaikessa seurasi
  periaatteitaan! Hän oli itse vanhurskaus, hän varmaan ei milloinkaan
  erehtynyt, ei milloinkaan tehnyt semmoista, josta omatunto olisi
  soimannut. Ja kun ajatteli muita, esim. lehtori Korneria--! Niin, hän
  oli opettaja, hänkin, mutta, mutta--! Kuinka toisenlainen, kuinka paljoa
  alempana lehtori Hellmania. Ei mitään ideaalisia pyrintöjä milloinkaan,
  ei mitään korkeita aatteita; tuolla hän vaan aina tarkasteli maata,
  poimia kasvia ja hyönteisiä,--se tosin kuului hänelle, koska oli
  luonnontieteiden opettaja, mutta ei siinä mitään ylentävää ollut.
  Mutta oli hänessä itsessäänkin paljon vikoja, turhamaisuutta varsinkin.
  Kuinka hän nytkin oli ollut hyvillään somista kengistään, sirotekoisesta
  leningistään ja siitä, että tiesi olevansa muita kauniimpi ja etevämpi.
  Mitä, jos lehtori Hellman sen tietäisi!
  Hänen tuli paha olla.
  --On niin vaikeata, hän alkoi omien ajatuksiensa jatkoksi, nuorena ei
  aina tiedä, mitä tulee karttaa, mitä ei. Sen vuoksi usein joutuu
  väärälle tielle. Mitä sanotte lehtori tanssista, esimerkiksi,
  hyväksyttekö sitä?
  --En. Minä en hyväksy tanssia. Se on tyhjää ajanviettoa, josta ei ole
  mitään hyötyä, päinvastoin. Kiihottaa usein turhamaisuutta ja muuta
  pahaa.
  --Luuletteko lehtori, että minussa jo on turhamaisuutta? Lehtori vähän
  hymyili ja katseli hänen hattuaan, hänen leninkiään. Selmaa hävetti,
  että ne olivat niin vaaleita ja koristeltuja.
  --Vähän pelkään sitä. Mutta te voitte sen taipumuksen voittaa, kun vain
  tahdotte.
  --Minä tahdon, aivan varmaan minä tahdon.
  Selma ei tanssinut sinä päivänä ollenkaan. Toverit tahtoivat väkisin
  viedä häntä rinkiin ja eräs miesoppilas, joka aina oli ollut hänelle
  erittäin huomaavainen, tahtoi tietää syytä.
  Hän piti sitä pahana. Aikoi vastedes välttää turhamaisia huveja, ne
  eivät sovellu sille, joka asettaa elämänsä päämäärän korkealle.
  Siitä syntyi väittely, joukko tovereita tuli ympärille kuuntelemaan.
  Selma puhui jalosti heidän mielestään, useat lyöttäytyivät hänen
  seuraansa, katselivat syrjästä, kun toiset tanssivat, vaan eivät menneet
  enää mukaan.
  Lehtori Hellman sen huomasi, Selma oli varma siitä, sillä hän useasti
  katsoi heitä kohti siellä muiden opettajain kanssa puhellessaan.
  Kotiin tultua Selma heti purki hatustaan koristeet pois ja seuraavana
  päivänä hän pani yksinkertaisimman leningin päälleen ja kampasi hiukset
  otsalta sileäksi.
  Mutta minkätähden ei lehtori Hellman kysynyt häneltä ainoatakaan kertaa
  uskontotunnilla ja minkätähden hän vältti katsomasta häneen päinkään?
  Oliko suuttunut jostain? Vaan mistä? Selma ei voinut ymmärtää syytä, hän
  tuli kuitenkin levottomaksi.
  Hän meni seuraavalla väliajalla eteiseen, jolloin lehtori menisi
  naistenpuolelta pois. Oli etsivinään jotain nuttunsa taskusta ja seisoi
  puoleksi selin lehtoriin.
  --Ellei hän nyt mitään sano, on hän varmaankin vihainen, arveli Selma
  tyhjää taskua kopeloidessaan.
  He sattuivat olemaan kahden eteisessä. Selma kuuli, kuinka lehtori pani
  kalosseja jalkaansa, pysähtyi sitten ja kääntyi häntä kohti. Mutta hän
  ei ollut tietääkseenkään, alkoi vain etsiä toista taskua.
  --Neiti Varén, lausui lehtori Hellman ja äänessä oli jotain outoa.
  --Minulla olisi teille kirje.
  Se oli samassa Selmalla kädessä, ja hän katseli sitä, aavisti jotain,
  kävi punaiseksi, koetti puhua, mutta ei saanut sanaakaan suustansa.
  --Antakaa minulle vastaus niin pian kuin suinkin.
  --Kyllä, kuiskasi hän vastaan ja pisti kirjeen kätköön, sillä tovereita
  ryntäsi luokalta eteiseen.
  Kello oli vasta kaksitoista, tunnin päästä hän vasta pääsisi kotiin.
  Niin kauan hän ei jaksanut odottaa, vaan meni istumaan pöytänsä luo,
  vetäisi laatikon auki ja sujautti kirjeen salavihkaa sinne. Kumarassa
  pöytänsä ylitse hän sai tuotapikaa sitä silmäillyksi ennenkuin tunti
  alkoi.
  Se oli monta arkkia pitkä. Kristillisen avio-elämän merkityksestä oli
  alku--sitä kesti sivu sivulta. Selma käänsi lehtiä, silmät lensivät
  ylhäältä alas, toiselta puolelta toiseen, kunnes vihdoin tarttuivat
  kiinni viimeiseen. Siellä hän löysi mitä oli odottanutkin. Siellä oli
  kirjeen varsinainen tarkoitus selvin sanoin lausuttuna.
  »Ja nyt kysyn tieltä, neiti Selma Varén, tahdotteko tulla minun
  aviopuolisokseni. Tahdotteko uskoa elämänne ja tulevaisuutenne minun
  haltuuni? Tarvitseeko minun mainita, ettei luottamuksenne varmaankaan
  joutuisi häpeään. Olen vakiintunut mies, minulla on siveellinen maailman
  katsantotapa, koko elämäni on rakennettu tukevien periaatteiden
  perustukselle. Velvollisuuteni koetan aina täyttää, niin suuressa kuin
  pienessäkin, ja siinä suhteessa voin sanoa, että asetan itselleni mitä
  ankarimmat vaatimukset.»
  Selman rinta kohoili--hän työnsi laatikkonsa kiinni. Tunti alkoi.
  Lehtori Korner seisoi jo luokan edessä. Tutkittiin kasveja, mutta Selma
  oli kuin unessa koko tunnin, ei seurannut opetusta eikä viitannut.
  Onneksi ei lehtori Korner häneltä monta kertaa kysynytkään.
  Kotiin mennessä vei Selma Annin erilleen.
  --Et usko, mitä minulla on sinulle kerrottavaa. Tule heti syötyä minun
  luokseni.
  --Kerro nyt jo, muuten kuolen uteliaisuudesta.
  --En kerro, ennenkuin sitten vasta.
  --Sano edes, ketä se koskee.
  --Kylläpähän kuulet.
  Anni ei malttanut rehellisesti syödä sinä päivänä. Hän oli kuin
  tulisilla hiilillä. Selma oli vielä pöydässä, kun hän jo saapui.
  Hän sai odottaa hyvän aikaa. Selaili albumia ja kirjoja Selman kamarissa
  ja ihmetteli, mitä salaista Selmalla mahtoi olla kerrottavanaan. Jotain
  merkillistä, sen hän oli huomannut Selman koko olemuksesta.
  Vihdoin viimein hän siihen tuli itsekin ruokasalista.
  --Joudu nyt, Selma kulta, minä täällä olen odottanut sinua vaikka kuinka
  kauan.
  Selma antoi äänettömästi päästä kirjeen hänelle käteen ja asettui
  katsomaan, minkä vaikutuksen se matkaan saisi.
  Anni huudahti, kun näki allekirjoituksen. Hän arvasi kohta, mitä kirje
  merkitsi. Luki ja ihastui, että silmät säihkyivät, luki eteenpäin,
  lausui ääneen parhaimmat paikat ja innostui lopulta niin, ettei tiennyt,
  mitä sanoa.
  --Sinä onnen lapsi!
  Hän puristeli Selmaa, itki ja nauroi, ja puristeli taas.
  --Sanoinhan minä sen, sanoinhan, että hän on sinuun rakastunut. Jokos
  nyt uskot. Voi, voi, sinua Selma! Kun saat parhaimman miehen maailmassa.
  Ellet sinä tule onnelliseksi, niin ei sitten kukaan. Onnen myyrä, mikä
  olet!
  Hän painoi Selman käsiä kasvoilleen, pudisteli häntä, esti hänen
  polveaan ja kätki viimein nyyhkien ja nauraen silmänsä hänen hartioitaan
  vasten.
  --Eikö sinusta ole kuitenkin kummaa, että lehtori Hellman--ajattele:
  lehtori Hellman, pyytää minua vaimokseen?
  --No, ei ollenkaan kummaa, ei ollenkaan. Ketä sitten, ellei sinua?
  Minusta te juuri niin hyvin sovitte toisillenne. Hän etevin ja parhain
  miehistä, sinä naisista.
  --Niin, vaan olenhan minä sentään niin lapsellinen ja kokematon vielä.