Laulu tulipunaisesta kukasta - 01

  
  LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA
  Kirj.
  Johannes Linnankoski
  
  1905.
  
  
  I
  
  1. METSÄNNEITO
  
  Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä.
  Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät
  lämpimään syliinsä otti.
  Koko rinne riemuitsi.
  Suvituuli kertoili tarinoitaan etelän mailta. Kuinka siellä puut ovat
  kumman pitkät, kuinka metsä katveikas, lämpöä maassa, välkettä puussa,
  ihmiset tummat kuin varjot, tulta silmän tuikkehessa.
  Koko metsä korviaan heristi.
  Käki istahti punakukkaisimman kuusen oksalle, punaisimman tertun
  viereen. »On mitä on», kukahti hän; »mutta ei missään niin rinta
  riemahda eikä sävel heläjä kuin pohjolan keväisessä metsässä!»
  Koko kukkula päätään nyökäytti.
  Rinteen keskellä kajasti pieni aukea, jossa vaaleanharmaita
  kuusenrunkoja maassa makasi--sylitysten, päälletysten, äskenkatkaistut
  punakukkaiset latvat vielä värähdellen.
  Puun rungolla istui nuorukainen.
  Hän oli pitkä ja solakka kuin vastakaatamansa kuuset. Hattunsa keinuili
  kuusen lehvällä ja takkinsa ja liivinsä riippuivat kuivuneessa
  oksantyngässä. Valkoisen paidan avatusta aukeamasta paistoi ruskea,
  voimakas rinta ja kyynärpäihin saakka käärityt hihat paljastivat lujat,
  päivettyneet käsivarret.
  Hän istui hiukan etukumarassa ja katseli oikeata käsivarttaan. Koukisti
  sitä ja ojensi taasen, tarkastellen kuinka lihakset paisuivat ja
  jänteet nahkan alla voimakkaasti jännittyivät.
  Nuorukainen hymyili.
  Hän tarttui vieressään olevan kirveen ponteen. Kohotti sen ilmaan
  suoralla käsivarrella, piti niin hetkisen ojona ja heilautti lopuksi
  pari kertaa leikiten ilmassa.
  Nuorukainen hymyili uudelleen:
  »Viisikolmatta niitä jo tuossa makaa, eikä kirves paina vielä
  vähääkään!»
  Käki kukahti. Nuorukainen katsoi ylös kukkulan rintaan.
  »Kummallinen kevät!» ajatteli hän edelleen. »Ei ikänä ole kuuset niin
  tulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet,
  ei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänään
  kukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisin
  metsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.»
  Hän istui hetkisen pää käden varassa.
  »Kertovat etteivät ne enää näyttäydy... isoisä oli vielä itse nähnyt.
  Ovat tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiä
  raastaa------.»
   »Tprui Mansikki,
   tprui Mustikki,
   tprui piikain,
   ilta jo ois!»
  Se tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisella
  metsätiellä.
  Nuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntä
  kohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta kuin
  oman sydämensä kiivaan tykinnän.
  Nuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: »Tuleekohan se tänne,
  vai--?»
   »Tprui Tähdikki,
   tprui Tiistikki,
   tprui tyttöin,
   tulkaa jo pois!»
  Se helähti aivan läheltä, kukkulan toiselta puolelta.
  »Hän tulee! Hän tulee tänne!»
  Nuorukainen riensi muutamia askeleita ylöspäin ääntä kohti, mutta
  hämmästyi omaa kiihkeyttään, astui takaperin ja jäi seisomaan, silmä
  kukkulan lakeen tähdättynä.
  Jotakin kellervää pilkisti honkien välistä, kellervää, jota tuuli
  liehutteli ja jonka seasta loisti sininen nauha. Kellervän alta ilmausi
  vaalea pusero, hoikat vyötäiset ja hetken päästä sininen hame.
  »Metsänneito!»
  Tyttö seisoi kukkulan laella, syrjin nuorukaiseen. Hän varjosti
  kädellään silmiään, huhuili taasen ja alkoi astua hiukan toisaanne
  viettävää rinteen syrjää alaspäin.
  Nuorukainen ei tiennyt mitä tehdä. Hän miltei juoksi muutamia askeleita
  tyttöön päin. Ponnahti notkeasti eräälle rungolle, kohotti kätensä
  kahden puolen suuta ja aikoi huhuta.
  Mutta kädet laskeutuivat äkkiä ja hän seisoi hetkisen neuvotonna.
  Hypähti sitte alas, tarttui kirveeseen, nousi jälleen rungolle ja katsoi
  kiinteästi tyttöön.
  Tyttö kulki hiljalleen suuntaansa.
  »Tuohon suureen honkaan saakka minä odotan, mutta ellei hän sitä ennen
  huomaa, niin kalkautan kirveelläni puunkylkeen.»
  Tyttö kulki suuntaansa--kirves kohoutui...
  »Tprui Mansik...»
  Tyttö kääntyi huhutessaan, huomasi nuorukaisen, säpsähti, punehtui ja
  seisattui paikkaansa. »Olavi--?»
  »Annikki!»
  Hän hypähti alas ja riensi nopeasti tyttöä kohti. Tyttökin läheni.
  »Sinäkö täällä? Etkä virka mitään, aivan säikäytit!»
  »Aijoinhan minä virkkoa, mutta en kerjennyt.»
  He kättelivät--lämpimästi, toverillisesti.
  »Katsoppas!» alkoi nuorukainen innostuneesti puhella. »Eikös tämä ole
  niinkuin linna--Tapion linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet
  Metsänneitonen, joka tulet vieraisille! Sinulla on pihkantuoksua
  vaatteissasi ja koivunlehden lemua hiuksissasi ja sinä soitat
  simapillillä tullessasi...»
  Tyttö katsoi hämmästyneenä:
  »Mitäs sinä nyt...? Mistäs sinä tuommoista...?»
  Nuorukainen kävi hämilleen, tietämättä miksi.
  »Metsä sellaista puhelee», sanoi hän kuin selittäen. »Mutta nyt sinun
  pitää tulla minun linnaani, aivan sisälle saakka.»
  He astuivat hakkauksen keskelle.
  »Ihan yksinäsikö sinä nuo kaikki olet kaatanut...?» Lämmin katse sattui
  nuorukaisen ahavoituneeseen kaulaan ja voimakkaisiin hartioihin: »Oletpa
  sinä vahva!»
  Nuorukainen kiirehti askeleitaan:
  »Katsoppas, täällä on linnan perä! Ja tämä tässä on peräpenkki--eikös se
  ole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.»
  »Ja isäntä...?» nauroi tyttö.
  »Sivupenkille tietysti!»
  He katsahtivat toisiinsa hymyillen. Istuutuivat sitte kahden
  ristiinkaatuneen rungon kulmaukseen, kumpikin rungolleen vastakkain.
  »Ja eikös tätä ole hiukan koristeltukin--vehreillä havuilla ja
  punaisilla kuusenkukilla?»
  »On, on; tämä on oikea linna! Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me olemme
  viimeksi puhelleet--ja nyt me tapaamme toisemme linnassa.»
  »Niin, emme me tosiaankaan ole usein toisiamme tavanneet», puhui
  nuorukainen vieno jälleenmuistelun väre äänessä--»me jotka ennen
  oleskelimme kesäkaudet yksissä. Muistatko, kun sinä olit 'Isontalon
  emäntänä'? Ja sinulla oli viisikolmatta lypsävää navetassa ja lampaita
  ainakin yhtä paljo kuin Jaakopilla viimeisen palvelusvuotensa lopussa?»
  »Oi muistan, muistan!» Tytön sininen katse sädehti ja kaksi raikasta
  naurua kiisi kilpaa kukkulan rinnettä ylös.
  Metsä havahtui haaveiluistaan ja kallistausi kuuntelemaan tarinoita
  ihmislasten talosilla-olosta.
  »Ja muistatko sitä suurta lumisotaa koulusta palatessa? Kuinka sinun
  tukkasi ja lettisi oli aivan yhtenä lumisykerönä ja minä sen sitte
  avasin, muistatko--ja letitin uudelleen keskellä maantietä, muistatko?»
  »Ja letitit aivan hassusti, niin että kaikki nauroivat!»
  Puut iskivät toisilleen silmää: sellaisia tarinoita he eivät olleet
  ikänä kuulleet.
  »Ja rippikouluaika!» puheli tyttö lämpimästi. »En unohda koskaan noita
  kauniita kesäpäiviä, kirkkopihan varjoisia koivuja ja...»
  Puut nyökäyttivät toisilleen päätä. He olivat ennen kuulleet vain
  kellonsoiton ja Huuhkainkallion vanhan hongan arveluita ristillä
  varustetusta talosta--nyt he saivat kuulla ihmislasten itsensä kertovan
  mitä siellä tehtiin.
  ... »Ja sinusta on senjälkeen soljahtanut tuommoinen suuri tyttö! Tuntuu
  niin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.»
  »Entäs sinä?» Tytön sinisessä katseessa leikki suvilehdon leppeys:
  »Tuommoinen pitkä hongankaataja!»
  Puhe katkesi.
  Puut kallistautuivat--odottaen, henkeään pidättäen.
  Nuorukaisen rinnassa läikähti lämmin laine. Se huuhtasi kuin kesäinen
  aalto ennenkoskematonta rantahiekkaa.
  Tytön pääliina oli valahtanut maahan. Nuorukainen kumartui ja ojensi sen
  hänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ohuen liinan läpi. Kuuma
  värähdys kiisi nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui äkisti tytön
  molempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin.
  »Annikki!» kuiskasi hän. Aikoi sanoa sitä, mitä veri sykähteli, mutta
  sai esiin ainoastaan uuden, kysyvän, tukehtuneen: »Annikki...?»
  Tytön poskille oli kohonnut vieno punerrus, mutta hän katsoi
  nuorukaiseen tyynesti ja avonaisesti.--Lämmin kädenpuristus oli vastaus.
  »Enemmän kuin kenestäkään muusta...?» jatkoi nuorukainen kiihkeästi.
  Uusi puristus, ensimäistä kiinteämpi.
  Nuorukainen iloitsi, mutta tunsi itsensä edelleenkin rauhattomaksi ja
  hämmentyneeksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin--lämmintä ja kuohuvaa.
  Tai tehdä jotakin--heittäytyä maahan hänen eteensä, kietoa kätensä hänen
  polviensa ympäri ... mitä tahansa. Vaan hän ei uskaltanut.
  Mutta sitte hänen katseensa sattui vieressä olevaan kuusenlatvaan. Hän
  irrotti toisen kätensä ja taittoi pienen tulipunaisen kukkatertun.
  »Etkö ottaisi tätä--muistoksi että olet käynyt Tapion linnassa?»
  »_Olavinlinnassa_!» nauroi tyttö.
  Se oli kuin vapautuksen sana. He katsoivat toisiaan hymyillen ja
  nauroivat niin, että metsä raikui.
  Nuorukainen siirtyi tytön viereen ja alkoi kiinnittää kuusenterttua
  hänen rintaansa. Mutta kumartuessa koskettivat hänen hiuksensa tytön
  kiharoihin. Se tuntui ensin kuin vieno, salaillen hyväily, jota hän ei
  uskaltanut itsekkään todeksi uskoa, mutta sitte se meni kuin kuuma
  ilmavirta hänen lävitsensä ja pysähtyi polttavina kipeninä suoniin.
  Niinkuin hengitys olisi lakannut ja sydän tahtonut hypätä rinnasta. Hän
  kiersi äkkiä molemmat kätensä tytön ympärille ja vetäsi hänet syliinsä.
  Tyttö karahti punaiseksi. Hän ei vastustanut, vaan kätki hämillään
  kasvonsa pojan olkapäätä vasten.
  Nuorukainen puristi häntä yhä lujemmin itseensä. Hän tunsi tytön veren
  kuumotuksen ohuen puseron läpi rintaansa vasten. Hän huumautui ja hänet
  valtasi äkkiä pakottava pahantuntemus, ikäänkuin hän olisi
  kuristumaisillaan ja hänen pitäisi tehdä joku kiivas liike, voidakseen
  taasen hengittää. Vyötäisille soljunut vasen käsi puristausi kuumeisesti
  ja hän kohotti oikealla tyttöä leuvasta.
  »Annikki!» kuiskasivat hänen lähenevät huulensa. »Yksi ainoa...?»
  Tyttö kohotti väistäen päätään ja katsoi hämmästyneenä:
  »Kuinka voit minulta semmoista tahtoa? Tiedäthän ettei se ole oikein.»
  »Sinä et pidä minusta niin paljo, kuin olet sanonut!» kuohahti
  nuorukainen kuin lupauksen rikkomisesta syyttäen.
  Tyttö purskahti itkuun ja hänen hennot hartiansa värisivät
  liikutuksesta. Irtautunut kukkaterttu vierähti maahan.
  »Minun kukkaterttuni...» nyyhkytti tyttö.
  Häpeän häive lensi nuorukaisen poskille. Hänen kätensä irtautuivat
  syleilystä kuin iskun herpasemina ja hän antoi tytön soljua viereensä.
  Tyttö yhä värisi. Nuorukainen katseli neuvotonna, kuin pahantekijä, joka
  ei ollut tahtonut pahaa tehdä.
  »Annikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä. »Anna minulle anteeksi,
  Annikki! En minä tiedä itsekkään mikä minun tuli. Jos tietäisit kuinka
  minun mieleni on paha!»
  Tyttö kohotti vaipuneen päänsä ja hymyili kyynelten välitse:
  »Tiesinhän minä, ettet sinä voi olla paha minua kohtaan.»
  »Ja oletko taas niinkuin ennenkin, niinkuin ei mitään semmoista olisi
  koskaan ollut--oletko?»
  Hän etsi tytön kättä ja katsetta. Ja löysi molemmat.
  »Saanko panna tämän jälleen rintaasi?» kysyi hän arasti, nostaen
  kuusentertun maasta.
  Tyttö hymyili, kuusenterttu hymyili.
  »Ja sitte minun täytyykin heti lähteä--äiti odottaa lehmiä!»
  »Nytkö jo?»
  He nousivat ja nuorukainen kiinnitti kuusentertun tytön rintaan.
  »Kuinka sinä olet hyvä!» sanoi hän tuntien sanomatonta iloa ja
  kiitollisuutta.
  »Ja sinä... Hyvästi, Olavi!»
  »Hyvästi--Metsänneito!»
  Nuorukainen seisoi hakkauksen keskellä ja katseli niinkauvan, kun tyttöä
  vähääkään näkyi.
  Tyttö kääntyi vielä kerran ja kuusenterttu paloi kuin iltarusko vaalean
  puseropilven keskellä.
  »Tänään minä en kaada enää ainoatakaan puuta», sanoi nuorukainen,
  istuutuen rungolle pää käsien varaan.
  
  
  2. GASELLI
  
   Heilani on kuin mansikka, mansikka, mansikka!
   Häntä nyt tahdon tanssittaa, tanssittaa!
  Se tuli kuin tervehdys kylän yhteisen kisakentän laelta, kiiri tanssien
  kentän rinnettä astuvaa Olavia vastaan, kohotti jalkaa ja vaati askeleet
  tahtiin.
  Kentän taustalla kasvavat puutkin näyttivät huojuvan tahdissa, tyttöjen
  hennot kesähameet hulmuilivat ja siellä täällä vilahti heleävärinen
  lettinauha.
  »Piiriin, Olavi, piiriin!»
  Joku tytöistä avasi piirin ja ojensi Olaville kätensä.
   Heilani on kuin mustikka, mustikka, mustikka!
   Eikä hän muita muistakkaan, muistakkaan!
   »Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»
  kertasi piirin keskellä tytön kanssa pyörivä poika omin sanoin
  veitikkamaisesti, tarttui äkkiä molemmin käsin tyttöä vyötäisiin ja
  heilautti hänet korkealle ilmaan.
  Tyttö kirkasi, mutta muut nauroivat että ilma helisi.
  Se oli semmoinen sunnuntai-ilo ilmassa, kaikki olivat kuin kevään
  juovuttamat. Kisakentän viereinen joenlahdelma karehti ja ilma väreili
  keväistä lämpöä. Karkelon tahti oli kiihtynyt miltei hypyksi. Poikien
  hatut olivat työntyneet takaraivoon ja hiki helmeili otsalla. Tyttöjen
  povet kohoilivat, silmät säihkyivät ja naurukuoppaset värehtivät.
   Heilani on kuin puolukka, puolukka, puolukka!
   Eikä hän minusta luovukkaan, luovukkaan!
   »Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»
  kertasivat pojat, äskeistä leikkiä jatkaakseen. Mutta tyttö oli
  varuillaan. Poika kohotti, tyttö lyykistäysi, ja siitä syntyi niin
  hassunkurinen liike, että nauru remahti askeistakin äänekkäämpänä.
   »Eipä se puolukka noussutkaan, noussutkaan!»
  lauloivat tytöt veikistellen, minkä naurultaan kykenivät.
  »Eikö jo heretä tästä leikistä--se alkaa käydä liian lämpimäksi»,
  ehdotti joku. »Käydään leskisille, niin saadaan välillä levähtää!»
  »Hyvä on, hyvä on! Täss' on minun parini.»
  Piiri hajautui ja järjestäysi samassa tuokiossa pitkäksi
  leskenjuoksu-riviksi.
  »Minäkö se leskeksi jäin? Yhtä kaikki, pian tästä suruvuodesta
  päästään.--Viimeinen pari ulos!»
  Parikkaat vilistivät kumpikin puoleltaan, leski kirmasi keskeltä.
  Paikka olikin kuin leskenjuoksukentäksi luotu: loivaa viettoa sekä eteen
  että sivuille.
  Leskellä oli tiukat paikat, sillä parikkaat olivat yksituumaisia. Ne jo
  kaarsivat kaukaa yhteen.
  »Hehei, lisääppäs höyryä, sinä leskimies!» nauroivat katsojat.
  Ja leski lisäsi, vihkasi parikkaiden yhtymäkohtaan niin, että tanner
  tömisi. Ja ennätti paraiksi. Tyttö pyörsi ympäri, sujahti vasempaan ja
  poltalti takakaareen, mutta otti liian pienen kaaren ja joutui kiinni.
  »Ympäri käydään, yhteen tullaan!»
  Leikkiä jatkettiin yhä yltyvällä rattoisuudella. Se oli semmoinen tuuli
  tänään, että kaikki huvitti; jokainen hiukankaan harvinaisempi käänne,
  väistö ja pyörrös otettiin raikuvalla riemulla vastaan.
  Nyt oli Olavi leskenä. Seisoi lähtövalmiina rivin edessä ja katsoi
  pälyen sivuilleen.
  »Viimeinen pari!»
  Se oli epätasainen pari. Poika paksu, ahvenhartiainen savenkääntäjä;
  tyttö pieni, solakka, tuskin seitsemäntoista korvilla.
  Poika puoleltaan pemisti suurta, rehtiä kyntömiehen kaarrosta, tyttö
  suikasi kuin kärppä miltei suoraan ohitse, jotta punainen pusero vilahti
  ja auvennut letinpää lehahti koholle ilmaan. Olavi poltalti jälessä.
  »Sillälailla, sillälailla!» huudettiin joukosta.
  Tyttö juoksi ensin kotvan suoraan, eikä Olavi päässyt paljoakaan
  lähemmäksi. Mutta sitte alkoi tyttö kaartaa kentän poikki. Olavi
  oijusti, lisäsi vauhtia ja pääsi jo aivan kintereille.
  »Nyt, nyt!» kuului kentän laelta.
  Tyttö vilkasi syrjäsilmällä hätäisesti taakseen, näki takaa-ajajan jo
  ojentavan kättään ja teki äkkikäännöksen. Humahdus--Olavi suikahti
  nurmikolle suulleen.
  Tytön silmät välähtivät veitikkamaisesti, kisapaikalta helähti raikas
  nauru.
  Se nauru olisi Olavia harmittanut, mutta hän oli tytön kääntyessä nähnyt
  jotain muuta:
  »Jumala, sellaiset silmät! Kuinka minä en ole niitä ennen huomannut?»
  Hän kapsahti kuin raketti ylös, ja nyt uudelleen peräkanaa kentän
  poikki.
  Ahvenhartiainen laidallaan teki toivottomia kaarroksia.
  »Älä suotta pälyilekkään!» huudettiin hänelle. »Kyllä se sen nyt vie.»
  Ahvenhartiainen pysähtyi ja jäi levollisena odottamaan.
  Mutta kentän toisella laidalla oli kiista kiihkeimmillään. Olavi oli yhä
  lähentynyt ja päätti itsekseen: nyt minä sinut otan, kaarratpa ylös- tai
  alaspäin!
  Tyttö huomasi vaaran ja kaarsi alaspäin. Mutta kääntyessä irtausi
  ulomman jalan kenkä ja lensi korkeassa kaaressa ilmaan.
  Kisakentältä remahti raikuva riemuhuuto.
  Tyttö pysähtyi neuvottomana. Olavi unohti takaa-ajon ja katsoi vain
  kenkään. Juoksi sitte äkkiä muutamia askeleita ja otti putoavan kengän
  koppina ilmasta.
  Uusi, entistä valtavampi riemuhuuto kisapaikalta.
  »Se se oli! Sillälailla, sillälailla!»
  »Älä antau, älä antau kengätönnäkään!» kiihottivat tytöt. Tyttö
  puhaltihe uudelleen juoksuun. Olavi kenkä kädessä.
  Sitä kelpasi katsella! Se ei ollut enää tavallista leskenjuoksua, se
  oli kiistaa voitosta tai tappiosta--kiistaa, joka kiihdytti
  katselijoitakin ja jakoi ne kahteen puolueeseen.
  Tyttö kiisi kuin sukkula. Solakka varsi oli sirossa kaaressa ja pää
  uljaasti koholla. Letti oli auvennut kokonaan ja hajautunut tukka
  hulmuili kuin vaalea harja pitkällä jälessä. Punainen sukka vilahti tuon
  tuostakin helman alta.
  Eikä se ollut Olavistakaan enää tavallista leskenjuoksua. Nyt ei ollut
  kysymys vain parikkaan saavuttamisesta, vaan nuoren villivarsan
  kesyttämisestä--tulisilmäisen, vaaleaharjaisen, punasukkajalkaisen
  villivarsan.
  He saapuivat kentän vasempaan laitaan, juoksijain väliä oli enää vain
  sylen verran.
  Vihdoinkin! ajatteli Olavi, pitäen varalla milloin tyttö kaartaisi
  ylöspäin.
  Vaan tyttöpä kääntyi taasenkin alaspäin. Ja siinä käänteessä näki Olavi
  semmoista, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt--tytön lantion
  kaarroksen, notkeain vyötäisten taivahduksen ja pään sorean heilahduksen
  taaksepäin. Hän oli niin lähellä, että tytön hiukset hulmahtivat aivan
  hänen kasvojensa editse--hän ei tiennyt varmaan sattuivatko ne, vai
  ilmako se vain poskille värähti. Ja tytön silmistä pilkahti säihkyvä
  sädekimppu, joka ilkamoi, kutsui ja kiihotti.
  Gaselli! välähti Olavin mieleen--kuva jostakin ennen lukemastaan
  kirjasta. Gasellin silmät, gasellin sorja juoksu. »Gaselli!» pääsi
  häneltä ääneen kuin voitonhuuto ja hän kiisi kuin hurja jälessä.
  Tyttö kirmasi vinosti kentän toisessa päässä olevan pienen kummun
  rinnettä ylös.
  »Kas, kas!» kuului kisapaikalta. »Sepä jäniksen-ajoa!»
  Punainen sukka vilahti kummun laella, Gaselli katosi sen taakse,
  metsästäjä jälessä.
  Loppukiista oli lyhyt. Tyttö oli jo väsähtänyt ja oli tahallaan juossut
  kummun yli, päästäkseen kaikkien nähden tappaamasta. Olavi kiisi kuin
  vimmattu rinnettä alas. Tyttö katsahti taakseen, väisti vielä
  vaistomaisesti vartalollaan, mutta tunsi samassa Olavin molempien käsien
  tarttuvan ympärilleen.
  »Gaselli!» huusi nuorukainen voitonriemuisesti. Mutta vauhti oli liian
  ankara, he kadottivat tasapainonsa ja kaatuivat molemmat yhdessä, silmä
  silmään uponneena--ja vierähtivät vielä kerran nurmella ympäri.
  Se oli kuin unennäköä Olavista, hän ei tiennyt miten tuo kaikki oli
  tapahtunut. Hän tunsi vain että tyttö lepäsi miltei poikittain hänen
  rinnoillaan ja että hänen valtoimet hiuksensa olivat valahtaneet hänen
  kasvoilleen. Ne tuntuivat ikäänkuin hyväilevän häntä kiihkeän
  ponnistuksen palkkioksi, ja ne olivat vähällä hänet tukehuttaa. Hän
  katsoi katsomistaan tytön hehkuviin kasvoihin ja noihin ihmeteltäviin
  gasellinsilmiin, pitäen yhä hänen ympäriltään samalla otteella, mikä oli
  kaatuessa ollut. Hän olisi tahtonut ummistaa silmänsä ja
  uneksia--kaatumisesta ja gasellinsilmistä...
  »Mutta hyvä ihme, muut odottavat!»
  He katsahtivat toisiinsa hätääntyneinä ja irtausivat, mutta olivat niin
  hämillään, että tuskin kykenivät nousemaan. Olavi vihdoin haki kaatuessa
  syrjään lentäneen kengän ja ojensi sen tytölle:
  »Pane pian jalkaasi, sitte lähdetään!»
  Tyttö pani, mutta oli vieläkin niin hämillään, että jäi siihen
  paikkaansa seisomaan.
  Harmin puna lensi Olavin kasvoille. Häntä harmitti oma hämmennyksensä ja
  häntä harmitti tytön saamattomuus.
  »Tule!» sanoi hän käskevin katsein ja ojensi kätensä. »Juostaan!»
  Heidät otettiin hurraahuudolla vastaan, kun he juoksivat käsikkäin
  kummun rinnettä alas.
  Mutta kisapaikkaa lähetessä valtasi Olavin uudelleen hämmennys. Hänen
  piti suorastaan purra hammasta näyttääkseen levolliselta.
  »Hyvin juostu, hyvin juostu!» huudettiin joka taholta.
  »Ohoh, Olavi! Kengän sait ja kengän pitäjänkin, mutta kylläpä
  punotatkin!»
  »Vähemmästäkin!» sai Olavi vaivoin esiinpuristetuksi.
  »Viimeinen pari ulos!»
  »Ei, ei! Ei pilata sellaista juoksua; ei semmoista saa joka päivä
  nähdä!»
  »Oikein! Jo tätä riittääkin kerrakseen!»
  Olavin silmä loisti ja hän vilkasi salavihkaa hymyillen Gaselliin.
  »Mutta me tahdomme vielä hiukan pyöriä ennenkun erotaan!» sanoivat
  tytöt.
  »Ka pyöritään!»
   Mitä nuo tähdet merkitsee,
   joita meidän kohdall' on kaksi?
   Että tyttö ja poika toisilleen
   on tullut jo rakkahaksi!
  »Onpa se kaunis laulu!» ajatteli Olavi ja puristi tietämättään
  rinnallaan astuvan Gasellin kättä. Tyttö otti kiinteämmän otteen.
  Samassa joku vei Olavin piirin keskelle.
   Mitä nuo tähdet merkitsee,
   joita meidän kohdall' on neljä?
   Omalle tytölle kättä annan
   ja muille käännän seljän!
  »Enpäs minä noitakaan sanoja ole ennen huomannut», jatkoi Olavi
  mietteitään, ojentaen Gasellille kätensä.
   Mitä nuo tähdet merkitsee,
   joita meidän kohdall' on viisi?
   Toivon on loimet ja kaihon kuteet
   ja lemmenlangasta niisi!
  »Olkoon vaikka kultalangasta», sanoi joku nauraen, »mutta kyllä ainakin
  meidän pitkämatkaisempien pitää jo lähteä.»
  »Ei mitään eriseuraisuutta; yhdessä sitä lähdetään, kun lähdetään. Mutta
  sitä ennen vielä pieni loppupyörähdys!»
   Enkä mä sinusta eroais,
   en eroais,
   vaikk' kivet kiljuis,
   maa halkeis,
   puut puhkeis,
   meri mustaksi muuttuisi
   En eroais, en eroais!
  »Mutta erota sitä nyt pitää, vaikka itku pääsisi! Hyvästi, hyvästi!»
  Eri haaroille erkanevat kattelivat toisiaan hyvästiksi.
  Olavi aikoi juuri lähetä tyttöparvea, mutta samalla hänen edessään
  seisoi syvä, avonainen, sininen katse--Metsänneito! Se katse oli tyyni
  ja rauhallinen, niinkuin ennenkin; mutta siinä oli samalla jotain
  muutakin, joka tunki naskalina Olavin lävitse. Hän tunsi itsensä
  syylliseksi ja kavahti kalpeaksi kuin palttina. Ei voinut astua askelta
  eteen eikä taakse, tunsi vain kuinka sininen katse yhä tähtäsi häneen.
  Mutta siihenkään hänen ei sopinut jäädä seisomaan. Hän kohotti arasti
  katseensa Metsänneitoa kohti, mutta se sattuikin hiukan syrjään ja
  kohtasi erään toisen silmäparin. Sekin katsoi häneen--kysyen,
  ihmetellen, ja sitte siitä tulvahti sellainen kimppu kirkkaita,
  säihkyviä säteitä, että kaikki muu soentui hänen ympärillään ja veri
  syöksähti jälleen kuumottaen poskille.
  »Hyvästi!» Hän kohotti koko tyttöparvelle yhteisesti hattuaan ja kääntyi
  selin.
  Nuoriso hajausi kukin suunnalleen.
   »Enkä mä sinusta eroais,
   en eroais!»
  kuului kotiin menevien Metsäkulman poikien laulu joen toiselta puolelta,
  kun Olavi astui kotipellon rinnettä ylös.
   »En eroais, en eroais!»
  toisti Olavi hyräillen--outo, päättäväinen, miltei hurjanriemukas ilme
  kasvoillaan.
  
  
  3. ÄIDIN KATSE
  
  Kevätyön hämärä oli astunut tupaan ja istuutunut peräpenkille. Kaikki
  oli hiljaista.
  »Onko se siinä taasen?» kysyivät suuren astiakaapin hyllyillä etunojossa
  lepäävät lautaset. Sillä he olivat ylemmillä hyllyillä ja heillä oli
  muutenkin huonompi näkö.
  »On!» vastasivat alihyllyillä olevat lusikat surullisesti.
  He tarkottivat harmaata miehen hattua, joka lepäsi hyllyn, ruokakaapiksi
  ulkonevan alaosan kansilaudalla. »Se on nyt jo toinen yö», jatkoivat
  lautaset.
  »Niin on!»
  »Yöllä tulee ja yöllä menee--ei täällä ole ennen sellaisia näkynyt?»
  ihmettelivät taasen lautaset.
  »Se on tyttö nyt siinä ijässä!» hymähti kerma-astia, joka seisoi
  kahvilautasten takana eikä voinut mitään nähdä, mutta tiesi hyvin mistä
  oli puhe.
  »Ja poika kanssa!» lisäsi sokeriastia merkitsevästi.
  Lautaset kohauttivat paheksuen olkapäitään: kerma-astia ja sokeriastia
  olivat tunnetut kevytmielisistä puheistaan.
  Sitte oltiin hetkinen vaiti.
  »Ihmetyttää mitä ne oikein keskenään puhelevat?» virkahtivat taas
  lautaset.
  »Ei tänne voi mitään kuulla, ne kuiskailevat», vastasivat lusikat.
  Sitte kukin painautui omiin mietteisiinsä.
  »Voi kuinka minä sinua odotin!» kuiskasi tyttö, kiertäen lämpimät
  käsivartensa nuorukaisen kaulaan. »Minä niin pelkäsin että jos sinä et
  tulekkaan, että jos olisi joku este sattunut.»
  »Kuinka voisi semmoista sattua, kuka voisi minua estää sinun luoksesi
  tulemasta? Mutta minä en päässyt aikaisemmin--minä en tiedä miksi äiti
  oli tänä iltana niin kauvan ylhäällä.»
  »Vaan jospa...» alotti tyttö, mutta kiihkeä suudelma sulki hänen
  huulensa.
  »Jos tietäisit», jatkoi nuorukainen hetken päästä, »kuinka minä olen
  sinua kaivannut ja koko päivän vain odottanut että ilta joutuisi. Siitä
  asti kun minä sinun gasellinsilmäsi näin, en ole voinut muuta ajatella.»
  »Niinkö, Olavi?» Tyttö puristausi lujempaan.
  »Ja tiedätkö, mitä minä tänään ajattelin, kun olin pellolla kyntämässä?
  Minä ajattelin että kun sinä olisit pieni kukka, niin minä kiinnittäisin
  sinut rintaani, että voisin alati sinua katsella. Taikka kun sinä olisit
  pieni omena, niin minä kantaisin sinua taskussani, ja ottaisin sinut
  aina salaa esiin, puhelisin sinulle ja leikkisin sinun kanssasi, eikä
  kukaan tietäisi mitään.»
  »Kuinka sinä puhut kauniisti, Olavi!»
  »En minä olisi voinut uskoa, vaikka kuka olisi sanonut, että rakkaus on
  tällaista. Se on niin kummallista--tiedätkö, minä tahtoisin...»
  »Mitä sinä tahtoisit? Sano!»
  »Puristaa sinut kuoliaaksi--tällälailla!»
  »Kunpa minä saisinkin sillälailla kuolla--nyt, tähän paikkaan!»
  »Ei, ei! Tukehuttaa minä sinut tahtoisin--yhteen ainoaan loppumattomaan
  suudelmaan.»
  Hämärä räpäytti silmiään--ja ummisti ne hiljalleen kiinni. Niinkuin
  joku olisi koskettanut eteisen oveen, niinkuin se olisi liikahtanut.
  Kaksi päätä kohoutui, kaksi sydäntä miltei lakkasi lyömästä.
  Ja taasen uudelleen, selvemmin--niinkuin ovi olisi työnnetty selälleen.
  Nuorukainen kohosi istualleen, tyttö tarttui tyrmistyneenä hänen
  käteensä.
  Ja nyt jo aivan selvästi--askeleita, jotka lähenivät. Raskaita,
  viivähtäviä askeleita, niinkuin tulija olisi ollut lopen uupunut, tai
  epäilisi astuakko eteenpäin vai palata.
  Veri pakeni nuorukaisen kasvoilta. Se oli kuin uskomatonta unta, ja
  kuitenkin hän tunsi nuo askeleet pettämättömästi--olisi tuntenut
  tuhanten joukosta.
  »Minun täytyy nyt lähteä!» Hän puristi tytön kättä niinkuin olisi
  tahtonut sen musertaa ja tarttui hätäisesti hattuunsa. Astiat
  hyllyillään vavahtivat.
  Nuorukainen hoiperteli ovea kohti, vaistomaisesti, mitään näkemättä.
  Tarttui kädensijaan, mutta ei ollut voimaa avata.
  Sitte tuntui niinkuin hänen kuitenkin pitäisi mennä--hänen tähtensä,
  joka vuoteessa värisi, ja vielä enemmän hänen tähtensä, joka eteisessä
  seisoi. Ovi avautui ja painui jälleen kiinni.
  Hämärässä eteisessä seisoi vanha vaimo. Hän seisoi liikkumatonna kuin
  patsas, kasvot näyttivät ryppyihinsä kivettyneiltä ja katseessa kuvastui
  sellainen suru ja tuska, että nuorukainen tunsi lyyhistyvänsä kokoon
  kuin raskaan painon alla.
  Kului hetki ja toinen, kumpikaan ei liikahtanut.
  Vanhan piirteet näyttivät häipyvän ja sulavan pois--jälelle jäi
  ainoastaan katse. Se näytti äkkiä värähtävän, ja sitte ei nuorukainen
  nähnyt enää mitään, vaan tunsi kuuman virran tulvahtavan luomiensa
  välitse.