Kyläkertomuksia - 1

  
  
  KYLÄKERTOMUKSIA.
  
  Kirjoitti
  Arne Garborg
  
  Suomentanut
  Minna Canth
  
  Ensimmäisen kerran julkaissut
  G. W. Edlund 1886.
  
  
  Esipuhe.
  
  _Norjan kirjallisuus on runsastuotteinen. Jokainen vuosi ilmestyy uusia,
  arvokkaita teoksia. Ibsen, Björnson, Kielland ja Lie ovat väsymättömiä,
  heitä seuraa kintereissä koko joukko nuoria, toivorikkaita
  kirjailijoita. Ja he menevät yhä eteenpäin, pysähtymättä mihinkään
  voitettuun asemaan; aatteiden moninaisuus, katsantotapojen alkuperäisyys
  on heidän voimansa._
  _Nuorempien kirjailijoiden joukossa on *Arne Garborg* viime aikoina
  herättänyt suurta huomiota kirjoillaan "Ein Fritenkjar" ja
  "Bondestudentar" sekä viimeksi lyhyemmillä kertomuksilla, joista tässä
  muutamia käännettyinä esiintuodaan suomalaiselle yleisölle. Hän
  kirjoittaa kansanmurteella, jo silläkin osoittaen, mihin suuntaan hänen
  pyrintönsä käyvät. Georg Brandes lausuu Arne Garborgista
  aikakauslehdessä "Tilskueren" muun muassa seuraavaa:_
  _"Hän käyttää kirjoituksissaan mielihalulla sanaa *intens*; se kuvaa
  koko hänen olentonsa. Siinä on jotain jännitettyä, semmoista, joka
  käyttää täyden voimansa, kaikessa mitä hän eteen ottaa. Hänellä on
  uskovan polemikerin luonto, hän käyttää erityisiä tapoja, kiistelevää,
  puolustavaa, hyökkäävää, kertovaa, kuvaavaa, leikillistä esiintyen aina
  julistajana sekä kurittajana. Hän on jo päässyt kehityksensä perille ja
  ilmestyy nyt ei ainoastaan kirjailijana vaan myöskin miehenä, joka
  muuten norjalaisessa kirjallisuudessa ei olekaan niin tavatonta kuin
  usein muiden maiden. Hänellä on suuret voimat -- johdonmukainen
  ajattelija, jonka suonissa talonpojan ja taiteilijan veri virtaa -- ja
  hänellä on rikkaat voimat; sillä paitsi sitä, että hän on kriitikeri,
  joka innolla harrastaa selvyyttä, ja jonka stiili on loogillinen, hän
  myöskin on samalla todellinen runoilija, ja tuntee perinpohjin sen
  pienen piirin ihmissieluja, jotka hänen kotimaansa suhteet ovat
  synnyttäneet; ja hänellä on sekä elävät värit, että hieno, hyvin
  kätketty ja valtavasti vaikuttava ironia käytettävinään, kun hän kuvata
  tahtoo. Hänen taiteensa on karaktäri-taidetta ja siinä juuri sen voima
  on tähän saakka ilmestynytkin._
  _Samoinkuin Aleksander Kielland, joka on pari vuotta Arne Garborgia
  vanhempi, kirjailijana kokonaan kuuluu tuohon korkeampaan keskisäätyyn
  josta hän on lähtenytkin, ja jota hän taidolla kuvaa, edustaa Arne
  Garborg taas "uutta yhteiskuntakerrosta", joksi Gambetta sen nimittää.
  Hän on köyhän talollisen poika, joka vähitellen on valloittanut
  itselleen koko aikansa kehittyneimmän sivistyksen ja seisoo nyt
  ensimmäisessä rivissä oman säätynsä kasvattajana Norjassa ja kuuluu
  samalla pääkaupungin etevimpien henkien lukuun, on voimakas puhuja ja
  vielä voimakkaampi taistelija ylioppilasmaailmassa ja
  sanomakirjallisuudessa, esiintyen varsinkin uuden ajan teoloogisen
  katsantotavan puolustajana, on yhtähaavaa runoilija murrekielellä ja
  kriitikeri yleisellä kirjoituskielellä._
  _Arne Garborg syntyi 25 päivä tammikuuta 1851 Jäderissä, kolme tai neljä
  penikulmaa Stavangerista. Seutu, jossa hän maailmaan tuli, on jylhimpiä
  ja raivaamattomimpia pohjoisista rantamaista, todellinen vastekuva
  Danten helvetille; elämä on jo aikaiseen näyttänyt hänelle karkean
  muotonsa._
  _Hänen ensimmäinen suurempi teoksensa murteellisuuksien puolustamiseksi
  ilmestyi 1877. Se on kirjoitettu pontevuudella ja innolla. Hän siinä
  taidokkaasti kumoo suuren osan tyhmiä väitteitä, joita oli tehty
  norjalaista murteenharrastusta vastaan, jättäen kuitenkin yhden ja
  toisen enemmän perustetun ja vähemmän ennakkoluuloisen epäilyksen
  koskettamatta syrjään._
  _Kuinka vähän Garborgin ajatussuunta jo siihenkin aikaan oli Norjassa
  vallitsevain luokkien suosiossa, näkyy siitä, että hänen täytyi
  lahjoittaa tämän ensimmäisen suuremman teoksensa eräälle tuntemattomalle
  kirjapainon-omistajalle Bergenissä, kun Kristianiassa ei yksikään
  kustantaja tahtonut ottaa sitä vastaan. Murrekysymys oli silloin
  ainoastaan oppositionin ohjelmassa; murremies oli siihen aikaan samoin
  kuin myöhempään vasenmies tai vapaa-ajattelija se, joka tahtoi osoittaa
  mieltymystään yleiseen kansaan ja inhoaan sivistyspöyhkeyteen, sen
  ylpeyksineen ja tekopyhyyksineen._
  _Vuoden kuluttua ilmestyi nyt hänen merkillinen kertomuksensa *Ein
  Fritenkjar* (Vapaa-ajattelija), Garborgin ensimmäinen suurempi runokoe.
  Se on novelli, joka oikeastaan on puhtaasti lyyrillinen, hänen
  nuoruutensa myöhään herännyt lyrika. Se on tuskanhuuto, valituslaulu,
  joka patoksensa totuudella ja voimalla osoittaa, kuinka paljon
  Garborgissa on tosirunoilijan henkeä. Sillä ken ikänä lukee tämän
  kertomuksen, joka kuvaa vapaa-ajattelijan elämää Norjassa
  kärsimyksenhistoriana, martyyrin taisteluna, saa siitä vakuutuksen, että
  monivuotiset, katkerat kokemukset ovat kirjan perustuksena, niin
  tunnettua, niin "elettyä" on kaikki -- ja kuitenkin oli vaan muutamia
  vuosia kulunut siitä, kun tämä Paavali vielä oli Saul._
  _Jo kirjan nimi, mutta vielä enemmän sen syyttävä ja hyökkäävä luonne
  kauhistutti norjalaisia kirjakauppioita. Garborgin täytyi painattaa se
  omalla kustannuksellaan. Olisikin synti sanoa, että tendensi tässä
  kirjassa on kätketty. Se ilmestyy niin jännitettynä, niin voimakkaasti
  pätevänä, että karakterit oikeastaan paljon vähemmän kuin nuo
  leimahtelevat sananvaihdot herättävät vaativampien lukijoiden
  mieltymystä._
  _Kolmannen suuren kirjansa, romaanin *Bondestudentar*
  (talonpoikaisylioppilaita) lahjoitti Garborg eräälle kirjakauppiaalle
  Bergenissä, kun hän ei Kristianiassa saanut sille kustantajaa.
  "Bondestudentar" tekee käännekohdan hänen kirjailija-toimessaan. Se on
  raskas, rikas-sisältöinen kirja, vihlaisevan todellinen luonteen
  kuvauksissa, selvä tarkoituksessaan, joka on kiihoittaa norjalaisia
  talonpoikia rohkeuteen ja miehuuteen, sekä kurittaa heitä itsenäisyyden
  ja yksimielisyyden puutteesta. Melkein saattaisi sanoa tätä kirjaa
  taloustieteelliseksi, koska se selittää ja esittää taloudellista
  perustusta Norjan korkeammalle kehitykselle; mutta voimme kenties
  paremmin sanoa näin: Tämä on syvä, vakava kertomus Norjan köyhyydestä,
  sen syistä, sen laadusta ja seurauksista luonteiden surkastumisen ja
  henkisten rientojen alentumisen suhteen._
  _Norjalainen yhteiskunta on särkynyt, särkynyt syvemmin ja toisella
  lailla kuin tanskalainen, kahteen eri luokkaan: kansaan ja
  virkaluokkaan. Näiden molempain välillä on ammoittava ja leveä aukko.
  Talonpoika ei enää omista maata, jota hän viljelee, se on pantattu
  hypoteekkipankkiin ja hän tekee työtä kuin orja pankin, s. o. rahamiehen
  hyväksi. -- Minkätähden kuin orja? Sentähden, ettei hän tee työtä
  halusta; sillä hän kammoo sitä, ja olla virkamiehenä, elää turvallisesti
  ja hyvästi tuottamatonta elämää, se hänelle on esikuvana
  onnellisuudesta. Hienointa on hänestä elää niistä rahoista, joita muut
  ovat koonneet hänelle, ja sitten vaatia yhä uusia palkankoroituksia.
  Siinä on nyt seuraus, sanoo Garborg, meidän entisestä surullisesta
  historiasta, joka on vaikuttanut, että tämä maa, jonka pitäisi oleman
  työlle perustettu, Schweiz'in tai Belgian mukaan, on tullut saksalaisen
  mallin mukaan kanslian tai kirjallisuuden maaksi. Talonpoika näkee, että
  kun köyhä poika lukee itsensä papiksi, saa hän ylhäältäpäin tukea ja
  häntä autetaan esille, mutta jos hän tekee hyödyllisen keksinnön,
  jätetään hän pulaan; sillä sitä pidetään sekä maalle että yksityiselle
  niin hienona, kun saadaan teollisuuden tuotteet ulkomaalta. Norjan
  köyhyyteen on kansa itse syyllinen. Suomi vie ulos viljaa, lihaa,
  metsäriistaa ja muuta suuressa määrässä, mitä viedään Norjasta?
  Siirtolaisia. Schweiz'illä on teollisuutensa, se lähettää tavaroitaan
  ympäri maailmaa. Mitä valmistetaan Norjassa? Viinaa ja olutta. --
  Talolliset haaskaavat rajusti ja sokeasti metsiään ajattelematta
  vähääkään, että he sillä tuhlaavat maan pääomaa. Nuo suuret elinkeinot,
  laivaliike ja kalastus, johon ranta-asukkaat panevat kaikki säästetyt
  rahansa, ovat luonteeltaan onnenkauppaa; ne hävittävät kansassa
  tahdonvoiman, opettavat sitä toivomaan ja luottamaan sattumuksen apuun._
  _Kolmanteen vasta ilmestyneesen kirjaansa *Forteljingar og Sagur* (josta
  nämä "Kyläkertomukset" ovat suomennetut) on Garborg, joka vuodesta 1883
  on valtiorevisorina, vihdoinkin saanut kustantajan. Tämä kokoelma, jossa
  on seitsemän pienempää kertomusta, näyttää uuden puolen hänen
  talentistaan, tai oikeemmin ne erityiskohdissa esiintuovat meille
  melkein uuden kirjailijan._
  _*Forteljingar og Sagur* on erikaltainen kokoelma, ei mikään kirja. Se
  osoittaa, että Garborgin runoudessa vielä on kehitysaineksia, jonka
  tähden on mahdoton tehdä tulevaisuudelle kelpaavaa kuvaa hänen
  muodostaan. Hän jatkaa Kristian Elsteriä, täydentää Jonas Lietä ja
  Aleksander Kiellandia, sen helposti käsittää. Hänellä on hyvä silmä
  näkemään merkillisempiä näkökohtia. Hän huomaa valitussa esineessään sen
  varsinaiset ominaisuudet. Mutta ei hän vielä kuitenkaan ole saavuttanut
  ehdotonta taiteilijan voittoa. "Ein Fritenkjar" sisälsi pikemmin hyviä
  ja nerokkaita ajatuksia kuin syvempää ja täydellisesti tehtyä
  luonnekuvausta. "Bondestudentar", jossa päähenkilön ja monen
  sivuhenkilön psykologia on ei ainoastaan moitteeton, mutta syvä,
  esittelee tuon tuostakin puheita ja pitkiä, puoleksi oratorillisia
  replikejä, taiteellisessa katsannossa tyydyttämättömiä. Kirja oli sitä
  paitsi jotenkin raskas ja muodoton laveudessaan. Nämä viimeiset
  kertomukset ovat vihdoinkin saavuttaneet lyhyen, taiteellisen muodon,
  mutta siihen sijaan niillä ei ole edellisen romanin aatteellista
  merkitystä._
  _Onnellista oli Garborgille, ettei hän alkanut työtänsä runoilijana,
  ennenkuin hän oli selvillä siitä, mitä hän ihmisenä harrasti ja
  minkäpuolesta hän taisteli. Sen kautta on hän säästänyt itseltään ikäviä
  muutoksia. Onnellista oli myöskin, että hän alkoi tuolla varmalla
  tendensillä, joka tekee hänen ensimmäisen kirjansa enemmän syytökseksi
  kuin kuvaukseksi. Tuo välitön, puhtaasti lyyrillinen tendensi on sitä
  laatua, että kertojan mitä pikemmin tulisi päästä sen ohitse. Olemme
  näinä valtavien, henkisten murroksien aikana saaneet nähdä jotain niin
  naurettavaa, että kirjailija niinkuin Jonas Lie, joka ensimmäisissä
  teoksissaan oli, ellei suorastaan konservatiivi, niin ainakin ankarasti,
  välistä melkein arkamaisesti neutrali, vanhemmalla ijällä tendensillä
  vahingoitti muuten erinomaisen hyvin rakennetun kertomuksen *Livslaven*,
  pannen loppusanoiksi liian järeästi ja silmiinpistävästi muodostetun,
  melkein kiihoittavan syytöksen ajateltua yhteiskuntaa vastaan. Lie veti
  nopeasti jalkansa takaisin kirjoittaessaan ihanan ja rikkaan romaninsa
  *Familien paa Gilje*; mutta ei hän vieläkään ole oikein löytänyt tuota
  kapeata polkua hyökkäävän ja merkitykseltään liian vähäpätöisen alueen
  välillä. Garborgissa emme koko hänen luontoonsa nähden koskaan ole
  epäselvillä siitä, mikä se on, joka kynän hänen käteensä painoi. Mutta
  vastaisessa kirjailija-elämässään hän varmaankaan ei niinkuin
  teoksessaan "Ein Fritenkjar" tule nimenomaan esittämään vaan moraalista
  puolta kertomuksessaan."_
  
  
  HUONOA SUKUA.
  
  
  Dalen Alfhild oli kauniin tyttö koko seudussa. Kasvot lempeät ja hyvät,
  suu raikas, hiukan avoin, kun hän hymyili, silmät kirkkaat ja uskolliset
  kuin kaksi Jumalan enkeliä. Rikas hän oli ja kunniallisten ihmisten
  lapsi myöskin, ja pelkkää hyvää siitä tytöstä puhuttiin. "Ei sen
  tarvitse naimistaan katua, joka Alfhildin saa," tuumailivat vanhat.
  Ja samaa mieltä pitivät nuoret; oli niitä useampia kuin yksi, jotka
  hänen tähtensä levottomuutta kärsivät. Mutta Björn Juhon poika Haugstad
  katsoi syystä tai toisesta itsellään olevan niinkuin etuoikeuden häneen.
  Björn oli rakastanut häntä siitä saakka kuin yhdessä rippikoulua
  kävivät, ja pitkin aikaa oli heitä sen jälkeen toisiinsa puhuttu,
  vaikkei mitään varmempaa välillä ollut. Mutta Björn ei voinut häneen
  luottaa, niinkuin olisi tahtonut. Sattui usein niin, että hän Björnin
  mielestä katsoi yhtä suloisesti muihin kuin häneenkin, ja siitä Björn
  aina kävi pahalle tuulelle. Hänellä on toki liiaksi hyvä sydän, arveli
  Björn.
  Muuten niitä ei monta ollutkaan, jotka uskalsivat tarjolle tulla. Ei
  voinut kukaan varmasti sanoa, kehen hänen halunsa oli, eikä tahtonut
  kukaan mielellään kieltoa ottaa. Tuota Björn Haugstadista he useimmat
  eivät lainkaan uskoneet. Knut Åsenilla sittenkin oli paremmat toiveet.
  Hän oli kunnan esimiehen poika, suuren talon perillinen ja itse kaunis
  kuin päivä. Mutta eipä tahtonut oikein uskaltaa, hänkään. Pojat olivat
  saaneet pienen kauhun aina siitä ajasta kuin Olof Storedal kosi. Hän oli
  naapuripitäjäästä, rikas, nuori ja pulska, oikein voiman mies kaikessa
  mitä eteensä otti, hän usein tuli Daleen. Näytti siltä kuin Alfhild
  olisi häntä suosinut. Mutta kun hän kosi, tuli ehdoton kielto. Isä,
  Halvar, katsoi tyttöönsä ja kummastui. "Täytyy kait sinun joku ottaa,
  sinunkin," hän sanoi, "ja tiukalla pitää, ennenkuin parempi ilmestyy".
  "Ooh, jos parempi olla pitää, niin tottapa hän ilmestyy," arveli
  Alfhild. Mutta sen perästä pojat pysyivät etäämpänä. Parasta kun odottaa
  ja katsoo eteensä, he tuumivat. Kukapa ne jäniksen jäljet tietää;
  Alfhild oli vielä nuori, ja nuorina ovat tytöt niin itsestään-pitäviä.
  Ja silleen se jäi, siksi kuin Alfhild oli kahdenkymmenen ikäinen.
   * * * * *
  Ylä-osassa laaksoa asui Åsbjörn Hegglid. Hän oli toisesta pitäjäästä,
  oli tullut edellisen papin mukaan ja ollut monta vuotta hänellä
  arentimiehenä. Siellä hän oli koonnut itselleen rahoja, mutta niitä
  löytyi, jotka sanoivat, ettei kaikki rahat olleet rehellisesti
  ansaittuja. Åsbjörn oli suuri, vahva mies, mutta tumma ja
  harvasanaisempi kuin pitäjäläiset; hän oli kova alustalaisiaan kohtaan
  eikä seurustellut kenenkään kanssa; väki ei hänestä pitänyt ja tytöt
  häntä pelkäsivät. Hänen sukuperäänsä ei kukaan oikein selville saanut.
  Vasta monta vuotta sen jälkeen kun hän oli pitäjääsen ilmestynyt, tiesi
  huhu kertoa, että hän oli erään kauppiaan poika, joka oli tullut kiinni
  nimien väärentämisestä. Ja siitä ajasta saakka häntä kaihdettiin entistä
  enemmän ja sanottiin Musta-Åsbjörniksi.
  Pappilassa palveli silloin Sigrid niminen tyttö, jonka isä oli
  mökkiläinen. Ei hän juuri kaunis ollut, mutta suuri, roteva nainen,
  rivakka töissään, hyväluontoinen ja kiltti; Åsbjörn piti hänestä.
  Kohteli häntä paremmin kuin niitä toisia ja melkeinpä sitä varmaksi
  luultiin, että he olivat kihlatuita. Kyllä Sigridkin arvasi, että
  hänellä semmoisia tuumia oli; mutta itsepuolestaan hän enemmän pelkäsi
  kuin rakasti miestä. Tämä kaikki vaan painoi häntä kuin raskas taakka.
  Åsbjörnin silmät häntä seurasivat kaikkialla, niin, ne seurasivat häntä
  nukkuessa ja unessa, nuo suuret, kiiltävät, mustat silmät, täynnä
  ajatuksia, jotka sanomatta jäivät. Usein ajatteli hän muuttaa
  pappilasta. Mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Nuo suuret, kiiltävät
  silmät vetivät häntä puoleensa; hän tuli ikäänkuin enemmän ja enemmän
  tuon miehen valtaan eikä päässyt lähtemään hänen luotaan. Eräänä iltana
  sattui niin, että he olivat kahdenkesken. Silloin Åsbjörn puhui hänelle.
  Sigrid säikähti, hän värisi; mutta hän oli juuri kuin voimaton ja
  melkein tietämättänsä vastasi hän kaikkeen. Sen perästä he olivat usein
  yksissä. Syyspuoleen ruvettiin Sigridistä puhumaan yhtä ja toista; se
  tuotti Åsbjörnille yhä enemmän häpeätä. Hän osti Hegglidin talon laakson
  itä-osassa, jossa hän sai asua kaukana ihmisistä, vietti häitään ja
  muutti sinne ylös Sigridin kanssa. Joku aika sen jälkeen syntyi heille
  lapsi; sitten kuoli Sigrid. Pojalle annettiin nimeksi Leiv. Vanhat
  ihmiset ennustivat hänelle pahaa. Sillä hän oli huonoa sukua, he
  sanoivat, ja peri häpeätä sekä isältä että äidiltä.
   * * * * *
  Åsbjörn pestasi itselleen rengin; hänkin oli ulkopitäjäästä, sillä
  laaksosta ei kukaan tahtonut Musta-Åsbjörniä palvella. Sitten hän
  pestasi myöskin palvelustytön, jonka nimi oli Gro. Leiv kasvoi näiden
  ihmisten ja isänsä keskuudessa. Rengin nimi oli Hans; raskasmielinen ja
  synkkä mies, mutta topakka työntekoon. Välistä hän katosi ja oli poissa
  pari-kolme päivää, ja tuli sitten humalassa kotiin. Hän oli pahankurinen
  päissään, raivo ja ilkeä. Reuhtoi ja huusi, löi rikki, mitä käsiinsä
  sai, ja tahtoi aina tapella isännän kanssa. "Musta-Åsbjörn, sinä
  roisto," sanoi hän, "isäsi oli varas, ja itse olet varas; tahdotko
  tapella, niin tule; selkääsi olet ansainnut, ja selkääsi pitää sinun
  saaman!" Silloin heitti hänet Åsbjörn pellolle ja antoi hänen hoippua
  siellä kunnes nälkä tuli. Mutta semmoista sai Leiv nähdä ja kuulla, niin
  pian kuin siihen kykeni. Ei hän ihan kaikkea niin tarkkaan ymmärtänyt;
  mutta luissaan hän tunsi, että jotain pahaa ja rumaa siinä oli. Ja hän
  rupesi sitä tuumimaan ja ajattelemaan, jotta tavallaan tuli
  täysikasvuiseksi ennen aikaansa.
  Kun Leiv oli kymmenvuotias, pantiin hänet kouluun. Ensi päivänä tuli hän
  itkien kotiin. Isä kävi kalpeaksi, kun sen näki, ja kysyi, mikä oli
  hätänä. "Ne minua pilkkasivat ja sanoivat kerjäläiskakaraksi," kertoi
  Leiv. Åsbjörn pani päälleen ja meni puhuttelemaan opettajaa. Silloin
  Leiv hiipi Hansin luokse, joka oli vajassa ja laitteli rekeä. "Oletkos
  itkenyt, poika?" kysyi Hans. Leiv ei vastannut. "Mitäs pidit koulusta?"
  kysyi Hans. "Sinne en sen koomin mene!" uikutti Leiv. "Hm; elä, elä,"
  vastasi Hans ja rupesi viheltelemään.
  -- "Kuule Hans?" -- "Noo?" -- "Olenko minä toisenlainen kuin muut
  pojat!" -- "Kuinka tulit sitä ajatelleeksi, tolvana?" -- "Ne eivät
  pilkanneet muita". -- "ohoo," sanoi Hans, "koska on päästy niin
  pitkälle, lie parasta, kun saat kaikki tietää". Sitten alkoi Hans
  kertoa, mitä tiesi hänen isästään ja äidistään. Ja teki sen semmoisella
  ilolla, että Leiviä peloitti. Lopuksi sanoi Hans: "Ja sitten voit myös
  painaa mieleesi, että olet kehnoa juurta, joka merkitsee sitä, että saat
  olla hylkynä ja pilkkana kaiken ikäsi ... niinkuin monet muut, ha, ha!
  Mutta sillä saat lohduttaa itseäsi, ettei sinulle yksin niin käy; ja jos
  tahdot olla viisas, otat maailman samalta kannalta kuin sekin sinut".
  Leiv meni sisään, istui uunin nurkkaan ja itki. Ei hän juuri paljoa
  ymmärtänyt siitä, mitä oli kuullut, mutta häntä peloitti; eikä hän
  tiennyt parampaa neuvoa kuin turvautua kyyneleihin. Hans lähti
  kartanolta pois ja askelet veivät kapakkaan.
  Åsbjörn tuli kotiin; hän oli puhunut opettajan kanssa. "Nyt voit
  rauhassa mennä takaisin kouluun taas," sanoi hän; "nyt ei ole ketään,
  joka uskaltaa sinua hätyyttää". Leiv yhä vaan itki. Åsbjörn rupesi
  vihdoin kyselemään häneltä ja sai tietää, että Hans oli kertonut pojalle
  menneistä ajoista... Åsbjörn silloin heti Hansin jäljessä. He tapasivat
  toisiaan etäämmällä kylässä. Siellä Åsbjörn löylytti Hansia niin että
  tämä sen perästä makasi sairaana pitkän aikaa. "Ja tahdotko enemmän,"
  sanoi Åsbjörn, "niin tule vaan Hegglidiin kerran vielä, ja minä takaan
  että loput saat!" Kerrottiin Åsbjörnin olleen aivan raivossaan, kun hän
  sen sanoi. Hans ei tietysti koskaan enää Hegglidiin mennyt.
  Aina siitä saakka puhui Åsbjörn pojalle pahaa kyläläisistä. "Ne ovat
  roistoja kaikkityyni," hän sanoi, "täynnä valhetta ja ilkeyttä, mutta
  itsestään pitäviä ne ovat ja kopeita; juuri kuin ei maailmassa muut
  ihmisiä olisikaan. Minä olen ulkopitäjäästä, minä ja sitä varten ovat he
  ruvenneet minua vihaamaan ja valehtelemaan minusta ... ja tahtovat nyt
  tehdä sinulle samoin. Mutta elä välitä siitä. Mene sinä vaan kouluun ja
  jos siellä yksikään uskaltaa niin paljon kuin nenäänsä sinulle
  nyrpistää, niin ... anna nyrkkiä, siksi kuin muuttaa mielensä". Leiv
  teki niin, ja kun hän ikäisekseen oli tavattoman väkevä, ruvettiin häntä
  pian pelkäämään. Mutta aina Leiv sittenkin sai tuntea, ettei hän
  toverien piiriin kuulunut ja ettei häntä toisten vertaisena pidetty.
  Åsbjörn sai uuden rengin; hänen nimensä oli Lasse. Hän oli
  hyväluontoinen ja iloinen mies, josta Leiv pian rupesi pitämään, ja ensi
  kerta se oli, kun Leiv jostakusta välitti. Lasse kertoi pojalle satuja
  ja tarinoita ja opetti häntä tanssimaan sekä Hallingia että
  Juoksutanssia; "sillä kun sinä kerran menet kosimaan, täytyy sinun osata
  olla ihmisten kanssa!" sanoi Lasse. Leiv ujostui ja suuttui, ja Lasse
  nauroi; mutta tanssivat he kuitenkin ja Leiv oli mainion hyvä oppimaan.
  Sitten Lasse mielellään puhui tytöistä ja muuta sen semmoista, jota
  Leivin ei ollenkaan vielä olisi tarvinnut tietää, ja josta hän ei
  suuresti välittänytkään. Mutta hän sai myöskin tietää hyviä asioita.
  Kerran -- Leiv lienee silloin ollut noin kolmannellatoista -- puhui hän
  siitä, mitä Hans oli sanonut hänen suvustaan, ja joka hänessä aina kyti,
  vaikka iloiseltakin näytti. "Joutavia," sanoi Lasse. "Huonoa sukua! Mene
  sinä Amerikaan ja tee työtä, että tulet rikkaaksi, ja kun sitten tulet
  kotiin taas, niin voit, totta maarin, kosia Dalen Alfhildiä, jos mielesi
  tekee".
   * * * * *
  Kun Leiv siksi varttui, että oli jo rippikoulunsa käynyt, koetti Lasse
  usein saada häntä nuorten joukkoon. Mutta Leiv ei koskaan tahtonut. Hän
  pelkäsi pitäjäläisiä. Hän tunsi itsensä niin pieneksi noiden karsaiden
  silmien alla, joita ihmiset hänelle antoivat. En minä kuulu sinne, hän
  ajatteli. Enin hän pelkäsi naisväkeä, sillä heitä hän ei voinut lyödä,
  jos tiuka tuli. Ja vihaksi pisti, kun ne virnuivat. Hän juoksi heitä
  pakoon, kun vaan voi. Mieluimmin juoksi hän kaikkia pakoon. Kurjaa se
  tosin oli hänestä itsestäänkin. Pitäisihän minussa olla miestä siinä,
  missä heissäkin, ajatteli hän ja pui nyrkkiä. Mutta taas kun näki heitä,
  juoksi hän pakoon yhtä hyvin, jos suinkin pääsi.
  Hän oli yhdennelläkolmatta ennenkuin tämä antaantui. Mutta silloin hän
  eräänä talvena jo halusta kuunteli, kun Lasse puhui kauniista tytöistä.
  Seuraavana keväänä kävi hän useammin kirkossa kuin ennen. Ja niin hän
  eräänä päivänä huomasi, että saattaa tyttöäkin ystävänään pitää.
  Samassa hetkessä heräsi pojassa ikäänkuin uusi elämä. Mieli kävi niin
  lauhkeaksi ja ajatukset niin huimaaviksi. Vereen syttyi kummallinen
  tuli: vilpeä ja tuskallinen. Hän katsasti tyttöihin ja ujostui, rintaan
  pisti kun ne hymyilivät, mutta iskikö joku heistä silmänsä häneen,
  silloin hän lensi punaiseksi aina tukanrajaan saakka. Kun hän sinä
  päivänä tuli kotiin, huomasi hän Hegglidissä olevan ikävää ja autiota.
  Tupa oli ahdas ja pimeä, isä hiljainen. Lasse oli ulkona; Leiv pujahti
  metsään. Siellä hän astuskeli ympäri auringon ja varjojen välillä; hänen
  hiljan heränneet himonsa synnyttivät tunteita ja ajatuksia, samoinkuin
  päivärinteinen mäki keväällä kukkia ja vihantaa heinää kasvaa. Hän oli
  sekä terve että sairas. Tuossa nousi metsä nuorena ja mehevänä; tummat,
  raskaat kuuset uiskentelivat auringon paistavassa sinessä, tunturein
  huiput kohosivat puhtaina ja valoisina. Ilma oli ylenevä ja selvä, tyyni
  ja kuultava aina taivaasen saakka, ja syvä se oli kuin meri, täynnä
  päivänkirkkautta ja liiteleviä lintuja. Tämä on kaunista tämä, ajatteli
  Leiv, kun katseli ylös.
  Yhteen tyttöön oli Leivin huomio erityisesti kääntynyt. Hän oli suuri ja
  pulska, ennemmin väkevä kuin hoikka, hänellä oli leveä rinta ja vahvat
  olkapäät, raikas, totinen suu ja tummat, kirkkaat silmät. Mutta sitten
  oli vielä eräs toinen, johon hän myöskin oli silmänsä luonut. Tämä oli
  pienempi ja hienompi; suussa ja silmissä oli suruisen lempeä hymyily,
  joka häntä suuresti viehätti, tukka oli ruskea ja tavattoman paksu. Nämä
  molemmat nousivat ja laskivat hänen raskasunisessa mielessään kuin
  meren-neidit laineiden harjanteilla; hän kulki kuin harhassa, eikä
  tuntenut maata jota polki.
  Yhtäkkiä hän pysähtyi. Kuuli viulujen soittoa ja iloisten äänien kaikua;
  ymmärsi, että jossain nyt tanssittiin; ja kun hän tarkemmin kuunteli,
  sai hän selville, että mahtoi olla Haugstadissa tanssit! Veri syöksi
  rintaan, sydän hakkaili ja tempoi -- uskaltaisiko hän mennä tuonne alas?
  Siellä saisi hän nähdä kaikki nuo kauniit tytöt, joita hän tänään oli
  tavannut, ja muita vielä lisäksi; jokohan uskaltaisi? Hän ei tätä ennen
  ollut vielä seuroissa käynyt. Mutta kerta ensimmäinen. Minkätähden hän
  olisi huonompi muita.
  Halu veti, mutta pelko esti. Vaan hän rohkaisi mieltään. "Tästä
  raukkuudesta täytyy tulla loppu", sanoi hän, ja astui Haugstadia kohti.
  Kun tuli lähemmäksi taloa, alkoi pelko kasvaa; hän pysähtyi usein ja
  kuunteli. Mutta hän meni eteenpäin. Raukkuudesta _täytyi_ tulla loppu.
  Jopa hän viimein oli pihassa. Mutta täällä ajatteli hän hiukkasen viipyä
  ja katsastaa, keitä sisässä oli. Ladon luona hän seisoi ja kuunteli.
  Kylläpä tuo viulu soi kauniisti. Siinä oli sekä itkua että iloa, mutta
  kaikki niin hienoa, niin kevyttä ja niin ihmeellisen luontevaa. Hänelle
  tuli rajaton halu päästä tanssimaan. Ja tänä iltana sen piti tapahtuman.
  Hän tahtoi olla ilossa mukana. Olipa hän täysikäinen nyt. Hän tahtoi
  olla mukana, niinkuin toisetkin.
  Paljon oli ihmisiä juhlassa. Ne lauloivat ja telmivät ja nauroivat.
  Kaikki olivat iloisia. Ikkunasta hän näki, kuinka ne liehuivat ympäri.
  Hienoa joukkoa siellä oli, kylän parasta; heillä ei ollut mitään
  hävettävää, heillä. Saivat mennä ja tulla niinkuin tahtoivat; ei heille
  kukaan irvistellyt. Hyvää sukua he olivat ja kuuluivat kaikki
  pitäjääsen. Ja kaikilla heillä oli omat tuttavansa. Joka pojalla oli
  tyttönsä, joka tytöllä poikansa. Kyllä saivat mielin määrin teuhata ja
  hyppiä ja polkea jalkaa sekä lattiaan että kattoon. Heillä oli siihen
  oikeus.
  Leiv kävi kerrassaan noloksi. Mitä hänen oli tekemistä tuolla. Kuka
  häntä kaipasi. Ei hän tuntenut ei kissaakaan. He vaan pilkkaisivat
  Musta-Åsbjörnin poikaa, jos hän uskaltaisi sisään astua. He
  kummastelisivat ja mulkoilisivat häneen ja ilkkuisivat. Tuo
  kerjäläispoika! Tuo onneton! "Semmoisia emme huoli hyvään seuraamme!"
  Leiville nousi hiki päähän, siinä missä hän seisoi, kylmä hiki. Häneen
  pisti kuin veitsellä joka kerran kuin tytöt nauroivat. Iloisia he olivat
  siellä, eivät he Leiv Hegglidiä kaivanneet. Poikia seisoi portaalla ja
  ne puhelivat naisille sisäpuolella. Heidän, miekkoisten, ei tarvinnut
  naisia paeta, eikä naisten heitä. Hän seisoi ja tuijotti ja kuunteli ja
  kadehti heitä niin että oli vähällä juosta esiin ja lyödä heitä
  rammoiksi.
  Oli jo ilta. Askelia kuului takaapäin. Sieltä tuli ihmisiä, jotka
  aikoivat seuraan. Kolme suurta miestä sieltä vääntyi esiin ja ne olivat
  jo aivan lähellä sitä latoa, jonka luona hän seisoi. Minne hän nyt
  menisi? Alkoipa peloittaa; hän kyykistyi kokoon ja teki itsensä niin
  pieneksi kuin voi. Mutta ne älysivät hänet. Tekivät pientä naurua ja
  tulivat suoraan häntä kohti. "Mikä sinä olet?" he kysyivät. Leiv ei
  virkkanut niin sanaa, mutta hän kääntyi päin ja antoi korvalle
  ensimmäistä, niin että hän sillä kertaa kellahti. Mutta samassa
  tarttuivat toiset häneen kiinni, käsivarsiin kumpikin. "Nyt tulepas
  esille, mies!" he sanoivat.
   * * * * *
  Leiv oli jo entisellään. Hän tiesi, että kun voimia koeteltiin, ei
  tarvinnut hänen peljätä. Eikä ne minua sisään vie, hän ajatteli. Yhdellä
  tempauksella hän kiskaisi itsensä toisesta irti ja alkoi toisen kanssa
  tapella. Syntyi tulinen kahakka. Kohta niitä oli kolme yhtä vastaan;
  mutta Leiv piti puoliaan. Hän oli sekä väkevämpi että notkeampi heitä,
  ja osasi kieritellä niin että he vaan joutuivat toistensa tielle.
  Ihmisiä tuli ulos; he kerääntyivät ryhmiin ja töllistelivät; eivätkä
  voineet käsittää, ken se oli ja mistä tämä oli alkunsa saanut. Mutta
  kuinka olikaan, niin joku löi kamppiin ja silloin Leiv kaatui takaperin.
  "Tänne apuun nyt, niin saamme hänet esille!" huudettiin. Eräs juoksi
  luo. Mutta kun hän aikoi tarttua kiinni, purskahti hän nauruun. "Ei
  minun päiviäni, sinäkö se olet?" hän kysyi. "Kuinka sinä täällä makaat?
  Nouse ylös ja tule sisään, niin teet viisaammin. Ethän sinä ihmisiä
  pelkää, tiedämmä?" Se oli Lasse. Leiv niin ihastui nähdessään yhden
  tuttavan, että nousi ja lähti sisään heti. Joukko heitä seurasi,
  jäljessä ja ympärillä; kaikki olivat uteliaita; naurettiin ja leikkiä
  laskettiin; "sinuapa suurellisesti otettiin vastaan!" sanoi Lasse ja
  nauroi. Viimein he olivat tanssituvassa. Leiv oikaisi itsensä suoraksi
  ja katsoi ympärilleen suurilla kiiltävillä silmillään. Hän oli pitempiä
  joukossa ja harteva, tanakka kuin tammi, rinta paisui korkealle
  rikkirevityn nutun alla. Silmät olivat mustat ja säikkyivät vielä