Kuningatar Hanhenjalan ravintola - 01

  
  KUNINGATAR HANHENJALAN RAVINTOLA
  Kirj.
  ANATOLE FRANCE
  Suomentanut
  Eino Leino
  
  
  
  Helsingissä,
  Yrjä Weilin ja Kumpp.,
  1910.
  
  
   Alkuperäinen, 18:nnen vuosisadan kauniiseen tapaan
   tekstattu käsikirjoitus kantaa alaotsaketta:
   _Herra apotti Jérôme Coignardin elämä ja mielipiteet_.
   (Julkaisijan huomautus.)
  
  
  Tarkoitukseni on kertoa elämäni ihmeellisistä tapauksista. Niiden
  joukossa on monta kaunista ja monta kummallista. Muistutellessani
  niitä jälleen mieleeni minä epäilen itse uneksineeni. Olen tuntenut
  erään gascognelaisen kabbalistin, josta en voi sanoa, että hän olisi
  ollut mikään viisas mies, sillä hänen loppunsa oli surullinen.
  Mutta hän keskusteli minun kanssani eräänä yönä Joutsensaarella
  ylevistä asioista, jotka minulla on ollut onni säilyttää muistissani
  ja vaiva panna paperille. Nämä keskustelut koskettelivat magiaa
  ja salaisia tieteitä, joita nykyään niin kovasti harrastetaan. Ei
  puhuta muusta kuin _Ruusu-Rististä_. [Tämä on kirjoitettu 18:nnen
  vuosisadan jälkipuoliskolla. (Julkaisijan huomautus.)] Muuten en
  ollenkaan imartele itseäni sillä, että nämä kertomukseni tuottaisivat
  minulle erikoista kunniaa. Jotkut tulevat sanomaan, että olen
  keksinyt kaikki omasta päästäni ja että se ei ole oikeata oppia;
  toiset taas, että olen kertonut vain mitä koko maailma tietää. Minä
  myönnän, että kabbalistinen viisauteni on varsin puutteellinen, sillä
  mestarini kuoli heti oppiaikani alussa. Mutta se vähä, minkä ehdin
  oppia hänen taidostaan, on saattanut minut ankarasti epäilemään,
  että kaikki siinä on vain turhuutta, erehdystä ja mielikuvitusta.
  Riittää, sivumennen sanoen, että magia sotii vasten uskontoa:
  jo sen vuoksi minä tuomitsen sen kaikesta voimastani. Kuitenkin
  katson velvollisuudekseni valaista erään kohdan tästä väärästä
  tieteestä, ettei minua luultaisi vielä tietämättömämmäksi kuin olen.
  Tiedän, että kabbalistit uskovat yleensä sylfien, salamanterien,
  keijukaisten, gnomien ja gnomidien syntyvän yhtä katoavaisella
  sielulla varustettuina kuin heidän ruumiinsa on ja saavuttavan
  kuolemattomuuden seurustelullaan salatieteilijäin kanssa. [Tätä
  mielipidettä kannattaa eritoten apotti Montfaucon de Villars'in
  pieni kirja: _Kertomus kabbalasta tahi keskustelemuksia salaisista
  ja mystillisistä tieteistä, vanhojen maagikkojen ja viisaiden
  kabbalistien periaatteille rakennettu_. Tästä kirjasta on olemassa
  useampia painoksia. Minä tyydyn huomauttamaan vain Amsterdamissa
  painetusta (_Jacques Le Jeune_, 1700, iu--18, kuvia), joka sisältää
  erään toisen osan, mitä ei ole originaalipainoksessa. (Julkaisijan
  huomautus.)] Minun mestarini sitävastoin opetti, että iankaikkinen
  elämä ei tule kenenkään luontokappaleen osaksi, oli hän sitten maan
  tai ilman lapsi. Olen seurannut hänen mielipidettään, tahtomatta
  asettua sen arvostelijaksi.
  Hänen oli tapana sanoa, että keijukaiset tappavat sen, joka paljastaa
  heidän mysteerionsa, ja hän piti näiden henkiolentojen kostona hra
  apotti Coignardin kuolemaa, hänen, joka salamurhattiin Lyonin tiellä.
  Mutta minä tiedän hyvin, että tällä kuolemalla, jota ei koskaan voida
  kyllin valittaa, oli toinen, luonnollisempi syy. Olen puhuva aivan
  vapaasti ilman ja tulen hengistä. Ihmisen täytyy uskaltaa jotakin
  elämässään, ja vaara, joka meitä keijukaisten puolelta uhkaa, on
  äärettömän vähäinen.
  Olen koonnut innolla kunnon mestarini, hra apotti Jérôme Coignardin
  lausunnot, hänen, joka kuoli edellämainitulla tavalla. Hän oli
  hurskas ja tietorikas mies. Jos hänen sielunsa olisi ollut vähemmän
  levoton, hän olisi hyveeltään ollut hra apotti Rollin'in vertainen,
  samoin kuin hän tietojensa laajuuden ja älynsä syvyyden puolesta jo
  seisoi häntä paljonkin korkeammalla. Keskellä rauhattoman elämän
  myrskyjä hänellä oli hra Rollin'iin verraten ainakin se etu, että
  hän ei vaipunut jansenismiin. Sillä hänen hengessään asui lujuus,
  jota ei väkivaltaisinkaan harhaoppi voinut häälyttää, ja minä voin
  Jumalan kasvojen edessä todistaa, että hänen uskonsa oli puhdas.
  Hän tunsi paljon maailmaa ja oli seurustellut mitä erilaisimpien
  ihmisten kanssa. Tämä kokemus olisi ollut suureksi avuksi hänelle
  niiden roomalaisten historiain sommittelussa, jotka hän epäilemättä
  olisi, samoin kuin hra Rollin, kirjoittanut, jos hänellä vain olisi
  ollut siihen aikaa ja tilaisuutta ja jos hänen elämänsä olisi ollut
  enemmän hänen neronsa mukainen. Se, mitä minulla on kerrottavaa
  niin etevästä miehestä, on oleva näiden muistelmien kaunistus.
  Ja niinkuin Aulus Gellius, joka _Attikalaisissa öissään_ selitti
  filosofien kauneimmat ajatukset, tahi niinkuin Apuleius, joka
  _Metamorfoosiinsa_ kokosi kreikkalaisten parhaimmat tarinat, niin
  olen minäkin työskentelevä mehiläisen tavoin ja keräävä oivallisen
  hunajan. Kuitenkaan minä en ole kyllin itserakas, että uskoisin
  olevani noiden suurten kirjailijain kilpailija, sillä minä ammennan
  kaikki aarteeni vain muististani enkä laajasta lukeneisuudesta.
  Ainoa, joka on minun omaani tässä, on vilpitön uskollisuus. Jos joku
  kerran uteliaisuudesta sattuu silmäilemään näitä muistelmia, niin hän
  on tunnustava, että ainoastaan puhdas sielu on voinut tulkita itseään
  näin koruttomalla ja yksinkertaisella kielellä. Minua on aina pidetty
  varsin naiivina niissä seuroissa, joissa olen elänyt. Tämä kirjoitus
  on osaltaan jatkava samaa mielipidettä minun kuoltuani.
  
  
  1.
  
  Nimeni on Elme Laurent Jacques Ménétrier. Isäni, Léonard Ménétrier,
  oli paistinkokki Saint-Jacques-kadulla, ja hänen katukilpenään oli
  _Kuningatar Hanhenjalka_, jolla, kuten tunnettu, oli latuskaiset
  jalat, hanhien ja ankkojen tapaan.
  Hänen paistintupansa sijaitsi vastapäätä Saint-Bénoît-le-Bétournén
  kirkkoa, rouva Gilles'in _Kolme neitsyttä_ nimisen rihkamakaupan ja
  herra Blaizot'n _Pyhän Katarinan kuva_ nimisen kirjakaupan välillä,
  lähellä viinitupaa _Pieni Bakkos_, jonka viiniköynnöksillä koristettu
  ristikko oli Köydenpunojain-kadun kulmauksessa. Hän rakasti minua
  suuresti, ja kun minä illallisen jälkeen lepäsin pienessä sängyssäni,
  otti hän usein minun käteni, kohotti ylös sormeni, yhden kerrassaan,
  peukalosta alkaen, ja sanoi:
  -- Tuo tappoi, tuo kyni, tuo paistoi, tuo söi sen. Eikä pikkutillille
  mitään jäänytkään.
  -- Hierin häärin, hierin häärin, lisäsi hän sitten ja kutkutti minua
  käteen pikkusormellani.
  Ja hän nauroi kurkun täydeltä. Minä nauroin myös ja nukuin siihen, ja
  äitini vakuutti, että hymy säilyi huulillani seuraavaan aamuun asti.
  Isäni oli etevä paistaja ja pelkäsi Jumalaa. Siksi hän kantoikin
  juhlapäivinä paistinkokkien ammattikunnan lippua, johon Pyhä
  Laurentius vartaineen ja palmunlehvineen oli kauniisti kirjaeltu.
  Hänen oli tapansa sanoa minulle:
  -- Jacquot, sinun äitisi on hurskas ja kunnioitettava nainen.
  Tätä lauselmaansa hän toisti mielellään. Totta on, että äitini
  joka sunnuntai meni kirkkoon, suurilla kirjasimilla painettu kirja
  kainalossaan. Sillä hänen oli vaikea lukea hienoa pränttiä: se
  veti ikäänkuin silmät päästä häneltä, sanoi hän. Isäni vietti
  joka ilta tunnin tai kaksi _Pienen Bakkoksen_ kapakassa, jossa
  luutunsoittajatar Jeannette ja pitsinnyplääjätär Catherine usein
  majailivat. Ja joka kerta kun hän palasi hiukan myöhempään kuin
  tavallista, hän sanoi hellällä äänellä pannen päähänsä pumpulisen
  yömyssynsä:
  -- Barbe, nuku rauhassa. Minä sanoin sen vielä äsken tuolle ontuvalle
  veitsisepälle: sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.
  Minä olin kuusi vuotta vanha, kun hän oikaisi esivaatteensa, mikä
  hänelle oli lujan päätöksen merkki, ja sanoi näin:
  -- Miraut, meidän kiltti koiramme, on nyt neljätoista vuotta
  kääntänyt varrastani. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän
  on hyvä palvelija, joka milloinkaan ei ole varastanut minulta
  pienintäkään hanhen tahi kalkkunan palasta. Hän on tyytynyt siihen,
  että hän vaivansa palkkioksi on saanut nuolla paistinpannun.
  Mutta hän alkaa vanhentua. Hänen käpälänsä alkavat kangistua, hän
  ei näe enää mitään eikä hän enää kelpaa väännintä kääntämään.
  Jacquot, poikani, nyt on sinun aika astua hänen sijaansa. Käyttäen
  ajatuskykyäsi ja saavutettuasi hiukan kokemusta sinä epäilemättä olet
  siinä toimessa yhtä hyvin kuin hänkin onnistuva.
  Miraut kuunteli hänen sanojaan ja heilutti häntäänsä hyväksymisensä
  merkiksi. Isäni jatkoi:
  -- Istu siis tälle jakkaralle ja käännä paistia! Samalla voit sinä,
  kehittääksesi ymmärrystäsi, oppia lukemaan aapiskirjaasi, ja kun
  olet oppinut kaikenlaatuiset kirjaimet, sinun on opittava ulkoa
  jokin kieliopillinen tahi siveysopillinen teos tahi myös vanhan ja
  uuden testamentin kauniit elämänohjeet. Sillä Jumalan tuntemus ja
  tieto hyvän ja pahan eroavaisuudesta on välttämätön koneellisessakin
  ammatissa, joka ei tuota suurta mainetta tosin, mutta joka on
  kunniallinen, kuten minun, ja oli minun isäni ja on oleva sinunkin,
  jos niin on Jumalan tahto.
  Tuosta päivästä alkaen minä istuin illasta aamuun uuninnurkassa ja
  käänsin paistia, aapiskirja polvillani. Eräs hyvä kapusiinimunkki,
  joka pussi selässä kävi kerjäämässä isältäni, opetti minut tavaamaan.
  Hän teki sen sitäkin mieluummin, kun isäni, joka kunnioitti
  tietopuolista sivistystä, maksoi hänen opetustuntinsa hyvällä
  kalkkunanpaistin palalla ja isolla lasillisella viiniä, siksi kuin
  pikku munkki, nähdessään minun jo sangen hyvin taitavan muodostaa
  tavuja ja sanoja, toi minulle Pyhän Margaretan kauniin elämäkerran ja
  opetti minut siitä lukemaan sujuvasti.
  Eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan oli asettanut pussinsa
  tiskille, istui hän minun vierelleni, lämmitteli paljaita jalkojaan
  lieden tuhkassa ja luetti minulla varmaan sadannen kerran:
   "Neitsyt, armas, hellä, hyvä,
   auta nainen synnyttävä,
   kaitse kauniisti meitä."
  Samassa silmänräpäyksessä astui sisälle paistintupaan paksuruumiinen,
  mutta jaloryhtinen mies, puettuna hengellisen säädyn pukuun, ja huusi
  korkealla äänellä:
  -- Hoi, isäntä, tarjoapas nyt minulle jokin makupala!
  Hän näytti harmaista hapsistaan huolimatta olevan ikänsä ja voimansa
  täydessä kukoistuksessa. Hänellä oli hymyilevä suu ja vilkkaat
  silmät. Hänen hiukan raskaat poskensa ja hänen kolme leukaansa
  kerrostuivat majesteetillisesti papinkaulukselle, joka sulasta
  myötätunnosta oli käynyt yhtä rasvaiseksi kuin kaulakin oli.
  Isäni, jonka ammatti vaati kohteliasta käytöstapaa, otti myssyn
  päästään ja vastasi kumartaen:
  -- Jos teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee hetken lämmitellä lieden
  ääressä, olen minä tarjoava mitä vain haluatte.
  Enempiä pyyntöjä odottamatta apotti istui lieden ääreen kapusiinin
  rinnalle.
  Kun hän kuuli tuon kunnon veljen lukevan:
   "Neitsyt, armas, hellä, hyvä,
   auta nainen synnyttävä"...
  hän taputti käsiään ja sanoi:
  -- Oh, mikä outo lintu! Mikä harvinainen ilmiö! Kapusiini, joka osaa
  lukea! Pikku veli, mikä sinun nimesi on?
  -- Veli Ange, halpa kapusiini, vastasi opettajani.
  Äitini, joka kuuli ääniä yliskamariinsa, tuli nyt alas myymälään
  uteliaisuutensa houkuttelemana.
  Apotti tervehti häntä jo jonkin verran tuttavallisella hienoudella ja
  sanoi:
  -- Se on ihmeteltävää, hyvä rouva! Veli Ange on kapusiini ja osaa
  lukea.
  -- Vieläpä hän osaa lukea kaikkia pränttejä, vastasi äitini.
  Ja lähestyessään munkkia hän tunsi Pyhän Margaretan rukouksen sen
  otsakekuvasta, joka esitti neitseellistä marttyyria, vihkivesiastia
  kädessään.
  -- Tämä rukous, hän lisäsi, on vaikeasti luettava, koska sanat siinä
  ovat aivan pienet ja tuskin toisistaan erotetut. Mutta onneksi
  riittää tuskan tullessa, jos asettaa sen laastarin tapaan sille
  paikalle, jossa kipu on suurin, ja se vaikuttaa silloin yhtä hyvin
  ja vieläpä paremmin kuin jos hokee sitä. Minä olen itse kokenut sen
  synnyttäessäni poikaani Jacquot'ta, joka istuu tässä.
  -- Epäilemättä, armon rouva, vastasi veli Ange. -- Pyhän
  Margaretan rukous on erinomainen siihen tarpeeseen, josta puhutte,
  luonnollisesti sillä nimenomaisella ehdolla, että annetaan samalla
  almu kapusiinille.
  Näin sanottuaan veli Ange tyhjensi pikarin, jonka äitini oli
  täyttänyt hänelle ääriään myöten, heitti pussin olalleen ja lähti
  taivaltamaan kohti _Pientä Bakkosta_.
  Isäni tarjosi lintupaistia apotille, joka aloitti illallisensa,
  vetäen esiin taskustaan leivänkyrsän, viinipullon ja veitsen, jonka
  kuparinen pää esitti autuasta Ludvig XIV:tä roomalaisena keisarina
  antiikkisen pylvään nenässä.
  Mutta hän oli tuskin pistänyt suuhunsa ensimmäisen palan, kun hän
  kääntyi isäni puoleen ja pyysi suolaa, kummastuneena ettei heti oltu
  asetettu suola-astiaa hänen eteensä.
  -- Se oli aina muinaiskansojen tapa, hän sanoi. -- He tarjosivat
  suolaa kestiystävyyden merkiksi. He asettivat suola-astioita myös
  jumalien pöydälle temppeleihin.
  Isäni tarjosi hänelle suolaa sarvesta, joka riippui uuninkupeessa.
  Apotti otti niin paljon kuin hän tarvitsi ja sanoi:
  -- Muinaiset kansat pitivät suolaa kaikkien aterioiden
  välttämättömänä höysteenä ja asettivat sen arvon niin korkealle,
  että he kuvaannollisessa merkityksessä nimittivät suolaksi niitä
  sukkeluuksia, jotka tekivät herkullisiksi heidän keskustelunsa.
  -- Oh, sanoi isäni, niin kallis kuin suola lienee ollutkin noille
  muinaiskansoille, tekee suolavero sen meille nykyään vielä
  kalliimmaksi.
  Äitini, joka kuunteli päältä kutoen villasukkaa, nautti voidessaan
  liittää keskusteluun jonkun sanan. -- Täytyy uskoa, että suola on
  hyvä ja hyödyllinen aine, sanoi hän, koska pappi asettaa suolarakeen
  lapsen kielelle, kun sitä kastetaan. Kun poikani Jacquot tunsi suolan
  kielellään, hän irvisti, sillä hänellä oli jo ymmärrystä, niin pieni
  kuin hän olikin. Minä puhun, herra apotti, pojastani Jacques'ista,
  joka istuu tässä.
  Apotti katseli minua ja sanoi:
  -- Hän on jo iso poika. Ujous kuvastuu hänen kasvoillaan, ja hän
  lukee tarkkaavaisesti Pyhän Margaretan elämäkertaa.
  -- Oh, jatkoi äitini, hän lukee myös rukousta kylmänvihoja vastaan
  ja Pyhän Hubertuksen rukousta, jonka veli Ange on opettanut hänelle,
  ja kertomusta hänestä, jonka useat pirut Faubourg Saint-Marcelissa
  repivät kappaleiksi, koska hän oli herjannut pyhän Jumalan nimeä.
  Isäni katsoi minuun ihaillen ja kuiskasi sitten apotin korvaan,
  että minä voin oppia mitä tahansa luonnollisella ja synnynnäisellä
  keveydellä.
  -- Siinä tapauksessa, sanoi apotti, pitäisi hänen päästä opin tielle.
  Opinnot ovat miehen kunnia, elämän lohdutus ja lääke kaikkea pahaa
  vastaan, vieläpä rakkauttakin, kuten runoilija Theokritos vakuuttaa.
  -- Vaikka minä olen vain paistinkokki, vastasi isäni, minä kunnioitan
  kirjatietoa ja uskon mielelläni, kuten teidän armonne sanoo, että
  se on lääke rakkautta vastaan. Mutta minä en usko, että se on lääke
  nälkää vastaan.
  -- Kenties se ei auta sitä vastaan pettämättömästi, vastasi apotti.
  -- Mutta sitäkin voi opillinen sivistys lievittää suloisena, vaikka
  epätäydellisenä palsamina.
  Hänen näin puhuessaan ilmestyi pitsinnyplääjätär Catherine
  kynnykselle, myssy kallellaan ja kaulaliina epäjärjestyksessä. Tuo
  näky saattoi äitini rypistämään silmäkulmiaan ja pudottamaan kolme
  silmää sukankutimestaan.
  -- Herra Ménétrier, sanoi Catherine isälleni, olkaa hyvä ja
  tulkaa sanomaan sana järjestyksenvalvojille. Ellette sitä tee, he
  varmasti panevat putkaan veli Angen. Tuo kunnon veli tuli juuri
  _Pieneen Bakkokseen_ ja joi pari kolme haarikkaa, joita hän ei
  maksanut, koska hän, omien sanojensa mukaan, ei tahtonut rikkoa
  Pyhää Franciscusta ja hänen munkkikuntansa sääntöjä vastaan. Mutta
  pahinta on, että hän, nähdessään minut köynnösmajassa, jossa en
  ollut yksin, tuli luokseni tahtoen opettaa minulle erään uuden
  rukouksen. Sanoin hänelle, että hetki ei ollut sopiva siihen, ja kun
  hän kävi lähenteleväksi, veti ontuva veitsiseppä, joka sattumalta
  oli seurassani, häntä parrasta sangen voimakkaasti. Silloin veli
  Ange syöksyi hänen kimppuunsa, veitsiseppä sortui maahan ja veti
  perässään sekä pöydän että viinihaarikat. Kapakoitsija kuuli melun
  ja riensi juosten siihen, mutta kun hän näki pöydän kumollaan,
  viinin virtaavan lattialla ja veli Angen, toinen jalka veitsisepän
  pään päällä, heiluttavan kädessään jakkaraa, jolla hän löi jokaista
  likitulijaa, alkoi tuo ilkeä isäntä kirota kuin piru ja kiirehti
  järjestyksenvalvojia etsimään. Herra Ménétrier, tulkaa viipymättä,
  tulkaa päästämään pikku veli poliisien käsistä! Hän on pyhä mies ja
  hänen käytöksensä tässä asiassa on anteeksiannettava.
  Isäni oli yleensä taipuvainen tekemään Cathérinen mieliksi. Mutta
  tällä kertaa ei pitsinnyplääjättären sanoilla ollut odotettua
  vaikutusta häneen. Hän vastasi vain, että hänen mielestään kapusiinin
  käytös ei ollut ollenkaan anteeksi annettavissa ja että hän toivoi
  tälle vain hyvää katumusaikaa vedellä ja leivällä sen luostarin
  mustimmassa vankiluolassa, jonka pilkka ja häpeä hän oli.
  Hän oikein lämpeni puhuessaan:
  -- Juoppo ja irstailija, jolle minä joka päivä annan hyvää viiniä
  ja maukkaita paistinpaloja, ja joka menee kapakkaan iloilemaan
  kevytmielisten naisten kera! Naisten, jotka ovat jo kyllin
  turmeltuneita seurustellakseen mieluummin kuljeksivan veitsisepän ja
  kapusiinimunkin kanssa kuin kaupunginosamme kunniallisten porvarien!
  Hyi! Hyi!
  Tässä hän keskeytti haukkumasanojensa tulvan ja vilkaisi
  salaa äitiini, joka selkä suorana portaita vasten liikutteli
  sukkavartaitaan lyhyillä, kuivakiskoisilla nykäyksillä.
  Hämmästyneenä tästä huonosta vastaanotosta Cathérine sanoi
  yksikantaan:
  -- Siis te ette tahdo sanoa hyvää sanaa kapakoitsijalle ja
  kersanteille?
  -- Minä sanon heille, jos niin tahdotte, että he korjaisivat
  veitsisepänkin samalla kuin kapusiinin.
  -- Kuinka? kysyi hän nauraen. -- Onhan veitsiseppä teidän ystävänne.
  -- Vähemmän minun kuin teidän ystävänne, vastasi isäni. --
  Keppikerjäläinen, joka ontuu ja maleksii pitkin maailmaa
  romulaatikkoineen!
  -- Oh, mitä siihen tulee, hän huusi, on kyllä totta, että hän ontuu.
  Hän ontuu, hän ontuu, hän ontuu!
  Ja hän meni matkaansa nauraen täyttä kurkkuaan. Isäni kääntyi silloin
  apotin puoleen, joka raaputteli luuta veitsellään:
  -- Se on niin kuin minulla on ollut kunnia sanoa teidän armollenne:
  jokaisen tunnin, minkä tämä kapusiini opettaa lukua ja kirjoitusta
  lapselleni, minä maksan hänelle pikarillisella viiniä ja jollakin
  herkkupalalla jänistä, kaniinia, hanhea, niin, vieläpä kanaa ja
  kananpoikaa. Hän on juoppo ja irstailija!
  -- Epäilemättä, vastasi apotti.
  -- Mutta jos hän vielä uskaltaa astua jalallaan kynnykseni yli, ajan
  minä hänet ulos luudanvarrella.
  -- Se olisi oikein hänelle, sanoi apotti. -- Tämä kapusiini on aasi
  ja hän opetti teidän poikaanne pikemmin kirkumaan kuin puhumaan.
  Tekisitte viisaasti, jos heittäisitte tuleen tämän Pyhän Margaretan
  elämäkerran, tämän kylmänvihojen rukouksen ja tämän kertomuksen
  taikasudesta, jolla tuo jumalanmies myrkytti poikanne sielua. Samasta
  hinnasta, mistä veli Ange antoi tuntejaan, tahdon minä antaa omia
  tuntejani hänelle. Tahdon opettaa tälle lapselle latinaa ja kreikkaa,
  vieläpä ranskaakin, jonka kielen Voiture ja Balzac ovat kehittäneet
  täydellisyyteen. Onnen ihmeellisen ja kaksinaisessa merkityksessä
  suosiollisen oikun kautta on Jakobus Paistinkääntäjästä täten tuleva
  oppinut mies ja minä saava joka päivä syödäkseni.
  -- Kättä päälle, sanoi isäni. -- Barbe, tuo kaksi pikaria! Asiaa ei
  voida pitää päätettynä, ennenkuin asianosalliset ovat kilistäneet
  keskenään yhteisen suostumuksensa merkiksi. Me teemme sen täällä.
  En tahdo enää elämässäni astua jalallani _Pieneen Bakkokseen_, niin
  inhoittaa minua tuo munkki ja tuo veitsiseppä!
  Apotti nousi, laski kätensä tuolinkarmille ja loihe lausumaan
  hitaasti ja juhlallisesti:
  -- Ennen kaikkea minä kiitän Jumalaa, kaiken luomakunnan luojaa ja
  varjelijaa, joka on minut tähän ravitsevaan taloon johdattanut.
  Hän yksin ohjaa askelemme, ja meidän on tunnustettava hänen
  kaitselmuksensa inhimillisissä asioissa, vaikka olisikin julkeaa
  ja joskus suorastaan sopimatonta seurata sen jälkiä liian läheltä.
  Sillä kaitselmus, ollen kaikki-sisältävä, on läsnä kaikenkaltaisissa
  tilaisuuksissa, jotka epäilemättä ovat yleviä, sikäli kuin Jumala
  on niissä osallisena, mutta sikamaisia tai naurettavia, sikäli kuin
  ihmiset ovat niissä osallisina, joka viimeksimainittu puoli onkin
  ainoa, minkä kautta kaitselmus meille ilmestyy. Siksi ei meidän
  tule kapusiinimunkkien ja kilttien naisten tapaan heti huutaa
  näkevämme Jumalan sormea jokaisesta selkäsaunasta, jonka kissa saa.
  Ylistäkäämme Herraa! Rukoilkaamme, että hän valistaisi minut niissä
  opetuksissa, joita aion antaa tälle lapsukaiselle, ja mitä muuhun
  tulee, alistukaamme hänen pyhään tahtoonsa, koettamatta ymmärtää sen
  jokaista yksityisilmausta.
  Sitten hän kohotti pikarinsa ja joi pitkän siemauksen.
  -- Tämä viini, hän sanoi, tuo mukanaan ruumiin talouteen suloisen ja
  terveellisen lämmön. Se on neste, joka olisi ollut kyllin arvokas
  bakkolaisten runoilijain Anakreonin ja Chaulieun laulettavaksi
  Teoksessa ja Templitornissa. Tahdon kostuttaa sillä nuoren oppilaani
  huulia.
  Hän asetti pikarin leukani alle ja huudahti:
  -- Tulkaa, te akateemisen ahkeruuden mehiläiset, tulkaa ja istukaa
  sopusointuisissa parvissa Jakobus Paistinkääntäjän suulle, joka tästä
  lähtien on oleva runottarille pyhitetty.
  -- Oh, herra apotti, sanoi äitini, viini tosin houkuttelee mehiläisiä
  luokseen, varsinkin makea viini. Mutta ei pidä toivoa, että nuo
  ilkeät herhiläiset istuisivat minun poikani suulle, sillä niiden
  pisto tekee julman kipeää. Eräänä päivänä, kun minä purin persikkaa,
  pisti minua kieleen mehiläinen, ja minä kärsin aivan kuin olisin
  ollut helvetissä. Minua ei auttanut muu kuin hyppysellinen multaa,
  sylkeen sekoitettuna, jonka veli Ange pisti suuhuni, lukien Pyhän
  Comon rukousta.
  Apotti teki hänelle ymmärrettäväksi, että oli puhunut mehiläisistä
  kuvaannollisessa merkityksessä. Ja isäni lausui moittivalla äänellä:
  -- Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen, mutta minä olen
  usein huomannut, että sinulla on ikävä taipumus viskautua päistikkaa
  keskelle vakavaa keskustelua kuin koira keilapeliin.
  -- Voi olla, vastasi äitini. -- Mutta jos sinä, Léonard, olisit
  paremmin seurannut minun neuvojani, olisi se usein ollut sinun
  omaksi eduksesi. En voi tuntea kaikenlaatuisia mehiläisiä, mutta
  minä osaan hoitaa talouteni ja tiedän mitä ikämies, perheen isä
  ja ammattikuntansa lipunkantaja on elämäntavoissaan yleiselle
  sopivaisuudelle velkapää.
  Isäni raapaisi korvallistaan ja kaasi viiniä apotille, joka sanoi
  huokaisten:
  -- Toden totta ei sivistystä kunnioiteta meidän päivinämme Ranskan
  kuningaskunnassa niinkuin roomalaisten kesken siihen aikaan, jolloin
  he kuitenkin jo olivat luopuneet alkuperäisestä hyveestään, mutta
  jolloin kaunopuheisuus kohotti Eugeniuksen valtaistuimelle. Ei ole
  harvinaista meidän vuosisadallamme tavata tietorikas mies istumassa
  ullakolla ilman tulta tai kynttilää. _Exemplum ut talpa_. Minä itse
  olen esimerkki siitä.
  Hän kertoi nyt meille elämänsä juoksun, jonka minä olen toistava
  tässä sellaisenaan hänen omilla sanoillaan, paitsi eräitä kohtia,
  joita ikäni esti minua ymmärtämästä ja jotka siis eivät myöskään ole
  muistissani säilyneet. Ne olen katsonut velvollisuudekseni täydentää
  eräillä myöhemmin minulle uskotuilla tiedonannoilla, niiltä ajoilta,
  jolloin hän kunnioitti minua ystävyydellään.
  
  
  2.
  
  Hän kertoi:
  -- Sellaisena kuin te minut näette tässä, tai paremmin sanoen, aivan
  toisenlaisena kuin minut näette, nuorena, hoikkana, vilkassilmäisenä
  ja mustatukkaisena, minä opetin muinoin kauniita taiteita Beauvais'n
  kollegiossa, jossa esimiehiäni olivat hrat Dugué, Guérin, Coffin
  ja Baffier. Olin juuri päässyt papiksi ja aioin hankkia itselleni
  suurta mainetta kirjallisuuden alalla. Mutta eräs nainen saattoi
  kaikki minun toiveeni häpeään. Hänen nimensä oli Nicole Pigoreau, ja
  hän piti _Kultainen raamattu_ nimistä kirjakauppaa torin varrella,
  kollegion edustalla. Minä kävin usein siellä selailemassa kirjoja,
  joita hän sai Hollannista, ja myöskin noita zweibrückiläisiä
  painoksia, joita sangen oppineet huomautukset, sanaluettelot ja
  selitykset kaunistavat. Minä olin rakastettava, ja rouva Pigoreau
  huomasi sen onnettomuudekseni. Hän oli ollut sievä ja taisi vieläkin
  miestä miellyttää. Hänen silmänsä puhuivat. Eräänä päivänä Cicerot,
  Titus Liviukset, Platonit ja Aristoteleet, Thukydideet, Polybiukset
  ja Varrot, Epiktetokset, Senecat, Boëtiukset ja Cassiodorukset,
  Homerokset, Aiskylokset, Sophokleet, Euripideet, Plautukset ja
  Terentiukset, Diodorus Sisilialaiset ja Dionysos Halikarnassolaiset,
  Pyhät Johannes Krysostomukset ja Pyhät Basiliukset, Pyhät
  Hieronymukset ja Pyhät Augustinukset, Erasmukset, Saumaise'it,
  Turnèbe'it ja Scaliger't, Pyhät Thomas Aquinolaiset, Pyhät
  Bonaventurat, Bossuet't ja Ferrit perässään, Lenain'it, Godefroy't,
  Mézeray't, Mainbourgit, Fabriciukset, Isä Lelong'it ja isä Pitou't,
  kaikki runoilijat, puhujat, historioitsijat, kirkkoisät, tohtorit,
  teologit, humanistit, kompilaattorit, kaikki kokoontuneina katosta
  lattiaan, näkivät meidän suudelmamme.
  "Minä en ole voinut teitä vastustaa", hän sanoi, "mutta älkää silti
  ajatelko mitään pahaa minusta".
  Hän ilmaisi rakkautensa minua kohtaan kiihkolla, joka oli
  käsittämätöntä. Kerran hän koetteli ylleni erästä papinkaulusta ja
  paria pitsikalvostimia, ja nähdessään, että ne sopivat mainiosti
  minulle, hän pyysi minua pitämään ne ominani. Minä en aluksi tahtonut
  niitä. Mutta kun hän loukkautui kielloistani, jotka hän käsitti
  lempensä herjaukseksi, suostuin ottamaan hänen lahjansa, peläten
  muuten hänet suututtavani.
  Hyvä onneni kesti siksi kuin eräs upseeri astui minun tilalleni.
  Harmistuin siitä ankarasti ja annoin kostonhimossani tietää kollegion
  johtajille, että minä en enää käynyt _Kultaisessa raamatussa_, koska
  siellä oli vaara joutua näkemään kohtauksia, jotka olivat omiaan
  loukkaamaan nuoren hengellisen miehen häveliäisyyttä. Totta puhuen,
  minä en saanut aihetta onnitella itseäni tästä tempusta. Sillä
  kun rouva Pigoreau sai kuulla menettelystäni häntä kohtaan, hän
  kuulutti julki, että olin varastanut häneltä parin pitsikalvostimia
  ja papinkauluksen. Nämä väärät syytökset saapuivat johtajien
  korville, he antoivat tutkia kapsäkkini ja löysivät sieltä nuo
  korukalut, joiden rahallinen arvo oli melkoinen. He ajoivat minut
  pois kollegiosta, ja näin tulin minä, kuten ennen Hippolytos ja
  Bellerophon, naisen viekkauden ja ilkeyden tuntemaan. Tavaten
  itseni kadulta hynttyineni ja retoriikanvihkoineni minä olin mitä
  suurimmassa vaarassa kuolla nälkään, kunnes riisuin papintakkini
  ja sulkeuduin erään ylhäisen hugenotin suosioon, joka otti minut
  kirjurikseen ja saneli minulle häväistyskirjoituksia uskontoa vastaan.
  -- Ah, huudahti isäni, siinä te teitte sangen pahasti, herra apotti!
  Kunniallisen miehen ei tule lainata kättään mokomiin iljetyksiin. Ja
  vaikka minä olen oppimaton mies ja vain käsityöläinen ammatiltani, en
  voi sietää hugenotteja, noita "Niklaan lehmiä"!
  -- Te olette oikeassa, hyvä isäntä, vastasi apotti. -- Se onkin
  synkin kohta minun elämässäni. En kadu mitään niinkuin sitä. Mutta
  tuo mies oli kalvinisti. Hän käytti minua kirjoittamaan ainoastaan
  luterilaisia ja sociniaaneja vastaan, joita hän ei voinut kärsiä,
  ja minä vakuutan, että hän pakotti minut käsittelemään näitä
  kerettiläisiä ankarammin kuin koskaan Sorbonnessa on tapana.
  -- Amen, lausui isäni. -- Lampaat käyvät rauhassa laitumella, sillä
  aikaa kuin sudet repivät toisensa kuoliaaksi.
  Apotti jatkoi kertomustaan:
  -- Muuten, sanoi hän, minä en viipynyt kauan tuon herran luona, jolle
  Ulrich von Huttenin kirjeet merkitsivät enemmän kuin Demostheneen
  puheet ja jonka talossa juotiin vain vettä. Koetin senjälkeen
  useita elinkeinoja, joista yksikään ei minulle luonnistunut. Olin
  peräkkäin kirjakaupustelijana, näyttelijänä, munkkina ja lakeijana.
  Sitten pukeuduin jälleen papintakkiini, minusta tuli Séez'n piispan
  kirjuri ja minä laitoin luettelon hänen kirjastonsa sisältämistä
  kallisarvoisista käsikirjoituksista. Tämä luettelo käsittää kaksi
  folio-nidettä, jotka hän asetti hyllylleen, punaiseen marokiiniin