Kun kansa nousee: Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta - 01

  
  KUN KANSA NOUSEE
  Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta
  
  Kirj.
  KYÖSTI WILKUNA
  
  Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.
  
  
  SISÄLLYS:
   I. Suojeluskunnat syntyvät
   II. Harjotuksia, aseiden hankintaa, odotusta
   III. Vihdoinkin avonainen sota
   IV. Vangitsemisia -- Muutamia kaameita hetkiä -- Lisää aseita
   V. Kotoisessa esikunnassa
   VI. Sotilaspoika
   VII. Jääkärit tulevat
   VIII. Kuolon mailla
   IX. Eteenpäin nelikertaista ylivoimaa vastaan
   X. Vandalismia
   XI. Yöllisen murhapalon loimottaessa
   XII. Vandaalien jälillä
   XIII. Eräs punainen perhe
   XIV. Punakaartilainen
   XV. Pyhä yksinkertaisuus
   XVI. Kohtalokas pomminheitto
   XVII. Raivotappelijoita
  XVIII. Puhe, joka jäi pitämättä
   XIX. Kun kieroon kasvanut oikaistiin
   XX. Sairaita ja vankeja
  
  
  I.
  SUOJELUSKUNNAT SYNTYVÄT.
  
  "Ettäkös tee ymmärrä, että teittien on turha rimpuilla vastaan, kun
  kansa vaatii!"
  Roskaväen piirittäessä pörssitaloon suljettua Helsingin valtuustoa
  kirkui otsatukkansa suojasta yllä olevat sanat kokoussalin ovelle
  ilmestynyt leveälahkeinen "sakilaisjolppi". Sekä nuo sanat, että
  se tilaisuus, missä ne lausuttiin, ovat minusta erinomaisen
  tunnusmerkilliset maamme julkiselle elämälle kesällä 1917.
  Kuin katkelmia pahasta painajaisunesta on tajuntaan painunut
  vain erinäisiä kohtauksia siitä monikirjavasta näytelmästä, joka
  mainitun kesän kuluessa maassamme näyteltiin. Päivän tunnussanana aito
  itämainen svaboda (= täydellinen anarkia ja roskaväen mielivalta);
  kohtuuton ja väkivaltainen lakko toisensa jälkeen; tavarissi-kiemailua,
  ryssänpistimiä, tökötinhajua ja pimeitä kotitarkastuksia
  vangitsemisineen; voimellakoita, jolloin Valion puolikypsiä juustoja
  kierii pitkin katukiviä ja kirkuvat suutarin Martat esikaupungeista
  huitovat ruskean laihoilla nyrkeillään kuin pesukurikoilla; sikahumalaa
  kohti nopeasti kehittyvää kansanvallan (oikeammin: roskaväen vallan)
  juopumusta; huippuunsa kohonnutta siltasaarelaisröyhkeyttä ja
  seitsenkertaisesti kuumennettujen pätsien voimalla huumaansa lietsovat
  sosialistilehdet ainoina tietojen tuojina, kun latojain lakkoillessa
  sakilaiset ja "flottarit" piirittivät porvarislehtien toimistoja.
  Ummehtuneeseen ilmaan ei kajahda mitään vapauttavaa sanaa ja näkyviin ei
  kohoa yhtään persoonallisuutta, ainoastaan hikinaamaisia ja suurisuisia
  demagoogeja, joita kansainvälisellä aaterihkamalla lastattuina kuin
  täyteen puhalletut rakot vilahtelee silmäin ohi ihan loppumattomiin;
  raskaasti ähkyen nyhjyttelevät kesäisten salojen halki ränsistyneet
  junat, joiden vaunut pitkin penkkejä, käytäviä, hyllyjä ja patjoja
  venyvistä ryssänsoltuista ovat kuin lieroilla täytettyjä
  jättiläisrasioita; niin, koko maa on kuin ääretön tanssilava, jonka
  palkit notkuvat anarkia-polkan jyskeestä. Ja tämän monikirjavan
  näyttämön taustassa loistaa Valpas-Hännisen kalvakka naamataulu, tuon
  sameiden vesien mestarikalastajan, jota voi negatiivisessa mielessä
  katsoa Suomen kansan tähän saakka merkillisimmäksi rotupsykoloogiseksi
  tuotteeksi; hän hymyilee tyytyväisenä ja tekee kylmiä laskelmiaan,
  pidellen tottuneessa regissöörin kädessään niitä näkymättömiä lankoja,
  joiden tempaisuja totellen rahvaanvallan markkinakentällä tekevät
  temppujaan Tokoi, Manner, Sirola y.m. nimillä tunnetut lukuisat
  marionetit.
  Entä vakava ja lainkuuliainen osa väestöstä, ja sehän on kuitenkin
  enemmistönä maassa? Niin, se huokailee kuin kahleisiin lyötynä,
  läpi tuskastuneena tähyillen joka suunnalle: mistä tulisi pelastus,
  mistä vapauttava sana ja mistä se myrskynpuuska, joka kirvottaisi
  poveen pakahtuvan siveellisen vihan ja saisi liikkeelle ne raskaat,
  voimat, jotka edustavat tämän maan oikeata, todellista kansantahtoa,
  kansaa kokonaisuudessaan eikä mitään joukkohulluuden riivaamaa
  erikoista luokkaa. Mutta ei, helteisellä taivaalla ei näy pienintäkään
  pelastusta lupaavaa pilvenhattaraa, päivästä päivään pysyy ilma hikisen
  painostavana ja häiriintymättä saa kansan edesvastuuttomin aines jatkaa
  svaboda-orgioitaan.
  Eduskunnan porvarillisen aineksen ja hallituksen yritykset
  järjestysvallan luomiseksi tyrehtyvät siltasaarelaisten tömistykseen
  ja raivokkaihin alashuutoihin, joita toverillisesti säestää pistinten
  kilinä ryssänkasarmeista. Puhutaan, kirjoitetaan, jauhetaan, mutta
  mitään ei saada aikaan. Viikko viikolta jatkuu hikistä paikallaan
  seisontaa ja yhä vaivautuneempi ilme syöpyy lakia ja järjestystä
  rakastavain kansalaisten kasvoille.
  Tämän avuttoman tilanteen vallitessa ryhdytään niiden alotteesta,
  jotka näinä isänmaamme etsikkohetkinä koettavat viimeiseen saakka
  olla toimessa, puuhaamaan järjestys- ja suojelusvaltaa yksityistä
  tietä. Saapuu tietoja, että Etelä-Pohjanmaalla on palokuntain nimellä
  perustettu järjestöjä, joihin on liittynyt lukuisasti miehiä ja jotka
  ahkerasti pitävät sotilaallisia harjotuksia.
  Päätämme panna sellaisen pystyyn kotipitäjässänikin. Mutta perustavaan
  kokoukseen eräänä alkuelokuisena iltana on saapunut harmillisen
  vähän miehiä. Ja sitten kokouksen meno: jaarittelua ja sinne tänne
  jahnaamista eikä kohottavasta innostuksesta pienintä pihaustakaan.
  Muuan jästipääisäntä, jonka puoluekarsina on jossain siellä
  maalaisliiton ja sosialismin rajamailla, tahkoaa vastaan kuin raskas
  myllynkivi, samalla kuin eräät nuorisoseura-idealistit uhkaavat koko
  asian hukuttaa aatehelyjä vilisevään sanatulvaansa.
  -- Paitsi ryssien varalta voi tällainen palokunta muutenkin
  järjestysvaltana käydä tarpeelliseksi, -- koettaa eräs meistä puuhan
  alkupanijoista auttaa asiaa jaloilleen. -- Ajatelkaahan esimerkiksi
  sitä seikkaa, että kun pitäjässämme alkavat syksyllä rautatietyöt, niin
  silloin kulkeupi paikkakunnalle varmastikin kaikenlaisia hulikaaneja,
  viinatrokareita ja korttihuijareita, jotka nykyisen elintarvepulan
  vallitessa voivat aikaan saada mitä vallattomuuksia hyvänsä.
  Näiden sanojen johdosta lähtee huoneesta joukko työväentalolaisia,
  jotka epäluuloisina ja kyräten ovat istuneet oven suussa.
  -- Vai rautatietyömiehiä täällä aiotaan ruveta lahtaamaan! -- kuuluu
  seläntaitse karkea ääni, samalla kuin ovi rämähtää menijäin jälestä
  vihaisesti kiinni.
  Kokoukseen oli vartavasten kutsuttu sosialistejakin ja asia oli
  alustettu sovinnollisessa ja yhdistävässä hengessä sekä koetettu
  terottaa sen tarkotuksena olevan kaikkien kansanluokkien,
  koko isänmaan yhteisen edun. Saatiin siis jälleen nähdä että
  Siltasaarelta hallittujen sosialistiemme kanssa oli mahdoton yrittää
  minkäänlaista yhteistyötä. Sosialistilehtien paloartikkelit porvarien
  lahtarikaarteista olivat jo ehtineet tehdä vaikutuksensa.
  Kun menivät, niin menkööt, onhan meitä "porvareitakin" pitäjässä mitä
  yhden palokunnan perustamiseen tarvitaan. Pannaan siis sanamyllyt
  uudestaan käyntiin, jauhetaan, jauhetaan ja lopuksi syntyy kuin
  syntyykin "palokunta". Valitaan päälliköt ja muut toimihenkilöt sekä
  päätetään panna harjotukset käyntiin. Tulos: seuraavaksi sunnuntaiksi
  määrättyihin harjotuksiin saapuvat ainoastaan päälliköt.
  Alkuunsa nukahtavat "palokunnat" naapuripitäjissäkin, joissa erään
  toverin kanssa olen kierrellyt niitä perustelemassa. Mitäpäs tässä
  hätäiltäisiin, kun omia housuja ei kerran tuli uhkaa.
  Eletään, torsotetaan päivästä toiseen ja tylsän odotuksen vallassa
  kuunnellaan svaboda-polkan jyskettä. Niin päästään marraskuuhun.
  Puukko kurkulla on eduskunnalta kiristetty läpi kypsymätön reformi
  toisensa jälkeen. Nyt sitä on jälleen kiristettävä. Tosin siihen tällä
  kertaa ei ole edes syyn varjoakaan, mutta "kansa" on päästettävä taas
  uudemman kerran näyttämään mahtiaan (=venäläinen pistinvalta). On niin
  hiivatin lysti nöyryyttää ja kuranssata noita vietävän phörrväreitä.
  Niinpä pannaan taaskin "pyörät seisomaan", porvarislehtien suuhun
  työnnetään kapula ja maa vaivutetaan viikon mittaiseen pimeyteen, jonka
  suojissa ryssiltä saaduilla kivääreillä aseistetut sakilaislaumat
  ryhtyvät omalla tavallaan toteuttamaan veljeys-vapaus-tasa-arvo-oppeja.
  Eletään siis jälleen suurlakossa. Junat eivät kule eikä saavu postia.
  Mielellään sulkisi "työväenneuvosto" täällä kotipitäjässänikin
  kauppapuodit sekä ottaisi telefoonin haltuunsa, mutta ei uskalla.
  Punaiset tuntevat täällä vanhalla talonpoikaisseudulla itsensä liian
  voimattomiksi.
  Mutta toisin on naapuripitäjässä. Siellä on asutus vanhempaa ja osaksi
  rappeutuneempaa, sen halki kulkee rautatie ja siellä on kaksi sahaa.
  Nämä seikat ovat paikkakunnalle luoneet melkoisen jätkälistön. Sen ja
  samalla työväenyhdistyksen ydinjoukon muodostaa joukko täydellisiä
  roistoja, jotka elelevät kaikenlaisella petkutuksella ja huijauksilla.
  Tämän joukon henkinen isä ja johtaja on lihava ja irstas suutari
  (tietysti suutari!) Tossava, joka sota-aikana on gulashannut itselleen
  melkoisen omaisuuden. Muuten varsin tyypillinen sosialistipomo:
  sileänniljakas, moninaamainen, hillitty, mutta sitä vaikuttavampi,
  salakiihottaja, joka aina osaa luikerrella vapaaksi edesvastuusta, jos
  milloin hänen yllyttämänsä joukot ovat tihutöitä tehneet.
  Sellaista väkeä ovat naapuripitäjän ihanneyhteiskunnan luojat ja
  sellainen heillä herra ja mestari. Hepä nyt suurlakkopimeydessä
  ryhtyvät pitäjää hallitsemaan: kaikki kaupat ja muut liikkeet kiinni,
  asemalle ja telefoonisentraaliin vahdit, etteivät porvarit pääse
  vastavallankumouksellisia juoniaan levittämään! Ja työväentalolla, joka
  kaikenlaisen rivouden, renttutanssien ja salajuonien pyhäkkönä kohoaa
  keskellä tiheintä kirkonkylää, istuu suutarigulashi Tossavan johdolla
  vallankumouksellinen työväenneuvosto, halliten pitäjää.
  Mutta lakko päättyy, junat alkavat kulkea, sanomalehdet pääsevät
  pintehistä ja posti saapuu. Kaikkialla muualla on tuo aiheeton ja
  järjetön lakko lopussa, mutta ei naapuripitäjässä. Siellä ovat
  tossavaisten tahdosta puodit yhä kiinni ja telefooni sulkutilassa.
  "Kansa" naapurikunnassa näyttelee vallankumousta päivästä toiseen
  senkin jälkeen, kun muualla on jo palattu päiväjärjestykseen.
  Jo suutahtavat viimeinkin kaikki kunnan kansalaiset. Miehiä, joukossa
  puoleksi vakaita körttiläisiä, kokoontuu satainen lauma. Kellä
  on luodikko tai muu metsästyspyssy, tempaa sen olalleen, toisten
  varustautuessa seipäillä. Kaksimiehisissä riveissä äänetönnä, vakaana
  ja päättäväisenä marssii tuo kunnioitettavan suureksi paisunut joukko
  "vallankumouksen näyttämölle".
  Puodit avataan ja sentraalista ovat lakkovahdit jo sitä ennen
  puikkineet jalkoihinsa.
  -- Tossava neuvostoineen tilille!
  Valjuna astuu Tossava vapisevan neuvostonsa kera ulos työväentalosta,
  jonka eteen "vastavallankumouksellisten" joukko on asettunut, sekä
  alkaa tekorauhalliseen tapaansa selitellä ja luikerrella.
  -- Eiköhän niille olisi paras panna selkään, että oppisivat vasta
  ihmisiksi elämään? -- ehdottaa muuan körtti-isäntä.
  Tätä lutherilaista neuvoa ei kuitenkaan noudateta, vaan sen sijaan
  vaaditaan Tossavaa tovereineen kirjoittamaan nimensä sitoumuksen
  alle, jossa he juhlallisesti lupaavat vasta olla mitään rettelöitä
  matkaan saattamatta. Vastaan mukisematta ja helpotuksesta hengähtäen
  kirjoittavat "neuvoston" jäsenet, Tossava ensimäisenä, nimensä
  lupauksen alle. Annettuaan paperin nimismiehen huostaan palaavat ukot
  tyytyväisinä arkitoimiinsa.
  Innostava ja kohottava vapautuksen humaus käy läpi kahden pitäjän. On
  vihdoinkin uskallettu edes jotain yrittää, on vihdoinkin saatu hieman
  tuulta tähän seisovaan ilmaan.
  Nyt on ehkä sovelias hetki yrittää palokunta-asiaa uudestaan vireille
  panna. Mutta pian ilmestyy sille asialle vieläkin pätevämpi kiihotin.
  Tuskin olivat naapuripitäjässä "vastavallankumoukselliset" poistuneet
  kirkolta ja tuskin muste sitoumuksessa ehtinyt kuivua, kun jo pari
  Tossavan kätyriä oli matkalla Kokkolaan apua hakemaan. Seuraavan
  päivän junassa sieltä saapuikin puolisataa ryssää, matkassaan kaksi
  kuularuiskua, joukko ylimääräisiä kiväärejä sekä parvi suomalaisia
  hulikaaneja.
  Mikä taivas nyt aukesikaan paikkakunnan roskaväelle! Nyt päästiin
  kostamaan ja näyttämään manttaalipörhöille, että valta sittenkin on
  "kansan". Hih!
  Aseman virkamiehet vangittiin, samoin nimismies, poliisi ynnä joukko
  isäntiä sekä raahattiin käsiraudoissa työväentalolle. Paikkakunnan
  omat hulikaanitkin saivat kiväärin käteensä, ja silloin: pois tieltä,
  porvarit! Mutta kerrassaan näky jumalille on Knuutilan Nartti,
  pahankiskoisuudestaan yli kymmenen pitäjän kuuluisa lentojätkä, kun hän
  kävelykeppinään poliisilta anastettu sapeli teikkaroi kylänraitilla,
  heitellen silmille valuvan otsatukkansa takaa voitonriemuisia
  silmäyksiä, ja häränsarvimaisten viiksien alta välähtävät suuret
  torahampaat, kun hän tekee irvistävän eleen vastaan tuleville
  herraskaisille.
  Miehissä lähdetään nyt kylää kiertämään ja "aseita takavarikoimaan".
  Melkoinen joukko vanhoja revolvereja, haulikoita ja muita viattomia
  metsästyspyssyjä saadaankin saaliiksi ja kuljetetaan työväentalolle.
  Revolveri ohimolla tiukataan vangeiltakin missä heidän aseensa
  ovat kätkössä. Varsinkin pidetään lujalla nimismiestä, jonka
  hieno gentlemanniolemus omituisella tavalla ärsyttää "kansaa".
  Hulikaanilauman keskellä saa hän marssia kotiinsa näyttämään mihin
  aseet on kätketty.
  -- Ettekö te kerralla usko, kun minä sanon, että minulla ei ole mitään
  aseita kätkössä! -- tulistuu lopulta nimismies ja polkee jalkaa.
  -- Elä huuda, perrr...!
  -- Enkö minä saa omassa talossani tehdä mitä tahdon!
  -- Et, jumalaut', saakaan, nyt onkin kansalla valta! -- ja nimismiestä
  kohti ojennetaan pari kivääriä, samalla kuin johtaja häristää hänelle
  nyrkkiään. --
  Se on hieno ja viihtyisä koti anttiikkisine huonekaluineen,
  soittokoneineen ja monine tauluineen. Mikä nautinto tarsia huoneesta
  huoneeseen, myllertää aseiden etsimisen varjolla kaikki nurin sekä
  tyrkkiä pois tieltään hentoa ja säikähtynyttä talon rouvaa. Ja kun
  he ovat niin armollisia, että suostuvat tuon rouvan pyyntöön saada
  tarjota miehelleen ruokaa ennenkuin raahaavat hänet jälleen pois, niin
  mikä nautinto nimismiehen asettuessa ruokasaliin syömään, ryhmittyä
  kivääreineen saman pöydän ympärille sekä höystää talon herran
  ateriaa naurunhörinällä ja rivoilla huomautuksilla herraskaisten
  "pöytäoorningista". Taulun täydentää eräs toveri, joka apteekintippoja
  runsaasti nautittuaan on nukahtanut tuolilleen: kivääri on kädestä
  heltiämäisillään, kuorsaava pää on painunut rinnalle ja otsatukka
  valahtanut riipuksiin.
  Illalla pannaan työväentalolla toimeen orgiat. Apteekista
  pakkoluovutetaan tenttua, hanuri alkaa räikkyä ja ryssän käsipuolessa
  kiikkuvat kevytjalkanaikkoset. Ja että riemu oikein riemulle
  remahtaisi, talutetaan sivuhuoneesta kahlehditut vangit tanssisaliin ja
  kuljetetaan hitaasti ympäri salia. Nartti on tentusta ja tästä ihanasta
  "kansanvallasta" haltioissaan.
  -- S--nan sonni! -- kiljasee hän ja karkaa käsirautoihin kytkettyä
  nimismiestä kurkusta puristamaan.
  "Porin Kalle", laajalti kuuluisa roisto, sekä jotkut muut Kokkolasta
  tulleet hulikaanit alkavat vaatia, että juhlatunnelman korotteeksi
  muutamia vangeista tapettaisiin. Edes parikaan. Siihen ei ryssäin
  johtaja kuitenkaan tällä kertaa anna suostumustaan. Niin jatkaa
  "kansa" jubileumiaan ilman, verta, pelkän tentun vuodatuksella.
  Kiitollisuutensa osotukseksi luovuttaa Tossava syrjävaimonsa
  tavarisseille. Vastalahjaksi tavarisseilta jää inhottava veneerinen
  tauti, joka pian leviää paikkakunnan hulikaaniseurakunnassa, niin
  että viranomaisten myöhemmin täytyy heitä joukottain passittaa
  lääninsairaalaan.
  Niin, tässä on selostettu vain monias pieni kohtaus siitä laajasta
  näytelmästä, joka proletariaatin voittokulun yhteydessä näyteltiin
  Suomen kansalle marraskuulla 1917 ja jota monin verroin ja
  värikylläisempänä jatkettiin talvella 1918.
   * * * * *
  Tieto siitä, että naapuripitäjään on tullut ryssiä kahden kuularuiskun
  kera, vaikutti kaameasti ihmisten mieliin. Syvemmin kuin koskaan tunsi
  lainkuuliainen kansa aseiden, oman sotaväen ja lujan järjestysvallan
  puutteen. Melkoinen joukko vakaita isäntämiehiä kerääntyi koolle ja
  yksimielisesti päätettiin suojeluskunta -- palokunta-nimeä ei enää
  käytetty -- panna uudella vauhdilla pystyyn.
  Tämän uudistetun suojeluskunnan päällikkyyden sai allekirjoittanut
  kunnian ottaa vastaan.
  
  
  II.
  HARJOTUKSIA, ASEIDEN HANKINTAA, ODOTUSTA.
  
  Kahdeksanmiehisiä ryhmiä, päällikkö yhdeksäntenä, syntyy yhtä menoa
  ympäri taajaväkisen pitäjän keskustaa. Harjoituskirjasista saatujen
  osviittojen mukaan harjottelevat ryhmät keskuudessaan ja kahdesti
  viikossa kokoontuvat kaikki kirkonkylälle nuorisoseuran talolle.
  Asia on siis viimeinkin hyvällä jalalla. Kun olisi vain aseita! Se se
  vasta vauhtia antaisi, sen tuntevat kaikki.
  Mutta tällainen järjestö tarvitsee rahojakin. Panen listat kiertämään
  ympäri pitäjää. Suuria en siitä odota, sillä onhan maalla totuttu
  listoihin tekemään vain viidenkolmatta ja viidenkymmenenpennin
  merkintöjä. Mutta tällä kertaa ovat viiden ja kymmenen markan merkinnät
  tavallisimpia, ja kun listat palaavat, on suojeluskunnan kassaan
  kertynyt sievonen summa rahaa.
  Kova on tiistai- ja perjantai-illoin marssintöminä nuorisoseuran
  talolla, kun ryhmäpäälliköt vuorotellen komentavat saapuville tulleita
  miehiä. Väliin aina neuvotellaan, miten se ja se harjotuskirjassa
  mainittu liike on oikein suoritettava, ja sitten taas: -- Asento!
  Käännös oikeaan päin! Käyntiin mars! -- j.n.e. loppumattomiin. Joukossa
  on joitakin aikoinaan vakinaisessa väessä palvelleita ja heistä on
  minulle suuri apu. Niillä on vielä vuosikymmenten takaa veressään
  sotilastottumusta ja kurin tuntoa. Pientä ristiriitaa tuppaa kuitenkin
  aiheuttamaan se, että he ovat tottuneet yksinomaan venäläismalliseen
  sotilaskomentoon, jota vastoin harjotuskirjat on laadittu täysin
  saksalaiselle pohjalle.
  Hengähdysaikoina keskustellaan päivän kysymyksistä. Sanomalehtien
  tuomat tiedot siitä päivä päivältä yltyvästä ylimielisyydestä ja
  röyhkeydestä, millä punaisemme yhdessä ryssän bolshevikien kanssa
  pyrkivät järjettömiin tarkotusperiinsä, ovat omiaan lisäämään miesten
  sotaista innostusta. Mutta tämä sotaisuus on toistaiseksi, aseiden
  puuttuessa vain nyrkin pudistamista taskussa.
  -- Kun olisi aseita! Kun olisi aseita! -- päivittelevät miehet.
  Lähetän viikottaisin piirihallitukselle raportteja suojeluskunnan
  tilasta ja miesmäärästä, muistuttaen joka kerta aseista. Niitä
  luvataan, niin pian kuin vain saadaan, mutta toistaiseksi on niistä
  kaikkialla ankara puute. Ja minä taas vuorostani viihdyttelen miehistöä
  lupauksilla.
  -- Odotetaan ja jatketaan harjotuksia, kyllä aseetkin tulevat kun
  kerkeävät.
  Käännyn asiassa kirjeellisesti erään jääkärin, entisen
  Shpalernajatoverini puoleen, joka samoissa suojeluskunta-asioissa
  puuhaa kotiseudullaan Varsinais-Suomessa. Asetiedusteluihini vastaa hän:
  "Ehdoton surullinen tosiasia on, ettei meillä täällä ole nimeksikään
  niitä työaseita, mitä 'hiihtosuomalaisille' haluaisit. Meistä tai
  meidän puolestamme on olemassa paljon suurta huutoa ja huhua. On kai
  arveltu, että merenrantalaisilla pitäisi olla. Ja niin pitäisikin,
  mutta täällä ei ole kyetty hankkimaan. Suuret, etevät lastit ovat
  menneet takaisin saamatta vastaanottoa. Niistä eivät ole tienneet
  parhaat miehet, vaan semmoiset, jotka eivät ole kyenneet vastaanottoa
  järjestämään, semmoiset, jotka esim. tointa haluavien jääkärien ja
  heidän tovereittensa sijasta ovat ulkoluodoille asettaneet akkoja,
  jotka saadakseen merkkivalon punaiseksi näyttävät jotain lyhtyä --
  alushameittensa alta, mutta lakkaavat sitäkin vilkuttamasta, kun
  tulee kylmä, menevät kalastusmajaansa ja jättävät Danzigin kapteenin
  pimeyteen risteilemään."
  [Vasta vapaussodan päätyttyä olen sattumalta saanut harmikseni kuulla,
  että meidänkin kohdallamme Pohjanlahden rannikolla on pari vuorokautta
  risteillyt aselaiva, odottaen vastaanottoa. Laivan tulosta oli
  ilmotettu eräälle suojeluskuntahommissa häärivälle henkilölle, joka
  itse ei uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin vastaanottopuuhiin eikä edes
  ilmottaa asiasta sellaisille miehille, jotka ilomielin olisivat asiaan
  ryhtyneet. Mutta sehän on niin tavallista meillä, että miltei joka
  yrityksessä pyrkivät etunokkaan miehet, joista toden tullen ei ole
  muuhun kuin pilaamaan asiaa, jota he tärkeydessään luulevat olevansa
  kutsutut edesauttamaan.]
   * * * * *
  On niin harmillista nähdä, kuinka Rahjan veljekset rahjaavat Pietarista
  vaununlastittain aseita punakaarteille. Jos sitä _menoa_ saa rauhassa
  jatkua, niin pian on joka ainoa hulikaani maassamme hampaisiin saakka
  asestettuna, samalla kuin työväentalot ovat muuttuneet linnoituksiksi.
  Hyvästi silloin laillisuus ja järjestys ja ennen kaikkea Suomen
  itsenäisyys.
  Niin, työväentalolla kirkonkylän laidassa tömisevät myöskin
  lattiapalkit marssiharjoituksista ja kolahtelevat koivusta veistetyt
  harjoituskiväärit. -- _Smirnaa! Ruussa naruu-kup! Napletsoo!_ --
  kaikuvat pahoin vääntyneet venäläiset komentosanat, kun muuan pikku
  gulashina ja sosialistiagitaattorina kyliä kiertelevä entinen
  tarkka-ampuja harjottelee paikkakunnan punakaartilaisia, joilla on jo
  oikein kaupungissa painetut suomen ja ryssänkieliset jäsenkortit.
  Me suojeluskuntalaiset emme ole heistä ja heidän puuhistaan
  tietävinään. Mutta sitä enemmän pitävät _he_ lukua meistä.
  Pahankurisella äänekkyydellä huutavat he "lahtarikaartista" ja kuinka
  porvarit varustautuvat murhaamaan köyhälistöä. Se on tietysti opittua
  heikäläisistä lehdistä, jotka jokaikisessä numerossaan mitä räähkimmin
  sanakääntein ulvovat porvarien katalista lahtarihommista -- samalla
  kuin itse maan ikivanhan perintövihollisen avulla ja kuumeisella
  kiiruulla asestautuvat omaa kansaansa ja isänmaataan vastaan. Niin,
  ovathan meikäläiset sosialistit jo vuosikausia viljelleet tuota
  alhaisen demagogian koeteltua taistelukeinoa: syyttää häikäilemättä
  vastustajaansa siitä konnantyöstä, jonka itse on tehnyt tai jota juuri
  varustautuu tekemään.
  Paitsi suunsoitantaa kiertelevät punakaartilaiset harjoitusiltoina
  nuorisoseurantaloa ja koettavat jäätyneiden ruutujen läpi kurkistella,
  että mitä siellä sisällä oikein tapahtuu. Tulevatpa julkeimmat joskus
  salin ovensuuhunkin katsomaan, saadakseen sitten tovereilleen kertoa,
  minkälaisia temppuja siellä lahtarit tekivät. Ja naapuripitäjän
  punakaartin kanssa ollaan vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Niillä
  miekkosilla kun on aseetkin, oikein ison isänmaan tavarisseilta
  saadut kiväärit, sekä lisänä joukko rauhallisilta paikkakuntalaisilta
  ryöstettyjä lintupyssyjä. Täytyy oikein asiasta aikain tehdä retkiä
  kaupunkiin tavarissien puheille, että jos ne lähtisivät sinne maalle,
  puhdistamaan paikkakunnan lahtareista ja varustamaan heidätkin aseilla.
  Mutta tavarisseilla ei ole ollenkaan halua lähteä sinne talviseen
  maansydämeen, penikulmien taa rautatiestä. Lehdet kirjoittavat niin
  paljon lahtarien varustuksista, niillä olemas aseita. Mukavampi ja
  turvallisempi olla kaupungissa, siellä "hljeba on, da flikushki on."
  Kun ei itämaisista tavarisseista ole apua, täytyy sitä kiinteämmin
  turvautua naapuripitäjän punaisiin. Ja nämä tekevätkin parastaan:
  käyvät ahkeraan urkinta- ja provokatsionimatkoilla sekä uhkailevat
  niin ja niin suurella voimalla tulevansa lahtareita opettamaan. Se
  marraskuinen "vastavallankumous", jonka toimeenpanijoista huomattavin
  osa oli kotipitäjäläisiäni, harmittaa ja kaivelee heitä yhä.
  Näin kasvaa jännitys päivä päivältä ja aseiden kaipuu
  suojeluskuntalaisten keskuudessa käy yhä polttavammaksi. Minun täytyy
  lopulta lähteä liikkeelle, hankkiakseni niitä vaikka maan raosta.
  Tällöin sattuu luokseni poikkeamaan Oulun suojeluskunnan lähetti,
  joka on matkalla etelään aseita hankkimaan, liityn häneen ja yhdessä
  menemme Vaasaan. Aseita on varastossa Kokkolan saaristossa, mutta
  paljon sieltä ei liikene, selittää se hovioikeuden asessori, jonka
  antamalla lupalipulla niitä saadaan. Ainoastaan sata kappaletta
  luovuttaa hän Oulun suojeluskunnalle, muuta ei mitään. Näistä sadasta
  lupaa oululaisten asiamies puolestaan kaksikymmentä kappaletta minulle.
  No, onhan siinäkin jo maistiaisiksi miehistölle. Sitäpaitsi lupaa eräs
  tuttavani hankkia minulle oston kautta kahdeksan graftonkivääriä ynnä
  sata patruunaa kutakin kohti. Ne on hänen määrä lähettää rautateitse
  kotiseudulleni.
  Vaasasta palatessani lähden parin toverin kanssa hieman
  risteilemään Etelä-Pohjanmaan pitäjissä. Kuinka paljon pitemmälle
  suojeluskuntahommissa niissä onkaan jo päästy! Mieltä avartavat
  vapauden tuulahdukset puhaltelevat jo voimakkaina pitkin vanhojen
  sankarihautojen ympärillä leviäviä lakeuksia.
  Uudenvuoden aattona pannaan Isonkyrön ja Ylistaron suojeluskuntien
  kesken toimeen koehälytys. Niin ja niin monen tunnin sisällä pitää
  miesten olla koolla Ylistaron kirkolla. Ja katso: käden käänteessä
  kerääntyy, hevosilla täyttä laukkaa ajaen tai suksilla kiitäen, kahden
  pitäjän alueelta määräpaikkaan puolisen tuhatta miestä. Ja kuinka pian
  ne ovatkaan järjestyksessä ryhmittäin ja joukkuettain. Näkee, että
  täällä on tehty työtä. Mutta usealla suojeluskunnalla täällä onkin
  päällikkönä ja harjoittajana Saksasta koteutunut jääkäri.
  Mieltä ylentävä paraadi siitä syntyy, kun tuo uhkea joukko
  nelimiehisissä riveissä marssii ympäri taajan kirkonkylän. Kuinka
  uusina ja mahtavina kaikuvatkaan porilaisten marssin sävelet! Ja
  kun joukko on pysähtynyt joen jäälle ja jotkut haltioituneet miehet
  puhkeavat puheita pitämään, leimahtaa heidän sanoistaan kirkas tuli ja
  kilahtaa silkka teräs. Liikutuksen kyyneliin puhkeavat rantatörmälle
  kerääntyneet katsojat, kun pitkin joukkoa alkavat voimakkaina vyöryä
  isänmaallisen laulun sävelet.
  Kuinka suuresti tuo joukko eroaakaan keinotekoisesti kiihotetusta,
  valheellisen vallankumoushumalan juovuttamasta, räikein äänin ja
  räikein värein esiintyvästä punakaartilaissakista. Siinä on syvää
  hartautta, jaloa innostusta ja lujaa päättäväisyyttä. Vihdoinkin
  on Suomen kansa, oikea, todellinen kansa, herännyt ja alkanut
  liikehtiä. Ällistyvinä, kysyvinä ja neuvottomina seuraavat manööveriä
  kasarmeistaan jokitörmälle tulleet ryssät kesiturkkeineen ja
  muodottomine huopasaappaineen. Niin, katsokaa ja älytkää, että teidän
  hetkenne tässä maassa ovat luetut!
  Uudenvuoden aamuna istumme toverini kanssa erään körttiläisisännän
  kamarissa. Keskustelu liikkuu tietysti suojeluskunta-asioissa ja
  tulossa olevissa tapauksissa. Vimpelissä on harjotuskurssit ja sinne
  sanoo isäntäkin näinä päivinä lähtevänsä. Aseista puheen ollen vetää
  hän piirongin alta esiin muutamia käsikranaatteja. Sellaisiakin
  niillä siis täällä jo on. Ja noin vain paljaaltaan piirongin alla,
  vaikka saman katon alla, toisessa päässä rakennusta, majailee joukko
  ryssiä. Täällä on kaikki niin avonaista ja rehtiä eikä täällä tyhjästä
  kitsastella. Isonkyrön valtuusto esimerkiksi on päättänyt antaa kunnan
  varoja suojeluskunnan tarpeiksi aina kahdeksaankymmeneen tuhanteen
  saakka!
  Illalla istun Lapuan kirkolla erään nuoren isäntämiehen luona, joka
  vielä vuosi sitten oli kohtalotoverinani Shpalernajassa. Hän vuorostaan
  vetää piironkinsa alta näkyviin erinäisiä kuularuiskun osia. Niitäkin
  on siis jo täkäläisillä suojeluskunnilla. Ja jutellessamme soittaa
  hänelle Ilmajoen suojeluskunnan päällikkö, nuori jääkäri, joka myöskin
  sai käydä Shpalernajaan tutustumassa, ja pyytää lainaksi lapualaisten
  kuularuiskua. Siellä Ilmajoella kuuluu nimittäin liikehtivän outoja
  hulikaaneja, jotka suunnittelevat osuuskaupan ryöstämistä.
  Totisesti, täällä on oikeata miesten meininkiä, niin että ihan kateeksi
  käy.
  Lapualta jatkan toverini kanssa matkaa Vimpeliin. Eräällä taipaleella
  ajaa vastaamme kymmenkunta hevosta, kullakin perässään tyhjä
  kirkkoreki ja reen jälessä astelee suitsia pidellen nuori reipas
  mies. Hevoset ovat siroja, niiden hännät ovat lyhyiksi leikatut ja
  toiset miehistä tervehtivät meitä sotilaallisesti. Ihmettelemme ja
  arvailemme, kunnes seuraavassa pysäyspaikassa saamme kuulla, että ne
  olivat Saksanniemen poliisikoululaisia, jotka nyt hevosineen olivat
  matkalla Lappajärven ratsuväkiharjoituksiin. Niin sitä pitää! Olimmehan
  sanomalehdistä nähneet punakaartilaisten siellä ja täällä kaapanneen
  saksanniemeläisten hevosia matkalla Pohjanmaalle. Mutta yksi ja toinen