Kertomuksia Suomen historiasta 2 - 1

  
  KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA 2
  Katolinen aikakausi
  
  Kirj.
  J. KROHN
  
  Hämeenlinnassa,
  painanut G.E. Eurén,
  v. 1868.
  
  
  
   Näytetty! K.G. Renvall.
  
  SISÄLLYS:
  Katolinen aikakausi.
   I. Warsinais-Suomen valloitus.
   1. Pyhän Eerikin retki v. 1157.
   2. Pyhä Henrikki, Suomalaisten apostoli.
   II. Tuomas piispa ja Hämeen valloitus.
   1. Suomen seurakunta Henrikin kuoltua.
   2. Tuomas piispa.
   3. Tuomas piispan taistelut Wenäläisten kanssa.
   4. Tappelu Nevajoella.
   5. Birger Jarlin retki.
   III. Karjalan valloitus.
   1. Karjalaisten ja Novgorodin väli.
   2. Torkel Knuutinpoika ja Wiipurin linna.
   3. Torkel Knuutinpojan retki Nevajoelle.
   4. Sodan viimeiset vuodet ja Pähkinänlinnan rauha.
   IV. Lapin kansa ja Pohjanmaan valloitus.
   1. Lappalaiset muinaisaikoina.
   2. Kuningas Maunu Ladonlukko ja Pirkkalaisseuran synty.
   3. Matti Kurki ja Potko.
   4. Pirkkalaiset Pohjanmaalla.
   5. Ruotsalaiset asujamet Pohjanmaalla.
   V. Kaupankäynti Suomessa ja Hansaseura.
   VI. Kuningas Maunu Liehakko.
   1. Maunun retki Wenäelle.
   2. Suomalaiset tulevat Ruotsin lain ja valtiopäiväin
   osallisuuteen.
   VII. Piispa Hemminki.
   VIII. Kalmarin liitto.
   1. Albrekt Meklenburgilainen.
   2. Margareta yhdistää Skandinavian vallat liitolla.
  
  
  I. Warsinais-Suomen valloitus.
  
  1. Pyhän Eerikin retki, v. 1157.
   Kaks oli pyheä miestä
   Kaksi kansan ruhtinasta,
   Ristiveljeä jaloa;
   Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
   Toinen maalla vierahalla.
   Lapsi maalta vierahalta,
   Se on Hämeen Henrikki,
   Waan joka Ruotsissa yleni,
   Se on Eerikki ritari,
   Ruotsin kuuluisa kuningas.
  Näin laulaa mainittu runo. Tämä Eerikki kuningas, jonka runo
  mainitsee, oli sitä nimeä yhdeksäs ja valittu v. 1150. -- Ruotsissa
  oli vanha tapa, että kun kuningas Moran keräjissä oli valittu, niin
  nostivat hänet miehensä kilpien päälle, ja sitten vannoi hän valan
  kansallensa. Eerikki oli vannonut kolme valaa. Ensiksi oli hän
  vannonut kristin-uskoa vahvistaa ja kirkkoja rakentaa, toiseksi oli
  vannonut hallita kansaa lailla ja oikeudella; kolmaspa valansa oli
  ollut _lähteäksensä sotahan pyhän uskon puolesta ja maan vihollisia
  vastaan_. Tämä viimeinen vala uhkasi esi-isiämme, Suomen kansaa!
  Siihen aikaan kaikui kaikissa kristikunnan kirkoissa kiivas saarna,
  että muka Jumalalle otollisin työ on sota pakanoita ja uskottomia
  vastaan. Kuka semmoiseen sotaan läksi, sille Jumala antoi anteeksi
  suurimmatkin synnit; ken siihen sotaan kaatui, pääsi suoraa tietä
  taivaasen. Tuhansia ja satoja tuhansia oli tämä saarna nostattanut
  intoon. He möivät maansa ja tavaransa, ompelivat punaisen ristin
  rintaansa ja riensivät pyhään sotaan. Näitä retkiä sanottiin
  _ristiretkiksi_ ja niille lähteviä joukkoja _ristimiehiksi_.
  Alussa olivat ristijoukot kaikki menneet Palestinan maalle, missä
  julmat Muhamedilaiset olivat haltijoina ja estelivät kristityitä
  käymästä Kristuksen pyhällä haudalla. Mutta nyt oli Palestina
  pelastettu vihollisten käsistä ja Jerusalemissa hallitsi kristitty
  kuningas. Sentähden rupesi pohjoisempain kristittyin kansain
  sota-into kääntymään toisahalle. Idässä päin Ruotsista ja Saksan
  koillisilla rajoilla istui vielä lukemattomat kansat pakanallisessa
  pimeydessään. Nekin nyt on saatettavat kristinkirkon laumaan, ja jos
  eivät hyvällä taipuneet, piti heitä tulen ja miekan avulla siihen
  pakoittaa. Saksalaiset karkasivat slavinsukuisiin kansoihin Itämeren
  etelärannoilla ja heimolaisihimme Wirossa. Ruotsalaiset puolestansa
  läksivät Ahvenan meren yli esi-isiämme vastaan. Pappien saarnasta
  kiihtyneenä päätti heidän nykyinen kuninkaansa Eerikki lähteä
   paikalle papittomalle,
   Maalle ristimättömälle;
   Kivikirkot teettämähän,
   Kappelin rakentamahan.
  Mutta oli Eerikillä toinenkin syy, minkätähden piti lähteä
  Suomalaisia vastaan. Ennen muinoin kun Ruotsalaiset vielä palvelivat
  epäjumaloita, olivat olleet mahtavaa ja pelättävää kansaa. Heidän
  laivansa kävivät kaukana hävittämässä ja ryöstelemässä Etelän
  kristityitä maita. Silloin olivat myöskin pitäneet kurissa
  merentakaisia suomalaisia heimoja ja välin heiltä ajaneet veroa.
  Mutta Eerikin aikana oli se valta jo kauan ollut rauenneena.
  Kristin-usko oli näet ensin levinnyt ja juurtunut Etelä-Ruotsiin
  eli Gotimnaalle. Pohjois-Ruotsissa sitä vastaan pysyivät Svealaiset
  pakanoina melkein Eerikin aikaan asti. Siitä oli Ruotsin kansassa
  syntynyt eripuraisuutta. Gotilaiset ja Svealaiset valitsivat
  kumpaisetkin kuninkaita ja kävivät sotaa keskenänsä. Tästä syystä
  heidän sotalaivansa saivat lahota teloilleen ja unouksiin joutuivat
  veron otot Suomen maasta. Päinvastoin nyt Suomalaiset vuoronsa
  kävivät vierahilla Ruotsissa. He purjehtivat pursillansa yli meren ja
  laskivat rantaan, missä heitä ei arvattu tulevaksi. Siinä tappoivat,
  polttivat, ryöstivät, riistivät, ja käänsivät sitten purtensa
  kotipuoleen.
   Tuoden täytensä rahoja,
   Alaisensa aartehia.
  Wielä on monta paikkain nimeä Ruotsin rannikoilla, jotka näitä
  esivanhempaimme retkiä muistuttavat mieleen, ja kansa niistä
  tietää jutella julmia tarinoita. Semmoisia ovat esim. _Estaskär ja
  Estaklippa_ Tukholman saaristossa, sillä siihen aikaan kutsuttiin
  usein Suomen maata _Österlanden_ (Itämaa) ja kaikkia suomensukuisia
  kansoja _Ester_ (Itäläiset).
  Kuninkaaksi tultuaan Eerikki ensin vahvisti kristin-uskon Svealaisten
  maassa, missä vielä oli ollut pakanuuden jälkiä. Sitten kokosi
  miehensä sekä laivansa, ja lähti Ahvenan meren yli Suomeen. Hän laski
  maalle Aurajoen rantaan, jossa Suomalaiset heille olivat vastassa.
  Kuin paljon heitä oli ja kuka päällikkönä, siitä ei ole mitään
  tietoa. Se vaan on muistossa säilynyt, että suuri joukko kaatui, ja
  loput antoivat kastaa itsensä Kupittaan lähteessä likellä nykyistä
  Turkua. Mutta Eerikki kuninkaasta tarina vielä tietää, että kun muut
  kaikki voitosta iloitsivat hän yksinänsä rupesi katkerasti itkemään.
  Sitä hän niin katkerasti itki, että niin monta Suomalaista tappelussa
  oli kaatunut, joiden kastamattomat sielut hänen luulostansa olivat
  uhratut ikuiseen kadotukseen.
  
  2. Pyhä Henrikki, Suomalaisten apostoli.
  Pyhä Eerikki kuningas oli miekalla nöyryttänyt Suomalaisten jäykät
  niskat ja pakoittanut heidät kumartamaan Wapahtajan ristiä. Sen
  tehtyä hän läksi pois omille maille. -- Mutta toinen tärkeämpi työ
  nyt oli tehtävä. Suomalaisten mielet ja sydämet olivat vielä yhtä
  lujasti kiinni pakanuudessaan kuin ennen Eerikin tuloa, ja yhtä
  kaukana Kristuksen uskosta, johon heidät oli väkisen kastettu.
  Kenen piti nyt heille tehdä tutuksi evankeliumin suloiset sanat,
  kenen taivuttaa heitä mielelläänkin suostumahan siihen mitä
  kielellänsä olivat tunnustaneet? Sen otti tehdäksensä Upsalan
  arkkipiispa Henrikki, joka Eerikin seurassa oli Suomeen tullut.
  Englannin jumalisesta ja rohkeasta kansasta on kaikin ajoin lähtenyt
  innokkaimmat, urhoollisimmat uskonsaarnaajat pakanoiden maille.
  Sieltä oli meidän Henrikkikin kotoisin. Pelkäämättä astui hän Suomen
  synkkiin saloihin, vaelteli talosta taloon, kylästä kylään, saarnaten
  ja kastaen joka paikassa. Kokemäen pitäjässä Ylistaron kylässä
  näytetään vielä nytkin vanhaa tupaa, mikä muinoin oli Henrikillä
  ollut saarnahuoneena. Näin karttui karttumistaan kristittyin joukko
  ja yhä syvemmällä sydänmaissa kaikui saarna Kristuksesta. Mutta
  Köyliönjärven saaressa asui mahtava ja rikas Suomen mies nimeltä
  Lalli. Tämä ei tahtonutkaan millään muotoa suostua siihen uuteen
  oppiin, jonka vieraalta maalta tulleet viholliset olivat tuoneet
  mukanaan. Hän vihasi kovasti kristin uskoisia ja Henrikkiä kaikkein
  enimmän. Sillä hän oli kerran murhan tehnyt ja piispa hänelle siitä
  sakkoa päälle pannut.
  Kerran matkaeli piispa talvella niillä seuduin, missä Lallilla oli
  talonsa. Hän ajoi, ajoi, niin kuin runo laulaa:
   Kaksi päiveä kesäistä,
   Kaksi yötä järjestänsä,
   Eikä syödä, eikä juoda,
   Eikä purtua pidetä.
  Tuli sillä tavoin Lallin talon sivutse ja poikkesi siihen ruokaa
  pyytämään. Lalli itse ei ollut kotona ja
   Kerttu kelvotoin emäntä
   Suitsi suuta suunnatointa,
   Keitti kieltä kelvotointa,
  eikä ruvennut ruokaa antamaan. Silloin piispan palveluspiltti [piltti
  = poika] herransa käskystä
   Otti kyrsän uunin päältä
   Otti heiniä hevosen,
   Heitti penningin sijahan;
   Otti kellarist' olutta,
   Rahan vieritti sijahan.
  Syötyänsä, juotuansa läksi sitten piispa matkalle jälleen, ajoi
  pitkin Köyliönjärven jäätä.
  Wierasten lähdettyä tulee Lalli kotia, ja heti juoksee hänelle emäntä
  vastaan, valehtelee:
   Jo kävi meillä vierahia,
   Ruoka-ruotsi, syömä-saksa:
   Joivat olven kellarista,
   Weden viskasin sijahan;
   Otin kyrsän uunin päältä,
   Kiven vyörytin sijahan.
   Ladoin heiniä ladosta,
   Heitin hiekkoja sijahan.
  Lalli, tämän kuultuansa, suuttui silmittömäksi. Hän
   Heti lappoi laapurinsa [= keihäs],
   Koppoi pitkän keihä'änsä.
   Lykkäsi lylyt lumelle,
   Joilla hiihti hirmuisesti:
   Tuli suitsi suksen tiestä,
   Savu sauvan somman tiestä,
  Piispan piltti pikkarainen kuulee Lallin lähenevän, kysyy säikähtyen:
   Ajanko tätä hevosta?
   Jo kuuluu kumu takana,
   Lalli hiihtäen tulevi,
   Pitkä keihäs kainalossa.
  Mutta Henrikki tiesi tuhon hetken nyt olevan likellä eikä
  yrittänytkään pakoon päästä. Hän vaan neuvoi pilttiänsä:
   Pilttiseni pienoiseni,
   Äl' aja tätä hevosta,
   Karkoittele konkaria:
   Kun mua tavoitetahan
   Tahikka tapettanehen,
   Käy sinä kivien taakse,
   Kuultele kiven takoa,
   Katsele takoa tammen
   Kuhunka luuni lentänevi,
   Suoneni siroittanevi.
   Ne sinä verkahan vetele,
   Sinilankoihin sitele,
   Aseta oriin rekehen.
   Kuu oronen uupunevi,
   Sitten härkä pantakohon;
   Kuhunka härkä uupunevi,
   Siihen kirkko tehtäköhön,
   Kappeli rakettakohon,
   Pappein saarnoja sanella
   Kansan kaiken kuultavaksi.
  Näin lausuen lähetti piispa pojan piiloon, itsepä pysyi reessä
  ja surmattiin. Mutta piltti pikkarainen teki tarkoin mitä herra
  vainajansa oli käskenyt. Hän korjasi hajalle silvotut luut ja lihat
  kokohon ja vedätti ne hevosella, sitten härällä. Mihin härkä uupui,
  siihen rakennettiin kirkko. Se oli Nousiaisten kirkko, ensimmäinen
  Suomen maassa.
  Kaikki jäsenet oli piltti pikkarainen korjannut, yksi vaan sormi
  kultasormuksen keralla ei löytynyt lumelta.
   Niin sitten kesäsydännä
   Pienen jään palasen päällä
   Tuuli aalloissa ajeli
   Sormea pyhän urohon,
   Tunnusmerkiksi jaloksi
   Jottei suonut suuri Luoja
   Eikä sallinut Jumala
   Weden alle vaipumahan,
   Hukkahan tuleumahan
   Pyhän miehen peukaloa
   Sormea ison isännän.
  Wielä tietää runo kuinka sitten kävi Lallin, piispan murhaajan:
   Lalli, pahin pakanoista,
   Julmin juutasten seassa,
   Otti korkean kypärän
   Pyhän miehen, piispan päästä;
   Pani päähänsä omahan,
   Kallohonsa ilkeähän,
   Meni kilttinä [= ylpeä] kotihin.
   Lausui paimen patsahalta:
   Mistäs on Lalli lakin saanut
   piispan hiipan hirtehinen?
   Lalli nosti lakkiansa:
   Hivukset himahtelivat,
   Liukes luista irrallensa
   Kaikki kallosta kamara [= nahka].
   Näin tämän pahantapaisen
   Piispa raukan raatelijan
   Tuli kosto korkealta,
   Makso maailman valtiaalta.
  Toisellainen oli pyhän marttyrin, piispa Henrikin palkka. Häntä on
  Suomen kansa ijäti muistava ja kunnioittava uskon apostolinansa.
  Ja paavin uskoiset esivanhempamme hänelle osoittivat suuremmankin
  kunnian, kuin mitä kellekään ihmiselle oikeastaan sopii. He häntä
  lukivat pyhäin miesten joukkoon, he häntä pitivät Suomen maan ja
  kansan omituisena suojelus-pyhänä, joka muka Jumalan edessä seisoen
  yhä puhuu Suomen puolesta. Häntä rukoiltiin avuksi kaikellaisissa
  tuskissa, häneen luotettiin melkein yhtä lujasti kuin itse Jumalaan.
  Monta hoettiin ihmettä, jotka hän muka oli tehnyt. Niin esim.
  tarinoittiin eräästä munkista, nimeltä Erland, että hän kovasta pään
  kivistyksestä heti pääsi vapaaksi, luvattuansa Henrikin alttarin
  viereen ripustaa vaksipään. Sokea vaimo Kyrössä lupasi joka vuosi
  vaeltaa pyhän Henrikin haudalle rukoilemaan ja samassa sai hän
  näkönsä jälleen. Monta sairasta siitä paikalla parani, kun lupasivat
  Henrikinpäivänä pitää paastoa j.m.s.
  Henrikin luut oli ensin haudattu Nousiaisten kirkkoon; mutta kun
  Suomen piispat n. v. 1300 muuttivat asuntonsa Turkuun, niin vietiin
  luutkin silloin uuteen tuomiokirkkoon. Niille teetätiin 14:llä
  vuosisadalla kallis hopeinen arkku, ja vielä sata vuotta myöhemmin
  silautti piispa Maunu Tavasi hopealla Henrikin pääkallon sekä
  käsivarret. Turun tuomiokirkossa saivat piispan luut levätä vuoteen
  1713 asti, jolloin Wenäläiset ne ryöstivät sieltä ja veivät Pietariin.
  Muutkin Suomen kirkot, jotka eivät saaneet sitä kunniaa mitä
  Turun tuomiokirkko, hankkivat koristukseksensa edes pyhän miehen
  kuvan. Tavallisesti näkyy hän maalattuna täydessä piispapuvussaan,
  sotatappara kädessä ja jaloin Lallia polkien. -- Kaksi juhlapäivää
  vietettiin ympäri Suomea ja pian muillakin Pohjan mailla pyhän
  Henrikin kunniaksi. Toinen oli Tammik. 19:s, Henrikin kuolinpäivä,
  toinen 18:s Kesäkuuta, jona hänen luunsa vietiin Nousiaisten kirkosta
  Turkuun. Komeimmin näitä juhlia vietettiin itse Turussa. Siihen
  keräysi väkeä läheltä ja kaukaa, kirkossa pidettiin juhlallista
  menoa, virsiä veisattiin Henrikin kunniaksi, ja hartahasti rukoeltiin
  häntä, että yhä edelleenkin puolustaisi Suomen kansaa; arkku luineen
  tuotiin esiin kansan katseltavaksi ja suudeltavaksi, aneita [syntein
  anteeksi antokirjoja] jaettiin j.n.e. Tälle juhlalle tullen, toi
  rahvas aina myöskin tavaroita kaupaksi, ja kirkkomenoin jälestä
  syntyi täten aina suuret markkinat. Pyhän Henrikin kunniaksi ei
  messuja enää pidetä Turussa, mutta Heikin markkinoille virtaa nytkin
  vielä kansaa läheltä ja kaukaa kaupunkiin. Ja Turun tuomiokapitelin
  sineetissä on hiippakunnan perustajan muistoksi vieläkin nähtävänä
  Henrikin peukalo kultasormuksineen.
  
  
  II. Tuomas piispa ja Hämeen valloitus.
  
  1. Suomen seurakunta Henrikin kuoltua.
  Kristin uskon siemenet nyt olivat kylvetyt maamme lounaisrannikoille;
  mutta Eerikin kuoltua näytti siltä kuin pitäis hänen raivaamansa
  pelto jälleen jäädä kylmille. Ruotsissa riehui koko seuraava
  vuosisata viihtymätön riita kahden hallitsijasuvun välillä; sentähden
  ei voineet Ruotsin kuninkaat varjella uutta voittomaatansa Suomessa
  ja vielä vähemmän voivat laajentaa alueensa rajoja.
  Toiselta puolen yltyi yltymistään Suomen heimokuntain viha ja
  vastustus Ruotsalaisten tuumia vastaan. Ja mikä muu, kuin halvin
  orjakansa oliskaan toisin tehnyt! -- Siihen asti olivat Suomen heimot
  eläneet vapaana ja palvelleet jumaloitaan isiltä perityllä tavalla.
  Nyt oli meren takaa tullut rautamiehiä ja niiden seurassa toiset
  mustat miehet. Nämät heille juttelivat outoja tarinoita ja käskivät
  palvella erästä Kristusta, josta ei Suomalaiset koskaan olleet
  kuulleet ennen. Useimmat näistä saarnaajoista eivät kansan kieltä
  ymmärtäneet vähääkään, niin että tulkin kautta täytyi selitellä
  joka sana. Tulkit puolestaan eivät selitettävää asiaa aina tarkoin
  tunteneet ja vääntelivät pappein oudot jutut vielä oudommaksi. Niin
  kerrotaan erään papin kerran sanoneen että Jesus on syntynyt _Jessen
  juuresta_ (suvusta). Sen tulkki kansalle selittää sukaisi, sanoen
  Jesuksen syntyneeksi _hanhen juuresta_ (gäss, näet, Ruotsiksi on
  hanhet, ja tulkki pettyi äänen yhtäläisyydestä). Kuulijat siitä
  tietysti purskahtivat nauramaan ja kun pappi käski tulkin paremmaksi
  kääntää, niin huusi mies parka tuskissansa: "No, jos ei lie ollut
  hanhen juuresta, niin tottahan oli hanhen varpaasta!" Semmoisia
  saarnoja Suomalaisille usein pidettiin ja ainoa minkä ymmärsivät
  uudesta opista oli että heidän täytyisi kumartaa niskansa vieraan
  vallan alle ja maksaa papeille kymmenekset kaikesta saaliistaan.
  Sentähden ponnistivatkin Suomen pakanat kaikin voimin ettei heidän
  kävisi niinkuin veljiensä Turun rannikolla. Hämäläisiä vaara ensin
  uhkasi; he senvuoksi unhottivat vanhan vihan, joka oli ollut
  heidän ja Karjalaisten välillä, ja tekivät liiton näiden kanssa
  Ruotsinvaltaa vastaan. Siihen liittoon yhtyi vielä kolmanneksi
  Wenäläinen, joka myöskin pelkäsi Ruotsin vallan karttumista,
  varsinkin koska Ruotsalaiset v. 1164 jo olivat käyneet Laatokalla
  hänen omaa maataan ryöstämässä. Näin yhdistynein voimin rupesivat he
  Suomen pientä seurakuntaa ahdistelemaan. Kristityiksi käännetytkään
  Suomalaiset eivät olleet luotettavia liittomiehiä Ruotsille. Joka
  kerta kun heidän itäiset heimolaisensa heitä tulivat ahdistelemaan,
  he kyllä pakenivat Ruotsalaisten turviin, lupasivat vasta pysyä
  kristin-uskossa ja pyysivät opettajia sekä pappeja. Mutta tuskin oli
  puuska mennyt sivutse, niin ajettiin papit jällen pilkkaamalla heidän
  tyköänsä.
  W. 1200:n paikoilla oli pyhän Henrikin työstä tuskin _jälkeäkään
  tallella_. Henrikin jälkeisen piispan, Rudolfin, olivat Karjalaiset
  vieneet vangiksi ja kotonansa sitten tappaneet. W. 1198 polttivat
  Novgorodin Wenäläiset Turun alkavan kaupungin tuhkaksi, jossa
  tilaisuudessa Suomen kolmaskin piispa Folqvinus tuli tapetuksi, ja
  v. 1187 olivat Karjalaiset käyneet itse Ruotsin sydänpaikkojakin
  hävittelemässä. Mälarijärven rannikko oli silloin Ruotsin paraten
  viljelty seutu; siellä oli tuo pakanuuden aikana kuuluisa _Sigtuna_.
  Se kaupunki hävitettiin silloin peräti, niin ettei ole koskaan
  sen perästä vironnut entiselleen. Woittosaaliinsa seassa veivät
  Karjalaiset, kansan tarun mukaan, Sigtunan hopeiset portit, ja
  onpa vielä nytkin Sofian kirkossa Novgorodissa nähtävänä kaksi
  ruotsalaisiksi sanottua kuori-ovea vaaleasta pronsista, joiden
  jutellaan olevan juuri sillä retkellä saadut. Silloin tapettiin
  myös Ruotsin arkkipiispa Juhana, joka asui Almarstäken linnassa
  Mälarin rannalla. Niin hirveä oli ollut Karjalaisten hävitys,
  että Ruotsalaiset vastaiseksi miettivät uusia varjeluskeinoja. He
  rakensivat linnan Mälarin suussa olevaan saareen ja siitä linnasta on
  sitten paisunut nykyinen Tukholman kaupunki.
  
  2. Tuomas piispa.
  Monta vuotta oli Suomen seurakunta myös paitsi kaitsijata sillä
  piispan virkaan siellä ei haluttanut ketään. Kylmä ja kolkko ilma
  teki elämän vallan vaivaloiseksi ja paimennettava kansa oli niin
  tyly ja uppiniskainen, että piispaksi pantu pikemmin oli vihitty
  marttyrikuolemaan kuin kunnia-istumelle nostettu. Wiimeinkin löytyi
  n. v. 1220 taas niin rohkea ja usko-intoinen mies että tähän virkaan
  uskalsi ruveta. Tämä mies oli _Tuomas_ kuuluva Mustainveljein
  eli Dominikon munkistoon. Tuomaskin, Suomen toinen apostoli, oli
  Englannista kotosin; hän oli tavoilta, avuilta sekä taidoltansa
  ylistetty mies, joka jo oli monta vuotta saarnannut Suomessa ja
  kristin-uskon tähden kärsinyt vainoa ja vaivaa.
  Tuomas piispan oli nyt aivan uudestaan tehtävä se työ, minkä
  pyhä Henrikki 50 vuotta ennen oli saanut toimeen, eikä hän yllä
  mainituista syistä voinut toivoakaan sitä apua Ruotsista, mitä Suomen
  ensimmäisellä apostolilla oli ollut. Mutta hänen sydämessään näkyy
  syntyneen uljas ajatus -- se ajatus nimittäin että Suomeen perustaisi
  itsenäisen vallan, samalla lailla kuin juuri oli perustettu Liivin- ja
  Wironmaalle toisella puotia Suomenlahtea. Niitäkin maita par'aikaa
  käännytettiin, minkään kuninkaan tai muun hallitsijan avutta,
  ainoasti vapaehtoisilla sotureilla, joita sinne houkutteli pappein
  lupaama syntein anteeksi antamus sekä toivottu osa valloitetussa
  maassa. Samalla keinoin näkyy Tuomaskin toivoneen saada Suomen
  pakanat kukistetuksi. Liivin ja Wiron saarnaajat saivat apumiehensä
  Saksan ritareista; Tuomas puolestaan taisi hankkia väkensä enemmiten
  Skandinavian maista.
  Askele askeleelta ja päivä päivältä edistyt hän sillä tavoin
  toimessaan, niin että katolisen kristikunnan ylimmäinen pappi
  eli paavi _Honorio III_ pian saattoi riemutellen mainita: suuren
  kansan, joka ennen oli epäjumaloita palvellut, nyt tulleen
  uudestaan käännetyksi Suomessa ja läntisissä maakunnissa (s.o.
  Warsinais-Suomessa ja Hämeen maassa). Mutta samassa kirjeessä
  eli bullassa paavi myöskin kovasti valittaa, että pakanalliset
  naapuriheimot jälleen yrittivät hävittää tätä uudispeltoa. Sen
  estämiseksi kieltää paavi kristityitä kauppamiehiä pakanoiden kanssa
  kauppaa käymästä ja varsinkin heille viemästä sota-aseita, hevosia,
  laivaksia ja ruokavaroja. Tätä kieltoa sitten vielä uudistettiin
  useammin kerroin.
  
  8. Tuomas piispan taistelut Wenäläisten kanssa.
  Näin voitti Tuomas vähitellen Hämäläisten vastarintaa ja kihlakunta
  kihlakuntansa perästä taipui uuteen uskoon ja kasteesen. Siitä
  suuttuivat Wenäläiset, jotka heitä siihen asti olivat auttaneet,
  ja kesällä 1227 kävi Novgorodin ruhtinas _Jaroslav_ Hämeen maata
  hävittelemässä. Kotiin tultuansa hän sitten lähetti pappinsa
  Karjalaan, jotka kastivat melkein koko kansan Kreikan uskoon.
  Samassa tilaisuudessa myös _Walamon_ luostari perustettiin.
  Wenäläisillä oikeastaan oli tapana antaa alamaistensa pysyä kunkin
  omassa uskossansa, ja tyytyä paljaisin veron maksuihin; mutta tällä
  kertaa he siitä tavasta poikkesivat, luullen että Karjalaiset
  paremmin pysyisivät heidän liitossaan, kun kumpaisillakin olisi
  yksi usko. Muuten oli tämä käännytys ainoasti nimeksi, sillä
  Karjalaiset vielä kauan pysyivät täydessä pakanuudessansa. Seuraavana
  vuonna varustettiin Suomen puolelta kostoretki. Kaksituhatta
  miestä, Hämäläisiä paraastaan, purjehti Nevajoelle ja sitä myöten
  Laatokkajärven vesille. Siellä Suomalaiset sitten hävittelivät
  Aunuksen rantoja ja saivat paljon saalista sekä vankeja. Mutta
  Laatokan kaupungin posadnikka (linnan isäntä) _Wladislav_ ei pelännyt
  Suomalaisten joukkoa, vaan läksi laivoinensa heitä vastaan. Koko
  päivä tapeltiin ja illalla vetäysi Wladislav saareen Nevajoen
  niskassa. Sinne panivat Suomalaiset yöllä lähettiläänsä käymään,
  tarjoten rauhaa ja sovintoa, sillä tieto oli heille tullut että
  Jaroslav ruhtinas Novgorodilaisten kanssa oli tulossa Wladislavin
  avuksi. Mutta kun ei Wladislav rauhan tarjomukseen suostunut,
  tappoivat Suomalaiset vankinsa, polttivat laivansa ja läksivät saloja
  myöten kotimailleen osoittelemaan. Waan harva heistä sinne pääsikään;
  sillä Inkerin ja Karjalan miehet tappoivat pakenijoista enimmät.
  Tämän onnettoman retken perästä kiihtyi Itä-Suomalaisten vaino vielä
  tuimemmaksi. Karjalaiset, Inkerikot, Laplakot ja ja Watjalaiset
  [viimemmainitut kolme olivat Inkerinmaan asukkaita] hävittelivät
  yhä hirveämmin Suomen kristittyjen maata. Jopa vihdoin v. 1237
  Hämäläisetkiin nousivat uuteen kapinaan. Armottomalla julmuudella
  raivoelivat he niitä vastaan, jotka kristin-uskostaan eivät
  luopuneet. He eivät säästäneet lapsiakaan, jotka uuteen uskoon olivat
  kastetut ja aika-ihmisiltä viiltelivät suolet vatsasta sekä uhrasivat
  heidät sitten epäjumaloilleen. Monesti myös he ajelivat heitä pyhäin
  puiden ympäri kunnes raukat nääntyivät kuoliana maahan. Papeilta
  silmät puhkaistiin, kädet ja jalat silvottiin ja sitten heidät
  poltettiin olkikupuihin käärityinä.
  Monta kertaa olivat paavit Tuomas piispan anomuksesta kehoittaneet
  milloin Linköpingin ja Upsalan piispoja, milloin Kalpa-ritareita
  Liivinmaalla Suomen seurakunnan avuksi. Mutta tällä kertaa
  tarttui paavi _Gregorio IX_ tehollisempaan aseesen. Hän lähetti
  Ruotsin papeille käskyn saarnata ristisotaa Suomen pakanoita ja
  uskonheittiöitä vastaan. Ken pyhälle retkelle lähtisi, sen piti saada
  yhtä täydellinen anteeksi anto synneistään kuin Palestinan maalla
  sotimassa käynyt. Tämä käsky ja lupaus keräytti Tuomas piispan luokse
  summattoman joukon sotamiehiä: siihen oli tullut Ruotsin ritareita,
  siihen Norjan uroita, siihen myöskin uskollisuudessansa pysyneitä
  miehiä Warsinais-Suomesta ja Hämeenmaasta, Wirostakin yhdistyi
  ristijoukkoon Kalpa-ritareita.
  
  4. Tappelu Nevajoella.
  Tätä joukkoansa ei Tuomas piispa vienytkään luopuneita Hämeen
  lampaitansa vastaan. Niin suurin voimin toivoi hän saavansa
  tärkeämmät työt tehdyksi ja kykenevänsä itse sitä lähdettä tukkimaan,
  josta aina valui Suomen pakanoille apua ja yllytystä. Hän päätti
  mennä itse Wenäjälle sotimaan; sen kukistettua, oli Hämäläisten
  vastustus raukeeva itsestänsä.
  Wenäjän tila olikin silloin semmoinen, että suuri syy oli toivoa
  retkelle hyvää onnea. Wenäjän ruhtinailla oli ollut tapana
  jakaa valtansa perinnöksi pojillensa. Siitä oli Rurikin valta
  murennut moneksi ruhtinaskunnaksi, jotka keskenään yhä elivät
  sodassa. Juuri vähä ennen Tuomaan retkeä oli toinen tapaus vielä
  heikommaksi masentanut Wenäläisten voimat. Keski-Aasian kedoilta oli
  Itä-Europan päälle vyörynyt lukemattomat joukot Mongolin kansaa.
  Niinkuin heinäsirkkain pilvet syövät nurmen paljaaksi, että maa
  peninkulmittain on mustana multana, niin olivat nämät lukemattomat
  _Mongoli_-laumat peittäneet pian koko Wenäjän. Kaupunkien ja kylien
  tuhkat ja asukasten veriset ruumiin näyttivät joka paikassa mitä
  tietä he olivat kulkeneet. _Novgorodin_ mahtava vapaakaupunki, jonka
  liitossa tai alamaisuudessa suomensukuiset heimot Pohjois-Wenäjällä
  seisoivat, oli yksinään säilynyt Mongolien hävityksistä, mutta senkin
  täytyi heille maksaa vuotuista veroa.
  Nytpä näkyi tätäkin Wenäläisyyden viime tukea tuho lähestyvän
  länsipuolelta. Wuonna 1240 tuli ristijoukko sangen monessa laivassa
  ja useampain piispain ja suurten herrain kanssa Nevajoen suuhun,
  siihen missä se ottaa Inkerijoen vedet yhteyteensä. Siinä oli
  ruhtinas _Aleksanteri Jaroslavinpoika_ heille vastassa, Novgorodin
  ja Laatokan kaupunkien väen kanssa. Nyt syntyi Heinäk. 15 p. tuima
  tappelu, jossa vihdoin Wenäläiset pääsivät voitolle. Ristimiehet
  mättivät kaksi laivaa täyteen suurten herrainsa ruumiita, muut
  tapetut hautasivat suureen hautaan rannalla, ja läksivät sitten
  yöllä matkoilleen. Tämä tappelu pelasti Wenäjän perikadosta ja uljas
  Aleksanteri ruhtinas on siinä voittanut ikuisen kunnian. Wenäläiset
  hänet ovat panneet pyhäin miestensä joukkohon ja palvelevat häntä
  vielä nytkin _Aleksanteri Nevskin_ (Nevalaisen) nimellä. Pietarin
  kaupungissa, joka tappelutanterelle on rakettu, näytetään Nevskin
  luostarissa Aleksanteri ruhtinaan arkkua, joka on puhtaasta hopeasta
  ja koristettu Nevan tappelun kuvilla.
  Näin oli Tuomas piispan toivo ratki rauennut. Samassa oli myöskin
  tyhjäksi käynyt hänen tuumansa saada Suomea eri valtakunnaksi.
  Olisko sen toteen tulo ollut Suomen kansalle vahingoksi vai onneksi,
  siitä Wiron esimerkki tuskin sallinee epäilyksen sijaa. Itsenäinen
  pappisvalta Suomessa olisi niinkuin sielläkin tarvinnut rautaiset
  ritarit tuekseen. Niille olis täytynyt palkinnoksi antaa maat ja
  manteret, ja Suomen kansaa olisi sorrettu orjalaumaksi, niinkuin on
  käynyt Wirolais-veljiemme Suomenlahden eteläpuolella.
  Nevajoen tappelusta yltyen alkoivat nyt pakanat vieläkin tuimemmin
  ahdistella Suomen seurakuntaa. Waan Tuomas piispa, siitä tuskissaan
  ja kristin-uskon voitosta Suomessa epäillen, pyysi vihdoin paavilta
  luvan piispaviraltaan erota. Tähän tekoon ei häntä saattanut
  ainoasti tuska toivonsa tyhjäksi menosta, vaan myöskin omantunnon
  kalvava vaiva. Hän oli nimittäin yhden paavin kirjeen vääristänyt ja
  silvottanut viattoman ihmisen kuoliaksi. Näin murretulla mielellä
  ja voimalla vetäysi väsynyt vanhus v. 1245 Gottlantiin. Siellä hän,
  Mustain Weljein luostarissa vielä kolme vuotta elettyään, viimeinkin
  pääsi levolle vaivoistansa ja laskettiin Wisbyn kaupungissa hautaan.
  
  5. Birger Jarlin retki.
  Tuomaan jälkeen tuli Turun piispaksi _Bero eli Björn_. Tämä ei
  yrittänytkään enää tulla toimeen omilla voimillansa, vaan kääntyi
  kohta Ruotsin kuninkaasen, Eerikki XI:een, pyytäen häneltä turvaa ja
  apua. Jos sen saisi, lupasi hän antaa kuninkaan omaksi sen veron,
  minkä Suomalaiset siihen asti olivat suorittaneet piispalleen.
  Ruotsissa oli tuo pitkä eripuraisuus nyt viimein viihtynyt ja
  mahdollista oli siis taaskin kääntää kansan voimat ulospäin,