Jumalainen näytelmä - 01

  
  JUMALAINEN NÄYTELMÄ I-III
  Kirjoittanut Dante
  Suomentanut Eino Leino
  
  Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1912.
  Eino Leino sai tämän teoksen suomentamista varten avustusta suomalaisen
  kirjallisuuden edistämisvaroista.
  
  
  Esisana
  
  Tämän runoteoksen käännös on toimitettu _Brunone Bianchin_ julkaiseman
  ja selittämän »Divina Commedian» yhdennentoista painoksen mukaan, joka
  ilmestyi Firenzessä v. 1896, Successori le Monnier'in kustannuksella.
  Selityksiin nähden on seurattu pääasiallisesti _Otto Gildemeisterin_
  erinomaisen saksankielisen käännöksen neljättä painosta vuodella 1905,
  ilmestynyt J.G. Cottan kirjakaupan kustannuksella.
  Loppusoinnut, joilla suomentaja oli työnsä alottanut, ovat jätetyt pois
  osaksi siitä syystä, että käännös täten on voinut tulla tarkemmaksi ja
  sananmukaisemmaksi, osaksi siitä, että ne suomenkielessä tuskin olisivat
  teoksen runollista arvoa saati sitten sen hartautta ja vakavaa
  mahtipontta lisänneet, osaksi siitä, että suomentaja on arvellut kielen
  muiden runokaunisteiden, kuten alkusoinnun ja ennen kaikkea poljennon,
  riittävän tässä tapauksessa alkutekstin ankaraa runollisuutta
  tulkitsemaan. Tämä on ollut myös »Suomalaisen kirjallisuuden
  edistämisrahaston» kaunokirjallisen osaston mielipide.
  Mainitun rahaston puolesta on käännöksen tarkastanut toht. _Oiva
  Tallgren_, jonka monista tunnollisista, sattuvista ja mitä herkimmällä
  tyyliaistilla tehdyistä huomautuksista täten pyydän lausua sulimmat
  kiitokseni.
  Saman kiitoksen pyydän osottaa Edistämisrahaston kaunokirjalliselle
  osastolle kokonaisuudessaan, etenkin sen jäsenille prof. _O.E.
  Tudeerille_, toht. _E.A. Tunkelolle_ ja _Juhani Aholle_, jotka kukin
  ovat osia tästä käännöksestä tarkastaneet ja sen suorittajaa
  erinäisillä huomautuksilla opastaneet.
  Helsingissä 17 p. kesäk. 1912
  EINO LEINO
  
  
  
  JUMALAINEN NÄYTELMÄ: HELVETTI
  
  
  Ensimmäinen laulu
  
  Elomme vaelluksen keskitiessä[1]
  ma harhaelin synkkää metsämaata[2]
  polulta oikealta poikenneena.
  Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
  tuo salo kolkko, autio ja sankka!
  Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.
  Ei kaameampi itse kalma liene;
  mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
  kuvata muutkin tahdon tapaamani.
  En tiedä, kuinka tuonne tullut olin;
  niin horroksissa ollut lien ma silloin,
  kun jätin, koito, tien ma todellisen.
  Mut päästyäni juureen kummun, missä
  tuo laakso loppui, jonka kauhistukset
  sydämen multa oli lävistäneet,
  ma ylös katsoin: vuoren huippu hohti
  säteissä tuon jo tähden,[3] kaikki joka
  jokaista tietä ohjaa oikeahan.
  Tyventyi silloin hiukan pelko multa,
  mi pauhas sydämeni järvell' äsken,
  kun vietin kauhun yötä kaameata.
  Mut niinkuin se, mi vielä huohottaen
  mereltä päässyt juur' on rantamalle
  ja katsoo taapäin vettä vaarallista;
  niin sielunikin, hädissänsä vielä,
  taa kääntyi katsomahan paikkaa, joka
  ei salli elää kenenkään. Kun olin
  ruumistain väsynyttä virkistänyt,
  taas nousin vuoren jylhän jyrkännettä
  alemman aina lujaan lyöden jalan.
  Mut katso! Vuorenrinteen alkupäässä
  sai siro, nopsa pantteri[4] mua vastaan,
  min verho oli talja täplikkäinen.
  Ei väistynyt se eestä silmieni;
  ja siihen määrään esti tieni, että
  jo monta kertaa taaksepäin ma käännyin.
  Ol' aika aamun varhaisen. Nous Päivä
  taivaalle kaikkein niiden tähtein kanssa,
  jotk' oli seurassaan, kun ensi kerran
  loi Taivaan Rakkaus kiertoansa käymään
  nää kauniit kappaleet. Siks syyn jo luulla
  pedosta hyvää kaunis-karvaisesta
  soi aika armas vuorokauden, vuoden.
  Mut silti ollut taas en säikkymättä,
  kun näön uuden, jalopeuran, näin ma;
  tuo ilmestyi ja tuli vastahani
  päin pystyin, nälästä niin raivokkaana,
  tuost' että ilma tuntui vapisevan.
  Ja suden näin, mi laihuudessaan näytti
  himojen kaikellaisten täyttämältä;
  se monen elämän jo katkeroitti.
  Tuo niin mun toperrutti kammollansa,
  näkönsä jota mulle huokui, että
  kadotin toivon päästä kukkulalle.
  Ja kuin on voiton kilpa jollakulla
  ja saapuu aika häviönkin hälle,
  min mieli murtuu, sydän itkee silloin,
  niin mulle peto rauhaton tuo teki,
  mi käyden vastahani verkallensa
  mun tunki sinne, kuss' on Päivä vaiti.
  Alemma noin kun aina vierin, sattui
  silmiini miesi, jolta vaitiolo
  jo pitkä näytti kielen kangistaneen.
  Tuon koska erämaassa autiossa
  ma näin, »Mua sääli», hälle huusin, »kuka
  lienetkin, ihminen tai varjo vainen!»
  Hän vastas: »Olin ihminen, en ole,
  mun oli taatto, maammo Mantovasta,
  isäini luita maa Lombardian painaa.
  _Sub Julio_ ma synnyin,[5] vaikka myöhään,
  näin hyvän Augustuksen aikaan Rooman
  jumalten vääräin vielä vallitessa.
  Mies runon olin, lauloin hurskahasta
  Ankiseen pojasta, mi jätti Troian,
  kun Ilion ylväs hiiltyi raunioina.
  Mut sa miks palaat kovan onnen paikkaan?
  Miks et sa nouse vuorta valoisata,
  mi alku on ja aihe kaiken ilon?»
  »Vergilius olet siis, tuo lähde, josta
  jokena vierii sanantaito kirkas!»
  hänelle virkoin otsa ujostuen.
  »Sa valkeus, ylpeys runon valtiaiden,
  lue hyväksein nyt pitkä into, rakkaus,
  joll' olen teostasi tutkistellut.
  Mun mestarini oot, mun tekijäni:
  sinulta yksin oppinut ma olen
  sen tyylin kauniin, jok' on kunniani.
  Näe peto, jonka tähden käännyin; auta
  sen ohi mua, viisas kuulu! Multa
  se vapisuttaa poven ynnä ponnen.»
  »Sun paras ottaa onkin suunta toinen»,
  hän vastas, nähdessään mun kyynelöivän,
  »jos päästä aiot erämaasta tästä.
  Näät juuri peto tuo, min vuoksi huudat,
  ei laske ketään tielle oikealle,
  vaan estää jokaista, sikskuin hän sortuu.
  Sen luonto on niin pahansuopa, häijy,
  ett'ei sen täyty himo herja koskaan,
  vaan syötyään se kaht' on nälkäisempi.
  Se moneen eläimeen on sekaantunut,
  on sekaantuva vielä moneen, kunnes
  tulevi jalo Koira[6] turmaks sille.
  Tää kultaa, maista mammonaa ei etsi,
  vaan viisautta, rakkautta hyvää;
  välillä siinnyt on hän Feltron[7] kahden.
  Italia-raukan on hän vapauttava,
  maan, jonka vuoks Camilla[8] impi kuoli,
  sai surman Euryalos, Turnus, Nisus.
  Ajava kaupungista kaupunkihin
  hän sutta tuota on Infernoon saakka,
  mist' ensi kateus sen irti päästi.
  Siks katson ynnä uskon parhaaksesi,
  mua että seuraat; oppaas olla tahdon
  ja johtaa sinut paikkaan ikuisehen,
  ja jossa kuulet epätoivon huudot,
  näät henkein muinaisien kärsimykset,
  todistavaiset toista kuolemata.
  Näet nekin, jotka tyytyväiset ovat
  tulessa, koska heill' on toivo päästä
  ees kerran asuntoihin autuaitten.
  Mut noihin jos sa nousta tahdot sitten,
  mua arvokkaampi sinut sielu kohtaa,
  min huomaan jätän sun, kun itse eroon.
  Näät Keisari, tuon korkeuden Herra,
  ei salli, koska kapinalla koetin,
  lakinsa väistää, mun sua sinne johtaa.
  On hänen kaupunkinsa kaikkialla
  ja kaikkialla vallitsee hän; suuri
  ah, autuus, tulla valituksi sinne!»
  Ma hälle: »Kautta Jumalan sen, jota
  et tuntenut, sua Runoniekka, pyydän,
  pahaa ja pahempaa mun välttääkseni,
  mun että johdat paikkaan, josta puhuit,
  ja näytät mulle pyhän Pietron portin
  ja kurjat, joiden kärsinnästä kerrot.»
  Hän lähti, hänen jäljessänsä minä.
  
  
  Toinen laulu
  
  Jo päivä painui, hämy illan lankes,
  vapautti vaivoistansa luodut kaikki,
  maan päällä jotka asuvat ja ovat.
  Ma yksin valmistauduin kestämähän
  niin sotaa tien kuin säälin; nyt on muisti
  mik' erhettyne ei, sen kuvaileva.
  Mua Musat auttakaa ja ylväs henki!
  Oi, Muisti, joka kirjoitat, min näin ma,
  on aika aateluutes ilmoittua!
  Näin aloin: »Runoniekka, oppahani,
  mun katso kuntoani, liekö luja,
  sa ennen kuin mun johdat yöhön jylhään.
  Sa sanot, että Silviuksen isä,[9]
  näyssä ei, vaan vielä täysin aistein
  vaelsi valtakuntaan ijäisehen.
  Jos Herra, vastustaja kaiken pahan,
  hänt' auttoi, muistain, mitä mahtavata
  hänestä johtuis, keitä, kuinka suurta,
  niin myöntää järkeni sen oikeaksi:
  isäksi Rooman, Rooman vallan oli
  valittu hänet Tulitaivahassa.
  Ne molemmat, mun totta haastaakseni,
  pyhäksi paikaks säättiin sille, joka
  suurimman Pietarin on jälkeläinen.
  Retkellä tällä, mistä kiität häntä,
  hän tuta sai ne seikat, joissa piili
  syy hänen voittonsa ja paavinviitan.
  Myös saapui sinne _Vas electionis_[10]
  tukea noutamahan uskoon siihen,
  mi juur' on alku pelastuksen polun.
  Mut ma miks sinne käyn? ja ken sen sallii?
  Aineias en, en Paavali lie, heihin
  en itse itseäin, ei muutkaan vertaa.
  Siks jos ma tuolle taipaleelle myönnyn,
  ma pelkään, että on se taival turha;
  sa viisas, enemp' ymmärrät kuin puhun.»
  Ja niinkuin se, mi tahdo ei, jot' tahtoi,
  ja tuumain uutten vuoksi mieltään muuttaa,
  niin että jättää koko alkamisen;
  ma niin tein rantamalla synkeällä,
  näät harkiten ma aikomuksen jätin,
  johonka ensin olin ollut nopsa.
  »Sanasi oikein tajunnut jos olen»,
  minulle vastasi tuon Suuren varjo,
  »povessas pelkuruus nyt vallitsevi,
  tuo, joka usein ihmisen niin iskee,
  ett' aikeen jalon jättää hän kuin eläin,
  kun silmät oikein eivät nää yön tullen.
  Täst' että pääsisit sa pelvostasi,
  siis kerron, miksi saavuin, minkä kuulin,
  kun ensi kerran sua surkuttelin.
  Ma epäröitsevien joukoss' olin,
  mua Nainen[11] kutsui autuas ja kaunis,
  niin että pyysin häntä kestämähän.
  Kuin silmät sen ei aamutähti loista,
  solisi sorja, enkel-kirkas kieli
  näin mulle suloisesti, hiljaa haastain:
  'Oi sielu seijas sa mantovalainen,
  min maine vielä maailmassa soipi
  ja soipa on maailmanloppuun saakka,
  mun ystäväni, vaan ei onnen, harhaa
  nyt astuessaan vuorta autiota,
  niin ett' on pelko hänet käännyttänyt;
  ja pelkään, että niin on erheen vanki,
  mikäli kuullut olen taivahassa,
  ett' apuun lähtenyt lien liian myöhään.
  Nyt mene, käytä sanaas ynnä muuta,
  mi olla saattaa pelastukseksensa,
  hänt' auta niin, ma että lohduttaudun.
  Beatrice on se, joka käskee sua;
  ma tulen sieltä, jonne jälleen halaan:
  lähetti Lempi näin mun haastamahan.
  Kun eessä Herrani taas seison, hälle
  nimeäs usein mainin ylistäen.'
  Hän vaikeni, ja sitten aloin minä:
  'O nainen siveä, min kautta yksin
  inehmon heimo kohoo kaiken yli
  tarhoissa taivaan pieni-piirisimmän.
  Niin mua miellyttää sun määräykses,
  ett' tehty jos jo ois, ois myöhää mulle;
  enempi ei sun tarvis haastaa. Mutta
  syy mulle virka, minkä vuoks et säiky
  sa alas tulla tähän keskuksehen
  paikasta, jonka laajuuteen jo halaat?'
  'Kun tiedustaa noin tarkoin tahdot tuota',
  hän lausui, 'kerron lyhyesti sulle,
  ma miks en pelkää alas tulla tänne.
  Ne seikat yksin ovat peljättävät,
  joill' onpi valta vahingoittaa toista;
  muut seikat eivät, niit' ei säikkymistä.
  Jumala tehnyt, hälle kiitos, minut[12]
  niin on, mua ettei koske kurjuutenne,
  ei yllä minuun tuli tuskan tämän.
  Taivaassa Neitsyt sulo on, mi säälii
  niin retkes vaivaa, johon käsken sua,
  hän että lientää kovaa tuomiota.
  Lucian puolehen hän kääntyi, pyysi:
  'Nyt uskollises tarvitseepi sua,
  ma hänet suljen sinun suosioosi.'
  Lucia, vihollinen kaiken julman,
  nous, saapui paikkaan, missä istuin minä
  yhdessä Rakelin, tuon vanhan, kanssa.
  Hän näin: 'Beatrice, tosi kiitos Luojan,
  miks auta häntä et, mi niin sua lempi,
  hän että jätti rahvaan raa'at laumat.
  Sa etkö kuule vaikerrusta kurjan?
  Nää etkö, kuin hän kera kuolon sotii
  joella,[13] jost' ei kehumista meren?'
  Niin nopsa kukaan vuoks ei hyödyn maisen
  tai vuoksi vaurion, mi häntä uhkaa,
  kuin minä, kuultuani moiset sanat.
  Sijaltain autuaalta tänne astuin,
  puheesi voimaan luottaen, mi sulle
  ja kuulijoillesi on kunniaksi.'
  Noin mulle haasteli Beatrice, nosti
  silmänsä kirkkahat ja kyyneltyvät;
  se entistäin mun teki nopsemmaksi.
  Ja tulin luoksesi, niinkuin hän tahtoi,
  pedolta pelastin sun tuolta, joka
  ties sulki kaunihille kukkulalle.
  Siis mikä nyt? Miks, miksi viivyttelet?
  Niin suuri miks on mieles arkuus? Miksi
  ei sulia uljuutta, ei rohkeutta,
  kun kolme Naista armon-autuasta
  sinua huoltaa kartanoissa Taivaan
  ja puheeni niin paljon hyvää lupaa.»
  Kuin kukat, sulkeuneet ja kumartuneet
  yökylmän alla, paistaessa päivän
  taas kaikki aukee, kohoo korressansa
  niin kävi kuntoni nyt uupunehen,
  ja sydämeeni uljuus moinen syöksyi,
  ma että aloin vapahalla miellä:
  »Ah, armiasta, joka auttoi mua,
  ja sinä, ystävä, mi kuulit heti
  totuutta sanain sulle lausuttujen!
  Mun sydämessäin halun moisen matkaan
  sa olet puheellasi synnyttänyt,
  ma että ensi aikeeseeni palaan.
  Siis yks nyt olkoon tahto kumpaisenkin,
  sa saattaja, sa Mestari, sa herra!»
  Näin lausuin. Läksi hän; ja astumahan
  tiet' aloin vaikeaa ja vaarallista.
  
  
  Kolmas laulu
  
  _Ma johdan kaupunkikin kärsimyksen,
  ma johdan tuskaan iankaikkisehen,
  ma johdan kadotetun kansan joukkoon_.
  _Oikeutta tahtoi ylväs Tekijäni:
  loi minut jumalainen Kaikkivalta
  ja suurin Viisaus ja ensi Rakkaus.[14]
  Mua ennen luotua ei ollut mitään,
  ijäistä vain, myös itse kestän iki:
  ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää_.
  Nää sanat, synkin värein kirjoitetut,
  näin päällä portin erään. Mestarille
  ma lausuin: »Ankara on aatos niiden.»
  Hän mulle kokeneemman lailla haastoi:
  »Epäily kaikki pitää tässä jättää
  ja kuollut olkoon kaikki mielen pienuus.
  Tää on se paikka, josta sulle puhuin,
  Nyt saat sä nähdä surevaiset kansat,
  jotk' ymmärryksen lahjan hukkasivat.»
  Käteeni tarttui hän ja muoto tyynnä,
  niin mua rohkaisten, hän johti minut
  salaisten ongelmien sisäpuolle.
  Soi siellä huokaus ja huuto, parku
  yön halki tähdettömän, tuska moinen,
  niin että ensin puhkesin ma itkuun.
  Sekoitus kielten, kirot kauhistavat,
  sävelet vaivan, äänenpainot vihan,
  käheät, kirkuvat, ja kättenvääntö
  sai aikaan pauhun, joka aina kiertää
  tään ilman ajattoman kautta, niinkuin
  käsissä rajumyrskyn hiekkapyörre.
  Ja minä, päässä side kauhun, huusin:
  »Oi Mestari, mik' ääni tuo? ja keitä
  nuo, jotk' on niinkuin suuren tuskan orjat?»
  Hän mulle: »Tää on tila kurja niiden
  kuolleiden onnetonten,[15] jotka eivät
  ansainneet moitett' eikä kiitostakaan.
  Heill' osa enkeleitten on, jotk' eivät
  kapinass' olleet, eivät uskolliset,
  vaan itseksensä, irti Jumalasta.
  Ei vastaan ota heitä taivas, ettei
  vähenis kauneutensa, ei Inferno,
  ett'eivät syntiset sais kunniata.»
  Ma hälle: »Mestari, mik' on se vaiva,
  mi heidät saa näin suureen vaikerrukseen?»
  Hän vastasi: »Sen lyhyesti kerron.
  Ei heillä kuolon toivoa; ja elo
  sokea tää niin halpa heist' on, että
  muu kaikk' on heille kadehdittavata.
  Maailma heidän mainettaan ei muista,
  käy ohi heidän Oikeus ja Sääli:
  he jääkööt. Katsele ja astu eespäin!»
  Ma katsoin, näin ma lipun liehu-helman
  rataansa rientävän niin pikaa, että
  olevan näytti lepo outo sille,
  ja jäljessä sen ihmislauma vieri
  niin laaja, ett'en luullut oisi koskaan
  manalan maille mennehen niin monta.
  Kun tuntenut ma olin joitakuita,
  taas katsoin sekä näin sen miehen varjon,
  min heikkous vei luopumukseen suureen.[16]
  Heti ma ymmärsin ja varma olin,
  tää että oli piiri pelkurien,
  joit' inhoo Luoja ynnä yönkin vallat.
  Nuo raukat, jotka eläneet ei koskaan,
  olivat alasti, ja paljon heitä
  siell' ampiaiset sekä paarmat pisti.
  Nää heidän kasvoistansa verta veti,
  sen kyynel-sekaisena iljettävät
  kokosi madot heidän jaloistansa.
  Etemmä katsoin, näin ma kansanjoukon
  veen vankan vieremällä. Virkoin siksi:
  »Oi, Mestari, mun salli tietää, keitä
  nuo ovat, mistä syystä tahtonevat
  niin pian kuin suinkin päästä poikki virran,
  mikäli tässä hämärässä näkee.»
  Hän mulle: »Saat sa salat ilmi kohta,
  kun omat askeleemme seisahtuvat
  tuon murheellisen Akeronin rantaan.»
  Häpesin silloin, alas painoin silmät,
  peläten vaivaavani puhein turhin;
  näin mykkinä me tultiin virran luokse.
  Ja katso, meitä vastaan venhein sousi
  mies vanha, päässään aikakautten lumi,
  ja huusi näin: »Voi teitä, kurjat sielut!
  Näe ette enää taivaankantta koskaan:
  ma teidät saatan virran tuollepuolen
  ikuiseen pimeään ja kuumaan, kylmään.
  Ja sinä siellä, ihminen, mi elät,
  pois riennä täältä, tää on ranta kuolon!»
  Mut kun hän näki, etten poistunutkaan,
  hän virkkoi: »Toinen valkama, tie toinen
  sun viep' on virran yli; keveämpi
  sua sinne kantamahan pursi sopii.»
  Näin hälle opas: »Älä suutu, Karon,
  tää tahto siell' on, jossa voidaan kaikki,
  mit' tahdotaan. Ja muuta ällös kysy!»
  Tyytyivät silloin posket haiveniset
  suon sinitumman laineen lautturilta,
  min silmäin ympäri yön liekit paloi.
  Mut sielut nämä, uupuneet ja paljaat,
  värinsä vaihtain, hampain kalisevin
  nuo sanat julmat kuulivat. He kiros
  Luojaansa, kiros äitiä ja isää
  ja ihmisheimoa ja paikkaa, aikaa
  ja siementä ja syytä syntymänsä.
  Kaikk' yhdessä he, ääneen itkein, sitten
  rannalle saivat kamalalle, joka
  jokaista vartoo, ken ei pelkää Herraa.
  Tulisin silmin heitä Karon tarkkaa,
  kokoilee kaikki purtehensa, selkään
  lyö sitä airollaan, ken vitkastelee.
  Kuin syksyn lehdet, toinen toisen jälkeen,
  putoovat puusta, kunnes oksa yksin
  alasti katsoo maahan, jätteisiinsä,
  niin Adamin myös siemen kehno: syösten
  rannalta yksitellen, seurasivat,
  kuin linnut kutsujaa, he Karonia.
  Noin kulkevat he yli aallon tumman,
  ja ennen kuin on rantaan toiseen päästy,
  toisella uusi odottaa jo parvi.
  »Mun poikani», soi ääni Mestarini
  nyt hellä, »näinpä joka maasta saapuu
  ne, jotka kuolee alla Herran vihan;
  ne valmiit lähtöön ovat virran poikki,
  niin ajaa oikeus jumalainen heitä,
  ett' innoks heiltä itse pelko kääntyy.
  Ei hyvä sielu koskaan kulje tästä;
  ja siks jos äreä on Karon sulle,
  voit tietää, mitä merkitsee se puhe.»
  Sai sanoneeksi sen, kun seutu synkkä
  niin kovaan järkähti, sen muisto että
  mun vielä jähmettävi tuskan hikeen.
  Maa kyyneleinen myrskynpuuskan purki
  ja povestansa punaliekin lietsoi,
  mi tajuttomaks minut tyrmistytti.
  Ja kaaduin niinkuin nukkuvainen kaatuu.
  
  
  Neljäs laulu
  
  Syvästä unesta, mi päätäin painoi,
  mun nosti jyrähdys, ma pystyyn lensin
  kuin mies, mi väkivaltaisesti herää.
  Taas auki levänneen loin silmäluomen
  kohosin, katsoin ympärille, että
  tulisin tietoon olopaikastani.
  Ja totta, seisoin kuilun jyrkänteellä,
  äyräällä tuskanlaakson tuon, mi toistaa
  jylisten valitusta ääretöntä.
  Niin syvä, synkkä, sumuinen ol' alho,
  ett' erottaa en mitään voinut sieltä,
  sen pohjaan vaikka painoin katseheni.
  »Käykäämme sokeaan yön valtakuntaan»,
  näin lausui Mestari, nyt kuolon-kalvas,
  »ma eellä astun, sinä seuraat mua.»
  Ma hälle, nähdessäni kalpeutensa:
  »Kuin voin ma seurata, jos sun on kammo,
  sa ainoa, mi estät epäilyni?»
  Hän mulle: »Vaiva niiden, jotka tuolla
  alhaalla ovat, kuvaa kasvoilleni
  tään säälin, jonka pelvoksi sa luulet.
  Tie meill' on pitkä, siksi joutukaamme!»
  Näin haastoi hän ja minut johti piiriin[17]
  näin ensimmäiseen, joka kuilun kiertää.
  Niin paljon kuin voi kuulemalta päättää,
  valitus siellä ei, vain huokaukset
  ijäti ilmaa vapisutti; johtui
  surusta se, miss' ollut viel' ei vaivaa,
  min tunsi monet suuret laumat siellä,
  nuo lasten, naisten sekä miesten sarjat.
  Taas haastoi hyvä Mestari: »Et kysy,
  keit' ovat henget, jotka täällä näet?
  Siis tiedä, ennen kuin sa eespäin astut,
  nää ettei tehneet syntiä, mut riitä
  ei hyvättyönsä, koska kaste heiltä,
  sun uskos pyhä tie ja portti, puuttuu.
  Ne jotka ennen Ristin aikaa eli,
  osanneet palvella ei oikein Herraa;
  ja minä itse olen niistä yksi.
  Tuon puutteen tähden, emme syystä muusta,
  olemme tuomitut, mut ainoastaan
  toivotta ikävöimään ijäisesti.»
  Kun kuulin tuon, mun mieltäin tuska kiersi,
  näät monta tunsin miestä arvokasta,
  jotk' empi partailla tään esipihan.[18]
  »Oi sano, Mestarini, herra, sano»,
  ma virkoin, koska varmaks uskon tahdoin,
  mi voittaa voisi kaikki erhetykset;
  »täält' eikö koskaan, omast' ansiostaan
  tai muiden, tullut autuaaksi kukaan?»
  Sanaini salamielen ymmärtäen
  hän mulle: »Tulokas tääll' uusi olin,
  kun saapuvaksi tänne valtaherran[19]
  näin voiton seppeleillä seppelöidyn.
  Hän täältä kantoi esitaaton varjon
  ja poikans' Abelin ja Noah'n sekä
  Moseksen, laille laatimalleen alttiin;
  kuningas David, Abram, patriarkka,
  ja Israel kanss' isän ynnä poikain
  ja Rakel, palvelunsa pitkän palkka,
  ja monta muuta, pelastuivat silloin.
  Sit' ennen, tiedä, ihmishenki ykskään
  ei ole täältä tullut autuaaksi.»
  Näin hänen haastaessa emme hiljaa
  me seisoneet, vaan vaelsimme metsää,
  tarkoitan metsää monen vaisun vainaan.
  Uneni jälkeen pitkä viel' ei taival
  meilt' ollut jäänyt taa, kun näin ma tulen
  mi valkas pimeyden puolipiirin.
  Olimme siitä vielä matkan päässä,
  mut siksi liki, että saattoi nähdä
  siin' asuvaksi kansaa arvollista.
  »Oi sinä, tieteen, taiteen kaiken tähti,
  keit' ovat nää, niin kunnioitut, että
  he täten muista täällä erotetaan?»
  Hän mulle: »Maine, joka maailmassa
  soi heistä vielä, hankkinut on heille
  tään armon taivahaisen ynnä avun.»
  Samassa kuulin äänen kaikuvaksi:
  »Suur' Runoniekka, sulle kunniata!
  taas varjos palajaa, mi poissa oli.»
  Kun vaiennut ol' ääni, neljän näin ma
  vastaamme varjon ylvään kiirehtävän,
  ei riemu eikä murhe muodossansa.
  Näin alkoi haastaa hyvä Mestarini:
  »Näetkö miehen, miekka kädessänsä,
  mi muiden eellä kuninkaana kulkee:
  hän on Homeros, laajin laulajoista,
  tuo toinen on Horatius, pilkkakirves,
  Ovidius kolmas, neljäs on Lucanus.
  Kun heille kaikille se nimi sopii,
  min äsken meille ääni huusi, mua
  he kunnioittavat, ja se on oikein.»
  Noin täällä koossa näin ma koulun kauniin,
  näin mestarit sen ylvään tyylin laulun,
  mi muista korkeinna kuin kotka lentää.
  Kun yhdess' oli haastelleet he hiukan,
  niin mua päin he kääntyi tervehtien;
  hymyili sille hyvä Mestarini.
  Tekivät kunnian he suuremmankin
  minulle, ottivat mun joukkohonsa,
  niin että kuudes olin kuulun seuran.
  Päin käytiin valon heijastusta, haastain
  sanoja, joista vaieta on kaunis,
  kuin oli kaunis niitä kuulla siellä.
  Tulimme linnan jalon liepehelle,
  min seitsenkerroin muuri ylhä saarsi
  ja puolsi joka puolin virta soma.
  Kävimme poikki sen kuin maata vahvaa,
  avautui seitsenportit, ja nuo viisaat
  mun veivät vihannalle nurmen nuoren.
  Totiset näin ma täällä miehet, katseet
  vakaiset, kasvot arvo-valtahiset;
  he harvoin haastoivat, mut äänin lempein.
  Siirryimme laitaan nurmen nuoren, siinä
  ol' avoin, korkea ja kirkas kumpu,
  min päältä nähdä heidät kaikki saattoi.
  Edessä aivan, kedoll' armahalla,
  minulle näytettiin ne suuret sielut,
  joit' iloni on olla nähnyt kerran.
  Ma näin Elektran, kera saaton suuren,
  ma tunsin Hektorin ja Aineiaankin,
  ja Caesar kotkasilmän aseissansa.
  Ma näin Camillan, näin Pentesileian,
  ja kuningas Latinuksen, mi istui
  Lavinian, tyttärensä, kanssa; oli
  Tarquiniusten turma, Brutus, siellä,
  Lucretia, Julia, Martia ja Cornelia
  ja Saladin, ja tämä yksin astui.
  Kun silmäni taas hiukan nostin, näin ma
  viisasten mestarin,[20] mi filosofein
  kehässä istui ystävällisessä;
  imehti häntä, kunnioitti kaikki.
  Näin siellä myös ma Sokrateen ja Platon,
  lähimmät hänen, myös Demokriton, mi
  maailman luoduks luuli sattumalta,
  Anaxagoraan, Diogeneen ja Taleen,
  Empedokleen ja Herakleiton, Zenon;
  ja Dioscorideen, joka luonnon lajit
  kokosi ilmi, Orpheun, Tulliuksen,
  Linuksen, Senecankin siveellisen,
  Euklideen, geometrin, Ptolemaion,
  Hippokrateen, Galenon, Avicennan
  ja selittäjän suuren, Averroeen.
  En kaikkia voi luetella tarkkaan,
  kun niin mua ajaa aine pitkä, että
  jää usein multa sanaa vaille tapaus.
  Kuusmiehinen nyt seura kahdeks eroo:
  vie toista tietä viisas johtajani
  levosta pois mun ilmaan vapisevaan;
  ja sinne saavun, miss' ei valkeutta.
  
  
  Viides laulu
  
  Niin läksin ensi piiristä ja astuin
  ma toiseen, paikan pienemmän mi saartaa,
  mut tuskan suuremman ja vaikerruksen.
  Ovella seisoo Minos[21] julma, hijoo
  hammasta, tutkii synnit, tuomitsevi
  ja määrää rangaistuksen hännällänsä.
  Tarkoitan: tullen tähän sielu kehno
  saa kaiken tunnustaa, ja tällöin Minos,
  näkijä syvä ihmissyiden, katsoo,
  mi paikka helvetissä tuolle kuuluu:
  niin monta kertaa ympärilleen hännän
  hän lyö kuin mones kurjan tuon on kerros.
  Ain eessä hänen monta seisoo, kukin
  saa oman oikeutensa; tunnustaapi
  ja tuomitaan ja syöstään syvyytehen.
  »Oi sa, ken saavut tähän tuskan majaan»,
  noin minut nähdessänsä Minos huusi
  ja jätti tuokioksi tuomar-toimen;
  »sa katso, kehen luotat, kunne menet,
  äl' anna portin avaruuden pettää!»
  Mut opas hälle: »Sinäkin miks huudat?
  Äl' estä matkaa, hälle määrättyä:
  tää tahto siell' on, missä voidaan kaikki
  mit' tahdotaan. Äl' enempää sa kysy!»
  Nyt alkoi äänet vaivan, vaikerruksen;
  näät tullut olin siihen paikkaan silloin,
  miss' itku suuri mielen kiersi multa.
  Ma paikass' olin, mist' on poissa valkeus,
  mi mylvii niinkuin meri myrskysäällä,
  kun sitä tuulten ristiriita pieksää.
  Tuo hirmumyrsky helvetin, mi koskaan
  ei lakkaa, kantaa sielut siivillänsä
  ja heitä lyö ja vierittää ja viskoo.
  Läheten kukkuloita kuilun, heitä
  mi uhkaa, puhkeavat huutoon, herjaan
  ja kiroavat Luojaa kaikkihyvää.
  Sain kuulla, tää ett' oli tuska niiden,
  jotk' eläneet ol' lihan hekkumassa
  ja järjen alistaneet alle himon.
  Kuin kottaraiset parvin laajoin, taajoin
  liikkeelle ajaa sydäntalven viima,
  niin tuomituita sieluja tää myrsky,
  heit' ylös, alas, sinne, tänne heittäin;
  ei heille koita koskaan lohtu levon,
  ei toivo rangaistuksen laupiaamman.
  Kuin kurjet korkealla lentää, laulain
  riveissä pitkiss' ilmi valitustaan,
  niin meitä kohden varjoin tuulen tuomain
  näin vaikeroiden vierivän. Ja kysyin:
  »Keit' ovat, Mestari, nuo onnettomat,
  joit' ilma valoton noin ruoskii, vaivaa?»
  Hän mulle: »Heistä ensimmäinen, joista
  sa tiedot tahdot, oli valtiatar
  usean kielen sekä kansakunnan.
  Hän haureuteen niin oli altis, että
  sen luvalliseks sääsi laissa maansa,
  päästäkseen häpeästä hankkimastaan.
  Semiramis, Ninuksen jälkeläinen
  ja puoliso hän oli, niinkuin tuosta
  tarina kertoo; maansa on nyt oma
  sultaanin. Toinen, Dido, rakkaudesta
  itsensä tappoi, petti miehen kuolleen.
  Tuo kolmas on Kleopatra aistillinen.
  Helenan näet, min vuoksi turman aikaa
  niin kauan kesti, suuren näet Akilleun,
  mi lemmen ottelussa kuoloon kulki.
  Tristanin, Pariin...» Enemmän kuin tuhat
  nimitti, näytti varjoja hän mulle,
  elosta eronneita lemmen tähden.
  Kun kuullut suulta olin Opettajan
  ylhäiset naiset, miehet muinaisuuden,
  ma säälist' olin miltei suunniltani,
  ja aloin: »Runoilija, noiden kanssa
  puhuisin kahden,[22] jotka yhdess' uivat
  niin keveästi kera tuulen tänne.»
  Hän mulle: »Kunhan ensin lähenevät,
  saat nähdä heidät. Pyydä heitä lemmen
  nimessä, joka heitä kantaa vielä:
  he tottelevat.» Tuul' kun tuonut liki
  oli heidät, huusin: »Kovan onnen sielut,
  tuskanne kertokaa, jos teill' on lupa!»
  Kuin kyyhkyt, kutsumina kaihon, lentää
  avoimin, varmoin siivin ilman halki
  pesäänsä suloiseen: niin tahto oma
  parvesta Didon meitä kohden kantoi
  nää kaksi kautta ilman myrskypäisen;
  niin vahva oli heissä lemmen muisto.
  »Olento armas, siunattu, mi etsit
  ah, alta ilman punatumman meidät,
  maailman jotka verin kostutimme!
  Jos meitä kuulis Herra kaikkeuden,
  rukoilisimme sulle rauhaa hältä,
  kun säälit kohtalomme kolkkoutta.
  Sa mistä haastaa, tietää tahtonetkin,