Heränneitä: Kuvauksia herännäisyyden ajoilta - 1

  
  HERÄNNEITÄ
  Kuvauksia herännäisyyden ajoilta
  
  Kirj.
  JUHANI AHO
  
  Werner Söderström, Porvoo, 1894.
  
  
  SISÄLLYS:
   Kuinka minä heräsin.
   Äitien muistoksi.
   Arka omatunto.
   Saako pappi pelata korttia?
   Häät.
   Pyhiin vaellus.
   Uskontunnustus.
   Vapautettu.
   Maailman suurin syntinen.
   Legenda.
  
  
  KUINKA MINÄ HERÄSIN
  
  Muistan sen päivän niinkuin eilisen, vaikka on siitä jo
  viidettäkymmentä vuotta kulunut. Muistan sen pienimpiä yksityiskohtiaan
  myöten...
  [Aiheena tähän kuvaukseen on käytetty kertomusta: "_En ung lärares
  återblick på sina första prestaår_", painettu sanomalehdessä "Tidningar
  i andeliga ämnen" 1836 n;o 42, 43.]
  Oli Juhannusaamu. Olin juuri saanut saarnani loppuun kirjoitetuksi
  apulaiskammarissani ja aloin pukea virkavaatteita ylleni. Valkea
  huivini ja papin kaulukseni oli pantu tuolin selustimelle, josta ne
  otin ja sidoin kaulaani. Siinä olivat myöskin liivini ja pitkä takkini.
  Katsahtaessani ulos ikkunasta kirkkomäelle päin, näin siellä jo väkeä
  seisoskelevan kirkon ja tapulin seinämillä.
  Laittauduttuani olin valmis lähtemään alas. Ennen sitä tahdoin
  kuitenkin vielä luoda viimeisen silmäyksen saarnaani. Otin sen Uuden
  Testamentin sisästä esille ja selailin sitä.
  Ei se minusta näyttänyt pitkältä, mutta ei liian lyhyeltäkään.
  Muistellessani sen sisältöä ja sen muotoa, tulin siihen päätökseen,
  että se oli hyvä ja vaikuttava. Olihan se valmistettu eteväin
  oikeaoppisiksi tunnustettujen mallisaarnakirjain kaavaan. Ja
  pitäisihän siinä tuo kohta, jossa puhuin heränneistä, oleman
  uuttakin ajatuksiltaan. Puhuttuani ensin päivän tekstin johdosta.,
  muistan vieläkin ulkoa loppulauseen: "Meidänkin seurakunnassamme on
  ilmestynyt noita uusia profeetoita, jotka sanovat kaiken totuuden
  omistavansa, tietävänsä sen ainoan tien, joka taivaaseen saattaa. Se
  tie kulkee surun ja murheen laaksossa sanan oikeassa merkityksessä.
  He kaivavat näytteille kaikki syntinsä ja heikkoutensa, asettavat ne
  kuin pöydälle eteensä. Sentähden ovat he mielestään muita paremmat
  ja erotakseen ympäristöstään he pukeutuvat synkeihin vaatteihin,
  itkevät alati ja alati huokaavat ja pitävät kaiken maallisen menon
  Jumalalle kauhistuksena. Mutta eikö Vapahtajakin istunut hääpöydässä
  ja antanut viattoman ilon vallita? Ja mikä on ollut seurauksena tästä
  surun evankeliumista? Monet kukoistavat vaimot ja tyttäret ovat tuon
  n.s. kääntymisensä jälkeen muodoltansa kokonansa muuttuneet ja ijäksi
  päiväksi kauneutensa ja terveytensä menettäneet. Kasvojen entinen
  vilkkaus ja tuoreus on kadonnut. Silmät ovat käyneet sameiksi ja
  vetisiksi. Hipiä on vaalennut, silmät sammuneet, he kulkevat pää
  kallellaan, synkkinä, alakuloisina ja kärsivinä sekä sielun että
  ruumiin puolesta. Eikä heidän mielensä siitä suinkaan ole nöyrtynyt
  niinkuin totisen kristityn tulee. He halveksivat sielunpaimeniaan ja
  ovat ylpeät ja öykkärit sydämmessään, silloinkun heidän tulisi olla
  nöyrät ja opettajilleen kuuliaiset."
  Siihen tapaan minä olin saarnani kirjoittanut ja olin tyytyväinen
  siihen, mitä olin kirjoittanut Uutta oli siinä mielestäni se, että
  niin peittelemättä puhuin elämän ilon puolesta Olinko minä oikeassa?
  tulin kysyneeksi itseltäni. Mutta miks'en olisi ollut? kysyin taas.
  Olihan luontokin niin hilpeän ja iloisen näköinen tänään. Tuossa tyven
  pappilan lahdelma ja siellä etäämpänä auringon paisteessa kimalteleva
  selkä, tuolla keveät, kauniit kirkkovenheet, jotka rinnatusten ja
  perätysten kuin linnunpoikaset kiitivät kirkon rantaa kohti. Yhä
  vääremmältä tuntui minusta noilta ihmisiltä synkistyttää heidän
  elämänsä ja riistää heiltä sitä mielen hilpeyttä, jota ei suinkaan
  ole niin ylen runsaasti heille annettukaan". Heitä ei saa yllyttää
  hautomaan huoliaan, heitä ei saa saattaa yli voimainsa penkomaan
  elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä. Mutta heille tulee antaa
  totuudet valmiina, semmoisina, joiksi ne vuosisatojen kuluessa ovat
  vakaantuneet. Antaa ne vähin erin, helposti sulaviksi muodostettuina,
  se on oleva papin, heidän henkisen johtajansa tehtävä. Ja se on
  suloinen tehtävä, samalla kuin se on suuri tehtävä. Olinhan joskus
  epäillyt, kykenisinkö tuohon. Nyt olin yhtäkkiä aivan varma siitä, että
  kykenisin ja se kohotti minua ihmeellisesti omissa silmissäni.
  Mieli keveänä astuin minä kirjat kainalossani alas. Pappila oli
  sunnuntai-asussaan, lehditettynä ja puhdistettuna, kaikki väki
  pyhävaatteissaan... Vieraita oli jo entisiä ja uusia odotettiin
  päivälliseksi. Nuoret istuivat verannalla, kirkkokansan ohikulkua
  katsellen; kyökki ja kyökkikammari olivat emäntiä täynnä ja isäntiä ja
  kirkon palvelijoita kahviteltiin rovastin kammarissa.
  Jos ei olisi ollut minun saarnavuoroni, olisin liittynyt nuorten
  seuraan. Mutta saattaisinhan sitä taas illalla pitää hauskaa. Ajattelin
  sitä mielihyvällä, sillä minä tiesin olevani onnistunut seuroissa ja
  kaikkien suosikki. Saarnamiehenäkin tiesin olevani arvossa pidetty
  ja tiesin omaavani hyvän puhelahjan ja kauniin messuäänen. Uskoin
  tietysti mielelläni niitä, jotka vakuuttivat, että se oli seurakunnan
  yleinen mielipide ja että jos vaan joku paikka tässä pitäjässä joutuisi
  avonaiseksi, ne hetikohta tahtoisivat minut neljänneksi. Ainoastaan
  heränneet kuuluivat olevan toista mieltä. Heidän mielestään en minä
  ollut pappeja parempi. Siitä kuuluivat minua varsinkin syyttävän, että
  otin osaa pitäjän herrasväen kesteihin, että kävin tansseissa ja että
  metsästin. He eivät tietysti käsittäneet että kaikkihan riippuu siitä,
  missä mielessä sen tekee. Eivät olisi vanhan rovastin sallineet panna
  edes pasianssiakaan pitkien talvi-iltojensa kuluksi. Se oli minusta
  sydämmetöntä pikkumaisuutta.
  Kun kahvit juotuani ruokasalissa tulin rovastin kammariin, oli siellä
  puhe samoista asioista. Odottaessaan kirkon avausaikaa oli rovasti
  yltynyt puhumaan heränneistä, joita näkyi kulkevan suuret joukot
  pappilan läpipihan, mutta pois päin kirkolta omiin seuroihinsa.
  -- "Siinä se nyt menee "keyrittyläisten jono", siinä ne nyt astuvat
  ne nykyajan pyhimykset -- pois kirkosta. Sillä tavalla ne tekevät ne
  nöyrät ja hurskaat, siinä se nyt on se niiden jumalisuus ja pyhyys.
  Keskellä laillista jumalanpalvelusta pitävät he omia kokouksiaan. Mutta
  sakkoa he saisivat, jos minä vähänkin tahtoisin."
  -- "Mahtaisikohan olla haitaksi, jos rovasti heitä vähän sakottaa
  ramauttaisi", sanoi suntio.
  -- "En ole vielä huolinut, vaikka he sen olisivat ansainneet.
  Huudettaisiin tietysti vainoa ja väkivaltaa. Mutta saattaa se tulla
  sekin päivä, jolloin käy tarpeelliseksi turvautua ruunun miehiin.
  Ne tulevat päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Kuuluvat uhanneen ensi
  piispan tarkastuksessa valittaa tämän pitäjän papistosta. Mutta
  silloin saisi piispa myös kuulla, millainen on heidän käytöksensä
  papistoa kohtaan, jota he sekä salaa että julkisesti syyttävät oikean
  uskon vihollisiksi ja jonka vaikutusta ja arvoa he kaikissa tiloissa
  koettavat heikontaa."
  -- "Niin se on, aivan se on niin kuin rovasti sanoo!"
  -- "Sen on kuka tahansa voinut kuulla Paavo Ruotsalaisen omasta suusta."
  -- "Niin hän puhuu ja yllyttää, se pyhimys ja kolmen hiippakunnan
  piispa. Mutta millainen on hän itse, tuo uuden autuuden apostoli!
  Koko jumalisuutensa on vaateparren muutoksessa. Ennenkun ne hänen
  seurakuntaansa otetaan, täytyy naisten antaa hänelle entiset
  vaatteensa, huivinsa, myssynsä ja röijynsä, jotka hän sitten on
  polttavinaan, mutta jotka hän salaa antaa tyttärilleen ja myyttää
  markkinoilla omaan lukuunsa ja ostaa sillä rahalla viinaa ja juopi
  itsensä päihinsä kuin sika. Semmoinen mies se on!"
  Kirkon palvelijat nauraa hohottivat hyväksyvästi ja rovasti uudisti
  tuomionsa:
  -- "Semmoinen se on eikä ollenkaan parempi!"
  Tuntui se minusta sentään liika ankaralta tuo puhe. Oli se minusta
  hiukan sopimatonta juorujen levittämistä kirkonpalvelijain ja
  seurakuntalaisten kuullen. Toisella tavalla oli minun mielestäni tuota
  pahaa vastustaminen. Ja minä tunsin kuin pienen pistoksen omassa
  tunnossani siitä, ett'en lausunut epäilystäni noiden kulkupuheiden
  totuudesta. Mielihyväkseni loppuivat ne kuitenkin siihen, kun oli aika
  lähteä kirkkoon.
  Astuessamme ulos pappilan portista ajaa siihen kiivasta juoksua muuan
  hevosmies ja tulee, kiireesti maahan hypättyään, rovastia kohti, lie
  tunsimme hänet kaikki, hän oli Poikonen nimeltään, kotoisin kaukaisesta
  sydänmaan kylästä, yksi heränneiden tunnetuimpia johtajia tällä
  paikkakunnalla.
  -- "Olisi minulla herra rovastille asiata vähän, jos kävisi laatuun",
  sanoi hän syvään kumartaen hatuttomin päin ja vähän hengästyneenä.
  -- "Mitä se olisi?"
  -- "Olisi huono sairas.."
  -- "Kuka hän on?"
  -- "Isäni... kääntyi eilen kipeäksi ja laittoi pappia pyytämään".
  -- "Keskellä kirkkoaikaa?"
  -- "Onhan tämä aika vähän sopimaton, mutta kun ei ollut sen
  elämisestäkään tietoa."
  Rovasti tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin, ja virkkoi ivallisesti:
  -- "Vai antaa Poikosen arvo tulla pappia pyytämään..."
  -- "Kuuluisi halaavan Herran pyhää ehtoollista".
  -- "Jos Poikonen kävisi useammin kirkossa, hän myöskin tietäisi
  kuulutetuksi, että papisto ei kirkkoaikana ota vastaan mitään
  toimituksia. Saatte tulla jumalan palveluksen jälkeen uudelleen
  tietämään".
  Hän jäi siihen ja me menimme kirkkoon.
  -- "Olisihan meistä joku voinut joutaakin", sanoi rovasti mennessämme,
  "mutta minä tahdon opettaa heitä järjestykseen".
  Olen usein senjälkeen tätä tapausta muistellessani ja ajatellessani
  niitä seurauksia, joita siitä minulle oli, koettanut saada selville,
  mitä siinä katseessa piili, jonka tuo mies loi meidän jälkeemme.
  Oliko siinä vihaa, ylenkatsetta, sääliä vai tuomiota? Ainakin oli
  siinä ankarata arvostelua, oli tutkiva kysymys siitä, oliko rovasti
  menetellyt oikein, ehkä myöskin vastaus siihen.
  Rovastin menettely oli tietysti oikea ja järjestys sen vaati, ett'ei
  pappeja haettaisi sunnuntaina pitäjälle. Hänen toinen vaikuttimensa,
  kiusanteko, ei minua kuitenkaan miellyttänyt Ja voihan tämä olla
  poikkeustapaus, voihan olla olemassa tosi tarve. Se oli minusta sitä
  luultavampi, kun eivät nuo lahkolaiset ensi hädässä tulleet pappia
  hakemaan. He olivat masennettavat, se oli vakuutukseni. Mutta sen
  tulisi tapahtua toista tietä: esiytymällä niin, ett'ei heillä olisi
  tilaisuutta mihinkään takertumaan. Vaan ett'ei nyt ollut aivan niin
  tapahtunut, se alkoi hiljalleen kaivellen vaivata minua, kävellessäni
  noissa ajatuksissa edes takaisin sakastin lattiata. Se häiritsi
  varmuuttani, ikäänkuin heikonsi asiani oikeutta. Ja ainoastaan siten,
  että otin avukseni uhkamielisyyden, sain taas itseni vakuutetuksi
  siitä, että saarnani oli niin hyvä ja nuhteeni niin paikallaan kuin
  miksi olin ne kirjoittaessani ja läpilukiessani huomannut.
  Kun olin astunut saarnatuoliin ja nostettuani pääni rukouksesta
  katsahtanut ympärilleni, oli äskeinen papin hakija ensimmäinen,
  johon silmäni sattuivat alhaalla kirkossa. Hän istui etupenkissä
  ristikäytävän nurkkauksessa. Hän oli pitkäkasvuinen, korkea-otsainen,
  suurisilmäinen mies ja hän katseli minua sieltä totisesti, melkein kuin
  silmää räpäyttämättä. Minä koetin katsoa vastaan, tahdoin saada hänet
  luomaan kulmansa alas, osoittaa, ett'en hänen tähtensä hämmentynyt.
  Minkätähden? Mitä oli minulla tekemistä hänen kanssaan? Ei mitään. Ja
  sillä tekosyyllä käänsin _minä_ hänestä katseeni, kun ei _hän_ näkynyt
  tahtovan sitä tehdä.
  Mutta minä tunsin ne kuitenkin pistävän silmiini ikäänkuin terävät
  päivän säteet, jotka vedestä heijastavat kulmien alle minne päin
  kääntyneekin.
  Se suututti ja hermostutti minua. Ja päästäkseni tuosta kiusallisesta
  tunteesta koetin minä korottaa ääntäni ja saada keinotekoisesti
  saarna-intoani nousemaan. Se näytti onnistuvan, sanani tuntuivat
  vaikuttavan niinkuin niin usein tapahtuu silloinkuin kuulijakunta on
  henkisesti kuollutta eikä ymmärrä sisältöä arvostella, vaan kiinnittää
  huomionsa ainoastaan helisevään ulkokuoreen.
  Tunsin kuinka lähenemistäni lähenin sitä paikkaa, jossa heränneitä
  arvostelin. Kun lausuin ensimmäiset sanani, kuului kuin humahdus
  kirkossa. Unisetkin nostivat päänsä penkistä. Useat katseet kääntyivät
  Poikoseen, joka helposti tunnettiin heränneeksi körttiläispuvustaan.
  Kun näin sain puoluelaisia, kasvoi rohkeuteni. Nyt uskalsin minäkin
  taas katsoa häneen. Hän oli levollisen näköinen, oli kääntänyt pois
  silmänsä, katseli kaikkien ohi ulos ikkunasta. Se oli minusta taas
  uhkamielisyyttä sekin, mutta nyt en siitä välittänyt. Heitä oli monta
  yhtä vastaan. Ja suurella ponnella sanoin minä heränneistä sanottavani.
  Lisäilinkin siihen, mitä oli kirjoitettu. Kutsuin heitä totisen
  kristillisyyden vastustajiksi, tekopyhiksi, taisin sulkea heidät
  taivaastakin pois ... ja vähää vaille, ett'en heittänyt heitä vastaan
  niitä syytöksiä, joita äsken olin kuullut rovastin tekevän.
  Omatuntoni oli rauhoitettu, olin tehnyt tehtäväni, olin oikeassa minä
  ja he kaikki väärässä. Ja minä päätin innostuneen puheeni juhlalliseen
  "ameneen".
  Selkä suorana ja pää korkeana laskeusin alas saarnatuolista ja
  sakastissa oli minulla ilo saada rovastilta lämpimät kiitokset
  oivallisesta saarnastani.
   * * * * *
  Istuttiin pappilan puutarhassa päivällisen jälkeen. Minä olin
  antautunut aivan kokonaan sen mielihyvän valtaan, joka syntyy, kun
  luulee täyttäneensä velvollisuutensa ja kun seuraava velvollisuus
  odottaa vasta viikon päästä. Erityistä syytä mielihyvään oli vielä
  siinä, että tämä velvollisuuteni oli tullut niin kaikkien mieleen
  täytetyksi. Päivällispöydässä oli ollut puhe minun saarnastani ja yhä
  jatkui keskustelua sen johdosta.
  -- "Se oli oiva saarna ... parhaita joita olet pitänyt."
  -- "Se oli oikein sanottu!" toistettiin minulle joka taholta. Ja minä
  olin tietysti itsekin vakuutettu siitä, että se oli oikein sanottu ja
  ett'ei siihen olisi voinut mitään lisätä.
  -- "Koska sinä nyt olet niin kaunopuheliaasti viatonta iloa
  puolustanut, niin täytyy sinun teossakin aatettasi toteuttaa", laski
  rovasti leikkiään tullen pitkä piippunsa hampaissaan puutarhaan. "Te
  istutte ja nolotatte tässä kiikkulaudalla kuin heränneet mitkään ...
  ylös tanssimaan!"
  -- "Tuleeko setäkin mukaan?" sanoivat tytöt.
  -- "Tulisin jos jaksaisin, mutta jos eivät jaksakaan jalkani iloita,
  niin sitä enemmän iloitsee sydämmeni."
  Oli siihen aikaan aivan tavallista, että pappiloissakin
  sunnuntai-iltoina pistettiin tanssiksi eikä meitä nytkään tarvinnut
  kahta kertaa kehoittaa, ennenkun nurmikolle oli jo kehä muodostunut ja
  me sen sisässä pyöriskelimme.
  Kai olisivat nämä menot menneet tavallista menoaan niinkuin muinakin
  sunnuntai-iltoina, ell'ei niitä minun kohdaltani olisi aivan
  odottamatta häiritty.
  Olin hänet aivan unohtanut ja nyt hän yhtäkkiä astuu puutarhan portista
  sisään, meidän nuorten parhaallaan hypellessä ja rovastin jalallaan ja
  piippunsa varrella tahtia lyödessä.
  Hän oli odottanut, sairaan luo hakija, koko kirkkoajan, odottanut
  pitkän päivällisen kestäessä ja tuli nyt vielä kerran muistuttamaan
  meitä velvollisuuksistamme.
  -- "Mahtaisiko herra rovasti tänä iltana vielä jouduttaa pappia sairaan
  luo?" kysyi hän.
  Tanssi taukosi ja kehä hajaantui. Me seisoimme hetkisen sanattomina ja
  vasten tahtoanikin tuntui minusta kuin lapsesta, joka on pahasta teosta
  tavattu. Ja sama oli kai laita rovastinkin, joka ei nähtävästi ollut
  ollenkaan valmistunut tähän odottamattomaan ilmestymiseen.
  -- "Menkäähän, Poikonen, odottamaan, kyllä minä ... odottakaa siellä
  portin takana".
  -- "Vieläköhän mahtanee pitää kauvankin odottaa?"
  -- "Ei, ei, kyllä minä toimitan ... menkää nyt vaan..."
  -- "Taitaa olla sinun vuorosi", sanoi hän minulle Poikosen mentyä.
  Tieto siitä otettiin vastaan yleisellä mielipahalla ja päivittelyllä:
  kuka nyt sitten pitäisi iloja yllä juuri kuin no ovat parhaallaan
  alkaneet, jos paras mies pois vietäisiin!
  Eikä se minunkaan mielestäni olisi voinut sopimattomammin sattua.
  Nuorten vieraiden joukossa oli niitä, joiden seurasta en erityisistä
  syistä olisi hennonut luopua, tulevaisuuden unelmiani oli heihin
  alkanut liittyä kesäisen seurustelun aikana, ja huomenna oli
  heidän määrä lähteä. Pitäisikö minun nyt keskeyttää viimeiset
  yhdessäolohetket, luopua aikeestani saattaa heitä lähimmäiseen
  majataloon, lähteä näin kesken kaikkea. Kuka ties milloinka taas
  tavattaisiin?
  -- "Voi, voi, pitääkö teidän nyt mennä!" sanoi hän ja katsoi minuun
  niin suloisen säälivästi. "Eivätkö nyt muut voi mennä teidän edestänne?"
  Se ei sopinut. Kappalaisen oli lähteminen huomenna muissa asioissa
  toiselle kulmalle pitäjää, ja rovasti oli liika vanha voidakseen lähteä
  vaivaloiselle matkalle yön selkään.
  -- "Mutta eihän se nyt ole välttämätöntä, että te hetipaikalla ...
  viipykää nyt vielä hetkinen".
  En vielä nytkään voi käsittää, miten uskalsin sittenkin viipyä, mutta
  minä viivyin. Eivätkä muutkaan minua kiirehtineet Ei se mieskään. Hän
  odotti vaan siellä, hevosensa vieressä aitaan nojaten ja katsellen ulos
  järvelle. Oli ehkä pieni tieto asiani vääryydestä, että tuon huomasin.
  Mutta minä paadutin itseni sillä, että sairaiden luo hakijat aina
  liioittelevat ja kiirehtivät. Jos hän oli voinut tähän asti odottaa,
  voisi hän odottaa vähän vieläkin. Ja minä jäin vielä tanssimaan lähelle
  auringon laskua,
   * * * * *
  Mieleni kuohui salaista kiukkua sitä miestä kohtaan, joka oli iloni
  noin sopimattomasti ja ajattomalla ajalla häirinnyt. Hän oli minulle
  melkein ruumiillisesti vastenmielinen, istuessaan siinä vierelläni,
  tekopyhänä ja tyynenä niinkuin minusta näytti, isoilla kesakoisilla
  käsillään hevostaan ohjaten. Nyt kun oli kerran taipaleelle päästy,
  ajoi hän minusta kiusottavan hitaasti, vaikka oli ollut sellainen
  hoppu matkalle, ett'ei ollut malttanut huomiseen odottaa. Ja voimatta
  pidättää itseäni ärähdin minä:
  -- "Ajakaahan sitten edes paremmin."
  -- "Ajetaanhan tässä mikä voidaan mäkisellä tiellä, virkkoi hän
  rauhallisesti ja solahutti ohjasperillä hevostaan hiukan kiivaampaan
  juoksuun.
  Siihen loppui sananvaihto, eikä sitä minun puoleltani luultavasti olisi
  koko matkalla uudistettu, ell'ei hakumieheni useita virstoja ajettuamme
  olisi yhtäkkiä keskeyttänyt äänettömyyttämme muutamaa pitkää vastamäkeä
  noustessamme.
  -- "Tulihan tämä vähän sopimattomaan aikaan", sanoi hän. "Mutta ei
  sanota kuolevan katsovan sijaansa eikä se taida aikaansakaan katsoa.
  Terve se vielä oli viime sunnuntaina ja istui muiden mukana sanaa
  harjoittamassa koko päivän. Ja viikolla kulki kalassa niinkuin ainakin
  ja oli välistä työväenkin mukana. Lauantaina sillä oli määrä kirkkoon
  lähteä Herran pyhää ehtoollista nauttimaan, kun yhtäkkiä alkoi ottaa
  sisästä, ja lähtö jäi sikseen. Koko sen päivän se makasi kovissa
  kouristuksissa ja aamupuoleen yötä alkoi tahtoa pappia. Kun sille oli
  tullut paha hätä sielustaan, niin täytyi lähteä, -- vieläkö hänet
  sitten hengissä tavattanee. Vaan mitenhän käyneekin, Jumalan tahto kai
  siinä tulee täytetyksi".
  Nähtävästi odotti hän, että minä jotain virkkaisin, vaan kun minä olin
  itsepintaisesti ääneti, jatkoi hän hetken kuluttua:
  -- "Eihän se, isä vanhakaan, ole jäänyt Jumalan armosta osattomaksi. On
  kai hänkin saanut elämänsä aikana sekä kirkossa että kotonaan kuulla
  ja lukeakin, miten syntisen ihmisen olisi eläminen ja oleminen Hänelle
  kelvatakseen. Vaan lie ollut pimeitäkin aikoja ja lie tullut pitkän
  elämän aikana tehdyksi ja ajatelleeksi asioita, joista omatunto nyt on
  kuoleman uhatessa joutunut ahdistukseen eikä osaa omasta voimastaan
  rauhaa saada."
  -- "Mitkä _ahdistukset_ ne sitten sitä vaivaavat?" minä kysyä tokasin,
  jamaten tuota heränneiden huulilta usein kuultua sanaa.
  Hän katsahti minuun kuin hiukan kummastuen sitä, ett'en tiennyt, mitkä
  ahdistukset ne kuolevata vaivaavat.
  -- "Ne ahdistuksethan ne vaivaavat häntä, jotka kaikkia muitakin,
  jotka ovat armon aikanaan tulleet totiseen ja elävään uskon yhteyteen
  Vapahtajansa kanssa, mutta sitten kauhistuneet tilaansa, kun luulevat
  menettäneensä armon ja olevansa iankaikkisesti kadotetut Koetettiinhan
  parhaamme mukaan häntä neuvoa, mutta ei se näy tahtovan lohdutusta
  vastaan ottaa. Ehkä herra maisteri, joka on oppineempi ja kokeneempi
  näissä asioissa, voipi paremmin kuin minä osoittaa hänelle, miten
  väärälle tielle hän on joutunut, neuvoa hänelle armon tilan tuntomerkit
  semmoisina kuin ne ilmaantuvat kiusaustenkin aikoina sekä selittää
  hänelle erotusta annontilasta haihtuneen ja kiusatun sielun välillä.
  Silloin se ehkä hoksaisi oman tilansa ja näkisi, ett'ei vaara olekaan
  niin suuri kuin miksi hän sitä luulee".
  Mitäpä olisin minä tähän osannut vastata. Hän odotti että jotain
  virkkaisin ja nykäsi sitten hevosensa juoksuun. Harmikseni täytyi
  minun tunnustaa, että miehellä oli tietoja, joista minulla ei
  ollut aavistustakaan. Enkä minä muuta miettinyt kuin sitä, miten
  voisin pelastaa arvoni hänen silmissään. Sairaasta voisin kyllä
  kahdenkeskisessä puhelussa helposti suoriutua. Opittuani kerta
  kaikkiaan eräältä virkaveljeltäni, miten heidän kanssaan oli
  meneteltävä, selviäisin kyllä hänestä niinkuin niin monesta muustakin.
  Mutta tälle miehelle ei saarnakirjoista saamani oppi tuntunut riittävän
  enkä sitä yrittänytkään häntä vastaan käyttämään. Hänen varmuutensa
  ja tyyneytensä tekivät sitäpaitse sen, ett'en uskaltanut hänen
  mielipiteitään houreiksikaan tuomita, sitä vähemmin kuin jossakin
  uskonopillisessa oppikirjassa muistin niistä joskus lukeneenikin.
  Ja niin me ajoimme eteenpäin illan yhä hämärtyessä. Koko matkan vaivasi
  minua salainen tunne siitä, että hän aavisti tietämättömyyteni,
  että hän tahtoi kostaa minulle saarnastani ja että hän siinä oli
  onnistunutkin, saaden minut, hänen johtajansa ja sielunpaimenensa,
  vaikenemaan edessään. Ja hän näytti nauttivan voitostaan. Mutta
  yhtäkkiä hän taas kysäsi:
  -- "Kun on tultu noista asioista puhelemaan, niin ette ehkä, herra
  maisteri, panne pahaksenne, jos kysyn, mikä teille on mahtanut antaa
  aihetta herätykseenne ja miten olette tulleet yhteyteen Vapahtajanne
  kanssa?"
  Mitäs minä taas siitäkään tiesin! Mikä ongelma mahtoi taas olla
  tämäkään?
  Mutta nyt oli kuitenkin otollinen tilaisuus tukkia tuon nokkaviisaan
  miehen suu ja minä tiuskasin hänelle kiivaasti:
  -- "Mitä se sinuun kuuluu? Minua ovat opettaneet ja tutkineet
  viisaammat miehet kuin sinä ja ne ovat kiittävästi arvostelleet taitoni
  opettajan virkaan. Sinun on tuiki tarpeetonta sekautua näihin asioihin,
  ja sillä hyvä!"
  Talonpoika vastasi sävyisästi ja siististi, niinkuin ei hän olisi
  huomannutkaan sopimatonta käytöstäni:
  -- "Suokaa anteeksi, hyvä herra, en aikonut loukata teitä. Minä olen
  oppimaton ja typerä talonpoika ja tunnustan kernaasti vajavaisuuteni
  ja puutteeni. Mutta typeryydessäni olen aina ajatellut niin, että
  kaikki ne, jotka ovat kristityiksi tulleet, ovat heidän kaltaisiaan,
  jotka ovat olleet samassa haaksirikossa, vaan kukin laillaan tulleet
  pelastetuiksi ja päässeet ehyinä rantaan ... enkä ole tiennyt,
  että kuningaskaan panisi pahakseen, jos hänen kanssaan pelastunut
  kerjäläinen kysyisi häneltä, mitenkä ja kenenkä avulla pelastuminen oli
  tapahtunut".
  Sen sanottuaan hän vaikeni, vielä kerran voitettuaan, vaikk'ei
  ylpeyteni sallinut minun sitä vielä silloin tunnustaa.
  Jonkun matkaa vielä ajettuamme päättyi maantieltä poikennut syrjätie
  taloon, josta oli jatkettava matkaa venheellä järven poikki. Siitä
  liittyi seuraamme toinen körttipukuinen mies, tullen kyytimieheni
  avuksi venhettä soutamaan. Hän näytti jäykältä ja jurolta ja oli
  niinkuin ei minua olisi ollutkaan. Kaikesta päättäen oli hakumieheni
  kertonut hänelle käytöksestäni matkalla. Soutaessaan eivät he
  kertaakaan kääntyneet puoleeni ja keskustelivat niinkuin ei minua olisi
  ollutkaan. Olisin jo suonut, että jotain puhetta olisi saatu aikaan,
  sillä matkan teko alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Aloin myöskin olla
  utelias kuulemaan jotain sairaasta, joka tuon miehen puheista päättäen
  ei tuntunut olevan ainakaan parempi Koetin saada keskustelua alkuun
  kysymällä vieläkö oli paljon matkaa jälellä. Hakumieheni ei vastannut
  mitään ja toinen tokasi tylysti: "vielä on matkaa", niinkuin olisi
  tahtonut sanoa: "olisit saanut ennen joutua".
  Ei ole mikään niin omansa mieltä masentamaan, kun tuollainen yöllinen
  venhematka pitkin kaitasia matalarantaisia vesiä Oltiin pitäjän
  rumimmalla perukalla, poissa kirkonkylän ja keskipitäjän lehtosista
  maisemista, soudettiin järviä ja jokia, joissa vaan petäjää kasvaa
  ja tuntuu ympäröivien soiden kylmät henkäykset. Oli sitäpaitse
  alkanut tuulla ja sadetta vihmoa. Tuntui niin toivottomalta olla
  noiden vierasten ja luuloni mukaan minulle vihamielisten miesten
  kanssa yksin. Oli niin nöyryyttävää ajatella, että he pitivät minua
  itseään oppimattomampana ja kokemattomampana ja että olin heille
  vaan välikappale: sillä jos sakramentin jakaminen olisi ollut heidän
  vallassaan, eivät he varmaankaan olisi pappia noutaneet sairastaan
  lohduttamaan, jonka he itse taisivat tai ainakin luulivat taitavansa
  tehdä monta vertaa paremmin kuin minä. Seurakunnan palvelijan
  asema tuntui minusta melkein nöyryyttävältä ja tämänaamuinen ylpeä
  asemani totuuden julistajana saarnastuolista säälittävältä, miltei
  naurettavalta. Sellaisina sisällisen ja ulkonaisen avuttomuuden
  hetkinä syntyy epäilys kaikkein varmimmistakin vakuutuksista.
  Kuinka naurettavaa oli innostukseni olla heidän henkisen ravintonsa
  vähittäisjakelijana! Kuinka typerältä näytti minusta nyt äskeinen
  oppini ilon evankeliumista istuessani noiden totisten, huolestuneiden
  miesten edessä!
  Sattui vielä siinä soutaessamme, että edestämme järveltä alkoi kuulua
  veisuun nuotti. Se oli yksinäinen mies, joka surullisella, synkällä,
  äärettömän alakuloisella äänellä päästeli ilmoille kaihoaan, ja --
  niinkuin minusta tuntui -- lohdutonta kaihoaan. Mikä ero tämän ja
  seurakuntani yhteisen voimakkaan veisuun välillä!
  Nuo ajatukset ja tunteet, joilla oli hyvää aikaa tulla ja mennä minun
  istuessani siinä toimetonna venheen perässä -- olivatko ne ensimmäisiä
  "kutsumuksia", ensimmäisiä herätykseni alkuoireita? En tiedä.
  Mutta jos sitä olivatkin, oli kuitenkin Hän, joka sydämmet tuntee,
  katsonut minun tarvitsevani paljoa kovemman kolauksen, ennen kuin
  silmäni täydellisesti aukenisivat paatumuksen, itsekkäisyyden ja oman
  vanhurskauden unesta.
  Vihdoin viimeinkin olemme rannassa ja perillä. Soutumieheni jäävät
  venettä vetämään ja minä alan edeltä astua pihaan. Joku nainen juoksee
  vastaan. -- "Onko se pappi?" -- "Tässä on!" -- "Myöhään tulitte!" --
  "Onko hän kuollut?" -- "Ei ole vielä kuollut, vaan hourailee". --
  "Missä hän on?" -- "Porstuan pohjakammarissa."
  Kiiruhdan sinne. Kuulen veisuuta pirtistä, mutta se taukoo juuri, kun
  astun porstuaan.
  Samassa rävähtää kammarin ovi auki ja joku syöksyy minua vastaan.
  Sairas istuu sängyssä huutaen, voivottaen ja huitoen käsillään. Mies ja
  nainen pitelevät häntä kiinni.
  -- "Voi, voi, pelastakaa ... pelastakaa ... vettä, vettä ... polttaa
  ... polttaa ... piru polttaa, viepi, viepi ... tuossa tulee se musta
  piru, musta piru... Auttakaa!"
  Viimeiset sanat huudettuaan kähisevällä, korisevalla äänellä kaatui hän
  selälleen ja iski kovalla kolahduksella päänsä vuoteen perälautaan ja
  oli kuollut.
  Minä seisoin siinä annon välikappaleet kainalossani typertyneenä
  keskellä lattiaa.
  -- "Nyt se isä meni!" kuulin naisäänen sängyn päästä sanovan.
  -- "Ilman synnin päästöä meni viimeiselle tuomiolle", sanoi miehen
  ääni. "Voi sinua, Pietari, ettäs viivyttelit!"
  -- "Syytön minä olen," puolustelihe hakumieheni. "Papit olivat
  kokoontuneet tanssimaan ja ilojaan pitämään ja minä sain odottaa
  tuntimääriä vielä kirkkoajankin jälkeen. Sitten olen kyllä rientänyt
  minkä olen kerennyt."
  -- "Kirottu olkoon se, joka Herran työt tyhjiksi tekee!" sanoi
  soutumiehistäni tuo toinen astuessaan ovesta sisään ja kohottaen
  kätensä taivasta kohden.
  -- "Elkäämme kirotko, ett'ei meitäkin kirottaisi," virkkoi Poikonen,
  Mutta minä olin jo itsekin kironnut itseni. Melkein tajutonna
  hoiperruin pimeään porstuaan, ja suistuin sieltä, väkijoukon tieltäni