Hajamietteitä kapinaviikoilta 2/3 - 01

  
  HAJAMIETTEITÄ KAPINAVIIKOILTA II
  Kolmas ja neljäs viikko
  
  Kirj.
  JUHANI AHO
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström Oy,
  1918.
  
  
  SISÄLLYSLUETTELO:
  Maanantaina 11 p:nä helmikuuta.
   Sovinnollisella mielellä.
   Kaunokirjailijat haaveilevat.
   Vaikutelma Siltasaarelta.
   Rauha solmittu.
   "Haapalainen on porvari".
   Mitä se kaikki kuuluu meihin?
   Uusia "neuvostoja".
   "Kuulumatonta raakuutta" -- kenen?
   Tyypillinen yllytyskirjoitus.
   Kansanvaltuuskunta -- Washingtonin kabinetti.
   Ruvetaan jo syömään rukiin siementä.
   Kaarti ottaa omansa, mistä saa.
   Rahalla ja valheella.
  Tiistaina 12 p:nä helmikuuta.
   He ja me.
   Entinen "vapauden aika" ja nykyinen.
   Tahrivat, tuhrivat.
   Ryöstösotaa tämä on.
   Pääasia.
   Pakopirtillä.
   Tanssitaan -- veri vuotaa.
   Verikoston vaistot.
   Omantuntoni ovea kolkutetaan.
   Ylösalaisin.
  Keskiviikkona 13 p:nä helmikuuta.
   Millaisen punakaartilaisen pitäisi olla.
   Virastoveli rintamaveljelle.
   Vielä hirmutekojen rankaisemisesta.
   Puolueettomat venäläiset.
   Korpilaki.
   Ei pidä vaivata valtiota.
   "Eteenpäin!"
   He toivovat.
   Ihmiskalastusta.
   Raitiovaunut ja vallankumous.
  Torstaina 14 p:nä helmikuuta.
   Kun voitamme, kuinka sitten?
   Maaseudulla.
   Hyvä mies ammuttu.
   Viranhakijoita.
   Vanhaa kaunaa.
   Heidän vaikeutensa.
   Virkamiesten vastarinta.
  Perjantaina 15 p:nä helmikuuta.
   Aivan niinkuin ainakin.
   Suurista miehistä.
   Senaattori runoilee.
   Kiristystä tulossa.
   "Mitä varten?"
   Tuhatvuotinen valtakunta.
  Lauantaina 16 p:nä helmikuuta.
   Muuan päivä.
   Sotarunoudesta.
   Muuan seikkailu.
   "Naputtaa vain!"
   Punainen idylli.
   Pikkueläjät.
   Seynin tapaan.
   Trotski onnittelee.
   Ei tule apua.
   Punakaartin raportteja.
   En kernaasti uskoisi.
  Sunnuntaina 17 p:nä helmikuuta.
   Kaivopuistossa.
   Tuppurainen ja tappurainen.
   Vankien toivo.
   Juttuja esimerkin miehistä.
  Maanantaina 18 p:nä helmikuuta.
   Antonius Caesarin ruumiin ääressä.
   Venäläisten lähtö.
   Punainen lippu on verilippu.
   Onnellisia miehiä.
   Veljeytymisestä ja sisartumisesta.
  Tiistaina 19 p:nä helmikuuta.
   Tyynnyttelyä.
   Lohduttava tieto.
   Punakaartilaisen palkka.
   Valtiopäivämies voidaan panna viralta.
   Tokoi on yhä enemmän helisemässä.
   Yliopiston vuoro.
   Koko hyvin.
   Senaattori taas runoilee.
   Iivo Härkönen senaatissa.
   Kahnauksia.
   Vielä autolla ajajista.
  Keskiviikkona 20 p:nä helmikuuta.
   Kiukuttelua.
   Manner evästelee.
   Mikä meitä mahdollisesti odottaa.
   Ohjeita "tuomareille".
   Punaisen armeijan muonitus- ja vaatetushuolet.
   Orjatsalo ennustaa.
   Matala moraalimme.
  Torstaina 21 p:nä helmikuuta.
   Kätilö Manner.
   Siviilijutut saavat levätä.
   Venäläisten irtaimisto.
   Aito meikäläistä.
  Perjantaina 22 p:nä helmikuuta.
   Diplomaattinen kirjeenvaihto.
   Vihdoinkin.
   Tokoin toimia ja toiveita.
   Suuria lapsia.
   Lauantaina 23 p:nä helmikuuta.
   Uutispörssi.
   Pohjalaista sisua.
   Sota kuin sota.
  Sunnuntaina 24 p:nä helmikuuta.
   Ruvetaanko ottamaan panttivankeja?
   Hämärtää.
   Mitä olisi tehtävä tämän kansan valistamiseksi?
  Maanantaina 25 p:nä helmikuuta.
   Tämän päivän tietosato.
   Rovasti Kössi Ahmala.
   Saksa auttaa meitä varmasti.
   Valtiosääntö.
  Keskiviikkona 27 p:nä helmikuuta.
   Kaikki hyvin.
   Inhimillisiäkin tunteita.
   Tervehdys valkoisesta Suomesta.
  Torstaina 28 p:nä helmikuuta.
   Ei ole päässyt.
   Kuinka ryssät Ilmajoella riisuttiin aseista.
  Perjantaina 1 p:nä maaliskuuta.
   Ruotsalaisten oikea käsi ja vasen.
   Setelisota.
   Olevinaan oikein sukkelaa.
   Helsingin kaupungin rakennusmailla.
  Lauantaina 2 p:nä maaliskuuta.
   Toteutui pikemminkin.
   Pakko-otto alkaa.
  Sunnuntaina 3 p:nä maaliskuuta.
   Kokous senaatintorilla.
  Maanantaina 4 p:nä maaliskuuta.
   Suomi luovutettu Venäjälle.
  Tiistaina 5 p:nä maaliskuuta.
   Terrori täydessä käynnissä.
   Ruotsalaiset sovintoa hieromassa.
   Tarkastuksia kahviloissa.
   Ojankaivuun talvella.
   Nurmijärven Punikit ja punikit.
   Narsissit ja tulpaanit.
   Muistutus sopimattomasta käytöksestä.
  Keskiviikkona 6 p:nä maaliskuuta.
   Välivaltioaatteesta.
   Onko Suomi ostanut vapautensa halvalla?
   Olemmeko marionetteja?
   Ei vielä "kyyhkysiä".
  Torstaina 7 p:nä maaliskuuta.
   Työmiehet, tehkää rauha!
   Meitäkin pelätään
  Perjantaina 8 p:nä maaliskuuta.
   Meitä rohkaistaan.
   Päät pystyyn!
  Lauantaina 9 p:nä maaliskuuta.
   Jotain on tekeillä.
   Punaisten puhelinpuheluja.
   Vapauttaja saapuu.
  
  
  Maanantaina 11 p:nä helmikuuta.
  
  Sovinnollisella mielellä.
  Kaunis, talvinen päivä. Olisipa ajat niinkuin oli ennen, menisin
  hiihtämään. Nyt se ei ole sallittua. Saisit kuulan kylkeen. Eivät edes
  lapsetkaan, pikkutytötkään, saa hiihdellä Kaivopuistossa. Porvarien
  täytyy tuntea köyhälistön valtaa. Raitioliike on vihdoinkin alkanut.
  Suurella vaivalla ne ovat saaneet sen käyntiin. En ole ikinä nähnyt
  laiskempaa tahtia työssä, kuin heidän sytiessään lunta raiteilta.
  Menen Rautatietorin kautta Eläintarhaan. Ihana ilmako vaikuttanee, että
  saan sovinnollisuuden puuskan. Koetan uskotella itselleni, että tästä
  sittenkin tulee jotain hyvää. En tiedä, mitä se olisi. Jos ne sittenkin
  voisivat pitää pyörät käynnissä ja rattaat voiteessa, jos ne voisivat
  saada uutta verta virtaamaan vanhan yhteiskunnan suoniin, epäkohtia
  korjatuksi, maailman parannetuksi. Sieltä alhaalta päin se sittenkin
  kansojen elämänneste pursuaa. Tosi homma ja halu ja harrastus niillä
  on; tarkoitan: heissä on paljon niitä, joilla sitä on. Ne näkevät vain
  päämaalin, johon ne pyrkivät, niillä ei ole ehkä käsitystä keinojensa
  tuomittavaisuudesta. Ne kai kyllä, ainakin jotkut valistuneemmat
  ja herkemmät, valittavat, että ikävä kyllä täytyy tehdä sellaista,
  mikä ei ole aivan oikein, mutta ne puolustautuvat sillä, että muu ei
  auttanut. Suuri, pyhä aate ja asia vaatii ja oikeuttaa tavallisen tien
  syrjäyttämiseen. Ne eivät näe muuta kuin sen. Ne ovat siinä samanlaisia
  kuin kaikki muut fanaatikot tässä maailmassa. Suurimmalla osalla ei ole
  ehkä aavistustakaan siitä, että oikeuden ja laillisuuden ja isänmaan
  asian ja sen semmoisen loukkaamista on tapahtunut. Mistä heillä olisi
  se tieto? Onko heitä siihen kasvatettu? Ja kun heillä ei sitä ole, niin
  ovathan he oikeastaan syyntakeettomia eikä heitä voi tuomita, vielä
  vähemmän rangaista.
  Aseman edustalla seisoi rivi punakaartilaisia, nähtävästi lähdössä
  jollekin rintamalle. Joukossa oli kyllä huligaanityyppejä ja raakoja
  naamoja, roikaleita ja retkuja, joilla näytti olevan jostain vallattuja
  vieraita pukuja. Mutta oli siellä myös kovin rehellisiä, kunnon
  työmiehiä, vanhempia perheenisiä, jotka olivat siisteissä, omissa
  pyhävaatteissaan. Olivat kuin vaimojensa matkalle, työansiolle,
  varustamia. On juotu lähtökahvit, on istutettu lapsia polvella,
  heitetty hellät hyvästit, sytytetty savuke ja kivääri olalla remmissä
  niinkuin mikäkin työase lähdetty astumaan. Tyttö huutaa jälkeen:
  "Isä, saanko tulla tuomaan kahvipullon?" Pitkänsillan kautta ja
  läpi Kaisaniemen huurteisen puiston astelee isä taisteluun "asian",
  köyhälistön, kaikkien maiden köyhälistöjen ja samalla Suomen, oman
  Suomen, työväen tasavallan puolesta. Se on liikuttavaa, se on
  semmoisenaan kaunista. Minunko _täytyy_ pitää heitä vihamiehinä,
  kaiken sen vihamiehinä, joka minullekin on kallista ja joka kallis
  on minulle samaa kallista kuin heillekin, eikä ole eroa oikeastaan
  muuta kuin että keinot, tapa ovat toisella toiset. Ikävä kyllä kovin
  toiset, perinjuurin, sovittamattomasti. Soisin heidän tähtensä, että
  heidän tapansa olisi oikea ja minun väärä. Kärsin jo edeltäpäin siitä
  pettymyksestä, minkä tämä hullun yritys heille, tuolle tuollaiselle
  miehelle, on tuottava. Hän ei ehkä koskaan palaa retkeltään eikä saa
  nähdä kaiken loppua. Vaimo ja lapset odottavat isää kotiin, tuomisinaan
  vapaus ja oikeus ja leipä. Ja sieltä ei tullutkaan muuta kuin isän
  kylmentynyt ruumis, otsassa kiväärin kuula, ja puute ja nälkä ja
  entistä kovempi kurjuus.
  *
  Kaunokirjailijat haaveilevat.
  Menin erään kirjailijan luo, jossa tapasin myös erään toisen. Paljon
  keskustelua asian aatteellisesta puolesta, erittäinkin siitä, onko
  kapinallisia rangaistava vai armahdettava ja missä määrin, onko
  pahan poistamiseksi organismista leikkaus parempi kuin hoitaminen,
  paranteleminen. Se on kansanpsykolooginen kysymys, johon ei ole helppo
  vastata. Se on oleva loppuselvityksen vaikeimpia ratkaistavia.
  Mutta kuinka meneteltäneekin, siitä olimme selvillä, että meidän,
  kirjailijain, on asetuttava yhteiskunnan säilyttäjäin ensi riviin.
  Meidän on jätettävä -- tämä on vain minun tunnelmani tällä hetkellä --
  _kauno_kirjallisuus ja omistettava voimamme kansan syvimpien rivien
  valistamiseen, alkeellisimpien totuuksien heille selvittämiseen. Ei nyt
  ole aika runoilla tunteista ja rakkaudesta ja pienestä persoonallisesta
  itsestämme. Miksei siitäkin, kun se henki tulee, mutta minä en luule,
  että se henki enää tuleekaan, vaan että meidät valtaa aivan toinen
  henki, että maalimme on oleva toinen, että inspiratio vie meitä uusille
  aloille, ulkopuolelle itseämme, että meissä on syntyvä uusi herätys
  ja uusien aiheiden ja aatteiden velvoitus ja pakotus. Me olemme
  kirjallis- ja kielellisteknillisesti jo sangen korkealla, meillä on
  mitä suurimmat edellytykset tulla kuulluiksi, jos meillä on jotain
  sanomista. Me emme voi pysyä syrjässä elämästä, meidän täytyy antautua
  sen palvelukseen, elää mukana, tuntea mukana, tulkita, opettaa, sanalla
  sanoen: ottaa itsellemme kanta isänmaan asiassa, mikä tahansa, kunhan
  ei vain syrjästäkatsojan ja itseämme analysoivan. Aika tarvitsee
  meitä. Meidän täytyy löytää rintamamme. Ja minä luulen, että ei kestä
  kauan, ennenkuin meillä on oleva kirjallisuudessamme aivan toinen
  henki kuin tätä nykyä. Me vanhemmat emme ehkä enää tule uutta luomaan,
  mutta joll'emme me, niin tekevät sen varmaan nuoret. Vaikka lähteehän
  uudistus vanhoista yhtä usein kuin nuorista.
  On muuten luultavaa, että syntyy useita keskenään aatteellisesti
  taistelevia kaunokirjailijakouluja. Minä tulen kai pysymään
  säilyttävänä, mutta se suuri tuleva kansalliskirjailija on
  mahdollisesti sosialismin ja uudistavan kumouksen mies.
  Minulla ei puolestani tuntuisi tällä haavaa pitävän olla tehtävää sen
  suurempaa kuin valheellisuuden paljastaminen, missä sen tavannenkin. Se
  on nyt suuri intohimoni ja se luultavasti tulee määräämään kirjallisen
  toimintani suuntaviivat loppuiäkseni. Minulle ei tule enää olemaan
  kauneuden intohimoa, vaan totuuden. Jos voisin, niin ajaisin valhetta
  ja vääryyttä ja vääristelyä takaa, missä ikinä sen tapaan, iskisin
  siihen haukkana ilmassa, vainoisin mäyräkoirana kettujen luolissa maan
  alla -- mikäli siivet kantaa ja hampaat kestää.
  Eiköhän valheellisuus, vilpillisyys, epäritarillisuus, julmuus ole yksi
  Suomen kansan kaikkein pimeimpiä puolia?
  Innostuimme näistä keskustellessamme niin pitkälle, että olisi saatava
  painolakiin pykälä rangaistuksista tahallisen valheen levittämisestä,
  vaikkei olisikaan asianosaista kantajaa. Ainoastaan sillä lailla voisi
  ehkäistä sitä tietoisesti valheellista yllytystä, joka myrkkyvirtana
  valuu varsinkin sosialistisista lehdistä. Sillä mahdollisesti
  voitaisiin säästyä lakkautuksista ja ennakkosensuurista ja se olisi
  voimakas ase valistuneen hallituksen käsissä. Hätäkeino tosin,
  väliaikainen. Jos mieli saada perinpohjaisempaa muutosta, täytyisi
  olla äänenkannattaja, joka säälimättä, uupumatta paljastaisi valheita
  ja oikaisisi niitä. Sellainen lehti pitäisi olla halpahintainen ja sen
  pitäisi saada avustusta yleisistä varoista ja koota palvelukseensa
  parhaat kynät. Totuus olisi mobilisoitava. Mitenkään muuten ei ole
  mahdollista kasvattaa kansaa itseänsä hallitsemaan ja joutumasta
  yksipuolisen määrätietoisen kiihoituksen uhriksi. Sellaisen
  laiminlyönnin seuraukset ovat nyt näyttäytyneet kaikessa kauheudessaan.
  Tämä on tietysti osalta haavetta, jota on ylen vaikea toteuttaa. Sillä
  mikä on totuus ja mikä on valhe? Missä ovat ne, jotka voivat asettua
  kaikessa niin yläpuolelle, etteivät sieltä itse horjahda milloin
  hyvänsä? Tuntuu kuitenkin kuin pitäisi voida semmoisia löytää, ainakin
  etsiä. Tuntui kuin sellainen arvostelun ja tuomionteon suunta pitäisi
  kehittyä itsestään, olojen pakosta sellaisessa yhteiskunnassa, jossa
  ei ole muuta kuin puolueita, puoluemieltä, puolueoikeutta. En lue
  yhtään kirjoitusta, en kuule lausuttavan ainoatakaan ajatusta, jossa
  en huomaisi kieroutta, väärään kasvamista, siveellistä värisokeutta ja
  jota en huomaisi siinä tai siinä kohdassa pitäväni oikaista.
  *
  Vaikutelma Siltasaarelta,
  Palasimme kirjailijatoverin kanssa Siltasaaren kautta. Lujien miesten
  astuntaa, uhmailevia hartioita, pullistuvia pohkeita -- tavattomasti
  alkuperäistä voimaa, joka ei näytä olevan kotonaan täällä, vaan jonka
  pitäisi olla jossain auran kuressa, lapion varressa, tukkimetsässä
  kirvestä heiluttamassa. Täällä se vaikuttaa tyhmältä uhmalta,
  hyödyttömältä, hävittävältä voimalta, siellä maalla se on tuottavaa
  voimaa ja siellä on sen oikea paikka. Siellähän siitä suurin osa nytkin
  on, mutta mitä se siellä nyt tekee? Tuhoo itseään, hävittää sitä maata,
  jota se luulee rakentavansa.
  *
  Rauha solmittu.
  Tuli tieto, että rauha on solmittu Venäjän ja Saksan välillä. Miten
  tämä vaikuttaa meidän asiaamme? Saako Venäjä nyt vapaat kädet menetellä
  meidän kanssamme, niinkuin tahtoo?
  *
  "Haapalainen on porvari."
  Punaisen Ristin ambulanssi saa Haapalaiselta passin ja menee
  Kouvolaan tarjoamaan apuansa. Se pysäytetään ja hajoitetaan. Vedotaan
  Haapalaisen, ylipäällikön, antamaan passiin. Vastataan: "Haapalainen on
  porvari."
  *
  Mitä se kaikki kuuluu meihin?
  Eilisessä "Työmiehessä" oli pääkirjoituksena "Maailman vallankumouksen
  aamukoitossa" -- sunnuntailukemista aito Työmiesmäiseen henkeen.
  Sen on kirjoittanut tavallista parempi kynä, nimimerkki Y--ö. Hän on
  nähtävästi vilpitön mies, aatteellinen sosialisti, joka uskoo siihen,
  mitä sanoo. Hän perustelee aatteellisesti kapinan välttämättömyyttä.
  Täällä toteutetaan nyt zimmerwaldilaista ohjelmaa. Internatsionale
  teki sodan ajaksi välirauhan, "linnarauhan" porvarillisten kanssa.
  Siitä on nyt tehtävä loppu. Kunkin maan proletariaatin oli julistettava
  _sota_ maansa riistävälle porvaristolle, mutta _rauha_ juoksuhautojen
  takana näiden maiden porvaristojen uhrikaritsoina oleville
  työläisille, veljille. On ryhdyttävä taisteluun rauhan puolesta, ilman
  aluevaltauksia ja jälkikorvauksia. Ei saa liittää maita väkivaltaisesti
  toisiinsa, ei solmita pakon avulla taloudellisia liittoja j.n.e.
  Tämä uuden internatsionalen ohjelma on -- niin väittää kirjoittaja --
  noussut maailmansodan kauhujen keskellä taas pelottavaksi peikoksi
  imperialistisille vallanpitäjille. Se aate on kasvanut ja levittänyt
  siipiään yli savuavien raunioiden kaikkiin maihin. Sen tunnussanat
  ovat otetut Venäjän rauhanohjelmaksi. Kirjoittaja on tietävinään, että
  nämä aatteet ovat saamassa jalansijaa muuallakin. "Hetkinen vain ja me
  olemme maailmansodan pyörteistä siirtyneet maailman vallankumouksen
  aallokkoon. Historian Nemesis on kostava niille, jotka ovat syypäitä
  kansain miljoona-murhiin." Kansat ovat pyyhkäisevät pois vallasta
  sellaiset vallat ja hallitukset, jotka ovat syypäitä suurimpaan vereen,
  viattomaan verenvuodatukseen, minkä ihmiskunnan historia tuntee.
  Se on tietysti kaikki oikein ja totta, vaikka kai lieneekin aikaista
  ennustaa, tulevatko "suuret lakot ja joukkojen liikehtimiset, jotka
  kävivät Venäjän vallankumouksen edellä, saamaan yleiseurooppalaisen
  luonteen" ja tulevatko "kansat pyyhkäisemään pois vallasta nuo luokat
  ja hallitukset". Mutta käyköön kernaasti, ainakin minun puolestani,
  kuinka ohraisesti tahansa kaikille niille kansoille ja kansanluokille,
  jotka ovat syypäät tähän maailmansotaan, jos sen syntipukkeja nyt
  yleensä on mahdollinen löytää. Uskon kuitenkin, että kärsineet aikanaan
  tulevat jakamaan oikeutta kärsimystensä aiheuttajille.
  Mutta mitä se kaikki kuuluu meihin? Minkätähden sotaporvariston
  kurituksen täytyi alkaa meistä, kohdistua meihin ennen kuin oikeihin
  syyllisiin? Miksi meihin ollenkaan? Emmehän me ole alottaneet emmekä
  käyneet mitään sotaa, kaikkein vähimmin maailmansotaa. Miksi siis alkaa
  sen hallituksen ja sen yhteiskunnan kukistamisella, joka on kaikista
  viattomin siinä suhteessa? Jos kapitaali yleensä käy sotaa, ei sitä
  ainakaan käy meidän kapitaalimme. Kyllä meidän rahamiehemme kernaasti
  sijoittaisivat säästönsä muuanne kuin pommitehtaihin ja ottaisivat
  voittonsa muualta kuin aseurakoista. Ja miksi ruveta kukistamaan
  kapitaalia maassa, jossa sitä on niin mitättömän vähän kuin meillä? Jos
  maailman vallankumouksen aamunkoitto alkaa näin täältä päin, ei ole
  suuria edellytyksiä siihen, että sen oikeudenmukainen päivä koskaan
  valkeaa. Maailman vallankumoushan nousee täältä päin noustessaan
  väärinpäin vuoteestaan, perä edellä, ja se on sille huono enne.
  Kirjoittaja uskoo toisin. Hän on varma siitäkin, että
  "sosialidemokraatisen tietoisuuden läpitunkemat joukot" pystyvät
  menestyksellisesti "kaikkiluovalla työllään rakentamaan uusia
  arvoja, luomaan uutta yhteiskuntaa, kansojen veljesliittoa, jossa
  velvollisuudet ja oikeudet ovat suorassa suhteessa." Tietysti meilläkin
  -- se on nähtävästi hänen vilpitön uskonsa, hänen polemisoidessaan
  sitä porvarillista kirjailijan väitettä vastaan, että "joukot eivät
  voi muuta kuin hävittää." Jään jännityksellä odottamaan suomalaisia
  tuloksia suomalaisesta zimmerwaldilais-sodasta maailman rauhan puolesta.
  *
  Uusia "neuvostoja".
  On asetettu "Kouluneuvosto" entisen kouluylihallituksen tilalle.
  Siinä on kaksi jaostoa, toinen kansakouluasioita, toinen oppikoulujen
  asioita varten. Edellistä johtamaan on jo olemassa miehet ja naiset
  (J. Pärssinen, Hulda Salmi, R. Penttinen ja Y. K. Laine -- ketä sitten
  lienevätkään). Jälkimäiseen kykeneviä ei nähtävästi vielä ole löydetty.
  af Ursin on kutsuttu kouluneuvoston puheenjohtajaksi, mutta ei ole
  ottanut tointa vastaan, heikentyneen terveytensä vuoksi; hän "toivoo"
  kuitenkin pian paranevansa.
  Ne aikovat asettaa myöskin erityisen "Taideasiain neuvoston". Kuka
  sitä tullee johtamaan? Mahdollisesti joku "Kurikan" piirustajista?
  Kirjallisuuden etuja edustamaan ovat tietysti itsemäärätyt hra Irmari
  Rantamala ja rouva (neiti?) Maiju Lassila.
  *
  "Kuulumatonta raakuutta" -- kenen?
  Eilisessä "Työmiehessä" on seuraava kuvaus otsakkeella "Kuulumatonta
  raakuutta", joka, ellei se ole kokonaan keksitty, voi olla kuvaus
  jostain teosta, jonka punaiset itse joko ovat tehneet tai jonkalaista
  tulevat tekemään.
   Olemme jo aikaisemmin kertoneet siitä rääkkäyksestä, jonka
   uhriksi joutui Lylyn työväenyhdistyksen puheenjohtaja.
   Kun lahtarit olivat mainitun miehen vanginneet, niin lähdettiin
   häntä suuren lahtarijoukon ympäröimänä kuljettamaan jäälle.
   Siellä häntä eräässä avannossa virutettiin useampaan kertaan.
   Tämän jälkeen olivat lahtarit vaatineet mieheltä tunnustusta,
   mitä, on tietymätöntä. Mutta sitä he eivät nähtävästi saaneet,
   koska he sen jälkeen leikkasivat häneltä sormen poikki.
   Petomaisuus jatkui kuitenkin edelleen ja olivat lahtarit nyt
   tulella kärventäneet miehen takaraivoa. Lopuksi olivat miesparan
   tuskat lopettaneet, ampuen hänet. Tämä kuulumaton petomaisuus ei
   loppunut vielä tähän. Hurtat olivat ottaneet miehen jäsenkirjan
   ja naulanneet sen kolmituumaisella naulalla hänen rintaansa ja
   lähteneet sen jälkeen raahaamaan ruumista kelkassa pitkin kylää.
  Yllä oleva epäilyni siitä, että tässä nähtävästi voi olla kysymys
  jonkun punaisen teon peittämisestä, ei ole suinkaan aiheeton,
  sillä tuossa samassa n:ossa myönnetään, että punaiset Porissa ovat
  ampuneet -- 11 vankia. Tätä tekoa vastaan panevat Porin sotilaspiirin
  sotilaat kyllä vastalauseensa ja vaativat teon johdosta tutkintoa ja
  rangaistustoimenpiteitä, joita jään odottamaan ja jotka olen oikeutettu
  katsomaan olemattomiksi, kunnes saan lukea oikeuden tuomiosta ja sen --
  täytäntöön panosta.
  *
  Tyypillinen yllytyskirjoitus.
  Liimaan tähän tyypillisen yllytyskirjoituksen eilisestä "Työmiehestä".
  Sen on kirjoittanut joku "Kaisu L--ki". On syytä silloin tällöin
  vastaisten vertailujen varalle merkitä muistoon tällaisia purkauksia,
  joista niin voimakkaasti tuulahtelee se ilmapiiri, jossa he elävät ja
  jota hengittävät.
   Vallankumouksen hetki on Suomen köyhälistölle lyönyt. Taistelun
   -- unohtumattomain uhrauksien hetki. Suomen nälässä, vilussa,
   näännyttävässä puutteessa ja kurjuudessa viruvalle köyhälistölle
   on koittanut ratkaiseva hetki -- _kaikki_ voittaa tai
   _kaikki_ menettää. Kuinka on se suoriutuva tässä taistelussa?
   Voittajana vai voitettuna? Joskin tuhansien katsetta tällä
   hetkellä kirkastaa toivon kirkas välke, niin tuhansien katseet
   ovat yksin surujen ja kadonneen toivon verhoon peitetty,
   epäilykset jäytää niiden monien sielua, joille sosialismin
   uutta yhteiskuntaa ja elämää luova evankeliumi ei vielä ole
   kirkastunut. -- Mutta sittenkin, keskellä näiden synkkien
   epäilyksien ja surujen, voimakkaana rakentaa uutta uskoa
   turtuneisiin rintoihin, kärsimysten uuvuttamiin sieluihin,
   köyhälistön vallankumouksen punaviiri, sen heräävän taistelun
   voitokas merkki. Suomen porvaristolle on koittanut tilinteon
   päivä -- ratkaiseva tuomion hetki sille anastajaluokalle, joka
   kansan kamppaillessa nälkäkuolemahautojen partaalla tuotti
   kansalle leivän asemasta kiväärejä ja murha-aseita, tähdätäkseen
   ne maansa köyhälistöläissankarien rintoihin työn karkeuttamain
   kätten kurottuessa anomaan leipäpalaa nääntyville omaisilleen
   -- rakkaimmilleen. Suomen riistoon ja rosvoukseen humaltunut
   porvaristo ilkkui oman kansansa työväenluokan kärsimyksille ja
   osti kansanvaroilla vieraasta maasta rautakuulia ja murha-koneita
   kansan nälkää tyydyttämään. Suomen murhaajaporvaristoa ei
   liikuttanut nääntyvien vanhuksien toivottomat huokaukset, ei
   pienoisten lapsosten rukoilevat vaikerrukset, ei koko Suomen
   köyhälistön sielusta henkivä tuskanhuuto -- antakaa meille
   leipää! antakaa elämää! Ei! Suomen porvariston sydän oli jäätynyt
   kylläisten patojen ääressä, se oli jähmettynyt hautaakin
   kylmemmäksi, sillä se vastasi kansan tuskanhuutoihin ivanauruin
   ja murhaavin nuolin. Niin, se vastasi -- ja niitti itselleen
   kansansa kirouksen, voimakkaan, koko yhteiskuntaa tärisyttävän
   kirouksen ja se oli sen ansainnut, sillä sen rikokset ei olisi
   voinut enää raskaammin kansaansa häväistä, sen kärsimyksiä
   pilkata ja elinvoimaa tuhota. Asevoimin se tahtoi hukuttaa kansan
   elämänvaatimukset, sen arimmatkin pyyteet elämän oikeuksistaan.
   Epätoivoin, viimeisellä hetkellä Suomen työväki vasta tarttui
   aseisiin, turvatakseen itseään porvariston murhaamiskiihkoa
   vastaan, porvariston uhatessa hukuttaa leipää anovat
   köyhälistöläisjoukot verivirtoihin ja kuoleman pimentoihin,
   vaimentaakseen kuoleman kauhulla nälkäisten huulilta leivän
   vaatimukset. Mutta kirouksen kylvö niittää vain kirousta, sen
   sai Suomen porvaristo kokea ja se saa varmasti sen katkeruudella
   katua -- joskin liian myöhään. Suomen köyhälistö on jo ottanut
   itselleen määräämis- ja hallintovallan yhteiskunnassa, joskin
   taistelun kalliilla hinnalla ja suunnattomilla uhrauksilla,
   uhraten proletariaatti-sankarit luokkasodan verisille kentille,
   nuoret elämät kapitalismin kylvämille ryöstövainioille. Mutta
   ne uhrit vielä haudoissaankin luovat katkeamattoman taistelun
   voivoituksen köyhälistöläistovereille. Ja ne, jotka nyt kiroten
   huutavat veristä kostoa köyhälistön vallankumoukselle, ne
   vaikenevat vallankumouksen tuottaman siunauksen edessä, kunhan
   vain porvariston aukomat verivirrat köyhälistön voittaessa
   ehtyvät, kapitalismin sytyttämät vihan roihut yhteiskunnallisilla
   uudistuksilla ovat sammutetut. Köyhälistö ei ole koskaan käyttävä
   voittoaan katkeraan kostoon -- ei, vaan yhteiskunnallisia
   kirveleviä haavoja parantavaan siunaukselliseen uudistustyöhön
   yhteiskuntamaailman luomiseksi onnelliseksi ja todellisia
   elämänarvoja vastaavaksi -- vastaavaksi uuden maailman
   köyhälistön ihanteita.
  *
  Kaikki kelpaa ja joutuu heillä yllytyksen palvelukseen.
  Kaunokirjalliset palat, runot, novellit, ovat läpeensä
  tendenssikirjallisuutta. Siinä suhteessa olisi porvarillisilla
  aatteittensa ja asiainsa ajajilla heiltä tavattomasti opittavaa.
  Eilen oli "Työmiehessä" kirjallisestikin verrattain mukiinmenevä
  kuvaus ("Kurjien yöpuu", kirj. Feeli M--n) miehestä, jonkinlaisesta
  Juudas Iskariotista, joka puutteen ajamana pettää aatteensa, liittyy
  suojeluskuntaan, tappaa entisen toverinsa ja omantunnonvaivoissaan
  lopulta hirttäytyy.
  *
  Kansan valtuuskunta -- Washingtonin kabinetti.
  Yhtämittaa elää minussa psykolooginen uteliaisuus varsinkin johtajiin
  nähden siitä, mitä miehiä he oikein ovat, ovatko puhtaita itsetietoisia
  seikkailijoita, vai missä määrin he ovat itsepetoksensa uhreja. Enkä
  minä aina voi torjua sitä uskoa, että he todella ovat sammakoita,
  jotka puhaltauvat häriksi. He huumaavat itseään omalla luulo- ja
  tekosuuruudellaan. He kuvailevat olevansa jotain aivan erinomaista.
  Nähtävästi on tässä aito suomalaista pikkuitserakkautta ja piilevää
  suuruudenhulluutta, joka silloin tällöin puhkeaa esiin ja jota
  joukkojen ainaiset hyvähuudot eivät suinkaan ole omiansa vaimentamaan.
  Heidän oma äänenkannattajansa "Suomen kansanvaltuuskunnan tiedonantaja"
  julkaisee tänään kirjoituksen "Työväen hallitus ja sen tehtävät", joka
  alusta loppuun on äitelintä itsensä kehumista. Tässä muutamia näytteitä:
   Työväen hallitus eli "Suomen Kansan Valtuuskunta", kuten sen
   virallinen nimi kuuluu, ei voi ylpeillä loistavilla nimillä.
   Tosin on eksynyt joukkoon muutamia maisterin, tohtorin ja
   tuomarin arvon saaneita miehiä, vaan pääasiassa on hallitus
   kokoonpantu kovan elämänkoulun käyneistä henkilöistä, jotka
   ovat katsoneet syvälle ihmiskunnan kurjuuden kuiluun, oman
   voiman miehistä, jotka raskaan työn lomassa ovat hankkineet
   teoreettiset tietonsa ja käytännöllisesti kypsyttäneet niitä
   moninaisissa yhteiskunnallisissa luottamustoimissa. Se edustaa
   karaistua, koeteltua voimaa, varmaa kestävyyttä ja horjumatonta
   päättäväisyyttä.
   Tämä Suomen tasavallan ensimäinen vallankumoushallitus
   muistuttaa monessa suhteessa Yrjö Washingtonin kabinettia, noita
   työnkaraisemia, ahavoittuneita lännen miehiä, joille korkeasti
   oppinut europalainen valtioviisas nauroi, mutta jotka sillaikaa,
   kun vanha maailma pudisteli epäilevästi päätään, tekivät
   väsymättömästä työtä ja kykenivät ei ainoastaan hallitsemaan,
   vaan luomaan perusteet maailman mahtavimmalle ja rikkaimmalle
   tasavallalle.
  Semmoisia poikia ne uskovat olevansa: karaistuja, koeteltuja, kestäviä,
  voimakkaita, päättäväisiä. Minä uskallan pudistaa päätäni, mutta he
  uskovat Washingtonin miesten malliin luovansa perusteet mahtavalle ja
  rikkaalle Suomen työväen tasavallalle ameriikkalaiseen malliin. He
  nähtävästi todella sitä uskovat. He asettavat itselleen kysymyksen:
  Onko se (Kansanvaltuuskunta) tässä tehtävässään onnistuva? ja vastaavat
  ehdottomasti: On!
   Se on onnistuva, ei viisautensa eikä voimansa vuoksi, vaan
   ennen kaikkea sen vuoksi, että sen pyrkimykset johtuvat
   historiallisesta välttämättömyydestä ja ovat sopusoinnussa
   suurten joukkojen, yhteiskuntamme valtavan enemmistön
   taloudellisten etujen ja siveellisten vaatimusten kanssa.
   Että voitto on oleva vallankumouksen, siitä tuo joka päivä
   todistuksia. Palavan vallankumouksen innostuksen valtaamana
   rientää joka päivä punaisten lippujen juurelle miehiä ja --