Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 1

  
  ENKELTEN SUOJATIT
  Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan
  
  Kirj.
  F. E. SILLANPÄÄ
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström Osakeyhtiö,
  1923.
  
  
  SISÄLLYS.
  Johdannoksi.
  Emot ja poikaset.
  Anna-vainaa ja Kalle-vainaa.
  Muuan Tellervo-niminen.
  Maantieltä maantielle.
  Lumituisku.
  Lapsen suru.
  Tyhjä koti.
  Koulu.
  Kemppasen mukulat.
  Käväisy.
  Omistani ja omilleni.
  
  
  JOHDANNOKSI
  
   (Huomautus omille lapsilleni: Koska olette repineet sen "Kyrön
   Joulun", johon Pappa oli kirjoittanut nämä täysin asialliset
   "Muistelmat pikkupoikuutensa ajoilta", niin painetaan ne nyt
   tähän, että saatte isoina lukea.)
  Haluan tämmöisessä kotoisessa joululehdessä, jota tuskin lukevat muut
  kuin minulle tutut ihmiset, vielä uudestaan muistella joulua ja vähän
  muitakin päiviä semmoisina kuin ne elin lapsuuteni ihanina hetkinä
  Kierikkalan myllykolun partaalla. Olen sen jälkeen nähnyt hyviä päiviä
  jos huonojakin, käynyt majoissa matalissa jos korkeissakin, iloinnut
  ja joskus itkenytkin, mutta ilman runollista liioittelua voin sanoa,
  että ihanimmat päiväni ja yöni, iltani ja aamuni olen viettänyt
  isäni tekemässä pesässä Kierikkalan myllysillan päässä. En missään
  ole saanut niin tyydyttäviä aterioita, ei missään minun ole ollut
  niin mukavan lämmin sielun ja ruumiin puolesta kuin siellä oli. Ei
  missään ole pihan ruoho ollut niin vehmasta eikä saunan löyly niin
  makeata kuin siellä. Jos myöhemmin kirjailijana olen osannut kuvata
  Suomen suvista luontoa, niin olen siihen alun saanut Myllyniitun
  pensastoista, kun kuusivuotiaana karkasin sinne hämyssä maatamenon
  aikaan, orjantappuroiden kukkiessa ja kolujen kohistessa. Minun ei
  tarvitse lasketella mitään ammattilurituksia, kun niitä aikoja ylistän.
  Minä olen yhdessä suhteessa tosiaan rikas ja onnellinen mies: minulla
  on ollut erittäin kaunis ja ihana lapsuus.
  Enpä oikein tiedä mistä ja millä sanoilla alkaisin. Nämä palstat
  kävisivät ahtaiksi, jos tahtoisin poimia joltisenkin osan silloisista
  muistoistani. Toisaalta pelkään astuvani niille maille, joilla
  kirjailijana jo olen liikkunut ja vielä tulen liikkumaan...
  Osaan tarkalleen sanoa, mikä on ensimäinen täsmällinen muistoni
  tästä mailmasta. Minä olin kontillani pirtin penkillä pihanpuoleisen
  sivuklasin pielessä ja katselin kuinka myllytietä meni mies ihmeellinen
  prontteli olkapäällä. Minulle sanottiin, että Nikkilä vie myllyn
  trattia. -- Myllyn tattia, hoin minä -- en osannut sanoa trattia.
  Haaviston Hulta (silloinen Mäkelän Hulta) väittää minun sanoneen
  myöskin mullu (kuten nyt omat lapseni) ja ikävän tullen aina pyytäneen
  häntä kanssani "mulluahteelle" laulamaan kilpaa kosken kanssa. Sama
  Hulta, orpanani, (pitäköön ylistyksen hyvänään) omasi muuten heleän
  laulunäänen ja osasi paljon lauluja, piirsi ja leikkasi tuohesta
  kauniita kuvia ja oli kaikin puolin silloin niinkuin nytkin ihmeellinen
  ilmiö Pöllömäkelän sisarussarjassa.
  Aikaisemman lapsuuteni parhaita tovereita oli Akselin Ville, Jokelan
  töllin silloisten haltijoitten Akselin ja Eeva-Kaisan poika. Hän oli
  minua yli kaksikymmentä vuotta vanhempi ja pitivät aikuiset häntä
  minulle käsittämättömistä syistä hiukan hesselinä, mutta minun kanssani
  hän viihtyi erinomaisesti. Häneltä sain lahjaksi ensimäisen kappaleen
  sitä työkalua, jolla sittemmin olen parhaat työni tehnyt, nimittäin
  teräskynän. Mattilan Alpetin kanssa olin ongella ja Heikkilän Väinön
  kanssa löin palloa -- ennen kuin hän rupesi käymään kansakoulua, mikä
  seikka harvinaisuudellaan kohotti hänet minun silmissäni suhdattoman
  korkealle.
  Meillä oli lehmä nimeltänsä Jertta. Kun minä olin niin pieni, etten
  vielä kyennyt sitä laitumelle saattamaan, jätti äiti minut aamuisin
  maata kun lähti viemään sitä Telimettään. Minä heräsin omia aikojani
  lintujen lauluun ja vieressäni oli maitokortteli ja leivän palanen.
  Kaikki oli muuten hyvin, mutta en saanut itse laukkuhousujeni
  liivinnappeja kiinni, ne kun olivat jossain tuolla lapojen takana.
  Tavallisimmin oli pelastuksenani Heikkilän Oskari, nykyinen isäntämies,
  joka saattoi lehmiä siitä ohi Myllyhakaan. Lukemattomat kerrat hän
  napitti liivini, eikä varmaankaan pane pahakseen, jos häntä nyt näin
  julkisesti aikamiehenä kiitän. On niitä semmoisiakin siltä ajalta,
  joille ei minulla ole mitään kiittämistä.
  Karjankuljetus, sekä oma että toisten, oli muuten hyvin tärkeä kesäisen
  elämän ilmiö. Keväällä tulivat vanajalaiset yhdistyskarjaan. Se oli
  iloinen päivä, täysivoimainen kevätjuhla. Paimenet tulivat eväineen
  ja viipyivät koko päivän totuttelemassa karjoja toisiinsa, miehet
  korjailivat aitoja, naiset keittelivät kahvia ja tekivät vispilöitä.
  Pikkupoikiakin oli mukana. Yhdistyskarjasta kesä varsinaisesti alkoi;
  siitä ruveten näki karjan kuljettajia aamuin illoin. Niistä muistan
  erityisesti Yli-Vakerin isäntävainaan, joka piti lapset erittäin
  hyvänä. Hän mielellään saatteli itse karjaa, jalassaan nuo kuuluisat
  siniset röttihousut, joita värjättäväksi ottaessaan tamperelainen
  värjäri epäili kraatarin sekaantuneen mitassaan. Se vainaa oli näet
  siitä päiväntasaajan kohdalta tavallista rotevampi, jos oli muualtakin.
  Hän piti lasten kanssa aika elämää ja makkaroita tehtäessä hän lauloi:
   Makkara kirisi kiukahalla,
   minä perso penkin alla.
   Kypsy kyrsä, kärsi perso.
   Kyll' on kyrsän kypsymistä,
   pahan person kärsimistä.
  Vanajalaisten karjotie oli minullekin kovin tuttu; sitä myöden käytiin
  katsomassa Mäkelän mummua ja taataa (joka viimeksimainittu oli niin
  Elias Lönnrotin näköinen, että hätkähdin, kun koulussa ensikerran
  näin Lönnrotin kuvan, samoin äitini Helsingin Vanhankirkon edessä
  nähdessään odottamatta patsaan). -- Ensin mentiin Pitkää kujaa,
  sitten Ärrän kujaa ja sitten oli edessä matkan jännittävin taipale,
  Jutilan Varve. Jutilassa oli ainakin joskus kovin vihainen sonni ja
  sen vuoksi juostiin Varpeen tie aina sydän kurkussa. Eräänä suvisena
  sunnuntaiaamuna olin äidin kanssa menossa Mäkelään, kun sonni yllätti
  meidät. Kauhun vallassa kahmaisi äiti minut hartioilleen ja pääsi töin
  tuskin aidan yli Vakerin rukiiseen, kun sonni jo heitti etujalkansa
  aidan päälle. Molemmilla Varpeen veräjillä oli siihen aikaan hyvä
  valikoima seipäitä, joita ihmiset kuljettivat turvanansa edestakaisin.
  Krapu on myös tärkeä tekijä lapsuuteni muistoissa. Niitä oli kovin
  runsaasti Myllyojassa ja sai niitä sieltä melkein millä konstilla
  vain. Se alue, jolla minä kravustin, ulottui kotoani alaspäin pitkin
  Myllyniittuja metsään asti, josta en vieläkään tiedä kenen metsää
  se on. Ainakin siellä jossain hyvin salaperäisessä paikassa on
  Pyksyn Tasku. Ylöspäin ulottuivat retkeni läpi Heikkilän haan, siitä
  Tättälän ja Hillun Rönksöjä pitkin Ruusin Rönksön rajalle, jonka yli
  oli kielletty astumasta. Innokkaimpia kravustajia olivat Ketsiian
  pojat, joitten kotopirtti oli ja on vieläkin Telisillan korvassa.
  Sinne oli kotoani pitkä matka kaunista koivuhakaa, joka keväisin oli
  kirsikukkasista valkoisena kuin lumi.
  Yleensä oli kesäisessä elämässäni joki paras toverini. Siellä minä
  kolukistoissa kyykin ja hyräilin päivät pääksytysten. Heikkilän haassa
  vanajalaisten myllyn raunioilla oli salaperäistä kihinää ja kohinaa,
  siellä kasvoi mustia viinimarjoja ja harvinaisia vesikukkasia. Sillan
  alla lenteli sinivihreitä vesikorentoja ja myllyn ruuhten takana
  tuomiryteikössä kasvoi villiä humalaa. Keväisin joki tulvi ja vei
  sillan mukanaan. Se oli tehtävä uudestaan. Joka talosta tuotiin hirsi
  kansipuuksi ja niitten päihin hakattiin talojen puumerkit. Myöhemmin
  kesällä, kun tulva oli laskenut, souti kiven takaa esiin sorsaemo
  vastakuoritun poikueensa kanssa. Talvi-öinä nousi saukko avannosta ja
  möhki ylös töllin tanhuville. Syysiltoina humahutteli huuhkaja Simunan
  harjussa.
  Talven korkein kohta oli joulujuhla. Minä olin yksinäinen lapsi ja sen
  vuoksi pyydettiin Syrjälän Väinö-orpanani meille aina jouluksi. Jo
  aattoaamuna aikaisin, siihen aikaan kun vanajalaiset kilisevin kelloin
  toivat takaniituilta jouluheinää, minä seista hytistelin pihalla Väinöä
  odottamassa. Tuli itku silmääni, jollei Väinö ajoissa saapunut. Kun hän
  sitten tuli, haettiin joulukuusi ja leikeltiin vähistä papereistamme
  siihen koristeet. Heti kun rupesi hämyttämään mentiin saunaan, ja
  sillaikaa tuli joulu: pahnat olivat lattiassa kun me palasimme. Pesästä
  tuoksahti räätikkäloola ja pakarista likokala ja sianliha. Syötyä
  Väinö, minä ja Mirri oikenimme pehmoisille pahnoille puolipukeissa ja
  kuulimme unemme läpi, kuinka isä lampun ääressä omalla nuotillaan hyvin
  hiljaa hyräili jouluvirttä. Siinä on minun tähänastisen elämäni korkein
  runollisuus. Ei voi ihmisen ison eikä pienen olla sen ihanampi kuin
  minun oli sillä hetkellä lämpöisessä onnellisessa pirtissä, kylläisenä,
  puolinukkuneena, korvissa isän jouluhyräily ja sydämessä mutkaton
  elämisen onni.
   * * * * *
  Väinö jäi meille pitkiksi ajoiksi joulun jälkeenkin. Kerran kävi
  niin, että äitini tuli ostaneeksi meille hevosenkin, oikean elävän
  karvajalan. Äiti on aina ollut arka eläinten puolesta ja kun meidän
  ohi kerran hyöritteli ikäloppu musta, jonka polvet olivat kuin kunnan
  vasarat ja kaula alaspäin sangalla, osti äiti sen muistaakseni
  kahdeksalla markalla ja joillakin luontaisehdoilla omin päinsä
  isän poissa ollessa. Väinö ja minä sillä sitten ankarasti ajelimme
  lepänruotoja, kunnes aika täytettiin ja meille saapui erittäin
  harvinainen virkailija, hevosennylkyri Hoivaliini jostain Tiipiän
  takaa. Hän teki tehtävänsä arvokkaasti ja arvokkaasti häntä myöskin
  kohdeltiin. Hän sai syödä yksinänsä ja minä luulen, että astiat sen
  jälkeen pestiin katajavedellä ja ruuan loput hiljaa pimitettiin. Myös
  luulen, että pienten puurmannien silmissä sinä aamuna oli kyyneleitä,
  vaikka he jo salavihkaa tussahuttelivat tupakkisauhuja ja kirota
  napauttelivat.
  Syrjälän Väinö minut opetti tavaamaankin, kirjaimet olin omin päin
  oppinut. Olen lukenut satoja kirjoja, lukenut ja unohtanut, mutta aina
  muistan Aapiseni, jonka oli kirjoittanut "Jyväskylässä Vapun päivänä
  1876 Kustaa Kaunonen" ja jossa muun muassa sanottiin että:
   Mök-ki pien' on pa-rem-pi kuin ho-vi her-ra-mai-nen
   Jos on siel-lä rak-ka-us ja rau-ha py-sy-väi-nen.
   Ma-jas-sa-si ah-ke-ras-ti työs-sä o-le ai-na,
   Kyl-lä Her-ra toi-mil-le-si me-nes-tys-tä lai-naa.
  Kun oikein saan tarpeekseni tämän mailman humpuukista, lähden sanan
  suun lausumatta Myllykoluun. Hiukan haikeaksi vetää mieleni, kun en
  enää löydä sieltä juuri muuta entistä kuin oman istuttamani piilipuun,
  joka kai vahingossa on jäänyt kaatamatta. Poissa on ainakin entiseltä
  paikaltaan asumus, niinkuin on sen rakentajakin jo mullan alla.
  Kuivahtanut krapunsa menettänyt puro lirisee ikävissään niinkuin
  entisiä aikoja kaivaten ja minusta tuntuu, etteivät ihmisetkään enää
  ole yhtäläisiä siellä enempi kuin muuallakaan. Istun siellä asukkaitten
  ihmeenä jossain puskan juuressa ja vuntierailen kaiken katoavaisuutta.
  Minulta on iäksi mennyt se ihanuus, joka sisältyi lapsuuteeni, mutta
  ehkäpä omat lapseni kokoavat sitä kultaa juuri parastaikaa. Kunpa
  osaisin olla niin, etten heitä siinä häiritsisi. Että he saisivat
  kootuksi kultansa yhtä sumentumattomana kuin minä olen saanut.
  
  
  EMOT JA POIKASET
  Kappale suviyön sisältöä
  
  Kevätviikkojen levoton riento on huomaamatta tyyntynyt alkukesän
  hennoimmaksi hempeydeksi, lokaiset ratastiet ovat kuivahtaneet
  ja pienen töllin pihamaalla versovat mehevä saunio ja punertava
  tatarkasvi, joiden kesäisestä kasvukannasta voi arvioida asumuksen
  ikää. Nokkonen edistyy aitan takana, kaura on oraalla ja tuolla
  matalien salolehtojen välissä ja keskessä, mutkittelevan joen uoman
  vaiheilla ovat entisten unohtuneiden pelto- ja niittytilkkujen
  villiapilat herkullisimmalla nupullaan. Aikainen aamuaurinko näkee
  siellä jänisemon alaleuan nopeasti vaappuvan eteen ja taakse, kun
  se äänen kuulumatta napistelee kasvien vehmaimpia versoja. Ruohossa
  sen lähellä on viisi harmaanruskeata, tuskin näkyväistä täplää; ne
  ovat pieniä jäniksen selkiä nekin ja niiden sisässä virtaa hieno ja
  lämmin jäniksen veri. Ne ovat äsken päässeet imemästä ja kevyt uni on
  raukaissut ne ruohostoon suoden rauhan emolle, joka näihin aikoihin
  tuskin koskaan saa nukahtaa. Nyt se siirtelee hiukan koipiaan ja
  näykkii apilan päitä. Täällä on sentään paras rauha, mitä olla voi.
  Töllikulmalla ei ole ainoatakaan koiraa, eikä ole vielä näkynyt
  mitään muutakaan petoa täällä asutuksen äärillä. On hetkiä, joina ei
  pitkäkään korva kuule värähdystäkään: juuri auringon nousun aikoina.
  Silloin ei imetys keskeydy kertaakaan ja jänisemon suonissa käy himokas
  vaistomainen kaipaus, että pian pääsisi näistä poikasista eroon; että
  ne saisivat kukin kuunnella omilla korvillaan ja juosta omia latujaan,
  jos peto tulee.
  Kyllä olikin vaivalloista tämän poikueen kantoaika. Siihen aikaan,
  keväämmällä, emo oleskeli lähempänä kylää, sieltä löysi joskus hyvän
  palan, kun ravinnon tarve oli kiihtynyt. Sepän riihiladon edessä oli
  mainioita kauranpäitä, niitä olisi saanut syödä koko yön. Joskus
  unohtui riihen seinälle raitapehkoon päiväuntakin nukkumaan, kunnes
  kerran rävähti, rävähti toisen ja sitten alkoi kuulua omituinen
  puhiseva ääni. Se ei vielä ollut pahinta, mutta kun vasara putosi
  alasimelle: kilk-kalk, silloin maa maittoi. Se oli ilkeä ääni, sillä
  sitä täytyi pysähtyä välillä kuuntelemaan, ja sitten taas juoksuun...
  Mutta eräänä sateisena aamupäivänä vähää ennen poikasten syntymistä --
  kuului koiran lähenevä ulvonta. Se läheni lähenemistään, vaikka emo
  laukkasi umpimähkää, paisuneen vatsan tuottaessa vaivaa hengitykselle.
  Se läheni lähenemistään ja etäämpää kuului ihmisen kiivas huuto. Emo
  pysähtyy kesken kiihkonsa, kunnes erottaa koiran läähätyksen ja tuntee
  oman sydämensä ilkeästi sytkähtävän. Silloin hän taas loikkaa, niinkuin
  jonkin vieraan voiman heittämänä, puskee päin aitaa, löytää lopulta
  raon, jossa oksantyngät raapaisevat vatsanahkaa. Loikkaa avoimelle
  pellolle ja loikkaa suoraan leveään valtaojaan, joka on täynnä viileätä
  vettä. Pääsee miten kuten kynnetylle saralle, missä raskaat multatierat
  tarttuvat käpäliin, joutuu lopulta maantielle ja pökähtää suuren miehen
  jalkain juureen. Siitä äkkiä ympäri ja pitkin heinänsänkeä pois, pois.
  Ei ole pienintäkään suojapaikkaa. Ruumis juoksee, mutta tahto on
  seisahtunut. Takaa kuuluu koiran kiljunta. Mies on saanut sen kiinni ja
  antaa selkään tottelemattomuudesta.
  Se laukka päättyi tänne salon sydämeen. Täällä syntyivät poikaset ja
  täällä ne ovat jo viikon päivät imeneet ja tepastaneet. Täällä on
  hyötykasvuista koivunvirpeä kulon jäleltä, on pajukkoa, on vadelman
  vartta ja hylätyillä pelloilla metsistynyttä apilaa. Ja ennenkaikkea
  täällä on rauhaa, päivät makailla ja yöt kuukkia pensaikossa. Jossain
  tuolla etäällä on pari kolme matalaa ja hiljaista ihmisasuntoa,
  saloseudun töllejä, joissa vain aamuin ja illoin on hiukan liikuntoa.
  Päivisin siellä oleilevat pihamaiden nurkilla hiljaiset laihat lapset,
  ani harvoin eksyen puron rantaan leipäkannikkaansa liottamaan.
   * * * * *
  Niin on laita jänisemon laitumilla, ja melkein yhtä autuasta on elämä
  noissa asumuksissa. Vahvimmillaan on siellä tunnelma lauantai-iltana
  saunan juuri selvitessä, kun västäräkki vielä viivyskelee poissa
  pesästään puupinon vaiheilla ja salotöllin pieni poika seisoo
  liivisillään veräjällä, kaikkien luonnon sanatonten salaisuuksien
  virratessa hänen tajuunsa. Syvän rauhan harhakuva laskeutuu
  ilmaan ja maahan, ei yksin tämän töllin tanhualle, vaan laajoille
  aloille, noitten kaukaisimpienkin metsänrantojen takaisille maille,
  toisenlaisten asumusten, puutarhojen ja ihmisten vaiheille. On
  semmoinen kohta ajassa...
  Mutta pienen pojan tunnelma värähtää toiseksi, kun äiti tulee
  lypsinkiulu kädessä navetasta pirttiin päin. Poika lähtee
  vaistomaisesti äitinsä perässä, tullaan porstuan läpi matalaan
  savuiseen pakariin. Kaikki tämä tapahtuu yhtä luontevasti kuin päivän
  riutuminen illaksi ja yöksi. Maito valuu kohisten puisen hakosiivilän
  läpi puiseen kulhoon; ja sen kohinan aikana nousee kissaemo vuoteeltaan
  pakarin peräpuolesta, saapuu urahdellen ja venytellen survimaan äidin
  liepeitä. Harmaat, mustan ja valkoisen kirjavat poikaset, joiden
  silmäraot vasta toissa päivänä oikein aukenivat, lähtevät nekin
  riepusijoiltaan työläästi rämpien ja kimeästi maukuen ja saavuttavat
  emon hännän, juuri kun emon suu on päässyt kiihkeästi lerkkimään
  lämmintä maitoa. Poikakin on saanut osansa ja tarkkaa syödessään kissan
  kielen käyntiä ja punertavaa suumaloa.
  Vielä jälellä olevien ilta-askarten kautta johtelee aika ihmisensä
  lyhyeen ajattomuuden keitaaseen, nukkumaan, edellistä hiukan
  vaaleamman suviyön haltuun. Äiti syleilee ja suuteleekin salavihkaa
  vieressään makaavaa ainoata poikaansa nurkkasängyssä peiton alla, isä
  on huokaissut syvän huokauksen omassa sängyssään ja niin on pirtin
  puolella uni tullut kuluneen päivän ja menneiden muistoissa, huomisen
  ja tulevaisen kuvitelmissa.
  Pakarissakin vallitsee riepuvuoteella hiljaisuus. Poikaset ovat
  nukahtaneet nisä suuhun ja siitä sikin sokin vierähtäneet mikä mihinkin
  asentoon. Maidon valuessa on emokin hervahtanut pitkin pituuttaan
  koivet oikosenaan, nauttien siitä, ettei tarvitse enempää piitata
  poikasista, että ne itse kilvan ja kiihkeästi ottavat ottimensa eikä
  mikään vaara uhkaa. Tämä nurkka on viehättävän pimeä, eikä koko
  asuinrakennuksen piirissä kuulu yhtään hiiren hievahdusta.
   * * * * *
  Näissä salotölleissä asuu raatavia pariskuntia, joiden lapset ovat
  vielä pieniä; täällä vallitsee siis teillä ja tanhuvilla vahva rauha
  sunnuntaiyönäkin, kun ei ole yöjuoksijoita. Kun myöhäinen ilta on
  täysin vakiintunut yöksi, näyttäytyy kissaemo pakarin rikkinäisessä
  akkunaruudussa. Nopeasti ja äänettömästi se hypähtää pihamaalle ja
  siitä muutamalla loikka-askelella pellonojaan. Sen kaikki aistit
  tarkkaavat äänetöntä kesäyötä. Hännän äärimmäinen nipukkakin näyttää
  jännittyneenä kuuntelevan; se näkyy varttuneiden piennarkorsien tasalla
  ketterästi pystyssä ja vavahtaa hiukan. On kissaemon suurenmoisin
  ajankohta, sillä on varaa ensi askeleillaan tekeytyä ikäänkuin hiukan
  leikilliseksi. Huvikseen se tavoittaa suurta kovakuoriaista ja runnoo
  sen hengettömäksi etukäpälillään. Sitten laajentuneet silmäterät taas
  tuijottavat korsimetsää ja korva kuulee riihen tyköä hiiren vikinää.
  Sydänyön hetket kuluvat. Yhden aikaan käy mökin mies ulkona ilmaa
  tunnustelemassa ja näkee silloin Mirrinsä liikkumattomana istuvan
  aidaksella riihen takana. Mies tekee yksinäiset luonnonhavaintonsa ja
  painuu sitten pirttiin vaimonsa ja poikansa henkeen. Kaikki on hyvin.
  Huomenna, sunnuntaina, he menevät rippikirkkoon, urkuja ja saarnaa
  kuulemaan...
  Mirri kuuli ja näki miehen ulkonakäynnin; se oli pieni hiljaisuuden
  katkeama, joka samalla katkaisi öisen pyyntitunnelman tällä paikalla.
  Mirri upotti pari kertaa kyntensä aidakseen ja laskeutui sitten
  hiljallensa maahan haan puolelle. Ketterin juoksahduksin, välillä
  aina pysähtyen, se eteni pitkin jalkapolkua niityn veräjälle, pujahti
  alimmasta raosta ja otti haltuunsa pensastuneen niittymäen ilmiöt. Ne
  olivat kaikki entuudestaan tuttuja, tästä mäestä Mirri oli tappanut
  pari keltasirkkua ja yhden hyvälihaisen kerttulinnun. Täällä oli
  parhaiksi avomaata, että voi aina todeta yksinolonsa, ja parhaiksi
  suojaa väijytykseen. Täällä oli sellainen riistan runsauden tunne,
  ettei oikein osannut alkaa väijyntääkään. Hän juoksi juoksemistaan
  näitä suviyön oivallisia maita, kunnes tuli alueille, joilla hän ei
  vielä koskaan ollut käynyt. Siellä hän istahti kannolle ja asettui
  siihen tavalliseen liikkumattomuuden tilaansa -- jossa kissa ulkosalla
  tuntee olonsa varmimmaksi.
  Siinä hän istui ja alkoi havaita silmissään aamun kirkastumista.
  Samalla nousi saaliinhimo: hänen oli hiukkasen nälkä itsensäkin, ja
  sitä paitsi tuntui maito runsaammin heruvan utareihin, josta tiesi,
  että poikaset ovat kotona heränneet mankumaan. Eikös alkanutkin jo
  ilma sädehtiä! Pensaasta pyrähti lintu, kissan takajalat jännittyivät,
  silmät tulistuivat. Keikut minne keikut -- matka on pitkä, mutta -- ei,
  ei vielä -- nyt, ei, no nyt: tsoi -- hukkaan pääsi.
  Mirri ei oikein käsittänyt, mistä ne kaikki äänet juuri sillä hänen
  hyppynsä hetkellä syntyivät. Häntä kaarella ja silmissä villi ilkamo
  Mirri seisoi sillä sijalla, jossa lintu äsken oli tepastanut. Eipä ole
  tämmöistä ennen sattunut: lintu tiessään, sihinää ja suhinaa, aamu
  yhä kirkastuu. Mirrin häntä huinahti kerran kahta puolta ja selkä
  nousi köyryyn. Tuolla -- jänis! Ja tuolla -- ja tuolla. Aamun kirkkaus
  jo pisti silmään ja orjantappura raapaisi nisään, kun Mirri syöksyi
  lähimmän niskaan. Se yritti purra, mutta samassa se jo oikeni; se oli
  poikanen. Iso jänis oli vähällä hypätä päälle, mutta hyppäsi kumminkin
  syrjään, kiersi älyttömästi pensasta päästäen jonkinlaista ääntä.
  Mirri tappeli silloin jo kolmannen kanssa, tunsi kipua silmäkulmassaan
  ja näkönsä hiukan sumentuvan -- siitä vuoti verta. Kaksi oli vielä
  jälellä, mutta pian olivat nekin nitistetyt. Iso jänis oli tällöin jo
  kadonnut.
  Mirri huohotti suu auki, niin että hampaat näkyivät; toinen käpälä oli
  viimeisen poikasen päällä. Sitten se pari kertaa nuolaisi valkoista
  rintaansa, jossa oli runsaasti veritäpliä, väänsi päätänsä ja sitaisi
  kipeätä silmäänsä. Aurinko oli jo selvästi näkyvissä, väsytti
  ankarasti, mutta vielä oli kova ja vaarallinen työ edessä. Kissa tuntee
  olonsa kaikkein arimmaksi silloin, kun se juoksee saalis suussa;
  matalana ja häntä oikosena se livistää suoraan kotiin. Mutta kun Mirri
  oli saanut ensimäisen poikasen haan puolelle, ei se malttanutkaan
  edemmäksi, vaan palasi toista noutamaan ja haki ne sillä tavoin kaikki
  siihen aidan viereen näreen juureen. Siitä alkoi pitkä ja rasittava
  kotiinkanto, joka oli sitä vaarallisempi, mitä enemmän valo lisääntyi.
  Poikaset naukuivat vimmatusti, mutta emo kantoi kumminkin kolme
  jäniksenpoikasta perille asti, ennenkuin rupesi omiaan imettämään.
  Poikaset imivät kiihkeästi, kunnes hervahtivat pehmoisten jänisten
  sekaan nukkumaan.
  Vasta ihmisten noustessa lähti Mirri kahta jälelle jäänyttä noutamaan.
   * * * * *
  Aamun kosteudessa paisuu auringonpaiste tunti tunnilta. Jos aika
  sydänyön hetkinä on ollut painuvinaan jonnekin olemattomiin, niin
  nousee se nyt taas ja laajenee yli kaiken. On päivä, kesäkuinen
  sunnuntaipäivä. Pienen töllin poika makaa sängyssä juuri
  heräämäisillään auringon lämpöön, joka osuu päin hänen poskeansa ja
  kaulaansa. Kauan sitten hän uneensa kuuli isän ja äidin aamuliikkeet,
  kuuli, että oli tapahtunut jotain erinomaista, jota äiti huusi isääkin
  katsomaan. Tämä kuulo ponnisteli aikansa pojan unen kanssa mutta ei
  saanut heräämään. Isän ja äidin äänet vaikenivat sitten hiljaisuudeksi,
  josta pojan puoliksivalveutunut tajunta kyllä käsitti valon ja ilman
  yhä varttuvan elämän. Tuo aikainen aamuelämys jatkui unen piirissä,
  joka oheni ja laajeni ja vihdoin valui pois kahdesta leveään
  tuijotukseen auenneesta silmästä.
  Poika näki pöydällä aamumaitonsa, kiskotteli nuoria jäseniään ja
  kiepsahti sitten paitasillaan sängystä lattialle. Silmien rävähtämättä
  hän katseli akkunanruutuja, kellontaulua, saapasparia, haukotteli niin
  että pää järisi ja juoksi sitten kuin sanan saaneena pimeän porstuan
  läpi pakariin. Aamuaurinko paistoi suoraan kissojen matolle, jossa
  näkyi ihmeellistä joukkoa. Emäkissaa siellä ei ollut, mutta vallan
  outoja karvaeläimiä makasi siellä oikosenaan kokonainen röykkiö. Niiden
  välistä näkyi nukkuvien kissanpoikasten päitä.
  Poika muistaa, että nyt on pyhä, että isä ja äiti ovat lähteneet
  kirkkoon ja jättäneet hänet yksin nukkumaan. Ja emo Mirrikin on
  poissa. Olisiko tämä jokin semmoinen päivä, jona kaikkea tämmöistä
  tapahtuu. Kenties tulee vielä ukonilma ennenkuin isä ja äiti palaavat.
  Oli uhkaavan hiljaista ja auringon paiste ikäänkuin puhui jotain jo
  unessa kuultua, ikäänkuin jotain noiden elävien puolesta. Aamun koko
  erikoisuus kauhistutti lievästi paitasillaan olevaa poikaa. Hän ei
  uskaltanut lähestyä vieraita eläviä, vaan kääntyi takaisin kasvoilla
  itkun alkuilmeet.
  Mutta juuri silloin poukahti emokissa pakarin akkunalle rikkinäisestä
  alaruudusta. Poika hätkähti nähdessään Mirrin kellertävissä silmissä
  oudon julman ilmeen; se katsoi poikaan niinkuin viholliseen, toinen
  silmä oli vielä samea. Sitten se naukasi matalasti ja hyppäsi takaisin
  pihalle jatkaen siellä naukumistaan. Poika epäröi, mutta meni sentään
  hänkin pihalle ja löysi pakarin akkunan alta vielä kaksi samanlaista
  outoa karvaelävää; Mirri makasi niitten vieressä ja marisi nyt
  väsyneesti. Kun poika lähestyi, alkoi se hykerrellä ja piehtaroida eikä
  näyttänyt välittävän elävistä vähääkään. Poika uskalsi jo tarttua yhtä
  koivesta; se oli siloinen ja hervoton.
  Poika ei kuullut mitään, mutta kissa kavahti jaloilleen ja kävi
  kiihkeästi toista elävää niskasta, tivoi jaloillaan vauhtia ja
  hyppäsi akkunalle. Samassa narahti tarhanveräjä; sieltä tuli Täti,
  jota oli pyydetty kirkonaikana käymään poikaa katsomassa. Täti oli
  pitkänenäinen, muikeahymyinen muija, joka puhui maireasti päivitellen
  ja oli pojalle hyvin mieluinen vieras. Äiti oli järjestänyt niin,
  että Täti sai tehdä pannukakkuja itselleen ja pojalle. Tämä oli
  kaikin puolin suurenmoinen päivä: oli suvi ja sunnuntai, oli Täti ja
  pannukakkuja ja Mirri oli saanut poikasilleen suunnattoman saaliin
  kauniita jäniksenpoikasia. Isä ja äiti palaavat aikoinaan kirkosta
  raukeina ja leppeinä. Kaikkialla uhkuu elämän yltäkylläisyys.
  
  
  ANNA-VAINAA JA KALLE-VAINAA
  
  Vain niillä nimillä minä olen ikäni kuullut heitä mainittavan. He
  ovat minun sisareni ja veljeni, joista toinen kuoli ennen minun
  syntymääni ja toinen minun ollessani vähän toisella vuodella, jo paljon
  aikaisemmin oli äidiltäni kuollut yksi lapsi, mutta siitä minulla on
  tuskin mitään mielikuvaa. Se syntyi ja kuoli jo äitini nuoruudessa...
  Nyt ovat syyspäivät taas tuoneet tullessaan alakuloisen kirkkautensa,
  nuo kuulaat taivaat, joiden etäisillä äärillä katoavaisuuden ja
  ikuisuuden ajatukset tuntuvat sopeutuvan samaan sointuun. Vaikka
  tällä hetkellä katselen sitä ikkunalasin läpi, tunnen sen vaikutelman
  vahvasti, sillä lievä sairaus on herkistänyt tajuntani. Tilanne antaa
  aihetta jatkuviin juhlallisiin ajatuksiin. Minkään hetken sävy maan ja
  taivaan olossa ei ole toisen hetken kaltainen, mutta joskus tuntuu tämä
  hetken erikoisuus melkein kauhistavalta, sen lempeässä kuulaudessa voi
  olla ailahdus yleiskohtalosta, joka näin välähdyksessä nähden tuntuu
  keveältä ja hirmuiselta yhtaikaa.
  Tuolla menee köyhä leski-akka mökkiinsä ja hänen vaivainen kolmivuotias
  tyttönsä kampeaa perässä. Heillä on puute ja tulee olemaan, mutta
  yhä he häärivät laihoina ja laimeina. Viheliäinen ovi painuu heidän
  perässään kiinni -- on kuin olisin nähnyt koko ihmiselon virran
  sattumalta noin kapeana... Huomenna, sunnuntaina, vaimo veisailee
  virsiä mökissään.
  Tämän hetken näkymätön jylhyys tuntuu koskettavan johonkin hyvin
  etäiseen hetkeen, joka on minulle kovin läheinen, vaikken ole sitä
  tietoisesti kokenut. Tulee pitkän pitkästä aikaa mieleeni nuo kuolleet
  sisarukseni. Tunnen kuinka he tällä hetkellä koskettavat minun elämääni
  sillä oikeudella, jonka luonto on heille varannut: että olemme samasta
  emosta syntyisin. Kun minä olen yksin jäänyt eloon, tuntuu kuin olisin
  heidänkin edustajansa täällä. Heillä on jotain sanottavaa, johon
  minulla ei ole mitä vastata. Minun olisi varmaan elettävä heidän
  kaikkein puolesta ja ellen sitä jaksa, on minun kai herettävä elämästä.
  Kun en tunne heidän muotojaan, olen näkevinäni vain heidän katseensa,
  jotka tällä hetkellä tulevat minua kovin lähelle, ikäänkuin vaativat
  minua palaamaan heidän kanssaan sinne syyskesän aurinkoihin, joista
  heidän silloin oli lähdettävä.
  Pienen mökin vanhempi lapsi, Anna-niminen tyttö oli ollut sairaana
  muutamia päiviä, mutta oli ilmeisesti paranemaan päin sinä päivänä,
  jota mielikuvitukseni nyt etsii kolmenkymmenenviiden vuoden takaa.
  Sairaus, varsinkin lapsen sairaus, tuo mökin arkielämään oudon ja
  painostavan lempeyden. Mökinväen tavalliseen kotioloon kuuluu lasten
  rehkimistä, jota lyhyet itkut katkaisevat, ja vanhempien mietoa