Elias Lönnrot - 1

  
  ELIAS LÖNNROT
  Kirj.
  O. A. KALLIO
  
  
  
  Helsingissä,
  Kansanvalistusseura,
  1909.
  
  SISÄLLYS:
   Alkusananen.
   I. Nuoruus ja oppivuodet.
   II. Miehuus ja vaellusvuodet.
   III. Professorina ja vanhuksena.
  
  
  Alkusananen.
  
  Tämä Lönnrotin elämäkerta perustuu pääasiallisesti seuraaviin
  lähteihin: _A.R. Niemi_, Elias Lönnrotin lapsuus (Valvoja 1895), Elias
  Lönnrot Kajaanissa (Virittäjä 1897), Kalevalan kokoonpano I (1898);
  _E. Nervander_, Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa
  (1893); _Aug. Ahlqvist_, Elias Lönnrot, elämäkerrallisia piirteitä
  (1884); _J. Krohn_, Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (1897);
  _K. Krohn_, Kalevalan esityöt (Valvoja 1896), Zur Kalevalafrage
  (Finnisch-Ugrische Forschungen I, 3. 1901); _E. N. Setälä_, Elias
  Lönnrot ja suomenmielisyys (Valvoja 1897); Kalevala II, Selityksiä
  (1895); Suomal. kirj. seuran Lönnrotin elämäkertaa varten keräyttämät
  tiedot; arkkipiispa _G. Johanssonin_ muistelmat "Kansan Ystävässä"
  vv. 1896-99; _Lönnrotin_ omat matkakertomukset, kirjeet ja
  kirjalliset julkaisut; lisäksi monet juhlajulkaisut, sanomalehdet y.m.
  Lönnrotia ja hänen työnsä eri puolia esittävät puheet, muistelmat
  ja kirjoitukset.
  Professori K. Krohnille ja tohtori A.R. Niemelle, jotka neuvoillaan
  ja tiedonannoillaan ovat työtäni edistäneet, lausun täten sulimmat
  kiitokseni.
  Helsingissä, maaliskuussa 1902.
  _O. A. K._
  Tähän toiseen painokseen on tehty melkoisesti vähäisiä korjauksia,
  tasoituksia, poistoja ja lisäyksiä, ja samalla otettu huomioon ne
  pienet muistutukset, joita ensi painoksen suhteen ovat tehneet
  Lönnrotin ja hänen elämäntyönsä varsinaiset erikoistutkijat
  ja -tuntijat, prof. K. Krohn ja toht. A.R. Niemi.
  Savonlinnassa, huhtikuussa 1909.
  _O. A. K._
  
  
  I.
  Nuoruus ja oppivuodet.
  
  Läntisellä Uudellamaalla on kaunis Karjalohjan pitäjä, jota Suomen
  luonto on suosinut runsailla antimilla. Mairehet maisemat, viljavat
  vainiot, kukoistavat kylät viehättävät siellä kulkijan silmää. Noin
  peninkulman verran Karjalohjan kirkolta pohjoiseen päin sijaitsee
  pieni ja syrjäinen Sammatin kappeli. Täällä on seutu jo paljoa
  jylhempää: jynkät vuoret, sankat salot, mahtavat havumetsät ja
  piilossa pilkistelevät metsäjärvet ympäröivät karuja viljamaita ja
  harvoja kyliä. Sittenkin vähäpätöisen Sammatin nimi on jokaiselle
  suomalaiselle tuttu ja rakas. Miksi niin? Siksi, että täällä,
  syrjässä maailman valtateistä ja elämän pauhinasta, syntyi ja kasvoi,
  täällä vietti vanhuutensa rauhalliset päivät Suomen kansan suuri
  oppi-isä _Elias Lönnrot_.
  Kun kansojen vaiheissa joku tärkeä käännekohta on tapahtuva, silloin
  huolenpitävä kaitselmus herättää niiden henkisiksi johtajiksi miehiä,
  jotka luovat kansansa elämälle uudet muodot. Suomea kansa varsinkin
  on saanut siinä suhteessa nauttia kaitselmuksen hellää huolenpitoa,
  kun hetki löi, jona Suomen kansa piilostaan oli nouseva kansakuntain
  joukkoon, ilmestyi sen henkisiksi johtajiksi yht'aikaa miehiä, jotka
  kukin alallaan saivat ikimuistettavia aikaan. Kaikki tunnemme, mikä
  merkitys Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin elämäntyöllä on ollut
  ja vieläkin on Suomen kansan kansallisessa uudestisyntymisessä.
  Sellaista henkistä voimaa, minkä nämä kolme miestä saman hengen
  pakoittamina samalla kertaa käyttivät kansansa hyödyksi, tuskin monen
  muun maan historia voi osoittaa. Lönnrot uupumattomalla ahkeruudella
  kokosi korpien kätköistä päivän valoon Suomen kansan runsaat henkiset
  aarteet; Snellman väkevin sanoin selvitti kansalleen, että tämä
  kansa ansaitsi ja sen tuli elää omaa kansallista elämäänsä; ja
  Runeberg runouden tenhovoimalla lietsoi kansansa rintaan voimakasta
  isänmaan-rakkautta. Näiden kolmen suurmiehen elämäntyö kuuluu
  erottamattomasti yhteen, vaikkapa kulkikin niin erilaisia ratoja.
  Kaitselmuksen johto näkyy siinäkin, että nuo henkiset suurmiehemme
  olivat peräisin köyhistä kodeista ja vailla ylhäisen suvun tai
  mainehikkaan nimen loistoa omin voimin, synnynnäisen henkisen
  aateluutensa avulla, raivasivat itselleen kunniakkaan sijan maansa
  aikakirjoihin. Korkeat eivät olleet ne kodit, joista Runeberg ja
  Snellman lähtivät elämäntaisteluun; matalin kaikista oli se halpa
  maja, josta Elias Lönnrot astui vaivalloisille vaelluksilleen
  pelastamaan talteen kansansa suurta henkistä perintöä.
  Kukapa suomalainen ei tuntisi Paikkarin torpan nimeä? Sammatin
  vähäisestä kirkonaukeamasta pistäytyy kaita kylätie syvemmälle
  sydänmaahan. Noin puolen peninkulman päässä kirkolta luoteesen on
  täällä pieni Haarjärven kylä ja kylän lähellä, vähäisen, vuorien
  ympäröimän Valkjärven rannalla, on matala Paikkarin torppa, Elias
  Lönnrotin ikimuistettava syntymäkoti.
  Tässä halvassa majassa syntyi Kalevalan kokoonpanija, Kantelettaren,
  Sananlaskujen, Arvoitusten ja Loitsurunojen järjestäjä, Suomen
  kirjakielen uudistaja, Virsikirjan sepittäjä, Sanakirjan luoja, koko
  kansansa henkinen esikuva ja opettaja 9 p. huhtikuuta 1802 -- samana
  päivänä, jona 245 vuotta aikaisemmin suomalaisen kirjallisuuden isä,
  piispa Mikael Agricola, nukkui kuolon uneen. Omituinen kaitselmuksen
  viittaus oli siinäkin huomattavissa, sillä mitä itäisen Uudenmaan
  matalasta majasta kotoisin oleva Agricola väsymättömänä alotti, sen
  työn vasta Lönnrotin uutteruus saattoi perille.
  Lönnrotin suku on Karjalohjalta kotoisin. Sen vanhin tunnettu
  esi-isä oli sotamies _Eerik Losteen_, syntynyt v. 1717 ja muun
  muassa käynyt Pommerin sodassa. Hänen pojillansa oli luontainen
  taipumus käsitöihin, ja heistä tulikin eri ammattien harjoittajia.
  Matti-niminen poika valitsi räätälin ammatin. Hän oli Elias
  Lönnrotin iso-isä, syntynyt v. 1740. Jo 1760-luvulla hän rupesi
  käyttämään liikanimeä "_Lönnrot_", joka kuuluu olevan ruotsiksi
  muodostettu Sammatissa olevan Vahter-ojan mukaan, minkä varrelle
  Matti 1780-luvulla asettui torppariksi. Matti Lönnrot eli "mustapää
  Matti", kuten seurakuntalaiset häntä hänen sysimustan tukkansa vuoksi
  nimittivät, oli monitaitoinen mies: räätäli, sorvari, viulunsoittaja,
  värsynsepittäjä, ja muuten sangen leikkisä luonteeltaan.
  Avioliitossaan Pohjan pitäjästä kotoisin olevan Anna Leena Tolpon
  kanssa hänellä oli useita lapsia, joihin isän leikillisyys ja
  kätevyys näkyvät menneen perinnöksi.
  Eräskin heistä, Kustaa Henrik, joka myös oli ammatiltaan räätäli,
  harrasteli muun muassa lentotaitoakin, jossa pääsi niin pitkälle,
  että kerran, päättäessään lentää navetan katolta läheiseen torppaan,
  putosi siipineen lantakasaan. Matin vanhin poika, Fredrik Juhana
  Lönnrot, rupesi myös räätäliksi. Hän se on Elias Lönnrotin isä.
  Hän oli syntynyt v. 1765 ja oli paitsi taitava räätäli sangen
  näppärä muissakin pikkuaskareissa: teki mertoja, tupakkakukkaroita,
  puukonpäitä, silmälasinsankoja y.m.s. Luonteeltaan hän oli
  leikkisä, mutta samalla rohkea ja tulinen. Hänellä oli hyvä
  lauluääni, ja tarpeen vaatiessa hän pystyi sepittämään tilapäisiä,
  sukkelia runojakin. Jopa hänen leikillisyytensä monesti muuttui
  vallattomuudeksi ja koirankujeiksi; varsinkin nuorempana, jolloin
  hän oli hyvin altis väkeville juomille, hän usein meni kujeissaan
  liiallisuuksiin ja hurjuuksiin. Silloin hän pani koko kylän
  pelkäämään, sillä hän oli voimakas mies, joka "yhdeksän miestä
  loukkoon lykkäsi", kuten hän itse vanhana kehuskeli.
  Tämä monipuolinen mies oli naimisissa sammattilaisen ratsutilallisen
  tyttären Ulrika Vahlbergin kanssa, joka oli syntynyt v. 1773 ja jo
  nuorena jäänyt isästä orvoksi. Hän kuuluu olleen siisti, taitava,
  hyväpäinen ja avulias nainen, mutta samalla umpimielinen. Nuori
  pariskunta asui aluksi vaimon varattomassa kodissa, mutta muutti jo
  v. 1797 asumaan vuokralle Luskalan kylään. Kun perhe lisääntyi, alkoi
  mieli tehdä "omaa tupaa, omaa lupaa". Valkjärven rannalta löytyi
  sovelias paikka, ja sinne rakensi räätäli Fredrik Juhana Lönnrot
  itselleen noin vuoden 1800 paikoilla pienen uutistorpan, Paikkarin
  torpan. Ensimäinen lapsi, joka räätäliperheelle syntyi tässä omassa
  kodissa, oli juuri Elias, järjestyksessä neljäs siskosarjassa. Häntä
  vanhempia oli jo kolme poikaa, ja kolme lasta seurasi vielä hänen
  jälkeensä.
  Köyhä oli Elias Lönnrotin syntymäkoti. Torpan rakennuksia oli
  aluksi vain tupa, missä oli kolme pientä ikkunaa, kolme seiniin
  kiinnitettyä sänkyä, iso uuni, pöytä, penkki ja muutamia tuoleja.
  Talousrakennuksia ei ollut monta; talli, riihi, jopa saunakin
  puuttuivat. Köyhä räätäliperhe ei voinut hankkia itselleen muuta
  kuin välttämättömimmät huoneet ja huonekalut. Vasta paljoa myöhemmin
  rakennettiin torppaan eteinen ja kammari.
  Neljännelle pojalleen vanhemmat tahtoivat antaa pari yhtä helähtävää
  nimeä kuin edellisilläkin veljeksillä oli. Kun Sammatilla ei
  ollut omaa pappia, täytyi nuori miehenalku lähettää Karjalohjalle
  ristittäväksi. Kahden päivän vanhana, huhtikuun 11 p:nä, hän suoriusi
  tälle tärkeälle matkalleen naapuritorpan muorin hoteissa. Muori koki
  kyllä pitää mielessään lapselle annettavia komeita nimiä, mutta
  matkan pituus, pyryilma ja ristittävän alituinen itku hämmensivät
  eukon siihen määrään, ettei hän perille päästyänsä muistanutkaan
  kotoa annettuja nimiä. Pastori Procopaeus sai siis almanakasta etsiä
  pojalle soveliaan nimen, ja hengellisenä miehenä hän kai katsoi
  lähellä olevan Elias-nimen paraimmaksi. Pojasta tehtiin siis Elias,
  mutta vanhemmat eivät ensinkään kuulu olleen tyytyväisiä tuohon
  profeetalliseen nimeen. Äiti kuuluu tiuskaisseen: "Olisi hänet sitten
  pannut vaikka Tuisku-Jaakoksi", johon isä oli piloillaan lisännyt,
  että pojasta oli tehty "Hulikka" (Sammatissa Elias = Eikka). Ei
  kukaan silloin osannut aavistaa, että juuri tuo nimi oli kerran
  kohoava Suomen kunnioitetuimmaksi nimeksi.
  Nuoren Lönnrotin lapsuus oli täynnä kieltäymystä, kärsimystä ja
  puutetta. Torppa oli köyhä; pieni peltotilkku ja yksi lehmä eivät
  kyenneet antamaan perheelle tarpeellista elatusta, varsinkin kun
  isän epäsäännöllinen elämä monesti haittasi hänen räätälintyötänsä.
  Nälkä oli mökissä sangen tuttu vieras ja pettu ynnä jäkälä tavallisia
  ravinnon lisiä. Mieron tyly tie oli joskus lapsilla edessä, ja Suomen
  sodan aikana täytyi pienen Eliaankin lähteä kerjuulle. Hän kävi
  aina Tammelassa ja Turun puolella asti ja joutui kerran matkallaan
  venäläisten sotamiesten käsiin, jotka kujeillen kastoivat häntä
  kaivossa.
  Kodin köyhyyttä korvasi tavallaan torppaa ympäröivä ihana luonto,
  joka kauneuksilleen syvälle juurtui nuoren poikasen sydämeen.
  Kodista peräisin on Lönnrotin herkkä luonnontaju ja halu viihtyä
  rauhaisan luonnon vapaassa helmassa. Hänen oman luonteensa
  sopusuhtaiseen kehitykseen on kotiseudun kauneus epäilemättä paljon
  vaikuttanut. Itse torppa sijaitsi vuorien ympäröimän soman Valkjärven
  rantatöyräällä, ja torpan edustalla kohosi järvestä pienoinen saari.
  Lähellä oli Isomäen vuori, jolle näkyi eri haaroilta 6 järveä, jylhiä
  kukkuloita, hymyileviä laaksoja ja sankkoja saloja. Torpan vieressä
  oli iso mänty, jonka oksille pojat kilpaa kiipeilivät, ja tupaa
  varjosivat korkeat koivut, joiden ystävällinen humina viihdytteli
  köyhien lapsien mieltä. Kaikki oli täällä niin rauhallista ja
  suloista, ja nuori Elias viihtyi erinomaisesti koskemattoman luonnon
  siimeksessä.
  Mutta lapsuuden iloisia leikkejä häiritsi usein nälkä. Kesäisin
  Elias istui ongella ja paistoi saaliinsa suolaamatta. Lähitaloista
  hän joskus rohkeni käydä pyytämässä itselleen "vähän piimää"
  ruoan jatkoksi. Pyytäessään hän ujoisesti katseli kattoon.
  Kahdeksanvuotiaana hän ensi kerran eräältä sukulaiseltaan sai
  marjatuokkosensa vastikkeeksi kahvia, mutta ei aluksi tohtinut sitä
  juoda, kun pelkäsi kahvin käyvän päähän. Uuninpatsaasen nojaten hän
  sukulaispaikoissaan saattoi ääneti seisoa tuntikausia nälkäänsä
  valittamatta, niin että ihmiset arvelivat häntä hieman höperöksi.
  Samaa muka todisti sekin, että Elias hajamielisyydessään usein yritti
  avata ovea saranapuolelta ja lukusijoilla penkillä istuen itsekseen
  ääneen lukea höpötti ulkoa katkismusta.
  Hänellä oli näet aivan tavaton lukuhalu, joka ei tietänyt mistään
  esteistä. Omin päinsä hän, tarkaten lähinnä vanhemman veljensä lukua,
  oppi kirjaimet ja tavaamisen taidon jo viiden vuoden vanhana. Sen
  huomattuaan vanhemmat panivat pojan oppimaan ruotsia erään toisella
  puolen Valkjärveä asuvan rakuunaneukon luo, mutta sieltä Elias kohta
  karkasi, kosk'ei tahtonut maata eukon kanssa samassa sängyssä.
  Kinkerillä hän oli pian ensimäinen, ja noin seitsemän vuoden iässä
  hän jo osasi koko Svebiliuksen katkismuksen ulkoa. Leikit jäivät
  nyt syrjäseikaksi, ja poika käytti enimmän aikansa lukemiseen,
  harjoitellen kuitenkin sen ohessa terveellistä urheilua, varsinkin
  uintia ja mäenlaskua. Ollaksensa rauhassa toisilta pojilta Elias
  usein kiipesi kirjoineen puiden oksille. Naapuritorpan vaimo kuuluu
  aamuisin herättäneen lapsiansa sanomalla: "Nouskaa jo ylös! Lönnrotin
  Elias on jo aikaa istunut puun oksalla lukemassa." Lukua Elias
  lienee käyttänyt nälänkin rohtona. Kerran hän näet, nähdessään talon
  piikojen jauhavan jyvää, kuuluu sanoneen äidillensä: "Äiti, minun on
  nälkä." Kun äiti vastasi ettei hänellä ollut ruokaa antaa, arveli
  poika tyynesti: "Jaahah, minä luen sitten." -- Kerran Elias kiipesi
  isolle kivelle ja sieltä keppi kädessä saarnasi muille lapsille.
  Ihmiset silloin arvelivat, että "kyllä tuosta pojasta kerran pappi
  tulee."
  Mutta sellainen ei ollut ollenkaan isän mielipide, hän kun tahtoi
  pojasta kunnollista räätäliä, kuten oli koko suku. Ei siis muuta kuin
  neula käteen ja isälle apuriksi. "Kun et kelpaa räätäliksi, niin
  ei sinusta tule mitään miestä", oli ankaran isän ajatus. Ainoasti
  lomahetkiksi Elias rohkeni vetäytyä johonkin piilopaikkaan lukua
  harjoittamaan. Kirjoja tosin ei ollut monta: aapinen, katkismus,
  virsikirja ynnä joku muu hengellinen kirja, mutta Elias luki ne sitä
  tarkempaan. Salassa hän hartaasti hautoi mielessään kouluun pääsöä,
  ja vihdoin isä ja vanhin veli Henrik Juhana, joka oli etevä räätäli
  hänkin, tajusivat, minne luonto vastustamattomasti veti Eliasta. "Ei
  sen työnteosta jälkeä tule, sen täytyy antaa lukea", arveli veli,
  ja lopulta isäkin suostui lähettämään pojan kouluun edes ruotsia
  oppimaan. Perhe oli näet supisuomalaista kuten muutkin paikkakunnan
  asukkaat, mutta ruotsin taito ei näy perheen jäsenille olleen aivan
  tuntematon. Eräs herrassäätyyn naitu täti lienee myös vaikuttanut
  nuoren Lönnrotin kouluun pääsön hyväksi.
  Niinpä sitten v. 1812 vanhin veli, joka täst'edes oli hänelle
  hyvänä tukena, lähti viemään iloista veikkoansa Tammisaaren
  pedagogiaan. Sisäänpääsötutkinto sujui mainiosti, mutta ruotsalainen
  opetuskieli se teki tulokkaalle kovaa tenää. Sama on ollut niin
  monen muun rahvaanlapsen kokemus yrittäessä opintielle. Huolimatta
  kielitaitoisten toveriensa pilkasta Elias ahkeruudella koki parantaa
  niukkaa ruotsin taitoaan, joskin vieras kieli tuntui hänestä alussa
  kovin vaikealta.
  Ensin hän asui erään Karjalohjalta kotoisin olevan kirjansitojan
  Ättmanin luona ja sai täällä mielin määrin lukea sidottavina
  olevia kirjoja -- omia hänen tietysti ei kannattanut pitää.
  Kevätlukukaudeksi hän sai asunnon erään vanhan aatelisneidin
  Greeta Kostjernan luona, jonka veli, kornetti arvoltaan, hallitsi
  Paikkarin virkataloa Sammatissa. Asunto tosin ei ollut kehuttava,
  sillä ikkunat olivat kovin lähellä maaperää, mutta siitä poika vähät
  huoli. Pahemmin oli ravinnon laita. Hänellä oli näet omat eväänsä,
  jotka eivät olleet liioin runsaita. Hyväpä kun leipäkin olisi
  riittänyt, mutta sen pahempi sekin sattui joskus loppumaan. Elias ei
  ujoudeltaan saanut valitetuksi kenellekään hätäänsä, vaan mieluummin
  paastosi. Kerran sitten talon piika huomasi, että koulupojan
  viimeinen leipä pysyi eheänä ylen kauan. Hän ilmoitti sen ihmeen
  emännällekin, ja tämän tiedustellessa syytä asiaan Elias tyynesti
  vastasi: "Jos minä alotan sen, niin se loppuu." -- Vähän ruoan
  jatkoa hän sai kokoon laulamalla muiden poikain kera ihmisten ovilla
  latinalaisia joululauluja. Armeliaat ihmiset antoivat laulajille
  rahaa, kynttilöitä, ruokaa y.m. Myöskin edellä mainittu vanhin veli
  Henrik Juhana antoi hänelle koulunkäynnin avuksi rahaa ja ruokaa niin
  paljon kuin itseltään liikeni. Henrik Juhana oli Eliasta yhdeksän
  vuotta vanhempi ja oli perinyt sukunsa kaikki hyvät avut. Hän oli ei
  ainoasti erinomaisen taitava ja paljon käytetty räätäli, vaan myös
  sangen näppärä muissakin käsitöissä. Suvun leikillinen luonnekin oli
  häneen periytynyt, ja seurakuntalaisten kesken hän nautti suurta arvoa.
  Ilman häntä Elias tuskin olisi koskaan joutunut opinteille, ja
  myöhemminkin hän oli nuoremman veljensä tukena ja turvana, pitäen tätä
  luonansa asumassa, milloin ikävät kotiolot karkoittivat pojan
  kotoa pois.
  Mutta kouluilo loppui hyvin lyhyeen. Oltuaan yhden lukuvuoden
  Tammisaaressa koululaisen täytyi varojen puutteessa palata
  kotiin auttamaan isää ja veljeä neulatyössä. Lukemista hän ei
  silti jättänyt, vaan käytti siihen edelleen joutohetket, hakien
  rauhallisia piilopaikkoja mielityönsä harjoittamiseksi. Kerrotaan
  hänen jolloinkulloin Hosjan niityn ladossa lueskelleen pari
  viikkoa paljaalla leivällä. Mutta samalla hän edistyi nopeasti
  räätälinammatissakin ja pystyi käyttämään neulaa ja saksia kilpaa
  mestarinsa kanssa.
  Kaksi vuotta räätälinoppilaana oltuaan Elias onneksi uudelleen
  pääsi kouluun. Tällä kertaa aina avulias vanhin veli Henrik Juhana
  vei opinhaluisen veikkonsa Turun katedraalikouluun. Mutta vanha
  Auran kaupunki oli vähällä palauttaa kotiin tuon suomalaisen
  sammattilaispojan. Elias oli näet jo ennättänyt isosti unhottaa
  Tammisaaresta saamansa niukan ruotsin taidon, ja koulun ankara
  rehtori uhkaili ensi alussa lähettää ujon kouluun pyrkijän samaa
  tietä takaisin, jollei tämä vastaisi ruotsiksi. Pojan avonainen
  katse ja harras halu taivutti rehtorin vihdoin ottamaan halvan
  suomalaistulokkaan kouluun, ja Elias oli ylen iloinen. Majan hän sai
  tuttavan kisällin välityksellä eräässä nahkurinverstaassa, josta
  kisällit ja oppipojat hänelle luovuttivat yhden nurkan. Asunto oli
  kehno, mutta Elias ei nurissut. Ja koululaisten kesken hän pian alkoi
  käydä miehestä, kun kunnialla kesti koululaisen miehuuden koetuksen:
  piti irvistelemättä vanhaa tupakkamälliä määrätyn ajan poskessaan.
  Tällainen koe kuului sen ajan kouluelämän hyviin tapoihin ja
  suoritettiin vanhempien toverien valvonnan alla jossakin piilopaikassa.
  Muutenkin Elias pian perehtyi koulun komentoon ja osoitti itsenäistä,
  miehuullista luonnetta. Kerrankin hän valitsi selkäsaunan pöydän alle
  häpeämään menemisen asemesta, mutta säästyi onneksi kummastakin.
  Lukujansa hän hoiti miehen tavoin, joskin omien kirjain puute oli
  suurena vastuksena. Lukemalla avuliasten toverien kirjoja näiden
  lomahetkinä ja ruoka-aikoina -- useinkin toverien portailla istuen --
  hän hyvän muistinsa avulla pysyi läksyissä mukana, vieläpä kohosi
  luokan ensimäisten joukkoon. Varsinkin latinan kielessä hän sivuutti
  toverinsa.
  Todella tarvittiin suurta tahdonlujuutta, jos mieli edistyä
  nuoren Lönnrotin olosuhteissa. Asunto oli kehno, koulukirjat
  puuttuivat, mutta pahinta oli ravinnon laita. Sen muodosti nytkin
  pääasiallisesti vain leipä, sillä kodin antimet olivat niukat.
  Tekemällä pieniä palveluksia hän armeliailta ihmisiltä sai joskus
  herkukseen soppaa ja lämmintä ruokaa. Mutta hän oli tyytyväinen,
  kun sai nyt esteettömästi jatkaa koulunkäyntiänsä lähes kolme
  vuotta. Loma-ajoilla hän tietysti oli kotona, räätälöitsi ja
  harrasti nuoruuden raikkaita huvituksia. Turun ja Sammatin välisen,
  lähes kymmenpeninkulmaisen matkan hän suoritti jalkapatikassa,
  harjautuen siten sangen kestäväksi kävelijäksi. Joskus setä, Kustaa
  Henrik, kyyditsi hänet hevosellaan Turkuun, ja joskus hän pääsi
  kulkemaan jonkun sammattilaisen isännän tai koulutoverinsa seurassa.
  Nopeasti Elias kuuluu siten suorittaneen matkansa: lähdettyään
  varhain aamulla Turusta hän illaksi kerkesi kylpemään Sammattiin.
  Tuollaisen taipaleen patikoiminen varsinkin tyhjin vatsoin on sangen
  epämieluinen tehtävä. Niinpä Eliaskin kerran, lähdettyään Turusta
  rahatonna, eväätönnä, saapui aivan näännyksissä Sammattiin. Vielä
  vanhanakin hän liikutuksella muisteli erästä kotikylänsä emäntää,
  joka kirnutessaan silloin suurella voileivällä virvoitti nälkäistä ja
  uupunutta matkalaista.
  Nahkurinverstaasta Lönnrot kouluaikansa loppupuolella muutti
  asumaan erään vahtimestari Engblomin luo, jonka poika oli hänen
  koulutoverinsa. Täällä oli pojilla yhteinen kammari. Asunto oli siis
  tavallaan parantunut, mutta elanto oli yhtä tukalaa kuin ennenkin.
  Hankkiakseen leivän jatkoa hän lienee jonkun aikaa kouluaikansa
  lopulla ollut erään ylioppilasosakunnan vahtimestarina eli n.s.
  "kansakuntapoikana", mikä toimi ei suinkaan ollut kadehdittavaa
  laatua, katsoen sen ajan vallattomiin ylioppilastapoihin. Vihdoin
  kaikki keinot tekivät tenän, ja lähes kolmen vuoden koulunkäynnin
  jälkeen Lönnrotin täytyi palata neulan ja saksien ääreen. Vanhin
  veli oli tällä välin päässyt omintakeiseksi mieheksi, ja nuorempi
  rupesi hänelle nyt apulaiseksi. Räätälintyön lomassa hän toimitteli
  monia muitakin talousaskareita ja saavutti siten sen rakkauden
  maalaiselämään, joka hänessä pysyi vireillä koko elinajan.
  Mutta samalla hän harrasti opintojansakin ja onnistui
  saamaan itselleen hyvän ja avuliaan opettajan Sammatin
  kappalaisenapulaisesta, Juhana Lönnqvististä, joka, kuultuaan
  nuoren räätälin lukuhalusta, otti ohjatakseen tämän opinnoita.
  Lönnqvist oli varsinkin etevä matemaatikko ja opetti Lönnrotille
  muun muassa algebraa. Hänpä se myös keksi keinon saada hyväpäisen
  oppilaansa vielä kolmannen kerran opintielle, joka jo kahdesti oli
  puutteen tähden keskeytynyt. Hän näet kehoitti Eliasta koettamaan
  vanhaa teinien keinoa: laulamaan itselleen kokoon varoja. Tosin
  Lönnrot ei ollut mikään loistava laulaja, mutta kannattihan ainakin
  koettaa. Opittuaan virsiä taitavalta isältään laulamaan muutamia
  tuttuja virsiä, hän otti pussin selkäänsä, sauvan käteensä, tervasi
  varmuuden vuoksi jalkapohjansa ja alotti teinivaelluksensa. Kyllähän
  toimi tuntui vastahakoiselta ujosta ja arasta nuorukaisesta, mutta
  into antoi rohkeutta. Matka alkoikin hyvillä enteillä, sillä jo
  ensimäisestä laulupaikasta lohkesi muonaa yli odotuksen: neljä vakkaa
  jyviä, lihaa, juusto ja leipä. Hyvin kävi edelleenkin, vaikkapa Elias
  laulaessaan kainosti katselikin seiniin eikä ihmisiin. Joku kumppani
  hänellä myös lienee ollut kerallaan, niin ettei vaellus aivan
  ikävältä tuntunut. Muuten supistuivat Lönnrotin kiertomatkat vain
  Sammattiin ja sen lähimpiin suomenkielisiin naapuripitäjiin. Niiden
  tuloksena oli 6 tynnyriä viljaa -- pääoma, jolla jo saattoi ajatella
  kouluun lähtöä.
  Niinpä Lönnrot, vietettyään syksyn 1819 valmistuksissa, talvella
  1820 Lönnqvistin kehoituksesta ja laulamalla kootuista jyvistä
  tehdyt leivät eväänä lähti Porvoon lukioon. Lönnqvist itse omalla
  hevosellaan kyyditsi oppilaansa perille ja hankki tälle asunnon
  erääsen käsityöläisperheesen. Lukioon päästäkseen Lönnrotin täytyi
  lukea lisää yksi kirja Euklideen geometriaa, mutta siitä hän suoriusi
  muutamassa päivässä, ja 20 p. maalisk. 1820 toivorikas "Elias
  Lönroth" kirjoitettiin lukiolaiseksi Porvoon kymnaasin alemmalle
  luokalle.
  Mutta lukiolaisena olo ei kestänyt kauan. Lönnrot näki eväidensä
  hupenevan päivä päivältä; hänen täytyi keksiä jokin muu eteenpäin
  pääsemisen keino. Tällä kertaa onni olikin suopeampi. Hämeenlinnan
  apteekkari L.J. Bjugg näet tarvitsi oppilasta apteekkiinsa ja
  tiedusteli kymnaasin rehtorilta, eikö lukiolaisten joukossa olisi
  halukasta tulijaa. Vähävarainen Lönnrot olikin heti valmis luopumaan
  lukion penkiltä, ja jo 9 p. huhtik. 1820 hän lähti kymnaasista uuteen
  toimeensa.
  Hämeenlinnan apteekissa nuorella Lönnrotilla oli aluksi paljon
  työtä, sillä ala oli hänelle aivan outo, ja musikaalinen proviisori
  antoi enimmät tehtävät uuden oppilaan huostaan. Kuitenkin tämä kohta
  perehtyi uuteenkin ammattiinsa ja jatkoi sen ohella opinnoitansakin.
  Öisin ja lomahetkin hän opiskeli latinaa, kreikkaa, algebraa ja
  kasvioppia, lukipa koko Sjögrenin paksun latinalais-ruotsalaisen
  sanakirjankin ulkomuistiin. Tehden tuttavuutta Hämeenlinnan
  koulupoikien kanssa hän luki yhdessä heidän rinnallaan ja m.m.
  kirjoitti Dahlin kreikkalaiseen lukemistoon käännöksen, joka kauan
  aikaa pysyi koululaisten hyvänä apuneuvona. Pysyäkseen öisin
  valveilla hän kuuluu sitoneen nuoralla jalkansa siten, että jalkaa
  rupesi puristamaan, jos sen omistaja sattui nukahtamaan. Myös jalkaan
  kiinnitetyllä tiukukellolla hän lienee pitänyt itseään hereillä.
  Lönnrot ei lukenut ainoasti koulukirjoja, vaan myös aikansa niukkaa
  suomalaista kirjallisuutta, Reinhold v. Beckerin etevästi toimittamia
  "Turun Viikko-Sanomia" ja J. Juteinin herättäviä lauluja ja
  kirjoituksia, jotka jo tällöin virittivät hänessä harrastusta Suomen
  kansan muinaisuuden ja kielen tutkimiseen ja tuntemiseen.
  Sanoma näin monipuolisesta rohtojen tekijästä ehti koulurehtori
  Henrik Långströmin kuuluville, joka itsekkin oli Karjalohjalta
  kotoisin. Hän huomasi Lönnrotin lahjat ja ryhtyi häntä opettamaan
  yksityisesti tunnin viikossa. Siten Lönnrotin opinnot saivat varman
  johdon, jota vailla ne, hajanaisina ja omavaraisina ollen, tuskin
  olisivat vieneet toivotuille perille. Näin kului Lönnrotin aika
  rohtojen teossa ja opinnoissa, kunnes sattuma tuli hänelle avuksi.
  Eräänä päivänä näet piirilääkäri Eerik Juhana Sabelli, apteekkarin
  lanko ja talon yläkerran asuja, piloillaan alkoi puhutella apteekin
  oppilaita latinaksi. Muiden oppilasten vastaukset olivat kehnoja,
  mutta Lönnrot puhui latinaa niin sulavasti, että ystävällisen
  piirilääkärin huomio heti kiintyi tähän kyvykkääsen nuorukaiseen.
  Yhdessä Långströmin kanssa hän ryhtyi pitämään huolta Lönnrotin
  opinnoista, jotka nyt vihdoin rohkenivat tähdätä yliopistoa kohti.
  Lönnrot oli sitoutunut olemaan Bjuggilla kuusi vuotta, mutta
  Sabelli ja Långström välittivät hänet vapaaksi apteekista, ja kesän
  v. 1822 Lönnrot vietti kotonaan lukemalla etupäässä Homerosta ja
  Virgiliusta ylioppilastutkintoon valmistuaksensa. Rehtori Långström
  antoi hänelle sitten syksyllä päästötodistuksen yliopistoon. Sabelli
  auttoi rahalainalla, ja eräs tuttava kauppapalvelija Juhana Vilhelm
  Lucander antoi hänelle matkarahoiksi 40 riksiä sanoen: "Ei sinun
  tarvitse pelätä että niinä karhuan, maksa milloin voit." Ja tietysti
  Lönnrot myöhemmin tunnollisesti suorittikin nämä lukuvelat. -- Näin
  evästettynä Lönnrot vihdoin lähti toivojensa päämaalia yliopistoa
  kohti, suoritti Turussa ylioppilastutkinnon ja lokakuun 10 p.
  1822 piirsi nimensä yliopiston nimikirjaan, mihin Runeberg oli
  kirjoittanut nimensä saman kuun 3:tena ja Snellman 5:tenä päivänä.
  -- Kolme köyhää nuorukaista siinä yht'aikaa pyrki tieteen kotiin,
  ja nämä kolme ne sitten kohosivat kansansa henkisiksi pylväiksi.
  Kaitselmuksen ohjaus siinäkin oli näkyvissä.
   * * * * *
  Elias Lönnrot oli siis vihdoin, terästettyään tarmoansa puutteen,
  kokemuksen ja ahkeran työn kovassa koulussa, päässyt tiedon
  lähteille, jonne hänen janoova henkensä oli jo lapsesta saakka
  hartaasti halannut. Hän oli nyt ylioppilas, mitä hän joku vuosi
  sitten tuskin oli uskaltanut unelmoidakaan. Tieteen avara maailma
  oli hänelle avoinna. Mutta yhäti sattui esteitä hänen tielleen.
  Kun Lönnrot hyvänä uusmaalaisena pyrki jäseneksi uusmaalaiseen
  ylioppilasosakuntaan -- siihen osakuntaan, joka nykyään viettää
  vuosijuhlansa hänen syntymäpäivänään ja Agricolan kuolinpäivänä --
  niin eräs vanhempi pikkusieluinen uusmaalainen, päälle päätteeksi
  teologi, vastusteli Lönnrotin jäseneksi ottamista, koska muka
  "kansakunnalle" -- kuten osakuntia siihen aikaan kutsuttiin --
  olisi alentavaa ottaa jäseneksi henkilöä, joka aikoinaan oli
  ollut toisen kansakunnan juoksupoikana. Silloin osakunnan arvoisa
  inspehtori, professori Törngren, huomautti osakunnalle, kuinka
  halpoja nekin toimet olivat olleet, joita pyhät apostolit aikoinaan
  olivat harjoittaneet. Vastustelija sai pitkän nenän, ja Lönnrot
  otettiin muitta mutkitta osakunnan yhteyteen.
  Mutta pahempiakin vastuksia oli nuorella ylioppilaalla edessä.
  Varattomana hänen täytyi kohta ajatella jotakin toimeentulon
  keinoa, joka samalla sallisi opintojen jatkamisen. Tavallisin keino
  siihen aikaan oli kotiopettajan työläs toimi, ja siihen Lönnrotkin
  pyrki turvautumaan. Sama oli Runebergin ja Snellmaninkin laita.