Bastiljin valloitus - 01

  
  BASTILJIN VALLOITUS
  Kirj.
  Alexandre Dumas
  Ranskankielestä suomentanut
  Jalmari Finne
  Alexandre Dumas'n historialliset romaanit VI
  
  
  
  Hämeenlinnassa,
  Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
  1918.
  
  
  SISÄLLYS:
   I. Lukija tutustuu tämän kertomuksen sankariin ja hänen
   syntymäseutuunsa.
   II. Todistetaan, että täti ei aina ole yhtä hyvä kuin äiti.
   III. Ange Pitou tätinsä luona.
   IV. Kuinka lausevirhe ja kahdeksan kielivirhettä saattaa
   vaikuttaa ihmisen elämään.
   V. Maalaisfilosofi.
   VI. Paimenelämää.
   VII. Todistetaan, että jos pitkät sääret ovat epämukavat
   tanssiaisiin, ne ovat sitä hyödyllisemmät juostessa.
   VIII. Miksi tummapukuinen mies oli mennyt taloon samaan
   aikaan kun molemmat poliisit.
   XIX. Matkalla Pariisiin.
   X. Mitä tapahtui perille tultaessa.
   XI. Heinäkuun 13 ja 14 päivän välinen yö.
   XII. Mitä tapahtui heinäkuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä.
   XIII. Kuningas on niin hyvä, kuningatar on niin hyvä.
   XIV. Ranskan kolme hallitusmahtia.
   XV. Kansan Mirabeau.
   XVI. Bastilji ja sen kuvernööri.
   XVII. Kukistunut suuruus.
   XVIII. Tohtori Gilbert.
   XIX. Kolmio.
   XX. Sebastien Gilbert.
   XXI. Rouva de Staël.
   XXII. Kuningas Ludvig XVI.
   XXIII. Kreivitär de Charny.
   XXIV. Kuninkaallista filosofiaa.
   XXV. Kuningattaren luona.
   XXVI. Kuninkaan illallinen heinäkuun 14 päivänä 1789.
   XXVII. Olivier de Charny.
   XXVIII. Aviomies ja rakastaja.
   XXIX. Kolmisin.
   XXX. Kuningas ja kuningatar.
  
  
  I
  LUKIJA TUTUSTUU TÄMÄN KERTOMUKSEN SANKARIIN JA HÄNEN SYNTYMÄSEUTUUNSA
  
  Picardien ja Soisonnaisin rajalla, siinä osassa kansallista maaperää,
  joka Ile-de-Francen nimisenä kuului muinaisten kuninkaittemme
  perintöalueeseen, keskellä puolikuun muotoista alaa, joka
  ulottuessaan etelästä pohjoiseen leviää viidenkymmenen tuhannen
  tynnyrinalan suuruiseen metsään, on Frans I:n ja Henrik II:n
  istuttaman tavattoman laajan puiston suojassa Villers-Cotteretsin
  pieni kaupunki. Tämä kaupunki on kuuluisa siitä, että siellä syntyi
  Charles Albert Demoustier; kertomuksemme alkaessa hän täällä
  kirjoitti, aikakautensa kauniiden naisten iloksi "Kirjeitä Emilielle
  jumalaistarustosta", joita kiihkeästi luettiin sitä mukaa kuin ne
  ilmestyivät.
  Lisätkäämme tämän pienen runollisen kaupungin mainetta, kaupungin,
  jolle sen pilkkaajat itsepintaisesti tahtovat antaa kauppalan nimen,
  vaikkakin siinä on kuninkaallinen linna ja kaksituhatta neljäsataa
  asukasta, lisätkäämme sen runollista mainetta sillä huomautuksella,
  että se on kahden penikulman [Ranskan penikulma oli noin
  puoliviidettä km. -- _Suom._] päässä Laferté-Milonista, missä syntyi
  Racine, ja kahdeksan penikulman päässä Château-Thierrystä, missä La
  Fontaine näki päivänvalon.
  Ottakaamme huomioon sekin, että "Britannicuksen" ja "Athalien"
  kirjoittajan äiti oli kotoisin Villers-Cotteretsista.
  Palatkaamme sen kuninkaalliseen linnaan ja kaupungin kahteentuhanteen
  neljäänsataan asukkaaseen.
  Kuninkaallisen linnan perusti Frans I, jonka vaakunan salamanterit
  vieläkin koristavat sitä, ja sen valmisti lopullisesti Henrik II,
  jonka nimikirjaimet näkee siellä liittyneinä Katarina di Medicin
  nimikirjaimiin ja Poitiersin Dianan kolmen puolikuun ympäröiminä.
  Kun linna oli tarjonnut suojansa ritarilliselle kuninkaalle ja
  hänen lemmikilleen Estampelle ja sitten Orleansin herttualle Ludvig
  Filipille ja kauniille madame de Montessonille, jäi se melkein
  asumattomaksi jo viimemainitun prinssin kuoltua, sillä hänen poikansa
  Filip, joka myöhemmin sai nimekseen Egalité ["Yhdenvertaisuus". Tämän
  nimen omaksumisella prinssi turvasi itseänsä vallankumousliikkeen
  nostattamalta ylimysvainolta, -- _Suom._], alensi sen prinssillisestä
  asunnosta yksinkertaiseksi metsästyslinnaksi.
  Tiedetään, että Villers-Cotteretsin linna ja metsä kuuluivat siihen
  lahjoitukseen, jonka Ludvig XIV antoi veljelleen, kun tämä, Anna
  Itävaltalaisen nuorempi poika, meni naimisiin kuningas Kaarle II:n
  sisaren, Englannin Henrietten kanssa.
  Mitä tulee noihin kahteentuhanteen neljäänsataan asukkaaseen, joista
  olemme luvanneet - antaa lukijoillemme tietoja, niin he esiintyivät
  -- samoin kuin kaikkialla muuallakin, missä on koolla kaksituhatta
  neljäsataa asukasta -- ryhmityksinä.
  1:ksi. Aatelisia, jotka viettivät kesänsä lähellä olevissa linnoissa
  ja talvensa Pariisissa, ja jotka matkiakseen prinssejä pitivät
  kaupungissa ainoastaan sellaista huoneistoa, johon poikettiin.
  2:ksi. Porvareita, joiden nähtiin, oli ilma millainen tahansa,
  lähtevän asunnostaan sateenvarjo kainalossa mennäkseen joka päivä
  kävelemään leveälle kaivannolle asti, joka erotti puiston metsästä.
  Tämä kaivanto oli noin neljännespenikulman päässä kaupungista, ja
  se oli saanut nimekseen Haha, ehkä sen vuoksi, että tämä huudahdus
  pääsi hengenahdistusta sairastavien asukkaitten povesta heidän
  huomatessaan, etteivät he olleet liikoja hengästyneet käveltyään näin
  pitkän matkan.
  3:ksi. Työväkeä, joka raatoi kaiken viikkoa, eikä voinut muulloin
  kuin sunnuntaisin lähteä tuolle kävelylle, josta varakkaammat
  kansalaiset saivat nauttia joka päivä.
  4:ksi. Muutamia kurjia köyhiä olentoja, joilla ei ollut edes vapaata
  sunnuntaita; palveltuaan viikon kuusi päivää aatelisia, porvareita
  tai käsityöläisiä he menivät seitsemäntenä päivänä tuuheaan metsään
  kokoamaan kuivuneita puita tai oksia, jotka myrsky, tuo metsien
  viikatemies, jolle tammetkin olivat vain kuin korsia, oli heitellyt
  prinssin suurenmoisiin lahjoitusmaihin kuuluvaan tummaan ja kosteaan
  metsään.
  Jos Villers Cotterets (_Villerii ad Cotiam-Retiase_) [Kuvattu
  pikkukaupunki on Dumas'n syntymäseutu, jota hän vanhojen muistojen
  vallassa mielellään esittelee teoksissaan. -- _Suom._] olisi
  onnettomuudekseen ollut niin kuuluisa kaupunki, että muinaistutkijat
  olisivat seuranneet sen kehitysjaksoja kylästä kauppalaksi ja
  kauppalasta kaupungiksi, joka viimemainittu aste oli riidanalainen,
  niinkuin olemme maininneet, niin he varmaankin olisivat tehneet
  sen huomion, että kylä oli alussa kaksi riviä asumuksia molemmin
  puolin sitä tietä, joka johtaa Pariisista Soissonsiin. Sitten he
  olisivat lisänneet, että kun kylä oli kauniin metsän laidassa,
  oli sinne tullut lisää asukkaita, uusia teitä oli tehty johtamaan
  niihin paikkoihin, joiden kanssa kylän täytyi olla yhteydessä,
  päättyen paikkaan, joka luonnollisesti muuttui keskustaksi ja jolle
  annettiin nimeksi Tori, avoin tila, jonka ympärille olivat nousseet
  kauppalaksi muuttuneen kylän kauneimmat rakennukset. Tämän torin
  keskellä on nykyään suihkulähde, jota koristaa neljä aurinkokelloa.
  Muinaistutkijat olisivat myös määränneet ajan, milloin vaatimattoman
  kirkon viereen alkoivat nousta tuon avaran linnan muurit, joka oli
  tulos kuninkaan viimeisestä oikusta. Tämä linna oli alkujaan vuoroin
  kuninkaallisena ja prinssillisenä asumuksena, kunnes se meidän
  päivinämme on muutettu Seinen prefektikunnan synkäksi ja rumaksi
  köyhäinhuoneeksi.
  Mutta siihen aikaan, jolloin kertomuksemme alkaa, eivät
  kuninkaalliset asumukset, vaikka olivatkin jo ränsistyneet, olleet
  vielä vaipuneet niin syvälle kuin meidän päivinämme, ja vaikka
  linnassa ei enää asunutkaan prinssi, niin eivät siellä vielä
  majailleet ainakaan kerjäläiset. Se oli yksinkertaisesti tyhjillään,
  siellä asuivat vain ne henkilöt, jotka olivat sen hoitamiseksi
  välttämättömiä; näiden joukossa mainittakoon portinvartija,
  palomestari ja kappalainen. Tämän tavattoman suuren rakennuksen
  ikkunoista oli osa puistoon, osa eräälle toiselle torille päin,
  jota ylväästi sanottiin linnatoriksi; ne olivat suljetut, ja tämä
  seikka teki elottoman näköiseksi torin, jonka toisessa laidassa
  sijaitsevasta rakennuksesta lukija kai sallii meidän lausua muutamia
  sanoja.
  Se oli pieni rakennus, josta ei näkynyt muuta kuin takimmainen osa.
  Mutta niinkuin muutamissa henkilöissäkin on asian laita, oli tässäkin
  selkäpuoli edullisin. Rakennuksen julkisivussa joka oli kaupungin
  valtaväylän, Soissons-kadun puolella, oli kömpelökaarinen portti,
  joka oli kahdeksantoista tuntia vuorokaudesta tiukasti suljettuna,
  mutta rakennuksen vastakkainen puoli teki iloisen ja miellyttävän
  vaikutuksen. Tämä johtui siitä, että sillä puolella oli puutarha,
  ja sen muurien ylitse kohosivat kirsikka-, omena- ja päärynäpuiden
  latvat, ja pienen, puutarhasta torille johtavan portin molemmin
  puolin oli kaksi vuosisatoja vanhaa akaasiaa, jotka levittivät
  tuuheat oksansa muurin yli ja keväisin siroittivat laajan alueen
  täyteen tuoksuvia kukkia.
  Tämä talo kuului linnan kappalaiselle. Hän hoiti virkaansa
  ruhtinaallisessa kirkossa, missä joka sunnuntai luettiin messu,
  vaikka linnassa ei ketään asunutkaan. Hänellä oli lisäksi pieni
  eläke, johon oli liitetty erikoisena suosionosoituksena kaksi
  opintorahaa: toinen Plessisin kouluja varten, toinen Soissonsin
  seminaaria varten. Ymmärtäähän, että Orléansin suku kustansi nämä
  opintorahat; seminaarirahaston oli perustanut sijaishallitsijan poika
  ja koulurahaston prinssin isä. Lasten vanhemmat panivat erikoisesti
  huomionsa näihin apurahoihin, ja oppilaat joutuivat niiden vuoksi
  epätoivoon, sillä he saivat niiden tähden kirjoittaa ylimääräisiä
  aineita joka torstai.
  Oli torstai heinäkuussa 1789; päivä oli jokseenkin synkkä, sillä
  myrskyinen tuuli puhalsi lännestä itään, riisti äsken mainitsemiltani
  akaasioilta niiden keväisen, puhtaan puvun ja lennätteli kesän
  ensimmäisen helteen jo kellastamia pikku lehtiä. Oli kauan aikaa
  aivan hiljaista, kuului vain, kuinka kuivat lehdet kahisivat pitkin
  toria ja varpunen visersi ahdistellessaan pitkin maata kärpäsiä, kun
  kaupungin teräväkärkisen, kiviliuskoilla katetun kirkontornin kello
  löi yksitoista.
  Heti kaikui hurraahuuto, niin voimakas kuin sen olisi karjaissut
  kokonainen ulaanirykmentti, ja sitä seurasi kohina, joka muistutti
  virran syöksymistä kalliolta kalliolle. Molempien akaasioiden välissä
  oleva portti aukeni tai oikeammin sanoen paukahti selälleen, ja siitä
  säntäsi lapsilauma, joka virtasi torille, missä heti nähtiin viisi
  kuusilloista ja meluavaa ryhmää; yksi oli kehänä, jonka sisällä
  pyöritettiin hyrriä, toinen hyppäsi ruutua, piirrettyään neliöt
  liidulla maahan, kolmas ryhmä kaivoi säännöllisen välimatkan päähän
  kuoppia, joihin pysähtyessään pallot tuottivat voiton tai tappion
  niille, jotka olivat palloja heittäneet.
  Sillä välin kun nämä pelaavat koululaiset, joille torin varrella
  asuvat naapurit olivat antaneet heittiöiden arvonimen, ja joiden
  vaatteiden polvet olivat kuluneet ja takkien kyynärpäissä oli
  reikiä, pysähtyivät torille, sillaikaa ne oppilaat, joita kiitettiin
  siivoiksi ja jotka akkojen puheitten mukaan olivat vanhempainsa
  ilo ja ylpeys, erottautuivat suuresta joukosta ja astelivat vasu
  kainalossa niin hitaasti, että arvasi heidän kaihomielin jättävän
  toisten leikit, kotiaan kohden, missä heitä odotti leivos tai namu
  palkaksi siitä, että he olivat luopuneet torille jääneiden iloista.
  Näiden takit oli melkein ehjät ja heidän housunsa tavallisesti
  moitteettomassa asussa, mikä seikka yhdessä heidän siivoutensa
  kanssa herätti pilkanhalua jopa vihaakin huonommin puetuissa ja
  kasvatetuissa koulutovereissa.
  Lukuunottamatta näitä kahta lajia oppilaita, joita olemme sanoneet
  pelaaviksi ja siivoiksi oppilaiksi, oli kolmaskin ryhmä, jota
  nimitämme laiskoiksi oppilaiksi. He eivät juuri milloinkaan lähteneet
  toisten kanssa torille pelaamaan eivätkä kulkeneet kotiaankaan,
  koska tämä onneton ryhmä oli melkein aina joutunut "istumaan". Tämä
  merkitsee sitä, että sillä välin kun heidän toverinsa suoritettuaan
  käännökset ja kirjoitukset pyörittivät hyrriään tai mutustelivat
  leivoksiaan, he saivat jäädä koulupenkeilleen tai pulpettiensa ääreen
  suorittaakseen välitunneilla kirjoitukset ja käännökset, joita
  eivät oppituntien aikana olleet saaneet valmiiksi -- ellei heidän
  syyllisyytensä ollut niin suuri, että saivat maistaa raippaa, vitsaa
  tai tukistusta.
  Jos olisi kulkenut sitä tietä, jota myöten oppilaat lähtivät
  koulustaan, päinvastaiseen suuntaan, olisi ensiksikin joutunut
  tielle, joka vei hedelmäpuutarhan ohitse, päättyäkseen suureen
  pihaan, missä väliaikoina oleskeltiin. Jos olisi tullut tähän
  pihaan, olisi kuullut voimakkaan ja pontevan äänen portaiden
  yläpäästä ja nähnyt koulupojan, joka meidän on puolueettomana
  historioitsijana pakko sijoittaa kolmanteen, siis laiskojen luokkaan,
  rientävän portaita alas, heiluttaen hartioitaan samalla tapaa kuin
  aasit tekevät heittäessään ratsastajan selästään tai koulupojat
  karkoittaakseen patukan kirvelyn.
  "Sinä senkin pakana, senkin kirottu!" huusi ääni, "senkin käärme,
  mene tiehesi, lähde pois! _Vade! Vade!_ [Mene! Mene! -- _Suom._]
  Muista, että olen kolmen vuoden ajan ollut kärsivällinen, mutta
  että on olemassa vintiöitä, jotka saisivat taivaallisen isänkin
  kärsivällisyyden loppumaan. Nyt tämä saa jo loppua, kokonaan loppua.
  Ota oravasi, ota sammakkosi, ota sisiliskosi, ota silkkimatosi,
  ota kuoriaisesi ja palaa tätisi luo, palaa setäsi luo, jos sinulla
  sellainen on, mene vaikka hiiteen, kunhan vain en enää joudu sinua
  näkemään! _Vade! Vade!_"
  "Hyvä herra Fortier, antakaa minulle anteeksi", kuului portailta
  rukoileva ääni. "Kannattaako teidän kiivastua yhden pienen lausevian
  ja muutaman kielivirheen tähden, joiksi niitä sanotte!"
  "Kolme lausevikaa ja seitsemän kielivirhettä kaksikymmentäviisi riviä
  pitkässä kirjoituksessa!" huusi yhä kiivaammin äreä ääni.
  "Sattui sillä tavoin tänään, herra apotti, tunnustan sen kyllä, mutta
  torstai on aina onnettomuuspäiväni. Jos huomenna kirjoitukseni olisi
  hyvä, niin ettekö antaisi anteeksi tämänpäiväistä huonoa onneani?
  Ettekö antaisi, herra apotti?"
  "Kolmena vuotena olet aina ainekirjoituspäivänä vastannut minulle
  samalla lailla, senkin laiskuri! Ja tutkinto on määrätty marraskuun
  ensimmäiseksi päiväksi, ja minä olen tätisi Angéliquen pyynnöstä
  asettanut sinut ehdokkaaksi Soissonin vapaaksi tullutta opintorahaa
  varten. Aivanhan häpeisin silmät päästäni, kun näkisin oppilaani
  tulevan hyljätyksi ja kuulisin julistettavan: Ange Pitou on aasi,
  _Angelus Pitovius asinus est_."
  Rientäkäämme sanomaan, jotta lukijan mielenkiinto oikealla tavalla
  kohdistuisi häneen, että Ange Pitou, jonka nimen apotti näin oivalla
  tavalla käänsi latinankieliseksi, on tämän kertomuksen päähenkilö.
  "Hyvä herra Fortier, rakas opettaja!" vastasi oppilas epätoivoissaan.
  "Minäkö sinun opettajasi!" kiivaili apotti suuttuneena tällaisesta
  nimityksestä. "Jumalan kiitos, en ole enää sinun opettajasi yhtä
  vähän kuin sinäkään olet oppilaani. Minä hylkään sinut, en tunne
  sinua enää. Soisin, etten koskaan olisi sinua nähnyt. Kiellän sinua
  mainitsemasta nimeäni, edes tervehtimästäkään. _Retro_, onneton,
  _retro_!" [Poistu! -- _Suom._]
  "Herra apotti", jatkoi Pitou-poloinen, joka näytti koettavan kaikin
  tavoin olla joutumatta riitoihin opettajansa kanssa, "herra apotti,
  minä rukoilen, älkää lakatko suosimasta minua yhden puutteellisen
  ainekirjoituksen vuoksi."
  "Ahaa", sanoi apotti, joka oli joutunut suunniltaan kuullessaan
  tämän viimeisen rukouksen ja tullen neljä askelmaa alaspäin, Ange
  Pitoun samalla kertaa peräytyessä portaiden neljä viimeistä askelmaa
  pihalle, "ahaa, sinä turvaudut logiikkaan, kun et osaa ainetta
  kirjoittaa! Sinä koettelet, kuinka pitkälle kärsivällisyyteni menee,
  kun et osaa erottaa laatusanaa teonsanasta!"
  "Herra apotti, tehän olette ollut minulle niin hyvä", vastasi
  kielivirheitten tekijä, "teidän ei tarvitse muuta kuin virkkaa sana
  piispalle, joka kuulustelee meitä."
  "Minäkö, onneton, valehtelisin vastoin omaatuntoani!"
  "Siinä tekisitte hyväntyön, herra apotti, ja Jumala antaisi sen
  teille anteeksi."
  "Ei koskaan, ei koskaan!"
  "Ja kukapa tietää, ehkä tutkijat eivät olekaan minun suhteeni sen
  ankarampia kuin rintaveljeni Sebastien Gilbertin suhteen kun hän
  viime vuonna kilpaili Pariisin opintorahasta. Hän se vasta tekikin
  kielivirheitä. Luojan kiitos, vaikka oli vasta kolmentoista vanha ja
  minä olen jo seitsemäntoista."
  "Tämä on toden totta typerää", päivitteli apotti astuessaan portaita
  alas ja tullen vuorostaan näkyviin patukka kädessään, Pitoun pitäessä
  itsensä ja opettajan välillä saman etäisyyden. "Niin, minä sanon,
  että tämä on typerää", lisäsi hän pannen käsivartensa ristiin ja
  katsoen yrmeästi oppilaaseensa. "Tämä on siis tulos dialektiikan
  opetuksesta! Senkin pässinpää, näinkö sinä muistat säännön: _Noti
  minora, loqui majora volens_. Juuri sen vuoksi, että Gilbert oli
  sinua nuorempi, annetaan neljäntoista vanhalle anteeksi enemmän kuin
  sinulle, kahdeksantoistavuotiaalle tyhmeliinille."
  "Aivan oikein, ja senkin vuoksi, että hänen isänsä on herra Honoré
  Gilbert, joka saa vuotuisia korkoja maa-alueistaan yksistään
  Pilleleuxin tasangolla kahdeksantoista tuhatta livreä", vahtasi
  järkeilevä poika surkealla äänellä.
  Apotti Fortier katsoi Pitouhun suu supussa ja otsaa rypistäen.
  "Nyt et ole yhtä typerä kuin äsken", mutisi hän oltuaan hetken vaiti
  ja tarkasteltuaan poikaa... "Mutta tämä on vain todenmukaista eikä
  todistettua. _Species, non autem corpus_."
  "Jospa olisin sellaisen miehen poika, jolla on kahdeksantoista
  tuhannen markan vuotuiset korkotulot!" jatkoi Ange Pitou huomattuaan
  vastauksensa vaikuttaneen opettajaan.
  "Mutta sitä et ole. Sensijaan olet vähätietoinen, niinkuin se
  houkkio, josta Juvenalis puhuu; lause on pakanallinen" -- apotti
  teki ristinmerkin -- "mutta yhtä kaikki sattuva. _Arcadius juvenis_.
  Voinpa lyödä vetoa, ettet edes tiedä, mitä merkitsee _Arcadius_?"
  "Totta kai, arkadialainen", vastasi Ange Pitou suoristaen ylpeänä
  vartalonsa.
  "Mitä muuta vielä?"
  "Mitäkö muuta?"
  "Arkadia oli seutu, missä oli paljon aaseja, ja muinaisaikoina
  merkitsi _asinus_ samaa kuin _stultus."_
  "En ole tahtonut selittää asioita sillä tavalla", vastasi Pitou,
  "sillä en voinut uskoa, että arvoisan opettajani vakava mieli
  alistuisi ivaan."
  Apotti Fortier katsoi häneen toistamiseen yhtä tiukasti kuin äskenkin.
  "Kautta kunniani", mutisi hän hiukan heltyen kuullessaan oppilaansa
  imartelevan lauseen, "toisinaan voisi uskoa, ettei tuo taulapää
  olekaan niin typerä kuin miltä hän näyttää."
  "Hyvä herra apotti", sanoi Pitou, joka ei tosin ollut kuullut
  opettajansa sanoja, mutta oli hämmästyksekseen huomannut armeliaan
  ilmeen palanneen opettajansa kasvoille, "antakaa minulle anteeksi,
  niin saatte nähdä, kuinka kauniin ainekirjoituksen laadin huomenna."
  "Olkoon niin", sanoi apotti pistäen välirauhan merkiksi patukan
  vyöhönsä ja lähestyen Pitouta, joka opettajansa rauhaa harrastavan
  liikkeen huomatessaan jäi paikalleen.
  "Oi, kiitos, kiitos!" huudahti oppilas.
  "Odotahan vielä, äläkä heti paikalla kiitä. Minä annan sinulle
  anteeksi, mutta yhdellä ehdolla."
  Pitou painoi päänsä kumaraan, ja koska kaikki riippui apotin
  mielisuosiosta, odotti hän alistuvaisena.
  "Nimittäin että vastaat virheettömästi sinulle tekemääni kysymykseen."
  "Latinaksiko?" kysyi Pitou levottomana.
  "_Latine_", vahvisti opettaja.
  Pitou huokasi syvään.
  Syntyi hetkisen kestävä vaitiolo, jona aikana linnan torilla
  leikkivien koululaisten iloiset huudot kuuluivat Ange Pitoun korviin.
  Hän huokasi toistamiseen vielä syvempään.
  "_Quid virtus? Quid religio_?" kysyi apotti.
  Nämä opettajan ponnekkaasti lausumat sanat kaikuivat Pitou-raukan
  korvissa kuin tuomiopäivän enkelin torventoitotus. Hänen silmänsä
  himmenivät, ja sinä hetkenä hän pinnistäessään ajatuksiansa käsitti,
  että ihminen voi tulla hulluksi.
  Mutta vaikka tämä aivotoiminta olikin hyvin voimakas, ei se
  johdattanut mihinkään tulokseen, ja vastaus viipyi tavattoman kauan.
  Kuului pitkällinen tohiseva ääni, kun kysyjä hitaasti veti nuuskaa
  nenäänsä.
  Pitou huomasi, että hänen täytyi kiiruhtaa loppuun.
  "_Nescio_", sanoi hän, toivoen saavansa tietämättömyytensä anteeksi
  tunnustaessaan sen latinankielellä.
  "Etkö tiedä mitä on hyve!" huudahti apotti tukehtumaisillaan
  raivosta. "Etkö tiedä, mitä on uskonto!"
  "Kyllä minä siihen osaan vastata", sanoi Ange, "mutta en latinaksi."
  "Mene siis Arkadiaan, _juvenis!_ Kaikki on meidän välillämme
  loppunut, senkin epatto!"
  Pitou oli niin masentunut, ettei osannut paeta, vaikka apotti veti
  patukan vyöstänsä yhtä arvokkaasti kuin sotapäällikkö paljastaisi
  miekan huotrasta taistelun alkaessa.
  "Mutta miten minun sitten käy?" kysyi poikaparka käsiensä riippuessa
  hervottomina. "Miten minun sitten käy, ellen pääsekään seminaariin?"
  "Käyköön kuinka tahansa, se on minusta, hitto vieköön, yhdentekevää."
  Kunnon apotti oli niin kiukuissaan, että melkein kirosi.
  "Mutta ettekö siis tiedä, että tätini jo täydesti uskoo näkevänsä
  minut pappina."
  "Siinä tapauksessa hän saa tietää, ettet kelpaa valmistautumaan edes
  suntioksi."
  "Mutta, herra Fortier..."
  "Minä käsken sinua lähtemään; _limina linguae_."
  "Olkoon siis niin!" sanoi Pitou kuin mies, joka tekee tuskallisen
  päätöksen, mutta tekee sen kuitenkin. "Saanko viedä mukanani
  pulpettini?" kysyi hän toivoen, että sinä väliaikana apotin sydän
  ennättäisi lauhtua hellemmäksi.
  "Tietysti", lupasi apotti. "Ja kaikki, mitä se sisällänsä pitää."
  Pitou nousi surkeana portaita ylös, sillä luokkahuone oli toisessa
  kerroksessa. Hän tuli huoneeseen, missä noin neljäkymmentä oppilasta
  oli ollut tekevinään työtä ison pöydän ääressä, kohotti varovaisesti
  pulpettinsa kantta, nähdäkseen olivatko kaikki hänen hoidokkinsa
  tallella. Hän tarttui pulpettiinsa huolellisesti, suojellakseen
  vaalimiansa eläviä, ja läksi hitaasti astelemaan käytävää pitkin.
  Portaiden ylipäässä odotti apotti Fortier käsi ojolla näyttäen
  patukalla portaita kohti.
  Hänen täytyi mennä tästä vaarallisesta ahtaasta paikasta. Ange
  kyyristyi niin pieneksi ja nöyräksi kuin mahdollista. Se ei estänyt,
  että hän sai viimeisen läimäyksen siitä aseesta, jonka avulla
  apotti Fortier oli kasvattanut parhaimmat oppilaansa. Vaikka sitä
  oli käytetty Ange Pitoun suhteen enemmän ja voimakkaammin kuin
  toisten, ei se hänessä ollut saanut aikaan kovinkaan kehuttavia
  tuloksia, kuten olemme huomanneet. Ange Pitoun kuivatessa viimeisen
  kyynelen silmästään ja astellessa Pleuxin kaupunginosaa kohden,
  missä hänen tätinsä asui, puhukaamme hiukan hänen ulkomuodostaan ja
  menneisyydestään.
  
  
  II
  TODISTETAAN, ETTÄ TÄTI EI AINA OLE YHTÄ HYVÄ KUIN ÄITI
  
  Louis-Ange Pitoun oli, niinkuin hän keskustelussaan apotti Fortierin
  kanssa oli maininnut, kertomuksemme alussa seitsemäntoista ja puolen
  vuoden vanha. Hän oli pitkä ja laiha poika, jolla oli keltainen
  tukka, punaiset posket ja taivaansiniset silmät. Tuore ja viaton
  nuoruus hehkui hänen suurehkon suunsa huulilla, ja kun hän ne avasi
  oikein selälleen, näkivät kaikki ne, joiden kanssa hän joutui
  syömään, kaksi riviä isoja, perin kirkkaita hampaita. Pitkien,
  luisevien käsivarsien päässä oli lujarakenteiset kourat, jyhkeät
  kuin kurikat. Sääret olivat hiukan köyrät, polvesta pikkulapsen
  pään kokoiset, ja näkyivät selvästi tiukkojen mustien housujen
  läpi. Jalat olivat isot, mutta kuitenkin mukavasti saaneet sijansa
  vasikannahkakengissä, jotka punersivat paljosta käyttämisestä. Hänen
  yllään oli ruskeasta palttinasta tehty mekko, joka oli puoliksi
  takki, puoliksi pusero. Tällaiselta näytti puolueettomasti ja
  tarkalleen kuvattuna apotti Fortierin entinen oppilas.
  Nyt meidän on vielä kuvattava hänen luonnettansa.
  Ange Pitou jäi orvoksi kahdentoista ikäisenä; silloin hän
  onnettomuudekseen menetti äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli. Isä
  oli kuollut ennen kuin poika vielä oikein pystyi ajattelemaankaan,
  ja kun äiti-raukka jumaloi Ange Pitouta, sai tämä tehdä oman
  mielensä mukaan kaikessa. Täten oli hänen ruumiillinen kehityksensä
  ollut oivallinen, mutta henkinen puoli oli saanut jäädä syrjään.
  Ollen syntynyt kauniissa Haramontin kylässä, penikulman päässä
  kaupungista, metsän keskellä, hän heti ensimmäisillä retkillään alkoi
  tutkistella kotiseutunsa metsää ja käydä sotaa siellä asustavia
  eläimiä vastaan. Kun hänen lahjansa täten olivat kohdistuneet
  yhteen ainoaan suuntaan oli Ange Pitou kymmenen vanhana erinomainen
  salakyttä ja ensiluokkainen linnunpyytäjä. Ja tämän kaiken hän
  oli oppinut itsestään kenenkään opastamatta, ohjaajanaan vain se
  oma voima ja vaisto, jonka luonto antaa metsän keskellä asuvalle
  ja joka ominaisuus näyttää olevan osa siitä lahjasta, jonka se
  antaa eläimille. Senvuoksi hän tiesikin kaikki hirvien ja jänisten
  kulkutiet. Kolmen penikulman laajuudelta hän tunsi jokaisen
  suosilmän, ja kaikkialla näkyi hänen käyräpuukkonsa jälkiä, kun hän
  oli taitellut sopivia oksia pyydyksiään varten. Taukoamatta ollen
  näissä erikoisissa puuhissa hän oli kehittynyt ylen eteväksi omalla
  alallaan.
  Kun hänellä oli pitkät käsivarret ja vahvat polvet, joiden avulla
  hän jaksoi kiivetä paksuimpiakin runkoja myöten, kapusi hän
  korkeimpiinkin puihin etsimään linnunpesiä niin nokkelasti ja
  varmasti, että toverit häntä ihailivat, ja jos hän olisi asunut
  lähempänä päiväntasaajaa, niin apinat olisivat häntä kunnioittaneet
  sen taidon vuoksi, jonka hän oli saavuttanut erikoisessa
  linnunmetsästyksessä, joka aikuisiakin suuresti miellyttää.
  Metsästäjä houkuttelee linnut ansoilla varustettuun puuhun ja
  matkii äänellä närhiä tai huuhkajaa, joita muu lintumaailma yleensä
  kovasti vihaa. Jokainen rastas, tiainen, sirkku lentää kiiruimman
  kautta nokkiakseen höyhenen vihollisestaan ja useimmissa tapauksissa
  paneekin oman henkensä vaaraan. Pitoun toverit käyttivät oikeata
  huuhkajaa tai närhiä tai erikoista pilliä, jonka avulla voivat
  mitenkuten matkia näiden lintujen ääntä. Mutta Pitou halveksi näitä
  keinoja ja tällaisia valmisteluja. Hän turvautui omiin keinoihinsa
  ja viritti ansan käyttäen luonnonlahjojaan. Suullaan hän matki noita
  huutoja, joiden avulla hän houkutteli toiset linnut, jopa samaan
  lajiinkin kuuluvat, ne kun pettyivät kuullessaan nämä huudot, sillä
  ne olivat siksi hyvin matkittuja.
  Suolla pyydystäessään Pitou käytti "aasinsiltaa", ja epäilemättä hän
  olisi kokonaan halveksinut tämän taiteellista valmistamista, ellei
  se pyydyksenä olisi tuottanut runsaasti. Vaikka hän halveksikin
  tätä liian helppoa metsästystapaa, eivät kuitenkaan etevimmätkään
  pyydystäjät osanneet yhtä hyvin kuin hän peittää ruohoilla liian
  suurta lammikkoa, kunnes se oli vireessä, kuten metsästäjänkielellä
  sanotaan. Kukaan ei osannut Pitoun tavoin asettaa ansaansa sellaiseen
  kaltevaan asemaan, ettei viekkainkaan lintu päässyt juomaan sen
  ylitse tai alitse. Eikä kellään ollut niin varmaa kättä eikä niin
  tarkkaa silmää kaataessaan risiiniöljyä ja liimaa yhteen, jotta siten
  syntyvä pyydystysliima ei tullut liian veteläksi tai liian tahmeaksi.
  Kun ihmistä arvostellaan hänen lahjojensa perusteella, muuttuu tämä
  arvonanto sen mukaan, missä kulloinkin ollaan. Haramontin kylässä,
  talonpoikien keskuudessa, jotka olivat tottuneet saamaan enemmän
  kuin puolet elinkeinoistaan suorastaan luonnolta ja vaistomaisesti
  vihasivat sivistystä, nautti Pitou siksi suurta kunnioitusta, että
  äiti ei voinut ajatellakaan poikansa joutuneen väärille teille ja
  oivaltaa, että suurilla rahasummilla hankittava kasvatus ei ollut
  samaa, jonka Pitou kaikesta koulutuksesta vapaana itse hankki
  itselleen.
  Mutta kun tämä kunnon nainen sairastui, kun hän tunsi kuoleman
  saapuvan, kun hän käsitti jättävänsä lapsensa yksinään maailmaan,
  silloin hän alkoi epäillä ja rupesi etsimään tukea vastaiselle
  orvolle. Hän muisti silloin, että kymmenen vuotta aikaisemmin
  oli muuan nuori mies keskellä yötä kolkuttanut hänen ovelleen
  sylissään vastasyntynyt lapsi, jonka hoitamista varten hän jätti
  jokseenkin suuren rahamäärän, ja toinen vieläkin suurempi oli
  uskottu Villers-Cotteretsissa asuvan asianajajan huostaan. Tästä
  salaperäisestä nuoresta miehestä hän ei alussa tiennyt mitään nimitä
  kuin että hänen nimensä oli Gilbert. Mutta kolme vuotta sitten hän
  näki tämän saman miehen uudelleen ilmestyvän. Silloin hän oli noin
  kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanha mies, jonka käytös oli jäykkä,