Anna Hallman: 3-näytöksinen perhekuvaus - 1

  
  ANNA HALLMAN
  3-näytöksinen perhekuvaus
  
  Kirj.
  KUSTAA WILKUNA
  
  Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1922.
  
  HENKILÖT:
   HERRA HALLMAN, entinen tehtailija.
   ROUVA HALLMAN, hänen vaimonsa.
   ANNA HALLMAN, heidän tyttärensä.
   HERRA EKMAN, apteekkari.
   SOHVI, Hallmanien vanha perhepalvelija.
  
  
  ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
  
  Vaatimattomasti, mutta aistikkaasti kalustettu sali. Perällä kaksi
  ikkunaa. Niiden edessä pitkä, valkoiseksi maalattu pinnasohva kulunein
  kultauksin. Sohvan edessä pöytä ja muutamia tuoleja samaa tyyliä.
  Oikeassa peränurkassa vanhanaikainen, kahden istuttava keinutuoli.
  Siellä täällä muutamia kasveja ja seinillä joitakin muotokuvia.
  Vasemmalla kaksi ovea, joiden välissä uuni. Oikealla yksi ovi.
  Etummainen vasemmanpuolisista ovista auki, toiset kiinni.
  Oikeanpuoleinen ikkuna auki.
  ROUVA HALLMAN, täyteläinen, harmaatukkainen nainen, silmälasit
  nenällään, istuu sohvankulmassa ja parsii sukkia. Hänen edessään
  pöydällä käsityökori ja vieressään kasa sukkia.
  Vasemmalta kuuluu keittiöastiain kalinaa.
  ROUVA HALLMAN (puhuen koroitetulla äänellä vasemmalle). Sohvi! Onko
  Sohvi siellä?
  SOHVI (vasemmalta). Mitä niin?
  ROUVA HALLMAN. Sohvipa kurkistaa keittiön akkunasta, joko Anna ja
  apteekkari palaavat järveltä.
  SOHVI (hetken kuluttua). Hui hai! Ei näy jälkeäkään. Taikka --
  malttakaas, tuolla taitaa apteekkarin vene olla -- tuolla saaren
  rannassa. Niin onkin -- ja ne ovat itse menneet saareen.
  ROUVA HALLMAN. Olisivat joutuneet sieltä kahville. Ja kohtahan Annan on
  aika mennä postikonttoriinkin.
  SOHVI (yhä vasemmalta). Kyllähän meidän neiti virastaan huolen pitää.
  Ja kahvi pysyy kyllä tuossa hellalla lämpimänä. Mutta jos rouva haluaa,
  niin minä tuon jo rouvalle ja patruunalle.
  ROUVA HALLMAN. No jospa Sohvi tuo meille kupin.
   (Vasemmalta kuuluu kahvikuppien kalinaa, minkä jälkeen Sohvi,
   noin viisikymmenvuotias, täyteläinen, vasenta jalkaansa hiukan
   ontuva nainen, tulee kahvitarjotinta kantaen esille).
  SOHVI (asettaen tarjottimen pöydälle). Jopahan ne nyt vastakihlatut
  malttavat niin lentämällä sieltä palata, varsinkin tällaisena päivänä.
  Kun ilmakin on kuin maitovelliä.
  ROUVA HALLMAN. Niin, nythän se vasta oikein keväältä tuntuu.
  SOHVI. Mutta arvaako rouva, mitä minä äsken ajattelin, kun näin niiden
  menevän rantaan?
  ROUVA HALLMAN. No mitä Sohvi sitten ajatteli?
  SOHVI. Ajattelin vain, että liika hyvän rouvan tuo apteekkari saa
  meidän neidistä.
  ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka Sohvi nyt sellaista! Eikö apteekkari ole
  hyvä mies?
  SOHVI. Miksei, onhan se hieno mies ja taitaa rikaskin olla ja onhan se
  minunlaisellenikin niin höyli, mutta sittenkin minusta tuntuu, että
  Anna-neidin olisi pitänyt saada vieläkin parempi. Sanoinhan minä jo
  neidin ollessa pikku tyttönen -- eikös rouva muista? -- että siitä
  tulee professorin tai senaattorin rouva.
  ROUVA HALLMAN (hymyillen). Niin, Sohvihan on aina ollut niin kiintynyt
  Annaan. (Ottaen kahvia) Mutta Sohvipa käskee pappaakin kahville.
  SOHVI (raottaen varovasti oikeanpuolista ovea). Patruuna on hyvä ja
  tulee juomaan kahvia.
  HERRA HALLMAN (oikealta). Ihan heti.
  SOHVI (painaen oven jälleen kiinni ja alentaen ääntänsä). Mitä ihmeessä
  tuo patruuna nykyään niin ahkerasti kirjoittelee?
  ROUVA HALLMAN. Hän piirustaa. Jotakin konetta.
  SOHVI. Yhyy. Sillä on ajatukset aina niissä tehtaissa ja koneissa.
  Mutta eiköhän olisi patruunan sydänvialle parempi, että hän tällaisena
  päivänä lepäisi tuolla ulkona päiväpaisteessa. (Menee vasemmalle, mutta
  pysähtyy ovelle.) Mutta mitäs minun pitikään sanoa? Niin, päivällisen
  laittoon olisi tarvittu siirappia, mutta se on lopussa. Ja vehnäjauhot
  ovat myöskin vähissä.
  ROUVA HALLMAN (tehden levottoman eleen). Täytyy hakea kaupasta.
  Vastakirjahan on kai siellä ruokasalissa.
  SOHVI (viivytellen). Mutta -- kauppias sanoi viime kerralla, että
  laskuun ei anneta, ennenkuin entiset ostokset on maksettu.
  ROUVA HALLMAN (kyyneliä vastaan taistellen). Täytyy kai sitten tulla
  ilman toimeen, sillä maksamaan me emme kykene, ennenkuin korkeintaan
  ensi viikon lopulla. (Puhkeaa itkuun) Hyvä Jumala sentään, kuinka
  alentavaa tämä on! Ja Sohvillekin on palkka maksamatta -- kuinka
  pitkältä ajalta se nyt oikein onkaan?
  SOHVI. Sitä asiaa ei nyt rouvan pidä suinkaan sydämelleen ottaa! Pyh
  kaikkia! Hätäkös minulla tässä on. Ja jos lie jotakin pikku saatavaa,
  niin mikä kiire sillä on. Sen ehtii kyllä nuori herra maksaa, kun
  virkaan pääsee. Ei rouvan pidä semmoisia jonninjoutavia surra!
  ROUVA HALLMAN (puolittain itsekseen). Kun se olisikin ainoa surtava!
  (Äkkiä eloisammin ikäänkuin ajatuksiaan peittäen) Mutta kuinka tämä
  elämä näinä vuosina olisikaan ilman Sohvia ollut tukalaa! Kun edes
  joskus voisin palkita Sohville ansion mukaan!
  SOHVI. Siitä ei kannata puhua! Vähäkös minä aikoinani olen herrasväen
  hyvyyttä osakseni saanut. Taitaapa tämän aikaisilla palvelijoilla olla
  säästökirjat takanaan niinkuin minulla. Mutta nyt lähden kuitenkin
  sinne kauppaan ja tuon kuin tuonkin mitä talossa tarvitaan. (Menee
  vasemmalle, josta hänen puheensa edelleen kuuluu.) Mokomakin kitupiikki
  kauppiaaksi! Kyllä sekin kieli pitkällä hääräsi patruunan ympärillä
  silloin kuin patruuna oli täällä kaikki kaikessa, mutta nyt -- nyt
  sillä on rintaa olevinaan.
  ROUVA HALLMAN. Mutta ei pidä Sohvin häntä nyt mitenkään vain loukata.
  SOHVI (vasemmalta). Rouva on vain huoleti.
   (Vasemmalta kuuluu ovenkäynti.).
  ROUVA HALLMAN (yksin, laskien kädet helmaansa ja tuijottaen eteensä).
  On hyvä, että tässä on edes Sohvin kaltainen ihminen. Ja että Anna
  pääsee hyviin naimisiin. Mutta Reino, Reino -- ja pappa tuulentupineen!
  HERRA HALLMAN (kädessään muutamia papereita tulee oikealta. Hän on
  ylpeäryhtinen mies, tukka ohentunut ja harmaa. Voimakkaasti heiluttaen
  papereita kädessään). Huraa! Huraa!
  ROUVA HALLMAN (hämmästyneenä). Mutta mitä nyt, pappa? Mitä sinulle on
  tapahtunut?
  HERRA HALLMAN (kävelee hetkisen innostuneena edestakaisin ja istahtaa
  sitten pöydän ääreen, laskien paperit pöydälle ja ottaen kahvia). Työni
  on lopussa. Nyt alkaa revanchin -- ei, ei revanchin, vaan
  _restauration_ suuri aika.
  ROUVA HALLMAN. Mitä, pappa, oletko sinä saanut keksintösi valmiiksi?
  HERRA HALLMAN (siirtäen kahvikupin syrjään ja levittäen paperit
  vaimonsa eteen). Kas siinä!
  ROUVA HALLMAN (papereita silmäillen). Koneita ja koneosia, joista minä
  en ymmärrä tämän taivaallista.
  HERRA HALLMAN. Mutta pian -- sanokaamme: vuoden päästä alat ymmärtää.
  Kun entinen tehtaani Reinon johdossa ja nimissä alkaa uudelleen käydä
  -- alkaa uudelleen puksuttaa savua korkeasta piipustaan, niin silloin
  ymmärrät. Ja silloin ymmärtää moni muukin, että vanha kanto on ruvennut
  jälleen vesomaan.
  ROUVA HALLMAN. Nämä piirustukset siis --
  HERRA HALLMAN. Ovat uutta naulatehdasta varten, niin. Siinä on -- mutta
  ehkä olisi asia pidettävä salaisuutena, kunnes Reino on ehtinyt hankkia
  (piirustusta osoittaen) tuolle patentin sekä saanut haltuunsa minun
  entisen tehtaani.
  ROUVA HALLMAN (katsoen tutkivasti miestään). Pappa kulta, sinä siis
  uskot saavasi patentin keksinnöllesi?
  HERRA HALLMAN. Että sellaista kysytkään! (Terävästi) Sinä oletkin ehkä
  pitänyt työtäni -- noin vain ajankuluna, tuulentupana?
  ROUVA HALLMAN (säikähtyen). Tuulentupana! Eihän nyt toki, kuinka sinä
  sellaista!
  HERRA HALLMAN. Minusta on vain välistä tuntunut, että sinä ja Anna --
  kuinka nyt sanoisinkaan -- suhtaudutte minuun hieman kuin lapseen.
  ROUVA HALLMAN. Mutta rakas Eemil, tuo on silkkaa kuvittelua.
  HERRA HALLMAN (vetäen paperit eteensä). Voipa olla.
   (Äänettömyys).
  ROUVA HALLMAN. Juothan toisen kupin kahvia?
  HERRA HALLMAN. Kiitos, ei nyt.
  ROUVA HALLMAN (arasti). Sinä siis aijot hakea patentin tuolle
  keksinnölle?
  HERRA HALLMAN. Niin, ja tulen sen myöskin varmasti saamaan.
  ROUVA HALLMAN. Niin, niin, tunnethan sinä alasi. Ne ovat siis uusia
  naulatehtaan koneita varten nuo piirustukset?
  HERRA HALLMAN (innostuen). Ovat, ja ne ovat koneita, jotka pätevät.
  Sillä tiedäpäs -- (äkkiä itsensä hilliten), mutta parasta on pitää asia
  toistaiseksi visusti salassa.
  ROUVA HALLMAN. Minultakinko? Ethän nyt toki minun peljänne levittävän
  salaisuuksia, jotka niin läheltä koskevat meitä.
  HERRA HALLMAN. En, en, suo anteeksi, Katri. Tiedänhän tärkeimpienkin
  asiain säilyvän sinun huostassasi kuin kassakaapissa. No niin, tiedäpäs
  siis, että näissä piirustuksissa esitetty kone kykenee samalla
  voimalla ja samassa ajassa valmistamaan _kaksinkertaisen_ määrän
  lankanauloja kuin mitkään tähänastiset naulakoneet.
  ROUVA HALLMAN. Mutta onko se mahdollista?
  HERRA HALLMAN. Kas, kas, taas minä näen silmissäsi tuon saman ilmeen,
  että kaikkea sinä, ukko parka, kuvitteletkin!
  ROUVA HALLMAN. Mutta oletpa sinä, Eemil, tänään epäluuloinen! Mitään
  sellaista minulla ei tullut mieleenkään. Minä vain ihmettelin, että
  onko sellainen kone lainkaan mahdollinen. Tiedäthän, etten minä näistä
  asioista paljonkaan ymmärrä.
  HERRA HALLMAN. No niin, mutta sen sinä kuitenkin ymmärtänet, että
  teknillinen kehitys ei tunne mitään rajoja. Eihän ole pitkä aika siitä,
  kun nauloja valmistettiin käsin, yksi kappale kerrallaan. Mikä huikea
  hyppäys siitä eteenpäin olivatkaan nykyisin käytännössä olevat koneet.
  Mutta oliko kehitys määrätty siihen pysähtymään? Eipä suinkaan! Tämä
  minun keksintöni on taas yksi askel eteenpäin, kunnes joku toinen
  vuorostaan menee jälleen askelta pitemmälle. -- Niin, Katri, hetki on
  tullut, jolloin vanha Hallman astuu taas kolostaan esiin ja kaikki ne,
  jotka näinä alennuksen päivinä ovat häntä pistäneet, saavat
  nähdä. Ajattele: kone, joka _samassa ajassa ja samalla voiman
  menetyksellä_ valmistaa kaksinkertaisen määrän nauloja kuin mitkään
  muut naulatehtaat! Kai ymmärrät, mitä ennätystä se merkitsee
  teollisuuden kilpakentällä?
  ROUVA HALLMAN. Kyllä, kyllä, -- mutta --
  HERRA HALLMAN. Mitä mutta?
  ROUVA HALLMAN. Kuinka saada tuo kaikki käyntiin? Sinun nimesihän --
  HERRA HALLMAN. On palanut, tarkoitit sanoa. Niin kyllä, mutta meillähän
  on Reino. Häneen olen koko ajan pannut kaiken toivoni.
  ROUVA HALLMAN (välittömästi). Pappa parka! Ettet sinä vain odottaisi
  liikoja Reinolta.
  HERRA HALLMAN (närkästyneesti). Kuinka niin liikoja?
  ROUVA HALLMAN (vältellen). Niin vain, että -- jospa häneltä puuttuisi
  siihen kykyä.
  HERRA HALLMAN. Mutta sitä minä en epäile ollenkaan. Onhan hän minun
  poikani -- minun ja sinun.
  ROUVA HALLMAN. Jospa hän olisikin yksin sinun poikasi!
  HERRA HALLMAN. Mitä sillä tarkoitat?
  ROUVA HALLMAN. Niin hän olisi perinyt yksinomaan sinun liikemieskykysi.
  HERRA HALLMAN. Kuinka, Katri! Vähäksytkö sinä ehkä omaa osuuttasi
  pojassamme?
  ROUVA HALLMAN. Arvelen vain, että Reinon musikaaliset lahjat, jotka
  ovat minun sukuni perintöä, eivät ehken olisi hänelle eduksi tuolla
  uralla.
  HERRA HALLMAN (huojentuneesti). Sitäkö vain! Mutta voisiko se
  liikemiestä mitenkään vahingoittaa, jos hän joutohetkinään kykenee
  viuluun tarttumaan tai iloisessa seurassa lauluksi pistämään?
  Päinvastoin. Kuinka monta viihtymyksen hetkeä se olisi minullekin
  elämäni varrella valmistanut, ellen olisi ollut niin kokonaan vailla
  musikaalisia lahjoja.
  ROUVA HALLMAN (ajatuksissaan). Voihan olla niinkin. Muistelin vain
  velivainajaani.
  HERRA HALLMAN. Hm, ei kai häntäkään musiikki hunningolle vienyt, vaan
  liian iloinen ja nautinnonhaluinen luonne.
  ROUVA HALLMAN. Niin, mutta nuo ominaisuudet olivat siihen kuitenkin
  jonkinlaisena johdattimena. Lauluveikkojen iloinen elämä, tiedäthän,
  vieroitti hänet kokonaan opinnoista. Nyt on Reino alun aikain kuulunut
  ylioppilaskunnan laulajiin --
  HERRA HALLMAN. Mutta eihän se ole häntä opinnoista vieroittanut.
  ROUVA HALLMAN (viivytellen). Suokoon Jumala, ettei niin olisi.
  HERRA HALLMAN. Sinä puhut hyvin kummallisesti, Katri. Tiedätkö Reinon
  elämästä Helsingissä ehkä jotakin muuta kuin -- kuin minä?
  ROUVA HALLMAN (pelästyen). En, en, pappa kulta! Joskus vain tulee
  mieleeni kaikenlaisia aavistuksia.
  HERRA HALLMAN. Hm, te naiset ette koskaan pääse niistä
  aavistuksistanne!
  ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka usein meidän aavistuksemme sentään osuvat
  oikeaan.
  HERRA HALLMAN. Ehkä joskus, mutta ei ainakaan tässä tapauksessa. Reinon
  opinnothan ovat edistyneet tasaisesti ja tänä kevännä päättää hän
  neljännen vuosikurssinsa teknillisessä korkeakoulussa. Hm, tiedätkö,
  Katri, minulla myös on aavistukseni. Että nimittäin Reino ilmestyy
  piakkoin kotiin vasta leivottuna insinöörinä.
  ROUVA HALLMAN. Sinä todellakin luulet --
  HERRA HALLMAN. Niin, tänä aamuna, kun odotuksestani huolimatta en
  taaskaan saanut häneltä kirjettä, juolahti se äkkiä mieleeni. Poika on
  päättänyt meidät yllättää. Niin, niin, sitä tämä pitkä vaikeneminen
  varmastikin tietää. Reinolla onkin aina ollut taipumusta tuollaisiin
  veitikkamaisuuksiin. (Rouva peittää nenäliinalla silmänsä). Mutta mitä,
  Katri? Itketkö sinä? Todellakin -- onko tässä jotakin itkemisen syytä
  vai?
  ROUVA HALLMAN. Ei, ei, pappa. Mieleni vain heltyi muistellessani,
  kuinka herttainen hän noine pikku veitikkamaisuuksineen oli poikasena.
  HERRA HALLMAN. Niin oli. -- Kuinka nopeasti vuodet sentään vienevät.
  Tuntuu kuin olisi ollut eilen, kun hän vielä polvellani kiipeili. Ja
  nyt jo insinööri siinä tuokiossa. Insinööri Reino Hallman. Hm!
  (Sytyttää sikarin ja nousee kävelemään). Syksyllä, syksyllä on tehtaani
  jälleen käynnissä, jos kaikki käy laskelmieni mukaan. Ja miksei kävisi,
  kun miehen tahto kerta niin määrää. Mikä nautinto nähdä jälleen
  savupiipusta, jonka huipulta minä kerran, tehtaani juuri valmistuttua,
  niin voitokkaana ympäristöä silmäilin -- nähdä jälleen tuon piipun yllä
  ainainen savupilvi, nähdä vauhtipyörien kiitävän ja kuulla remmien
  vonkuvan. Koneitten keskellä työmiehet kukin paikallaan ja konttorissa
  pulpettien ääressä keskeytymätön kynänrapina ja laskukoneen raksutus.
  Kaikkialla kuumeinen into ja jännitys. Mikä elähdyttävä, uudesta
  synnyttävä voima tuossa kaikessa! Tätä uneksien, tätä odottaen olen
  kyennyt nämä viimeksi kuluneet vuodet elämään ja tuon keksintöni
  hyväksi työskentelemään. Nyt on käsissä aika, jolloin vuosien unelmat
  astuvat todellisuuteen.
  ROUVA HALLMAN. Pappa rakas, sinä vedät taas niin intohimoisesti
  sikaria, vaikka lääkäri on sinua siitä varoittanut.
  HERRA HALLMAN (istuutuen äskeiselle paikalleen). Kas, mamma, eikö sinun
  mielikuvituksesi taaskaan jaksanut pitemmälle lentää. Takertui minun
  sikarinpätkääni!
  ROUVA HALLMAN. Mutta, Eemil hyvä, tiedäthän, että sinun sydänvikasi saa
  minut aina niin levottomaksi.
  HERRA HALLMAN. Turhia, Katri. Sydämeni saa luvan kestää, ja se kestää.
  Pääsemättömissähän täällä ihminen olisi, jos joka asiassa alistuisi
  lääkärien sääntöihin. Ja muutoin -- tuo ihmissydän on varsin omituinen
  kapine. Ei sitä sikarinpoltto ja sen semmoiset ulkonaiset seikat
  tärvele, vaan epätoivo. Kun miehellä ovat perspektiivit tukossa, kärsii
  siitä sydän. Niin oli minun laitani silloin romahduksen aikana, mutta
  kohta kun uudet suunnitelmat -- ja tämä keksintö ennen kaikkea --
  avasivat eteeni uusia näköaloja, helpotti sydämeni. Se on kiinteässä
  yhteydessä tehtaani kanssa ja saatpa nähdä, kun tehdas alkaa jälleen
  käydä, silloin alkaa sydämenikin toimia säännöllisesti. Saada asiat
  luistamaan, se se on parasta sydänvian lääkettä. (Kelloonsa katsoen)
  Mutta missä Anna on?
  ROUVA HALLMAN. Kaarlo meni järvelle uutta venettään koettelemaan ja
  pyysi Annaa hiukan kanssaan soutelemaan. Pian hän palaa, kun
  postiaikakin on kohta käsissä.
  HERRA HALLMAN. Kaarlo ja Anna, hm. Luuletko heistä lopultakin tulevan
  parin.
  ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka sinä sellaista kysytkään? Ovathan he jo
  kihloissa.
  HERRA HALLMAN. Niin kyllä, niin kyllä. Kerran näet vain juolahti
  mieleeni, että he eivät ehkä oikein sovellu toisilleen.
  ROUVA HALLMAN. Sepä ihmeellistä! Ja minusta he sopivat niin hyvin
  toisilleen. Onhan Kaarlo kaikin puolin mallikelpoinen mies.
  HERRA HALLMAN. Siinäpä se juuri onkin. Hän on minusta aivan liian
  mallikelpoinen -- ja Anna taas miltei liian itsenäinen luonne.
  ROUVA HALLMAN. En ymmärrä sinua nyt ollenkaan. Voiko ihminen koskaan
  olla liian mallikelpoinen?
  HERRA HALLMAN. Kyllä toisinaan. Ja sellainen mallikelpoisuus tekee
  ihmisen itsekylläiseksi.
  ROUVA HALLMAN. Mutta Kaarlo ei minusta vaikuta ollenkaan sellaiselta.
  Ja toisekseen, mistä luulisit meille paremmankaan vävypojan tulevan?
  HERRA HALLMAN. Paremman, hm. Tarkoitat, että meidän asemaamme
  joutuneiden on oltava kiitollisia, kun perheeseen saadaan tuollainen
  mallikelpoinen, hyvissä varoissa oleva apteekkari.
  ROUVA HALLMAN. Mutta pappa -- kylläpä sinä olet nyt kummallinen! Minä
  olen Annan puolesta ollut niin iloinen ja luullut aina, ettei
  sinullakaan ole asiasta muuta kuin hyvää sanottavana.
  HERRA HALLMAN. No, enhän minäkään sentään tahdo siitä mitään pahaa
  sanoa. Minusta on vain tuon tulevan vävypojan käytös tuntunut hieman
  siltä kuin tahtoisi hän sanoa, että se on huomattava armonosoitus hänen
  puoleltaan, kun hän liittyy perheeseemme.
  ROUVA HALLMAN. Luvalla sanoen, Eemil, se on sinun omaa epäluuloasi.
  Minä puolestani en ole kertaakaan mitään sellaista huomannut.
  HERRA HALLMAN. Voipa olla. Muutoin, vaikka Kaarlo onkin niitä miehiä,
  jotka aineellisille seikoille antavat paljon suuremman arvon kuin
  henkisille ominaisuuksille, niin ei hänestä kuitenkaan voi väittää,
  että hän rahojen vuoksi on tytärtämme kosinut. Annan perinnöttömyys,
  niin ideaaliseen valoon kuin se hänen tulevan avioliittonsa asettaakin,
  on minua sentään usein vaivannut.
  ROUVA HALLMAN. Se on sinussa, Eemil, vain sitä vanhaa ylpeyttä. Eikähän
  Annan sitäpaitsi tarvitse ihan tyhjänä miehelään mennä.
  HERRA HALLMAN. Tarkoitatko sitä kumminlahjaa johon minä hänen
  ensimäisenä nimipäivänään lisäsin toisen puolen?
  ROUVA HALLMAN. Sitä juuri.
  HERRA HALLMAN. Kuinka suureksi se lienee tähän mennessä kasvanut? En
  ole pitkiin aikoihin muistanut koko säästön olemassaoloa.
  ROUVA HALLMAN. Vuoden vaihteessa se oli hiukan yli kahdenkymmenen
  tuhannen.
  HERRA HALLMAN. Hm, kaksikymmentä tuhatta. Eihän se mikään suuren suuri
  perintö ole, mutta kuitenkin jotain tänä aikana, jolloin raha on
  kallista. Muutoin toivon ja uskon ennen pitkää voivani tämän Annan
  perinnön lisätä vähintäänkin kaksinkertaiseksi. Silloin hän on tunteva
  asemansa tulevassa kodissaan paljon itsenäisemmäksi. Ja tuo
  itsenäisyyden tunto -- se on kaiken varalta hyvä juuri Annalle.
  Sitäpaitsi tunnen olevani hänelle velkaa, puhdasta rahallista velkaa.
  Ja velka on aina maksettava.
  ROUVA HALLMAN. Niin, niin, kuinka ahtaalla olisimmekaan nämä vuodet
  olleet ilman Annaa. Ilman Annaa ja Sohvia. Kuinka masentavalta
  tuntuukaan, että Sohvin on joskus täytynyt ostokset maksaa omista pikku
  säästöistään. Nytkin on talouskassamme ihan tyhjä eikä kauppias ole
  luvannut tavaraa laskuun, ennenkuin --- (keskeyttää huomatessaan, että
  herra Hallman on painunut kokoon ja tuijottaa tylsästi eteensä). Mutta
  pappa, mikä sinun on? Ottiko taas sydämestä? (Nousee ja lähestyy herra
  Hallmania, taputtaen häntä hellävaroin hartioille).
  HERRA HALLMAN (sopertaen). Reino -- Reino saattaa kaiken ennalleen --
  ennalleen. Uskothan niin, Katri?
  ROUVA HALLMAN. Uskon, uskon, rakas Eemil. -- Haenko sinulle niitä
  tippoja?
  HERRA HALLMAN (kohentautuen). Ei, se on jo ohi. -- Niin, niin, kaikki
  palautuu ennalleen eikä ainoastaan ennalleen, vaan -- vaan suurempana
  ja vauhdikkaampana. Niin, mamma, ja sitten me Reinon kanssa palkitsemme
  korkojen kanssa Annat ja Sohvit. (Kelloaan katsoen) Mutta nyt minä
  menen pistämään Reinolle kirjeen, että Anna vie sen mennessään postiin.
  Reino saa näet toimittaa nämä paperit teollisuushallitukseen -- sekä
  muutenkin ryhtyä alustaviin toimiin tehtaan käyntiin saattamiseksi.
   (Ottaa paperit ja lähtee oikealle).
  ROUVA HALLMAN. Etkö sinä ehtisi toimittaa niitä huomennakin? Panisit
  nyt sen sijaan levolle.
  HERRA HALLMAN. Suotta sinä, mamma, minun sydäntäni pelkäät, se kestää
  ja tulee tästä puolin yhä paremmin kestämään. Levolle en voi laskeutua,
  ennenkuin nämä paperit ovat matkalla -- nämä uuden tulevaisuuden
  tuumat.
   (Ulkoa kuuluu Annan ja herra Ekmanin lähenevä puhelu).
  ROUVA HALLMAN (ikkunaa lähestyen). Siellä Anna ja Kaarlo palaavat juuri
  järveltä.
  HERRA HALLMAN. Sano Annalle, ettei hän lähde, ennenkuin minun kirjeeni
  joutuu hänen matkaansa.
   (Menee oikealle).
  ROUVA HALLMAN (puhuen ikkunasta pihalle). Noo, onnellisestiko teitä
  uusi venhe kantoi?
  HERRA EKMAN (pihalta). Mainiosti!
  ANNA (pihalta). Ja siellä oli niin ihanaa, varsinkin Koivusaaressa.
  Ensi kerralla täytyy papan ja mammankin lähteä ja sitten juomme
  saaressa kahvia. Eikö niin, mamma?
  ROUVA HALLMAN. Kyllä, kyllä. Mutta tulkaahan nyt sisään saamaan kuppi
  kahvia.
  HERRA EKMAN. Kiitos, mutta minun täytyy joutua jo kotiin.
  ANNA (edelleen pihalta). Voithan sinä nyt vielä hetkeksi tulla sisälle.
  SOHVI (tulee vasemmalta ja kokoo pöydältä kahvivehkeet.).
  ROUVA HALLMAN. Onhan kahvi vielä lämmintä?
  SOHVI. On.
  ROUVA HALLMAN. Sohvipa tuo sitten nuorille -- ja minulle myös, jos
  pannussa riittää.
  SOHVI. Entäs patruunalle?
  ROUVA HALLMAN. Hänellä on kiireellistä kirjoittamista.
  SOHVI. Voi, voi, sitä patruunaa, kun ihan siihen paikkaan itsensä
  näännyttää. (Menee tarjottimineen vasemmalle. -- Etehisen ovesta
  tulevat Anna, jolla on päässään kesähattu, ja hänen perässään herra
  Ekman, noin kolmenkymmenen vuotias, hyvinvoipa ja huolellisesti puettu
  mies.).
  HERRA EKMAN. Niin, välttämättä täytyy tädinkin tulla ensi kerralla
  mukaan, niin, ja sedän myös.
   (Kaikki asettuvat pöydän ympärille.).
  ANNA (kurkistaen herra Ekmanin jalkoihin, veitikkamaisesti). Muistitko,
  varoa, että housujesi saumaukset tulivat kohdalleen?
  ROUVA HALLMAN. Mutta Anna!
  HERRA EKMAN. Niin, tiedättekö, täti, Anna on ollut tänään hyvin
  pahankurinen. Muun muassa keikutti hän paluumatkalla venettä, niin että
  minä jo todella pelkäsin kaatuvamme.
  ANNA. Täytyihän minun, kun _sinä_ kerran et keikuttanut, kuten
  minä odotin.
  HERRA EKMAN. Odotit?
  ANNA. Niin, saadakseni pelosta huutaa.
  HERRA EKMAN (väkinäisesti naurahtaen). Mutta olipas sekin päähänpisto!
  ANNA. Sitten minun halutti nähdä, kuinka lähellä sinussa on pelko
  ja -- toiseksi minun halutti nähdä housunsaumaustesi joutuvan
  epäjärjestykseen.
  ROUVA HALLMAN. Mutta Anna, mitä tuo nyt on!
  ANNA. Ja molemmat toivomukseni täyttyivät.
  HERRA EKMAN. Mutta huusinkos minä?
  ANNA. Sitä nyt vielä olisi tarvittu! Riitti kun kasvosi olivat pelosta
  vääristyneet. (Sormensa kohottaen) Ritari!
  HERRA EKMAN (kohauttaa olkapäitään).
  ROUVA HALLMAN. Mikä sinuun, Anna, tänään on oikein mennyt?
  SOHVI (tulee vasemmalta kahvitarjotinta kantaen).
  ANNA. Mutta mikäs se Sohviin on tänään mennyt, kun palasi äsken kylältä
  niin vihaisen näköisenä, etten minä muista Sohvia koskaan sellaisena
  nähneeni?
  SOHVI (asettaen tarjottimen pöydälle). Kun on maailmassa niin paljon
  hulluja ihmisiä, niin täytyy välistä siivonkin suuttua.
  ROUVA HALLMAN (levottomana). Ei kai Sohvi kauppiaan kanssa
  riitaantunut?
  SOHVI. Hänestä minä nyt viisi! Mutta kun suutari Mäkelä keskellä tietä
  kävi taas minun kimppuuni.
   (Kaikki naurahtavat.).
  ANNA. Sohvi on siis ainutlaatuinen nainen maailmassa, kun suuttuu
  kosinnasta.
  HERRA EKMAN. Todellakin.
  SOHVI. Mokomakin kosinta! Kun se edes suoraan pyytäisi niitä muutamaa
  tuhatta markkaa, jotka minä elämäni varrella olen onnistunut
  säästämään, niin sitten en puhuisi mitään. Mutta ruvetapas nyt
  ikämiehen tosissaan kosimaan. Eikä usko sitten edes kerralla. Mutta
  kuuli se tällä kertaa kunniansa.
  ANNA. Mutta onko Sohvi sitten niin ihan varma, että hän yksinomaan
  juuri rahojen vuoksi kosii? Ehkäpä hän on hyvinkin mieltynyt itse
  Sohviin?
  HERRA EKMAN. Niin todellakin. Ja eikö Mäkelä ole kunnon mies?
  SOHVI. Rahat sillä on mielessä eikä mikään muu. Milloinka sellainen
  ihme olisi tapahtunut, että minun ikäistäni raajarikkoa olisi muun
  vuoksi kosittu? Ja tiedänhän minä sen muutenkin. Onhan minulla silmät
  päässäni ja järkeäkin aina kotitarpeeksi.
   (Menee vasemmalle.).
  ROUVA HALLMAN (ottaen kahvia). Kyllä kai Sohvi on oikeassa. Mutta
  ottakaa kahvia ennenkuin se kokonaan jäähtyy.
  ANNA (kahviaan hämmentäen miettivästi). Niin, Sohvi on varmasti
  oikeassa. Mutta katsovatkohan rikkaat perijättäret, joiden ympärillä
  tungeksii kosijoita, yhtä kylmästi asiain ytimeen? Varmaankin niistä
  hyvin monet pettävät itseään kuvittelemalla, että tuo kosijain joukko
  häärää heidän ympärillään heidän itsensä vuoksi. Ja ovat poloiset vielä
  mairiteltuja siitä.
  HERRA EKMAN. Hm, on aina uskallettua mennä kenenkään motiiveja
  tuomitsemaan.
  ANNA. Mutta näkeehän sen niin selvästi. On sekä ulkomuodoltaan että
  lahjoiltaan sangen vähäpätöinen perijätär ja on toinen köyhä neitonen,
  joka molemmissa suhteissa on edellistä päätään pitempi. Kuitenkin
  kosijat sivuuttavat hänet parveillakseen perijättären ympärillä. Voiko
  silloin motiiveista epäillä?
  ROUVA HALLMAN. Semmoistahan se nyt kerta kaikkiaan on tämä maailman
  meno.
  ANNA. Mutta se on halpamaista, kerrassaan inhottavaa menoa se
  sellainen!
  ROUVA HALLMAN. Mutta, hyvä lapsi, mihinkä siitä pääsee, perijättärellä
  on nyt kerran hänen perintönsä --
  HERRA EKMAN. Niin, todellakin, mihinkä siitä pääsee. Maailman meno on
  otettava sellaisena kuin se on.
  ANNA. Minä olen usein kuvitellut, kuinka minä menettelisin, jos olisin
  rikas perijätär ja jos minä tuntisin rakkautta johonkin kosijoistani.
  ROUVA HALLMAN JA HERRA EKMAN. No kuinka?
  ANNA. Minä asettaisin hänet koetukselle. Saattaisin hänet jollakin
  tavoin siihen varmaan luuloon, että minulla ei ole odotettavissa mitään
  perintöä tai, jollei muu auttaisi, lahjoittaisin perintöni pois.
  ROUVA HALLMAN. Niin, kuvitella kyllä voi sellaista, mutta tokkohan
  sinäkään käytännössä niin menettelisit?
  ANNA. Varmasti menettelisin.
  HERRA EKMAN. No hyvä, mutta entäpä jos sinä siten menetellen
  kadottaisitkin kosijan, johon jo itsekin olisit rakastunut.
  ANNA. Kas siinäpä juuri toteutuisikin minun tarkoitukseni. Kävisi
  selville, että hän onkin kosinut minua rahojen vuoksi ja silloinhan
  olisi pelkkä onni minulle, että pääsisin liittämästä elämääni hänen
  elämäänsä.
  HERRA EKMAN. Mutta rakkautesi häneen?
  ANNA. Saisi sammua -- ja se sammuisikin tietysti heti, kun hänen
  motiivinsa siten olisivat minulle paljastuneet.
  ROUVA HALLMAN. Mutta eiköhän tuollainen romantiikka johtaisi lopulta
  sentään onnettomuuteen.
  HERRA EKMAN. Kun leipä loppuu, niin rakkauskin loppuu. Miksi siis
  halveksia aineellisia arvoja.
  ANNA. Sellaisesta leipärakkaudesta minä en tahdo tietää! (Kiivaasti)
  Avioliitto _ei voi_ muodostua onnelliseksi ja sopusointuiseksi,
  jos kummaltakaan puolen on ollut pienimpänäkään tekijänä joku muu kuin
  persoonallisesta taipumuksesta johtunut puhdas rakkaus. Jos minä vain
  jotakin muuta huomaisin, niin pitäisin velvollisuutenani rikkoa ajoissa
  välit.
  HERRA EKMAN. Hm!
  ROUVA HALLMAN. Puhdasta ihannetta on missään asiassa vaikea saavuttaa.
  ANNA. Mutta mikään ei estä meitä joka asiassa pyrkimästä niin pitkälle
  kohti ihannetta kuin suinkin päästä jaksamme.
   (Äänettömyys.).
  HERRA EKMAN (kelloonsa katsoen). Kas kuinka aika rientää. Minun täytyy
  oikopäätä lähteä kotiin, siellä kun on tänään oppilas yksinään
  apteekissa. (Nousten) Näkemiin, täti! Näkemiin, Anna!
   (Menee vasemmalle).
  ROUVA HALLMAN (Annalle, hellästi toruen). Nyt sinä esiinnyit hyvin
  epäedullisesti Kaarlon silmissä. Etkö huomannut, että hän oli hiukan
  loukkaantunut?
  ANNA (ärtyisesti). Entäpä sitten! Eikö ole hyvä, että hän ajoissa näkee
  minut oikeassa valaistuksessa -- sellaisena kuin minä olen.