Kyläkertomuksia - 5
Il numero totale di parole è 3866
Il numero totale di parole univoche è 1727
28.2 delle parole sono tra le 2000 parole più comuni
38.4 delle parole sono tra le 5000 parole più comuni
44.7 delle parole sono tra le 8000 parole più comuni
aivan varmaan. Silloin saisi Lidin tyttö jäädä pitkälle nenälle ja
nuoleksia sormiaan. Muistaisi toiste ajatella niin korkealle. Hah, hah,
hah, toinen leikki siitä tulisi! Gunhild nauroi ilosta. Hän ei enää
saattanut istua sisässä, vaan läksi ulos selvittelemään ajatuksiaan;
vihdoin tuli hän varmaan päätökseen, eikä horjunut silloin enää. Oli jo
ilta, häntä väsytti. Koivun alla oli kivi, jolle hän istui. Aurinko
laski; pitkiä varjoja se heitti yli lehdon ja vuonon. Metsässä oli
hiljaista; kaukaa vuorten välistä kuului torvi. Linnut etsivät
yösijaansa ja hyttyset tanssivat auringon viimeisissä säteissä. Kauan
istui Gunhild ja uneksi; vihdoin hän nousi, katsoi loistavin silmin yli
laakson, hymyili kahdelle rastaalle, jotka tulivat lentäen, tavoitteli
oksalla hyttysiä ja läksi laulaen kotia päin.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina meni hän kirkkoon. Oli kaunis päivä, hän oli
varma että Bårdkin aikoi tulla. Aikaiseen hän läksi, sydän sykki
kävellessä. Kirkossa hän istui niin, että Bårdin täytyi hänet nähdä ja
hän tiesi olevansa kaunis uudessa puvussaan. Mutta kuitenkin oli hänen
mielensä raskas ja kummallinen. Joku ääni hänen povessaan sanoi ett'ei
ne ajatukset, jotka pyörivät hänen päässään, olleet oikeita ja kun
kirkkoon väkeä tulvaili, alkoi häntä yhä enemmän hävettää. Kaikki jotka
tulivat sisään, painoivat päänsä alas rukoukseen; Gunhildkin kumartui,
mutta punehtui samassa. Kun viimein Bård tuli sisään kirkonovesta ja
näki Gunhildin, säpsähti hän ja kävi kalpeaksi: niin kauniina hän ei
vielä koskaan ollut häntä nähnyt. Tuntui juuri kuin olisi hän nähnyt
Gunhildin ja Signen yhtähaavaa: Gunhildin uljaana, lämpimänä,
kukoistavana ja Signen tunteellisena, lempeänä ja hiljaisena. Hän loi
silmänsä alas ett'ei hurmaantuisi. Mutta kun hän oli päässyt istumaan,
meni hänen katseensa väkisenkin sinnepäin. Ja nyt hän yhtämittaa
silmäili Gunhildia. Välistä molempain katseet tapasivat toisiaan ja
silloin kumpikin punastui. Signe tuli vähän myöhempään; Bårdin mielestä
hän näytti niin mitättömältä talonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisella
olennollaan. Gunhild oli ylevä ja komea kuin ritarineito laulussa ja sen
lisäksi vielä rakastettava ja lämmin; puku oli tehty hienoon malliin,
pehmeästi ja sulavasti, se istui pyöreiden olkapäiden ja korkean rinnan
yli; Signe oli vaalea ja hempeä, ilman tulta, ilman rohkeutta, hidas ja
vitkasteleva koko olennossaan, ja tuolla kun hän istui kumartuneena
virsikirjansa yli, näytti hän Bårdista melkein vieraalta. Ei, toista oli
Gunhild!
Ne silmäykset, joita Gunhild häneen heitti, olivat kummallisen
viehättäviä, niin täynnä ujoja, polttavia ajatuksia että tuliseksi
virraksi veri suonissa muuttui joka kerran, kuin Bård niitä tapasi. Hän
joutui ajatuksiensa valtaan ja unhotti melkein, missä oli. Kun Signe
yhden ainoan kerran uskalsi vähän vilkaista sinnepäin, peljästyi hän
kovin, sillä Bård tuijotti Gunhildiin juuri kuin olisi ollut noiduttu.
Signelle tuli mieleen, että Gunhild kenties oli oppinut äidiltään
enemmän kuin olisi tarvinnut. --
Gunhild läksi kirkosta ennen jumalanpalveluksen loppua, ja mennessään
hän katsoi Bårdiin ikäänkuin sanoakseen, että hänen pitäisi tulla
jäljessä. Bård ei saanut lepoa. Kun Gunhild oli mennyt, muuttui huone
pimeäksi hänen silmissään. Kirkko näytti niin ikävältä pienine
ikkunoineen ja ahtaine penkkineen; rumia olivat nuo sinisiksi maalatut
tahi kullatut puukuvat alttarin ja kuorin oven yläpuolella. Gunhildia
hän seurasi ajatuksissaan, siellä missä hän yksin käyskenteli metsässä
vaaleiden kukkien keskellä, säteilevän auringon kirkkaudessa. Hänen
täytyi seurata, sillä hän luuli näkevänsä, kuinka Gunhild katsoi
taakseen ja odotteli. Hidas hän olikin tuo vanha papin nahjus.
Viivytteli suotta pienimmissäkin asioissa. Ei Bård kestänyt kauempaa;
hän nousi hiljaa ja läksi, vaikka hänellä siitä oli paha omatunto, sillä
hän luuli ihmisten selvään näkevän, että hän Gunhildia ajoi jäljestä.
Signeen ei hän uskaltanut silmiään luoda, eikä myöskään ajatella häntä.
Ulkopuolella seisoi ihmisiä pienessä ryhmässä; he puhelivat keskenään;
mutta Bård pujahti ohitse ja astui kotiapäin. Hän ei millään ehdolla
tahtonut ketään mukaansa. Metsässä hän ehkä kohtaisi Gunhildin, siellä
tiepuolessa jossain.
Poika parka oli aivan huumaantunut. Ilmassa oli ikäänkuin tulta ja
tuoksua; jok'ainoa hengen veto toi onnea ja kummallisia tunteita. Metsä
hänen ympärillään näytti elävän; kaikki suli yhteen auringon lämpimässä,
kauniit värit, suloinen tuoksu, pehmeät värit. Kuohuvassa ilossa hän
riemuitsi itsekseen. Gunhild rakastaa minua! Kerta toisensa jälkeen hän
sitä uudisti, aina yhtä onnellisena samalla kuin rinta ikäänkuin paisui.
Ja nyt hän myöskin ymmärsi, että hän Gunhildia rakasti. Ihan toista
olivat tunteet Signen suhteen; ei se rakkautta ollut, vaan jotain muuta,
rauhallista ja lempeätä, tavallista tuttavuutta vaan, ilman tulta ja
leimua. Mutta _tämä_ oli oikeata. Tänlaisesta saattoi kuolla, jota hän
ei rakkaudesta Signeen milloinkaan tekisi.
Ei hän mitään ajatellut; näkyjä ja tunteita hänellä oli ja polttavana
virtasi veri hänen suonissaan. Ilmakin oli kuin tuleen syttynyt auringon
säteistä, jotka palavassa leimussa loivat ympäristöön kirkkautta ja
levittivät tuhanten kukkasten tuoksua kauas joka haaralle ja korkealle
maasta. Olipa hän oikea onnen poika. Kahdenkymmenen vanha, kaunis, rikas
ja tyttöjen suosikki -- syystä hän siis iloitsi ja mieleisiä unia näki.
Korkealla oli voudin tytär, mutta eipä Bård Nesetkään varsin alhaalla
madellut ja Gunhild häntä rakasti, sen tiesi hän vanhastaan ja tänäkin
päivänä hän oli sen nähnyt. Rakkaampia silmiä ei saattanut ajatella;
muiden tyttöjen lämpimimmät katseet olivat jääkylmät niiden iskuun
verraten. Gunhildin rinnalla kaikki muuttui koleaksi ja värittömäksi;
korkealle kohoavine rintoineen, mustine, kiiltävine hiuksineen, hän oli
maailman parhain aarre ja häntä ympäröitsi tulikuuma rakkauden meri.
Metsä tiheni kauempana. Se kasvoi korkeata hongikkoa ja paksua
pensastoa; auringon säteet lankesivat lehdikköön, kuin kultaiset
sadepisarat. Ruskeat oravat hyppelivät edes takaisin, tikka istui
kuusessa ja takoi. Oli niin hiljaista kaikkialla ja onnellista; Bård ei
vielä senlaista päivää ollut nähnyt.
* * * * *
Riemuisena tuossa kulkiessaan täytyi hänen pysähtyä; sillä takaa,
ylhäältä mäeltä kuului kaunista laulua. Naisen ääni se oli, raikas ja
sulava, välistä vapiseva ikäänkuin arkuudesta; olisi luullut jonkun
tytön laulavan pojalleen, peljäten muiden sitä kuulevan. Bård jäi
kuuntelemaan laulua, joka kovasti veti häntä puoleensa; sillä se kaikui
ihanasti metsän hiljaisuudessa ja soveltui hyvin hänen lämpimiin
unelmiinsa. Vienosti lähestyi häntä laulu; pian eroitti hän sanat ja sai
selville ajatuksen:
On vaikea poikasen reippaan vaan
Niin kaupan itsensä kantaa;
Ja helppo sit' ei ole löytääkään,
Kell' itsensä viimein antaa.
Ja tyttö se vuottaa ja vuottaa vaan
Ja vuottaa ja unneltuupi;
Niin tuhlaa kukkivan keväänsä
Ja pojilta unhottuupi.
Hetken hiljaisuus seurasi; sitten alkoi laulu uudelleen, mutta lyhyt
palanen nyt vaan tuli ylhäältä mäeltä:
En usko poikahan reippaasen,
Sen mieli on kylmää vettä;
Otan sukkelan, kauniin itsellen,
Sen yksin on huulet mettä.
Siihen taukosi. Bård tuli kummalliselle mielelle; hän mietiskeli hetken,
sitten lauloi:
Ken lehdon helmassa laulelee,
Liki varjoa valotonta?
Liet metsän neitonen, hiljaa käy,
Mua et voi vangita konsa.
Vähän ajan kuluttua kuului vastaan:
Varo itseäs, poikanen reipas, vaan,
Liki varjoa valotonta!
Menet metsän neitosen pauloihin,
Hän kietonut on niin monta.
Bård säpsähti; hän tunsi jo äänen. Pensastossa ratisi. Naurua kuului, ja
pähkinäpuun oksien väliltä pilkisti esiin punaiset ja lämpimät kasvot
iloisessa hymyssä; paksu tummanruskea tukka putosi alas ja oli tiellä.
Gunhild se oli.
Bård seisoi ja tuijotti ikäänkuin epäillen omia silmiään. Gunhild sen
näki ja puhkesi uuteen nauruun. "Niin, varo itseäsi vaan", sanoi hän.
"Et tiedä asiastakaan, ennenkuin seisot minun kartanollani häijyjen
noitien keskellä ja kun koitat päästä ulos, ovat portit suljetut... Nyt,
poika!" Hän oli viehättävän suloinen, että Bårdin täytyi juosta hänen
luokseen, mutta silloin tyttö nauroi ja juoksi tiehensä. Bård jäljestä.
Niin juoksi, kuin olisi henki vaarassa ollut. Sydän pamppaili rinnassa,
veri suhisi korvissa; hän näki kipinöitä ja levottomia säkeitä edessään.
"Gunhild!" Tyttö yhä vaan juoksi, mutta nyt hän oli kumminkin lähempänä.
"Anna minun puhutella sinua Gunhild!" rukoili hän, ja oli jo niin
likellä, ett'ei toisen enää auttanut paeta. Gunhild kiskaisi itsensä
irti, hyppäsi syrjään ja pysähtyi. Oli ensin kalpea, mutta lensi sitten
punaiseksi taas. "Nyt tulet vuoren rotkoon ell'et --!" tyttö nauroi
väkinäisesti. "Mihin hyvänsä, kun vaan saan sinua seurata", rukoili
poika. "Sinä olet kaikkein kaunein koko maailmassa". Gunhildin kasvoissa
loisti rajaton ilo; nyt hän oli voittanut! Mutta hän loi silmänsä alas
ja tekeytyi vakavaksi. "Nyt sinä valhettelet", sanoi hän. "Anna minun
kuolla tähän, jalkojesi juureen", jatkoi Bård. "Ole hiljaa", sanoi
Gunhild, "tuota samaa olet monta kertaa Signelle sanonut". "Enpähän ole,
sillä häntä en ole koskaan tällä tavalla rakastanut. Sinua kun näen,
niin päätäni huimaa; en hänen tähtensä huokaustakaan päästä, jos vaan
sinä minulle lupauksesi annat". Gunhild katsoi häneen syrjästä ja
hymyili niin viehkeästi, että Bård luuli hulluksi tulevansa; sitten hän
sanoi: "En minä usko, ennenkuin näen". "Minä teen kaikki mitä ikinä vaan
tahdot". "Etpäs tee!" "Niin totta, kuin tässä seison..." Nyt katsoi
tyttö häneen vakavasti ja lausui: "Sitten pyydän, että sinä jo
tänäpäivänä menet purkamaan liittosi Signen kanssa". "Minä en koskaan
ole Signelle sanaani antanut". "Se ei ole totta!" "On varmaan. Ajatellut
tosin välistä ja puhutellut häntä; mutta mitään lupausta en ole
antanut". "Voitko vannoa?" "Niin paljon kuin tahdot". "Mutta sitten
täytyy sinun luvata, ett'et tästä lähtien koskaan häntä puhuttele". "En
katsokaan sinnepäin, missä hän on". "Ihanko totta?" "Niin totta kuin
Jumala minua auttakoon!" -- Nyt leimahti tytössä 17 vuotiaan rakkaus
ilmi tuleen; ylpeä hän oli voitostaan, eikä hän tavoista eikä
sopivaisuudesta mitään tiennyt: hän lensi Bårdin kaulaan niin rajuna ja
lämpimänä että poika melkein peljästyi; sitten hän sanoi: "Nyt me
molemmat teemme liiton". -- Samassa hän katosi ja Bård jäi siihen
yksinään seisomaan aivan kuin unesta herännyt.
Kummallista! Tuo, jota hän ei koskaan olisi uskonut... Gunhild, joka
niin erosi kaikista muista ... jota hän melkein oli peljännyt. --
Olikohan se oikein totta? Tai oliko hän uneksinut? Ett'ei vaan noidat
olisi hänen kanssaan vehkeilleet?
Mutta kaukana mäkien harjanteilla huhuili viehkeä ääni pitkiä, kauniita
säveliä; iloista ja riemuitsevaa huhuilemista se oli. Bård kavahti ylös
ja huhuili vastaan. Ei se siis ollutkaan unta, vaan tositapahtumaa
kaikki. Hän läksi kotiapäin ajatuksia täynnä. Kerta toisensa jälkeen
hänen täytyi kysyä itseltään, minkätähden hän ei enemmän iloinnut. Ehkä
se oli käynyt liian nopeaan.
Ihmisten mielestä hän muuttui hyvin kummalliseksi tämän päivän jälkeen.
Varsinkin pantiin merkille, ettei hän enää käynyt Lidissä. Eikä kukaan
ymmärtänyt siihen syytä paitsi Signe; mutta hänellä oli omat ajatuksensa
asiasta, joita hän ei muille puhunut.
* * * * *
Gunhild oli onnellinen ja ylpeä. Helposti oli hän omansa voittanut ja
Lidtytön hän pani takalaitaan niinkuin ei mitään. Nyt tuo kalpea
talonpoikainen hentukka saisi nähdä, kumpi heistä oli väkevämpi. Kyllä
mahtoi häntä harmittaa. Entä sitten kateeksi käydä? Niin, niin, mitäs
siihen tunkeuduit? Sepä juuri olisikin kaunista, jos tässä pitäjäässä
kukaan Gunhild Nielsin tyttären rinnalle pääsisi.
Ja niin täydellisesti, kun hän oli pojan omakseen saanut! Kuinka
masentuneena ja onnettomana hän siellä rukoili, kuinka nöyränä ja
tottelevaisena hänen tahdolleen alistui! Tuota muistellessa Gunhild
nauroi ilosta ja kaikki ihmettelivät sitä äkkinäistä muutosta, joka
hänessä oli tapahtunut. Enemmän kuin koskaan ennen hän juoksenteli
ulkona, lauloi siellä ja viserteli kilvan lintujen kanssa. Kun hän oli
kiivennyt niin korkealle vuoren harjanneitta, että saattoi nähdä kauas,
aina Nesetiin, huhuili hän kovimmalla äänellään ja kaiku vastasi
vuoresta toiseen. Mutta kun hän kotosalla oli, syntyi huoneissa
semmoinen ilo ja meteli, ettei vanhalla voudilla ollut pahaakaan rauhaa.
Hän sitä vähin kiroili, ja sitten, ennenkuin tiesi asiastakaan, hän ajoi
häntä jäljestä; mutta useimmiten hän pysähtyi katselemaan, kun tyttö
lensi ympäri, rajuna ja keveänä kuin lintu ikään ja viimein hän sen
huomasi, jota ei tähän asti tiennyt: että hänen tyttärensä oli kaunis.
Siinä oli ajattelemisen aihetta! Tähän saakka hän oli Gunhildia vihannut
siksi, ettei hän ollut poika, mutta kun kaikki kävi ympäri, ei kaunis
tyttökään hullumpi ollut. "Gunhild", sanoi hän eräänä päivänä,
"tiedätkös, kuinka vanha sinä olet?" "Seitsemäntoista olen täyttänyt",
vastasi tyttö, onnellisena hymyillen -- "seitsemäntoista!" "Hm", murisi
vanhus, "mitä siitä niin iloitset? Etkö tiedä, että se juuri on
vaarallinen ikä?" Gunhild katsoi isäänsä viekkaasti hymyillen.
"Jokohan?" hän kysyi. "On kyllä", sanoi vouti, "pidä varalla vaan". Hän
muisti omaa nuoruuttaan, tyttöä katsellessa; juuri tuommoinen Margareta
vainajakin oli siihen aikaan. Mutta mitäpä niitä vanhoja ajatteli; vouti
meni konttoriin kiirein askelin. Tyttö oli nyt piakkoin saatava
kunnolliseen naimiseen, päätti hän mennessään.
Mutta semmoisia ei Gunhild ajatellut. Hän tapasi usein Bårdia, milloin
kirkkotiellä, milloin muualla, ja nämä hetket olivat ainoat, joista hän
lukua piti. Se oli rakkautta, jossa ei mitään ajatusta ollut,
luonnonraikasta, vapaata ja rajua kuin metsän lintujen välillä. Paljon
he keskenään puhuivat, mutta enemmiten itsestään, eikä juuri usein
tulevaisuudesta. Sillä se ei ollut niin selvänä kuin olisivat toivoneet
ja niinpä he tykkänään poistivat sen mielestään. Gunhild parhaasta
päästä puhetta vireillä piti. Bård käveli rinnalla ja kuunteli,
unhottaen itsensä ja usein unelmiin vaipuen; ei hän aina tiennyt mitä
Gunhild puhui, hän vaan katseli häntä, katseli suuta, joka liikkui,
hymyilyä, joka paljasti valkoiset hampaat, silmiä, jotka välkkyivät ja
leimusivat, sakeita hiuksia ja hienoja käsiä. Pikimältään he toisiaan
tapasivat, mutta sitä onnellisempia nuo lyhyet hetket olivat; Bård
mielestään ei juuri muulloin elänytkään.
Syksy tuli. Bård ja Gunhild kohtasivat toisiaan harvemmin. Mutta lopuksi
ihmiset siitä kumminkin saivat tietää. Ja silloin syntyi jupakkata
pitäjäässä. Kaikki ihmettelivät Bårdia. Mitä mies ajatteli, kun olisi
saanut semmoisen tytön kuin Signe, joka tosin oli vaan kohtalaisesti
rikas, mutta siihen sijaan sekä kaunis että sävyisä, jonka lisäksi hän
pystyi kaikkiin töihin, ja meni nyt ottamaan tuon puolihurjan
voutitytön, jolla tosin oli rahoja, mutta joka ei talouden toimia
vähääkään ymmärtänyt. Nesinkin perhe viimein sai kuulla näitä puheita.
Heidän sukunsa oli vanhimpia ja etevimpiä pitäjäässä; Nesiläiset olivat
aina olleet ensimmäisinä johtajina kaikissa kiistoissa, jotka olivat
syntyneet talonpoikain ja pappien, taikka ankarien voutien välillä.
Bårdin isän-isä oli kerran nuoruudessaan ajanut erään voudin tykkänään
pitäjäästä pois, ja sen hän teki tavalla semmoisella, että vouti töin
tuskin hengissä kahakasta pääsi. Näistä syistä Nesiläiset olivat
ikäänkuin "kansan vallan" edustajia virkamiehiä vastaan, koettaneet
säilyttää talollisten vanhoja hyviä tapoja ja pysyä vertaistensa
etupäässä. Kun he nyt kuulivat noita juttuja Bårdista ja Gunhildista,
tekivät he asiasta vaan pilkkaa. Ja siinä vanha iso-isä oli vallan
mestari; hän syljeskeli ja laski semmoista ivaa, että tuntui. Bård ei
voinut mitään heitä vastaan, ja pahinta oli, että hän mielessään myönsi
vanhusten olevan oikeassa. Gunhild huomasi, ett'ei Bård ollut niin
iloinen kuin ennen, mutta luuli hänen harmistuneen vaan ihmisten
puheista. Hän koetti kaikin tavoin saada Bårdia iloiseksi jälleen; mutta
ei hän onnistunut ja siitä hän kiusaantui. "Että sinä välitätkin
semmoisista", sanoi hän; "minä, vaikka olen nainen, en ole mokomasta
millänikään!" Eipä hänkään siitä välittänyt, sanoi Bård; mutta totuutta
hän ei ilmi tuonut.
Bård kuuli, että Signe hänen tähtensä oli aivan sairaana. Se liikutti
häntä, ja hänen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, joka niin lämpimästi
ja uskollisesti häntä rakasti hiljaisella ja puhtaalla tavallaan.
* * * * *
Voudin luona kaikki muut paitsi vouti itse tiesivät Bårdin ja Gunhildin
suhteista. Sen kuitenkin vouti oli huomannut, että Gunhild viimeisinä
aikoina oli käynyt ikäänkuin hiljaisemmaksi. Hän luuli sen tulevan
siitä, että tyttö oli niin yksinään. Eräänä päivänä kevätpuoleen läksi
vouti kaupunkiin. Sieltä hän toi tullessaan nuoren hienon miehen, jota
hän sanoi herra Jörgeniksi ja jonka piti oleman aatelissukua. "Eiköhän
tuo auttaisi", arveli vouti itsekseen.
Ja tavallaan se auttoikin. Gunhild oli huvitettu tuosta miehestä, sillä
hän oli vallan toisenlainen kuin ne pojat, joita hän oli tottunut
näkemään; sitten hän puhui niin kaunista kieltä, joka oli puoleksi
saksaa ja kertoi välistä mitä hullunkurisimpia juttuja. Gunhild nauroi
hänelle usein eikä ilman ettei hän aina ihmetellyt hänen sukkeluuttaan.
Muuten hän oli jokseenkin hyvän näköinen, hiukset piki mustat, samoin
viikset; kasvot olivat vieraat, mutta samalla myöskin hienot ja nenä oli
suuri ja koukkuinen niinkuin kotkan tai haukan nokka. Gunhildin seuraa
hän aina etsi ja viimein Gunhild alkoi ymmärtää että hän oli tullut
kosijana taloon. "Mitä tuo mies täällä tekee?" hän kysyi isältään.
Vanhus katsoi häneen kiikastavin silmin. "Eikös se ole komea poika?" hän
kysyi. "Hän ehkä tässä minua tuumii?" sanoi Gunhild ja näytti kylmältä.
"Kyllä"; vastasi isä lyhyesti; hän huomasi tytön vastahakoisuuden; "ja
ajattelen myöskin, että hän sinut saa. Rikas hän ei ole, mutta
aatelis-sukua ... niin, minulla on omat ajatukseni siitä asiasta. Pane
se mieleesi, että tiedät kohdella häntä oikealla tavalla!" Vouti meni
huoneesta; Gunhild jäi sanattomaksi.
Kun herra Jörgen päivemmällä häntä tapasi, peljästyi hän ja kysyi, mitä
oli tapahtunut. Hän melkein hiukan piti tytöstä ja olivatpa he
oikeastaan kihloissa, jonkatähden hänellä oli täysi syy tiedustella.
Silloin Gunhild kertoi hänelle kaikki. Koska hän oli aatelia, ei hän
ketään väkisen ottaisi, kun vaan saisi kuulla totuuden. Gunhild selitti,
kuinka hän oli antanut toiselle rakkautensa ja luvannut uskollisuutta;
jos herra Jörgen oli rehellinen aatelismies, luopuisi hän nyt
tuumistaan, vapauttaisi isän sitoumuksestaan ja matkustaisi pois. Herra
Jörgen kalpeni, ja rukoili armoa, mutta Gunhild ei antanut vähääkään
myöten ja niin täytyi herra Jörgenin viimein suostua. Gunhild luuli
pääsneensä voitolle ja oli entistä iloisempi.
Mutta hetken mentyä, tuli isä sisään. Silloin Gunhild peljästyi, sillä
hän huomasi kohta, että isä oli vihoissaan. Ei vanhus monta sanaa
lausunut; mutta selvää ja varmaa oli se, mitä hän puhui. Joko Gunhild
ottaisi sen miehen, jonka hän ja Jumala olivat hänelle valinneet, taikka
hän saisi nähdä, että isällä oli sekä valtaa että tahtoa pehmittää hänen
luontoaan. Hän, vanhus, ei aikonut olla narrina omassa talossaan.
Gunhild ei vielä elämässään ollut niin voimakkaita sanoja kuullut; ne
repivät häntä kuin okaat, ne veivät häneltä sekä toivon että rohkeuden.
Hän painoi päänsä alas ja rukoili: "Elä ole noin ankara! Minä rakastan
toista..." Vouti polki jalkaa lattiaan. "Tahdotko uskotella minulle
semmoisia juttuja? Kehenkä sinä täällä olisit voinut tutustua? Vai
aiotko kenties mennä talonpojalle vaimoksi?"
Nyt vasta Gunhildille selvisi, että Bård Neset oli talonpoika. Tähän
saakka ei hän ollut sitä ajatellut. Bård ei ollut niinkuin muut
talonpojat; heidän seassaan hän oli aivan kuin herra, mutta mitä se
auttoi: talonpoika hän oli kuitenkin. Ja voudin suussa tuo sana sai
semmoisen soinnun, että Gunhild lensi punaiseksi häpeästä. Talonpoika!
Talonpoikaa hän siis oli rakastanut, rakastanut aivan rajattomasti...
Gunhild kätki kasvonsa ja tunsi itsensä turvattomaksi. Vouti ei tähän
enää sanaakaan virkkanut, lisäsi vaan lyhyeen, että Gunhild saisi
miettimisaikaa huomiseen. Ja siihen se päättyi. Gunhild jäi yksin
huoneesen, ja kummallisen kolkolta hänestä nyt elämä tuntui. Hän seisoi
ja kuunteli isänsä poistuvia askeleita; oli juuri kuin hän olisi
mukanaan vienyt kaiken ilon ja toivon.
* * * * *
Mutta vähitellen muuttui suru ja pelko kiehuvaksi vihaksi. Kuka oli
syypää tähän kaikkeen? Herra Jörgen! Aatelismies! Tuo kelvoton, jonka
nenä ulottui pitemmälle kuin järki ja jolla enemmän oli partaa kuin
mieltä, tuo raukka, joka ei edes itse osannut kosia ja joka tuskin
saattoi puhua... Hän puri hammasta. Kaunis aatelismies! Lupaa häntä
auttaa ja sitten pettää, ei ole polosessa senverran miestä että sanansa
pitäisi ... tuommoista ei mökkiläisenkään poika tekisi! Mitä hänellä
täällä oli tekemistä? Minkätähden hänen nyt juuri piti tuleman kiusaa ja
haittaa tekemään. Suuresti pettyi, jos luuli häntä sillä tavalla
omakseen saavansa.
Entä vanhus sitten! Joka ei ollut hänestä välittänyt ennenkun nyt, kun
aikoi häntä myödä. "Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta", hän
sanoi. Mitäpä Gunhildilla oli hänen ajatustensa kanssa tekemistä? Hän
tahtoi saada sen, jota rakasti, tahtoi olla onnellinen maailmassa; isän
ajatukset eivät häntä liikuttaneet. Vaikka olikin isä, mitä sitten; ei
suinkaan Gundildin siltä tarvinnut mieltä muuttaa. Ett'ei Bårdkaan jo
tullut! -- "Talonpoika?" hän ei ollut mikään "talonpoika". Hän tahtoi
mennä Bårdin luokse, tahtoi mennä jo tänäiltana. Bård kyllä ottaisi
hänen heti paikalla omakseen. Sitten saisivat kököttää tuolla ylhäällä
ja nuoleksia sormiaan häntä tavoitellessaan; hän oli silloin omilla
teillään, heistä erillään.
Vanha vaimo toi hänelle nyt illallista ja kynttilää. "Missä herra Jörgen
on?" kysyi Gunhild ja katsoi häneen. Vanhus teki ristinmerkin, hän luuli
näkevänsä Margareta rouvan ilmi elävänä edessään, niin kalpean ja
raivoisan näköinen oli Gunhild. Tämä tulistui yhä enemmän; polki jalkaa
että vanhuksella sydän rinnassa vavahti: "Missä on herra Jörgen?" "Pois
hän on lähtenyt, hyvä neiti", sammalti vaimo ja luikahti ovelle. "Pois?"
huudahti Gunhild ja kasvot valkenivat huomattavasti; "mutta silloinhan
olenkin vapaa!" Vanhus oli jo oven toisella puolen, mutta puhui raosta:
"Varmaan hän tulee takaisin", hän sanoi.
"Oho, niinkö on laita", ajatteli Gunhild. "Mutta siitäpä me otellaan!"
Viha oli tehnyt hänet väkeväksi jälleen. Hän ei ollut tottunut
taipumaan, eikä hän antanut pakoittaa itseään. Niin hän oli, kuin nuori
varsa, joka ensi kerran tuntee silat hienolla säellään; hän pudisti
itseään raivoon päästäkseen irti. Mutta siinä kun hän tuumaili karata
talosta ja lähteä Nesetiin, muistui hänelle mieleen, ett'ei sinne
uskaltaisi mennä. Ei ainakaan, ell'ei varmasti tietäisi Bårdin olevan
kotona. Hän pelkäsi vanhuksia siellä alhaalla; tiesi ett'ei ne hänelle
hyviä olleet, jos hän sinne karkulaisena tulisi; he varmaan
lähettäisivät hänet takaisin. Kun hän pysähtyi sitä ajattelemaan, näki
hän luukkua pantavan ikkunan eteen. Gunhild kiljaisi peljästyksestä,
juoksi ovelle ja tahtoi ulos, mutta ovikin oli lukossa. Silloin hän oli
vähällä pudota maahan. Vangittu! Hän, joka koko ikänsä oli ollut vapaa
kuin taivaan lintu. Sisäänsuljettu, eroitettu kaikesta siitä, johon halu
oli, vangittu kuin rosvo ja juuri nyt. Hän vajosi alas tuolille ja oli
vähällä tukehtua; sydän oli levottomuudesta pakahtua, oli niin vaikea
olla, tuntui kuin olisi hän elävänä kirstuun pantu.
Samassa tuokiossa tunsi hän kummallista liikuntoa...
Hän tavoitti päätään, kalpeni kuin liina ja lensi taas heti
tulipunaiseksi. Aivan uudet ajatukset hänen mielensä valloittivat. Vieno
hymy osaksi, häpeilevä ja onnellinen samalla kajosti nuorilla huulilla;
rinta nousi ja laski, hän oli märkänä hiestä. Herra jumala, oliko se
kumminkin totta... Joskus hän oli sitä ajatellut, mutta heittänyt sitten
mielestään taas; ei tahtonut semmoista uskoa... Hän painoi päänsä alas
polttavassa häpeässä, joka ei kumminkaan häntä onnettomaksi tehnyt.
Ajatteli sitten Bårdia ja kävi yhä ujommaksi ja yhä onnellisemmaksi. Jos
hän sen tietäisi! -- hymyili Gunhild hurmaantuneena. Kuinka iloiseksi
hän tulisi ja kuinka helläksi. Niin, Jumalan edessä, nyt hän oli Bårdin.
Gunhild vapisi tuossa istuissaan, tuhansia epäselviä ajatuksia nousi
mieleen; tuo nuori tyttö tunsi itsensä sortuneeksi ja samalla
ylentyneeksi, nöyräksi ja ylpeäksi, kun tiesi pian tulevansa äidiksi.
Mutta sitten hän muisti isää ja herra Jörgeniä. Ajatukset kääntyivät
toiseen suuntaan. Puhtaasti luonnollinen äidin tunne, joka oli puoleksi
neitsyeellistä ujoutta puoleksi äidillistä onnea, muuttui nyt
kalvaavaksi häpeäksi. Nyt käsitti hän, mitä oli tehnyt. Nyt hän selvästi
sen näki. Niin hän oli menetellyt, kuin tyhmin tytönhenttu, eikä kuin
kunniallinen nainen. Hän oli unhottanut, ett'ei se, joka talonpoikain
kesken kävi laatuun, ollenkaan sopinut paremmille ihmisille; hän oli
häväisty; rehellisten ihmisten pariin ei hän enää kelvannut;
talonpojatkin tekisivät vaan pilkkaa hänestä... Häpeä oli niin suuri,
ett'ei sitä voinut kantaa. Hän väänteli itseään kuin sairas, kyyristyi
kokoon ikäänkuin paetakseen kauheata pakahduttavata tunnetta. Tämän
jälkeen ei hän enää saattaisi ihmisiä silmiin katsoa. Hänen täytyisi
karata pois koko seudulta, kätkeytyä kivien väliin ja rotkoihin,
niinkuin rosvo; ja lapsikin, jota hän kantoi, oli kunniansa menettänyt.
Mihinkä hän, tyttö parka, joutuisi? Isä ajaisi hänet pois; Nesetissä
ärsyttäisivät koiran hänen päällensä, ja Signe! -- Gunhild hypähti
raivossa koholleen; -- _nyt_ oli Signe voittanut.
Ei, se ei kumminkaan saisi tapahtua. Olkoot muut asiat miten hyvänsä,
kunhan ei vaan Signe voitolle päässyt. Hän mietti asiaa niin hyvin kuin
voi. Kun kaikki kävi ympäri, ei siitä vielä kenkään tiennyt ja lopulta
oli hänellä kuitenkin Bård puolellaan. Hän tosin oli nuori, eikä
omavaltainen; mutta nyt hänen täytyi tulla apuun. Eikä Bård ollut
semmoinen joka petti. Kun Gunhild tulisi hänen luokseen yksinään ja
turvattomana ja kertoisi hänelle kaikki, silloin hän ottaisi hänet,
vaikka menettäisikin talot ja tavarat. Se ajatus antoi hänelle jälleen
uskallusta. Isälle täytyi hänen sanoa kaikki saadakseen herra Jörgenin
erilleen. Sitten lähtisi hän Nesetiin. Bård ottaisi hänet luokseen.
Mutta jos vanhukset panisivat vastaan, menisivät he toiseen kylään,
jossa ei kukaan heitä tuntisi ja siellä he asuisivat siksi kuin kaikki
täällä unohdettaisiin. Niin hän kuitenkin pääsisi voitolle. Kun vaan
saisi rohkeutta puhumaan tästä isälle. Täytyihän sitä saada; ja varmaan
saisikin ... ajatellessaan Signeä. Näitä mietteitä hän hautoi niin kauan
kuin jaksoi. Aamulla kun entinen palvelustyttö tuli huoneesen, istui hän
nukuksissa tuolillaan.
* * * * *
Gunhild syöksähti ylös ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen, ei tiennyt,
oliko hereillä, vai näkikö unta. Toinnuttuaan hän punehtui ja kääntyi
pois; ei tarvinnut kenenkään nähdä häntä nyt. Parasta saada kaikki heti
selville. "Pyydä isää tulemaan tänne", sanoi hän. Tyttö meni, mutta
ajatteli itsekseen, ett'ei hän ollut äitinsä kaltainen, jos näin pian
antoi myöten. Eikä isänsä kaltainen liioin, jatkoi hän vielä.
Gunhild alkoi vavista. Hän istui pöydän ääreen, ja nojasi päätänsä
käsiin pysyäkseen pystyssä; hirveästi häntä peloitti. Koetti siinä
kiihoittaa itseään vihaan, mutta tuska niin ahdisti rintaa, ett'ei
voinut hengittääkään, ja suun ympärillä tuntui kaikki jähmettyvän, eikä
hänellä ollut enää kasvot vallassaan. Yhä pahemmalle hänestä tuntui tuo
kerrottava asia ajatellessaan, että siitä nyt tuli isälle puhua. Ja nyt
kuului askeleita. Raskaita, hitaita askeleita. Vouti se oli. Gunhildia
peloitti aina enemmän; nyt hän oli jo lähellä, rykäisi pari kertaa
nuoleksia sormiaan. Muistaisi toiste ajatella niin korkealle. Hah, hah,
hah, toinen leikki siitä tulisi! Gunhild nauroi ilosta. Hän ei enää
saattanut istua sisässä, vaan läksi ulos selvittelemään ajatuksiaan;
vihdoin tuli hän varmaan päätökseen, eikä horjunut silloin enää. Oli jo
ilta, häntä väsytti. Koivun alla oli kivi, jolle hän istui. Aurinko
laski; pitkiä varjoja se heitti yli lehdon ja vuonon. Metsässä oli
hiljaista; kaukaa vuorten välistä kuului torvi. Linnut etsivät
yösijaansa ja hyttyset tanssivat auringon viimeisissä säteissä. Kauan
istui Gunhild ja uneksi; vihdoin hän nousi, katsoi loistavin silmin yli
laakson, hymyili kahdelle rastaalle, jotka tulivat lentäen, tavoitteli
oksalla hyttysiä ja läksi laulaen kotia päin.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina meni hän kirkkoon. Oli kaunis päivä, hän oli
varma että Bårdkin aikoi tulla. Aikaiseen hän läksi, sydän sykki
kävellessä. Kirkossa hän istui niin, että Bårdin täytyi hänet nähdä ja
hän tiesi olevansa kaunis uudessa puvussaan. Mutta kuitenkin oli hänen
mielensä raskas ja kummallinen. Joku ääni hänen povessaan sanoi ett'ei
ne ajatukset, jotka pyörivät hänen päässään, olleet oikeita ja kun
kirkkoon väkeä tulvaili, alkoi häntä yhä enemmän hävettää. Kaikki jotka
tulivat sisään, painoivat päänsä alas rukoukseen; Gunhildkin kumartui,
mutta punehtui samassa. Kun viimein Bård tuli sisään kirkonovesta ja
näki Gunhildin, säpsähti hän ja kävi kalpeaksi: niin kauniina hän ei
vielä koskaan ollut häntä nähnyt. Tuntui juuri kuin olisi hän nähnyt
Gunhildin ja Signen yhtähaavaa: Gunhildin uljaana, lämpimänä,
kukoistavana ja Signen tunteellisena, lempeänä ja hiljaisena. Hän loi
silmänsä alas ett'ei hurmaantuisi. Mutta kun hän oli päässyt istumaan,
meni hänen katseensa väkisenkin sinnepäin. Ja nyt hän yhtämittaa
silmäili Gunhildia. Välistä molempain katseet tapasivat toisiaan ja
silloin kumpikin punastui. Signe tuli vähän myöhempään; Bårdin mielestä
hän näytti niin mitättömältä talonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisella
olennollaan. Gunhild oli ylevä ja komea kuin ritarineito laulussa ja sen
lisäksi vielä rakastettava ja lämmin; puku oli tehty hienoon malliin,
pehmeästi ja sulavasti, se istui pyöreiden olkapäiden ja korkean rinnan
yli; Signe oli vaalea ja hempeä, ilman tulta, ilman rohkeutta, hidas ja
vitkasteleva koko olennossaan, ja tuolla kun hän istui kumartuneena
virsikirjansa yli, näytti hän Bårdista melkein vieraalta. Ei, toista oli
Gunhild!
Ne silmäykset, joita Gunhild häneen heitti, olivat kummallisen
viehättäviä, niin täynnä ujoja, polttavia ajatuksia että tuliseksi
virraksi veri suonissa muuttui joka kerran, kuin Bård niitä tapasi. Hän
joutui ajatuksiensa valtaan ja unhotti melkein, missä oli. Kun Signe
yhden ainoan kerran uskalsi vähän vilkaista sinnepäin, peljästyi hän
kovin, sillä Bård tuijotti Gunhildiin juuri kuin olisi ollut noiduttu.
Signelle tuli mieleen, että Gunhild kenties oli oppinut äidiltään
enemmän kuin olisi tarvinnut. --
Gunhild läksi kirkosta ennen jumalanpalveluksen loppua, ja mennessään
hän katsoi Bårdiin ikäänkuin sanoakseen, että hänen pitäisi tulla
jäljessä. Bård ei saanut lepoa. Kun Gunhild oli mennyt, muuttui huone
pimeäksi hänen silmissään. Kirkko näytti niin ikävältä pienine
ikkunoineen ja ahtaine penkkineen; rumia olivat nuo sinisiksi maalatut
tahi kullatut puukuvat alttarin ja kuorin oven yläpuolella. Gunhildia
hän seurasi ajatuksissaan, siellä missä hän yksin käyskenteli metsässä
vaaleiden kukkien keskellä, säteilevän auringon kirkkaudessa. Hänen
täytyi seurata, sillä hän luuli näkevänsä, kuinka Gunhild katsoi
taakseen ja odotteli. Hidas hän olikin tuo vanha papin nahjus.
Viivytteli suotta pienimmissäkin asioissa. Ei Bård kestänyt kauempaa;
hän nousi hiljaa ja läksi, vaikka hänellä siitä oli paha omatunto, sillä
hän luuli ihmisten selvään näkevän, että hän Gunhildia ajoi jäljestä.
Signeen ei hän uskaltanut silmiään luoda, eikä myöskään ajatella häntä.
Ulkopuolella seisoi ihmisiä pienessä ryhmässä; he puhelivat keskenään;
mutta Bård pujahti ohitse ja astui kotiapäin. Hän ei millään ehdolla
tahtonut ketään mukaansa. Metsässä hän ehkä kohtaisi Gunhildin, siellä
tiepuolessa jossain.
Poika parka oli aivan huumaantunut. Ilmassa oli ikäänkuin tulta ja
tuoksua; jok'ainoa hengen veto toi onnea ja kummallisia tunteita. Metsä
hänen ympärillään näytti elävän; kaikki suli yhteen auringon lämpimässä,
kauniit värit, suloinen tuoksu, pehmeät värit. Kuohuvassa ilossa hän
riemuitsi itsekseen. Gunhild rakastaa minua! Kerta toisensa jälkeen hän
sitä uudisti, aina yhtä onnellisena samalla kuin rinta ikäänkuin paisui.
Ja nyt hän myöskin ymmärsi, että hän Gunhildia rakasti. Ihan toista
olivat tunteet Signen suhteen; ei se rakkautta ollut, vaan jotain muuta,
rauhallista ja lempeätä, tavallista tuttavuutta vaan, ilman tulta ja
leimua. Mutta _tämä_ oli oikeata. Tänlaisesta saattoi kuolla, jota hän
ei rakkaudesta Signeen milloinkaan tekisi.
Ei hän mitään ajatellut; näkyjä ja tunteita hänellä oli ja polttavana
virtasi veri hänen suonissaan. Ilmakin oli kuin tuleen syttynyt auringon
säteistä, jotka palavassa leimussa loivat ympäristöön kirkkautta ja
levittivät tuhanten kukkasten tuoksua kauas joka haaralle ja korkealle
maasta. Olipa hän oikea onnen poika. Kahdenkymmenen vanha, kaunis, rikas
ja tyttöjen suosikki -- syystä hän siis iloitsi ja mieleisiä unia näki.
Korkealla oli voudin tytär, mutta eipä Bård Nesetkään varsin alhaalla
madellut ja Gunhild häntä rakasti, sen tiesi hän vanhastaan ja tänäkin
päivänä hän oli sen nähnyt. Rakkaampia silmiä ei saattanut ajatella;
muiden tyttöjen lämpimimmät katseet olivat jääkylmät niiden iskuun
verraten. Gunhildin rinnalla kaikki muuttui koleaksi ja värittömäksi;
korkealle kohoavine rintoineen, mustine, kiiltävine hiuksineen, hän oli
maailman parhain aarre ja häntä ympäröitsi tulikuuma rakkauden meri.
Metsä tiheni kauempana. Se kasvoi korkeata hongikkoa ja paksua
pensastoa; auringon säteet lankesivat lehdikköön, kuin kultaiset
sadepisarat. Ruskeat oravat hyppelivät edes takaisin, tikka istui
kuusessa ja takoi. Oli niin hiljaista kaikkialla ja onnellista; Bård ei
vielä senlaista päivää ollut nähnyt.
* * * * *
Riemuisena tuossa kulkiessaan täytyi hänen pysähtyä; sillä takaa,
ylhäältä mäeltä kuului kaunista laulua. Naisen ääni se oli, raikas ja
sulava, välistä vapiseva ikäänkuin arkuudesta; olisi luullut jonkun
tytön laulavan pojalleen, peljäten muiden sitä kuulevan. Bård jäi
kuuntelemaan laulua, joka kovasti veti häntä puoleensa; sillä se kaikui
ihanasti metsän hiljaisuudessa ja soveltui hyvin hänen lämpimiin
unelmiinsa. Vienosti lähestyi häntä laulu; pian eroitti hän sanat ja sai
selville ajatuksen:
On vaikea poikasen reippaan vaan
Niin kaupan itsensä kantaa;
Ja helppo sit' ei ole löytääkään,
Kell' itsensä viimein antaa.
Ja tyttö se vuottaa ja vuottaa vaan
Ja vuottaa ja unneltuupi;
Niin tuhlaa kukkivan keväänsä
Ja pojilta unhottuupi.
Hetken hiljaisuus seurasi; sitten alkoi laulu uudelleen, mutta lyhyt
palanen nyt vaan tuli ylhäältä mäeltä:
En usko poikahan reippaasen,
Sen mieli on kylmää vettä;
Otan sukkelan, kauniin itsellen,
Sen yksin on huulet mettä.
Siihen taukosi. Bård tuli kummalliselle mielelle; hän mietiskeli hetken,
sitten lauloi:
Ken lehdon helmassa laulelee,
Liki varjoa valotonta?
Liet metsän neitonen, hiljaa käy,
Mua et voi vangita konsa.
Vähän ajan kuluttua kuului vastaan:
Varo itseäs, poikanen reipas, vaan,
Liki varjoa valotonta!
Menet metsän neitosen pauloihin,
Hän kietonut on niin monta.
Bård säpsähti; hän tunsi jo äänen. Pensastossa ratisi. Naurua kuului, ja
pähkinäpuun oksien väliltä pilkisti esiin punaiset ja lämpimät kasvot
iloisessa hymyssä; paksu tummanruskea tukka putosi alas ja oli tiellä.
Gunhild se oli.
Bård seisoi ja tuijotti ikäänkuin epäillen omia silmiään. Gunhild sen
näki ja puhkesi uuteen nauruun. "Niin, varo itseäsi vaan", sanoi hän.
"Et tiedä asiastakaan, ennenkuin seisot minun kartanollani häijyjen
noitien keskellä ja kun koitat päästä ulos, ovat portit suljetut... Nyt,
poika!" Hän oli viehättävän suloinen, että Bårdin täytyi juosta hänen
luokseen, mutta silloin tyttö nauroi ja juoksi tiehensä. Bård jäljestä.
Niin juoksi, kuin olisi henki vaarassa ollut. Sydän pamppaili rinnassa,
veri suhisi korvissa; hän näki kipinöitä ja levottomia säkeitä edessään.
"Gunhild!" Tyttö yhä vaan juoksi, mutta nyt hän oli kumminkin lähempänä.
"Anna minun puhutella sinua Gunhild!" rukoili hän, ja oli jo niin
likellä, ett'ei toisen enää auttanut paeta. Gunhild kiskaisi itsensä
irti, hyppäsi syrjään ja pysähtyi. Oli ensin kalpea, mutta lensi sitten
punaiseksi taas. "Nyt tulet vuoren rotkoon ell'et --!" tyttö nauroi
väkinäisesti. "Mihin hyvänsä, kun vaan saan sinua seurata", rukoili
poika. "Sinä olet kaikkein kaunein koko maailmassa". Gunhildin kasvoissa
loisti rajaton ilo; nyt hän oli voittanut! Mutta hän loi silmänsä alas
ja tekeytyi vakavaksi. "Nyt sinä valhettelet", sanoi hän. "Anna minun
kuolla tähän, jalkojesi juureen", jatkoi Bård. "Ole hiljaa", sanoi
Gunhild, "tuota samaa olet monta kertaa Signelle sanonut". "Enpähän ole,
sillä häntä en ole koskaan tällä tavalla rakastanut. Sinua kun näen,
niin päätäni huimaa; en hänen tähtensä huokaustakaan päästä, jos vaan
sinä minulle lupauksesi annat". Gunhild katsoi häneen syrjästä ja
hymyili niin viehkeästi, että Bård luuli hulluksi tulevansa; sitten hän
sanoi: "En minä usko, ennenkuin näen". "Minä teen kaikki mitä ikinä vaan
tahdot". "Etpäs tee!" "Niin totta, kuin tässä seison..." Nyt katsoi
tyttö häneen vakavasti ja lausui: "Sitten pyydän, että sinä jo
tänäpäivänä menet purkamaan liittosi Signen kanssa". "Minä en koskaan
ole Signelle sanaani antanut". "Se ei ole totta!" "On varmaan. Ajatellut
tosin välistä ja puhutellut häntä; mutta mitään lupausta en ole
antanut". "Voitko vannoa?" "Niin paljon kuin tahdot". "Mutta sitten
täytyy sinun luvata, ett'et tästä lähtien koskaan häntä puhuttele". "En
katsokaan sinnepäin, missä hän on". "Ihanko totta?" "Niin totta kuin
Jumala minua auttakoon!" -- Nyt leimahti tytössä 17 vuotiaan rakkaus
ilmi tuleen; ylpeä hän oli voitostaan, eikä hän tavoista eikä
sopivaisuudesta mitään tiennyt: hän lensi Bårdin kaulaan niin rajuna ja
lämpimänä että poika melkein peljästyi; sitten hän sanoi: "Nyt me
molemmat teemme liiton". -- Samassa hän katosi ja Bård jäi siihen
yksinään seisomaan aivan kuin unesta herännyt.
Kummallista! Tuo, jota hän ei koskaan olisi uskonut... Gunhild, joka
niin erosi kaikista muista ... jota hän melkein oli peljännyt. --
Olikohan se oikein totta? Tai oliko hän uneksinut? Ett'ei vaan noidat
olisi hänen kanssaan vehkeilleet?
Mutta kaukana mäkien harjanteilla huhuili viehkeä ääni pitkiä, kauniita
säveliä; iloista ja riemuitsevaa huhuilemista se oli. Bård kavahti ylös
ja huhuili vastaan. Ei se siis ollutkaan unta, vaan tositapahtumaa
kaikki. Hän läksi kotiapäin ajatuksia täynnä. Kerta toisensa jälkeen
hänen täytyi kysyä itseltään, minkätähden hän ei enemmän iloinnut. Ehkä
se oli käynyt liian nopeaan.
Ihmisten mielestä hän muuttui hyvin kummalliseksi tämän päivän jälkeen.
Varsinkin pantiin merkille, ettei hän enää käynyt Lidissä. Eikä kukaan
ymmärtänyt siihen syytä paitsi Signe; mutta hänellä oli omat ajatuksensa
asiasta, joita hän ei muille puhunut.
* * * * *
Gunhild oli onnellinen ja ylpeä. Helposti oli hän omansa voittanut ja
Lidtytön hän pani takalaitaan niinkuin ei mitään. Nyt tuo kalpea
talonpoikainen hentukka saisi nähdä, kumpi heistä oli väkevämpi. Kyllä
mahtoi häntä harmittaa. Entä sitten kateeksi käydä? Niin, niin, mitäs
siihen tunkeuduit? Sepä juuri olisikin kaunista, jos tässä pitäjäässä
kukaan Gunhild Nielsin tyttären rinnalle pääsisi.
Ja niin täydellisesti, kun hän oli pojan omakseen saanut! Kuinka
masentuneena ja onnettomana hän siellä rukoili, kuinka nöyränä ja
tottelevaisena hänen tahdolleen alistui! Tuota muistellessa Gunhild
nauroi ilosta ja kaikki ihmettelivät sitä äkkinäistä muutosta, joka
hänessä oli tapahtunut. Enemmän kuin koskaan ennen hän juoksenteli
ulkona, lauloi siellä ja viserteli kilvan lintujen kanssa. Kun hän oli
kiivennyt niin korkealle vuoren harjanneitta, että saattoi nähdä kauas,
aina Nesetiin, huhuili hän kovimmalla äänellään ja kaiku vastasi
vuoresta toiseen. Mutta kun hän kotosalla oli, syntyi huoneissa
semmoinen ilo ja meteli, ettei vanhalla voudilla ollut pahaakaan rauhaa.
Hän sitä vähin kiroili, ja sitten, ennenkuin tiesi asiastakaan, hän ajoi
häntä jäljestä; mutta useimmiten hän pysähtyi katselemaan, kun tyttö
lensi ympäri, rajuna ja keveänä kuin lintu ikään ja viimein hän sen
huomasi, jota ei tähän asti tiennyt: että hänen tyttärensä oli kaunis.
Siinä oli ajattelemisen aihetta! Tähän saakka hän oli Gunhildia vihannut
siksi, ettei hän ollut poika, mutta kun kaikki kävi ympäri, ei kaunis
tyttökään hullumpi ollut. "Gunhild", sanoi hän eräänä päivänä,
"tiedätkös, kuinka vanha sinä olet?" "Seitsemäntoista olen täyttänyt",
vastasi tyttö, onnellisena hymyillen -- "seitsemäntoista!" "Hm", murisi
vanhus, "mitä siitä niin iloitset? Etkö tiedä, että se juuri on
vaarallinen ikä?" Gunhild katsoi isäänsä viekkaasti hymyillen.
"Jokohan?" hän kysyi. "On kyllä", sanoi vouti, "pidä varalla vaan". Hän
muisti omaa nuoruuttaan, tyttöä katsellessa; juuri tuommoinen Margareta
vainajakin oli siihen aikaan. Mutta mitäpä niitä vanhoja ajatteli; vouti
meni konttoriin kiirein askelin. Tyttö oli nyt piakkoin saatava
kunnolliseen naimiseen, päätti hän mennessään.
Mutta semmoisia ei Gunhild ajatellut. Hän tapasi usein Bårdia, milloin
kirkkotiellä, milloin muualla, ja nämä hetket olivat ainoat, joista hän
lukua piti. Se oli rakkautta, jossa ei mitään ajatusta ollut,
luonnonraikasta, vapaata ja rajua kuin metsän lintujen välillä. Paljon
he keskenään puhuivat, mutta enemmiten itsestään, eikä juuri usein
tulevaisuudesta. Sillä se ei ollut niin selvänä kuin olisivat toivoneet
ja niinpä he tykkänään poistivat sen mielestään. Gunhild parhaasta
päästä puhetta vireillä piti. Bård käveli rinnalla ja kuunteli,
unhottaen itsensä ja usein unelmiin vaipuen; ei hän aina tiennyt mitä
Gunhild puhui, hän vaan katseli häntä, katseli suuta, joka liikkui,
hymyilyä, joka paljasti valkoiset hampaat, silmiä, jotka välkkyivät ja
leimusivat, sakeita hiuksia ja hienoja käsiä. Pikimältään he toisiaan
tapasivat, mutta sitä onnellisempia nuo lyhyet hetket olivat; Bård
mielestään ei juuri muulloin elänytkään.
Syksy tuli. Bård ja Gunhild kohtasivat toisiaan harvemmin. Mutta lopuksi
ihmiset siitä kumminkin saivat tietää. Ja silloin syntyi jupakkata
pitäjäässä. Kaikki ihmettelivät Bårdia. Mitä mies ajatteli, kun olisi
saanut semmoisen tytön kuin Signe, joka tosin oli vaan kohtalaisesti
rikas, mutta siihen sijaan sekä kaunis että sävyisä, jonka lisäksi hän
pystyi kaikkiin töihin, ja meni nyt ottamaan tuon puolihurjan
voutitytön, jolla tosin oli rahoja, mutta joka ei talouden toimia
vähääkään ymmärtänyt. Nesinkin perhe viimein sai kuulla näitä puheita.
Heidän sukunsa oli vanhimpia ja etevimpiä pitäjäässä; Nesiläiset olivat
aina olleet ensimmäisinä johtajina kaikissa kiistoissa, jotka olivat
syntyneet talonpoikain ja pappien, taikka ankarien voutien välillä.
Bårdin isän-isä oli kerran nuoruudessaan ajanut erään voudin tykkänään
pitäjäästä pois, ja sen hän teki tavalla semmoisella, että vouti töin
tuskin hengissä kahakasta pääsi. Näistä syistä Nesiläiset olivat
ikäänkuin "kansan vallan" edustajia virkamiehiä vastaan, koettaneet
säilyttää talollisten vanhoja hyviä tapoja ja pysyä vertaistensa
etupäässä. Kun he nyt kuulivat noita juttuja Bårdista ja Gunhildista,
tekivät he asiasta vaan pilkkaa. Ja siinä vanha iso-isä oli vallan
mestari; hän syljeskeli ja laski semmoista ivaa, että tuntui. Bård ei
voinut mitään heitä vastaan, ja pahinta oli, että hän mielessään myönsi
vanhusten olevan oikeassa. Gunhild huomasi, ett'ei Bård ollut niin
iloinen kuin ennen, mutta luuli hänen harmistuneen vaan ihmisten
puheista. Hän koetti kaikin tavoin saada Bårdia iloiseksi jälleen; mutta
ei hän onnistunut ja siitä hän kiusaantui. "Että sinä välitätkin
semmoisista", sanoi hän; "minä, vaikka olen nainen, en ole mokomasta
millänikään!" Eipä hänkään siitä välittänyt, sanoi Bård; mutta totuutta
hän ei ilmi tuonut.
Bård kuuli, että Signe hänen tähtensä oli aivan sairaana. Se liikutti
häntä, ja hänen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, joka niin lämpimästi
ja uskollisesti häntä rakasti hiljaisella ja puhtaalla tavallaan.
* * * * *
Voudin luona kaikki muut paitsi vouti itse tiesivät Bårdin ja Gunhildin
suhteista. Sen kuitenkin vouti oli huomannut, että Gunhild viimeisinä
aikoina oli käynyt ikäänkuin hiljaisemmaksi. Hän luuli sen tulevan
siitä, että tyttö oli niin yksinään. Eräänä päivänä kevätpuoleen läksi
vouti kaupunkiin. Sieltä hän toi tullessaan nuoren hienon miehen, jota
hän sanoi herra Jörgeniksi ja jonka piti oleman aatelissukua. "Eiköhän
tuo auttaisi", arveli vouti itsekseen.
Ja tavallaan se auttoikin. Gunhild oli huvitettu tuosta miehestä, sillä
hän oli vallan toisenlainen kuin ne pojat, joita hän oli tottunut
näkemään; sitten hän puhui niin kaunista kieltä, joka oli puoleksi
saksaa ja kertoi välistä mitä hullunkurisimpia juttuja. Gunhild nauroi
hänelle usein eikä ilman ettei hän aina ihmetellyt hänen sukkeluuttaan.
Muuten hän oli jokseenkin hyvän näköinen, hiukset piki mustat, samoin
viikset; kasvot olivat vieraat, mutta samalla myöskin hienot ja nenä oli
suuri ja koukkuinen niinkuin kotkan tai haukan nokka. Gunhildin seuraa
hän aina etsi ja viimein Gunhild alkoi ymmärtää että hän oli tullut
kosijana taloon. "Mitä tuo mies täällä tekee?" hän kysyi isältään.
Vanhus katsoi häneen kiikastavin silmin. "Eikös se ole komea poika?" hän
kysyi. "Hän ehkä tässä minua tuumii?" sanoi Gunhild ja näytti kylmältä.
"Kyllä"; vastasi isä lyhyesti; hän huomasi tytön vastahakoisuuden; "ja
ajattelen myöskin, että hän sinut saa. Rikas hän ei ole, mutta
aatelis-sukua ... niin, minulla on omat ajatukseni siitä asiasta. Pane
se mieleesi, että tiedät kohdella häntä oikealla tavalla!" Vouti meni
huoneesta; Gunhild jäi sanattomaksi.
Kun herra Jörgen päivemmällä häntä tapasi, peljästyi hän ja kysyi, mitä
oli tapahtunut. Hän melkein hiukan piti tytöstä ja olivatpa he
oikeastaan kihloissa, jonkatähden hänellä oli täysi syy tiedustella.
Silloin Gunhild kertoi hänelle kaikki. Koska hän oli aatelia, ei hän
ketään väkisen ottaisi, kun vaan saisi kuulla totuuden. Gunhild selitti,
kuinka hän oli antanut toiselle rakkautensa ja luvannut uskollisuutta;
jos herra Jörgen oli rehellinen aatelismies, luopuisi hän nyt
tuumistaan, vapauttaisi isän sitoumuksestaan ja matkustaisi pois. Herra
Jörgen kalpeni, ja rukoili armoa, mutta Gunhild ei antanut vähääkään
myöten ja niin täytyi herra Jörgenin viimein suostua. Gunhild luuli
pääsneensä voitolle ja oli entistä iloisempi.
Mutta hetken mentyä, tuli isä sisään. Silloin Gunhild peljästyi, sillä
hän huomasi kohta, että isä oli vihoissaan. Ei vanhus monta sanaa
lausunut; mutta selvää ja varmaa oli se, mitä hän puhui. Joko Gunhild
ottaisi sen miehen, jonka hän ja Jumala olivat hänelle valinneet, taikka
hän saisi nähdä, että isällä oli sekä valtaa että tahtoa pehmittää hänen
luontoaan. Hän, vanhus, ei aikonut olla narrina omassa talossaan.
Gunhild ei vielä elämässään ollut niin voimakkaita sanoja kuullut; ne
repivät häntä kuin okaat, ne veivät häneltä sekä toivon että rohkeuden.
Hän painoi päänsä alas ja rukoili: "Elä ole noin ankara! Minä rakastan
toista..." Vouti polki jalkaa lattiaan. "Tahdotko uskotella minulle
semmoisia juttuja? Kehenkä sinä täällä olisit voinut tutustua? Vai
aiotko kenties mennä talonpojalle vaimoksi?"
Nyt vasta Gunhildille selvisi, että Bård Neset oli talonpoika. Tähän
saakka ei hän ollut sitä ajatellut. Bård ei ollut niinkuin muut
talonpojat; heidän seassaan hän oli aivan kuin herra, mutta mitä se
auttoi: talonpoika hän oli kuitenkin. Ja voudin suussa tuo sana sai
semmoisen soinnun, että Gunhild lensi punaiseksi häpeästä. Talonpoika!
Talonpoikaa hän siis oli rakastanut, rakastanut aivan rajattomasti...
Gunhild kätki kasvonsa ja tunsi itsensä turvattomaksi. Vouti ei tähän
enää sanaakaan virkkanut, lisäsi vaan lyhyeen, että Gunhild saisi
miettimisaikaa huomiseen. Ja siihen se päättyi. Gunhild jäi yksin
huoneesen, ja kummallisen kolkolta hänestä nyt elämä tuntui. Hän seisoi
ja kuunteli isänsä poistuvia askeleita; oli juuri kuin hän olisi
mukanaan vienyt kaiken ilon ja toivon.
* * * * *
Mutta vähitellen muuttui suru ja pelko kiehuvaksi vihaksi. Kuka oli
syypää tähän kaikkeen? Herra Jörgen! Aatelismies! Tuo kelvoton, jonka
nenä ulottui pitemmälle kuin järki ja jolla enemmän oli partaa kuin
mieltä, tuo raukka, joka ei edes itse osannut kosia ja joka tuskin
saattoi puhua... Hän puri hammasta. Kaunis aatelismies! Lupaa häntä
auttaa ja sitten pettää, ei ole polosessa senverran miestä että sanansa
pitäisi ... tuommoista ei mökkiläisenkään poika tekisi! Mitä hänellä
täällä oli tekemistä? Minkätähden hänen nyt juuri piti tuleman kiusaa ja
haittaa tekemään. Suuresti pettyi, jos luuli häntä sillä tavalla
omakseen saavansa.
Entä vanhus sitten! Joka ei ollut hänestä välittänyt ennenkun nyt, kun
aikoi häntä myödä. "Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta", hän
sanoi. Mitäpä Gunhildilla oli hänen ajatustensa kanssa tekemistä? Hän
tahtoi saada sen, jota rakasti, tahtoi olla onnellinen maailmassa; isän
ajatukset eivät häntä liikuttaneet. Vaikka olikin isä, mitä sitten; ei
suinkaan Gundildin siltä tarvinnut mieltä muuttaa. Ett'ei Bårdkaan jo
tullut! -- "Talonpoika?" hän ei ollut mikään "talonpoika". Hän tahtoi
mennä Bårdin luokse, tahtoi mennä jo tänäiltana. Bård kyllä ottaisi
hänen heti paikalla omakseen. Sitten saisivat kököttää tuolla ylhäällä
ja nuoleksia sormiaan häntä tavoitellessaan; hän oli silloin omilla
teillään, heistä erillään.
Vanha vaimo toi hänelle nyt illallista ja kynttilää. "Missä herra Jörgen
on?" kysyi Gunhild ja katsoi häneen. Vanhus teki ristinmerkin, hän luuli
näkevänsä Margareta rouvan ilmi elävänä edessään, niin kalpean ja
raivoisan näköinen oli Gunhild. Tämä tulistui yhä enemmän; polki jalkaa
että vanhuksella sydän rinnassa vavahti: "Missä on herra Jörgen?" "Pois
hän on lähtenyt, hyvä neiti", sammalti vaimo ja luikahti ovelle. "Pois?"
huudahti Gunhild ja kasvot valkenivat huomattavasti; "mutta silloinhan
olenkin vapaa!" Vanhus oli jo oven toisella puolen, mutta puhui raosta:
"Varmaan hän tulee takaisin", hän sanoi.
"Oho, niinkö on laita", ajatteli Gunhild. "Mutta siitäpä me otellaan!"
Viha oli tehnyt hänet väkeväksi jälleen. Hän ei ollut tottunut
taipumaan, eikä hän antanut pakoittaa itseään. Niin hän oli, kuin nuori
varsa, joka ensi kerran tuntee silat hienolla säellään; hän pudisti
itseään raivoon päästäkseen irti. Mutta siinä kun hän tuumaili karata
talosta ja lähteä Nesetiin, muistui hänelle mieleen, ett'ei sinne
uskaltaisi mennä. Ei ainakaan, ell'ei varmasti tietäisi Bårdin olevan
kotona. Hän pelkäsi vanhuksia siellä alhaalla; tiesi ett'ei ne hänelle
hyviä olleet, jos hän sinne karkulaisena tulisi; he varmaan
lähettäisivät hänet takaisin. Kun hän pysähtyi sitä ajattelemaan, näki
hän luukkua pantavan ikkunan eteen. Gunhild kiljaisi peljästyksestä,
juoksi ovelle ja tahtoi ulos, mutta ovikin oli lukossa. Silloin hän oli
vähällä pudota maahan. Vangittu! Hän, joka koko ikänsä oli ollut vapaa
kuin taivaan lintu. Sisäänsuljettu, eroitettu kaikesta siitä, johon halu
oli, vangittu kuin rosvo ja juuri nyt. Hän vajosi alas tuolille ja oli
vähällä tukehtua; sydän oli levottomuudesta pakahtua, oli niin vaikea
olla, tuntui kuin olisi hän elävänä kirstuun pantu.
Samassa tuokiossa tunsi hän kummallista liikuntoa...
Hän tavoitti päätään, kalpeni kuin liina ja lensi taas heti
tulipunaiseksi. Aivan uudet ajatukset hänen mielensä valloittivat. Vieno
hymy osaksi, häpeilevä ja onnellinen samalla kajosti nuorilla huulilla;
rinta nousi ja laski, hän oli märkänä hiestä. Herra jumala, oliko se
kumminkin totta... Joskus hän oli sitä ajatellut, mutta heittänyt sitten
mielestään taas; ei tahtonut semmoista uskoa... Hän painoi päänsä alas
polttavassa häpeässä, joka ei kumminkaan häntä onnettomaksi tehnyt.
Ajatteli sitten Bårdia ja kävi yhä ujommaksi ja yhä onnellisemmaksi. Jos
hän sen tietäisi! -- hymyili Gunhild hurmaantuneena. Kuinka iloiseksi
hän tulisi ja kuinka helläksi. Niin, Jumalan edessä, nyt hän oli Bårdin.
Gunhild vapisi tuossa istuissaan, tuhansia epäselviä ajatuksia nousi
mieleen; tuo nuori tyttö tunsi itsensä sortuneeksi ja samalla
ylentyneeksi, nöyräksi ja ylpeäksi, kun tiesi pian tulevansa äidiksi.
Mutta sitten hän muisti isää ja herra Jörgeniä. Ajatukset kääntyivät
toiseen suuntaan. Puhtaasti luonnollinen äidin tunne, joka oli puoleksi
neitsyeellistä ujoutta puoleksi äidillistä onnea, muuttui nyt
kalvaavaksi häpeäksi. Nyt käsitti hän, mitä oli tehnyt. Nyt hän selvästi
sen näki. Niin hän oli menetellyt, kuin tyhmin tytönhenttu, eikä kuin
kunniallinen nainen. Hän oli unhottanut, ett'ei se, joka talonpoikain
kesken kävi laatuun, ollenkaan sopinut paremmille ihmisille; hän oli
häväisty; rehellisten ihmisten pariin ei hän enää kelvannut;
talonpojatkin tekisivät vaan pilkkaa hänestä... Häpeä oli niin suuri,
ett'ei sitä voinut kantaa. Hän väänteli itseään kuin sairas, kyyristyi
kokoon ikäänkuin paetakseen kauheata pakahduttavata tunnetta. Tämän
jälkeen ei hän enää saattaisi ihmisiä silmiin katsoa. Hänen täytyisi
karata pois koko seudulta, kätkeytyä kivien väliin ja rotkoihin,
niinkuin rosvo; ja lapsikin, jota hän kantoi, oli kunniansa menettänyt.
Mihinkä hän, tyttö parka, joutuisi? Isä ajaisi hänet pois; Nesetissä
ärsyttäisivät koiran hänen päällensä, ja Signe! -- Gunhild hypähti
raivossa koholleen; -- _nyt_ oli Signe voittanut.
Ei, se ei kumminkaan saisi tapahtua. Olkoot muut asiat miten hyvänsä,
kunhan ei vaan Signe voitolle päässyt. Hän mietti asiaa niin hyvin kuin
voi. Kun kaikki kävi ympäri, ei siitä vielä kenkään tiennyt ja lopulta
oli hänellä kuitenkin Bård puolellaan. Hän tosin oli nuori, eikä
omavaltainen; mutta nyt hänen täytyi tulla apuun. Eikä Bård ollut
semmoinen joka petti. Kun Gunhild tulisi hänen luokseen yksinään ja
turvattomana ja kertoisi hänelle kaikki, silloin hän ottaisi hänet,
vaikka menettäisikin talot ja tavarat. Se ajatus antoi hänelle jälleen
uskallusta. Isälle täytyi hänen sanoa kaikki saadakseen herra Jörgenin
erilleen. Sitten lähtisi hän Nesetiin. Bård ottaisi hänet luokseen.
Mutta jos vanhukset panisivat vastaan, menisivät he toiseen kylään,
jossa ei kukaan heitä tuntisi ja siellä he asuisivat siksi kuin kaikki
täällä unohdettaisiin. Niin hän kuitenkin pääsisi voitolle. Kun vaan
saisi rohkeutta puhumaan tästä isälle. Täytyihän sitä saada; ja varmaan
saisikin ... ajatellessaan Signeä. Näitä mietteitä hän hautoi niin kauan
kuin jaksoi. Aamulla kun entinen palvelustyttö tuli huoneesen, istui hän
nukuksissa tuolillaan.
* * * * *
Gunhild syöksähti ylös ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen, ei tiennyt,
oliko hereillä, vai näkikö unta. Toinnuttuaan hän punehtui ja kääntyi
pois; ei tarvinnut kenenkään nähdä häntä nyt. Parasta saada kaikki heti
selville. "Pyydä isää tulemaan tänne", sanoi hän. Tyttö meni, mutta
ajatteli itsekseen, ett'ei hän ollut äitinsä kaltainen, jos näin pian
antoi myöten. Eikä isänsä kaltainen liioin, jatkoi hän vielä.
Gunhild alkoi vavista. Hän istui pöydän ääreen, ja nojasi päätänsä
käsiin pysyäkseen pystyssä; hirveästi häntä peloitti. Koetti siinä
kiihoittaa itseään vihaan, mutta tuska niin ahdisti rintaa, ett'ei
voinut hengittääkään, ja suun ympärillä tuntui kaikki jähmettyvän, eikä
hänellä ollut enää kasvot vallassaan. Yhä pahemmalle hänestä tuntui tuo
kerrottava asia ajatellessaan, että siitä nyt tuli isälle puhua. Ja nyt
kuului askeleita. Raskaita, hitaita askeleita. Vouti se oli. Gunhildia
peloitti aina enemmän; nyt hän oli jo lähellä, rykäisi pari kertaa
Hai letto il testo 1 da Finlandese letteratura.
Avanti - Kyläkertomuksia - 6
- Parti
- Kyläkertomuksia - 1Ogni riga rappresenta la percentuale di parole su 1000 parole più comuni.Il numero totale di parole è 3762Il numero totale di parole univoche è 186625.7 delle parole sono tra le 2000 parole più comuni35.1 delle parole sono tra le 5000 parole più comuni40.8 delle parole sono tra le 8000 parole più comuni
- Kyläkertomuksia - 2Ogni riga rappresenta la percentuale di parole su 1000 parole più comuni.Il numero totale di parole è 3983Il numero totale di parole univoche è 169229.6 delle parole sono tra le 2000 parole più comuni41.4 delle parole sono tra le 5000 parole più comuni47.6 delle parole sono tra le 8000 parole più comuni
- Kyläkertomuksia - 3Ogni riga rappresenta la percentuale di parole su 1000 parole più comuni.Il numero totale di parole è 3915Il numero totale di parole univoche è 169129.4 delle parole sono tra le 2000 parole più comuni40.2 delle parole sono tra le 5000 parole più comuni45.5 delle parole sono tra le 8000 parole più comuni
- Kyläkertomuksia - 4Ogni riga rappresenta la percentuale di parole su 1000 parole più comuni.Il numero totale di parole è 3871Il numero totale di parole univoche è 179628.7 delle parole sono tra le 2000 parole più comuni39.9 delle parole sono tra le 5000 parole più comuni45.7 delle parole sono tra le 8000 parole più comuni
- Kyläkertomuksia - 5Ogni riga rappresenta la percentuale di parole su 1000 parole più comuni.Il numero totale di parole è 3866Il numero totale di parole univoche è 172728.2 delle parole sono tra le 2000 parole più comuni38.4 delle parole sono tra le 5000 parole più comuni44.7 delle parole sono tra le 8000 parole più comuni
- Kyläkertomuksia - 6Ogni riga rappresenta la percentuale di parole su 1000 parole più comuni.Il numero totale di parole è 3942Il numero totale di parole univoche è 180727.8 delle parole sono tra le 2000 parole più comuni38.6 delle parole sono tra le 5000 parole più comuni45.0 delle parole sono tra le 8000 parole più comuni
- Kyläkertomuksia - 7Ogni riga rappresenta la percentuale di parole su 1000 parole più comuni.Il numero totale di parole è 3951Il numero totale di parole univoche è 165830.4 delle parole sono tra le 2000 parole più comuni41.8 delle parole sono tra le 5000 parole più comuni47.6 delle parole sono tra le 8000 parole più comuni
- Kyläkertomuksia - 8Ogni riga rappresenta la percentuale di parole su 1000 parole più comuni.Il numero totale di parole è 3956Il numero totale di parole univoche è 161528.5 delle parole sono tra le 2000 parole più comuni39.1 delle parole sono tra le 5000 parole più comuni44.2 delle parole sono tra le 8000 parole più comuni
- Kyläkertomuksia - 9Ogni riga rappresenta la percentuale di parole su 1000 parole più comuni.Il numero totale di parole è 1510Il numero totale di parole univoche è 84430.8 delle parole sono tra le 2000 parole più comuni40.4 delle parole sono tra le 5000 parole più comuni46.0 delle parole sono tra le 8000 parole più comuni