Lahjakas: Kertomus - 01

LAHJAKAS
Kirj.
LARS DILLING


Tampereella,
Hj. Hagelbergin ja Kumpp. kirjapainossa,
1887.


SISÄLLYS:
I. Haaaveiluja.
II. Kasvitiedettä.
III. Herroiksi ajamista.
IV. Alkeisopetuksia.
V. Toivehikkaita poikia.
VI. Ripillelaskijaiset.
VII. Leikkitulitus.
VIII. Kova kolaus.
IX. Suuria muutoksia.
X. Surujuhla.
XI. Ensi askel.
XII. Äidit.
XIII. Rantaporras vedetään pois.
XIV. Parisin elämää.
XV. Ranskalaista hajuainetta.
XVI. Pimeitä kesäpäiviä.
XVII. Koditon.
XVIII. Taas pois.
XIX. Juttuja näytösten välillä.
XX. Silkkilaahusten keskellä.
XXI. Timanttipuuterin silmään.
XXII. Viimeisen kerran tällä erällä.
XXIII. Vanhoja saatavia.
XXIV. Jäähyväiset.
XXV. Kotinurkissa.
XXVI. Muukalainen Israelissa.
XXVII. Ihana syksy.
XXVIII. Loppukuvaus.


I.
Haaveiluja.

Lorenz Falk oli hänen nimensä, ja hän oli syntynyt keskipalkoilla
vuosisataamme, tätä vuosisataa, jota, niin kuin rakasta lasta ainakin,
niin monella nimellä mainitaan; milloin sanotaan sitä keksintöjen
vuosisadaksi, milloin salahankkeiden ja dynamiitin vuosisadaksi,
mutta mitä tähän aikaan mieluummin olisi hermottomuuden ja morfinin
vuosisadaksi nimitettävä.
Hän oli sangen lahjakas lapsi, ja se merkitsi siihen aikaan paljoa
enemmän kuin nyt, kun kaikki lapset ovat siksi lahjakkaita, jotta
pystyvät vanhemmilleen opettamaan, että kristinoppi on vanha, tuhma
satu, että avioliitto ja kuningasvalta ovat vanhentuneita laitoksia ja
että kaikki inhimillinen synti, murhe ja viheliäisyys poikkeuksetta
seuraa mikrobeista ja bakterioista.
Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Hans Falk Falkestadissa ja hänen
vaimonsa Beate Christensen, lomöläisen laivanisännän Christensenin
tytär.
Isä oli mittava, karkealuinen mies, vähäsen köyryselkäinen niin kuin
kaikki pitkät ihmiset, voimakas ja hyvänsävyinen, niin kuin kaikki
väkevät tavallisesti ovat.
Äiti oli vähäinen ja hento, jotenkin kivulloinen, kasvot hienot,
kalpeat, ja päässä pari semmoisia kauniita, vehreänharmaita silmiä,
jotka toisinaan voivat näyttää niin ihmetyttävän lempeiltä ja toisinaan
terävästi salamoida. Hän oli lujaluontoinen, tunnollinen ja ankara,
ja jos hänessä joskus heikkoutta havaittiin, ilmaantui sitä, niin
kuin kaikissa muissakin äideissä, ainoastaan lastansa, avioliittonsa
ensimmäistä ja viimeistä kohtaan.
Vanhemmat, jotka ennen vanhan tilanomistaja Falkin kuolemaa olivat
läheisessä pienessä kaupungissa asuneet, olivat sivistyneitä ihmisiä,
jotka eivät ympärillä asuvain talonpoikain kanssa paljoa seurustelleet,
eikä poikakaan, Lorenz, ylimalkaan mikään talonpoikaislapsi ollut.
Hän oli heikko hamasta syntymästään saakka, hieno, kalpea ja hento kuin
äitinsä, ja silmänsäkin olivat yhtä kauniit vehreänharmaat. Suuri,
käyrä sukunenä oli ainoa, minkä hän oli isältään perinyt.
Hän istui mieluummin hiljaa jossakin nurkassa ja luki romaaneja,
ja jotenkin varhaisesta lapsuudestaan saakka hän suuresti rakasti
näytelmätaidetta.
Ensi kertaa vanhempainsa kanssa pääkaupungissa käydessään hän näki "Fra
Diavolo"-operan, ja kotiin palatessaan hän heti suulakalla liimasi
arkin kirjoituspaperia päähänsä ja alkoi niin hurjasti ulvoa että äiti
syöksähti sisään ja luuli hänen jalkansa taittaneen, kunnes hänelle
selitettiin pojan näyttelevän italialaista talonpoikaistyttöä, joka
lauloi erään arian.
Sen jälkeen hän kävi aina niitä näytelmiä katsomassa, joita kuljeksivat
tanskalaiset näyttelijäseurat kaupungissa antoivat, ja näytteli sitten
kappaleita pienessä nukketeaatterissa, jonka hän itse oli laitellut.
Hänen rakkain olinpaikkansa oli kylkirakennuksen iso sali, jota
ainoastaan suuremmissa vieraspidoissa käytettiin. Huonekalut olivat
vanhanaikuiset, mustaksi kiillotetut ja kultauksilla koristetut sekä
päällystetyt heleänpunaisella tamastilla, ja suuret kullatut kuvastimet
painoivat kaikkeen tähän komeuteen vielä sangen hienon leiman.
Täällä hän saattoi tuntikausia istuskella. Täällä eräässä nurkassa oli
hänen nukketeatterinsa, ja väsyttyänsä paperinukilla näyttelemiseen,
esiintyi hän itse näyttelijänä. Silloin hän istahti johonkuhun
kullattuun nojatuoliin ja oli aina olevinansa joku ranskalainen kreivi
tahi parooni, joka kuvitellun prinsessan tahi markisittaren kanssa
keskusteli.
Hän oli näet täyttänyt päänsä Aleksanteri Dumasin ja Eugène Suesin
romaaneilla ja otti haaveiluihinsa aiheet "Kolmesta musketööristä",
"Kahdenkymmenen vuoden kuluttua" ynnä muista semmoisista ranskalaisten
Ludvigien turmeltuneen, mutta loistavan hovin kuvauksista.
Joka hänen ensin oli saattanut tällä tavalla ranskalaista
kirjallisuutta ihailemaan, se oli emännöitsijä, neitsy Mikkelsen, nuori
tyttö, hiukkasen neljännelläkymmenellä, joka oli Falkestadissa jo
vanhan herran ajoilta asti ollut.
Neitsy Mikkelsen oli pieni pyylevä olento, jolla oli kähärät hiukset
ja kellahtavan vaaleat pöhökasvot. Hän piti sinistä pumpulihametta ja
valkeata keittiöesiliinaa, joka oli täpö täynnä nokitäpliä, ja kun
hänellä oli ainaisena tapana nenänsä alustaa esiliinaansa pyyhkiä,
kuului hänen jokapäiväiseen vaatteukseensa myös vakinaiset mustat
viikset, jotka eivät juuri hänen kauneuttansa lisäämään sopivat olleet.
Vanhan herran aikana oli neitsy Mikkelsenin suotu
kaunokirjallisuuttansa rauhassa ahmia; mutta nuoren herrasväen tultua
ei hän enää patojansa hoidellessaan saanut häiritsemättä antautua
noitten kiellettyjen ranskalaisten hedelmien nauttimiseen, ja kuultuaan
rouva Falkin askeleet ruokasalista, täytyi hänen laittaa luettavansa
lymyyn niitä sopimattomimpiinkin paikkoihin.
Nuori rouva, näet, tunki silmäyksiänsä joka paikkaan, ja eräänä
päivänä hän keksi keittiössään kokonaisen lainakirjaston piilevän;
siltä "Kuningattaren kaulanauha" oli hiililaatikossa, ja "Vicomte de
Bragelonne" kätkettynä tyhjään liemimaljaan, ja kun hänen piti paistiin
suolaa ottaman, silloin hän sai käteensä "Monte Criston kreivin".
Neitsyen kauhistunut naama heti ilmaisi, että hän se syyllinen
oli, jonka tähden hän saikin ankaran manauksen tästä alkaen luopua
semmoisista keittotaiteellisista tavattomuuksista.
Pikku Lorenz hämmästytti häntä kuitenkin heti sen jälkeen juuri hänen
ollessaan keskellä erästä "Seitsemään kuolemansyntiin" kuuluvata, ja
tämän vaitioloa ostaakseen hän sitten teki hänet rikostoverikseen
ranskalaisessa kirjallisuudessa, jota he sen jälkeen yhdessä iloiten
huvituksekseen nauttivat.
Päästyään iltapäivällä joutilaaksi, hiipi neitsy Mikkelsen aina suureen
alatupaan Lorenzin luokse, jossa hän sitten tämän ääneensä lukiessa
neulomuksineen istui.
Tätä vastaan ei rouva Falkilla mitään muistuttamista ollut; sillä
hän aina evästi poikansa hyvillä, siveellisillä englantilaisilla
lastenkirjoilla, jotka kuitenkin vaan näön vuoksi pöydällä selällään
lepäsivät, ja kun hän jonkun kertasen tupaan astui ja löysi
kumpaisenkin heistä kyyneliin saakka liikutettuna, luuli hän niin
sydämellisesti säälityksi jotakuta kilttiä poikaa, joka niin kauniisti
ja kärsivällisesti kuoli lumivalkeaan vuoteesensa raamatunlause
huulillaan, eikä hänellä ollut siitä aavistustakaan, että sekä Lorenz
että neitsy siinä istuivat sydän kurkussa peljäten, ettei urhoollinen
d'Artagnan hyvään aikaan ennättäisikään takaisin jouduttaa niitä
timantteja, jotka kevytmielinen kuningatar Anna itävaltalainen oli
rakastajalleen Buckingbamin herttualle lahjoittanut.
Mitään muuta kirjallista oppia ei Lorenzilla juuri paljoa ollut.
Kun vanhemmat asuivat kaupungissa ennen kuin olivat sukutalon
huostaansa ottaneet, oli hän käynyt Blombergin neitien tyttökoulua,
johon pojatkin pääsivät, ja sitten kun he maalle muuttivat, oli äiti
häntä vähäsen opettanut. Hän olikin niin heikko, eikä häntä saanutkaan
liiaksi rasittaa. Nyt hän jo sentään oli niin vanha, että täydellä
todella täytyi hänelle opettajaa kuulustella, ja seminarilainen Vindahl
siksi otettiin.
Hän oli seurakunnan koulunopettaja; mutta hän oli iltapäivät joutilaana
ja sai ravinnon ja asunnon Falkestadissa, kun pari tuntia päivässä
Lorenzia opetti.
Vindahl oli bergeniläinen, tunnokas luonteeltaan ja ontuva.
Hänen sydämessään hehkui ihanteellinen rakkaus, ja hän uskoi pian
asiansa Lorenzille.
Ingeborg oli hänen rakkautensa esine, ja tämä asui jossakin Bergenin
lähiseuduilla. Vindahl oli hänen opettajanansa ollut ja talletti hänen
hiussuortuvaansa ja puserrettua ruusua, joka hänen ripille päästessään
oli hänen kukkavihossaan ollut.
Joka vuosi hänen syntymäpäivänänsä lähetti Ingeborg hänelle
onnittelukirjeen, oikein sydämellisen viattoman kirjeen, jossa ei
rakkauden jälkiäkään havaittu. Vindahlilla oli jo pieni mytty näitä
kirjeitä, ja kun hän kauniilla laulavalla bergeniläisellä painollaan
näitä Lorenzille luki, istui tämä ja kuunteli hartaana.
Oli selvää, että hänenkin täytyi niin laittaa, että rakastuisi; mutta
sangen vaikeata oli löytää joku, ketä sopisi haaveksimaan ruveta.
Ainoa, jota siksi ajatella voi, oli hänen serkkunsa, Anette Norderud;
mutta ensiksikin hän oli niin pieni, ja toiseksi ei hän ensinkään ollut
romantillinen.
Kun hän joskus nukketeaatterissaan itkunäytelmiänsä hänelle
näytteli, silloin tämä joko istui ja haukotteli taikkapa nauroi mitä
liikuttavimmissa kohtauksissa, niin ettei hän Lorenzin mielestä
miksikään ihailun esineeksi sopinut.
Hän uskoi asiansa neiti Mikkelsenille, joka kuitenkin hänelle selitti,
että hän oli vielä liian pieni rakkautta ajattelemaan, jota vastaan
hänen huomionsa erittäin siihen kiintyi, että seminarilaisella oli
rakkauteen taipumusta.
Ei hän tähän asti vielä ollut tuota pientä, nilkkua koulunopettajaa
kohtaan mitään myötätuntoisuutta tuntenut; mutta nyt tämä loisti hänen
mielessään varsin toisessa valossa.
Neitsyellä itsellään oli sangen hellä sydän; mutta hänen samoin kuin
Lorenzinkin oli ollut vallan vaikea löytää joku esine, koska ei
lähiseuduilla keitään nuoria herroja ollut. Nyt hän tunsi itsensä
melkein onnelliseksi tavattuaan yhden onnettoman, jota lohduttaa voisi.
Se on naisen kaunistus, että hän niin mielellään tahtoo miestä silloin
lohduttaa, kun tämä on onneton. Niin, onpa paljo naisia, jotka
saattavat miehet oikein onnettomiksi -- sen tähden vaan, että heitä
sitten lohduttaa voisivat.
Neitsy Mikkelsen alkoi seminarilaista lähennellä. Hän lähetti
päivällispöydän ääressä hänelle myötätuntoisia silmäyksiä ja antoi
hänelle viisi katriniluumua liemeen, ja eräänä päivänä, kun tämä istui
huvimajassa ja opetti Lorenzia, otti neitsy Mikkelsen työn mukaansa ja
istahti heidän seuraansa.
Pian he olivat kuin vanhoja tuttavia. Lorenz oli yhdys-siteenä
heidän välillään, heidän uskottunansa, jota lie kohtelivat
yhdenikäisenä ystävänänsä, eivätkä minäkään lapsena, ja tästäpä tuli
seuraukseksi, että hänen koko luonteensa jollakin tavalla muuttui
vanhamaisiksi, hänellä kun ei sitä paitsi ollutkaan ketään samanikäistä
leikkikumppalia, koska ei lähitienoilla semmoista ollut, ja jos olisi
joku semmoinen ollutkin, niin ei hän luultavasti olisi siitä mitään
piitannutkaan.


II.
Kasvitiedettä.

Vanhemmat eivät Lorenzin kasvatuksesta juuri suurta huolta pitäneet.
Isä, tilanomistaja, oli melkein aina matkoilla, harjoitti vilja- ja
hevoskauppaa ynnä muuta sellaista ja jätti talonhoidon isännöitsijälle.
Rouva hoiti talouttaan ja otti vastaan vieraita, joita melkein joka
päivä kaupungista tuli, ja Lorenz ylimalkaan sai tehdä, mitä itse
tahtoi, sillä eipä hän Vindahlista juuri mitään piitannut.
Eräänä päivänä hän oli kaupungissa hammasta suustaan vedättämässä ollut.
Hän palasi kotiin ilosta loistaen ja syöksyi suorastaan Vindahlin
huoneesen.
"Vindahl!"
"Niin".
"Nyt minäkin olen rakastunut".
"Joutavia".
"Niin, se on oikein totta".
"Keneen?"
"Gusta Londemunniin, perhelääkärimme tyttäreen. Oi, tämä on niin
hauskaa, niin!"
"Mutta hänpä on jo suuri nainen".
"Niin, mutta ei se haittaa tee. Semmoisistapa minä juuri pidänkin. En
minä voi suvaita pikku tyttöjä".
"Mitenkä se kävi?"
"Niin, näetkös, ei tohtori ollut silloin kotona, kun minä sinne
menin, ja minä istuin hänen työhuoneessaan, ja sitten hän tuli sinne,
leivoksia ja hilloa lautasella, ja sitten hän taputti minua päähän
ja pyysi minua syömään. Oi, kuinka hän oli hieno ja suloinen, ja yks
kaks, täällä rinnassani alkoi tuntua niin kummalliselta. Vaikuttiko
Ingeborgikin sinun rinnassasi niin kummallisia tunteita?"
"Juuri samoin", vastasi Vindahl huoaten.
"Mutta en minä tahtonut syödä, ja kun hän minulta kysyi, miksi en
syö, vastasin minä, että mieluummin ottaisin sen ruusun, joka hänen
rinnassaan oli. Eikös se ollut sievästi sanottu? Ja sitte hän nauroi,
mutta punastui myös; niin, Vindahl, hän punastui todellakin ja antoi
minulle kukan ja sanoi, että nyt minun pitäisi syödä hillot ja
leivokset, ja tiedätkös, mitä hän sitten teki?"
"En".
"Arvaa!"
"Hän suuteli sinua".
"Niin, ajattelepas, keskelle suuta. Se maistui paremmalta kuin
kymmenen pönttöä hilloa. Kun tohtori tuli, niin minä jo silloin olin
koko hammassäryn unhottanut; mutta hammas oli vedettävä kaikessa
tapauksessa".
"Missä ruusu on?"
"Täällä -- housuntaskussa. En tahtonut äidille sitä näyttää; mutta
neitsy Mikkelsenille minä sen näytän".
Hän juoksi ulos rapuille ja huusi:
"Neitsy Mikkelsen, tulkaa tänne, minulla on jotakin tärkeätä teille
puhuttavana".
Neitsy tuli ylös, historia kerrottiin uudestaan, ja kaikki kolme
seisoivat siinä ruusun hartaaseen ihmettelemiseen vaipuneina.
"Ei tuo poika elä vanhaksi", kuiskasi, neitsy hiljaa seminarilaiselle.
"Hän on vallan liiaksi viisas ijälleen".
Vindahl nyökäytti myötätuntoisesti päätänsä.
"Saanen kai sen pusertaa", lausui Lorenz.
"Niin, tottapa kai. Saat panna sen Snorre Sturlessonin Kuningassatujen
väliin".
"Täytyy panna jotain raskasta päälle", sanoi neitsy.
"Hyvä neitsy Mikkelsen, tepä saattaisitte istua päälle, te olette niin
raskas".
"Ei, Lorenz, ei minun käy istuminen, kirja on liian pieni".
"Minä saatan varsin hyvin sille istua", sanoi Vindahl, ja heittäytyi
satukirjan päälle.
"Et sinä ole tarpeeksi raskas, Vindahl", sanoi Lorenz. "Mutta tiedänpä,
mitä meidän on tekeminen. Me panemme neitsyen vielä lisäksi, sinun
syliisi".
"Ei, Lorenz, et se käy laatuun", vastasi seminarilainen ja punastui.
"No, herranen aika, jos sillä voimme lapselle jotakin iloa toimittaa,
niin olkoon menneeksi minun puolestani", huudahti neitsy. "Jos vaan
voitte minua kannatella, Vindahl."
Neitsy istahti kainosti ja hyvin täpärälle seminarilaisen polvien
päähän.
"Teidän on istuminen ylemmäksi, muuten ei se laatuun käy".
Neitsy siirtyi.
"Olenko painava?"
"Ette ensinkään".
"Ehkä minä istun neitsyen syliin, niin pusertuu paremmin".
"Ei, Lorenz, ei se ole tarpeellista".
Molemmat istuivat hetkisen äänettöminä; Lorenz seisoi ja tarkasteli
syvämietteisesti heitä, ikään kuin olisi tieteellistä koetta
tekemäisillään ollut.
Vindahl antoi kätensä hervottomina riippua molemmin puolin tuolia.
Hän tunsi erinomaista halua kiertää toisen kätensä neitsyen pyöreän
vyötäisen ympärille, mutta ei uskaltanut. Hänen sydämensä jyskytti, ja
samanlainen tunne kuin silloinkin, kun hän ensi kerran oli Ingeborgin
tähden rinnassansa ahdistusta tuntenut, valtasi taaskin hänet. Ja olipa
nyt oikein täydellä todella neitsy Mikkelsen siinä hänen rintaansa
ahdistamassa.
"Ettekö istu epämukavasti, neitsy Mikkelsen?"
"En; minä istun niin hyvin. Jos vaan jaksatte minua pidellä".
"Minä pitelisin mielelläni teitä polvellani koko elämän lävitse".
"Oh, enpä luullut teitä sellaiseksi --"
"Miksi sellaiseksi?"
"Sellaiseksi veijariksi, kohteliaasti sanoakseni", vastasi neitsy ja
lähetti olkapäänsä ylitse hänelle viekistelevän silmäyksen.
Vindahl kohotti vähän oikeata kättänsä.
"Istukaa hiljaa, Vindahl!"
Hän kiersi kätensä hiljaa neitsyen vyötäisille.
"Minä vaan tukeen teitä, niin on parempi istuaksenne".
"Niin, totta tosiaan tuntuukin paremmalta", vastasi neitsy tykyttävin
sydämin.
Askeleita kuului rapuilta.
"Siunatkoon, se varmaan on rouva!"
Neitsy hypähti ylös. Seminarilainen jäi hurmaantuneena paikallensa
istumaan.
Se oli oikein todellakin rouva Falk.
"Mitä te täällä ylhäällä teette?"
"Me puserramme kukkia, äiti".
"Niin, me -- me puserramme kukkia", sanoi seminarilainen.
"Onko Lorenz ruvennut kasvitiedettä lukemaan?"
"On; tämä on hänen ensimmäinen tuntinsa".
"Tutkitteko tekin kasvitiedettä, neitsy Mikkelsen?"
"En, minä vaan -- minä kuuntelen", vastasi neitsy punastuen.
"Olisi parempi, että pitäisitte huolta padoistanne. Minä olen ympäri
taloa teitä etsinyt, mutta en ole löytänyt muuta kuin yhden romaanin
ruokakaapista ".
Neitsy kohotti itkien valkean esiliinan kasvoillensa ja onnistui
sillä tavalla mustaamaan silmänsä ympärystät juuri kuin ensimmäinen
lemmittävä toisen luokan teaatterissa ja lähti nyyhkyttäen alas
keittiöön.
Kotiopettaja yritti nousta.
"Ei, istu hiljaa, Vindahl", sanoi Lorenz, "muuten kukka turmeltuu.
Oli todellakin ikävää, että sinun, äiti, piti tänne tulla meitä
häiritsemään; neitsy pusersi niin erinomaisen hyvin".
Vindahl ajatteli samoin; mutta ei hän uskaltanut sitä sanoa.
Seuraavana päivänä tuli Lorenz hiipien alas keittiöön neitsyen luokse.
"Neitsy Mikkelsen, teidän täytyy tulla ylös Vindahlin luokse. Hän on
niin kovin onneton".
"Mitä on tapahtunut?"
"Hän on saanut kirjeen Ingeborgilta. Ingeborg on kihloissa".
Neitsy meni yksinänsä sinne.
Kotiopettaja istui siellä synkkänä ja murheellisena.
Ingeborg oli kirjoittanut, iloisena ja onnellisena, juuri kuin se olisi
ollut luonnollisin asia maailmassa, menneensä kihloihin ja olevansa
siitä varma, että Vindahlia ilahduttaisi kuulla hänen olevan kaupoissa
kauniin ja kunnollisen nuoren miehen kanssa.
Häntäkö ilahduttaisi! No niin, ei hän tosin koskaan millään tavalla
ollut häntä omakseen saavansa ajatellutkaan. Asuihan Ingeborg kaukana
ylhäällä Bergenin lähellä ja hän täällä alhaalla Smaalenenissä, eikä
hänellä ollut mitään onnellista tulevaisuuttakaan hänelle tarjottavana;
mutta raskasta sentään oli tietää, että hän toisen omana oli.
"Oletteko kuullut sitä, neitsy Mikkelsen?"
"Olen, Lorenz siitä minulle kertoili. Herra Vindahl raukka!"
"Hän oli niin kaunis ja niin hyvä".
"Kyllä kait; mutta hän oli varmaan liian nuori teille. Teidän täytyy
saada ijäkkäämpi, järkevä vaimo".
"En minä nai koskaan".
"Elkää sanoko niin, Vindahl. Se on syntistä puhetta. Te kun juuri
voisitte naisen onnelliseksi tehdä".
"Luuletteko niin?"
"Totta tosiaan, te voisitte".
Neitsy seisoi hetkisen vaiti. Sitten hän tuli Kuningassatuja
silmäilleeksi. Hän meni ja avasi kirjan.
"Ei ruusu ole vielä oikein pusertunut", sanoi hän. "Luulen, että minun
tarvitsee vielä vähän sen painoksi istahtaa".
"Sitten on parempi, että istumme taas samoin kuin eilenkin".
"Ei, Vindahl; ei tänään".
"Miksi ei? Lapsen tähden vaan. Tämähän on hänen ensimmäisen rakkautensa
kukka, jota me hoidamme".
"Aina te puhutte niin kauniisti, Vindahl, ettei käy teitä
vastusteleminen".
Seminarilainen oli jo istahtanut kirjalle. Neitsy asettui kainosti
hänen syliinsä eikä niin täpärälle polvien päähän kuin viime kerralla.
Taaskin he istuivat hetkisen äänettöminä. Neitsy kuivasi liikutettuna
nenänsä alustaa nokisella esiliinallaan.
"Neitsy Mikkelsen'"
"Niin".
"Eiköhän meidänkin kävisi tässä ensimmäisen rakkautemme kukkaa
pusertaminen?"
"En minä ymmärrä teitä".
"Te olette ijäkkäämpi nainen --"
"Kolmekymmentä vuotta -- ei enempää".
"Te olette järkevä nainen, joka voisitte miehen onnelliseksi tehdä".
"Niin, senpä mielelläni soisin".
Vindahl kiersi rohkeasti kätensä hänen vyötäisilleen.
"Tahdotteko -- tahdotteko minut tehdä onnelliseksi? Minä tarvitsen niin
hyvin vähäsen lohdutusta ja tukea nyt, kun Ingeborg on minut hyljännyt".
"Tahdon, Vindahl, minä koen parastani".
Neitsy kiersi ruumistaan puoleksi taaksepäin, laski kätensä Vindahlin
kaulalle ja painoi huulensa hänen suutansa vasten.
Siinä he istuivat kauvan, onnellisina rakkaudessaan, nuoressa
rakkaudessaan, mutta kuitenkin niin vanhassa, aina satuajalta saakka
kestäneessä.
Kun Lorenz tuli ylös, nousivat he molemmat.
"Onko kukka nyt oikein pusertunut?"
"On, Lorenz; nyt se on oikein pusertunut. Pidä se tarkassa tallessa!
Ruusu on rakkauden kukka."
"Se oli hauskaa," sanoi poika. "Jospa äiti vaan tietäisi, kuinka me
täällä ylhäällä kasvitiedettä tutkimme!"
"Niin, jospa hän tietäisi!" lausui neitsy, veitikkamainen hymy nokisen
suunsa ympärillä.


III.
Herroiksi ajamista.

Kaupungista oli koko joukko vieraita Falkestadissa ollut.
He jäivät yöksi sinne, ja seuraavana aamupäivänä oli heitä kotiin
saatettava vanhoilla, suurilla vaunuilla, jotka olivat niin raskaat,
että niiden eteen täytyi kolmivaljakko panna, kun niin monta niihin
istumaan meni, ja niihin sopikin varsin mukavasti kahdeksan henkeä.
Lorenz oli päässyt mukaan saadaksensa ajella; mutta ei hän sinne
niinkään itse matkan vuoksi pyrkinyt. Hänellä oli omat tuumansa.
Palausmatkalla hän aikoi antaa Jens ajurin, joka ajajan sijalla
istui uudessa sinisessä,hopealta heloittavilia napeilla varustetussa
liverinutussaan, ajaa tohtori Londemannin talon ohitse, ja Gusta
Londemann, joka tapansa mukaan aina akkunan pielessä istui ja
korko-ompeluksia hypisteli, saisi silloin nähdä hänen siinä kaikessa
loistossaan ajavan kuin pienen prinssin kolmivaljakolla. Se varmaankin
hänessä kunnioitusta herättäisi.
Aluksi kaikki kävi toiveiden mukaan.
Vieraat olivat saatetut kukin omiin asuntoihinsa, ja Lorenz istui
yksinään ja rehenteli vaunuissa postitalon edustalla, sillä aikaa kun
Jens oli kirjeitä ottamassa.
Jens oli juuri sijallensa ennättänyt, kun Lorenz alempana kadulla keksi
ko'okkaan naisolennon.
"Joudu, Jens, ja aja isoa katua ylöspäin ennen kuin täti Norderud
meidät huomaa!"
Mutta se oli jo liian myöhäistä.
Täti Norderud viittasi käskien suurella ruskealla kädellään, ja heidän
täytyi pysyä paikallaan.
Norderudin matami oli tilanomistaja Falkin sisar ja naimisissa
rikkaan talonpojan, Ole Daniel Norderudin, kanssa. Itse hän eli
yksinkertaisesti kuin tavallinen talonpoikaiseukko eikä pienestä,
hienosta, kaupunkilaistapoja seuraavasta kälystänsä juuri paljoa
välittänyt. Hän oli pitkä, karkealuinen, karkeapiirteinen nainen,
isonenäinen kuin veljensäkin. Hänen pukunansa oli kotikutoinen hame,
kudottu villasaali kahdesta kulmastaan vyötäisille solmittuna, ja
suuri, musta olkihattu sekä muutamia kauheita vaatekukkia sen toisella
puolella.
Hän talutti kädestä tytärtään, Anettea, joka oli pieni tyttö, vähää
nuorempi Lorenzia. Anette oli oikeastaan hyvin herttainen tyttö
paksuine, liinanvaaleine lettineen, jotka selkää pitkin alaspäin
riippuivat, ja terveine, ahavoittuneine kasvoineen; mutta Lorenzin
mielestä hän oli hirvittävän näköinen siinä seistessänsä jäykäksi
tärkätyssä pumpulihameessaan, suuri punaruutuinen karttuunisäpsä
päässään.
Norderudin matami avasi aivan häikäilemättä vaunujen oven.
"Käypäs takapuolelle." sanoi hän Lorenzille, "Anette ja minä tulemme
mukanasi Falkestadiin; sillä tavalla pääsemme kävelemästä enimmän
osan tietä. Kotoa emme saa ainoatakaan hevosta näin keskellä
elonkorjuuta; mutta ei teillä pidetä asianakaan ottaa niitä työstä
kolme kappaletta, nähdäkseni. On ihmeellistä, että ette vaunujen eteen
neljää valjastaneet ja panneet isännöitsijää vielä mustalla oriilla
edellä ratsastamaan, sittenpä se vasta oikein kuninkaalliselta olisi
näyttänyt".
"Kyllä vielä niinkin teemme", vastasi Lorenz, "että talonpoikaismuijat
jotakin harmitellakseen saavat".
"Oletpa itsekin talonpojan lapsi, sinä nenäviisas nulikka, etkä
hituistakaan muuta, vaikka äitisi mielellään silkissä käy ja
luulottelee rouva olevansa."
"Äiti on paljoa parempi kuin sinä", sanoi Lorenz vihasta tulipunaisena.
"Usko pois, että minä vielä kotia päästyäni tämän hänelle kerron".
"Minä olen sitä itsekin hänelle jo usein sanonut. Mutta minäpä olen
aika hölmö, joka istun tässä ja riitelen poikanulikkain kanssa. Aja
kaupungista vanhan hautausmaan ohitse", sanoi hän ajajalle. "En minä
halua pitkin katuja narrin tavoin ajella".
"Lorenz käski ajamaan isoa katua".
"Ei lapsilla ole mitään sanomista, silloin kun vanhempia ihmisiä
saapuvilla on".
Lorenz oli aina miesmäisestä tädistänsä paljon pitänyt. Nyt hän suuttui
häneen. Hän oli sentään iloinen, kun he pääsivät kaupungin lävitse
kulkemasta. Ei iki maailmassa hän olisi suonut Gusta Londemannin häntä
tämmöisessä seurassa näkevän.
Maantietä kuljettaessa Lorenz istui vaan jurrotteli, mutta Norderudin
matami oli vaiti ja näytti miettiväiseltä. Anette teki onnistumattoman
sovitusyrityksen itse syöden pipari kakku-ukolta jalat ja tarjoten
yläruumista Lorenzille; mutta kylmästi halveksien tämä hyljäsi hänen
jalomielisen tarjouksensa.
Kun he Falkestadiin saapuivat, oli rouva juuri tullut puutarhasta
kukkia katkomasta ja seisoi rapulla.
Hänellä oli valkea olkihattu, vaalea hame ja puutarhahansikkaat käsissä.
"Kiitoksia kyydistä", sanoi Norderudin matami ja astui vaunuista.
"Sepä sopi oikein hyvin, että sait ajaa kotiin", sanoi rouva Falk.
"Etkö halua tulla tupaan ja juoda kupin kahvia, ennen kuin jatkat
matkaa, niin saavat lapsetkin sillä aikaa puutarhassa leikkiä".
"Kiitoksia".
He menivät tupaan.
"Niinpä sinä näytät kuin tanssihuveissa olisit", sanoi Norderudin
matami.
"Voihan suvisin hyvin käyttää vaaleata hametta, ja täytyyhän
päivänpaisteella pitää hansikkaita, jos ei halua käsiään rengin
kouriksi saada".
"Niin, voihan olla hieno, kun ollaan rouva ja ajetaan kolmivaljakolla".
"Vaunut ovat liian raskaat kahdelle".
"Olisithan voinut antaa pojan kotona olla. Hänellä on kylliksi suuria
ajatuksia ennestäänkin, eikä sinun sopisi hänen turhamaisuuttaan
yllytellä".
"Olisipa ollut syntiä, jos ei olisi suonut pojan hiukkasta huvikseen
ajella".
"Kyllä kait olisi poikaa huvittanut, kun olisi kaupungin lävitse
kolmivaljakolla ajaa saanut, kuin ainakin joku keikari; mutta
onnettomuudekseen hän kohtasi halpa-arvoisia sukulaisiaan, ja silloin
hänen täytyi ajaa sivutietä".
"Minä tiedän kyllä, että sinä aina Lorenzia väärin arvostelet".
"En minä häntä väärin arvostele; mutta sinä se olet, joka häntä
väärin kasvatat. Niin, älä pahastu, Beate, saatatpa kyllä suvaita
totuutta kuulla, se lausutaan hyvässä tarkoituksessa. Näetkös, _me_
olemme rikkaita, siitä minä olen varma; mutta me kasvatamme Anettea
juuri kuin köyhää torpantyttöä, ja hän on niin lapsellinen, ettei
voi aavistaakaan meidän ainoana lapsenamme tulevansa näiden seutujen
rikkaimpain naimapoikain haluttavaksi. Oletteko te rikkaita, sitä en
minä tiedä. Teidän itsenne tähden sitä toivon; mutta minä pelkään, että
jos te eteenkinpäin elätte niin suurellisesti ja jos ei veljeni tahdo
pitää omaisuudestaan parempaa huolta kuin nyt, niin te alatte takaperin
kulkea. Tämä on nyt minun mielipiteeni. Ja Lorenz, häntä kasvatetaan
kuin pientä prinssiä, ja semmoinen hän luulottelee olevansakin. Hän saa
menetellä omin päinsä, eikä kukaan häntä opeta. No, sepä ajaakin saman
asian, jos hänestä maanviljelijä tulee; mutta siksi hän epäilemättä
on liian hieno. Norderud on oikea hölmö, herra nähköön, tuskin osaa
nimeänsä kirjoittaa; mutta hän hoitaa taloansa ja ymmärtää rahaa koota,
ja sepä kuitenkin on pääasia tässä maailmassa".
"Olemmeko rikkaita vai emmekö, siitä en minä tiedä enempää kuin
sinäkään", sanoi rouva Falk, "sillä ei mieheni milloinkaan anna minulle