Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 2

Le nombre total de mots est de 3809
Le nombre total de mots uniques est de 1854
25.7 des mots font partie des 2000 mots les plus courants
35.6 des mots font partie des 5 000 mots les plus courants
41.5 des mots font partie des 8 000 mots les plus courants
Chaque ligne représente le pourcentage de mots pour 1 000 mots les plus courants.
ads place
Hetken aikaa tuijottivat he tiukasti toisiaan silmästä silmään ja
intiaanin naama kävi yhä tuimemmaksi, kun meidän mies otti piipun
suustaan, sylkäsi kupeelleen ja sanoi:
-- Muljota mitä muljotat, sen murjaani, mutta hevonen on minun.
Minä huusin tulkkia ja kysyin häneltä, mistä intiaani oli saanut
hevosensa. Mutta intiaani ei vastannut mitään, katseli vaan muiden
päällikköjen jälkeen, jotka poistuivat verkalleen ratsastaen,
katseli ympärillä seisovia, arveli vielä vähän aikaa -- ja näkyi
tulevan selville siitä, että tässä ei nyt mikään enää auttanut,
kokosi kapineensa maasta ja riensi pitkin askelin ja höyhenheltta
epäjuhlallisesti selässä heiluen toveriensa jälkeen katselijain
pilkatessa ja nauraessa.
-- Selkään sille olisi pitänyt antaa, tuumaili vielä Muponen, mutta
heitti kuitenkin tyytyväisenä siitä, että oli saanut hevosensa
takaisin, kaikki mielenosoitukset sikseen ja talutti ruunansa ulos
asioimiston portista sanoen, että nyt hän lähtee ajamaan suoraa päätä
kotiin.
Ja kun me sanomalehtimiehet hetken kuluttua istuimme syömässä
päivällistämme, tuli hän molempia hevosiaan taluttaen meidän luoksemme,
sitoi ne lautamajamme oven pieleen, astui sisään, kulki miehestä
mieheen pistäen kättä meille kullekin ja joka kerta virkkaen:
-- Hyvästi nyt vaan ja kiitoksia paljon!


Kuinka Pekka sai anteeksi hevosen kuoleman.

Asema oli vähän huolettava, siitä ei päässyt niin mihinkään, se oli
ihan päivän selvä asia sekä Matti Isolalle että Pekka Tarvaiselle,
heidän istuessaan kukin säkkinsä päällä päiväpaisteessa rautatieaseman
ulkopuolella. He olivat tulleet junalla idästä päin noin tunti sitten,
ja silloin oli konduktööri sen pitemmittä mutkitta kantanut säkit ulos
ja monin sanoin, joista eivät mitään ymmärtäneet, ja monin liikkein,
joita heidän ei ollut vaikea käsittää, antanut heidän tietää, että
heidän itsensä tuli seurata säkkien mukana. Sen olivat he tehneetkin,
mutta mitä he sitten tekisivät, siitä eivät he kumpikaan olleet sen
selvemmällä, sillä asemalta ei ollut tietä eikä polkua minnekkään päin;
kaikkialla oli vaan harmaan keltaista, auringon polttamaa tasankoa, ja
asemamies oli vaan töllöttänyt heitä vasten naamaa, kun he puhtaalla
ja selvällä suomenkielellä olivat kysyneet, mitä kaikkea tämä nyt
oikeastaan tiesi ja merkitsi.
Sen he nyt kumminkin ymmärsivät, että joku vika mahtoi olla pileteissä,
mutta mikä vika, siitä eivät he päässeet selville, vaikka olivat jo
tunnin verran sitä asiaa miettineet niin, että hiki päästä kihosi. Vaan
huolettavaa tämä vain oli kuin olikin.
Piletit oli Isonkylän Antti, joka jo oli ollut muutamia vuosia
Ameriikassa, heille lähettänyt, ja olisihan hänen siis pitänyt tietää.
Pimeään asti olivat he edellisenä iltana pitäneet silmällä asemain
nimiä, joista yksi ja toinen näkyi pileteissäkin, niin että he
varmaankin vasta yön aikana olivat joutuneet harhateille. Mutta piletit
oli konduktööri ottanut ja pitänyt, niin ett'ei heillä nyt ollut muuta
turvaa kuin Antin kirje, jonka Matti, joka oli sekä vanhempi että
viisaampi, oli ottanut haltuunsa.
Matti ja Pekka olivat veljeksiä, ja siis oikeastaan yksiä Tarvaisia,
mutta Matti oli Pohjanmaan tavan mukaan ruvennut nimittämään itseään
torppansa nimellä, kun hän muutamia vuosia sitten oli hullautunut
hankkimaan itselleen akan ja paikan samalla kertaa. Torpassa oli alussa
eletty kutakuinkin, mutta sitten marri muuan pieni Matti maailmaan ja
kun vaimo lähti liika pian jalkeelle, niin kääntyi siitä kipeäksi eikä
kyennyt hoitamaan taloutta eikä elukoita. Ja seurauksena siitä oli se,
että Matti sai pysytellä kotosalla eikä päässyt rahaa ansaitsemaan
tukkijoella niinkuin ennen. Pekkahan kyllä ajoi hevosta, mutta eihän
se ollut aikamiehen työn veroista, sillä "pojat ovat aina poikia",
oli Matin tapana sanoa. Ja Pekka oli vielä ikäänsä nähden poikanen,
seitsemännellätoista vaan, vaikka oli päätään pitempi kuin Matti ja
väkevä kuin aikamies.
Ehkä olisi sentään tultu toimeen, jos ei olisi tullut muita vahinkoja
kuin se akkavahinko, mutta niinkuin jokainen tietää eivät pahat tule
yksitellen. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä pahimman kelirikon
aikana, että Pekka tuli kotiin itse rekeä metsästä vetäen ja kuorman
päällä oli hevosen nahka. Ruuna oli taittanut jalkansa ja ollut
tapettava.
Kuinka onnettomuus oikeastaan oli tapahtunut, siitä ei koskaan saatu
oikeata selvää, sillä ensi kiivaudessaan oli Matti mutissut jotain
semmoista kuin että se oli oikein hänelle itselleen, että niin kävi,
-- mitäs oli jättänytkään hevosensa semmoiselle penikalle, jonka
korvantaukset eivät vielä ole kuivat! -- ja sen jälkeen ei oltu saatu
Pekkaa virkkamaan sanaakaan siitä asiasta. Niin pian kuin joku vaan
mainitsikaan hevosen, puristi hän huulensa yhteen yhdeksi viivaksi ja
vaalean harmaissa silmissä välähti tavalla, joka ei juuri kehoittanut
ketään jatkamaan puhetta siitä asiasta. Mutta että Pekka tavallaan
tunnustihe syylliseksi onnettomuuteen, sen näki siitä, että hän lumen
sulattua alkoi muokata peltoa kuokalla ja lapiolla, vaikk'ei kukaan
ollut häntä semmoiseen työhön kehoittanut.
Silloin tuli Isonkylän Antin kirje. Hän oli Tarvaisten veljesten serkku
ja oli arvan noston lähestyessä vannonut, ett'ei mikään korpraali eikä
kukaan muukaan mies ruunun vaatteissa koskaan saisi häntä komennella,
ja lähtenyt Ameriikkaan. Siellä oli hänelle hyvin käynyt ja sentähden
lähetti hän nyt kaksi tikettiä, joilla pääsi Vaasasta aina sille
hiilikaivokselle Montanassa, jossa hän oli työssä ja jossa hän vakuutti
Matinkin voivan ansaita kaksi taalaa päivässä, jopa enemmänkin. "Pojan
voit ottaa mukaan", kirjoitti hän vielä lopuksi, "voihan se kasvaa yhtä
hyvin mieheksi täällä kuin sielläkin".
Kun Matti tavaili tätä kirjettä, istui Pekka ja katseli, jonkunlainen
hymyn tapainen irvistys huulillaan, rystyisiä käsiään ja jykeviä
raajojaan, mutta kävi kohta taas totiseksi, kun vanhempi veli hitaasti
ja tukevasti asetti nyrkkinsä pöydälle ja virkkoi: sen minä teen.
Sitten kääntyi Matti Pekan puoleen, katseli häntä arvellen ja sanoi
sitten erityisellä äänen painolla: -- "Mutta siitä sinun kohdastasi en
tiedä oikein mitä sanoisin. Työtä osaat kyllä tehdä, mutta onko sinulla
tarpeeksi älyä tulemaan niin pitkälle matkalle, sitä en tiedä. Siihen
nähden, miten lienet senkään hevosen kanssa menetellyt, en tiedä,
osanneeko sinuun oikein luottaa."
Pekka punastui otsaansa myöten ja puristi huulensa tiukempaan kuin
koskaan ennen, mutta ei vastannut mitään, ennenkun veli taas virkkoi:
-- "Mutta jos lupaat tehdä aivan niinkuin minä käsken sekä matkalla
että sitten siellä Amerikassakin, niin saanethan tulla mukaan". Silloin
sanoi Pekka päättävästi: -- "No, sen saat uskoa!"
Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu, mutta niin pian kun Matti oli
saanut torppansa vuokratuksi ja vähäiset matkavarustukset oli tehty,
lähtivät he taipaleelle.
New-Yorkiin kävi matka helposti, kun aina oli joku, joka taisi suomea,
ja rautatielläkin kävi alussa hyvin, sillä he matkustivat suomalaisten
seurassa, jotka menivät Michiganiin. Vaan kuta lännemmäksi tultiin,
sitä vaikeampi oli selvitä, ja tässä istuivat he nyt Montanassa s.o.
oman luulonsa mukaan aivan lähellä Isonkylän Anttia ja hiilikaivosta,
tietämättä mitenkä nyt sinne osaisivat. Ja se oli sangen huolettava
seikka se.
Matti veti esiin kirjeensä tutkiakseen vielä kerran kaivoskaupungin
nimeä. Hetken aikaa sitä tehtyään, nousi hän ylös ja meni
asemapäällikön luo, joka seisoi aukinaisessa ovessa ja puri tupakkaa,
silloin tällöin mulkoillen noita merkillisiä miehiä, jotka istuivat
auringon paahteessa sanaakaan toisilleen sanomatta.
-- Tirlots, sanoi Matti ja osoitti muuatta riviä kirjeessään.
Asemapäällikkö katseli ensin Mattia ja sitten kirjettä:
-- Mitä helvettiä sinä sanot? kysyi hän sitten ylpeästi. Puhu jotain
oikeata kieltä, jos osaat! Ja sen sanottuaan aikoi hän kääntää
selkänsä, mutta näki samassa suuren kärpäsen, joka oli istahtanut
Pekan jalkojen väliin. Sitä tähysteli hän tarkkaan, mutisti huuliaan
ja ruiskautti pitkän ruskean sylen kärpäsparan niskaan, joka melkein
hukkui lammikkoon, ja turhaan koetti ponnistella irti.
Matti peräytyi entiselle paikalleen ja huokasi huolissaan: ei tuo mies
näy mitään ymmärtävän.
-- Pöllö näkyy olevan, vahvisti Pekka tarkastellen ruskeaa lammikkoa
jalkojensa välissä, jossa kärpänen yhä räpisköi.
Matti oli nähtävästi samaa mieltä eikä virkkanut sen enempää, lukihan
vaan vielä kerran Antin kirjeen, jonka jo osasi melkein ulkoa.
-- Tässä lukee, että Tirlots on eteläisessä Montanassa, sanoi hän
sitten hetken kuluttua Pekalle.
-- Niinhän siinä lukee, vastasi Pekka, arvellen, että hänenkin kai piti
ilmaista mielipiteensä. -- Ja koska se on kaivos, niin pitänee sen olla
noissa vuorissa, jatkoi hän osoittaen etelää kohti, jossa näkyi vuoria
niin kaukana, että niiden sinertävät piirteet melkein sulautuivat
päivän autereesen.
-- Näkyy sinne olevan matkaa, virkkoi Matti, joka kyllä ymmärsi
yskän, mutta ei tahtonut heti paikalla noudattaa neuvoa, ett'ei nuori
kansa pääsisi luulemaan itseään liika viisaaksi. Mutta hän kaivoi
kuitenkin esiin tupakkakukkaronsa ja alkoi pistää piippuunsa josta oli
seurauksena se, että mieli koheni.
-- Vaikka olkoonkin, vastasi Pekka ravakasti, mutta jos me menemme
vuorille asti ja sitten seuraamme niitä itään, niin täytyy kai meidän
kerran tulla jonnekin, jossa tietävät neuvoa Tirlotsiin.
-- Minkä tähden itään?
-- Sentähden, että me varmaankin jo olemme kulkeneet siitä sivu.
Konduktööri ei olisi jättänyt meitä tänne, jos eivät piletit olisi
olleet lopussa ja Antti laittoi kyllä semmoiset, joilla piti päästä
perille asti.
Matti imasi pitkät savut piipustaan, tuprutteli vähän aikaa ja katseli
Pekkaa hämmästynein, jopa hiukan kunnioittavinkin silmin. Ja kun hän
oli tullut vakuutetuksi siitä, että veli oli täydessä järessään,
vaikkakin nero oli hänessä hiukan oudolla tavalla leimahtanut, nousi
Matti ylös, heitti säkkinsä olalleen ja virkkoi "Lähdetään!" Ja
huolimatta edes katsahtaakaan asemapäällikköön, joka yhä seisoi ovessa,
lähti hän taipaleelle. Pekka teki samaten, mutta näkyi muistavan jotain
samassa kuin heitti säkin olalleen. Hän oikasihe, seivästi silmänsä
asemapäällikköön, rykäsi, sylkäsi tuiman sylen herran jalkojen väliin
ja käänsi hänelle selkänsä.
Kohta toisella puolen rautatieaseman alkoi ruoho-aavikko. Asemalta
katsoen näytti se kyllä tasaselta ja sileältä levitessään siinä
auringon paisteessa, joka paahtoi niin, että ilma väreili ruskeaksi
palaneen heinikon päällä. Mutta ei se ollut niinkään tasaista kuin
miltä näytti, varsinkin jos kulki suoraan eteenpäin mitään tietä
seuraamatta. Siitä tuli aika kuumentava kävelyretki varsinkin Matille,
jonka säkki oli raskaampi ja jonka jalat sitäpaitse olivat lyhemmät.
Mutta ei Matti mitään puhunut, pysyttelihe vaan Pekan mukana, joka
ei näkynyt huomaavankaan, että maa välistä oli melkoisen pehmeää
ja pensaat takertuivat jalkoihin. Hän vaan mennä huhtoi eteenpäin
pitkillä, tasaisilla askelilla, tuijottaen tuolla kaukana edessä
oleviin vuoriin, ja puristaen huulensa yhteen niinkuin olisi päättänyt
joko päästä perille tai tielle nääntyä.
Aurinko oli paistanut melkein heidän päittensä päältä, heidän
lähtiessään liikkeelle, ja se oli jo alhaalla taivaan rannassa, kun
he olivat päässeet niin kauvas, että vuorten yksityiskohdat alkoivat
esiintyä -- ja kuta selvemmin vuoret näkyivät, sitä enemmän masentui
Matin mieli. Eihän se ollutkaan semmoinen pitkä, tasanen penger, joksi
hän oli luullut sitä, vaan näkyi siinä olevan kauheassa sekasorrossa
kallion kielekkeitä, kukkuloita, laaksoja ja vuoria, joita myöten oli
mahdoton kulkea mihinkään varmaan suuntaan, varsinkin kun jo yö alkoi
pimitä.
Lopulta tulivat he ensimmäisten korkeain kukkulain juurelle, pienen
puron luo, joka oli poikkiteloin heidän tiellään, ja siihen pysähtyi
Matti laskien säkin selästään maahan.
-- Tämä vie suoraan helvettiin, sanoi hän. Jos me kerran joudutaan
tuohon louhikkoon, niin emme osaa siitä ikinä minnekkään, kun on näin
pimeäkin. Minä en kule enää askeltakaan tän' iltana.
Pekka nakkasi säkkinsä maahan ja joi pitkän kulauksen vettä purosta,
jonka tehtyään hän ilmeisesti virkistyneenä aikoi pistää piippuunsa --
sanaakaan virkkamatta.
Mattikin kostutti kitalakeaan ja oikasihe sitten maassa, nojaten niskaa
ja selkää säkkiin. Mutta ei nyt maistunut Matille tupakka. Hänhän tässä
oli vanhempi mies ja olisi hänellä pitänyt olla siksi älyä, ett'ei
antanut poikasen vietellä itseään erämaita rämpimään. Kun olisivat
seuranneet rautatietä, tuumi hän, niin olisivat kai viimein tulleet
johonkin kaupunkiin tai kylään. Mutta kuta kauvemmin hän mietti, sitä
alemmaksi painui aurinko ja kävi yhä punasemmaksi, joka kai merkitsi
sitä samaa täällä Ameriikassa kuin kotona Suomessakin, että yö oli
tulossa. Mattia alkoi huolettaa yhä enemmän ja hän huokasi niin, että
maa kumahti, mutta Pekka ei ollut milläänkään; veti savujaan eikä
näkynyt aikovankaan vielä ruveta hätäilemään.
Silloin pirskautti aurinko viimeisen hehkunsa säteet yli ruoho-aavikon
ja yli ruskean keltaisten kukkulain, jotka alkoivat siitä kuin
uudelleen elää, ja yli harmaiden vuorenseinien, niin että ne punaisilta
heloittivat ja viimein yli korkeiden, lumisten huippujen tuolla
kauvimpana ja pani ne heloittamaan keltaisina ja veren punaisina, niin
että palavan luuli. Ja samassa laskeutui tuo suuri, hehkuva pallo
taivaanrannan taa ja varjot alkoivat hiipiä ensin ylös kukkuloille
ja sitten vuorien rinteitä, yhä ylemmä ja ylemmä, kunnes saapuivat
lumisiin huippuihin ja sammuttivat tuon kauniin valon, niin että lumi
yhtäkkiä muuttui vaalean harmaaksi, kuolon kalpeaksi ja kylmäksi, jota
katsellessa ihan puistatti.
Alhaalla puron rannallakin oli tullut pimeä. Pekan piippu kimmelteli
vielä niinkuin suuri, punanen kiiltomato, mutta Matin säännöllinen
hengitys ilmaisi, että hän siksi kerrakseen oli jo huolensa unohtanut.
Sen sijaan alkoivat nyt huolet painaa Pekan mieltä. Tavallisesti oli
niin, että hän tarvitsi enemmän aikaa kuin Matti päästäkseen ajatusten
päähän, mutta sitten ajatteli hän sitä perinpohjaisemmin kerran alkuun
päästyään. Nyt oli hän käynyt tuumimaan oikein toden takaa, sillä hänen
ymmärtääkseen ei tässä muu auttanut kuin kääntyä takaisin kohta kun
päivä koitti. Niin oli Matti nähtävästi jo päättänytkin -- mutta eihän
sitä sitten tiennyt, osaisiko enää koskaan sille hiilikaivokselle,
jossa Antti ja ne muut niin hyvin rahaa ansaitsivat. Ja Pekka oli
aivan varmasti vakuutettu siitä, että hiilikaivos oli jossain tuolla
vuoristossa.
Näissä mietteissään ollen katseli hän ylös tuonne pimeään ja silloin
oli hän vähän matkaa siellä kauvempana ja ylempänä näkevinänsä oman
piippunsa kuvastuksen, mutta suurempana ja kirkkaampana. Siellä oli
joku tuli, joka paloi, siitä ei ollut epäilystäkään.
Hän ojensi jalkansa, kopasi sillä Mattia ja virkkoi, kun Matti avasi
silmänsä:
-- Tuolla vuorella on ihmisiä, jotka ovat tehneet tulen.
Matti nousi istumaan ja katsomaan. Jopa joo! Tulta siellä näkyi olevan
eikä se voinut merkitä muuta kuin että siellä myöskin oli ihmisiä,
jonka sanottuaan hän sen pitemmittä puheitta heitti säkin selkäänsä ja
lähti liikkeelle puron vartta pitkin, Pekan perästä tallustaessa.
Siitä tuli hyvin vaivaloinen matka, yli kivien ja kantojen, läpi
pensaiden ja murtojen ylös kukkulalle, joka paikotellen oli niin
jyrkkä, että he vaan vaivoin voivat pysytellä pystyssä. Kun he vihdoin
hengästyksissään ja hikeä valuen saapuivat tulen luo, huomasivat he,
että tuli loisti jonkunlaisen huoneen ikkunasta, joka oli puoleksi
maahan kaivettu, ja kun he silmäilivät alas laaksoon, niin näkivät he
samanlaisia tulia sieltäkin tuikkavan.
Matti avasi vanhemmakseen oven, niinpian kun rintansa oli vähän
rauhoittunut, ja astui sisään.
Keskellä pientä huonetta oli pari tyhjää puulaatikkoa, ja niiden
ympärillä istui viisi miestä hatut päässä korttia pelaamassa pienen
lasittoman lampun valossa. Huoneessa oli muutamia villapeitteitä
eräässä nurkassa, lattialla puulaatikkojen luona oli sisältörikkaan
näköinen saviruukku ja muutamia rautapellistä tehtyjä keittoastioita
huolettomasti laitetun tulisijan päällä. Siinä talon koko irtaimisto.
-- Hyvää iltaa! sanoi Matti kohteliaasti suomeksi.
-- Hello boys! vastattiin. Snalk in! Mutta kun pelaajat eivät näkyneet
sen enempää välittävän vastatulleista, laskivat nämä säkkinsä nurkkaan,
kalvoivat piippunsa esiin ja alkoivat tupruttaa savua jo ennestäänkin
paksuun ilmaan.
Hetken kuluttua päättyi peli ja silloin rupesivat pelurit vieraita
vähän lähemmin tarkastamaan.
-- Ottakaa ryyppy! kehoitti isäntä ja työnsi jalallaan saviruukun vähän
lähemmäksi Pekkaa, joka istui etumaisena.
Kun Pekka heti käsitti, mistä oli kysymys, pyyhkäsi hän kohteliaasti
suutaan käsiselällään ja nosti astian huulilleen.
-- Kiitoksia, sanoi hän suomeksi, sitten kun oli osansa ottanut.
-- Halloo! huusi isäntä. Mitä te sanoitte?
Pekka irvisti ystävällisesti vastaan, mutta ei virkkanut mitään.
-- Ettekö puhu englantia, pojat? kysyi muuan miehistä.
-- Ei ymmärrä, vastasi Matti, kun kysyjä puhuessaan oli katsonut häntä
silmiin.
-- Nämä ovat hauskoja elukoita nämä, sanoi mies toveriensa puoleen
kääntyen. Nyt pannaan ilo käymään ja katsotaan, mistä aineesta ne ovat
valetut.
Sen sanottuaan kääntyi hän uudelleen vieraiden puoleen ja alkoi
syytää heidän silmilleen sukkeluuksia semmoisia, joita ei saa kuulla
juuri muualta kuin lännen kaivosmiesten ja cowboy'ien suusta. Toiset
nauroivat ja säestelivät parhaansa mukaan, mutta Matti ja Pekka
koettivat olla niin ystävällisiä kuin suinkin ja pitäytyä niin
hyvänsuopien näköisinä kuin mahdollista.
Mutta kun melu alkoi käydä yhä suuremmaksi eikä enää voinut olla
vähintäkään epäilystä siitä, että juuri he, eikä kukaan muu, olivat
pilanteon esineinä, muuttui Matin ystävällinen naama ja alkoi osoittaa
sekä suuttumusta että pelkoa, samalla kun hymy Pekan huulilla jäykistyi
irvistykseksi ja ilme hänen silmissään vaihtui siksi, mikä niissä oli
aina silloin kun kotimökillä tuli puhe hevosesta.
Luullen vieraita rauhallisemmiksi kuin olivatkaan ja yltyneenä
toveriensa suosiosta yhä suurempiin ponnistuksiin, pisti sille,
joka oli pilan alkanut, päähän uusi tuuma. Hän vetäsi revolverin
vyöhystästään, tähtäsi ja ampui melkein samassa silmänräpäyksessä
piipun Matin suusta.
-- Herra varjelkoon! huusi Matti ja heittäytyi taapäin. Mutta Pekka
unohti samassa sekä siivoutensa että nuoruutensa, kavahti ylös ja
väänsi voimakkaalla liikkeellä revolverin miehen kädestä, samalla kun
hän toisella kädellään tarttui miestä kurkkuun ja heitti hänet maahan
kuin keilan.
Mies hyppäsi ylös, mutta Pekka tarttui häneen uudelleen kiinni ja sanoi
-- suomeksi tietysti: -- Ei pidä leikkiä pistoolien kanssa, saattaa
helposti tulla vahinko!
Sopimattoman leikin laskija koetti tempoa itseään irti, mutta
toiset, joista pilanteko nähtävästi jo oli mennyt liikoihin, kävivät
väliin. Ja kun Pekkakin, huomattuaan että vaara oli ohitse, ojensi
revolverin takaisin omistajalleen, pudisti tämä Hänen kättään mitä
sydämmellisimmästi ja vakuutti, ett'ei hän pitkiin aikoihin ollut
saanut kokea niin komeita nyrkkejä. Eikä siitä muuta kuin saviruukku
kiertämään miehestä mieheen.
-- Eiköhän meidän pitäisi lähteä tiehemme nyt? arveli Matti oman osansa
nielaistuaan. Ne ovat vaarallisia miehiä nuo, kun vaan huvikseen
ampuvat piippuja ihmisten suusta.
-- Nyt minä tiedän, mitä ne puhuvat, huudahti muuan
ameriikkalaisista, joka oli tarkkaan kuunnellut Matin puhetta. Se on
suomea, niitä on koko joukko Deer Lodgessa.
-- Tirlots! huudahti Matti mitä suurimman ihastuksen vallassa. --
Tirlots! -- ja samalla astui hän miehen luo ja pudisti hänen kättään,
samalla tavalla kuin joku toinen käyttelee pumpun vartta.
-- Tarkoitatteko Deer Lodge? kysyi ameriikkalainen. Aiotteko sinne?
Mitä varten olette tulleet tätä tietä, kun olisitte päässeet junalla
perille asti? Täältä on sinne vielä kuuden tunnin matka vuoristossa
eikä tie ole juuri mitään vierotietä.
Se oli tietysti hepreaa Matille. Mutta sen hän käsitti, että he
viimeinkin olivat saaneet käsiinsä jonkun, joka osasi neuvoa
Tirlotsiin, ja kun seurue hetken kuluttua katosi, niin paneutui
hän maata paljaalle lattialle niin rauhallisella mielellä kuin ei
maailmassa olisi milloinkaan mitään murheita ollut.
Aamulla vei ameriikkalainen heidät oikean tien suuhun, osoitti ylös
vuorille, jonne tie vei, ja sanoi pari kertaa: Deer Lodge, Deer Lodge!
-- Hyvä on, hyvä on! vastasi Matti, nyökäytti vimmatusti päätään
merkiksi siitä, että hän tajusi toisen tarkoitukset, ja kun he vielä
kerran olivat pudistaneet oppaansa kättä, lähtivät veljekset iloisin
mielin vaeltamaan Tirlotsiin ja Isonkylän Antin luo.
Mutta kun he olivat kulkeneet pari neljännestä tai niille paikoin ja
kun Matti oli saanut mietityksi, mitä kaikkea tällä viime vuorokaudella
oli tapahtunut, kääntyi hän Pekan puoleen ja virkkoi painavasti:
-- Niin minä nyt kuitenkin luulen, ett'ei se hevosen kuolema sittenkään
tainnut olla sinun syysi.
Ja Pekka ei puristanutkaan huuliaan yhteen, vaan avasi ne niin leveään
hymyyn kuin hänelle suinkin oli mahdollista.


Naimiskauppa uudessa maailmassa.

Taneli Tuominen seisoi ajatuksiinsa vaipuneena Castle Gardenin
edustalla New-Yorkissa. Castle Garden on se paikka, johon
siirtolaislaivat laskevat maihin. Hän tarkasteli toisia odottelijoita,
jotka samoin kuin hänkin vartoivat porttien avautumista saadakseen heti
karata niiden lampaiden kimppuun, jotka puoli tuntia sitten olivat
saatetut laivasta maihin.
Hävytöntä se oli, ett'ei nyt enää saanut mennä sisään niinkuin entisinä
hyvinä aikoina, jolloin pääsö sinne oli vapaa kenelle tahansa. Mutta
nyt sinne pääsivät vaan suurten firmain runnarit ja köyhät saivat
seista ulkopuolella. Konttori olisi pitänyt olla jonkun paremman kadun
varrella ja tarjota niille aina pitäisi jotain noille, jotka olivat
tuolla sisällä, ja sen lisäksi vielä silloin tällöin painaa seteli
kouran pohjaan -- sitten olisivat ovet auvenneet!
Se talo, missä Tuominen liikettään harjoitti, ei ollut hienoimpia.
Eikä se ollut minkään ylen hienon kadunkaan varrella, olihan vaan
Chenystreetin varrella, joka suoraan sanoen oli hampuusien ja sen
semmoisten tyyssija. Liikettä kutsuttiin hotelliksi ja oli siinä n.k.
makuuhuoneita likaisen salin päällä, jonka huomattavin huonekalu
oli pitkä tiski. Sen alla oli sijaa muutamille lekkereille ja
pienemmille olutastioille, sen takana oli seinäkaappi täynnä mitä
eriskummallisimpia pulloja, jotka olivat siinä vaan koreuden vuoksi,
sillä kaikki se aine, jota täällä nautittiin, tuli lekkereistä ja
olutastiasta.
Mutta vaikka paikka oli pahamaineinen ja talo vaatimaton, oli talon
isäntä ansainnut hyviä rahoja "pussinessillaan", niinkuin hänen oli
tapana sanoa. Kaikki suomalaiset merimiehet tulivat kuin vaistomaisesti
Chenystreetin kapakkaan kohta kuin olivat päässeet irti laivoistaan
ja saaneet muutamain kuukausien palkan taskuunsa. Ja silloin oli
Tuomisella hyvät ansiot. Hän oli yhtäaikaa pankkiiri, kassööri ja
kirjanpitäjä ja otti sentähden heti haltuunsa vierastensa rahat,
ett'eivät menettäisi kaikkia yhteen menoon -- ja antoi heille vaan sen
verran kuin kukin päiväkseen tarvitsi, senkin pitkän kärttämisen
perästä. Mutta sen ohella piti hän tietysti huolta siitä, että suurin
osa rahoista juotiin hänen tiskinsä ääressä ja kun vieraan konttokirja
ja kontantit alkoivat olla tasapainossa, ajettiin hänet kadulle, ell'ei
hänen merimiesarkkunsa sattunut olemaan niin hyvin varustettu, että sen
voi ottaa luoton vakuudeksi vielä joksikin aikaa.
Liike oli mainio, mutkaton ja helposti hoidettava eikä sillä ollut kuin
yksi vika -- se, ett'ei aina ollut rahakkaita merimiehiä. Silloin
saivat siirtolaiset astua aisoihin. Rahaa heillä tavallisesti oli
vähän, mutta sitä enemmän vaatteita. Ja sitten kelpasi heille mikä
hyvänsä. Heitä voi sulloa kuinka paljon tahansa samaan huoneesen ja kun
he olivat juoneet kaikki tavaransa, voi heiltä ansaita vielä jonkun
äyrin toimittamalla heille työnansiota. Toistakin taalaa voi välistä
saada miestä kohti runnareilta, jotka värväsivät väkeä seutuihin, jonne
ei kukaan työmies hyvällä lähtenyt, ja karttuihan siitäkin jotain
vuoden pitkään. Helppo oli saadakin siirtolaisia verkkoihinsa niin
kauvan kuin sai viritellä niitä Castle Gardenissa hetikohta kuin
siirtolaiset astuivat maihin. Mutta se ansio oli nyt lopussa ja suurten
yhtiöiden runnarit poimivat nenän edestä jokaisen, jonka saivat
käsiinsä. Köyhät saivat olla välikädessä täällä Amerikassa niinkuin
siellä Suomessakin, päivitteli Tuominen, eikä hänen päähänsä
pälkähtänytkään, että hän itse oikeastaan oli juuri niitä, jotka
tahtovat, vaikkeivät aina voikaan, saattaa köyhää kansaa välikäteen.
Ikävintä oli, että merimiesliikekin alkoi huonota. Kilpailija
oli avannut paljoa hienomman huoneuksen saman kadun varrella ja
oli hotellin, kapakan ja ravintolan yhteydessä pannut toimeen
jonkunlaisen toimituskonttorin hankkiakseen vierailleen taas uusia
paikkoja laivoissa, sittenkun he olivat ryypänneet kaikki tavaransa.
Sillä tavoin saavutti hän sen kahtalaisen tarkoituksen, että ensin
nylki merimiehiltä heidän säästönsä ja pääsi vielä käsiksi heidän
pestirahoihinsakin ja etukäteen otettuun vuosipalkkaan. Etuannin
suuruuden määräsi hän itse ja sen mukaan luotonkin suuruuden -- se oli
kaikin puolin tuottava liike eikä tappiosta ollut vähintäkään pelkoa.
Tuominen kiroili mielessään omaa tyhmyyttään, kun ei ollut itse
keksinyt tuota keinoa. Mutta nyt ei hän enää aikonut istua kädet
ristissä katselemassa liikkeensä rappeutumista. Hänkin oli saanut
loistavan aatteen ja sen toteuttamista varten oli hän nyt useita päiviä
peräkkäin kävellyt Castle Gardeniin, sillä nyt oli juuri se aika
vuodesta, jolloin siirtolaiset vanhasta emämaasta tulvivat New-Yorkiin.
Taneli Tuominen ei ollut enää mikään härkäpoika ja oli hän nähnyt vähän
muitakin kuin pelkkiä talonpoikia jo kotona Suomessakin. Maakauppiaana
ollessaan oli hän ollut monilla markkinoilla ja nähnyt, kuinka
talonpoikain päät menivät pyörälle, kun tulivat paikkoihin, joissa
laulettiin ja soitettiin. Silloin eivät enää oluet riittäneet, vaan
piti olla sekä punssia että portviiniä ja Tuominen oli nähnyt heidän
heittelevän markankin rahoja lautaselle, kun laulajatyttö kuletteli
sitä ympäri ja katsoi heitä oikein hellästi silmiin.
Nämä muistot ne olivat idättäneet hänessä sen aatteen, joka tulisi
pelastamaan Chenystreetin hotellin häviöstä ja hämmästyttämään
kilpailijoita. Hän päätti hankkia itselleen "puhvetsikan", jolla
komealla nimellä hän nimitti uutta kultalintuaan. Mutta suomalaisen
sen pitäisi oleman, sillä hänen vieraansa eivät tainneet juuri
maailmankieliä ja sen tiesi Tuominen omasta kokemuksestaan, että
rakastelu, jota täytyy sanan puhumatta toimittaa, käy ajan pitkään
ikäväksi.
Siirtolaisten mukana tuli silloin tällöin myöskin nuoria tyttöjä
kotimaasta ja semmoisen hän värväisi. Kun hän vaan saisi oikean
neitosen niin maksaisi hän kernaasti, jos niiksi tulisi, tavallista
piian palkkaa isomman palkan, sillä eihän tyttö tulisi tekemään
ainoastaan tavallista piian työtä, vaan myöskin vetämään vieraita
taloon ja siitä sopisi aina maksaa pari taalaa enempi viikossa. Kun
hän nyt vaan onnistuisi saamaan oikein sopivan. Se kyllä ajan oloon
kannattaisi.
Tuomisen kalpeat, oluen juonnista pöhöttyneet kasvot kirkastuivat,
kun hän ajatteli loistavia tulevaisuuden toiveitaan, vaikkakin hän jo
monet kerrat oli seisonut samalla paikalla ja turhaan tarkastellut
siirtolaisnaisia, jotka uteliain, vaikkakin vähän pelokkain kasvoin
astuivat luvattuun maahan. Varovasti veti hän povitaskustaan esiin
melkein mustan sikarin, purasi pään poikki ja alkoi juuri sytyttää
toisen pään, kun Castle Gardenin ovet avautuivat ja ensimmäiset
tulokkaat tulivat näkyviin. Nopeasti sukasi hän sikarin takaisin
taskuunsa ja astui pari askelta eteenpäin voidakseen niin läheltä kuin
suinkin tarkastella tulevia.
Oli se kirjavaa joukkoa, joka hitaasti vyöryi alas Castle Gardenin
porteista, joista jo niin monet korkealle tähtäävät toiveet, niin monet
Vous avez lu le texte 1 de Finlandais littérature.
Suivant - Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 3
  • Pièces
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 1
    Le nombre total de mots est de 3572
    Le nombre total de mots uniques est de 1937
    24.4 des mots font partie des 2000 mots les plus courants
    34.4 des mots font partie des 5 000 mots les plus courants
    39.2 des mots font partie des 8 000 mots les plus courants
    Chaque ligne représente le pourcentage de mots pour 1 000 mots les plus courants.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 2
    Le nombre total de mots est de 3809
    Le nombre total de mots uniques est de 1854
    25.7 des mots font partie des 2000 mots les plus courants
    35.6 des mots font partie des 5 000 mots les plus courants
    41.5 des mots font partie des 8 000 mots les plus courants
    Chaque ligne représente le pourcentage de mots pour 1 000 mots les plus courants.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 3
    Le nombre total de mots est de 3683
    Le nombre total de mots uniques est de 1859
    25.6 des mots font partie des 2000 mots les plus courants
    34.8 des mots font partie des 5 000 mots les plus courants
    40.0 des mots font partie des 8 000 mots les plus courants
    Chaque ligne représente le pourcentage de mots pour 1 000 mots les plus courants.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 4
    Le nombre total de mots est de 3878
    Le nombre total de mots uniques est de 1743
    27.7 des mots font partie des 2000 mots les plus courants
    37.9 des mots font partie des 5 000 mots les plus courants
    43.4 des mots font partie des 8 000 mots les plus courants
    Chaque ligne représente le pourcentage de mots pour 1 000 mots les plus courants.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 5
    Le nombre total de mots est de 3818
    Le nombre total de mots uniques est de 1792
    28.9 des mots font partie des 2000 mots les plus courants
    37.5 des mots font partie des 5 000 mots les plus courants
    42.0 des mots font partie des 8 000 mots les plus courants
    Chaque ligne représente le pourcentage de mots pour 1 000 mots les plus courants.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 6
    Le nombre total de mots est de 3715
    Le nombre total de mots uniques est de 1878
    27.3 des mots font partie des 2000 mots les plus courants
    37.8 des mots font partie des 5 000 mots les plus courants
    42.0 des mots font partie des 8 000 mots les plus courants
    Chaque ligne représente le pourcentage de mots pour 1 000 mots les plus courants.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 7
    Le nombre total de mots est de 3720
    Le nombre total de mots uniques est de 1829
    24.6 des mots font partie des 2000 mots les plus courants
    35.3 des mots font partie des 5 000 mots les plus courants
    40.8 des mots font partie des 8 000 mots les plus courants
    Chaque ligne représente le pourcentage de mots pour 1 000 mots les plus courants.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 8
    Le nombre total de mots est de 3764
    Le nombre total de mots uniques est de 1694
    25.1 des mots font partie des 2000 mots les plus courants
    34.0 des mots font partie des 5 000 mots les plus courants
    39.1 des mots font partie des 8 000 mots les plus courants
    Chaque ligne représente le pourcentage de mots pour 1 000 mots les plus courants.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 9
    Le nombre total de mots est de 460
    Le nombre total de mots uniques est de 320
    33.6 des mots font partie des 2000 mots les plus courants
    40.0 des mots font partie des 5 000 mots les plus courants
    43.3 des mots font partie des 8 000 mots les plus courants
    Chaque ligne représente le pourcentage de mots pour 1 000 mots les plus courants.