Talvi-iltain tarinoita 4 - 01

  
  TALVI-ILTAIN TARINOITA 4
  Nuoruuden unelmia. Vernan ruusut.
  
  Kirj.
  Z. TOPELIUS
  
  Suom. Ilmari Jäämaa
  
  Ilmestynyt ensimmäisen kerran
  Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1911.
  
  
  SISÄLLYS:
  
  NUORUUDEN UNELMIA:
   Johdanto.
   1. Myrsky saaristossa
   2. Tämän kertomuksen ajasta ja ruskeasta miehestä.
   3. Tammisaaren matkasta ja kruunun laivasta.
   4. Tähtienselittäjä.
   5. Syksyisestä auringonsäteestä.
   6. Taivaanlaen vaarallinen kohta.
   7. Yö ja aamu Kymenkartanossa.
   8. Helsingin valtiopäivät.
   9 Talvi-ilta salolla.
   10. Salaliitto.
   11. Vanhan ja uuden uskon taistelu ihmissydämistä.
   12. Neiti Kirsti Flemingin kirje äidilleen rouva Anna Gyllenbögelille
   (omaa sukuaan Horn).
   13. Herra Eevert Kaarlenpojan hautaaminen Turun tuomiokirkkoon.
   14. Kun kuningas oli isänsä poika.
   15. Juhannuspäivä Trollbölessä.
   16. Viimeinen luku nuoruuden unelmista.
  VERNAN RUUSUT.
   1. Tanssiaisten jälkeisenä aamuna.
   2. Kaksi ritaria ratsastaa metsässä.
   3. Ritarien tulo lumottuun linnaan.
   4. Linnassa asuu lumottu prinsessa.
   5. Lumotun linnan lohikäärme palaa ja ahdistaa Jaakko-ritaria.
   6. Pyhän Yrjänän taistelu lohikäärmettä vastaan.
   7. Jättiläinen palaa, velho mukanaan.
   8. Pyhän Yrjänän taistelu jättiläistä vastaan.
   9. Lohikäärme tunnustaa velholle osan lumotun linnan salaisuuksia.
   10. Velhon kiusaus.
   11. Salmelan talossa.
   12. Arvoituksia ja selityksiä.
   13. Kaipiaisissa.
   14. Jaakko ratsastaa lähetin toimissa.
   15. Kysymyksiä ja pako.
   16. Uusi maailma.
   17. Vaihtuneet osat.
   18. Pikku Yrjö.
   19. Yöjärvi ja Salmela.
   20. Aachenin ruusutarhassa.
   21. Satinin lipas.
   22. Viimeinen luku Vernan ruusuista.
  
  
  
  NUORUUDEN UNELMIA
  
  
  JOHDANTO.
  
  Korkealla vuorella, joka kohoaa meren rannalta istui Historian hengetär
  katsellen maailmaa laajalti näkevin silmin. Oli talvi, aamurusko
  kultasi kaakossa pilviä; kalpea, värähtelevä kimaltelu kulki yli
  Itämeren aaltojen. Purppurana punersi lumi sen valossa, honkien latvat
  kirkastuivat, kultaisena kiilsi kaukaisen kirkontornin huippu, mutta
  laaksossa hohti torpan pieni ikkuna ihan kuin tulessa.
  Vuorella istuva olento ei katsellut aamun koittoa. Hänen silmäyksensä
  oli tunkeutunut läpi öisen pimeyden ja ihmissydämen salaisten kätköjen.
  Hän saattoi nähdä yli koko pyörivän maapallon ja niinpä hän voi mielin
  määrin luoda katseensa milloin sen valoisaan, milloin sen pimeään
  puoleen. Hän oli väsynyt katselemaan kansain lakkaamatonta taistelua
  sen maatilkkusen herruudesta, missä he asuivat. Hänen silmänsä
  näyttivät veripunaisilta, kun hän katseli Balkanin selänteitä, ja
  lumena ne kimaltelivat, kun hän ne Afganistanin vuorten huipuilta
  käänsi koilliseen nähdäkseen siellä jäihin jäätyneen höyrylaivan
  kaukana tuolla maailman äärimmäisissä sopukoissa Behringin salmen
  suulla. Äänetönnä, ajatuksissaan hän painoi katseensa alas ja kosketti
  teräksisellä piirtimellään jalkainsa juuressa kasvavaa hienon lumen
  verhoamaa vuorisammalta. Vuoren kylki tuli näkyviin; siitä kenties
  löytyisi jokin unohduksiin jäänyt, kiveen uurrettu kirjoitus
  muinaisilta ajoilta. Mutta ei, semmoista hän ei siitä löytänyt.
  Muinaisen jättiläisen jalka oli painanut vuoreen jäljen, mutta
  ihmiskäden merkkiä ei näkynyt tuossa alastomassa, yksitoikkoisessa,
  harmaassa paaterossa.
  Silloinpa hän huomasi hiekkaisella penkereellä, vähän alempana vuoren
  rinteellä, lapsen, joka pihlajan varvulla piirteli kuvia
  vastasataneeseen, valkoiseen lumeen.
  -- Mitä teet? kysyi hän.
  Lapsi vastasi:
  -- Piirtelen satuja lumeen.
  -- Niinkö? kysäisi vuorella istuva korkea olento. -- Satuja viitsit
  kirjoitella? Ensimmäinen tuulihan ne puhaltaa pois, ensimmäinen petohan
  ne polkee näkymättömiin, ja ensimmäinen kevään aurinkoinenhan sulattaa
  ne maan pinnalta olemattomiin!
  -- Niin, sanoi lapsi, semmoinen on minun mielityötäni. Taitoni opin
  aallolta, joka piirtelee juovia rannan hietaan, pilveltä, joka rakentaa
  linnoja ilmaan, kellastuneelta lehdeltä, joka uurtaa hankeen hienon
  jäljen.
  -- Ja kaikkea tuota teet saadaksesi vain tuokion leikitellä? kysyi taas
  Historia.
  Lapsi nosti kummastellen silmänsä:
  -- En tiedä. Sen tiedän vain, että aalto, pilvi ja lehti ovat kaikkina
  aikoina tehneet samoin, ja kaikkien aikain työ on ainaista työtä.
  Kirjoitatko _sinä_ enempää?
  Silloin korkea Historia naurahti ja vastasi:
  -- Enempää en saata minäkään kirjoittaa. Minä tunnen sinut hyvin. Sinä
  olet Satu, joka aina alusta saakka istuit jalkaini juuressa ja opetit
  minua kirjoittamaan. Minä piirtelen marmoriin niinkuin sinä lumeen, ja
  niinpä kirjoittelemme iät kaiket.
  Ja Satu kirjoitteli lumeen, jota tuuli puhalteli pois, jota ilves
  tallasi, kevään aurinko sulatti. Seuraavana päivänä ei sitä kirjoitusta
  enää ollut, mutta silloin Satu piirteli uusia sanoja uuteen lumeen.
  
  
  1. MYRSKY SAARISTOSSA.
  
  Kaksi vanhaa kalastajaa seisoi Tofön kallioisella rannalla Tammisaaren
  saaristossa ripustellen nuottaansa kuivamaan koetettuaan turhaan saada
  apajaa vedetyksi yhä yltyvässä myrskyssä. Lumen- ja sateensekainen sumu
  läheni mereltä, kietoi verhoonsa saaren ja kierteli tiheinä
  villahaituvina ylös honkain latvoihin. Tuuli oli idässä, hiukan etelän
  puolella. Se oli tullut Inkerinmaan autioilta soilta, kiihtynyt Nevan
  usvien uhosta ja sieltä rientänyt ulommas Suomenlahdelle; siellä oli
  sillä tannerta temmeltää; siellä se pääsi valtatielleen. Liitot se löi
  meren sumujen ja sadepilvien kanssa, joita kiiti kaukaa Volgan
  varsilta, pieksi Suursaaren kallioita vasten lukemattomia lakkapäitä ja
  oli rajuimmilleen yltynyt tultuaan Uudenmaan saaristoon. Sumun
  hälvetessä silloin tällöin näkyi kaikkialla niin kauas kuin silmä
  kantoi salakareja valkovaahtoisina, ja torneina tyrskyili meri kaikkia
  kallioniemiä vasten, joita ulkoni rannasta tuulen puolelle.
  Miehet katselivat ilman ja meren pauhua tylsän välinpitämättöminä,
  kuten rannikon asukas ainakin, joka on tottunut moisiin näkyihin.
  Ääneti he olivat työnsä lopettaneet ja olivat jo tupaansa
  palaamaisillaan, kun äkkiä vilahti sumun lävitse jonkun matkan päässä
  rannasta laiva tuulen ajamana. Sitä nyt miehet tarkastamaan. Se oli
  kaiketikin menettänyt hyökyaalloissa peräsimensä tai pirstonut sen
  johonkin kariin, josta aallot heti sen jälkeen olivat taas laivan
  irroittaneet, sillä neuvotonna se ajelehti kylki edellä; viistopurje
  lepatti repaleina, ja reivattu märssypurje, jota se ei ollut saanut
  korjatuksi, edisti nyt vain sen tuhoa.
  -- Tuo ei enää pitkälti tee matkaa, sanoi toinen mies jurosti,
  varjostaen kädellään silmiään, joita sade pieksi.
  -- Riikalainen se on, virkkoi toinen. Näkeehän sen taklauksesta,
  puolittain kuunari, puolittain jaala.[1] Hyvin kulkee kohtalaisella
  tuulella, mutta lempo sitä ohjailkoon, kun peräsimen haat ovat
  pettäneet!
  Riian kuunarit olivatkin tunnettuja noilla väylillä. Usein niistä
  Suomen rantalaiset saivat suola-, hamppu- ja pellavatarpeensa.
  -- Olisi pysynyt, senkin tyhmyri, tuolla puolen Jussarön; siellä olisi
  ollut selvää vettä, sanoi ensimmäinen.
  -- Kunpa olisi, toisti toinen, karkeasti naurahtaen. Mutta kas kun
  meidän kilohaili on lihavampi, niin pitäähän pyrkiä osalle. Mutta vene
  vesille, Simo! Ehjänä tuo ei tule yli Fagerströmin karin.
  Mies tunsi väylänsä. Sen huomasi pian, sillä ei kulunut kolmeakaan
  minuuttia, niin oli kuunari karilla. Pari kertaa sitä aallot vielä
  ankarasti työntäisivät eteenpäin, mutta sitten se kallistui kyljelleen
  eikä enää liikahtanutkaan. Pauhaten loiskuivat laineet sen ylitse.
  Kari oli ainoastaan sadan sylen päässä rannasta. Miehet olivat jo
  veneessä ja jäntevin käsin soutaen pyrkivät lähemmä haaksirikkoon
  joutunutta alusta.
  Tuntikauden ankarasti ponnisteltuaan he palasivat mukanaan kuusi
  haaksirikkoista kapeaan salmeen, josta tullaan suojassa olevaan
  valkamaan Tofön saaren luo. Kolme kuunarin väestön miehistä oli saanut
  surmansa aalloissa.
  Jäljelle jääneet vietiin nääntyneinä ja läpimärkinä kalastajain
  mökkiin. Siellä he lämmittelivät ja kuivasivat vaatteensa räiskyvän
  takkavalkean ääressä, ja siellä heille tarjottiin parasta mitä talossa
  oli: leipää, silakkaa ja keitetyitä nauriita. Kolme heistä oli oikeita
  merikarhuja. He puhuivat pelkkää saksaa, josta saatiin sen verran
  selville, että heidän kapteeninsa oli hukkunut. Toiset kolme olivat
  matkustajia. Yksi heistä haastoi ruotsia; muut solkkasivat sekaisin
  puolalaisia, venäläisiä, saksalaisia sanoja, koettaen siten turhaan
  sanottavaansa sanoa. Laivan oli ollut määränä viedä Riiasta Viipuriin
  ohra- ja hernelasti; mutta saatuaan vuodon se oli yrittänyt käydä
  Jussarön suojaan. Silloin se oli menettänyt peräsimensä ja ajelehtinut
  salakareille, joita on kaikkialla väijymässä tuossa vaarallisessa
  saaristossa ja jotka sinä aikana, missä kertomuksemme liikkuu, olivat
  peräti vaillinaisesti, tuskinpa ensinkään viitoitetut.
  Merimiehet ovat kaikkialla ja aina samaa laatua: heidän elämänsä on
  kuin keinuva aalto. Niinpä nämäkin kolme Riian matruusia. Vaatteet
  kuivattuaan ja täytettyään vatsansa lämpöisessä tuvassa he oikaisivat
  uupuneet jäsenensä olkisille vuoteille ja nukkuivat, huolehtimatta
  uusista kohtaloista ja ajattelematta enää äskeistä haaksirikkoa tai
  edellisen yön ponnistuksia.
   * * * * *
  Sillaikaa kun tofölaiset parhaan kykynsä mukaan osoittivat
  vieraanvaraisuutta haaksirikkoisille, oli talon isäntä, Niilo
  Antinpoika, jo edellä mainitun nuottamiehensä Simon kanssa lähtenyt
  rannalle tuottavampaan ja heidän käsityksensä mukaan aivan luvalliseen
  toimeen, nimittäin korjaamaan särkyneestä laivasta mitä mahdollista oli
  korjata, ja pitämään tuota saalista omanaan. Rantaoikeus, joka meidän
  aikoinamme on saanut varsin pahan maineen, oli silloin vielä kaikkien
  rannikkolaisten mielestä laillinen elinkeino. Ja joskaan ei Suomessa
  juuri rukoiltu virolaisten tapaan "Herraa Jumalaa siunaamaan rantaa",
  niin on varsin luultavaa, että arvoisa Niilo Antinpoika apulaisineen
  oli ainakin yhtä harras ryöstäessään haaksirikkoisten omaisuutta kuin
  äsken pelastaessaan heidän henkensä.
  Eipä Tofön kaunisniminen Agneta emäntä -- saaristossa käytetään
  tuommoisia herrasnimiä -- olisi ollut nainen eikä uusmaalainenkaan,
  ellei hän olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen tarkastellakseen vielä
  valveilla olevia vieraitaan. Eräs niistä, pitkä, laiha ja
  vanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskea nuttu ja ruskeat alusvaatteet,
  istui äänetönnä takan ääressä, ikäänkuin hän ei koskaan olisi voinut
  saada tarpeekseen kuivaa ja lämmintä. Miehen viisaat, terävät silmät
  sillä välin lakkaamatta vilkuivat levottomasti sinne tänne.
  Toinen matkustajista oli vinovartaloinen kuusitoista- tai
  kahdeksantoistavuotias poika. Hänen mustasta tukastaan, kiiluvista
  silmistään ja koukkunenästään emäntä päätteli vieraansa olevan
  varmaankin mustalaisen, ja hänellä oli sitä suurempi syy siihen, kun
  pojan pitkistä sormista ja melkein linnunomaisesta, sipsuttavasta
  käynnistä oli aihetta otaksua hänessä olevan muutamia epäiltäviä
  taipumuksia himoitsemaan lähimmäisen irtainta tavaraa. Mutta koska tuo
  mustalaispoika nähtävästi oli vain kolmannen miehen palvelija ja
  parast'aikaa puhdisteli tämän kannuksilla varustettuja ratsusaappaita,
  päätti Agneta muori ennen kaikkea pitää silmällä mainittua kolmatta
  miestä, joka hänestä näytti etevimmältä kaikista ja jolla lisäksi oli
  sekin ansio, että osasi puhua ruotsia.
  -- Oletko sinä tästä maasta kotoisin, koska osaat ihmisten kieltä, vai?
  kysyi muori viattomasti.
  Näin puhuteltu vieras, vankkaruumiinen, harteva, noin viidenkymmenen
  vuoden ikäinen mies, jolla oli senaikuinen ratsumiehen puku yllä ja
  alinomainen leikillisyys kasvoilla, oli vast'ikään miehen tavoin
  mellastanut naurisvadissa ja oikaisihe nyt mukavaan asentoon penkille,
  vetäen huotrasta pitkän miekkansa ja pyyhkien sitä. Tuo kunnianarvoinen
  soturi ei vastannut emännän koukuttelevaan kysymykseen, vaan pyyhkäisi
  valtavia viiksiään ja kysyi vuorostaan:
  -- Onko talossa olutta?
  -- Mistä sitä köyhä olutta otti mikkelin aikaan? Suolavettä on ja
  riittämiin; suvaitaanko enemmän sitä lajia, vai? vastasi eukko, jota ei
  miellyttänyt tuo tuttavallinen ääni.
  -- Muori hoi! -- jatkoi sotilas haukotellen -- tunnetteko miltä Riian
  markat kilahtelevat?
  Ja samassa hän helisytti täyteläistä nahkakukkaroa, joka oli pistetty
  miekkavyöhön.
  Agneta muori ei ollut aivan kuuro noin sointuvalle puheelle. Hän
  katseli vuoroin kannuksia, vuoroin kukkaroa ja viittasi puheessaan
  siihen suuntaan, että kaupungista muka saisi olutta. Talossa hän ei
  sanonut sillä kertaa olevan muuta kuin erästä kalalientä, jota
  toisinaan säilytettiin herkkuna.
  Sotilas suvaitsi nauraa ja käski puolankielellä palvelijansa mennä
  katsomaan, olisiko joku oluttynnyri saatu laivasta pelastetuksi.
  Rotta ei olisi nopeammin pujahtanut loukkoonsa kuin mustalaiseksi
  luultu palvelija kiirehti täyttämään herransa käskyä. Mutta tuskin
  poika oli mennyt, kun sotilas muutti asentoaan kääntäen selkänsä
  ruskeatakkiselle miehelle, iski tuttavallisesti silmää Agneta muorille
  ja sanoi mehevän puheliaasti, mikä oli kokonaan toisenlaista kuin hänen
  äskeinen harvapuheisuutensa:
  -- Jos tahdotte koiraa, muori, niin ottakaa silloin tuo poika. Jos
  kissaa mielitte, niin on hän kissakin, ja jos kettua, niin ette
  sellaista repoa saa muualta mistään. Silakkana minut paistakoot, ellei
  Sam poika hajuaistillaan tajua kaikkea, mitä sanotte, ja vaikkapa te
  olisitte rehellisin ihminen, mikä ikinä on hameissa käynyt, niin hän
  osaa huomenna kertoa semmoista, mikä veisi teidät suoraa päätä hirteen.
  Sillä pahuksella on nenässään kaikki maailman kielet. Minä en saata
  olla häntä vailla, mutta jos ukkonne napsauttaa häneltä niskat nurin,
  niin hän tekee kunnon työn.
  -- Herra varjelkoon! -- huudahti Agneta muori vilpittömästi hämmästyen.
  -- Kuulkaas, kersantti, oletteko te oikea kristittykään, kun moisia
  murjaaneja tuotte maahan.
  -- Majoitusmestari, jos suvaitsette -- vastasi sotilas oikoen leveitä
  hartioitaan -- ja ehkä vähän parempikin kristitty kuin te; mutta
  ystävät silti. Olette kukaties kuullut puhuttavan Iivari
  Pärttylinpojasta?
  -- Olen minä kuullut yhdestä semmoisesta. Hän oli paavilaisten puolella
  ja palveli Suitian Klaus herraa, kun tämä taisteli Kaarlo kuningasta
  vastaan. Puhuttiin sitä niinkin päin, että hän meni Arvid herran kanssa
  makkararetkelle Ruotsiin ja hänet upotettiin kivi kaulassa meren
  syvyyteen lähelle Kastelholmaa. Toiset taas puhuivat hänen olleen
  Marttilan kahakassa, jossa Akseli Kurki sai selkäänsä, ja sieltä
  ratsastaneen käpälämäkeen semmoista vauhtia, että ajoi nivusensa aidan
  seipääseen, ja siihen mies jäi. Siitä on nyt pian jo kaksikymmentä
  vuotta.
  -- Vai niin! No ehkäpä olette muutakin kuullut Iivari Pärttylinpojasta?
  -- Enpä juuri semmoista, mitä maksaisi vaivaa kertoa. Sanottiin hänen
  olleen niin voimakas, että jaksoi lyödä nyrkillään tammisen pöydän
  puhki ja että ajoi Ilmajoen jäällä talonpoikia maahan kuin lampaita
  vain. Varjele hyvä Jumala semmoisista jumalattomista, joilta ei
  kunniallinen vaimo milloinkaan saa olla rauhassa, oluttynnyri vielä
  vähemmän!
  Viimeisiä sanoja lausuessaan Agneta muori katsahti terävästi
  sotilaaseen, joka ei saattanut olla purskahtamatta nauruun.
  -- No hiisi vieköön parhaan papurikkoni, jos minulla nimittäin
  semmoinen olisi! Oikeita rosvojuttuja te olettekin kuullut Iivari
  Pärttylinpojasta! Jollei hän nyt olisi Ahvenanmeren pohjassa tai
  keihästettynä Marttilan aidanseipääseen, niin pistäisipä nyt tanssiksi
  teidän kanssanne ... vähän tähän tapaan...
  Näin sanoen majoitusmestari kumartui ja sieppasi käsiinsä raskaan
  tammipölkyn, noin neljän, viiden leiviskän painoisen, jonka ääressä
  Tofön isännällä oli tapana kutoa verkkoja. Sen hän heitti keveästi kuin
  pallon kattoon ja otti sen jälleen lennosta kiinni.
  -- Älähän nyt, älähän nyt -- pääsi muorilta kun hän säikähtyneenä
  peräytyi kauemmas. Annahan olla tuommoiset leikit! Ei vielä näy
  paholainen omaansa korjanneen.
  -- Ei olekaan, ja siitä tuo ruskeatakkinen kyllä pitää huolen. Mutta
  ollaanpas nyt ystäviä, koska tunnemme toisemme. Katsokaas minua!
  Kummittelenko, vai? Hui hai! Kyllä minä teidät vielä muistan;
  punaposkinen olitte ennen kuin kartanonportti, ettekä silloin
  nyrpeäkään ollut. Poika nulikka vain olin silloin, kun teille
  salavihkaa suuta suikkasin Pohjan kirkolla, viisikolmatta vuotta
  sitten, ja niinkuin näette, ei minusta vielä ole sotamarskia tullut.
  Mutta mitä taas siihen tulee, että olen palvellut Suitian Klaus herraa
  ja ajanut maahan muutamia talonpoikia, niin olkaa huoleti: minulla on
  armollisen herran armonjulistus -- minulla niinkuin monella muullakin
  kunnon miehellä -- enkä aio huolia voudeistanne ja nimismiehistänne
  enempää kuin metsän harakoista. Eikä tuo poikakaan ole mikään murjaani,
  niinkuin luulette, vaikken minä kehoittaisi teidän pappejanne häneltä
  katkismusta kyselemään. Hänen isänsä oli viekkain juutalainen, mikä
  koskaan on osannut kiskoa viimeisen rovon sotamiehen taskusta, vaikken
  minä, totta puhuakseni, suinkaan luule poikaa sen paremmaksi
  kirjanoppineeksi ja Mooseksen lain tuntijaksi kuin että huoleti saatte
  panna hänen eteensä vadillisen sianlihaa illoin, aamuin ja kerran
  keskipäivälläkin.
  Ulkoa kuului samassa melua ja Sam syöksyi sisään, sanomattoman
  vikkelästi vierittäen edellään vähäistä oluttynnyriä ja samalla
  kantapäillään torjuen luotaan Simoa, joka turhaan koetti riistää
  häneltä hänen saalistaan.
  -- Seis! kiljaisi majoitusmestari luoden halukkaan katseen viimeiseen
  kalliiseen laivan muonavaraston jäännökseen -- Sam, päivä päivältä
  havaitsen sinun kykysi yhä suuremmaksi. Hyvän palveluksen olet tehnyt
  isänmaallesi; otetaan se lukuun, kun ensi kerran saat selkääsi. Ja anna
  sinä, pitkäkoipi, pojan olla rauhassa ja kiitä onneasi, ettei hänellä
  ole hevosenkenkiä takajaloissa. Oluesta maksan sinulle toiste,
  hoikkasääri, ja huomenna viette meidät joka miehen aamulla varhain
  Tammisaareen.
  
  
  2. TÄMÄN KERTOMUKSEN AJASTA JA RUSKEASTA MIEHESTÄ.
  
  Urhoollisen majoitusmestarin Iivari Pärttylinpojan ja hänen
  seuralaistensa nauttiessa kalastajan tuvassa Tofön saarella lepoa, joka
  heille olikin tarpeen, lienee syytä tutustuttaa tämän merkillisen
  kertomuksen lukijaa siihen aikaan, jossa tapaukset liikkuvat ja jota
  hän kenties ei tunne. -- Suotakoon se hänelle anteeksi.
  Riikalainen kuunari särkyi pirstaleiksi Suomen saariston kallioihin
  myrskyisenä lokakuun päivänä armon vuonna 1615. Aika oli synkkää ja
  kummallista, ei juuri sentähden, että sinä vuonna olisi ollut mitään
  suuria valtiollisia tapahtumia, vaan pikemmin sentähden, että entiset
  aikakaudet vaikuttivat yhä vielä, kun taas vastaiset suuret muutokset
  ikäänkuin loivat varjon silloiseen aikaan ja saattoivat senaikuisen
  ihmispolven aavistamaan jotakin mahtavaa, mikä oli tulossa, jotakin
  suurta ja uutta, mikä oli nousemassa taivaan rantaan. Lähinnä
  edellisiltä ajoilta kertovat meille kokonaisen vuosisadan aikakirjat
  Vaasan suvun kuningasten teoista ja keskinäisistä hallitusriidoista.
  Mutta satu ja aikakirjat ovat ensimmäisiä aamunsäteitä aikain yössä ja
  valaisevat sen vuoksi vain vuorten huippuja, jättäen varjoon laaksot ja
  hedelmälliset tasangot. Vähitellen, valon yhä korkeammalle kohotessa,
  huomaa tupia laaksoissa ja viljavainioita tasangoilla. Kuninkaitten
  takaa kuuluu kansankin liikettä, ja kuuluupa kansasta muutakin kuin
  että se vain lähettää valtiosäätyjänsä herrainpäiville ja
  sotajoukkojansa taistelutanterille: tässä kansassa on miljoonia eläviä
  olentoja, ja heillä on kaikilla inhimillinen sydän, intohimot, surut ja
  ilot, ja kaikki vaativat oikeutta saada elää, jopa, mikäli heidän
  vallassaan on, elää onnellisinakin. Kertomuksemme aika oli juuri
  sellainen, jolloin pohjaton kuilu aukeni kuningasten, aatelin ja
  pappien jalkain alle, heidän, jotka siihen saakka olivat olleet kaikki
  kaikessa, sanalla sanoen, jolloin Kaarle IX ja Kustaa II Aadolf -- isän
  ajatus ja pojan teko -- alkoivat Ruotsissa ja Suomessa saattaa
  yhteiskuntaa uudelle kannalle. Emme käy mittaamaan tätä vaillinaista
  alkua nykyajan mitalla; emme kummastele, jos huomaammekin siinä paljon
  keskiajan karkeutta. Kansalainen piili vielä säädyn puhemiehen takana,
  ja vapaus rakenteli etuoikeuksista rintavarustuksia itselleen. Kuinka
  paljon ulkonaisia ja sisällisiä taisteluja! Mikä alituinen ja verinen
  ottelu kukistuvan vanhan ja esiin rynnistävän uuden välillä!
  Koko 16:s vuosisata oli ainoastaan 17:nnen esikartano. Vuoroin räikeitä
  valon välähdyksiä, vuoroin synkkää pimeyttä. Ja mustaksi yöksi nämä
  varjot tummenivat Kustaa II:n Aadolfin hallituksen alussa. Valtakuntaa
  näännytti kolmen sodan taakka, ja kansaa, joka tuota taakkaa kantoi,
  voudit kettivät ja aatelisherrat rääkkäsivät; kansa vuoti verta ja näki
  nälkää, mutta yhä se odotti aikaansa. Joka kerta kun uusi kuningas
  nousi valtaistuimelle, toivottiin parempia päiviä, ja kuinka usein se
  toivo petti! Mutta kun nousi hallitsemaan seitsentoistavuotias Kustaa
  II Aadolf, yhtä kaunis ja lempeä kuin voimakas ja jalokin, silloin
  syttyi sammunut toivo jälleen, syttyi hohtavampana kuin koskaan ennen;
  silloin kaikki nuo väsyneet katseet kääntyivät häntä kohti, koko tuo
  usein rauennut odotus; huoliinsa harmaantunut aika kirkastui jälleen
  nuoruuden kauneudesta, ja tämän kuninkaan koko hallituksesta tuli
  myrskyinen, vaihteleva, rauhaton, mutta sittenkin toivon väreissä
  loistava nuoruuden unelma.
  Suomesta erittäinkin on huomattava, että täällä, paitsi julkista Puolan
  ja Venäjän sotaa, oli yhä edelleen salainen, mutta sitä katkerampi
  taistelu erilaisten valtiollisten, jopa joskus uskonnollistenkin
  puolueitten kesken. Nuijasota oli jättänyt syvät jäljet. Sigismundin
  tappiollejääneellä puolueella oli vielä paljon suosijoita eteläosassa
  maata, ja Puolasta päin koetettiin kaikin tavoin ja keinoin kääntää
  kansan suosiota nuoremmasta Vaasan suvun haarasta jälleen Juhana
  kuninkaan sukuun. Puolalaisia lähettiläitä samoili ympäri maata milloin
  missäkin valepuvussa. Julistuksia ja salaisia kirjoituksia ilmestyi,
  joissa kansaa ja Etelä-Suomen aatelisia kehoitettiin kapinaan silloista
  hallitusta vastaan ja luvattiin pikaista apua Puolasta, samaa yhäti
  saapumatonta apua, jota muinoin Juhana herttua, Klaus Fleming ja Arvid
  Stålarm olivat Turun linnantornista turhaan odotelleet tulevaksi.
  Kaarle IX:n alati terävät mestauskirveet ja alati valmiit hirttonuorat
  olivat joksikin aikaa peloittaneet pois nämä Puolan lähetit, mutta nyt,
  kun nuoren kuninkaan lempeys jälleen oli avannut isänmaan portit
  monelle maanpakolaiselle, vilisi Etelä-Suomessa taaskin niitä, jotka
  olivat olevinaan isänmaan ystäviä ja ajoivat Sigismundin asiaa, kuka
  suorastaan hänen neuvoshuoneensa valtuuttamana, kuka ilman.
  Lieneekö täysi rahakukkaro vai vanha tuttavuus muuttanut Tofön emännän
  mielen suopeammaksi mereltä tulleita vieraita kohtaan, on epätietoista,
  mutta niin vain oli edellinen päivä päättynyt, että uljas
  majoitusmestari oli asettunut isäntäväen vuoteelle sivuhuoneeseen ja
  saanut samassa kunniamajassa sijan ruskeanuttuisellekin miehelle.
  Seuraavana aamuna päivän sarastaessa oli tämä harvapuheinen vieras
  liikkeellä ja herätti makuutoverinsa sanalla, joka varmaankin
  oudostutti Tofön tuvan oppimattomia seiniä, nimittäin sanalla:
  _benedicite_.
  Sotilaaseen tämä hurskas tervehdys ei suuria vaikuttanut. Hän oli
  unissaan kai vielä liikkuvinaan aalloilla. Hän vastasi:
  -- Souda suojaan, pikipöksy!
  -- On aika jo meidän ryhtyä työhön, jatkoi ruskeanuttuinen tyynesti,
  vetäen sivulle karkean hurstin kapean ikkuna-aukon edestä. Talviseen
  aikaan se suljettiin vetoluukulla. Lasiruudut olivat silloin vielä
  liian kallista korutavaraa kalastajain mökkeihin.
  -- Mistä tuulee? kysyi Iivari Pärttylinpoika, vastahakoisesti nousten
  ja koettaen saada selville, minne kohtalo tällä kertaa oli viskannut
  hänet harharetkillään. Keskustelu kävi puolankielellä.
  -- Tuulet vievät meidät siihen maahan, jota jumalat ovat päättäneet
  rangaista, vastasi matkatoveri Genserikin sanoilla.
  Sotilas mietti hetken ja karkoittaakseen kaikki unet silmistään otti
  kelpo kulauksen oluthaarikasta, jonka hän kyllä oli muistanut varustaa
  vuoteensa viereen kaikkien yön vaivojen varalta, sekä vastasi sen
  jälkeen vakaasti näin:
  -- Kuulkaas nyt, pater Padilla! Sanon teille sanan, vieläpä kaksikin,
  ja te saatte ne sitten vaikka sanoa kuninkaalle, jos mieli tekee, koska
  olette hänen rippi-isänsä. On kyllä ihmisiä, joilla on monta jumalaa ja
  monta kuningasta, miten milloinkin parhaiten sopii, mutta Iivari
  Pärttylinpojalla on vain yksi Jumala, yksi kuningas ja yksi isänmaa.
  Olen ottanut ollakseni teille tulkkina ja talonkoirana, jommoista
  saatatte tarvitakin tässä maassa, mutta tuohon kauppaan olen käynyt
  vain sillä ehdolla, että te nousette täällä maihin saattamaan jälleen
  voimaan laillisen järjestyksen ja että käyttäydytte kiltisti. Siihen
  asti minä haukun ja puren, milloin vain hyväksi näette, mutta en tee
  rahtuakaan enempää; sen minä sanon teille suoraan. Mutta jos te aiotte
  rakennella täällä polttolaivoja ja muita mokomia laitoksia, saatuanne
  vallan käsiinne, niin on paras, että laittaudutte suoraa päätä Puolaan
  takaisin, samaa tietä jota olette tullutkin. Niin, niin, pehmoinen
  käpälä ensin ja kynnet sitten -- ei sovi! Kyllä minä muistan, mitä te
  teitte protestanteille Thornissa. Ennenkuin minä toimitan teidät Suomen
  mantereelle -- sillä nämä silakkakarit eivät ole muuta kuin takamaita
  vain -- tahdon tietää, aiotteko pitää kuninkaan sanan.
  Pater Padilla, jossa me jo hänen ruskean nuttunsa alta tunnemme
  katolisen kirkon ja Sigismundin uskaliaimpia pohjoismaisia
  salalähettejä, tiesi varsin hyvin etevämmyytensä tuon raa'an soturin
  rinnalla eikä sen vuoksi pitänytkään suurta lukua hänen uhkaavista
  sanoistaan. Hänen mielestään oli kumminkin parasta säästää hyödyllinen
  ase toistaiseksi, ja siksi hän vastasi kylmästi:
  -- Kuningas tarkoittaa aikeillaan ainoastaan Suomenmaan parasta, ja
  minullahan ei saata olla muita aikomuksia kuin kuninkaalla. Kertokaa
  minulle mieluummin jotakin näistä rannikoista ja kansasta, jonka
  keskelle myrsky on meidät heittänyt. Te luullakseni tunnette olot
  täällä?
  -- Hiukan sentään, kunnianarvoinen isä, koskapa olen näillä tienoin
  syntynyt, ja siitä saattaa olla hyötyä teille, vaikka vaarallista se on
  minun kaulalleni. Kyllähän maa mukiin menee, ja on siinä sekä vettä
  että mallasta juoda kuivan kulkun. Kansa näissä rantamaissa on
  talttunut ja malttunut herrain palveluksessa, mutta osaa se muristakin,
  jos sille kalikkaa näyttää. Kelpo ratsumiehiä saatte täältä pestata,
  äkeää väkeä, mutta jos hevoskauppoihin käytte, niin katsokaa vain,
  etteivät petkuta teitä. Jos ei ole pattia, niin on kupulatauti. Parasta
  on, kun ostatte varsan ja opetatte sen itse. Herraskartanoita täällä on
  tarpeeksi, ja viisitoista vuotta takaperin merkitsi se samaa kuin että
  kuninkaan puoluelaisia oli tarpeeksi, mutta nyt on toinen puol käynyt
  haarniskaan ja sotisopaan herttuan sikiöiden puolesta. Raaseporin Sten
  herra oli ennen vanhaan tuima mies...
  -- Leijonhufvudien sukuhan oli ennen meidän puolellamme?
  -- Ennen, niin. Raasepori on rasvainen pala; muurit siellä on paksut ja
  härät turkasen lihavia. Sten herralla on nyt toisia toimia; hän ei
  juuri muuta ajattele kuin Tammisaaren kaupungin tullia ja pitää sen
  puolta, jolta hän saa rauhassa ruoskia talonpoikiaan.
  -- Eikö täällä ole ensinkään muita pappeja kuin niitä, jotka ovat
  joutuneet Lutherin harhaopin saastutukseen?
  -- Pappejako? Hui, hai! Juhana kuninkaan aikana oli meillä pappeja,
  jotka osasivat tehdä ristinmerkin alttarin edessä ja puhua
  asianmukaisella kunnioituksella Neitsyt Mariasta ja pyhistä miehistä.
  Tunsin minä nuorena miehenä Olavi mestarin, joka saattoi ripittää
  kunnon sotamiestä kolme kertaa puolesta markasta ja antaa hänelle
  synninpäästön siitä, että ripitettävä oli halkonut jommoisenkin joukon
  harhauskoisia pääkalloja. Mutta toisinpa nyt ukset ulvahtelevat Upsalan
  plakaatin jälkeen, ja kellä uskon meiningit toisin päin käyvät, se saa
  rukousnauhaansa näpelehtää housuntaskussa. Turun vanha Eerik piispa ei