Tähtien turvatit 1: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta - 01

  
  TÄHTIEN TURVATIT I
  Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta
  
  Kirj.
  ZACHARIAS TOPELIUS
  
  Suomentanut
  Th. Hahnsson
  
  
  Helsingissä,
  G. W. Edlund,
  1890.
  Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.
  
  
  
  ENSIMMÄINEN OSA.
  YÖN LAPSET.
  
  
  SISÄLLYS:
   Vulgata.
   1. Talviyö.
   2. Yön lapset.
   3. Satulaton ratsastaja.
   4. Karjan pappilassa.
   5. Tuurholma.
   6. Cannabis.
   7. Salaliitto ja tapaaminen.
   8. Kreivin aikaan.
   9. Wittstockin muisto.
   10. Uiva lastu.
   11. Olkirasia.
   12. Turun akademia.
   13. Toinen lastu.
   14. Ruotsalainen Leonidas.
   15. Neunburgin viimeinen päivä.
   16. Kullattu Ruben.
   17. Keisarin edessä.
   18. Seikkailuja Böhmissä.
   19. Tunnettu.
   20. Tappelun edellä.
   21. Toinen tappelu Breitenfeldin luona.
   22. Tähti.
  
  
  Vulgata.
  
  Tuskin neljääkymmentä vuotta enempää on kulunut siitä, kuin
  oppikoulut Suomessa olivat melkein yksinomaan papiksi pyrkiviä
  varten. Latina kuohui ylinnä ja sen pohjasakona oli kreikka
  ja heprea. Ylempien luokkien tuli kääntää Uuden testamentin
  alkukirjoitukset kreikasta ruotsiksi, ja latinaksi, jos oikein
  oppineeksi tahdottiin. Ja mikäpä hyöty oppilailla tästä oli?
  Raamattua, tuota kirjojen parasta, he eivät suinkaan oppineet
  rakastamaan, se päin vastoin kävi heille rasittavaksi läksyksi. Ei
  tutkita elämän tärkeimpiä totuuksia käsipampun uhalla. Kreikkalaisen
  Uuden testamentin laita oli sama kuin koulujen pakollisen
  kirkonkäynnin; onneton se, joka ei jumalanpalveluksen loputtua
  taitanut kouluhuoneessa kertoa saarnan sisällystä! Kun se onnellinen
  aika koitti, jolloin poika koulutomusta vapaaksi pääsi, niin hän
  huokeasti huoaten ajatteli: Jumalan kiitos, ett'ei minun enään
  tarvitse kirkkoon mennä!
  Kun pitkittä mutkitta suorastaan käänsi kreikkaa latinaksi, niin
  siinäpä opin-näyte, joka esi-isille kelpasi! Vaan koska tämä tehtävä
  toisinaan oli sangen vaikea, kävin minä toivehikkaassa 13 vuoden
  iässäni erittäin iloiseksi, kun eräänä päivänä satuin löytämään
  unohdukseen joutuneen hyllyn romujen joukosta vanhan latinankielisen
  raamatun. Sepä vasta aarre! Ei hätäpäivää enään! Siinähän nyt oli
  käännös.
  Minä rupesin tutkimaan tätä kallis-arvoista kirjaa. Se ei
  ulkomuodoltaan ollut juuri miellyttävä: keltaisenharmaa,
  vuosikausien kuluttama. Vanhoine puukansineen, nahkaselkineen sekä
  messinkiheloineen ja hakoineen se varmaankin painoi puoli leiviskää.
  Kummallisia koristeita oli sen kansiin leikattu: Moses ja kymmenet
  käskyt, David harppuineen, Neitsyt Maria polkien maapallon ympäri
  kiertelevän käärmeen päätä. [Katolilainen kirkko on väärentänyt 1
  Mos. 3:15 sillä tavoin, että se on vaimo eikä vaimon siemen, jonka
  sanotaan polkevan käärmeen päätä.] Kannet olivat aikoinaan olleet
  korukannet, mutta se aika ei ollut eilispäivänä, sillä tuossa
  puhtaana säilyneessä nimilehdessä näkyi selvästi painettuna: _Lugduni
  Batavorum_ (Leyden) _anno Domini_ MDLXX (1570).
  Tämä oli siis tuo oikea-uskoinen roomalais-katolilainen raamattu
  ainoassa hyväksytyssä latinalaisessa asussaan, _versio vulgata_,
  tahi kuten sitä tavallisesti kutsuttiin, _vulgata_, tuo yhteinen,
  vaikka raamattua ei yleensä muut saaneet lukea, kuin kartinaalit,
  papit ja munkit. Koulupoikakin saattoi käsittää, että tämä latina,
  jota käytettiin vuonna 400 jälkeen Kristuksen ei ollut Ciceron,
  ei likimainkaan, mutta vähäpä siitä, tämä oppineitten kieli piti
  koulussa sujuman kääntäessä, kuten vesi virrassa; siis täytyi vain
  rohkeasti sanat suusta löperrellä.
  Pian havaitsin, ett'eivät kannet ainoastaan, vaan myöskin painos oli
  aikoinaan ollut korupainos. Nimilehden kirjoitukset sekä lukujen
  alkukirjaimet olivat kauniisti koristettuja. Tekstiin oli sovitettu
  lähes 200 puupiirrosta, joista toiset olivat vähempää, toiset
  suurempaa kokoa. Tässä näki jotenkin karkeita maalauksia, ilman
  varjoja, ilman perspektiiviä, jotka kuvailivat raamatun tärkeimpiä
  henkilöitä ja tapauksia luomisen ajasta, (jota kuvaillessa taide
  parka tavallisesti ymmälle joutuu), aina uuteen Jerusalemiin
  Johanneksen ilmestyskirjassa, joka aine on yhtä suurena taiteiliain
  vastuksena. Parahiten oli piirtäjä onnistunut kuvatessaan Vanhaa
  testamenttia, joka olikin saanut runsaamman kuvaston osakseen,
  vaan Uusi testamentti, sehän vielä meidänkin aikoina on piirtäjän
  kuvauskynälle kiittämätön ala. Sen päähenkilö on liian pyhä, tuosta
  näkyvästä esityksestä haihtuu henki pois. Eipä Gustave Dorekaan ole
  onnistunut saamaan mitään aikaan Paavalin epistoloista. Sitä paitse
  ei taiteiliakaan voi elävästi nähtäviin saattaa enempää, kuin mitä
  hän itse on kokenut, ja mikä pyhää on, sitä pitää puhtain käsin
  koskea. Raamatun kuvaaminen on kuten urkujen sävelet, ne eivät
  soinnu, jos niitä käytetään maallisiin tarkoituksiin.
  Tämä kirja varmaankin oli ollut monen käden käyttämänä. Kansien
  sisäpuoli sekä tuo nimilehden edellä oleva kellastunut lehtirepale
  olivat melkein täynnä sen omistajien tahi lukijain nimiä. Useimmissa
  oli _us_ päätteenä, mutta muutamat kuitenkin loppuivat vähemmän
  klassillisesti. Nimilehden keskustassa oli suurilla kankeilla
  kirjaimilla piirretty vuosiluku 1642, ja sen ylipuolella nähtiin
  kuninkaallinen nimileima, kruunattu yhteenliitetty C. R. Mitäpä
  se lienee merkinnyt? Minua ei ensinkään haluttanut tuohon tuhlata
  mitään arveluita. Lehtien kapeisiin reunustoihin oli paikka paikoin
  tehty kirjoitusmusteella latinankielisiä muistutuksia, jotka olivat
  vanhuudesta valjenneet. Useimmat koskivat tekstin tahi toisintojen
  selityksiä.
  Parahiten nuot lukuisat kuvat minua miellyttivät. Näissä
  sievistämättömissä karkeissa muodoissa oli jotakin viehättävää
  semmoisen mielikuvitukselle, jonka taidevaatimukset eivät vielä
  suuria olleet. Goliat ja David, noita Endorissa, Makkabealaisten
  sodat, -- mitkä voitot ja kuvaukset! Taistelukenttä täynnä luita,
  jotka Herran sanasta Hesekielille saivat ruumiin ja hengen, --
  Ilmestyskirjan lasimeri tulipatsailleen ja patsaan yläpuolella
  aurinko, jota taivaankaari ympäröitsi, -- seitsemän sinettiä ja
  seitsemän pasunaa, -- siinähän aineksia, joista valveillakin saattoi
  uneksia!
  Ilmestyskirjan 6:nnessa luvussa oli kuvattuna kuuden ensimäisen
  sinetin avaaminen. Valkoisen hevosen ratsastajan jäljessä näkyi
  sitä seuraavat kolme ratsastajaa, mustan hevosen ja hiirenkarvaisen
  hevosen ratsastajat hyökkäsivät tuhoa tuottavana maailmalle. Ruskean
  hevosen ratsastaja minusta hirvittävimmältä näytti. Minä katsoin
  tekstiin ja luin:
  _"Ja ruskia orhi meni ulos; ja sille, joka sen päällä istui,
  annettiin rauha maasta ottaa pois, että heidän piti keskenänsä toinen
  toisensa tappamaan; ja hänelle oli suuri miekka annettu."_
  Kolmentoista vuotias poika tirkisteli noita sanoja, mutta
  ymmärsi ne vain puolittain. Hän ymmärsi, että tuo ruskea hevonen
  merkitsi _sotaa_, mutta hän ei käsittänyt, että se saattoi olla
  rangaistustuomiona. Mitenkä? Sota, joka kasvattaa sankareita ja
  voittajia, sota, joka kansat uuvuksistaan herättää; sota, joka
  on vapaan miehen jaloin ammatti ja uljain urhotyö; sota, joka
  historian ihanimmat lehdet täyttää ja saattaa pikemmin kuin mikään
  muu, ihmisnimen ikimuistettavaan maineeseen, olisiko siis tämä
  jonakin kurituksena? Olisiko tämä verrattava kunniaa tuottamattomaan
  nälkä- ja ruttokuolemaan? "Ottaa rauha maasta pois?" Pelkurien
  rauha?... "Tappaa toisiansa?" Olisiko tämä sankarien elatuskeino?...
  Ja tuntien itsessään parempaa urhoollisuutta, etevämpää tietoa
  maailmanhistoriassa, sulki tuo koulun nuori latinan-oppinut mahtavan
  ylenkatseellisesti kirjan jykevät puukannet kiinni.
   * * * * *
  Mene, ihmistekojen ja jumalallisten neuvojen parraton tuomari; elämä
  on sinua opettava oikeammin tuomitsemaan. Tiedätkö mikä sota on?
  Sota on inhimillinen intohimo järjestettynä joukkoihin. Sota on viha
  ja murha. Sota on hätä ja kuolema. Sota on valhe ja petos. Sota on
  voimallisemman ylpeys ja heikomman nöyryyttäminen. Sota pilkkaa
  Jumalan ja tallaa ihmisten lakia. Väkivalta on sen lippu ja sen
  tunnussana, yhtä valheellinen kuin jumalaton, on Napoleonin lauselma,
  että Jumala on aina mukana siellä, missä lukuisimmat kanuunat ja
  suurimmat pataljoonat ovat. Sota on pedoksi muuttunut ihminen. Sota
  on törkeä itsekkäisyys, joka lukemattomat uhrit allensa polkee. Sota
  kieltää kaikki sivistysmuodot ja käyttää väärin kaikki tieteet. Sota
  on Kain nuijinensa ja kulkee aikakausien läpi todistuksena ihmisen
  lankeemisesta.
  Sinä, joka ylistelet sotaa, oletko nähnyt tappotannerta taistelun
  riehuessa sekä sen tauottua? Oletko käynyt sotalasaretissa? Niin,
  kuolleet ovat saaneet levon, mutta oletko lukenut raajarikkoiset
  ja oletko kukkuralleen mitannut kurjuuteen jääneitten kyyneleitä?
  Arvaatko, mitkä voimat ovat hukkaan menneet, ja kuinka paljo
  on tuhlattu leipää, jota nälkäisiltä on riistetty? Hävitetyt
  vainiot saattaa uudestaan kylvää, poltetut kaupungit ja kylät
  uudestaan rakentaa, mutta _aikansa_ harventuneeseen sukupolveen on
  sota laajalle polttanut kovan taantumisen ja tapain turmeluksen
  polttohaavan.
  Älä ylistele sotaa, hyväksy se siltä kannalta kuin Herra avio-eroa:
  ihmisten kovuuden tähden! Sotaahan täytyy olla maailmassa niin kauan,
  kuin ihmissydämmien itsekkäisyys nousee kapinaan toinen toistansa
  vastaan, aseta toinen Cordillerien rinteille ja toinen Himalayan
  laaksoihin, niin sota sittenkin on saava sijansa maailmanhistoriassa.
  Mutta jos aseet poistetaan? Jos puolueettomia ollaan? Poista
  intohimot, karkoita kunnian- ja vallanhalu, voitonhimo, kateus,
  kärsimättömyys, ylpeys ja kaikkinaiset halut; täytä kymmenet käskyt
  rakkauden lain mukaan ja puhu sitten puolueettomuudesta! Siihen asti
  saattavat kansaoikeus ja rauhanliitot mahdollisesti vähentää, vaan
  eivät koskaan lopettaa sodan kurjuutta. Ihanat iäisen rauhan unelmat,
  halajava huokaus, joka aikakausien läpi on kulkenut aina ihmiskunnan
  lapsuuden sadusta saakka, miksi pettyvät ne yhä uudestaan, miksi ne
  aina verivirtoihin uppoavat? Siksipä, että profeetan ihana näky siitä
  ajasta, jolloin lauma on laitumella leijonan parissa ja lapsi pistää
  kätensä kyykäärmeen pesään, edellyttää, että "Herran tunto täyttää
  kaiken maan, niinkuin vesi peittää meren." Saata meitä sinne, Henki,
  joka maailmaa johdatat, niin iäinen rauha ei enään ole paljas satu!
  Siihen saakka tee työtäsi, paljastettu miekka, jota ensi kerran
  käytettiin paratiisin suljetuilla porteilla; tee tehtäväsi vitsana
  ja kurittajana! Ja kun sinua käytetään puolustamaan iäisyysmietelmää
  tahi suurta aatetta, joka vie meitä lähemmäksi lopullista
  päämaaliamme, niin muista, että sinua käytetään sodan vastustajana
  eikä sen oikeuttamisen todisteena! Muista, että sinussakin on
  viattomasti vuodatetun veren pilkkuja ja paina nöyrästi kärkesi sen
  _"rauhan"_ edessä, jota sinäkin vasten tahtoasi olet taistelussa
  loukannut.
  Ruskean hevosen ratsastaja yhä edelleen ratsastaa. Hevosen kaviot
  tallaavat maan ruohon, sen sieraimet korskuvat tulta sinertävän
  meren ylitse. Aina se on satuloittuna, aina varustettuna. Väliin se
  vauhtinsa hiljentää, ohjat riippuvat höllänä, ratsastaja näyttää
  nukkuvan, kuten Hunni ratsunsa selässä. Mutta eipä hän nukukkaan,
  hän vain levähtää vähän, hioaksensa miekkaansa sekä paremmin
  kiinittääksensä satulahihnansa. Nykyhetkessä on hän yöt päivät
  varustettuna, ja paremmin kuin koskaan ennen, sekä odottaa vain
  ilmoitusmerkkiä jostakin kaukaisesta paikasta idässä. Miksikä hän
  istuisi ratsun seljässä, joll'ei taistelemista varten? Ja jonakin
  päivänä, aivan aavistamatta kuuluu torven toitotus, kannukset
  painetaan ratsun kylkeen, hävittäjä lähenee ja tuossa tuokiossa
  on hän meidät saavuttanut. Pois tuo kaunisteleva puhe ihmiskunnan
  edistymisestä, sivistyksen aikakaudesta, vapaudesta, tasa-arvosta,
  veljeydestä! Pois kaikki päivän huvitusten, elämän mukavuuksien ja
  hehkuvien puolueitten pienet puuhat! Tuo hurmaava valssi taukoaa,
  viini vuotaa santaan, vaali-uurna kukistuu kumoon, puhuja-istuimet
  horjuvat, kirjapainot kahlehditaan, tykistöt laativat lakia. Ruskean
  hevosen ratsastaja on ainoana tuomarina, ja hänen lakinsa on _vae
  victis_!
  Tämä kaikki joksikin aikaa. Sota, joka kaikki syö, joka kieltää
  kaiken muun, paitsi voiman, ei saata olla ilman polttopuita. Sen
  täytyy jälleen rakentaa, jälleen kylvää, saadaksensa jälleen koota
  uusia voimia. Kansoissa on jäntevyyttä, he parantavat aukot,
  rakentavat uudestaan ja rupeavat uudestaan hengittämään, ellei veri
  ole heistä jo kuiviin vuotanut. Ruskean ratsun ratsastaja ajaa ohjat
  höllällä, mutta varustelee itseänsä tulevaan kilpa-ajoon. Hän käyttää
  sitä aikaa, jota rauhaksi sanotaan, mutta joka vain onkin aselepo,
  nylkeäksensä kansaa sotajoukkojen varustamisella. Hän tahtoo sen
  tuoreemmat vesat, ei häntä tyydytä vanha työkalu. Hän tahtoo määränsä
  nuoria miehiä, jotka ovat elämänsä parhaassa iässä. Hän tahtoo
  määräpisarat työmiehen hikeä, äitien ja pariskuntien kyyneleitä. Hän
  tahtoo korkomääränsä kansojen säästörahoista. Hän tahtoo määränsä
  olentoja, saadaksensa niillä hävittää toisia olentoja. Ruskean
  hevosen ratsastaja on unohtavinaan, että, jos kansalainen on olemassa
  valtiota varten, niin valtiokin on ihmiskuntaa varten.
  Näin ratsastaa hän yhä edelleen ajassa, hyvin tietäen, että hän
  ratsastaessaan joka askeleelta joutuu lähemmäksi omaa häviötänsä.
  Ratsun juostua ohjat hellitetään, ohjain hellittyä taas ratsastetaan.
  Paljon uutta ja parempaa ehkä versoo hevosen kavioin alta; onhan
  myrskylläkin tehtävänsä ilman puhdistajana. Mutta myrsky kuuluu
  ainoastaan olemisen vaihtelun-alaisiin alempiin ilmakerroksiin.
  Korkeammissa on tyventä.
  Sodalla ei ole yhtään muuta järjellistä päämaalia kuin kieltää
  itseänsä. Ruskean hevosen ohjaaja ratsastaa kohden aikojen loppua,
  jolloin taistelunkaan poikki taitetaan, kaikki sodat myrskyilleen
  ja verisine vaatteineen tulessa poltetaan eikä mikään kansa enään
  miekkaa nosta toista vastaan.
  
  
  1. Talvi-yö.
  
   Advigila, Domine.
  Lukija, sinä joka tartut ovenripaan, mennäksesi ulos pimeään yöhön,
  miksikä et jää lämpimään, valoisaan kotiisi? Vielä on aikaa. Vielä
  lamppu palaa, vielä tuli liedessä paukkuu, vielä koti sinulle
  avaa turvallisen, rakkaan, uskollisen helmansa! Älä lähde ulos
  tuntemattomaan yöhön! Sinä et tiedä mitä, tahi kuka sinun vastaasi
  siellä tulee. Täällä on juuresi, täällä se lyhyt hetki, jossa elät.
  Yö tuolla ulkona on pimeys, jonka lävitse emme näe, on muinaisuus
  ja tulevaisuus, jonka välillä ihmiselämän katoava kipinä loistaa ja
  sammuu...
  Sinä lähdet? Et tahdo mennä kauas, tahdot seisahtua portaitten
  viereen, sinä tahdot laskea aluksesi ankkuriin nyky-ajan tunnettuun
  satamaan ja antaa sen liikkua vain niin pitkälle, kuin venhenuora
  ulottuu. No mene siis, minä tahdon seurata sinua toisen pimeyden
  lävitse joka vie muinaisuuteen; -- sen toisen pimeyden lävitse joka
  vie tulevaisuuteen, johdattakoon sinua Jumala lempeine tähtineen.
  Huomaa, että menneen ajan historialle on annettu nimi: "ein rückwärts
  gekehrter Profet."
  Tuo ensimmäinen pimeys on valtava ja nielaisee maailman. Talvi-yö
  peittää kaikki, kuten teräksellinen kilpi. Mutta teräskin saattaa
  kiiltää, ja vähitellen, kun silmäsi terät suurenevat, havaitset
  taivaan ja maan välillä rivin haahmoviivoja.
  Edessäsi on äärettömiä varjojen ympäröimiä jääkenttiä. Varjot saavat
  selvemmät muodot: jäälakeutta, joka äsken näytti loppumattomalta,
  piirittää metsät ja manteret kahdelta puolen. Pian havaitset niiden
  somat polvekkeet, jotka pehmeänä, selvänä kehyksenä ympäröivät tuon
  valkoisen taulun.
  Missä on pimeys? Sitä ei enään ole olemassa, lukemattomat vapisevat
  nuolet, lumen, ilman ja tuon loistavan kaarroksen valopilkut, joka
  maailmaa ympäröitsee, ovat sen lävitse ampuneet. Oi nuot äänettömät,
  levolliset tuikkaavat tähdet, jotka todistavat luomisen suuruutta
  ja Luojan kaikkivaltiaisuutta, nehän kauan aikaa luultiin olevan
  olemassa vain maailman yön valona! "Mutta kun näen taivaat, Herra,
  sinun kättesi työt, kuun ja tähdet, jotkas valmistit, mitä on ihminen
  ettäs häntä ajattelet ja ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet?"
   * * * * *
  Valkoisella jäälakeudella mutkistelee hienona, tuskin näkyväisenä
  piirtona ajotie. Lumen heijastaessa saattaa siinä nähdä tumman
  pilkun, joka tarkemmin tarkastellessa havaitaan olevan leveä,
  kahden hevosen vetämä ajoreki. Paitsi ajajaa, on reessä kaksi
  lammasnahkaisiin turkkeihin verhottua miestä. Pakkanen on kova ja
  lähenisi varmaankin elohopean jäätymäkohtaa, jos lämpömittari jo
  siihen aikaan olisi ollut keksittynä. Matkustajien korville nostetut
  turkinkaulukset ovat, kuten hevosten harjatkin, ihan härmäisiä. Lumi
  narisee teräksisien reen-anturain alla. Jääkenttä näyttää olevan,
  kuten taivaskin, tähtösiä täynnä.
  No nyt siis seisomme menneisyyden tanterella ja tunnemme sen ajan
  pääpiirteet. Me olemme asettuneet Uudellemaalle Karjan pitäjään ja
  näemme edessämme jäätyneen järven. Aikakausi on Kustaa II Aadolfin.
  Reessä istuvat miehet ovat Suomen ensimmäinen tiedemies, tuo kiitetty
  Tammisaaren pastori Sigfrid Forsius sekä Helsingin tullimies Lydik
  Larsson, jonka nimi sattumuksesta on joutunut jäämään aikakirjoihin.
  Molemmat ovat matkalla viimeksimainitusta kaupungista Tammisaareen.
  Tullimies, hyvätietoinen, hyvin verhottu ja puhelias
  neljänkymmen-vuotias mies, jonka leuassa oli suuri luomi, veti
  kireämmälle mittavaa matkavyötänsä ja sanoi pitkälle, laihalle,
  seitsenkymmen-vuotiaalle matkatoverilleen, joka kehnonpuolisessa
  turkissaan näkyi vilusta värisevän:
  "Pistäykää vällyjen sisään, Sigfrid mestari, te kuolette viluun!
  Meillä on vielä puoli penikulmaa Uuskylän taloon, enkä minä tahdo
  omalle tunnolleni taakaksi sitä, että olisin kyydinnyt noin oppinutta
  miestä, kuin te olette, kankeaksi jäätyneenä Tammisaaren."
  "Ei haita", vastasi toinen. "Köyhä elonkipinä kestää kyllä niin
  kauan, kuin Jumala puhaltaa tuohon sammuvaan hiillokseen. Minulla on
  tässä parempaa seuraa, kuin teidän lämpöisen vällynne alla."
  "Sepä minulle suureksi kunniaksi, Sigfrid mestari", sanoi tullimies,
  "onhan se minun kunniani, että te tahdotte istua reessäni, minun
  kun kuitenkin täytyi tätä tietä matkustaa. Te olette arvoisa mies,
  te, mutta minä vain oppimaton ruununpalvelia, joka ansaitsen
  jokapäiväisen leipäni suolasta ja sillistä, ellen satu saamaan
  hollantilaisen palttinakankaita takavarikkoon. Uskokaa pois, ettei
  hän minua helposti petä. Ja jos niinkin olisi, että mies ja hevonen
  sotaan tarvittaisiin, koska minulla on kuninkaallisen majesteetin
  kirjat Tuurholmaan, niin kyllä minun Antti Hackspet'ini on näyttänyt
  venäläisille mistä David olutta osti. Mutta totelkaa nyt neuvoani,
  menkää vällyjen alle, sillä sielu tässä pöpöräksi jäätyy tämmöisessä
  koiran ilmassa... Katsokaa, tuossa lensi tähti! Ihmiset sanovat sen
  tietävän suoja-ilmoja, mutta sen te paremmin ymmärrätte."
  Tuo oppinut mies ei pitänyt vastausta tarpeellisena. Hän yhä
  lakkaamatta katseli tähtikirkasta taivaankantta, joka tässä kuivassa,
  läpihohtavassa talvi-ilmassa näytti räiskyvän ja säkenöivän. Näkö-ala
  jään ylitse oli niin lavea, kuin hän suinkin toivoa saattoi, mutta
  tie mutkaili ja vaati häntä välistä kääntymään, kun hän tahtoi pitää
  silmällä niitä tähtiryhmiä, jotka viimeksi olivat joutuneet hänen
  tarkan huomionsa alaisiksi. Vihdoin katkasi hän äänettömyyden ja
  huudahti melkeinpä hämmästyneenä:
  _"Advigila, Domine, hae noet e nascentibus!"_
  "Mitä sanoitte?" kysyi Lydik Larsson uteliaasti. "En häpeäkseni minä
  tullijärjelläni tuota käsitä, minä en latinaa ymmärrä enemmän kuin
  koira."
  "Minä sanon", vastasi Sigfrid mestari: "Herra, kaitse niitä lapsia,
  jotka syntyvät tänä yönä! Heille on suuret lahjat annettu ja he
  loistavat kuin kynttilät, mutta joutuvat suuriin kiusauksiin ja
  saattavat sammua pimeyteen."
  "Senkö te saatatte lukea tähdistä?" kysyi tullimies
  teeskentelemättömällä kummastuksella.
  "Ihminen päättää, Jumala säätää. Täällä näemme puolittain kuten
  peilissä tapauksessa, mutta koska täydellinen tulee, sitte vajaa
  lakkaa. Siinä hetkessä kun ihminen maailmaan syntyy, on hän maailman
  järjestyksen alainen, eikä löydy mitään niin suurta eikä mitään niin
  pientä, joka ei ole siihen liitetty. Mikä siis maailman järjestys
  sinä hetkenä on, se on sen ihmisen juuri eli _ingenium_, joka silloin
  syntyy. Mutta se juuri kasvaa eri tavalla maailman erilaisissa
  ilmoissa, joita Herra johdattaa, ja niin versoo samasta juuresta
  erilaisia puita, jotka kuitenkin ovat samaa lajia. Tähtiä tulee pitää
  aurinkokellona, jonka mukaan maailma kulkunsa asettaa, vaikka aurinko
  ei asetu kellon, vaan kello auringon mukaan."
  "Mitähän kummallista se sitte lieneekään, joka nyt taivaalla
  vallitsee?"
  "Tänä yönä Jupiter hallitsee niin ihmeellisellä voimalla, että se
  harvoin ennen on tapahtunut, ja sepä tavallisesti ennustaa suuria
  lahjoja. Vaan hänen takanaan näkyy Saturnus, johon ei ole uskomista
  ja minä luulen, että hän vie häviöön sen, joka muuten olisi kunniaan
  kohoavaa. Mikä yhtäläistä on, käy hänen valossaan erilaiseksi ja
  monet vaarat ovat tulossa, kuitenkin ilmaantuvat ne enemmiten
  mielen muuttelevaisuudessa. Olemme Joulukuussa ja aurinko kulkee
  Joutsimiehen merkistä Kauriin merkkiin. Joutsimiehen lapset ovat
  hyvänlaatuiset, mutta Kauriin lapsilla on makeasti puhuva kieli,
  lupaavat paljon, jota eivät teekkään ja ylistävät itseään sekä
  etsivät enemmän ihmisten kiitosta kuin Jumalan. Siis, mikä nyt syntyy
  on mahtavaa, vaan ei pysyvää laatua, kosk'ei se paremmin kuulu
  Joutsimiehelle kuin Kauriillekaan. Pankaa tämä mieleenne, Lydik,
  koska te luultavasti elätte kauemmin kuin minä."
  Tullimies, joka samati kuin koko hänen aikakautensa, uskoi tähtien
  vaikutuksiin, aikoi juuri uudestaan kysyä jotakin yön salaisuuksista,
  kun tien polvekkeessa kaksi rekeä näkyi tulevan heitä vastaan, ajaen
  hurjaa vauhtia. Ensimmäisessä, raskaaksi sälytetyssä reessä, istui
  lyhytläntä mies, puolalainen nahkatakki päässä ja huimasi kaikin
  voimin piiskallaan vaahtoisia hevosiansa. Toisessa reessä eräs nainen
  ja kyytimies vaivoin saattoivat seurata ensimmäisen jälkiä.
  "Puoli tietä kruunun virkamiehille!" huusi tullimies mahtavasti,
  samalla kun hänen ajajansa tuskin ennätti väistyä sivulle päin
  hankeen.
  "Hol' dich der Teufel!" vastasi mies, hurjasti viuhtoen piiskaansa,
  ja oli muutamassa silmänräpäyksessä seuroilleen kadonnut näkyvistä.
  "Hevosvarkaita!" mötisi tullimies harmistuneena. "Minä en koskaan
  enään huoli silakkaa suolata, ellei tuolla omenasaksalla ollut
  jotakin tekemättä kruunun ja nimismiehen kanssa."
  Pian tuli hän vielä selvemmin havaitsemaan, miten vaaralliset
  maantiet olivat. Ajaja ajoi nyt jäältä kapealle talvitielle, joka
  vähän matkan päästä yhtyi siihen valtamaantiehen, mikä Karjan ja
  Pohjan kautta vie Tammisaareen.
  Viimeksimainitulla, kinosten soukistamalla tiellä oli syntynyt hirveä
  melu. Kaksitoista ratsastajaa lännestä päin, oli tullut toista vertaa
  suurempaa joukkoa vastaan, joka idästä päin tuli reessä matkustaen,
  eikä kumpikaan joukko tahtonut antaa tietä toisillensa. Malttamatoin
  äreä komentosana kuului ratsastajien puolelta: "Viskatkaa ne siat
  hankeen ja paiskatkaa kumoon heidän rekensä!"
  Silmänräpäyksessä etummainen ratsastaja ratsasti kumoon etummaisen
  reen hevoset, ja toiset seurasivat nopeasti hänen esimerkkiänsä.
  Hirveä meteli syntyi. Hämmästyneet reessä istujat olivat toista
  vertaa lukuisammat kuin ratsastajat, mutta havaitsivat itsensä
  äkki-arvaamatta hankeen heitetyksi, hevoset, ajokalut ja ihmiset
  toinen toistensa alla. Metsässä kaikuivat huudot ja uhkaukset. Kuu,
  joka juuri oli noussut, hopeoitti kuusien latvat ja laski epävarman
  loisteensa tämän avuttoman sekamelskan ylitse.
  Tuon rekijonon takimmaiset matkustajat olivat sillä välin ennättäneet
  asettaa rekensä poikkipuolin tietä ja muodostivat siten tiensulun,
  joka esti ratsastajia pääsemästä edemmäksi. Pakolaisia, jotka
  koettivat pelastua kahakasta, tuli vastaan tullimiestä, jonka oli
  täytynyt seisattua vähän matkan päähän noista taistelevista.
  "Palatkaamme takaisin, Lydik, palatkaamme takaisin, nuot ovat
  rosvoja!" huudahti rauhaa rakastava Sigfrid.
  Tullimies, joka kruunun varalle piti hevosta ja miestä, tunsi itsensä
  oikein urholliseksi.
  "Olisi minun Antti Hackspet'ini täällä, niin kyllä minä noille
  yöhuijareille opettaisin mitä _mores_ ovat, mötisi hän taas,
  itsekseen ylpeillen siitä, että hän kuitenkin osasi yhden sanan
  latinaa, siis enemmän kuin koira. Joll'ei Kirkniemen Aake herra tätä
  nykyä olisi puolalaisten niskassa, niin minä vaikka vedolle menisin
  siitä, että hän tuolla maantiellä elämöitsee, eikä kukaan muu. Ei se
  mies tietä anna, vaikka kuninkaan iso-äiti vastaan tulisi."
  Tuskin tämä oli sanottu, ennenkuin nuori, solakka mies, jonka lakissa
  oli kultareunus ja turkissa majavannahkainen kaulus, viskasi itsensä
  huolettomasti tullimiehen rekeen, huutaen:
  "Aja, talonpoika, aja!"
  "Huuti, mies!" ärjäsi rohkea tullimies. "Mikähän raukka tekin olette,
  joka jäniksen jalkoja käytätte silloin, kun teidän tulisi puolustaa
  itseänne maantien sissejä vastaan? Eikö teitä ole kolme yhtä vastaan?"
  "Venäläiset meidän päällemme hyökkäävät, heitä on kaksi tahi
  kolmesataa miestä!" valitti pakolainen. "Hänen armonsa,
  linnanpäällikkö, on matkalla Turkuun ja vihollinen on tullut maahan,
  ottaaksensa häntä koko seurueinensa vangiksi."
  "Venäläiset? Onko hän hulluna? Sillä taholla meillä on ollut rauha
  jo yhdeksän vuotta, ja jos tulevatkin, niin eivät he ainakaan
  lännestä päin tule, sen jo pässinpääkin käsittää. Jos tuo on hänen
  armonsa, linnanpäällikkö, niin varokaa kaulaanne, mies, jos karkaatte
  palveluksestanne. Minä tunnen Juho herran: hänen rikkautensa riittää
  kyllä, vaikka pukisikin kaikki tyhjäntoimittajansa majavan-nahkaan,
  ja opissa ei häntä etevämpää ole tässä maassa muuta kuin yksi.
  Ottakaa lakki päästänne, tässä istuu hän, joka on opissa etevin!
  Mutta Juho herra on ollut ratsumestari, mies! Hän hirtättää
  karkulaisen porttinsa pylvääseen, sellainen on sotilaan tapa... Nytpä
  melu maantiellä hiljenee; mahtanevatko erota sovinnolla?"
  Odottamaton äänettömyys vallitsi tuossa äsken meluavassa joukossa.
  Syynä siihen oli, että ratsastajain päällikkö äkki-arvaamatta seisoi
  katsellen silmästä silmään tuttua miestä, ja säätyveljeä, jota ei
  ollut hyvä loukata -- tämä oli kuninkaan uskottu mies, entinen Suomen
  aatelislipuston ratsumestari, nykyään Turun linnan päälliköksi
  nimitetty herra Juho Knuutinpoika Kurki.
  "Tekö tässä olettekin, sukulaiseni?" huudahti ratsastajien
  päällikkö äänellä, joka osotti sekä harmia että hämmästystä. Se oli
  Eerik kuninkaan tyttären poika ja saattoi vaivoin hillitä kuumaa
  Vaasavertansa kiehahtamasta.
  "Olinpa varma siitä, ett'ei tässä kukaan muu kuin Aake Tott
  saattanut tuolla tavoin syöstä rauhallisten matkustajien kimppuun",
  virkkoi linnan päällikkö yhtä harmistuneella äänellä. Hän ei
  erehtynytkään, sillä siinä oli todellakin Kustaa II Aadolfin kiitetty
  "lumiaura", joka tässä syöksi talvikinosten välissä eteenpäin. Hänen
  ilmestymisensä täällä johtui siitä, että hän talvikortteereista
  Puolassa oli lähetetty pestaamaan sotajoukolle uuden komppanian hänen
  kiitettyjä suomalaisia ratsastajiansa.
  "Jos joku toinen, kuin te, olisi tässä ollut", sanoi Aake herra,
  "niin hän päällään seisoisi tuolla lumikinoksessa, oppiakseen
  erottamaan aatelismiestä talonpojasta."
  "Ja jos joku toinen kuin te, tässä olisi ollut", vastasi Juho
  herra, "olisi hän huomenna Turun linnantornissa saanut oppia, ett'ei
  maantie-rauhaa rikkoa saa."
  Aake herra pyyhkieli härmää tuiman-näköisistä viiksistään, kiroili
  pimeyttä sekä osotti vihdoin olevansa sovintoon taipuvainen, sillä
  hän esitti, että riita sovittaisiin pois runsasvaraisen pöydän
  ääressä Kirkniemessä, johon oli tuskin penikuorman matka ja jossa
  hänen tallimestarinsa Lauri Palikka saattoi tarjota heille Hispanian
  viiniä suojelus-aineeksi talvikylmää vastaan.
  Juho herra, joka katsoi parhaaksi olla kuninkaan suosikin
  syrjähtämisiä mielessä pitämättä, tuumi, että nyt olisi myöhäistä
  lähteä Kirkniemeen. Hän oli tilannut yösian Uuskylän talossa, joka
  ei ollut tästä kaukana, ja jos Aake herra hänen kunniakseen tahtoi