Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana - 1

  
  SUOMENKIELINEN RUNOLLISUUS RUOTSINVALLAN AIKANA
  ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden historiasta
  Kirj.
  JULIUS KROHN
  Yliopistollinen väitöskirja, jonka Keisarillisen Aleksanteri-Yliopiston
  Suomessa Historiallis-kielitieteellisen Tiede-kunnan suostumuksella
  tarkasteltavaksi esittää Julius Leopold Fredrik Krohn, Hist. kiel.
  Maisteri.
  Historiallis-kielitieteellisen Tiede-kunnan oppisalissa, Lokakuun 4
  p:nä 1862, tav. aik. aamup.
  
  
  
  Helsingissä, 1862.
  J. C. Frenckellin ja Pojan luona.
  
  
  SISÄLLYS:
   Esipuhe.
   Katolisuuden aikakausi 1157-1528.
   Uskonpuhdistuksen aikakausi 1528-1640.
   Ruotsalaistulvan aikakausi 1640-1721.
   Ruotsalaisuus ja Fennofilot 1721-1766.
   Porthanin aikakausi 1766-1809.
   Liite.
   Viitteet.
  
  
  Esipuhe.
  
  Aineet, joista nyt yleisön käsiin lähtevä teos on kyhätty, nimittäin
  suomenkieliset runot ja virret, ovat nykyisinä aikoina kerätyt Pohdon
  toimen kautta ja hänen perintönään tulleet yliopiston haltuun. Sen
  tallessa löytyvät melkein kaikki tässä mainitut runoelmat. Muutamat
  siitä puuttuvat, jotka olen kopioinnut Tukholman Kuninkaallisessa ynnä
  Porvoon kymnasin kirjastossa, tulevat kohta käsikirjotuksena samaan
  paikkaan. -- Suurena apuna tätä työtä tehdessä on ollut Herra
  Valtaneuvos Pippingin tarkka ja lavea luettelo suomenkielisistä
  kirjoista, ja ilman sitä tuskin olis ollut rupeaminenkaan
  täydellisempään suomenkielisen kirjallisuuden historian
  kokoonpanemiseen. Mutta minun on Herra valtaneuvosta erikseenkin
  kiittäminen hänen hyväntahtoisesta suullisesta avustaan. Samaten
  myöskin Herra Provessori Akianderia, jolta olen saanut tiedot niiden
  kirjottajain elämästä, mitkä olivat Porvoon hippakunnan pappia. Myöskin
  saan kiittää siitä avuliaisuudesta, millä hoidossaan olevien
  kirjastojen varoista ovat hakeneet minulle tarpeelliset kirjat,
  Helsingin yliopiston kirjaston varahoitajaa Herra Tohtori Elmgréniä,
  amanuensia Tukholman Kunink. kirjastossa, Herra Maisteri Wieselgréniä
  ja Upsalan yliopiston kirjastonhoitajaa Herra tohtori Fantia. Niin myös
  Suomen senaatin arkiston hoitajaa Herra Tohtori Bomanssonia, ja Herra
  notarius Th. Merckliniä Riiassa.
  J. K.
  
  
  Katolisuuden aikakausi 1157-1528.
  
  Suomi joutui Ruotsin vallan alle, se yhdistettiin maakuntana Ruotsin
  valtakuntaan, se sai saman uskon ja samat lait kuin Ruotsalaiset. Mutta
  kuitenkin kovin erhettyisimme, luullen että Suomi teossa tahi ihmisten
  mielestä oli samassa tilassa kuin esimerkiksi Taalain maakunta tai
  Sörmlanti muun Ruotsin suhteen. Suomi kyllä oli maakuntana, vaan
  _erinäinen maakunta_, jonka kansa kaikkina aikoina pidettiin ja piti
  itseään erilaisena Ruotsalaisista, vaikka niiden kanssa yhdistettynä
  saman valtikkaan varjon alle.
  Ruotsin vallan maakunnilla ylipäätänsä oli Kustavi Vaasan aikoihin asti
  jotenkin voimallinen erikoishenki. Että se Suomessa, jonka luonnollinen
  asema ynnä asukasten eritavat ja kieli erottivat muusta valtakunnasta,
  piti olla vielä paljon voimallisempana, on helppo ymmärtää. Se oli sitä
  voimallisempana, koska ei Suomen kansa, vieraankaan vallan alla,
  sortunut orjuuteen niinkuin onnettomat veljensä Suomenlahden
  eteläpuolella, vaan sille suotiin kaikki oikeudet mitkä voittajat
  itsetkin katsoivat kalleimmaksi aarteekseen. Ei kulunut
  viittäkymmentäkään vuotta siitä kun Ruotsin valta Pähkinäsaaren rauhan
  kautta oli tullut vakauneeksi Suomessa, niin annettiin Suomalaisille
  oikeus olla osallisna valtiopäivissä. Ja Suomen kansan lapsia ei
  estäneet mitkään semmoiset säännöt, kuin Virolaisilla oli kahleena,
  kohoamasta voittajainsa rinnalla arvohon ja valtaan.
  Alussa olivat tietysti kaikki papit, virkamiehet ja kauppiaat
  ulkolaisia, mutta pian alkaa näkyä Suomalaisiakin. Jopa 1300 vuoden
  paikoilla nousi Suomalainen Maunus piispa-istuimeen. Ja katolis
  aikakauden viimeisinä 140 vuonna ei peittänytkään hiippa enää muiden
  kuin Suomen miesten päätä. -- Arvattavasti oli muissa viroissa jo
  kolmansilla toista sadoillakin[1] Suomalaisia, vaan siitä ei ole
  mahdollista saada tietoa, koska enimmillä ei ole sukunimiä. Milloin
  heillä nimiä on, ne enemmiten ovat ruotsalaisia. Mutta 15:llä
  vuosisadalla on Suomalaisuus silminnähtävästi vahvistunut, sen
  todistavat ne monet suomalaiset nimet kaikissa säädyissä.
  Tään ajan porvareissa näemme Ruotsalaisten ja Saksalaisten rinnalla
  paljon Suomalaisiakin. Ja että heitä pääsi kaupunkien hallituksenkin
  ohjiin, todistakoot seuraavat nimet: Mikael Suurpää (pispan isä) Turun
  pormestari,[2] Larens Hasu Naantalin raatimies 1491,[3] Peder Hasu
  "byfogde" Naantalissa 1505[4] y.m.
  Papeissa tapaamme: Niclis Hirffvo Liedon kirkkoherra 1444,[5] Olai
  Kusto prebendatus Turussa 1451,[6] Andreas Vääräpää Euransuussa
  1495,[7] Petrus Kurki Tammelassa[8], Turun kirkon "oekonomi" Joh.
  Suupaltti 1460,[9] ja _piispoissa_ Lauri Suurpää sekä Arvi Kurki.
  Luultavasti oli suurin osa nimittömiäkin pappia Suomen sukua samaten
  kuin tämän vuosisadan kaikki piispat.
  Virkamiehissä ja aatelississakin pistää meille silmään koko joukko
  Suomen nimiä. Ensiksikin Karpalaynen l. Karpainen (Påvel aateloittu)
  1407,[10] Peder Maskun herasyöninki vuosisadan keskipaikoilla,[11]
  Kurki (Claws Korki oli Satakunnan herasyöninkinä) 1463,[12] Särkilaks
  (Niclis Olaffson aff Särkilax "konungz dom haffuande öffver
  Österlanden") 1437,[13] Jönis Ingonen a vapn 1432,[14] Olaff Kyrffves
  (myös Kirvis) aff vapn 1467,[15] Nigles Pederson a vapn i Heffvonpae
  1471,[16] Tuomari Peder Udraaynen ja nimismiehet Ivan Partaynen sekä
  Avnen (Avunen) Savossa 1442.[17]
  Luultavasti oli muistakin sukunimittömistä tai ruotsinnimisistä
  aatelismiehistä osa Suomen sukua, niinkuin Tavastit ja Stjernkors'it
  (alussa Särkilax). Mutta ulkolaisetkin Suomeen tultua kohta tulivat
  täysiksi Suomalaisiksi, niinkuin esim. näemme mainiosta Fleming
  suvusta. Eikä kummaakaan. Sillä kuinka muuten olis voinut käydä, kun
  aikansa elivät pelkän Suomalaisen kansan seassa, talvella varsinkin
  melkein kokonaan erotettuna muusta maailmasta.
  Näissä kaikissa jo olis täyttä syytä siihen arveluun, että Suomalaiset
  siihenkin aikaan pitivät maataan erinäisenä muusta Ruotsista. Mutta
  tämän arvelun vahvistavat teko asiaksi seuraavat lauseet piispa Maunus
  Stjernkors'in suusta. Kirjeessä Upsalan arkkipiispalle hän arvelee
  "pitääkö Sten Sturen kulkea yli _Ruotsiin_ -- -- -- vai pysyä tässä
  _kotimaassa_".[18] Toisessa sanoo lähettäneensä tietoja "_tämän
  kotimaaraukan_ tilasta".[19] Kolmannessa puhuu "tämän kotimaaraukan ja
  myös (koko Ruotsin) _valtakunnan_ mielialasta".[20]
  Kotimaa (patria) kyllä on vallan väljä sana, joka saattaa merkitä
  kotipitäjän yhtähyvin kuin isänmaan, vaan kun arvelemme että hän tässä
  puhuu koko Suomesta, jolla allansa oli maakuntia, niin "patria" saapi
  tärkeämmän merkityksen. Tämmöistä Suomalaisuuden vahvistumista ja
  kansallis-hengen heräämistä ei olekaan vaikea ymmärtää, kun vaan
  muistamme kuinka ahdistetussa tilassa Ruotsi 15:llä vuosisadalla kitui
  ja että Suomen maan hallitus tällä ajalla parhaastaan oli Suomen
  sukuisten piispainsa hallussa.
  Suomen kielen suhteen todistanevat nuot paljot suomalaiset nimet, että
  se kaikissa säädyissä taisi olla yleisenä puhekielenä, vaan ei sitä
  sentähden kuitenkaan liene suuressa arvossa pidetty. Ylipäätään täytyi
  Keski-ajalla maankielten (linguae vernaculae) matalana madella röykkiän
  Romankielen jaloissa ja kun Suomessa 15:llä vuosisadalla Latina
  tuomiopäätöksistä ja yksityisten välikirjoista yleisemmin hyljättiin,
  niin ei päässyt sen sijaan kansan oma, vaan _Ruotsin kieli_.
  Ei ole koko katolisuuden ajasta tallella yhtään kirjotettua riviä
  Suomenkielellä. [21] Ja ettei sellaista ole löytynytkään, todistaa
  seuraava piispa Agricolan lause, [22] "Nyt ette temen maan kieli oli
  ennen neite aicoija iuri vähe ia lehes ei miteken kirioisa eli
  pockstauis prucattu taicka harioitettu." Tällä "juuri vähällä" Agricola
  epäilemättä tarkottaa omia, ennen Uutta Testamentia, toimittamiansa
  suomenkielisiä kirjoja.
  Mutta että kansan seassa runotaito oli eleillä, sen todistavat meidän
  aikoihin asti säilyneet _runot Sant Henrikistä, Elinasta ja Klaus
  Kurjesta sekä Ritvalan helkavirret_. Kaikki nämät ovat Länsi-Suomesta
  kerätyt ja niihin voinee panna täytteeksi runon N:o 13 Kantelettaren
  3:ssa osassa, joka näyttää kuinka 4:n Ritvalan helkavirren aine on
  muodostunut Karjalassa. Näissä on kaksi legendaa eli pyhätarinaa,
  nimittäin "S:t Henrikin surma" ja "Mataleenan vesimatka;" muut voisi
  sanoa balladeiksi.
  Runon S:t Henrikin surmasta oli Porthan saanut Palmsköldin kokouksesta
  ja painattanut kirjaansa Chron. episc. Finl.; siitä se on otettu
  Kantelettaren 3:een osaan. Mutta Suomen kirjallisuuden varoista tapasi
  prov. Lönnrot kaksi käsikirjotusta, joista toinen sisälti lyhyemmän,
  toinen pitemmän toisinnon samaa runoa. Niistä kaikista parsimalla on
  prov. Lönnrot sen nyt saanut 275 värsyiseksi ja jotenkin täydelliseksi.
  Semmoisenaan se löytyy painettuna kirjassa "Suomi" 1856. Porthan tätä
  runoa ei arvellut järin vanhaksi (non remotissimae esse aetatis), mutta
  siinä löytyvistä vanhoista sanoista ynnä Hämeen murteessa nykyään
  tietämättömästä päätteestä -vi (uupunevi), päättää prov. Lönnrot[23]
  syyllä, että se jo muinais aikoina on syntynyt.
  Tämä runo on aivan vanhain kertomusrunojemme tapainen. Samalla lavealla
  suulla juttelee asiat pienimpine haaroineen (k. esim. kun Henrik käskee
  pilttinsä valjastamaan y.m.), sama erilausetten ja tapausten peräkkäin
  asettaminen ilman likempää liitosta, josta Suomen runon kertomustapa
  kuitenkin tulee niin lyhyeksi, sama koristamattomuus ja kuvausten
  puute, jota kuitenkin kielemme luontaisen kuvallisuuden tähden ei
  havaitsekaan puutteeksi. -- Ulkomuodon suhteen ei tässä runossa ole
  paljon mitään moitteen sijaa; ainoastaan parissa kohdin on mitta vähän
  vaillinainen. Vaan sitä kantaa, jolta kertoja tapausta on katsellut,
  täytynee sanoa matalaksi.
  Runo alkaa sillä että Henrikki kehottaa Erikki kuningasta hänen kanssa
  lähtemään
   "Maalle ristimättömälle.
   Paikalle papittomalle,
   Kivikirkot teettämähän,
   Kappelit rakentamahan."
  Erikki epää lähtemästä, sanoen matkan kovin vaaralliseksi.
   "Paljon sinne mennehiä,
   Ei paljo palannehia."
  Mutta Henrikki ei tottele, lähtee vaan matkalle.
  Tähän alkuun ei sovellu jatko kauniisti. Sillä ei Henrik sitten
  kuolekaan uskon marttyrinä, vanhoja jumalia vastaan saarnaten, vaan hän
  surmataan sentähden, että vanha akka valehtelee hänen muka tehneen mitä
  sen ajan isot herrat joka päivä harjottivat, nimittäin väkisen ottaneen
  ruokaa talonpojan aitasta. -- Merkittävä siinä runossa muuten lienee se
  asia, että samaten kuin Kalevalankin runoissa "lapsi lattialla" tai
  "ukko uunilla", tässä "paimen patsahalla" toimittaa omatunnon eli
  varotus- ja neuvonantaja-hengen virkaa.
  Helkajuhla Sääksmäen Ritvalassa Hämeessä luultavasti on pakanallista
  perijuurta, mutta siinä nykyisemmin lauletut runot ovat nähtävästi
  katolis aikana syntyneet. Kukaties olivat papit net sepittäneet tässä
  juhlassa laulettavaksi, sillä hävittääksensä entiset pakanalliset.
  Ensimäinen heistä vaan on kehotus juhlaa viettämään. -- Toinen:
  "Mataleenan vesimatka" on mukailus Uuden Testamentin Magdalena jutusta.
  Runo ensin juttelee kuinka Mataleena isän kodissa kukkana kasvoi ja
  eli. Eräänä päivänä lähtehelle mentyä, näkee kasvonsa vedessä ja
  valittaa kauneutensa kadonneen, jolla runo tahtoo mieleen johtaa että
  Mataleenan sydäntä kalvoi omantunnon mato. Mutta kun Jesus paimenena
  tulee vettä anomaan, Mataleena taas ylpeilee eikä tahdo antaa niin muka
  halvalle miehelle. Jesus sanoo todellakin olevansa se halpa mies, miksi
  luullaan, jos ei tiedä virkkaa Mat:n elkiä. M. vieläkin ylpeilee:
   "Sano kaikki mitä tiedät!"
  Vaan kun Jesus tuosta kysyy mihin hän on kadottanut kolmet
  poikalastansa, joista olis tullut, yhdestä "Ruotsissa ritari", toisesta
  "herra tällä maalla", kolmannesta "paras pappi", niin M. sortuneena
  pesee Jesuksen jalkoja ja rukoilee että häntä panisi
   "Soihin maihin portahaksi",
   ja "Lahopuuksi lainehille",
   sekä "Kekäleiksi valkiahan."
  Tämä balladi on hyvin liikuttavainen, jota vaikutusta vielä kiihottaa
  sen erinomaisen lyhyt esitystapa. Kertomus on ikään kuin yhteen
  litistetty, niin ettei siinä ole muita kuin tarpeellisimmat väki- eli
  ydinsanat. Omituista on sekin tässä niinkuin seuraavissa Hämeen
  runoissa ynnä myös muutamissa Karjalan balladi-runoissa, että niillä
  välistä on ikään kuin _näytelmäntapainen muoto_; sillä tapauksen
  henkilöt usein pannaan keskenänsä puhelemaan ja itse kertomus milloin
  jääpi kokonaan pois, milloin vaan lyhimmässä muodossa välittää puheita.
  Otettakoon esimerkki tästä puheenalaisesta runosta.
  Jesus anoo:
   "Annas vettä juodakseni!"
   "Ei oo mulla astiata,
   Ei oo kannuni kotona;
   Pikarit pinona vieri,
   Kannut halkona kalisi."
   "Pistäppäs pivosi täysi,
   Kahmalossa kanniskele!"
   "Mitäs puhut Suomen sulha,
   Suomen sulha, maitten orja" j.n.e.
  Kolmas helkaruno "Inkerin sulhot" on nähtävästi mukailus josta kusta
  ritariballadista, joista Skandinavian kansojen sekä Englanninki
  runollisuus on niin rikas. Paha vaan että tämä kaunis runo lopultaan on
  vaillinainen.
  Samaten on vaillinainen neljäskin "Annikan runo." Karjalasta saatu,
  saman aineinen "Turusen neiti" on paljon täydellisempi. Se kuvaelee
  tapausta niiltä ajoin, jolloin Saksan laivoja yhtenään majaili
  Suomensaaren rannikoilla. Turusen neiti istuu Turun korolla. Tulee
  kesti (ulkomaan kauppias) hahdessaan ja pyytää häntä kullakseen.
  Annikka alussa ei suostu, totellen äitinsä varotusta; mutta kun kesti
  näyttää rikkauksiaan, niin Annikan mieli taipuu. Kesti tuosta sen
  talven syöpi, juopi Annikan talossa, mutta toivoo kesää, jota myös
  toivovat
   "Kestin laiva, kestin lapset,
   Kestin entinen emäntä."
  Kesän tullen kesti lähtee laivallaan pois, vaan Annikan rukouksesta
  lähettää hänelle ukko kovan myrskyn. Annikka tuosta ivaa:
   "Kuti; kuti, keito kesti!
   Ainako sull' on Annin tyynyt,
   Ainako Kirstin kirjavaipat?
   Meren tyrsky tyynynäsi,
   Aalto päänalaisenasi!"
  Nämät Hämeen helkavirret ovat siitäkin merkilliset, että niissä löytyy
  paljon, nykyisessä Hämeen murteessa tuntemattomia sanoja. Ritvalaiset
  itset eivät niitä kaikkia ymmärrä ja sanovat olevan "alkukieltä."
  Tästä voisi arvella että kukaties länsi- ja itämurre vasta
  katolisaikakaudella ovat erinneet toisistansa.
  Kukkana säilynein Hämeen runojen joukossa on se, jonka nyt viimeksi
  otamme tarkasteltavaksi, runo "Elinan surmasta". Tämä varsinkin
  on merkillinen lyhyestä ja vilkkaasta esitystavasta sekä
  näytelmäntapaisuudestaan.
  Se kuvaa kuinka Klaus Kurki, ritari tuosta vanhasta Suomen
  aatelissuvusta, pikamielissään surmaa nuoren rouvansa Elinan, jonka
  Klaun ilkeä piika Kirsti valheella on syyttänyt avion rikkojaksi.
  Henkilöiden erilaiset luonteet ovat hyvin selvästi ja elävästi kuvatut.
  Erinomaisella lemmellä ja huolella runo varsinkin hemmittelee Elinaa,
  jossa se meillen on tahtonut näyttää todellisen vaimon kuvan, kaikessa
  suloisuudessa, nöyryydessä sekä kaikki kärsivässä ja itsensä
  kieltävässä rakkaudessaan.
  Klaun kosiessa, Elina alussa ei tohtisi ruveta niin suuren talon
  emännäksi, mutta Klaun ahdistaessa ei henno kieltääkään, varsinkin kun
  uroon uljuus nähtävästi oli voittanut sijan neidon sydämessä.
  Sillä runo kertoo kuinka Klaun tullessa, Elina heti oli tuntenut
  "Jalon jalan astunnasta."
  Silloin kun Klaus on kaukaiselle matkalle lähtevinänsä, puhkee Elinan
  hellä rakkaus ilmi, koska hän pyytää:
   "Oh mun Klaus kultaseni
   Älä viivy kauan siellä!
   -- -- -- -- -- -- -- --
   Puhu puolilla sanoilla,
   Anna toisten toinen puoli!
   Juo vaan puoli siemenystä,
   Anna toisten toinen puoli!
   Niin sinä pikemmin pääset
   Pohjan noitaen seasta."
  Koska Kirsti Elinalle tahtoisi laittaa yösijaa muualle, arvellen Klaun
  kammarissa olevan
   "Siell' on pyssyt paukkaavaiset,
   Sill' on miekat välkkyväiset",
  Elina ei suostu, sanoen
   "Pyssyt on surmana sodassa,
   Tuttuna ovat tuvassa."
  Rakkaus hänen ei salli muuttaa toiseen kammioon, vaikka kenties vähän
  pelottaa. -- Kun Klaus kartanon jo sytyttää palamaan, Elina rakkautensa
  muistaen, ojentaa hänelle sormensa:
   "Älä sormustas kadota,
   Josko kantajan kadotat",
  Klaus miekallansa sivaltaa sormen poikki, vaan äiti vielä tahtoisi edes
  lapsensa pelastaa:
   "Ohoh kulta, Klaus kulta,
   Älä polta poikalastas,
   Josko poltat pojantuojan."
  Silloinkin, kuoleman uhkatessa, Elina muistaa vanhan äitinsä ja
  rukoelee Jesusta, että varjelisi palamasta
   "Siks kuin äitini tulisi."
  Äiti tulee, ja turhaan yritettyä lepyttää Klausta, valittaa, että Elina
  tuommoisiin tekoihin on puuttunut, vaan nytpä jo loppuu viimeinkin
  Elinan enkelinkaltainen nöyryys ja hän viattomuutensa tunnossa vastaa
  ei olevan hänessä
   "Vikoa vähäistäkänä,
   Verta neulan silmättömän --
   Tein kaikki minkä taisin
   Vielä päällenkin vähäisen."
  Elina tuosta vaipuu valkeaan ja runo lopuksi surkuttelee mielikkiään:
   "Se oli meno nuoren rouvan,
   Nuoren Elina emännän,
   Jok' oli kaunis kasvoiltahan,
   Kaunis kaikella tavalla. --
   Kauan sua kaivatahan,
   Ijän kaiken itketähän,
   Itku ei Laukosta lakaa
   Valitus Vesilahdesta."
  Klaus Kurki on ylpeä ja kuumaverinen ritari, joka tulee kosimaan:
   "Sadan hevoismiehen kanssa,
   Sadan satula-urohon,
   Miehet kultamiekoissahan,
   Hevoiset hopeapäissä."
  Pihalle tultua ylpeästi kysyy, onko
   "Piika pidetty minulle?"
  Sitten kun Kirsti hänelle valheita latelee, hän hetipaikalla tarttuu
  onkeen ja epäilee Elinaa.
  Nähtyä sitten renki Uolevin Elinan makuukammiossa, hän tarkemmin
  tutkimatta uskoo Kirstin kanteen todeksi ja päättää polttaa syylliset,
  josta päätöksestä häntä ei enää saa peräymään Elinan hellä rakkaus eikä
  äitin rukoukset. -- Hän luonteeltaan ei ole pahanilkinen mies, mutta
  tulinen ja pikainen. Tekonsa tehtyä hän katuu karvaasti ja lopulla
  omatunnon vaivoissa ajaa
   "Alle aaltojen syvinten."
  Kirsti se tässä tapauksessa on syynä kaikkeen onnettomuuteen ja pahaan.
  Heti Klaun tullessa nuoren emäntänsä keralla, Kirsti arvelee:
   "Oh, jos sitäkin olisi,
   Tuon välin pahentajata,
   Ennenkuin avaimet annan,
   Toisen käskyllä kävelen."
  Tuosta hän, Klaun pikaista luonnetta tuntien, heti rupeaakin
  valehtelemaan Elinan päälle, antaen Klaulle kavalan neuvon kuinka muka
  asiasta saisi selvän. Klaun lähdettyä tekee ensin Elinalle kaikellaista
  kiusaa ja lopulla houkuttelee Uolevi ylimysrengin, muka rouvan käskyjä
  kuulemaan, makuukammioon, jonka oven paiskaa lukkoon sekä kutsuu Klaun
  katsomaan. -- Ja kun äiti polvillaan rukoilee Klausta että antaisi
  Elinan mennä muilla maille "Töitänsä häpeämähän", niin Kirsti kiivaasti
  estämään:
   "Älä vainen Klaus kulta!
   Pane jauhoja pahoja,
   Tervatynnörin lisäksi,
   Ne heitä tulen sekahan
   Että paremmin palaisi."
  Hämeestä ei ole enää tavattu Kalevalan runoja, jos niitä siellä
  lieneekään laulettu ikinä. Mutta se Suomen maakunta ei kuitenkaan ole
  aivan halveksittava laulun puolesta, joka semmoisia runoja on
  kasvattanut, kuin yllämainitut ja varsinkin viimeinen. Juuri niiden jo
  mainittu lyhyt, ytimellinen kertomustapa oli uusi sangen arvollinen
  omaisuus, jota Karjalan muinaiset runot kaipaavat. Kuka tietää mitä
  tästä juuresta olisi saattanut sukeutua, jos se rauhassa olisi saanut
  kasvaa. Mutta kirves jo oli kohotettu, joka sen piti katkaista, ja
  edemmälle mennessämme täytyy meidän melkein peräti jättää jäähyväiset
  kansarunolle. Se Suomen syvissä saloissa kulkee teitä tietämättömiä,
  syrjäpolkujaan samoaa. Meidänpä tästälähin on astuminen oppineitten
  runoelun julkista, vaikka enemmiten pölyistä maantietä. Tässä meille
  myös samassa ero tulevi melkein kaikesta totisesta hempeydestä ja
  suloisuudesta Suomen omatekemässä runollisuudessa. Mitä täst' edes
  tulemme näkemään, on suureksi sekä parhaaksi osaksi vaan käännöksiä ja
  alkuperäisilläkin useimmiten ei ole muuta arvoa, kun että todistavat
  Suomen runoeluun edes olleen yrittäjiä.
  
  
  Uskonpuhdistuksen aikakausi 1528-1640.
  
  Kustaa Vaasa vapautti Ruotsin vieraasta vallasta ja pakotti naapurit
  sitä arvossa pitämään. -- Kalmari-liiton aika oli ollut ylimysten aika.
  Yhdessä olivat kaukaisen kuninkaan nimessä hallinneet valtakuntaa ja
  kukin omassa läänissään ollut kuninkaana. Tukholman verisauna nyt oli
  sortanut maallisen aatelin, uskonpuhdistus ynnä sen jäljissä, niinkuin
  shakali jalopeuran perässä, seuraava kirkon aarretten ryöstö masenti
  kirkonkin ylimysten voiman. Kuninkaan käteen yhdistyivät enemmän kuin
  ennen hallituksen ohjat ja maakuntain erikoishengen lamautti vahvistuva
  valtakunnallinen yhteishenki.
  Tämä muutos tietysti vaikutti Suomeenki, vaan kuitenkin ei tullut
  nytkään yhteytensä Ruotsin kanssa aivan kiinteäksi. Että
  erikoishenkensä oli voimallinen todistaa sekin, että Juhana herttua
  siitä yritti itselleen omaa valtakuntaa, jota hän ei suinkaan olisi
  tullut ajattelemaankaan, jos hänellä lääninä olisi ollut Sörmlanti tahi
  muu Ruotsin maakunta. Ja lopulla samaa vuosisataa näemme Suomen
  muutamia vuosia aivan erillä Ruotsista, pysyen uskollisena kuninkaalle,
  jonka Ruotsalaiset olivat hyljänneet. Työtä oli IX:llä Kaarlella Suomen
  erinäisyyttä poistaessa lain ja lainkäytännön suhteen. Kirkollisissa
  asioissa se kesti vieläkin kauemmin. Piispa Erik Sorolaisen kuoltua v.
  1627, esitti Upsalan arkkipiispa Vesterosin ja Strengnäsin piispain
  kanssa Turun hiipan saajiksi 2 Suomen ja 2 Ruotsin miestä, sillä
  ehdolla että jos Suomalainen tulisi valituksi, hänelle pantaisiin
  apuriksi Ruotsalainen, siksi että Suomen kirkon tila saataisiin enemmän
  Ruotsin kirkon mukaiseksi. Tähän suostuikin koko papissääty 1627 vuoden
  valtiopäivissä ja yksimielisesti valittiin Ruotsalainen Iisak
  Rothovius, joka sitten Suomesta poisti katolisuuden jäännökset.[24]
  Todistuksena siitä Suomen erikoishengestä olkoon myös, että aatelismies
  Kaarle Kröpelin vuonna 1592 Saksassa painatti latinankielisen kirjeen
  Johanalle a Torp, jossa hänen kutsuu _Suecus_ (Ruotsalainen), itsensäpä
  _Fenno_ (Suomalainen)[25] -- Juusten piispa kulkukirjeissään papistolle
  sanalla "patria" aina tarkottaa Suomea, Ruotsistapa puhuen käyttää
  sanaa "regnum". Myöskin sanoo kerran: "minulle ja minun
  Suomalaisilleni"[26] Tengström Chronol. ant. öfver finska univ:s
  procansl. etc. s. 43. Piispa Erik Sorolainen myöskin sanoo: "koko
  Ruotsin valtakunta ja varsinkin meidän kotimaamme" (on nimittäin ollut
  ahdistuksessa)[27] y.m.
  Suomen kielen suhteen meillä nyt jo on varmempia tietoja. Vuonna
  1609[28] löytyi Turussa 545 porvaria, joista suomenimisiä _puolet_ eli
  274, sukunimeä paitsi on 170, ruotsinnimisiä vaan 77 ja saksannimisiä
  24. Merkittävää kuitenkin on että näitä kumpiakin viimein
  mainittuja enimmin asui kaupungin paraissa osissa, kirkko- ja
  luostarikorttierissa, josta voipi päättää niiden enimmiten olleen
  rikkaampia. Vaan saattoi osa niitä ja kukaties enimmät nimittömistäkin
  olla suomenkielisiä. -- Viipurissa vuonna 1601[29] löytyi 154 porvaria,
  joista suomennimistä 38, nimeä paitsi 84, Ruotsinnimellä 18,
  saksalaisella 13 ja 1 Venäläinen. Että suomenkielisiä löytyi
  ammattimiehissä (hantverkkareissa), näyttävät Turun kaupungissa
  nimet[30]: Suutari, Kankuri j.m. Mutta siihen on muitakin todistuksia.
  Vuonna 154?[31] (vuosiluku puuttuu) olivat Viipurissa muurarimestarit
  melkein kaikki suomennimisiä, samaten suuri osa salvuumiehiä
  (timmermanneja, paljon nimittömiäkin), enimmät sarankauppiaat,
  suutareista 1 (2 nimitöntä), teurastajista 1 (1 ruotsin,
  1 saksanniminen). Vieläpä löytyi suomennimisiä kaupunkein
  hallituksessakin esim. Anders Teyfvo raatimiesnä Viipurissa 1535[32],
  Palikka raatimiesnä Turussa 1626[33] ja Uuden kaupungin (perustettu
  v. 1617) ensimäisten pormestarein joukossa Jsacus Nicolai de Harikala
  ja Klemetti Laisk.[34]
  Papit edelleenkin olivat tavallisesti nimittömiä, joku latinalainen tai
  Ruotsin nimi näkyy, mutta jommoinenkin joukko suomennimisiä.[35]
  Löytyipä suomennimisiä tälläkin aikakaudella myös korkeimmissa viroissa
  esim. Thomas Keijoi Turun koulun rehtori n. 1540[36] ja piispa Erik
  Härkäpää.
  Mutta ei siinä kyllä että papeissa oli niin paljon suomalaisia nimiä.
  Selvänä todistuksena siihen että papissäädyssä Suomen kieli oli
  yleisin, on se että piispa Agricola aina kirjotti Suomeksi esipuheensa,
  joissa antoi kaikellaisia tietoja, neuvoja ja kehotuksia _papeille_.
  Tätä olisi hän, itse ollen ruotsinkielisestä seudusta kotosin,
  epäilemättä tehnyt Ruotsiksi, jos se kieli olis ollut siinä säädyssä
  tavallisempi. Vieläpä on sen lisäksi hänen omat sanansa vieraina
  miehinä siihen että moni sen aikuinen pappi ei osannutkaan muuta kuin
  Suomea. Hän sanoo:[37] "Nyt ettei yxiken pappi taicka opettaja madhaisi
  laiskudans (kansanopetuksessa) sille peitte ettei hen Latinan _eikä
  Rotzin kielen taidha_ -- -- -- Sentähden ombi nyt se Wsi Test.
  yxinkerdhaisesta textin möte ulostulkittu". -- Saman todistaa myöskin
  Agricolan pelko että papit, hänen toimittamansa suomenkieliset kirjat
  saatua, laiminlöisivät muiden kielten viljelemistä:
   "Joca taas Latinan unochta,
   Heijust se cansans opetta.
   Ettes nyt nemet kiriat saa,
   Ele sijs oppis unhodha".[38]
  Aatelisissa kyllä vielä mainitaan Hevonpää ja Linnunpää,[39] mutta ne
  vaan taisivat olla varakkaita talonpoikia, jotka jaksoivat varustaa
  hevoismiestä kuninkaan palvelukseen. Ylhäisemmästä aatelista ovat
  Suomen nimet kadonneet pait tuota "Kurki". Mutta näyttää siltä kuin
  olisi siinäkin säädyssä Suomi ollut tavallisena kielenä taikka että
  sitä hyvin osattiin ja Ruotsin rinnalla viljeltiin. Senaikuinen mies
  Jaakop Suomalainen[40] sanoo esipuheessa virsikirjaansa (n. 1580):
  "Sentähden caickia jumalisi ia cunniallisi Suomalaisi, ylimäisi ia
  alamaisi, oppeneita ia oppemattomi rucoilen" (että tätä hänen työtään
  varjelisivat panettelijoista). -- 17:nen vuosisadan alkupuolella vielä
  omistettiin suomenkielisiä kirjoja aatelismiehillekin, esim. v. 1616
  Maskun Hemmingin käännös[41] kirjasta "Piae cantiones" (josta kohta
  enemmän): "vanhall vapaall suurell sukuiselle, avaralda ulcomailla
  vaeldanuelle jalosti oppinuelle, vijsalle, corkialle Herralle, Herr
  Hendrich Hornille Canckaisista." Ja vielä 1654 omisti Th. B. Rajalenius
  saarnansa[42] Kustavi Hornille "Etelä-Suomen lakimiehel" (laamannille).
  Tiedetäänpä Turun hovi-oikeuden esimiehestä Jöns Kurck'ista (k. 1652),
  että perin pohjin osasi Suomen kieltä, niin että hänelle ynnä
  muutamille muille annettiin toimeksi Apraham Kollanion tekemän lain
  suomennoksen tarkastaminen.[43] Lopuksi ei voi heittää mainitsematta
  sitä moitetta mainiosta Suomen ylimyksestä, valtioneuvoksesta ja
  valtiomarskista, vapaherra Klaus Fleming'istä, hänen niin huonosti
  puhuneen Ruotsia että virkaveljiensä neuvokunnassa häntä oli vaikea
  ymmärtää.[44] Tätä on nykyänsä kovin epäilty todeksi, koska muka hänen
  kirjeensä ovat yhtä selväksi Ruotsiksi kirjotetut, kuin muidenkin sen
  ajan miesten. Mutta luultavasti oli asia semmoinen, että hän kyllä
  Ruotsia osasi, mutta, lapsuudesta asti enimmiten Suomen kieleen
  tottuneena ja sitä jokapäiväisessä elämässä paljon viljellen, Ruotsia
  puhuessaan kovasti _mursi Suomeksi_. Tätä tietysti ei ole voinut näkyä
  kirjotuksissa.
  Tuo Suomen kielen taipumattomuus muiden Europan kielten kaikkia ääniä
  mukailemaan se näkyy olleenkin, joka ankarasti on auttanut Ruotsin
  kielen tunkeumista Suomen kansan ylhäisempiin säätyihin. Siihen meille
  ovat seuraavat sanat selvänä todistuksena:[45] "Suomalaisilla on
  omituinen, muiden Skandinavian kansain kielistä peräti erilainen
  kieli." Nyt luetellaan sen erinomaisuuksia: "Ensiksikin koko kielessä
  ei ole puustavia F, eikä yhtään B:llä, D:llä, G:llä tai kahdella
  kerakkeella alkavaa sanaa. Tämä tekee Suomalaiset taipumattomaksi muita
  kieliä oppimaan, jos ei tätä puutosta jo lapsuudesta asti taidolla
  (arte) paranna." Suomalaiset siis eivät taida sanoa Grex, vaan rex,