Paavolan kauhu: eli Rikkaus ja rakkaus - 1

  
  PAAVOLAN KAUHU
  eli
  Rikkaus ja rakkaus
  
  Kirj.
  --n. Nm. [Herman Niemi]
  
  Tampereella,
  Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1879.
  Emil Hagelberg'in kustannuksella.
  
   "Jos arvossa mä oisin
   Ja rikkahitten rinnalla,
   Niin totta varmaan voisi
   Viel' onnenikin kukoistaa."
   Suom. kansanl.
  
  SISÄLLYS:
   I. Perusteita
   II. Lapset ovat Herran lahjat
   III. Kuolema on armoton
   IV. Maailma on paha
   V. Paavolan kauhu
   VI. Toivon tähdet himmenevät
   VII. Kavaluus
   VIII. Vielä kavaluutta
   IX. Seikat selviävät
   X. Päätös
  
  
  I.
  Perusteita.
  
  Kauniin, monilahtisen ja saarisen veden rannalla K--n pitäjäässä
  keski-Satakuunassa on Paavolan rustholli. Sen asema on hyvin kaunis.
  Kolmelta puolelta piirittää sitä sinertävä vesi, joka kesäisinä aikoina
  kuohupäisinä aaltoina lainehtii sen lehtimetsällä peitetyitä rantoja
  vasten. Maa kohoaa vähitellen niemen keskustaa kohden, jolla talon
  rakennukset seisovat. Aaltoilevat viljavainiot ympäröivät niitä ja
  kohisevat haavat ja humisevat koivut ja pihlajat kaunistavat peltoin
  pientareet.
  Näky-ala talosta on viehättävä. Länteen, ja etelään päin leviää
  kirkas R--veden pinta, jonka takaa siintävät tuuheat lehdikot, mitkä
  varjoavat haamottavia kyliä. Saaret siellä ja täällä ovat ikään kuin
  veteen asetetuita kukkas-vihkoja. Itäpuolelta näkyy noin virstaa
  leveän lahdelman takaa kirkko, joka kunnianarvoisasti kohottaa
  harjaansa taivasta kohden. Sen vieressä seisoo kellotapuli, josta
  Lauvantai-iltoina ja juhlain aattoina kuullaan rauhaa ja lepoa
  julistava juhlallinen kelloin ääni ja lepopäivinä Luojan ylistykseen ja
  palvelukseen kutsuva soitto ja sumeasti sointuvat ruumiskellot. Talon
  rakennukset eivät enää ole samat, kuin kerrottavamme tapahtuman aikana.
  Ai'an hammas on ne mitättömiksi syönyt ja uudet ovat sijaan rakennetut.
  Taloa hallitsi, vuosia sitten, rikas onnellinen aviopari. Isäntä oli
  paikkakunnan miehiä ja häntä pidettiinkin suuressa arvossa. Emäntä oli
  oikea vaimoin esikuva. Hänen kätensä piti kodin aina miellyttävänä ja
  valvoi sen puhtautta; hänen lempeä luonteensa ja sävyisä käytöksensä
  oli esimerkkinä, jota jokainen koki kaikin voiminsa seurata.
  Noin puolen virstaa Paavolasta pohjoiseen päin on korkea harju, joka
  estää kylmät pohjatuulet taloon tuntumasta. Sen rinteellä oli pieni
  torppa, jota nimitettiin Mäkeläksi. Uhkealta ei se näyttänyt eikä siitä
  enää olekaan jälellä muuta, kuin pari soraläjäksi muuttunutta muurin
  perustusta ja muutamia lahonneita alahirsiä. Asujina torpassa oli köyhä
  Mikko vaimoneen ja lapsineen. Ahkeruudellaan kokivat he voittaa kovan
  onnen tuottamat vastaukset, vaikka ei se aina tahtonut oikein menestyä.
  Mutta Paavolan haltioissa oli heillä aina turva puutteen aikoina. He
  eivät katsoneet ylön köyhää eikä tarvitsevaista; heidän talostaan ei
  milloinkaan lähtenyt kukaan auttamatta ja Jumala näkyi heidän
  armeliaisuutensa aina monin kerroin palkinneen.
  
  
  II.
  Lapset ovat Herran lahjat.
  
  Oli Sunnuntai-aamu Elokuussa. Ilma oli tyyni ja aurinko lähetti
  valaisevia lämmittäviä säteitään maahan. Kirkon kelloin ääni kaikui
  juhlallisesti rauhallisessa luonnossa. Pitkin laajaa R--veden pintaa
  kiirehti kirkkoa kohden suuria veneitä, joissa valkopaitaiset miehet ja
  naiset kilvotellen soutivat. Paavolasta kiirehti pieni kaksihankainen
  vene kirkkoa kohden. Siinä souti kaksi miestä ja kolmas ohjasi sen
  kulkua perästä. Veneen keskikohdalla istui kaksi pidellen kumpanenkin
  sylissään vaatekääryä, jonka sisästä silloin tällöin kuului pieniä
  kirahduksia ja vienoa hengen vetoa. Pian päästiin rantaan ja miehet
  kulettivat naisten kannettavat kirkkoon.
  Jumalan palvelus ei ollut vielä alkanut, kun he astuivat sakastiin.
  Siellä avattiin kääryt. Toisessa oli Paavolan haltiaparin ensimäinen,
  jo kauvan toivottu ja ikävällä kaivattu lapsi, sirkeä tyttö, joka
  seurakunnan yhteyteen otettaissa sai nimen Lyyli; toinen sisälsi heidän
  torpparinsa, Mäkelän Mikon, ja hänen vaimonsa, viidennen lapsen,
  terävän poian. Hän sai nimen Johannes. Yhtenä päivänä olivat he
  syntyneet ja yht'aikaa he kastettiinki, jonka jälestä kulettajat
  aarteineen palasivat kotiinsa, toiset Paavolaan, toiset Mäkelään.
  Iltapäivällä oli Paavolassa iloa. Sinne olivat kutsutut pitäjään papit,
  lukkari ja ympäristön rikkaat ja arvoisat isännät emäntineen ristiäisiä
  viettämään. Ravintoa ei puuttunut enempää, kuin iloakaan, sillä
  isäntäväki oli saanut lahjan, jonka tuloa jo monta vuotta olivat
  varronneet ja toivoneet. Semmoisen kunniaksi olisivat he mielellään
  uhranneet puolet rikkaudestaan, jos se vaan olisi kysymykseen tullut.
  Mäkelän torpassa olivat asiat toisella kannalla. Iloisia kyllä
  oltiin sielläkin, mutta mitään pidontapaisia ei ollut. Äiti makasi
  vuoteessaan, pieni Hannes, joksi Johannesta lyhennetyllä nimellä
  nimitettiin, vieressään. Toiset lapset kävivät tuon tuostakin häntä
  katsomassa ja taputtelivat ilosta käsiään, kun saivat nähdä pienen
  veljensä pyöreät kasvot.
  "Kukahan tuon noin korean poian meille toi?" huudahti viisi vuotias
  Ida.
  "Jokohan se tulee huomenna kanssamme ulos juoksemaan?" jatkoi häntä
  nuorempi Kalle iloissaan.
  Äiti ei vastannut mitään, katseli vaan hymyillen lasten viatointa iloa.
  Pian astui Mikko sisään. Hän oli käynyt Paavolassa, josta oli saanut
  kantamuksensa ruokatavaraa "tyttären tuliaisia," niinkuin sitä
  sanottiin. Lapset juoksivat häntä vastaan, mikä mitäkin kysyen. Isä
  levitti ruokia pöydälle ja perhe nautti kiitollisena rikkaan lahjoja ja
  ylisti Taivaallista isää, joka oli vaikuttanut armeliaisuuden tunteita
  varallisten sydämissä.
  Pikku Hannes alkoi itkeä. Isäkin riensi katsomaan uutta armastaan.
  Hetken perästä valuivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä ja suustaan
  kuului huokaus.
  "Minkä tähden vuodatat kyyneleitä?" kysyi vaimo.
  Hetken perästä vastasi mies: "Meille on lisääntynyt perhettä; meillä on
  nyt kuusi lasta. Me olemme köyhiä ja onnettomia; tuskalla ja vaivalla
  olemme eläneet tähän asti; miten voimme elää eteenpäin!"
  Vaimo vastasi: "Mikko! Elä anna toiveidesi synkistyä; elä raskauta
  itseäsi huomisen päivän surulla. Olemmehan eläneet tähänkin asti, eikö
  Jumala voi meistä yhtä hyvin pitää huolta eteenpäinkin. Onhan kaikki
  lapsemme terveitä ja vilkkaita. Ja koska Jumala on meille taas
  lahjottanut yhden lisää, niin voimme olla iloisia siitä, ett'ei Hän ole
  meitä unhottanut ja että taas on yksi Herran enkeli, joka vartioitsee
  Hänen pieniänsä, ottanut asunnoksensa meidän matalan majamme. Koska Hän
  on uskonut pienen Hanneksen meidän kasvatettavaksemme taivaan
  valtakunnan jäseneksi ja perilliseksi ja lahjottanut hänelle sielun ja
  ruumiin, niin kuinka voisimme epäillä hänen vähemmistä tarpeistansa,
  vaikka kylläkin köyhiä olemme. Olkaamme iloisia, rukoilkaamme Jumalalta
  voimaa täyttääksemme pyhiä velvollisuuksiamme ja tehkäämme työtä, niin
  mailman vaivat, vaikka ne kyllä mustilta ja synkiltä eteenpäin
  ajatellen näyttävät, raukeavat tyhjään ja me saamme viimein Herran
  runsaasen armoon turvaten hyvällä omantunnon levolla kallistaa päämme
  hautaan ja uskalluksella sanoa: Herra! Tässä me olemme ja lapset,
  jotka meille annoit."
  Näitä puhuissaan kirkastuivat vaimon silmät, joista myöskin muutamia
  kyyneleitä valui vaaleille poskilleen. Mikko huokasi syvään, mutta
  pysyi muuten äänetönnä; saman teki vaimonsa. Lasten viatonta ja iloista
  leikkiä katsellessa rauhottui vähitellen vanhempain sydämet ja Mikko
  rupesi taas katselemaan maailmaa paremmalta puolelta ja unhotti
  köyhyytensä, onnettomuutensa ja hän päätti valittamatta ryhtyä taas
  työhön, toivoen parempia aikoja ja siunausta toimillensa. Päätöksensä
  hän täyttikin. Perheensä eli entiseen tapaansa eikä Hannes näyttänyt
  paljoa lisäävän kuormaa vanhempainsa niskoille. Jos toisinaan murhe ja
  vastoinkäymiset pimensivät tulevaisuuden ja tekivät elämän tukalaksi,
  niin toisinaan oltiin taas toivossa rikkaita ja onnellisia; ja jos ei
  aina tunnettu lapsia niin suuriksi Herran lahjoiksi, kuin Paavolassa
  katsottiin Lyyli-tyttöä, niin ne sitä huolellisemmin kumminkin tulivat
  varjelluiksi maailman pahuudelta, jota rikkaiden usein on kovin vaikea
  estää parhaimmallakaan huolella ja tahdolla.
  
  
  III.
  Kuolema on armoton.
  
  Vuosia kului. Paavolassa elettiin onnellisina. Pieni, iloinen Lyyli oli
  isäntäväen suurin aarre. Hän kasvoi vilppaaksi tytöksi ja häntä
  rakastivat ei ainoastaan vanhempansa, vaan koko talon väki. Hänen
  mieluisin leikkikumppaninsa oli Mäkelän Hannes, joka usein kävi
  Paavolassa. Sen sallivatki Lyylin vanhemmat mielellään, koska hän oli
  hiljainen ja hyväntapainen lapsi.
  Eräänä päivänä tuli Hannes taas Paavolaan. Koko päivä kului leikitessä.
  Illalla, kun hänen piti kotiansa lähteä lausui Lyyli: "Etkö tulisi
  meille asumaan, ettei aina tarvitsisi yöksi kotiisi mennä?"
  "Tulen kyllä, jos saan tuoda isäni ja äitinikin tänne," vastasi Hannes.
  "Minä tahdon pyytää äitini ottamaan sinun meille," vakuutti Lyyli ja
  ystävät erosivat. Mutta Lyyli piti lupauksensa. Hän meni äitinsä luokse
  ja rukoili häntä niin hartaasti Hanneksen edestä, että hänen oli
  mahdoton kieltää. Äiti lupasi toimittaa asian isälle.
  "Kuuleppa ukkoseni!" lausui emäntä isännän tultua. "Minua on pyydetty
  toimittamaan sinulle erästä hyvin tärkeätä asiaa."
  "No, mitä se?" lausui isäntä.
  -- "Mitä sanot tuosta, jos ottaisimme Mäkelän Hanneksen meille asumaan?
  Lyylin päähän pisti se ajatus tänään eikä hän tau'onnut pyytämästä
  ennen, kun lupasin siitä puhua sinulle. Se näyttäisi minunkin
  mielestäni kohtuulliselta, että huojentaisimme köyhän torpparimme
  kuormaa, koska ei meillä omat lapsemme estä sitä tekemästä ja varamme
  kyllä sen sallivat."
  "Tehdään tahtosi mukaan," lausui isäntä hetken mietittyään ja aamulla
  sai Lyyli kuulla tahtonsa olevan täytetyn.
  Hanneksen tullessa ystäväänsä katsomaan, riensi Lyyli häntä vastaan ja
  ilmotti iloisen asian hänelle. Mutta Hannekselle olivat oma kotinsa ja
  vanhempansa liian rakkaat muuttaakseen heti rikkaaseen Paavolaan.
  Kau'an aikaa oli hän toisinaan omassa, toisinaan Lyylin kodissa ennen,
  kun hän oikein perehtyi jälkimäiseen. Molemmat lapset olivat iloisia,
  kuin taivaan lintuiset ollessaan yhdessä, eikä tarvinnut Hanneksen enää
  kärsiä puutteita eikä syödä petäjäistä, joka usein oli vanhempainsa
  ainoa hyvyys, jota voivat tarjota lapsillensa; hänelle oli Paavolan
  hyvyys ja rikkaus tarjona melkeen yhtä paljo, kuin Lyylillekin. Mutta
  kaikessa onnellisuudessaankin säilytti hän elämänsä läpi rakkaan
  muiston vanhemmistaan sydämessään eikä unhottanut heitä, jotka kaikessa
  köyhyydessäänkin olivat hänen tähtensä monta unetonta yötä viettäneet
  ja monta murheen kyyneltä ja hikipisaraa vuodattaneet. --
  Lyylin ja Hanneksen elämän aamu oli ihana, kuin kevät. --
  Keväinen aurinko lämmittää maan ja sulattaa lumen. Kukat alkavat
  arkoina kainosti nostaa päätänsä maan pinnan yli. Auringon niitä
  suudellessa, kallistavat ne päänsä toisiansa kohden ikään kuin
  kuiskataksensa: "voi, kuinka nyt taas alkaa ihana aika! Elämämme on
  iloa; siksi me olemme muilleki." Mutta -- voi onnettomuutta! Pohja
  tuuli alkaa puhaltaa. Sen kylmä viima värisyttää hentoja kukkia. Yöllä
  tulee halla ja päivällä on aurinko pilvien takana. Lunta alkaa sataa;
  talvi ottaa vielä kerran valtaansa ja niin ovat kevään ensi kukkaset
  murtuneet, kuolleet! Vasta monen päivän perästä kohoaa aurinko
  kirkkaana taivaalle ja silloin vasta alkaa kesä. Niin on usein ihmisen
  elämänkin. Se alkaa iloisesti; on ilona muille ja itselleen, mutta
  silloin tulee joku hirveä takatalvi, joka murtaa onnellisuuden
  rakennetut ja vielä toivottavina olevat tuulen-tuvat. Sen jälkeen vasta
  alkaa todellinen elämä. Mutta usein on se murtuminen, vaihdos niin
  ankara, että se katkasee elämän langan eikä todellinen onnellisuus eikä
  rauha toteudukaan tässä maailmassa; se ilmestyy sitä kirkkaampana
  oikean onnellisuuden ja rauhan kotimaassa. Niin oli määrätty käymään
  Lyylille ja Hanneksellekin.
  Lapset olivat jo ennättäneet kahdentoista vuoden ikäisiksi. He olivat
  saaneet todellisen puhtauden kuvan sieluunsa, taikka oikeimmin sanoen,
  se oli sinne kasvanut. Paavolan elämä oli hiljainen ja siveä. Pyhinä
  käytiin ahkeraa kirkossa ja kotona olevain tarpeeksi oli suuri Raamattu
  aina puisilla jaloillaan tuvan pöydällä. Siitä isäntä usein kotona
  ollessaan luki väellensä. Kirosanoja eikä siivottomia puheita ei kuultu
  kenenkään suusta. Senlaisessa elämässä tottuivat lapset pyhänä ja
  kalliina pitämään sen, mikä sitä ansaitsi, jota muutoin monet saarnat
  ja opetukset olisivat tuskin voineet matkaan saattaa. Hyvä esimerkki on
  paras kasvattaja.
  Oli syksy; suviviljan leikkuu-aika. Paavolan väki oli vainiolla; siellä
  oli isäntäkin. Emäntä oli kotona Lyylin kanssa. Hän oli jättänyt tulen
  keitin-huoneesen ulos mennessään; sinne oli Lyylikin jäänyt. Hetken
  kuluttua huomasi hän sakean savun törmäävän ra'ollansa olevasta ovesta.
  Hämmästyneenä riensi hän sisään, jossa hän hirmuksensa näki ahnaiden
  liekkien kiertelevän seiniä pitkin. Hätääntyneenä alkoi hän etsiä ja
  huutaa Lyyliä, mutta turhaan; hän juoksi ulos, mutta turhaan hän haki
  tytärtänsä. Vielä kerran ryntäsi hän keittiöön liekkien läpitse
  katsomaan, jos hän siellä ehkä olisi pyörtyneenä, mutta tyhjänä täytyi
  hänen taaskin palata takaisin. Mutta silloin olivat hänen vaatteensa jo
  ilmi tulessa ja hän itse niin nääntyneenä, että voimatonna kaatui
  pihalle.
  Lyyli oli, nähdessään tulen päässeen uunin halkiomesta seinään,
  lähtenyt, äitiään turhaan etsittyään, vainiolle, jossa ilmotti vaaran.
  Siellä kiirehti väki kotia isännän jälessä. Tultuaan pihalle, näki
  isäntä vaimonsa pyörtyneenä palavine vaatteineen makaamassa. Vaatteensa
  revittiin väleen pois ja pian oli hän vironnut, mutta tilansa oli
  sangen arveluttava. Tuli sammutettiin myös pian eikä sen tekemä vahinko
  ollut suuri kuoleman kielissä olevaa emäntää lukuun ottamatta.
  Kolme päivää tuon onnettoman tapauksen jälkeen oli Paavolassa
  surupäivä. Silloin jätti emäntä rakastavan perheensä itkemään ruumiinsa
  viereen ja muutti itse ijäisiin rauhan majoihin. Hänessä tunsi Paavolan
  väki kadottaneensa äitinsä, jota ei maailmassa millään voinut palkita.
  Lyylistä tuntui niin, kuin olisi hän jäänyt yksin maailmaan eikä se
  ollut vaikuttamatta Hannekseenkaan, vaikka hänellä vielä omatkin
  vanhempansa elivät.
  Seuraavasta sunnuntaista viikko eteenpäin vietettiin Paavolassa
  hautajaisia. Silloin seurasi kirkossa saarnan jälestä puhe, jonka
  tekstinä olivat sanat: "Joiden kaunistus ei pidä oleman ulkonaisissa
  hiusten palmikoissa eikä kullan ympäri ripustamisessa eli vaatteiden
  pu'ussa; vaan salainen ihminen, viatta sydämessä, lakialla ja
  hiljaisella hengellä, se on kallis Jumalan edessä."
  "Pastori puhui oikein," kuiskasivat ihmiset toisilleen puheen
  päätyttyä, mutta Paavolan isännän silmistä valuivat kuumat kyyneleet,
  sillä hän sen paraiten tiesi.
  Pidot olivat komeat aikaansa katsoen, mutta niissä ei nähty iloisia
  kasvoja, niin kuin kaksitoista vuotta takaperin Lyylin ristiäisissä.
  
  
  IV.
  Maailma on paha.
  
  Emäntä on perheen sydän, niin sanoo sananlasku. Jos sydän, oli se
  sitten missä esineessä tahansa, on puhdas, eheä ja terve, niin on koko
  esine samanlainen. Puu, jonka sydän on mädäntynyt, kuivaa pian; sen
  oksista murtuu vähitellen yksi ja toinen ja putoo maahan. Niin on
  perheenki laita. Missä sen sydän, emäntä, on puhdas, missä hän
  hiljaisella ja lakealla hengellä toimiskellen on muiden esimerkkinä,
  missä hän lempeydellä ohjaa hänelle kuuluvat asiat ja tekee kodin
  miellyttäväksi, siinä on taivas maan päällä. Mutta missä emäntä on
  kelvoton virkaansa hoitamaan, missä hän on mädänneenä sydämmenä, siinä
  seuraa koko perheen turmelus ja me saamme tuta helvetin maailmassa.
  Usein tapahtuu myös niin, että edellä puheena olleen hyvän haltiattaren
  kadottua, pois muutettua, turmelus muuttaa entisen hyvän alan ja jos
  sitä ei ai'assa voiteta, niin on se pian syössyt onnettomuuteen koko
  perheen. Niin kävi Paavolassakin.
  Emännän kuoleman jälkeen vietettiin siellä ensin surullista elämää.
  Surullisinna oli isäntä. Vaikka vaimonsa olikin jättänyt hänelle
  kuvansa perinnöksi Lyylissä, joka olikin isännän ainoa toivo ja ilo, ei
  hän kuitenkaan heti voinut unhottaa surkeata vahinkoansa ja tukahuttaa
  katkeraa ikävyyttänsä, sillä hän tiesi kadottaneensa sen, jota ei
  taideta kullalla eikä hopealla palkita. Mutta maailma on paha ja
  kavala. Se kietoo pauloihinsa heikot sydämet ja upottaa turmeluksen
  syvyyteen. Isäntä ei osannut etsiä lohdutusta ikävyydelleen oikeasta
  suunnasta, hän alkoi vähitellen kääntyä sinne päin, josta sitä oli
  näkyvällä tavalla saatavana. Yhä useimmin alkoi hän olla suruaan
  lievittämässä kylässä ystäviensä luona, joita hänelle yhä enemmän
  karttui, joka on parhaana todistuksena siitä, että ne kaikki eivät
  olleet kunnon miehiä; yhä ikävämmäksi kävi hänen kotinsa, josta hän
  koki mahdollisuuden mukaan olla pois. Se ei tuntunut hänestä enää siltä
  rauhaisalta ja hiljaiselta onnellisuuden ja tyytyväisyyden asunnolta,
  mitä se oli vaimovainajansa eläissä. Hän oppi vähitellen ottamaan
  lohdutusta pullosta, vaikka hän ei ensin kehdannut kotiinsa päihtyneenä
  mennä, mutta viimein sai hän kylläksi rohkeutta siihenkin.
  Oli sunnuntai ilta syksyllä, vähän toista vuotta emännän kuoleman
  jälkeen. Paavolassa oli aivan toisenlainen elämä, kuin ennen. Kukaan ei
  lukenut väen tuvassa. Rengit ja piiat olivat menneet kylään tanssiasia
  viettämään. Isännän kammiosta kuului hirveää melua. Siellä istui isäntä
  pöydän ääressä, muutamia juopuneita ukkoja ympärillänsä.
  "Kuulehan, ystäväni!" lausui Marttilan vanha setä, laskien kätensä
  isännän kaulalle. "Sinusta on tullut kumminkin jo mies. Ennen et paljoa
  missään kylissä käynyt, ja jos sinne ilmestyitkin, ei sinua saatu edes
  ryyppyä ottamaan. Mutta nyt jo olet päässyt siitä hienoudestasi. Niin,
  järkeä karttuu samassa määrässä, kuin ikääkin ja kun mies on sanalla
  sanoen mies, niin hän ei häpeä ryyppyä ottaa. Ryyppy onneksi, veikko!"
  Isäntä ei puhunut mitään, mutta ei häntä oikein miellyttänyt Marttilan
  sedän puhe, sillä se tuntui häntä loukkaavan, vaikka se aivan toisessa
  tarkotuksessa lausuttiin. Se muistutti hänen mieleensä, miten olivat
  asiat ennen ja miten silloin, mutta pahuus oli jo saanut hänen niin
  paulaansa, että siitä oli vaikea irti päästä.
  Yö oli jo ohi puolen ennen, kun vieraat lähtivät ja silloin oli jo
  isäntä parhaana juopuneena joukossa. Väki ei siitä suurta huolta
  pitänyt, olihan se tavallista naapurissakin. Oli kuitenkin kaksi
  olentoa, jotka kovin sitä oudoksuivat. Ne olivat Lyyli ja Hannes. He
  eivät olleet tottuneet sellaiseen elämään. Se hirmustutti heitä, se
  saatti heidän kyyneleensä vuotamaan.
  "Voi!" huokasi Lyyli, "jos äitini eläisi, niin ei isä tuolla lailla
  käyttäisi itseään." Sen myönsi Hannes todeksi. Lyyli tunsi raskaalla
  sydämmellä, että hän oli äidissään kadottanut myös isänsäkin. Hän tunsi
  olevansa kuin lintu, jonka emän on surma syönyt; Mäkelän Hannes oli
  ainoa, jolle hän taisi tyhjentää sydämensä huolet ja kaipaukset
  ja joka hänen murheesensa otti osaa, kantoi hänen kuormaansa ja
  lohdutti ikävinä aikoina. Sen palkitsi hän tuhatkertaisesti lempeällä
  käytöksellään ja suloisilla silmäyksillään, jota parempaa köyhä Hannes
  ei voinut toivokaan.
  Vuosia kului. Isäntä vajosi yhä syvemmälle juoppouden syntiin.
  Vähitellen se aina lisääntyi. Ensin oli hänen omatuntonsa vielä arka
  ja saatti hänelle monta tuskaa. Usein teki hän hyviä päätöksiä,
  kääntyäkseen pois huonolta tieltänsä ja muuttaa elämänsä tapaa silloin,
  kun se vielä olisi ehkä mahdollista ollut, mutta perkele on lii'aksi
  viisas ja kavala laskeakseen irti saaliinsa, jonka hän on kerran
  paulaansa saanut. Se hajotti hänen hyvät päätöksensä ja teki viimmein
  omantuntonsa äänen, joka tähän asti oli häntä usein soimannut ja
  muistuttanut, kuulumattomaksi. Muutaman vuoden kuluessa oli hänestä
  tullut "antura juoppo." Lyyli vuodatti usein katkeria kyyneleitä hänen
  tähtensä ja koki rukouksillaan häntä taivuttaa parannukseen, mutta
  kaikki turhaan. Monesti sai hän hiipiä piiloon isänsä uhkauksia paeten.
  
  V.
  Paavolan kauhu.
  
  Kävellessämme ruokkoomattomissa metsissä, näemme joskus roskain ja
  rikkain keskellä ihania ruusuja, jotka levittävät suloa ympärilleen ja
  ovat koko tienoon kaunistuksena. Me katselemme niitä surkutellen ja
  huokaamme: "voi! kuinka suloisia ja kauniita te olisittekaan, jos
  kasvaisitte sopivammalla paikalla." Semmoinen ruusu oli Lyyli Paavolan
  ruokkoomattomassa ja siivottomassa kodissa. Häntä näytti pahuus
  ikäänkuin karttavan ja isäntäkin sai aina piston sydämeensä, nähdessään
  hänen kyynelsilmin viattoman enkelin kaltaisena rukoilevan häntä
  heittämään ryyppäämisen, mutta se oli vaan hetken liikutus, joka pian
  taukosi ja menetti voimansa.
  Lyyli oli jo lapsena tullut taivutetuksi Jumalan pelkoon. Äitinsä oli
  häneen istuttanut hyviä tapoja ja nöyryyden henkeä. Ne istutukset
  kasvoivat kauniita hedelmiä niin, että hänestä sittemmin tuli
  kunnollisen äitinsä todellinen kuva, ei ainoastaan ulkonaisesti vaan
  sisällisesti.
  Ystävänsä Hannes oli myös pienenä ollessaan köyhässä kodissaan saanut
  hyvän kasvatuksen. Monenkaltaiset puutteet siellä ja vieraan valta,
  vaikka se oli lempeäkin, olivat opettaneet hänen tyytymään pieneen
  osaan maailmassa ja sen kiitollisena vastaan ottamaan. Vaikka hän
  muutti jo pienenä Paavolaan, ei hän kuitenkaan unhottanut köyhää
  kotiansa, vaan kävi usein sunnuntai iltoja siellä viettämässä. Silloin
  isänsä aina otti vanhan raamattunsa esille ja luki siitä iankaikkisen
  neuvon, opetuksen ja lohdutuksen sanoja. Usein sai hän kuulla isänsä
  neuvon: "Poikani! me olemme tosin köyhät, mutta jos uskomme, niin
  saamme paljo hyvää Herralta." Vahvistetuin sydämin palasi hän taas
  Paavolaan, missä sai nähdä synnit vallallaan kauheimmissa muodoissaan.
  Me näemme ulkona monenlaisten heikkoin kasvien käyttävän turvanaan
  isompia kasvia ja niiden puutteessa muita esineitä. Rajuilmain ja
  myrskyin raivotessa kallistauvat ne niiden suojaan. Näemme astioissa
  kasvatettaville kukilleki asetettavan jonkun sauvan eli varvun
  turvaksi. Mutta kuinka käy ulkona oleville kasveille silloin, kun ei
  ole mitään turvaa, kun myrskyt raivoavat? Käykäämme kovan sateen
  jälestä kedolle. Siellä näemme, miten heikot kukkaset ovat kallistaneet
  päänsä toinen toistansa vasten ja niin välttäneet vaaran. Kukkien
  tavoin tekivät Paavolan nuorukaisetkin myrskyin raivotessa. Lyyli
  turvasi Hannekseen, koska hänellä ei ollut muuta, joka häntä olisi
  ymmärtänyt, ja Hannes tunsi itsensä vahvemmaksi kumoamaan suurimmatkin
  vastukset silloin, kun hän sai taistella sekä Lyylin että itsensä
  tähden. He eivät huolineet ihmisten pilkasta, jota kyllin saivat
  kuulla, kun he tiesivät olevansa puhtaat ja viattomat. Hannes, tuo
  "Paavolan vävypoika," joksi häntä nimitettiin toisinaan, pysyi aina
  yhtä hiljaisena ja vakavana eikä Lyyli, "Mäkelän miniä," joka oli hänen
  pilkkanimensä, hävennyt ilmottaa hänelle surujansa ja murheitansa eikä
  luottaa hänen neuvoihinsa ja rauhottua hänen lohdutuksistansa. Isäntä
  ei estänyt heidän yhteyttänsä, koska ei nähnyt siitä mitään haittoja
  olevan, eikä seurannut niiden neuvoja, jotka varottivat häntä panemaan
  Hanneksen pois talostaan, jos ei mielinyt häntä vävyksensä ottaa, sillä
  poika oli ahkera työntekiä, joka ei milloinkaan aikaansa laiskana
  viettänyt.
  Hannes ja Lyyli olivat jo viidentoista vuotiaat. He alkoivat käydä
  rippikoulua. Matkalla, joka aina tapahtui veneellä kirkolle, kuultiin
  Hanneksen aina selittävän Lyylille niitä asioita, mitä hän ei oikein
  ollut käsittänyt, maksoipa Lyylikin joskus velkaansa muistuttamalla
  niitä, mitkä eivät olleet Hanneksen päähän pystyneet.
  Oli Heinäkuun ihana sunnuntai aamu. K--n pitäjään kirkolle kokoontui
  kansaa runsaasti. Silloin laskettiin sen vuotiset rippilapset
  Herranehtoolliselle. Paavolasta kulki vene kirkkoa kohden. Siinä meni
  Lyyli ja Hannes; Mäkelän Mikko istui perässä suurine virsikirjoineen.
  Hän puhui lapsille sen päivän merkityksestä heidän elämässään. Lyyli
  oli vaalean ja heikon näköinen. Kotoa lähteissään ei ollut hänelle
  kukaan neuvoja antanut; ei yhtään rukousta kohonnut sieltä hänen
  puolestaan korkeuden Isälle. Isänsä oli tavallisuuden mukaan viipynyt
  kylässä aamuun saakka ja sitte nukkunut, jota tekemään oli jäänytkin.
  Hannes oli ollut vanhempainsa luona, jotka lähettivät poikansa ja
  Lyylinkin edestä hartaita rukouksia taivaalliselle Isälle. "Oi! kuinka
  olet onnellinen, Hannes, koska sinulla ovat vanhemmat," huokasi Lyyli,
  mutta Mikko lausui:
   "On isä taivahassa kaikkien,
   Mi katseleepi hymyillen
   Armaita aina lapsiaan.
   Te lapsiansa olkaat vaan:
   Se onni suurin ihmisen,
   Min tunnustatte riemuiten,
   Kun saavutatte autuuden."
  Vene pääsi kirkkorantaan ja väki kävi kirkkoon. --
  Oli kesäinen ilta kaksi vuotta jälkeen edellisen tapauksen. Ilta oli
  tyyni ja lämmin; aurinko oli laskullansa. Pieni venhe kulki keinuen
  raivonneen tuulen jälestä loikasti aaltoilevaa veden pintaa Paavolasta
  kirkkoa kohden. Veneen perässä istui nuori neitonen. Hänen yllänsä oli
  musta vaatteus, päässään pieni musta huivi. Sen mukaan, minkä hänestä
  istuallaan ollessaan voi päättää, oli hän hoikka, solakkavartaloinen.
  Kullan keltaiset hiuksensa rippuivat yhtenä palmikkona hartioillaan.
  Soikeasti pyöreiltä kasvoiltaan loisti vielä lapsellinen viattomuus ja
  ruusun punaisilla poskillaan lepäsi naisellinen vienous ja hempeys,
  joka hiljaista surua osoittavain kasvon juonteiden kanssa yhdistyi
  viehättäväksi kainoudeksi. Tummain kulmakarvainsa varjostamista,
  sinisistä silmistään loisti sisällinen rauha, jota ulkonaiset murheet
  eivät voineet sortaa. Suunsa meni aina vienoon hymyyn ja poskilleen
  nousi tavallista heleämpi puna, kun hän silloin tällöin loi tarkan ja
  nähtävästi arkeilevan silmäyksen soutajaan. Sylissään oli hänellä
  monenlaisista kukista kudottu seppele. Lähes kyynärpäihin asti
  paljailla käsillään piteli hän perimelaa, jolla ohjasi veneen kulkua.
  Hän oli Paavolan Lyyli. Soutajana oli Hannes. Hänkin oli jo kasvanut
  vereväksi nuorukaiseksi; hän oli ko'okas vartaloinen ja silmänsä
  osottivat miehuutta ja urhoollisuutta. Harvakseen veteli hän tukevasti
  airoillaan, jotta venhe kiiti hyvää vauhtia eteenpäin. Usein katsahti
  hän mielihyvillään perässä istuvaa neitosta, mutta hän samoin, kuin
  neitonenkin, näytti karttavan silmäysten yhteen sattumista. Hän oli jo
  pienestä poi'asta ollut Paavolassa, jossa hänen ei tarvinnut mitään
  aineellista puutetta kärsiä; se oli kaikki Lyylin ansiota, jota hän
  koki voimainsa mukaan palkita hänelle. Vähitellen oli hänen vallannut
  kummallinen tunne, tunne, jota hän ei voinut käsittää. Mutta päivän
  selvästi havaitsi hän elonsa ja onnensa kokonaan riippuvan Lyylistä,
  jonka läheisyydessä hän löysi ilonsa ja hänestä erotessaan tunsi aina
  vastahakoisuuden. Että Lyyli kärsi, vieläpä mielellään suvaitsikin
  häntä läheisyydessään, sen hän piti jo suurena onnenaan; mutta
  suuremman ilon tunsi hän tietäissään hänen tunteensa olevan omainsa
  kanssa yhteen sopivat, sen oli hän lukenut hänen lempeistä silmistään;
  sanaakaan niistä ei oltu puhumalla keskusteltu. Siihen olivat molemmat
  liiaksi ujot. -- Mihin oli nuorten matka, sen saamme vasta nähdä.
  Kun venhe oli jo rantaan päässyt. nousivat matkaajat ja läksivät
  astumaan, kirkkoa kohden.
  "Tunnetko," lausui Lyyli, "itsesi onnelliseksi saadessasi tavata
  vanhempiasi ja kuulla heidän neuvojansa?"
  "Tunnen," vastasi Hannes. "Minä surkuttelen sydämmestäni sinua,
  äiditöntä ja, suoraan sanoen, isätöntäkin orpotyttöä."
  "Surkutteletko minua?" kysyi Lyyli hiljaisella äänellä. "Sydämmestäni
  iloitsen tietäissäni, että joku ottaa osaa murheeseni. Minä kiitän
  siitä sinua!" ja suuret kyynelet vierivät hänen poskilleen.
  Astujat olivat jo ennättäneet kirkolle. He kulkivat hautaus-maahan,
  jonka peräpuolella seisoi korkea puinen risti eräällä hautakummulla.
  Sen luokse he hiipivät. Lyyli ripusti kukkasseppeleensä ristiin ja
  lausui: "Niin, siellä sinä, äitini, lepäät rauhassa! Sinun eläissäsi
  oli maailma minulle ruusuinen paratisi, silloin en tuntenut mitään
  murhetta enkä surua. Minulla oli silloin isä, mutta nyt on sen viina