Paavo Kontio - 1

  
  
  PAAVO KONTIO
  Lakitieteen tohtori
  
  Kirj.
  Eino Leino
  
  1915.
  
  
  1.
  
  Hän oli kerran ollut kuuluisa asianajaja.
  Hänellä oli ollut oma hieno huoneistonsa pääkaupungin parhaassa
  liikekeskustassa. Sen eteisessä ja vastaanotto-huoneissa olivat
  ylhäiset ja alhaiset tunkeilleet. Hän oli ajanut asioita kaikkialla
  pitkin maata ja levittänyt ympärilleen kalpeaa kauhua ja tulvehtivaa,
  tuhat-äänistä ihailunsorinaa.
  Epäilemättä hän ei ollut ollut mikään tavallinen juttuherra.
  Hän oli lakitieteen tohtori ja entinen protokollasihteeri. Hän oli
  ensin aikonut hallinnolliselle alalle, missä suuri ja loistava
  tulevaisuus näytti häntä odottavan. Mitään paikkaa, mitään asemaa,
  jonka suomalainen mies vain saattoi maan valtiosäännön mukaan
  saavuttaa, ei oltu pidetty liian korkeana hänelle. Hän näytti olevan
  kuin luotu aina valta-istuimen läheisyyteen saakka Suomen uskollisen
  kansan toiveita kantamaan... Mutta valtiollisten olojen vaihtuessa
  näytti hänkin muuttaneen kunnianhimoisia suunnitelmiaan, joiden
  täyttyminen olikin enää vain yhteiskunnan ja julkisen
  kansalaistoiminnan piirissä mahdollista.
  Näytti äkkiä kuin hän olisi ruvennut himoitsemaan vain rahaa.
  Kerrottiin tarumaisia summia hänen asianajopalkkioistaan. Mutta ne,
  jotka lähemmin tunsivat hänet, tiesivät hyvin, että raha oli hänelle
  vain keino, ei päämäärä. Eivätkä he sentähden kovin hämmästyneetkään,
  kun kuultiin eräänä päivänä hänen myöneen asianajo-toimistonsa ja heti
  sen jälkeen lupautuneen erään jyrkässä valtiollisessa oppositsionissa
  olevan ryhmän valtiopäivämies-ehdokkaaksi.
  Hänestä tuli valtiopäiväin jäsen ja puoluejohtaja. Vasta täällä
  pääsikin hänen sytyttävä, korkealentoinen kaunopuheliaisuutensa täysiin
  oikeuksiinsa. Jälleen julkaisivat sanomalehdet kilvan
  pikakirjoitusotteina hänen puheitaan, samoin kuin ne ennen olivat
  julkaisseet hänen oikeusjuttujaan ja ristikuulustelujaan... Hän oli jo
  suurmies, hän oli jo kansansa valtiollisia merkkihenkilöitä. Hänestä
  oli tulemaisillaan sen tahdon itse-oikeutettu tulkki, sen olennoitu
  vapausvaatimus ja yleinen mielipide.
  Niin jätti hän äkkiä senkin. Niin kuultiin hänen äkkiä kieltäytyneen
  sekä valtiopäivämies-ehdokkuudesta että muistakin julkisista
  luottamustoimistaan ja vetäytyneen mitä erakkoisimman, suljetuimman
  yksityis-elämän hiljaisuuteen.
  Ihmiset eivät voineet kylläkseen sitä kummastella. Kansakunta tunsi
  pettyneensä hänen suhteensa ja monet hänen entisistä äänekkäimmistä
  ihailijoistaan, jotka kaikki sentään olivat salassa häntä kadehtineet,
  puhuivat hänestä suoranaisella suuttumuksella ja ylenkatseella.
  Todellakin, tuumivat toisetkin, oliko oikein tehdä niin? Eikö ollutkin
  suurinta itsekkäisyyttä tuolla tavoin kätkeä leiviskänsä maahan vain
  jonkun henkilökohtaisen mielioikun vuoksi sekä vetäytyä pelkurimaisesti
  niistä velvollisuuksista ja sitoumuksista, joiden suoritusta maa ja
  kansa hänen valtiollisen entisyytensä pohjalta luonnollisesti oli
  oikeutettu häneltä odottamaan?
  Monet puhuivat hänestä melkein kuin maan petturista. Eikä hän ollut
  paljon parempi oman entisen puolueryhmänsäkään mielestä, joka ei
  mitenkään voinut käsittää moista siveellistä murtumista.
  --Hän on sairas, sanoivat toiset, jotka kaikesta huolimatta tahtoivat
  kuitenkin edes jollekin ymmärtäväiselle kannalle asettua. Hän on sairas
  ja väsynyt. Hän levähtää ja astuu jälleen aisoihin.
  --Ei häntä mikään erikoinen vaivaa, väittivät toiset. Mutta sellainen
  hän on aina ollut. Hulmahtaa liekkiin ja sammuu samassa. Kyllä se tauti
  on hänessä synnynnäinen.
  Ja yleiseksi päätökseksi jäi, että hän oli pintapuolinen, epävakainen
  luonne, joka käytti väärin suuria lahjojaan ja joka sen pahempi oli
  asianhaarojen pakosta päässyt aivan liiankin suurta osaa isänmaassa ja
  yhteiskunnassa esittämään... Oli toki onni, että oli toisenlaisiakin!
  Ainoastaan hänen harvat todelliset ystävänsä säästivät vielä
  lopputuomionsa toistaiseksi. Hekin juttelivat hänestä usein keskenään.
  --Hän on viisas, sanoivat he, hän on yhtä viisas kuin vanhakin. Hän on
  suurkelmi. Saa nähdä, mikä konnankoukku hänellä jälleen on mielessään.
  Sitten hymyilivät he salaperäisesti ja jäivät odottavalle kannalle,
  joka tässä tapauksessa oli varovaisinta heidän mielestään. Paavo Kontio
  oli arvaamattomuuksien mies! Ei voinut tietää, millä hetkellä ja miltä
  kohdalta hän jälleen julkisen elämän eturintaan ponnahtaisi.
  Mutta vuodet vierivät eikä hän antanut mitään elonmerkkiä itsestään.
  Tiedettiin hänen siirtyneen pienelle maatilalleen Helsingin lähistöön,
  yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa, joka jo pääkaupungissakin oli
  kauan hoitanut hänen talouttaan. Kumma kyllä, hän ei ollut koskaan
  mennyt naimisiin, vaikka hän oli ollut suuri naisleijona nuorempana ja
  melkein kuin kihloissa erään näyttelijättären kanssa. Eihän hänen
  varallisuuteensa, yhteiskunnalliseen asemaansa ja salonkilahjoihinsa
  nähden olisi tarvinnut muuta kuin valita. Mutta hän näkyi valinneen
  vanhanpojan rauhallisen yksinäisyyden.
  Tiedettiin myös, että hän luki paljon, harrasti mehiläishoitoa, teki
  ominkätistä puutarhatyötä ja harjoitti pienviljelystäkin. Kaupungissa
  ei häntä näkynyt koskaan. Mutta ne harvat vieraat, jotka kävivät hänen
  luonaan, toiset uteliaisuudesta, toiset sukulaisuuden tai vanhan
  tuttavuuden pohjalta, kertoivat kummia taruja hänestä. Sanottiin, että
  hän oli rakentanut itselleen linnan, johon hän oli tuhlannut koko
  omaisuutensa, samoin että hän harjoitti siellä salatieteitä, varsinkin
  tähtiennustusta, jota varten hän oli myöskin tuottanut ulkomailta
  itselleen suuren kaukoputken. Mainittiin myöskin, että linnan ympärillä
  oli muuri ja siinä keski-aikainen portti, jota sai kauan kolkuttaa,
  ennen kuin kukaan, tavallisesti juuri tuo vanha emännöitsijä, tuli
  avaamaan.
  Kaikesta päättäen hän tahtoi olla yksin. Muuten oli jo hänen tunnettu,
  vihainen kahlekoiransa omiaan pitämään kunnioittavan välimatkan päässä
  kaikki syrjäiset tyhjäntoimittajat.
  Toiset väittivät, että hänestä oli tullut tolstoisti, vaikkakaan muuri
  ja kahlekoira eivät kylläkään mitään aivan rajatonta ihmisrakkautta
  todistaneet. Toiset olivat valmiit panemaan päänsä pantiksi, että hän
  oli pian hämmästyttävä maailmaa jollakin suuremmoisella
  luonnontieteellisellä keksinnöllä, jonka laatua oli vaikea arvata
  edeltäpäin, mutta joka hänen nykyiseen maailmankatsomukseensa nähden
  aivan varmaan oli omiaan tekemään sodat mahdottomiksi.
  Kolmannet sanoivat suorastaan, että hän oli hullu. Mutta koska se ei
  ollut mikään ratkaisu, eivät ketkään syvemmin ja perusteellisemmin
  asioita ajattelevat ihmiset siihen tyytyneetkään. Muun paremman
  selityksen puutteessa katsottiin yleisesti, että hän oli antautunut
  uskonnollisiin mietiskelyihin.
  --Kenties hän kerran tahtoo astua maailmaan jonkun uuden opin tai
  evankeliumin julistajana, ihmettelivät älyniekat.
  Mutta vuodet vierivät eikä hänestä edelleenkään kuulunut mitään.
  Valtiolliset olot vaihtelivat, hänen osoittamatta mitään merkkiä palata
  takaisin poliittiseen tai yhteiskunnalliseen elämään. Monet hänen
  entisistä ystävistään ja ikätovereistaan olivat kohonneet vallan
  kukkuloille, toiset sieltä jälleen suistuakseen, toiset pitääkseen
  kiinni korkeista asemistaan kaikkien vakaumuksiensa ja periaatteittensa
  uhallakin. Hän yksin eli varjossa. Ei kuulunut mitään hänen
  luonnontieteellisistä keksinnöistään, yhtä vähän kuin hänen uusista
  mullistavista ajatuksistaan.
  Vähitellen unhottivat ihmiset hänet kokonaan. Hänen vanhat toverinsa
  juttelivat enää harvoin hänestä ja silloinkin vain ikäänkuin jostakin
  menneestä ja käsittämättömästä luonnon-ihmeestä, joka oli pyrstötähtenä
  heidän taivaalleen ilmestynyt, paistanut hetken ja kadonnut omille
  tuntemattomille radoilleen. Nuorempi polvi voi tuskin pitää häntä
  todellisena.
  Hän oli myytti, hän oli tarina. Kaikki tunsivat hänen nimensä, useat
  hänen elämänvaiheensa, mutta monet hämmästyivät, kun kuulivat, että hän
  eli vielä. Hän oli kuollut julkisuudelta eikä kukaan uskonut hänen enää
  tulevan siinä kummittelemaan.
  Siksi oli omiaan herättämään kaikissa piireissä niin tavatonta huomiota
  se tieto, jonka pääkaupungin aamulehdet äkki-arvaamatta harvennetuilla
  kirjasimilla julistivat, että hän jälleen, niin monen pitkän vuoden
  jälkeen, oli astuva takaisin yhteiskunnalliseen toimintaan. Eikä minään
  aatteellisena tai yhteiskunnallisena eriskummallisuutena, kuten moni
  olisi odottanut ja pitänyt luonnollisena, eipä edes valtiomiehenä tai
  maansa ja kansansa onnen haaveellisena ohjelmoitsijana, vaan
  yksinkertaisena käytännön miehenä, asianajajana. Samalla
  vaatimattomalla alalla siis, jolla hän oli niin monta laakeria
  leikannut ja jonka hän aikoinaan oli niin korkealle yleisessä
  tietoisuudessa aateloinut.
  Epäilemättä se oli ensiluokan merkkitapaus! Useat eivät tahtoneet uskoa
  sitä ollenkaan, vaan pitivät sitä huonona sanomalehti-pilana tai
  nimi-erehdyksenä... Mutta ei, mikään erehdys, mikään pila ei ollut
  mahdollinen! Epäuskoisinkin oli tilaisuudessa omin silmin lehtien
  etusivuilta lukemaan, että eräässä keskikaupungin loisteliaimmista
  liikepalatseista tulisi muutamien päivien perästä avattavaksi uusi
  lakiasiain toimisto, joka otti ajaakseen kaikkia ammattiin kuuluvia
  asioita. Ja ilmoituksen alla seisoi aivan selvästi ja suurilla
  kirjaimilla:
   PAAVO KONTIO
   Lakitieteen tohtori.
  Ei, siinä ei ollut mitään sijaa epäilykselle. Se oli tosiseikka, joka
  täytyi ottaa vastaan sellaisenaan ja säästää kaikki sen aiheuttamat
  arvailut ja johtopäätökset toistaiseksi.
  
  
  2.
  
  Huhu oli tietysti jonkun verran liioitellut Paavo Kontion linnan ja sen
  tarumaisen asukkaan olosuhteita, mutta ei kuitenkaan niitä aivan
  vääristellyt.
  Linna se sittenkin oli, kivilinna ja muurilla ympäröity, joskin sen
  portti oli keski-aikaisen kolkuttimen asemesta täysin nykyaikaisella
  sähkönappulalla varustettu ja joskaan sen isäntä ei aivan yksin siinä
  vanhan palvelijattarensa kanssa asunut. Kuuluihan taloon vielä pehtori,
  joka samalla oli hänen ratsurenkinsä, sillä kaikista erakkoisista,
  vaatimattomista elämäntavoistaan huolimatta oli Paavo Kontio pysynyt
  innokkaana ratsastajana. Samoin ei ollut totta, että hän harjoitti
  salatieteitä tai tuumi mitään erikoisia luonnontieteellisiä keksintöjä.
  Hän oli vain huvitettu kaikesta, m.m. luonnontieteistä ja oli
  varustanut erääseen tornikammioonsa sitävarten pienen kemiallisen
  laboratorion. Tämän päällä oli hänen tähtitieteellinen huoneensa, sen
  alla taas pari yhtä ymmyrkäistä vierashuonetta.
  Torni oli kaksikerroksinen rakennuksen päässä, jonka yläkerrassa hän
  itse asui. Siellä oli hänen kirjasto- ja makuuhuoneensa ynnä ruokasali
  ja sen syrjässä pieni komero, johon päästiin suoraan keittiöstä.
  Alikerta oli palvelusväkeä varten.
  Vanhanaikainen tuntilasi oli isännän kirjastohuoneen pöydällä. Ja
  todellakin oli se nyt jo toistakymmentä vuotta ollut koko talon elämän
  ulkonainen vertauskuva. Se oli kulunut yksitoikkoisessa, kuolettavassa
  säännöllisyydessä. Sitä enemmän olivat sensijaan talon isännän sisäiset
  mielialat ja mielikuvat olleet vaihtelun alaisia. Mutta niistä eivät
  tienneet muut kuin hän itse eikä hän edes tuntenut vähintäkään tarvetta
  itseään muille ihmisille ilmoitella.
  Hän oli luullut jo, ettei hänelle enää voisi tapahtua mitään ja että
  hän olisi saapa elää näin, siksi kuin multa kerran oli kamartuva hänen
  kummulleen. Eikä hän kuitenkaan ollut vielä täyttänyt viittäkymmentä.
  Mutta hän katsoi, että hänen todellinen elämänsä oli jo takanapäin,
  eikä hän ollut kerran tänne maalle muutettuaan ja näihin uusiin
  olosuhteisiin sijoituttuaan tullut enää vuosia laskeneeksi.
  Niin sattui se äkki-arvaamaton tapaus, joka taas tempasi hänet myrskyyn
  ja elämäntaisteluun.
  Hän oli eräänä iltana tuntenut itsensä merkillisen levottomaksi.
  Silloin oli syksy, ulkona oli tuullut ja satanut, hän oli siitä
  huolimatta tehnyt tavallisen ratsastusmatkansa, hänen hermojensa siitä
  vähääkään rauhoittumatta. Illallisen jälkeen hän oli vetäytynyt
  kirjastohuoneeseensa ja antanut tehdä tulen sen takkaan, sillä hän oli
  tuntenut, että hän ei kuitenkaan heti saisi unta sinä yönä.
  Mitä hän nyt lukisi? Eräs Ostwaldin uusimpia luonnontieteellisiä
  teoksia oli auki hänen pöydällään. Kuin kirjanmerkiksi oli sen päälle
  heitetty de la Rochefoucauld'n Ydinlauselmat, joilla hän oli
  päivällisen jälkeen sieluaan virvoittanut. Sen vierellä viihtyivät
  Pyhän Augustinuksen tunnustukset mitä parhaimmassa sovussa sanskritin
  kieliopin ja trigonometrian oppikirjan kanssa, eräitä hujanhajan
  heitettyjä ulkomaisia sanomalehtiä ja aikakauskirjoja kehyksenään.
  Huomasi heti, että talon isännällä oli mitä erilaisimmille tahoille
  pyrkivät harrastukset. Mutta yhtä silminnähtävää oli, että häneltä
  samalla puuttui sitä sisäisen keskittymisen kykyä, joka yksin voi saada
  aikaan suuria maailmassa.
  Kuten niin usein ennenkin, jäi hän seisomaan epätietoisena
  kirjariviensä eteen, jotka täyttivät kokonaan kaksi seinää ja
  akkunapielet kolmannesta. Neljännellä seinällä, lähellä suurta, melkein
  neliskulmaista tulisijaa, oli pari nahkalla päällystettyä nojatuolia,
  leposohva ja pieni tupakkapöytä sen päänpohjissa. Shakkipöytä takan
  toisella puolen sinne tänne siirrettyine nappuloineen todisti talon
  isännän kaikessa yksinäisyydessään harjoittavan tätäkin jaloa henkistä
  voimistelua.
  Ei! Tuo kummallinen levottomuus ei antanut rauhaa hänelle. Hän rupesi
  jälleen pitkin askelin permantoa mittelemään.
  Samalla koetti hän tehdä selvää itselleen, mistä tämä omituinen
  mielentila oli kotoisin ja oliko hän ehkä itse sen jotenkin
  aiheuttanut.
  Hän ei muistanut koskaan tunteneensa mitään tämäntapaista. Tuskaa
  kyllä, mutta ei tällaista epämääräistä ahdistusta, pelkoa kyllä, mutta
  ei tällaista outoa, värisyttävää kauhuntunnetta. Eikä hän parhaalla
  tahdollaankaan voinut keksiä mitään ulkonaista syytä siihen. Hän oli
  aamulla noustessaan ollut reipas ja tyyni niinkuin ainakin, hänen
  päivänsä oli kulunut kuin niin monet muutkin päivät. Mutta iltapäivällä
  hän oli jo huomannut sen ja nyt tuntui se vain hetki hetkeltä yhä
  pahenevan.
  Naurettavaa! Hän heittäytyi leposohvalleen ja sytytti sikarin. Mutta
  paha ei silti väistynyt hänestä. Hänen täytyi jälleen nousta ylös.
  Samassa sattuivat hänen silmänsä hirvensarviin sohvan yläpuolella ynnä
  niiden ylle ja ympäri taidokkaasti järjestettyyn asekokoelmaan.
  Siinä oli tuliluikkua kaikenlaista, samoin sapeleja, miekkoja, tikareja
  ja pistooleja. Kylläpä ne olivatkin saaneet olla kauan siinä
  liikuttamatta! Tuo piilukko oli hänen vanhasta isänkodistaan ... kas
  vain, olihan siinä myös hänen veljensä kaksipiippuinen lintupyssy
  metsästyslaukkuineen, ruutisarvineen ja taskumatteineen! Ne kaikki
  olivat joutuneet hänen omakseen vainajan tahdon mukaan... Tuossa oli
  hänen oma mauserinsa, tuossa hänen winchesterinsä. Tuon
  tsherkessiläisen puukon taas oli hänen setänsä eversti kerran tuonut
  hänelle lahjaksi Venäjältä.
  Hän rupesi ottamaan alas pyssyjä seinältä ja niillä tähtäilemään. Ennen
  hän oli ollut innokas metsämies. Nyt oli monta vuotta kulunut, hänen
  ampumatta laukaustakaan. Mutta käsi oli vielä vakava ja silmä terävä...
  Oli ollut hirviä eilen metsänlaidassa, kun hän oli ohitse
  ratsastanut...
  Sitten hän rupesi itsekseen miekkailemaan. Siitäkin oli jo pari
  vuosikymmentä kun hän viimeksi oli pitänyt tätä asetta kädessään... Ai,
  ai, kylläpä olikin ranne jäykistynyt!... Tuo terssi kävi liian
  kömpelösti, tuo kvintti täytyi ottaa uudestaan ... no, nyt juuri tuossa
  syrjähyökkäyksessä hän olisi saanut aika piston kainalonsa alle!
  Hän heitti pois takkinsakin voidakseen tehdä vapaammin liikkeitään. Hän
  eteni ja peräytyi, hyökkäili ja puolustihe. Hän koetti ahdistaa toista
  uuninnurkkaan ja tekeytyä itse niin kapeaksi kuin mahdollista. Mutta
  koko ajan tuntui hänestä kuin hän olisi ahdistanut jotakin näkymätöntä,
  tuntematonta vihollista.
  Äkkiä hän jäi säpsähtäen kuuntelemaan... Aivan oikein, kolkuttihan joku
  selvästi hänen ovelleen!
  --Kuka siellä?
  --Minä se vain olen.
  --Sisään!
  Susanna, hänen vanha emännöitsijänsä se oli, joka oli korjannut ruoan
  pöydältä ja tuli kysymään, tarvitsiko tohtori enää mitään... Ei, hän
  sai mennä nukkumaan. Tohtori hoitaisi kyllä itse uunin.
  --Hyvää yötä sitten.
  --Hyvää yötä.
  Eukko poistui yhtä hiljaisesti kuin oli tullutkin.
  Hän oli niin tottunut tässä talossa kaikkeen, ettei hän ollut
  hämmästynyt edes isäntänsä uhkaavasta asenteesta eikä silmäinsä edessä
  kimmeltelevästä miekanterästä.
  Paavo Kontio heitti hänen mentyään miekan naulaansa hymähtäen ja puki
  taas ylleen takin. Istui sitten uunin eteen, lisäsi puita pesään ja jäi
  niiden loimuamista synkkämielisenä tuijottelemaan.
  Mitä se oli tämä levottomuus? Mitä tämä tuskan ja kauhun tunne hänen
  povessaan?
  Kuoliko joku rakas omainen tällä hetkellä? Eihän hänellä ollut ketään
  niin läheistä. Uhkasiko joku vaara, joku outo, onneton elämänkohtalo
  häntä? Joutavia! Eihän häntä voinut uhata mikään, eihän hänelle voinut
  mitään onnellista eikä onnetonta tapahtua.
  Sitten mahtoi tällä hetkellä tapahtua jotakin hirveätä
  maailmankaikkeudessa!
  Tuo ajatus pudistutti häntä. Hän oli tosin kyllin paljon
  tähtitieteilijä käsittääkseen, että tähdet kulkivat omia ikuisia
  ratojaan ja että niissä tapahtui joka hetki myllerryksiä, joista
  hänellä ei ollut eikä voinut olla vähäisintäkään aavistusta. Mutta
  hän oli myös tarpeeksi mystikko uskaltaakseen epäillä nykyaikaisen,
  järkiperäisen tieteenkin erehtymättömyyttä. Varsinkin hän oli
  vakuutettu sen täydellisestä kykenemättömyydestä suurten
  maailman-arvoitusten ratkaisemiseen, sillä voidakseen tehdä viimeisiä
  johtopäätöksiä olisi sen ensin täytynyt tulla viimeisiin
  kokemusperäisiin tuloksiin.
  Mutta sehän oli taas mahdotonta! Oli sentähden sekä järjellistä että
  kaikin puolin sallittua ja luvallista ihmiselle koettaa ohi
  nykyaikaisen tieteen tunkeutua edes aavistuksen tietä ..., sitä
  ainoata, mikä hänelle oli annettu ..., häntä ympäröivään
  äärettömyyteen, joka niinkuin ijäisyyskin oli ainoa todellinen, mikä
  oli olemassa, mutta joka oli jääpä ijäti käsittämättömäksi hänen
  rajoitetulle, äärelliselle hengelleen.
  Ijätikö? Äärellisellekö? Kuka uskalsi sen sanoa? Mistä sitten tämä
  äärettömyyden kaipuu, jonka hän tunsi joka hetki sytevän sydämessään?
  Ei, ainakaan omaa henkeään hän ei missään tapauksessa tahtonut
  äärelliseksi eikä rajoitetuksi tunnustaa!
  Hän nukahti näine mietteineen.
  Taikka kenties hän uneksi silmät auki ja valveillaan. Hän oli täysin
  tietoinen itsestään, tunsi tuskankin, joka aina ahtaammin pusersi hänen
  povessaan, mutta hän tunsi samalla, että osa hänen hengestään oli
  jättänyt hänet ja vienyt ohuen kerroksen ruumiillista muotoa mukanaan.
  Muu oli jäänyt tähän nojatuoliin.
  Hän heräsi hätähuutoon! Hän hyppäsi ylös ja katsoi kauhistuneena
  ympärilleen. Hiilet uunissa olivat jo hiljaisiksi riittyneet ja
  kynttilät kappaleen matkaa palaneet. Hän katsoi kelloaan. Se näkyi jo
  keski-yötä osoittavan.
  Kuka oli huutanut? Hänkö itse vai joku muu? Hän ei voinut sitä sanoa
  varmaan enää, mutta hän oli kuullut sen niin selvästi korvissaan... Hän
  kuunteli. Kaikki hänen ympärillään oli hiljaista kuin haudassa...
  Nähtävästi hän oli sittenkin uneksinut!
  Nyt taas! Nyt kuuli hän aivan selvään sen. Se kuului paljon pitempään
  ja lähempää... Ja nyt! Se kuului ulkoa, joku oli liikkeellä tässä
  jumalan-ilmassa, kenties vaarassa ja kuolemaisillaan...
  Hän syöksähti äkkiä ikkunaan ja avasi sen.
  Tuuli tahtoi kiskaista sen hänen käsistään. Hän pisti päänsä ulos ja
  koetteli tirkistää yön pimeyteen.
  Aluksi ei näkynyt mitään. Mutta sitten oli hänestä kuin olisi joku outo
  valkea tuolla kaukana kylän rajassa leimahtanut.
  Hän jännitti näköhermonsa äärimmilleen. Tuokion perästä näyttäytyi
  jälleen sama välke, mutta nyt ei se hävinnyt enää, vaan kiiti eteenpäin
  hurjalla nopeudella, valkaisten silmänräpäykseksi eteensattuvat
  taloryhmät ja kappaleen pellonpiennarta tien kahdenpuolen. Se näytti
  tulevan kohti, se näytti kasvavan ja karttuvan, se kävi aina
  kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi lähetessään...
  Hän katsoi silmää rävähtämättä. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei
  ajatellut enää mitään. Hän näki vain tuon tulevan, hän kuuli vain sen
  jyminän kuin turmion, kuin kuoleman, kuin uhkaavan kohtalon ja
  perikadon.
  Turha väistää, turha välttää sitä... Nyt se huusi taas! Tuolla äänellä
  mahtoivat tuomion torvet toitottaa...
  Se pysähtyi hänen linnansa eteen.
  Hänen oli niin vaikea irtautua tilapäisestä, kosmillisesta
  kauhuntunteestaan, että kului kotvasen aikaa, ennenkuin hän tuli
  täyteen tajuunsa ja ymmärsi sen autoksi, joka varmaankaan ei turhan
  tautta tässä ilmassa ja tähän aikaan ollut saapunut hänen portilleen.
  Epäilemättä täytyi siinä olla ihmisiä, joiden oli välttämätöntä juuri
  nyt tavata häntä.
  Joku varjo vilkahti auton lamppujen ohi. Tuskin ne löytäisivät edes
  sähkönappulaa. Mutta tietysti ne olivat huomanneet hänet valaistusta
  ikkunasta ja odottivat nyt, että hän tulisi ja avaisi heille.
  Hän heilutti kynttilää kahteen kertaan edestakaisin, merkiksi että hän
  oli nähnyt heidät. Sitten tempaisi hän taskulampun pöydältä, pani lakin
  päähänsä ja riensi nopeasti ulos.
  Hän iloitsi, itsekään tietämättä miksi, alakerran pimeät akkunat
  nähdessään; siis ei kukaan siellä ollut herännyt eikä ehtinyt hänen
  edelleen.
  Vesi ja loka loiskuivat hänen saappailleen... Hänen olisi ollut
  mahdoton selittää tämän-tuokioista mielentilaansa. Hän tunsi vain, että
  hätä ja tuska olivat kuin puhalletut pois hänestä ja että hän jälleen
  oli täysin itsensä vallitsija.
  Koska sen kerran piti tulla, niin tulkoon! Hän tahtoi kohdata pystypäin
  kaikkia mahdollisuuksia... Koska kerran kaikki vastustus oli turha, oli
  paras alistua välttämättömään!
  Eihän ollut muuta pelastettavissa kuin kunnia. Ja sitähän ei kukaan
  vasten hänen tahtoaan voinut riistää häneltä.
  Näissä mietteissä hän avasi portin.
  --Tätä tietä! hän sanoi komentavasti, mitään esittelyjä odottamatta ja
  tulijoihin sen lähemmin tutustumatta. Tuonne, pääportaiden eteen!
  --Lienevät, keitä lienevätkin, tuumi hän, oli hänen ensimäinen
  velvollisuutensa saattaa heidät suojaan ja lämpimään. Sitten oli aika
  kuulla heidän asiaansa.
  Hän sulki portin, vaiensi kahlekoiran ja palasi takaisin ohi auton,
  josta joku pitkä, sadetakkiin ja nahkalakkiin puettu mies juuri näkyi
  auttavan erästä naista ulos. Vieläkään hän ei pysähtynyt heitä
  puhuttelemaan.
  --Tätä tietä! sanoi hän vain lyhyesti, lähtien heidän edellään
  yläkertaan kiipeämään. Eikä hän pysähtynyt vielä ruokasalissakaan, vaan
  ohjasi heidät suoraan kirjastohuoneensa lieden ääreen.
  Vasta sen keskilattialle päästyään hän asetti sähkölampun takaisin
  pöydänkulmalle, paljasti päänsä ja kääntyi tulijoiden puoleen lyhyesti
  ja hiukan töykeästi kumartaen.
  --Nimeni on Kontio, hän sanoi. Ketä minun on kunnia puhutella?
  Mutta samalla oli kuin olisi maailma mustennut hänen silmissään... Mies
  oli hänelle tuiki tuntematon. Mutta tuo nainen, tuo nainen...?
  Eikö se ollut hän, hän, Sinikka, armas ja ainokainen?... Sama vartalo,
  samat silmät, sama ryhti! Mikään näköhäiriö ei voinut olla tässä
  mahdollinen.
  Tulijat olivat pysähtyneet ovensuuhun. Nyt kohotti nainen hatunharsoaan
  ja virkahti pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka helkähti kuin
  hopeakannel kuulijan sydämessä:
  --Hyvää iltaa! Eikö Paavo Kontio enää tunne minua?
  Se oli Sinikka! Miksi hän ei ollut heti arvannut sitä? Mitä muuta
  kohtalokasta saattoi enää sattua hänelle?
  Eikä hän voinut itsekään ymmärtää, kuinka hän saattoi vastata niin
  tyynellä ja vavahtamattomalla äänellä:
  --Kyllä. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. Armollinen rouva on
  tervetullut minun kattoni alle.
  --Armollinen rouva kiittää teitä vilpittömästi.
  Paavo Kontion kasvot olivat kylmät ja liikkumattomat, kun hän
  tarjottuun käteen tarttumatta viittasi vierasta peremmälle astumaan.
  Yhtä tuonentyyni ja tasainen oli hänen sydämentykytyksensä...
  Vierähti hetki pari. He katsoivat toisiaan silmästä silmään,
  tuijottivat niinkuin ei olisi ollut ketään muita koko maailmassa kuin
  he kaksi ja niinkuin he olisivat tahtoneet toistensa sydämenpohjista
  etsiä oman elämän-arvoituksensa ratkaisua... Ja jälleen täytyi Paavo
  Kontion ihmetellä omaa suunnatonta mielenmalttiaan.
  Jälleen soinnahti sama hopeakannel.
  --Saanko luvan esitellä? Pertti, minun mieheni serkku, Pajalan herra.
  Nuori mies kumarsi äänettömästi. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja
  reippaat, hänen silmänsä siniset, suorat ja rehelliset. Paavo Kontio
  tunsi heti hänestä pitävänsä.
  --Tehkää hyvin, istukaa, sanoi hän, nyt jo paljon lämpimämmällä ja
  ystävällisemmällä äänellä. Odottakaa! Sallitteko...?
  Hän vapautti heidät sadevaipoista ja kantoi ne toiseen huoneeseen.
  Siirsi sitten nojatuolit lähemmä takkaa, heitti siihen muutamia halkoja
  ja istui itse sohvankulmaan. Vieraat noudattivat äänettöminä hänen
  viittaustaan.
  Halot rätisivät hetken ja räiskähtivät ilmiliekkiin.
  Sinikka-rouva ojensi jalkansa mukavasti jakkaralle, jonka isäntä oli
  siihen hänen käytettäväkseen ehtinyt asettamaan. Tulenloimo sattui
  hänen kasvoilleen, jotka eivät olleet aivan nuoret enää.
  Hän näytti olevan jo kappaleen matkaa neljännelläkymmenellä. Vielä oli
  hänen vartensa hoikka ja joustava, vielä eivät mitkään rypyt hänen
  lujaa, matalaa otsaansa rumentaneet. Mutta suurten, teräsharmaiden
  silmien ympärillä näkyi niitä jo eräitä niinkuin hienonhienolla
  timanttineulalla vedettyjä. Sensijaan oli leuka entistä
  herkullisemmaksi pyöristynyt.
  Paavo Kontio näki tuon kaiken, vaikka hän ei tahtonut nähdä mitään ...
  huomasi sen parin sekunnin kuluessa, mitkä Sinikka-rouva näytti itsensä
  ja ympäristönsä unohtaneena hiilustaan tuijottavan. Nyt kohotti hänkin
  silmänsä ja katsoi talon isäntään.
  Tämä kesti katseen yhtä tyynenä ja järkähtämättömänä kuin äskenkin.
  Mutta kun ei toinen vieläkään sanonut mitään, hän katsoi
  velvollisuudekseen alottaa.
  --Ja nyt ehkä, virkahti hän syvällä, matalalla rinta-äänellään,
  sallinette minun tietää, mikä tuottaa tämän kunnian talolleni?
  --Tämän omituisen kunnian? hymähti Sinikka-rouva surumielisesti.
  Mutta heti senjälkeen kävivät hänen kasvonsa hyvin vakaviksi. Hän nousi
  ylös ja virkahti toisella varsin virallisella ja täsmällisellä äänellä:
  --Olette oikeassa! Vähin mitä voitte pyytää meiltä, on selitystä.
  He nousivat kaikki ylös.
  Paavo Kontio katsoi kysyvästi kumpaankin heihin. Nuori mies loi
  silmänsä alas. Sinikka-rouva sensijaan kohtasi hänen katseensa yhtä
  tyynenä ja lujana kuin hän itsekin oli.
  --Niin, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen. Me olemme suoraan sanoen
  tulleet anomaan teiltä yösijaa. Taikka oikeammin: minä olen tullut.
  Pajalan herra on ollut vain kyllin ystävällinen saattaakseen minut
  tänne autollaan.
  Paavo Kontio ei tiennyt enää, missä hän oli. Hänen oikea kätensä
  pusertui pöydänlaitaan suonenvedon-tapaisesti, vasen nousi itsestään
  painamaan nyrkkinä sydäntä paikalleen, josta se tuntui olevan kuin irti
  ponnahtamassa.
  --Kuinka? huudahti hän tuskallisesti. Te, te anotte yösijaa minulta?
  Mitä se merkitsee?
  --Se merkitsee, jatkoi Sinikka-rouva edelleenkin samalla
  tinkimättömällä suoruudella, se merkitsee, että minulla ei ole enää
  kotia. Nyt te tiedätte sen!
  Hän ikäänkuin hengähti helpotuksesta sen sanottuaan.
  Paavo Kontio katsoi kuin ymmärtämättä häneen. Sitten kohotti hän
  kätensä hitaasti kulmilleen.
  --Istukaa, tehkää niin hyvin! hän virkahti hiljaa... Anteeksi, minun
  täytyy hetkinen koota ajatuksiani.
  He istuivat takaisin takkavalkean eteen. Seurasi muutamien
  silmänräpäysten synkkä vaitiolo.
  Pajalan nuori herra näytti sangen nolostuneelta. Paavo Kontio istui yhä
  käsi silmiensä edessä. Sinikka-rouva katseli tuimasti ja otsa rypyssä
  kengänkärkiään...
  Kaikille tuntui suoranaiselta taivaanlahjalta Susanna-muorin
  ilmestyminen ruokasalin kynnykselle.
  
  
  3.
  
  Hän tuli yhtä hiljaa kuin tavallisesti. Hän oli herännyt auton
  puksutukseen, tehnyt tulta ja pukeutunut. Huomattuaan, että tohtorilla