Lukemisia lapsille 3 - 01

  
  LUKEMISIA LAPSILLE 3
  Kirj.
  Z. Topelius
  
  Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg
  
  
  Werner Söderström, Porvoo, 1893.
  
  
  SISÄLLYS:
   Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
   Noora, joka ei tahtonut olla lapsi.
   Paimentyttö.
   Tyttö marjassa.
   Vuoden-ajat.
   Tomu.
   Pudonnut kenkä.
   Turun linnan tonttu-ukko.
   Ulpukka.
   Metsästäjän ensimmäinen saalis.
   Pellava.
   Kalle ja Kaisa.
   Varro vähän.
   Koivun mahtavat toiveet hiirenkorva-ajalla.
   Kuinka Prithiof ratsasti Vapunpäivänä.
   "Parempi" ja "huonompi".
   Peikkojen joulu.
   Kun on Juhannus.
   Kukkain haltian ja Aallottaren satuja.
   Totuuden helmi.
   Jouluyö.
   Pienten lintujen valitus.
   Kauniinta metsässä.
   Heinänteko.
   Satu Lillin nenästä.
   Koivu ja tähti.
   Merimiehen koti-ikävä.
   Suuria, kirkkaita tähtiä.
  
  
  KUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI,
  
  Historia, jonka nyt kerron, on hyvin lyhyt, mutta niin merkillinen,
  että siitä niin suuret kuin pienetkin selvästi näkevät, miten Jumala
  tahtoo, että lasten tulee pitää kunniassa vanhempiansa. Sillä lasten
  kiittämättömyys ja halveksiminen vanhempia kohtaan on kaikkein suurin
  synti ja sitä varmaan kovasti rangaistaan, ell'ei tänään tai huomenna,
  niin ainakin vast'edes, kun lapset kasvavat suuriksi.
  Tämäkin on vain vanha historia, jota moni jo on kertonut ennen minua,
  mutta kyllä sitä kannattaa kuulla vieläkin kerran.
  Oli mies ja vaimo, joilla oli luonansa vanha isä, ja heillä oli
  itselläänkin lapsia. Vanha ukko, se isänisä, oli jo ihan harmaa sekä
  niin vanha ja heikko, ett'ei hän jaksanut vakavasti pitää kättänsä, jos
  siihen otti jotakin.
  Kun hän istui pöydässä syömässä muiden kanssa, ei hän saanutkaan
  lusikkaa viedyksi suuhunsa kaatamatta keittoa päällensä. Se ei muiden
  mielestä ollut sopivata. He sentähden sitoivat ukolle kaulaan
  ruokaliinan niinkuin pikku lapselle. Mutta ukon kädet vapisivat
  sittekin ja hän yhä läikytteli keittoa puhtaalle ruokaliinalle. Vaan
  eihän hän sitä osannut estää.
  Mies ja vaimo olivat kiittämättömät ja kovasydämmiset. He eivät
  muistelleet, miten paljon vaivaa ja puuhaa heidän vanhempansa olivat
  heistä nähneet silloin, kuin he olivat pienet ja taitamattomat,
  Sentähden he sanoivat ankarasti: "jos ukko ei lakkaa tuhraamasta
  ruokaliinaa, niin saa hän syödä tuolla nurkassa yksinään."
  Mutta ukko ei voinut sitä auttaa, hän oli niin vanha. Sentähden nuo
  armottomat ihmiset panivat hänet nurkkaan ja antoivat hänelle
  puukaukalon; ukko sai siitä päivästä alkain istua nurkassa syömässä
  yksin, mutta mies ja vaimo söivät pöydässä kuten ennenkin.
  Se hyvin suretti vanhaa ukkoa, sillä raskastapa on nähdä itseään
  vanhana halveksittavan ainoastaan vanhuuden tähden ja omain lastensa
  puolelta. Kiittämätön sydän on raskain taakka, kuin maa päällään
  kantaa.
  Mutta ukko kuitenkin istui nurkassaan ja itki niin hiljaa, ett'ei
  kukaan nähnyt kyyneliä, jotka juoksivat pitkin kurttuisia kasvoja alas
  lumivalkoiselle parralle. Ainoastaan Jumala, joka näkee kaikki, näki
  myöskin vanhuksen surun ja ihmisten kovuuden, ja hän tiesi keinon
  nöyryyttää armottomat.
  Eräänä päivänä istui ukko, kuten tavallista, nurkassansa; mies ja vaimo
  istuivat pöydässä ja lattialla istui heidän pieni nelivuotinen poikansa
  vuoleksien puupalasta. Mies kysyi häneltä: "Mitäs nyt teet, poikaseni?"
  Poika vastasi: "minä vuolen kaukaloa."
  "No, mitäs sillä teet?" kysyi isä.
  "Kun te, isä ja äiti, tulette vanhoiksi, panen minä teidät nurkkaan
  syömään kaukalosta, niinkuin ukko nyt syö."
  Mies ja vaimo katsoivat silmäkkäin, ja Jumala avasi heidän silmänsä,
  niin että he näkivät suuren syntinsä ja kiittämättömyytensä, ja heistä
  tuntui omantunnon ääni puhuvan lapsen suun kautta, sanoen: "jos te
  ylönkatsotte vanhempianne heidän vanhuudessansa, niin teidän lapsenne
  katsovat teitä ylön, kun kerran vanhenette."
  Ja molemmat menivät itkien nurkkaan ukon luo, syleilivät häntä ja
  sanoivat: "Anna anteeksi, me olemme tehneet niin pahasti sinua kohtaan!
  Täst'edes pitää sinun istua meidän kanssamme pöydässä ja paraassa
  paikassa. Sillä nyt me tiedämme, ett'ei koskaan pidä unhotettaman pyhää
  ja kaunista neljättä käskyä: 'kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs sinulle
  hyvin kävis ja sinä kauan eläisit maan päällä'."
  
  
  NOORA, JOKA EI TAHTONUT OLLA LAPSI.
  
  "Ei, nyt en minä enää koskaan leiki nukeilla", sanoi Noora, heittäen
  Kyllikin ja Ilmarin nurkkaan, kävi istumaan pöydän viereen, molemmat
  kädet leuan alla, ja näytti hyvin happamelta.
  Kyllikki ja Ilmari olivat kaksi nukkea; toinen oli poika, toinen tyttö.
  Molemmilla oli posliinipäät, ja molemmat olivat hyvin siivot nuket,
  jotka eivät koskaan tehneet kellekään pahaa. Ne olivat olleet Nooran
  pikku lapset hänen pienenä ollessaan, ja silloin hän niitä rakasti,
  mutta heitti ne nyt nurkkaan, kun oli mielestään jo niin suuri tyttö.
  Se oli rumasti tehty.
  "Miksi sinä et koskaan enää leiki?" kysyi pikku Selma, joka oli kuuden
  vuoden ikäinen ja katsoi suureksi kunniaksi, että sai leikkiä Nooran
  kanssa, joka oli jo yhdentoista vuoden ja kuukauden ijässä.
  "En leiki", sanoi Noora, "ei se sovi, enhän minä enää ole mikään lapsi.
  Pojat nostavat minulle kadulla hattuaan, ja tätin piikatyttö sanoo
  minua neiti Eleonooraksi. Minähän sinuttelen kaikkia kasvatuslaitoksen
  vanhempia tyttöjä, ja minä olen lukenut jo neljä romaania. Minä osaan
  tanssia polkkaa ja tiedän varsin hyvin, onko leninkini hyvin käypä vai
  eikö ole. Kolmantena joulupäivänä lasten tanssiaisissa, jotka hyvin
  muistat, tanssin minä valssia pitkän kadetin kanssa, joka piti minusta
  hirveän paljon. Taisipa hän kerran sanoa minua kauniiksikin. Mitä sinä
  luulet, Selma?"
  Selma oli ottanut nuket nurkasta ja vastasi surullisella äänellä:
  "niin, minä luulen, että Kyllikillä ei nyt ole nenää."
  Selma katseli nukkeja. Niin, aivan oikein, Kyllikiltä oli pudotessa
  kolahtanut palanen pois nenästä, ja kun se oli pieni ennestäänkin, jäi
  se nyt vielä pienemmäksi, Ilmari oli saanut suuren raamun otsaansa. Ja
  minkä näköiset ne olivat! Repaleiset kuin kerjäläislapset ja niin
  pörröiset sen lisäksi, kuin Jöröjukan kuva kirjassa. "Pikku lapsi
  raukat", sanoi Selma, "ei tämä käy mitenkään päinsä, kyllä teidän nyt
  täytyy käydä sänkyyn ja olla olevinanne sairaat, kunnes minä ehdin
  ommella teille uudet vaatteet." Ja Selma riisui sekä Kyllikin että
  Ilmarin ja pani heidät kummankin vuoteellensa nukkekappiin sekä
  peitteli heidät kaikenlaisilla vaatetilkuilla, ett'ei heitä palelisi.
  Nyt oli talvi ja joulu, ja ulkona pihalla oli suuri kelkkamäki; sen
  olivat pojat tehneet tallinseinää vasten ja kaataneet sen päälle vettä
  edellisenä iltana, että pinta oli yöllä kylmänyt liukkaaksi jääksi.
  Selma pani päähänsä pienen harmaan myssyhattunsa, jossa oli kauniit
  punaiset kaulanauhat, sekä sievän sinisen villamekon, jonka oli äsken
  saanut joululahjaksi. Rappujen edessä seisoi pieni maalattu kelkka,
  joka juoksi nopeammin kaikkia muita ja jota sentähden ihmetellen
  sanottiinkin pikajuoksijaksi. Severin pyysi päästä hevoseksi ja sitte
  ajamaan kelkkamäen päälle. Ja helposti se nousi ylös ja vielä helpommin
  juoksi alas, välistä kaataa kellauttaen nurinkin, vaan se oli juuri
  kaikkein hauskinta. Siellä oli monta poikaa ja tyttöä, kaikki
  punanenäisinä ja ilomielisinä. Pienimmillä tytöillä, joita pelotti
  laskea yksin, oli joku poika istumassa takana ja ohjaamassa kelkkaa,
  niin että lumi pöllysi kantapäissä. Severin ohjasi Selman kelkkaa, ja
  hyvin se kävi; kaksi kuperkeikkaa vain koko aamupäivällä, ja nekin
  tahallaan.
  Noora ikävystyi hyvinkin pian soittamaan masurkkaa ja meni ikkunasta
  katselemaan, kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. "Noita tyhmiä
  lapsia!" sanoi hän itsekseen, kun näki, miten hauskaa toisilla oli.
  Mutta mielessään hän kuitenkin vastoin tahtoansa ajatteli: "noin
  hauskaa minullakin oli ennen, kun olin pieni. Minä lähden katsomaan
  uusia leninkejäni." Ja sitte hän koetteli yllensä kauneimpia ja asettui
  seisomaan peilin eteen sekä katsoi kauniisti ja rumasti, nähdäkseen,
  miten ne milloinkin kaunistivat häntä. Ja kyllästyttyään niihin etsi
  hän jotakin kirjaa lukeaksensa, mutta hänen äitinsä oli kätkenyt kaikki
  romaanit, ja siinä Nooran äiti oli tehnyt ihan oikein. Mutta Noora, kun
  ei löytänyt yhtään mieleistänsä kirjaa, suuttui, ajoi pois kissan
  sängystä, nojasi päänsä sängyn laitaa vasten ja alkoi itkeä harmista.
  Iltasilla leikkivät lapset suuressa salissa, ja heillä oli lupa meluta
  mielin määrin. Ensin he siirsivät yhteen läjään kaikki tuolit ja
  leikkivät markkinoita: toiset olivat olevinaan ostajia, toiset myöjiä.
  Sitte leikkivät he monta muutakin leikkiä: olivat piilosilla ja
  kissasilla, lainasivat tulta ja tanssivat harakkaa. Viimein he kutoivat
  sarkaa ja heillä oli sanomattoman hauskaa; hullunkurisinta oli, kun
  Selman ja hänen kumppaninsa piti käsi kädessä kulkea kumpikin omalla
  puolellansa tanssijariviä, sillä Selma oli niin pikkuinen, että vaikka
  koko rivi kumartui hyvin syvään, ei hänen kätensä kuitenkaan täyttänyt,
  ja silloin toisten täytyi laskeutua polvilleen ja kumartua maahan asti;
  se näytti hyvin hauskalta.
  Mitähän nyt Noora teki, kun kaikki muut niin riemuitsivat? Hän sanoi
  itsekseen: "noita tyhmiä lapsia!" Ja hän istuutui nurkkaan ja näytti
  hyvin tyytymättömältä ja synkältä kuin sumu syksyllä. Ja kun Selma
  sanoi: "tules, Noora, leikkimään meidän kanssamme, meillä on niin
  sanomattoman hauskaa!" niin vastasi Noora: "Kuinka se sopisi minulle,
  kun olen suuri tyttö?"
  Mutta yöllä nukkuessaan sängyssänsä näki Noora niin merkillisen unen,
  ett'ei ollut koskaan ennen sellaista nähnyt. Hän oli seisovinaan
  kesällä puistossa ja vehreässä metsässä. Joka puolella oli kukkia ja
  kasvavia pikku puita; ne olivat kauniit ja miellyttävät katsella, ja ne
  hiljaa nuokkuivat kesätuulen henkäyksistä. Kun sitte tuuli puhalteli
  oksiin ja lehtiin, syntyi siitä suhina ja humina, niin että se kuului
  sanoilta. Ja ne lauloivat hiljaa, vaan kuitenkin ihan selvästi: "me
  olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. O, Jumala olkoon
  ylistetty, että me olemme hänen lapsensa!"
  Lukematon joukko pikku poikia ja tyttöjä juoksenteli kukkain
  välissä, suudellen ja rakastaen niitä ja sanoen niitä pikku
  leikkikumppaneiksensa. Ja kun kukat ja puut alkoivat laulaa, lauloivat
  myöskin pojat ja tytöt: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan
  valtakunnassa; Jumala olkoon ylistetty!"
  Silloin aurinko hiljaa ja suloisesti vaipui iltapilveen, ikäänkuin
  Jumalan silmä ummistaisi yöksi uneen, vaikka se kuitenkaan ei koskaan
  nuku, vaan vartioitsee meitä yöt päivät. Noora näki taivaan vähitellen
  pimenevän, ja tähdet alkoivat välkkyä yksi kerrassaan sinitaivaalla,
  kunnes viimein monta tuhatta miljoonaa tähteä katseli alas maahan
  kirkkaasti ja ikäänkuin silmää iskien. Joka tähdestä astui alas enkeli
  lasten, puiden ja kukkien joukkoon, ja kaikki ne enkelit olivat
  viattomia pikku lapsia, sillä he olivat ennen muinoin eläneet maan
  päällä ihmislapsina, ja Jumala oli ottanut heidät hyvin nuorina
  luoksensa. Ja kaikki enkelit yhtyivät ihanaan, lempeään lauluun: "Me
  olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon
  kiitetty, että saamme olla hänen lapsiansa!" Suuresta enkelijoukosta
  astui enkeli Nooran luo ja sanoi: "miksi sinä näytät niin suruiselta?"
  Mutta Noora kääntyi pois ja sanoi tapansa mukaan: "noita tyhmiä
  lapsia!" Heti muuttui unissa kaikki hänen ympärillään, niin että hän
  oli seisovinansa yksinään suuressa erämaassa keskellä talvea paksussa
  lumessa. Siellä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää ketä rakastaa,
  muita kuin oma itse; vaan ken rakastaa itseänsä, hänen sydämmensä on
  kuin erämaa keskellä talvea. Noora muisteli kesää ja kukkia ja kasvavia
  puita ja alkoi itkeä katkerasti. Silloin talvi alkoi hänen ympärillään
  lämmitä. Kyllikki ja Ilmari kaaloivat lumihangessa ja tulivat kysymään:
  "mitä itket, Noora?" Noora vastasi: "minä palellun täällä lumessa; minä
  olen niin yksin, eikä minulla ole taivaassa eikä maan päällä ketään
  muuta ystävää kuin minä itse."
  Nuket sanoivat: "Miksi et tahdo olla lapsi? Etkö näe, että kaikki
  olennot koko luonnossa ja yksin autuaat enkelitkin, jotkahan kuitenkin
  ovat paljon viisaammat sinua, ovat niin iloiset ja onnelliset, kun
  saavat olla pikku lapsina? Sillä Jumala on sanonut, että sellaisten on
  taivaan valtakunta. Jos tahdot olla Jumalan ja ihmisten ystävä, niin
  pitää sinun olla lapsi sydämmestäsi. Ja kun kerran tulet ruumiiltasi
  suureksi ja vanhaksi, niin pitää sinun kuitenkin olla mieleltäsi lapsi,
  siten että aina olet nöyrä ja pieni Jumalan edessä. Tule, niin palaamme
  takaisin kesäiseen iloomme!"
  Nuket ottivat Nooraa kädestä, ja hän itki taas, mutta tällä kertaa
  katuen ymmärtämättömyyttänsä. Ja kun he palasivat vehreään metsään,
  katso, kaikki olivat siellä, sekä kukat ja puut että enkelit ja pojat
  ja tytöt ja Noora itse, ja kaikki lauloivat iloissaan: "me olemme
  pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. Ylistetty olkoon Jumala,
  että saamme olla hänen lapsiansa!"
  
  
  PAIMENTYTTÖ.
   Mä läksin ulos aamulla,
   Kun kirkas päivä koitti.
   Ohuissa olin vaatteissa,
   Ja tuuli metsää soitti.
   Tie ohitseni luisti vain,
   Ja metsä juoksi vastahain.
   Hei, heijuu, hei!
   Ja soi joka ainoa oksa
   Pussissa oli leipänen
   Ja uljuutta, ei huolta.
   Ja karja kulki korpehen
   Harjumme tätä puolta.
   Mua suuri kuusi katseli,
   Ja puro riemuin lauleli.
   Hei, heijuu, hei!
   Ja soi joka ainoa oksa.
   Kanerviin istuin kankaallen
   Sukkaani kutomahan
   Ja mietin, onko yhtään, ken
   Mua ehtii muistamahan.
   Niin muistin äiti vainajaa...
   Ken kotona nyt asustaa?...
   Hei, heijuu, hei!
   Ja soi joka ainoa oksa.
   Tulipa kuuma päivä, kas!
   Kärpästä lensi, parmaa.
   Vajosi suohon kellokas;
   Ei kättä vahvaa, varmaa.
   Hei, tartuin silloin sarviin sen,
   Se kirkontornin painoinen.
   Hei, heijuu, hei!
   Ja soi joka ainoa oksa.
   Kun lehmä pääsi kuivallen,
   Niin otso näkyi tiellä.
   Löin häntä; hänpä ymmärs sen,
   Hän seisoi ujomiellä.
   Pois lötkötti hän viitaan päin:
   Mitäpä hän mun lehmälläin?
   Hei, heijuu, hei!
   Ja soi joka ainoa oksa.
   Hei, sadetta en pelkää vain
   Ja nälkää kanssa karjan!
   On pehmyt lato suojanain:
   Punaisen poimin marjan;
   Purosta kahvimyllyn saan;
   Jumala muistaa poloistaan.
   Hei, heijuu, hei!
   Ja soi joka ainoa oksa.
  
  
  TYTTÖ MARJASSA.
  Yksinpuhe.
  Metsäseutu järven rannalla.
  
  _Maria_ (tulee keveässä kesäpuvussaan, päässä paimenhattu, kori
  käsivarressa, heitellen sormisuukkosia jollekin, jota ei näy).
  Hyvästi, äiti, hyvästi, hyvästi! Siellä hän vielä seisoo rappusilla
  ihmetellen, mihin minä lähden metsään eksymään. Hyvästi, hyvästi! ei
  minulla ole mitään hätää eikä vaaraa, minä vain lähden poimimaan
  vaapukoita päivälliseksi. Vaapukoita ja maitoa, ah, sepä on suloista!
  Onpa nyt aikaisin aamusilla, ja kaste kimaltelee helminä ruohokossa.
  Aurinko on vielä jotenkin alhaalla; mutta kyllä se nousee ylemmäksi.
  Hän vain ei nuku liian myöhään, eikä hän väsykään koskaan. Minä
  tahtoisin olla kesän auringon kaltainen: aikainen ja kirkassilmäinen
  minä tahtoisin olla, hellästi ja lämpimästi minä tahtoisin katsella
  sekä hyviä että pahoja.
  Miten ihanata on kuitenkin olla aikaisin ylhäällä, kun silloin koko
  maailma loistaa terveydestä ja nuoruudesta! Yöllä oli niin pimeä, kun
  on näet jo syyspuoli, ja minä luin eilisiltana sata ja kaksikymmentä
  tähteä. Tulipa silloin surullinen ajatus mieleeni. Minä mietin: katsos,
  nyt hukkuu ja häviää kaikki kauneus maan päältä! Mutta nyt, kun kaikki
  elää ja säteilee, en enää muistakkaan lyhyttä suruani. Minä olen niin
  iloinen, niin iloinen; minä tahtoisin olla peipponen ja kiikkua niin
  korkealla koivun oksilla. Taikka... niin se juuri on, minä tahtoisin
  panna käteni ristiin ja sanoa: minä kiitän sinua, hyvä Jumala, että
  olet luonut maan niin kauniiksi ja suonut meille sen armon, että saamme
  palvella ja kunniottaa sinun kaikkivaltaasi!
  Katsos, miten tyyni hän nyt on, tuo kirkas järvi! Vaan osaapa se
  myrskytäkin... huh, miten valkoinen se silloin osaa olla vihasta! Mutta
  nyt on hän kaikkein kirkkain pöytäpeili, ja pikku kalat hyppivät
  päivänpaisteessa. Tuolla saaren rannassa uiskentelee vene; oh, jopa
  hänet tunnenkin, se on meidän veneemme ja Fridolf siellä lappaa
  verkkojansa salmesta. Lähellä venettä uiskentelee sorsa poikaparvensa
  kera. Yksi, kaksi, kolme... seitsemän niitä on, minä näen ne aivan
  selvään. Veneen airot ovat ihan hiljaa, Fridolf nostaa hiljaa pyssynsä.
  Mitä hän aikoo? Ryhtyykö hän todellakin ampumaan noita lintu raukkoja?
  Fridolf! Fridolf!... Hän ei voi kuulla niin pitkän matkan takaa. Huh,
  miten minua pelottaa! Eikö satu yhtään armeliasta paarmaa, joka voisi
  purra häntä käteen juuri silloin, kuin hän aikoo lauaista? (Hän peittää
  silmänsä käsillään. Kuuluu pyssyn pamaus etäältä. Maria katsahtaa
  ylös.)
  Puh! nyt se pamahti. Voitto! voitto! Kaikki seitsemän lentää pois;
  Fridolf on ampunut ohitse! Maltappas, sinä salamurhaaja, kyllä saat
  kuulla, kun minä kotiin palaan!
  Mutta mitä mä ajattelenkaan, kun en vielä ole poiminut ainoatakaan
  marjaa! (Hän poimii.) Mansikat ja muuramet ovat jo olleet ja menneet,
  ja maaramet eli mesimarjat ovat täällä hyvin harvinaisia. Mustikoita
  kyllä voisi saada, ja jo alkavat puolatkin kypsyä. No, jospa poimisin
  variksenmarjoja, niin kyllähän korini pian täyttyisi. Mutta eipäs; kun
  tahdotaan tehdä _yksi_ asia kunnolla, niin ei pidä alottaa _kahta_.
  Vaapukkapuuroa, vaapukka-kreemiä, vaapukoita maidon kanssa,
  vaapukkamehua veden seassa juoda, kun ollaan sairas, ja vaapukkateetä,
  kun ollaan vilustunut... kas niin, näissä pensaissa kasvaa kokonainen
  ansioluettelo. Ja sitte vielä ehkä kermankin kanssa... niin, työmies on
  palkkansa ansainnut. Jospa nyt vain tietäisin paraan tien. Kas, siinä
  se temppu on, mihin päin maailmassa mennään. (Niiaa.) Olkaa hyvä ja
  sanokaa, hyvä herra Leppäkanto, pitääkö minun astua tätä rantatietä?...
  Ah niin, hän tietysti on yksissä neuvoin meren kanssa, hän rakastaa
  vetelää tavaraa, ja sentähden hän myöntävästi nyökkäilee. (Niiaa.)
  Mutta antakaa anteeksi, hyvä herra Kaislanen, mitä te sanotte?... Hän
  kumartaa... nöyrin palvelijanne, hän kumartelee ja kursailee
  lakkaamatta, hän hyväksyy mitä hyvänsä. Se kyllä on hyvin kohteliasta,
  matta eipä siitä juuri viisastu. Ehkäpä herra Koivuliini osaa minua
  hyvästä tahdostaan neuvoa. Mitä? Hän pudistaa pitkää, vihreätä,
  käherrettyä tukkaansa, ja se merkitsee: hyvä Maria, sinä voit itse
  hoidella itseäsi. Kiitoksia hyvin paljon! Eikö ole enää ketään, ken
  näyttäisi minulle tietä? Tuskinpa maksaa vaivaa kysyäkään herroilta
  Tuomiselta, Tammeliinilta, Haapalaiselta, Lehmukselta tai
  Vaahteraiselta, ja kukapa uskaltaisi edes kääntyäkään metsän ylimysten,
  Kuuselan, Mäntysen tai Honkoliinin puoleen! Mutta kukas minua hameen
  helmoista tempoo? Ah, sehän onkin vanha ystävämme, kyyryselkäinen,
  pienimyhkyräinen pikku Katajainen, niin hyödyllinen ja kuitenkin niin
  halveksittu ja hyljeksitty tässä maailmassa. Olkaa hyvä, neuvokaa
  minua. Mielelläni, vastaa hän. Tyttö, sanoo hän, astu suoraa tietä
  elämän läpi, nosta hameesi helmat äläkä huoli yhtään muutamista
  kannoista, kivistä, kaatuneista puunrungoista tai joistakuista metsään
  levitetyistä hämähäkin verkoista.
  Kiitoksia, Katajainen. Mutta olkaa hyvä ja sanokaa, onko täällä
  käärmeitä ruohokossa. On niitä, vastaa hän. Niin minä varustaudun
  puolustamaan itseäni. Minä otan pienen linkkuveitseni -- antakaa
  anteeksi, herra Pihlaja -- ja leikkaan kepin käteeni. Kas niin, nyt on
  minulla hyvä ase noitia ja petoja vastaan. Rohkeutta minulta ei puutu
  ja... riks, raks, mikä siinä rasahtelee kaatuneen haavan luona?
  Oh, metson poikahan tuossa vain juoksi sukkelin jaloin korkeassa
  ruohossa. Jospa minun keppini nyt olisi ollut pyssy, niin minä (tähtää)
  niin, _en_ minä olisikaan ampunut häntä. Minä olisin sanonut hänelle:
  elä, lennä, ole vapaa ja iloinen, niinkuin minäkin; se on parempi kuin
  syödä sinut gurkkujen ja puolukkain kanssa ja täyttää päänaluseni sinun
  höyhenilläsi.
  Mutta aivanhan minulta unohtuu marjain poiminta. Yks, kaks, kolme
  neljä, mirri soitteli selvään, mulla marjat tääll' ovat vielä. Minulla
  ei todellakaan ole aikaa katsoa, onko marjoissa matoja. Mikä elämä,
  hyvänen aika, noilla vaapukkamadoilla on! Syntyä, elää, kasvaa ja asua
  pienessä punaisessa tuvassa, jossa on pehmeät, mehuisat ja tuoksuvat
  seinät ja jossa on kaikkea yltä kyllä, niinkuin herra Hiilikoukulla
  pannukakku-vuoressa, se olisi monenkin mielestä suurin onni. Mutta
  tiedänpä siinä yhden puutteen: ei ole vapautta! Niin, ell'ei tuo mato
  liene toukka, joka kerran saa siivet, kun aika joutuu.
  Kas, miten kauneita pensaita ja niin täynnä marjoja! Tässä on
  vaapukkain kotimaa, tässä on kuudes maanosa: Europpa, Aasia, Afrikka,
  Amerikka, Polyneesia ja Vaapukkala. Poimi, poimi, marjat vieriskelevät
  koriin! Koivussa istuu varis ja katselee ihmetellen häntä. Niin, katso
  vain, kyllä minä katsoa kestän. Souda pois saaristoon lapsille marjan
  poimintoon... Mikäs se oli? Orava vain, luullakseni. Hän ikäänkuin
  hypähti puolikuusesta latvaan asti yhdellä loikkauksella.
  Aurinko nousee ylemmäksi, kaste kuivaa ja alkaa tulla kuuma metsässä.
  (Ottaa pois hatun päästään.) Miten yksinäistä, kaunista ja hiljaista
  täällä on! Jotka istuvat koko päivän kammarissaan tai astuskelevat
  hiekoitetuilla käytävillä kauneissa puutarhoissa, he eivät koskaan
  tiedä, miten hyvältä tuntuu välistä yksinkin kävellä laajassa metsässä.
  Ah, miten kaunis on maailma! Miten suuri on Jumala! Ja miten pieni minä
  olen täällä muhkeassa metsässä?
  Kas sitä, nyt tarttui taaskin hameeni vaapukan varsiin. Hämähäkin
  verkkoja minulla on esiliinassani ja liepeissä nurmennukkaa. Enkä ole
  koskaan nähnyt kauniimpia vaapukoita. Kuulehan, mitä tuo varis raakkuu
  tuossa oksalla: pane suurimmat päälle, suurimmat päälle, saat kiitosta!
  Mutta tuolta pihlajasta visertää sen sijaan leppälintu: ei petosta, ei
  petosta! Mikä ollaan, siltä pitää näytettämänkin. Ei, pikku Maria, älä
  valehtele omaksi kiitokseksi, koeta ennemmin sitä ansaita!
  Yksi vaapukka on tuossa suurempi kaikkia muita. Sen annan sille, jota
  kaikkein enimmin rakastan. Hihhei, niin ja ei, ken hän on, sitä tiedetä
  ei!
  Olipa kerran tyttö poimimassa vaapukoita metsässä. Hänen luokseen tuli
  metsän nuori prinssi kuusiluolasta ja sanoi: myöppäs minulle
  vaapukkasi! -- Mitäs niistä annat minulle? kysyi tyttö. -- Minä annan
  sulle kultapalatsin ja prinssin-sydämmeni, vastasi prinssi. -- Ei,
  kiitoksia, sanoi tyttö, anna mulle ennemmin voileipä, minulla on niin
  nälkä. -- Silloin prinssi nauroi, niin että hänen sydämmensä hyppi, ja
  hän muuttui harakaksi, mutta se harakka lenteli oksalta oksalle koko
  matkan, missä tyttö astui, ja nauroi lakkaamatta. Olipa sitä nyt
  siinäkin nauramista.
  Metsänhaltia hoi, tahdotko marjojani?
   (Kaiku vastaa: marjojasi.)
  Annatko mulle niistä metsälinnasi?
   (Kaiku: metsälinnani.)
  Ehkäpä myöskin sydämmesi?
   (Kaiku: sydämmeni.)
  Ei, kiitoksia vain.
   (Kaiku: kiitoksia vain.)
  Eipä kiittämistä. Minä menen kotiin äitin luo.
   (Kaiku: kotiin äitin luo.)
  Hyvästi nyt, hyvästi!
   (Kaiku joka taholta: hyvästi, hyvästi, hyvästi!)
   (Maria lähtee hypistellen pois.)
  
  
  VUODEN-AJAT.
  (Koulutytöt opettajattarelleen.)
  Näyttämö esittää kouluhuonetta, jossa on kirjoitustaulu.
  
  Henkilöt:
   Saturnia.
   Talvi: (turkit yllä ja luistimet kädessä).
   Maija: Kevät (vehreä, kukitettu).
   Julia: Kesä (punainen, viuhka kädessä).
   Lucia: Syksy (keltainen, omenia muassa).
  _Saturnia_.
  Huomenta herttaisinta, jalo neiti!
  Kai, kunniaa ei suurta mulla liene
  Tunnettu olla? Olen Saturnia.
  Saturnus-hovimestarin mä vaimo.
  Tuon, joka ajan meren takapuolla
  Hallitsee kartanoa Tähtilinnan.
  On kunnon ukkoni jo ijäkäs
  Vaan raitis, rivakka. Hän pitää tähdet
  Käskystä korkeasta kurissa
  Ja tarttuu pyrstötähtein kaulukseen,
  Kun puskea maapalloa ne mielii.
  Kavalat, häijyt kielet väittävät
  Omia lapsiansa hänen syövän.
  Tuo, kautta kunniani, valhe on.
  Mitenkä saattaa uskoa tuon kaskun,
  Mä kysyn vain, kun neljä tyttölasta
  On sievää mulla, hänen vaimollaan?
  Nuo mansikkaiset neljä nähdä saatte,
  Töyräältä Tähtilinnan poimitut.
  Mä tuon ne kanssani, kun juuri heidän
  Parhaakseen teille nöyrän pyynnön teen.
  Lapsista, hyvinhän sen arvannette,
  On monta puuhaa, murhetta ja tuskaa.
  Väkemme, kiertotähtein tiellä pyörii
  He usein; joskus muhvini he saavat,
  Auringon yli hunnuks laittavat sen:
  Taas kiemuroita kuuhun piirtävät,
  Mun valokuvakseni niitä väittäin.
  No niin; on mulla tytöt julman kiltit,
  Vaan varsin vallattomat; valitusta
  Maapallolta niin usein kuulen heistä,
  Kun isän puuhissa he täällä käy.
  Siis (kumartaa) kunnioitettava kunnon neiti,
  Mä mielin panna heidät kaikki kouluun
  Ihmistymään. Ja kun mä en maan päällä
  Voi tietää koulua niin kunnollista
  Kuin juuri tämä teidän johtamanne
  Aisoissa äkäpussit pitämään,
  Niin teen nyt teille nöyrän pyynnön, että
  Mun lapseni sais ensi luokkaan tulla,
  Jos eivät ylemmä. Siis hyvä olkaa
  Ja kuulustelkaa heitä! Luonnon lapset
  He ovat, kuten näette, siistimättä,
  Kuin lintu vapaat, vilppahat kuin tuuli.
  Heit' ihmistymään saakaa! Tuoss'on yksi.
   (Talvi tulee.)
  Hän vanhin tyttäreni Talvi on,
  Sai viime vuonna, raukka, vilutaudin
  Ja makas alla tyynyin valkoisten!
  Siks iho kovin kelmeä on hällä.
  Vaan vakuutan, ei huonoimpia hän
  Luistellessa ja hiihdännässä suinkaan.
  Käy esiin, niiaa sievästi!... Kas niin!
  _Talvi_.
  On lunta mulla yllä,
  Mä talvi olenkin.
  Mä suksin hiihdän kyllä
  Ja liikun luistimin.
  Taivaani pilvet kattaa,
  Niin pitkä yöni on;
  On metsän' laulamatta
  Ja järven' aalloton.
  Vaan älä pelkää tuosta!
  Tulehmain lämmittää
  Ja sallii sadun juosta
  Ja leikit järjestää.
  Kun joulukuusi loistaa,
  Unohtuu pimeä.
  Turkissain kätken toista
  Sisartain, Kevättä.
  _Saturnia_.
  Talvesta esiin, Maija! Laiska Maija
  Jo, häntä nyt saa aina odottaa!
   (Maija astuu esiin turkeista.)
  Hän siinä on. Laps, joka poimit vuokkos,
  Ja tanssit sääskein kanssa? Kuinka jaksoi
  Käkönen? Eikö kuku selvään hän?
  Jo puro pojan myllyä kai käyttää?
  Sanonpa sulle, sirkkuseni, että
  Jos huolimaton olet toiste, saat
  _Vähemmän tyydyttävä_ edistykseen.
  Äidille sievä kumarrus nyt tee!
  _Maija_.
  Mä olen kevään henki.
  Heräjän lumesta,
  Pois saan jääkyynelenki
  Järveltä, nurmelta.
  On Pohjolassa täällä
  Niin lyhyt aikani:
  Kaikk' ihanuus maan päällä
  Äkisti haihtuupi.
  Mä synnyin pohattana
  Köyhässä mökissäin;
  Nyt olen valtiaana,
  Vaikk' kahleist' unta näin.
  Hyljätty olin ani
  Kuin lehti lähtenyt;
  Vaan kukka-aarrettani
  Et laskea voi nyt.
  _Saturnia_.
  Anteeksi lapsimainen kerskaus suokaa!
  Runoilijat on hänet pilanneet.
  Nyt, Julia, on vuoros!
   (Julia tulee).
   Tässä on hän,
  Mansikkaposki, tyttäreni kolmas.
  Anteeksi, hän on päivettynyt hieman
  Heinässä, leikkuussa ja marjamailla!
  Ei käytäkkään hän päivänvarjostinta.
  Hengähdä, lapsi, hiukan!... No, nyt niiaa!
  _Julia_ (leyhytellen viuhkalla)
  Mä kesäpäiv' olen ruusuinen,
  Kun niitty on sulotuoksuinen;
  Vien tanssiin tuulen ja lainehenkin,
  Saan tuoksumaan havuneulasenkin,
  Rukiisen ruiskukat tihutan,
  Kanervat kastehin saunoitan.
  Eloni kaikki on tuokio vaan.
  Menneestä hetkest' en huolikkaan,
  En myös, jos syys kovin myrskyileepi
  Ja vettä virtana viskeleepi.
  Reunalla lähtehen hengähdin,
  Ijäistä valoa uneksin.
  _Saturnia_.
  Sä hellä laps! Niin saattaa uneksia.
  Vaan Luciani, kuudantytön, vuoro
  On nyt. Hän kuihtumuksen puvussaan
  Vaan omenaiset poskusillaan kantaa.
   (Lucia tulee.)
  Työmuurahainen, missä nokesit
  Noin itses? Vai sä puit maamiehen riihtä.
  Puolukkahuulet häll' on, anteeks suokaa;
  Metsässä sieniä hän vasta poimi.
  No, älä pelkää, tyttö! kumarra!