Ljungarsin taru - 01

  
  LJUNGARSIN TARU
  Kirj.
  Z. Topelius
  
  Suomensi
  Helmi Setälä
  
  
  Helsingissä,
  G. W. Edlund,
  1897.
  
  
  
   Fulminat, fulget, refulget.
  
  SISÄLLYS:
  Esipuhe.
  Ote kirjeestä, jonka Ukkolan lukkari, hyvin uskottu kanttori
   Pekka Grön, lähetti painattajalle.
  EDELLINEN OSA.
   1. Kuinka mestari Gervasius tuli kantamaan veroa Myllyrannan myllystä,
   ja mitä silloin tapahtui.
   2. Mitä Myllyrannassa vielä tapahtui ja kuinka ritari Bo Knuutinpoika
   Ljungars tuli ratsain myllyyn.
   3. Mitenkä ritari Bo Knuutinpoika vieraili Myllyrannassa, ja mitä
   Ursula rouva sai siellä aikaan.
   4. Kuinka Taavi ja mestari Gervasius joutuivat pahaan pulaan,
   ja mitä Myllyrannan myllytuvassa vielä tapahtui.
   5. Miten Ljungarsin lapset elelivät Myllyrannassa ja kuinka Beata
   Beata neiti tahtoi ajaa Birgerin varsalla.
   6. Kuinka Beata, Birger ja Taavi ratsastivat Junkkarin nevalle.
   7. Junkkarin lähteestä, ja kuinka Beata oli nippasilla valkoisen
   tytön kanssa.
   8. Miten valkoinen tyttö opasti Ljungarsin lapset metsän halki
   ja mitä sillä aikaa myllyllä tapahtui.
   9. Kuinka Taavi suoriutui Sten herran huoveista.
  10. Miten Taavia otettiin vastaan Ljungarsin linnassa.
  11. Ihmeellinen luku siitä, mitä Taaville vielä Ljungarsin
   linnassa tapahtui.
  12. Kuinka Taavi palasi Myllyrantaan ja läksi vapauttamaan
   Ljungarsin lapsia.
  13. Kuinka Ljungarsin lapset vietiin vankeuteen ja mitä siellä tapahtui.
  14. Kuinka Sven menetteli, ja kuinka Taavi tapasi Marjanan
   Siverin mökillä.
  15. Vieläkin Ljungarsin lasten pelastamisyrityksestä ja mitä silloin
   tapahtui.
  16. Ljungarsin lasten paosta, kuinka heitä ajettiin takaa ja mihinkä
   he lopuksi joutuivat.
  17. Kuinka Taavi pakeni Ljungarsin lasten kanssa Ulvilaan ja joutui
   sekä ystävien että vihamiesten pariin.
  18. Kuinka Mestari Gervasius joutui riitaan anekauppiaan kanssa
   ja mitä sitten vielä tapahtui.
  19. Pakolaiset saapuvat Naantaliin.
  20. Kuinka Taavi ja Ljungarsin lapset esitettiin Naantalin abbedissalle.
  21. Mitä pakolaisista päätettiin sekä kuinka luostari sai odottamattomia
   vieraita.
  22. Kuinka piispa Arvid Kurki saapui Naantalin luostariin ja riitaantui
   ylikonfessorin kanssa.
  23. Naantalin luostarin tarkastuksesta sekä ritari Lydik Klaunpojasta
   ja siitä tehtävästä, jonka hän sai piispa Arvid Kurjelta.
  24. Salaisista asioista, joita luostarissa yön aikana saattoi tapahtua,
   sekä kuinka mestari Gervasius esti turmiollisen seikan ilmi
   tulemasta.
  25. Suuresta rajuilmasta Olavinmessuna ja mitä silloin tapahtui.
  26. Lydik ritarin ja Ingeborg neiden paosta sekä kuinka piispa ja
   haavoitettu ritari kohtasivat toisensa.
  27. Bo herran kertomuksesta, Olavinmessusta Naantalissa, sekä mitä
   siellä vielä tapahtui piispa Arvidin vierailun aikana.
  28. Piispasta, anekauppiaasta ja herra Bo Knuutinpoika Ljungarsista.
  29. Miten Ursula rouva näki aaveita Ljungarsin linnassa.
  30. Kuinka herra Sten Knuutinpoika saapui Ljungarsiin, sekä vieraasta
   ritarista, jonka vaakunassa oli punainen enkeli ja kotkanpää.
  31. Sten Knuutinpojan ja ritari Lydik Klaunpoika Djeknen
   kaksintaistelusta, sekä odottamattomasta vieraasta, joka
   saapui paikalle.
  32. Kuinka kaksintaistelu päättyi molempien ritarien välillä, sekä
   Ljungarsin suvun surullisesta kohtalosta.
  33. Kuinka Arvid piispa tuli Ljungarsin linnaan ja määräsi sen
   asukkaiden kohtalot.
  JÄLKIMÄINEN OSA.
   1. Kohtaus Kuusiston linnassa.
   2. Katumuksentekiä.
   3. Tervehdys herra Bo vainajalta.
   4. Tarina Ljungarsin vaakunasta.
   5. Valtiomies tukalina aikoina.
   6. Kuinka ritari Wulf von Grewensdorp kertoi uutisia Tukholmasta.
   7. Kahden nuoren neiden matka Kuusistosta Naantaliin.
   8. Mitä saattaa tapahtua talvimatkalla Naantaliin.
   9. Kuinka Birger Bonpoika päätti vierailla Ljungarsin linnassa.
  10. Ursula rouvan hovipoika.
  11. Jouluaatto Ljungarsin linnassa.
  12. Kuinka Birger Ljungarsia houkuteltiin pettämään herraansa.
  13. Arvid Kurki ja Hemming Gadd.
  14. Kuinka kuningas Kristian Tyranni palkitsi Hemmig Gaddia.
  15. Mitä sen jälkeen tapahtui Ljungarsin lapsille linnassa ja
   kuinka Ursula rouva kadotti taikakalunsa.
  16. Kuinka Ljungarsin tyttö ennusti Ursula rouvan perikatoa.
  17. Arvid piispasta ja herra Tuomas Wulflsta.
  18. Kuinka Ljungarsin lapset seurasivat Arvid piispaa kuolemaan.
  19. Juhannuspäivä Myllyrannassa.
  20. Viimeinen Ljungars.
  
  
  Esipuhe.
  
  Toivoen että runoilia Z. Topeliuksen uusin taru suomalaisessakin
  asussansa saavuttaa suomenkielisen yleisön ja etupäässä Suomen nuorison
  suosion, pyydän saada huomauttaa, että kirjan alkupuoleen minulla
  on ollut käytettävänäni eräs käännösluonnos, mutta koska olen sitä
  suuressa määrin muutellut ja korjaellut, niin otan senkin osan omalle
  vastuulleni.
  _Suomentaja_.
  
  
  Ote kirjeestä, jonka Ukkolan lukkari, hyvin uskottu kanttori Pekka
  Grön, lähetti painattajalle. -- -- --
  
  Siitä on nyt enemmän kuin 30 vuotta kulunut, kun lähetin Teille, hyvä
  herra, vanhan rosvojutun, jonka pitkää esipuhetta ja puuttuvaa loppua
  käypi vertaaminen suuripäiseen, mutta pyrstöttömään pelikaaniin.
  Te näitte silloin sen vaivan, hyvä herra, että painatitte tämän
  kertomuksen "Helsingfors Tidningar" nimiseen sanomalehteen, suureksi
  huviksi koulupojille, jotka olivat sotasilla, ja vanhoille mamseleille,
  jotka uneksivat kummituksista.
  Syynä siihen, miksi nyt, hyvä herra, vaivaan Teitä tämän taikauskoisen
  jutun uudella painoksella on se, että olen löytänyt sen puhtaaksi
  kirjoitettuna, ilman esipuhetta, mutta kunnollisesti loppuun
  saatettuna, neiti Pantzarskiorta-vainajan sisarentyttären, neiti
  Leijomahnin luota, joka hyväntahtoisesti on päästänyt pelikaanin
  eheämmän-muotoisena räpyttelemään siipiään tämän maailman sinertävässä
  ilmassa.
  Olen kuullut kerrottavan, että neiti Pantzarskiorta oli aikoinansa
  suuresti ihaillut englantilaista romaaninkirjoittajaa Walter Scottia,
  jonka monia kirjoja viisikymmentä vuotta sitten luettiin enemmän
  kuin mitään muuta koko luomakunnassa. Kertomatavasta, seikkailuista
  ja kummituksista päättäen neiti Pantzarskiorta on kynäillyt tämän
  kertomuksensa englantilaisen mallin mukaan, mitenkä onnistuneesti,
  sen jätän sanomatta, mutta eihän ole mikään häpeä räätälille, jos hän
  leikkaa hännystakin tai nutun paraiden mallien mukaan, mitkä hänen
  aikanansa ovat muodissa, joskin niitä 30 vuotta myöhemmin pidetään
  perin vanhanmuotisina.
  Olen jo ennenkin tuonut esiin muutamia syitä, joiden nojalla arvelen
  kertomuksen perustuvan seudun kansantaruihin. Meidän pitäjässä on
  eräs talo, nimeltä "Junkkari", jonka paikalla muinoin kuului olleen
  linna, ja sen takamailla on vieläkin kolea korpi, "Junkkarin neva",
  jolla ruotsalaisissa maakirjoissa on nimenä "Ljungars skog". Sitä
  paitsi kuuluu siellä olevan lähde, "Junkkarin lähde", missä aina
  viime aikoihin asti on harjoitettu paljon pakanallista taikauskoa,
  rahakolikolta uhrattu ynnä muita taikatemppuja tehty. Vieläpä kuuluu
  täällä entisinä aikoina asuneen ylhäinen suku, jota taru nimittää
  "Junkkareiksi", mutta että nimi vain on suomalaisen ääntämisen mukaan
  muodostettu "Ljungare" tai "Ljungars", sen minä päätän siitä, että
  mainitun "Junkkarin nevan" kohdalla joki muodostaa kosken, jota
  sanotaan "Leimauskoskeksi". Siellä on vieläkin nähtävänä suuri,
  kammottava kallio, jonka ukonnuoli on halkaissut kahtia huipusta
  juureen asti; tässä kallioisessa metsäseudussa näet ukonilmoja
  sattuukin paljoa useammasti ja ne raivoavat täällä rajummasti, kuin
  muissa osissa maata.
  Ukkolan kirkossa kuuluu olleen vanha aatelinen vaakunakilpi, jonka
  keskeen oli maalattu valkoinen tyttö ukonvasama kädessä, sekä sen
  alla oli latinainen kirjoitus. Ja näyttää siltä, kuin taru Ljungarsin
  aaveesta olisi tästä kuvasta saanut alkunsa.
  Olkoon sen laita miten tahansa, niin minun yksinkertainen mielipiteeni
  on se, että syynä siihen taikauskoisuuteen, joka on tavattavana
  neiti Pantzarskiortan kertomuksessa, on siinä kuvatun ajan puoleksi
  pakanallinen käsitystapa, samoin kuin meidän aikanamme kansa käyttää
  munkin ja nunnan nimiä paholaisen nimityksinä. Mutta luulenpa, että
  vanhan ja uuden uskon murrosaika on kyllin merkillinen, että siitä
  kannattaa lukea painettunakin, varsinkin kun samaan aikaan tässä maassa
  tapahtui siirros järjestyksettömästä väkivallasta lakiin ja oikeuteen.
  Ja koskei tätä aikaa, minun tietääkseni, ole missään kuvattu niin
  sanoakseni arkipuvussaan, semmoisena kuin se jokapäiväisessä olossaan
  eli ja oli, vaan ainoastaan historian juhlapuvussa, niin saatte,
  hyvä herra, itse päättää, onko tällä tarun tekeleellä minkäänlaista
  arvoa. Lopuksi pyydän Teitä, hyvä herra, lisäämään että Tanskan kansa
  kaikkina aikoina on ollut rehellinen, uskollinen ja urhea kansa, jonka
  kanssa suomalaiset ovat tulleet hyvinä naapureina toimeen, jos kohta
  tanskalaisen nimi yhteen aikaan täällä merkitsikin vihollista, ei
  kuitenkaan kansan, vaan kuninkaitten tähden.
  Luopuen siitä hullunkurisesta nimimerkistä, jonka suojaan nuorena
  poikanulikkana ollessani kätkin vähäpätöisen henkilöni, kirjoitan nyt
  nimeni niinkuin se on:
   Teidän nöyrin palvelianne,
   _Pekka Gran_,
   cantor loci.
  Ukkolassa 4 p. maalisk. 1896.
  
  
  
  EDELLINEN OSA.
  
  
  1. Kuinka mestari Gervasius tuli kantamaan veroa Myllyrannan myllystä,
  ja mitä silloin tapahtui.
  
  Kokemäenjoen rannalla sijaitsi 1500-luvun alkupuolella
  Myllyranta-niminen kylä. Se oli saanut nimensä, kylän vieressä olevasta
  myllystä, jota käytti vuolas koski, yksi niistä monista, joissa
  Länsi-Suomen suuret järvet virtaavat Pohjanlahteen Kokemäen jokea
  myöten. Hyvin salvetut pirtit, uhkeat karjalaumat laitumilla sekä
  muutamat hyvin aidatut peltotilkut siellä täällä näyttivät osottavan
  jonkinlaista varallisuutta, mikä ei suinkaan ollut tavallista näinä
  rauhattomina aikoina, ja jota sen johdosta naapuriseutujen köyhät
  asukkaat katselivat jonkinmoisella kateudella. Tämän varallisuuden syyn
  arvasi helposti, kun tiesi, että Myllyranta myllyineen ja runsaine
  lohivesineen oli Naantalin birgittalaisluostarin aluetta ja siksi
  oli jotenkuten suojattu rasittavilta sotaveroilta ja miltei vielä
  tavallisemmilta ryöstöretkiltä, joita tehtiin sekä ystävien että
  vihollisten puolelta.
  Eivät moskovalaiset eivätkä liioin tanskalaisetkaan, jotka tähän
  aikaan olivat hävittäneet laajoja aloja maata, olleet löytäneet tietä
  tähän rauhalliseen seutuun, mutta sitä vastoin oli luostari oman
  etunsa nimessä erityisellä hyväntahtoisuudella suosinut tätä etäistä
  aluettaan. Luostarin voudin pari kolme kertaa vuodessa uudistuvat
  käynnit Myllyrannassa eivät siis tarkoittaneet ainoastaan myllytullin
  ja lohiveron kantoa, vaikka tämä tosin oli hänen varsinainen asiansa,
  vaan samalla hän tahtoi hyvien neuvojensa ja parannuskeinojensa kautta
  yhä kartuttaa luostarin tuloja ja enentää alustalaisten hyvinvointia
  ja varallisuutta. Tämän johdosta mylly olikin varustettu peräti
  toisin, kuin tavalliset jalkamyllyt, jotka olivat syrjäyttäneet nuo
  maassa ennen käytetyt hankalat käsikivet, ja kykenipä se tekemään
  joltisia ryynejäkin. Lohipadot oli rakennettu erityisellä huolella
  ja peltotilkkuja kynnettiin ja karhittiin kunnollisesti, sen sijaan
  että muuten koko maassa yleisesti poltettiin kaskea missä milloinkin
  paraiten sopi talojen lähimailla. Tästä seurasikin, että Myllyrantaa
  syystä pidettiin tämän maankulman varakkaimpina seutuina, varsinkin
  sen jälkeen kuin taajasti asutut ja hyvin viljellyt Turun lähitienoot
  olivat joutuneet tanskalaisten hävitysten alaisiksi.
  Eräänä päivänä heti juhannuksen jälkeen vuonna 1512 oli luostarin
  uskottu vouti, hartiakas mestari Gervasius saapunut kahden palvelian
  seuraamana kylään tavallisissa asioissansa perimään Myllyrannan
  veroa luostarille. Tämän mahtavan miehen alkuperäinen kunniallinen
  suomalainen nimi oli ollut Järvinen, mutta hän oli tahtonut antaa sille
  kunnioitusta-herättävämmän kaiun sieppaamalla itselleen ensimäisen
  latinalaisen pyhimyksen nimen, jolle hän arveli olevansa sukua. Mestari
  Gervasius oli noita munkin ja maallikon välisiä olentoja, jotka olivat
  luostarin maallisena palvelusväkenä, ja jotka hoitivat ja toimittivat
  sellaisia tehtäviä, joita nunnaluostarin hurskaat sisaret eivät itse
  voineet suorittaa. Merkkinä hänen hengellisestä arvostansa, jolle
  hän näytti panevan erityistä painoa, oli hänellä avara musta kaapu,
  joka samalla toimitti päällysvaatteen virkaa; mutta rautavuorinen
  lakki, joka oli hänen ajamattomassa päässään, hirvennahkakölteri hänen
  leveällä rinnallaan ja aika lyömämiekka hänen kupeellaan osottivat
  kyllin selvästi, ettei mestari Gervasius luottanut ainoastaan
  hengellisiin aseihinsa. Hän oli juuri lopettanut veronkantonsa ja istui
  nyt mieluisassa toimessa, myllytuvan rappusilla maistellen Myllyrannan
  kotipanoisen juhannus-oluen voimaa, samalla välinpitämättömänä
  silmäillen kaunista kesämaisemaa ja jokea, joka virtaili hänen
  jalkojensa juuressa.
  -- Onpas tuo hyvää paitapalttinaa, Inkeri, -- virkkoi hän hitaasti
  uhkealle vanhemmanpuoleiselle naiselle, joka levitteli kankaita
  valkenemaan viheriälle pihamaalle. -- Valkoista liinaa, melkein yhtä
  hyvää kuin luostarin liinakin; mutta tehän olettekin nuoruudessanne
  palvellut luostarissa.
  Tämä, kuten kaikki seuraavakin, lausuttiin suomeksi, koska siihen
  aikaan ainoastaan papit, kauppiaat ja osa aatelia puhui muita kieliä,
  saksaa yhtä paljon kuin ruotsiakin, puhumattakaan latinasta, jota
  hengelliset oppivat Rauman luostarikoulussa.
  Puhuteltu, joka ei ollut mikään vähempiarvoinen henkilö, kuin
  myllynhoitaja tai vuokraaja itse ja niin sanoakseni pienen kylän
  varsinainen keskipiste, vastasi sukkelasti nostamatta silmiään
  kankaista: -- kelvanneehan tuo, mestari. Pyhä Priita on antanut meille
  pitkää pellavaa tänä vuonna, ja jotainhan sitä on oppinut nuorina
  päivinään, siihen aikaan kuin palvelin abbedissa Ingegerd vainajata,
  joka, häpeä sanoakseni, on ollut kummini, sillä isäni oli luostarin
  portinvartiana. Levätköön Herran rauhassa, tuo kunnon rouva. Hänen
  aikanaan kävi kaikki luostarissa oikeata uraansa, ja pesua ja kutomista
  oli yllin, kyllin tietenkin, mutta ajat ovat nyt toiset, mestari
  Gervasius; ei kuule puhuttavankaan muusta kuin sodasta ja Jumalan
  pilkkaamisesta. Ja vaikka olinkin vain palkkapiika, niin olisin
  kai minäkin voinut ottaa hunnun päähäni, samoin kuin moni ylhäinen
  neito, koska minä olin kummini suosiossa, mutta mestari, nuoruus ja
  viisaus viihtyvät harvoin yhdessä, ja minä olin luonut silmäni Joonas
  vainajaan, joka silloin oli reipas nuori mies ja luostarin metsästäjä,
  ja joka kerta, kun hän toi hirven tai jäniksen luostarin kyökkiin,
  soi korvissani ikäänkuin hääkellojen humina. No, enpä voi sanoa,
  että olisin katunut sitä tekoa, mestari, sillä katsokaas, me menimme
  naimisiin kaikessa kunniassa, ja saimme myllyn, josta aina on riittänyt
  joku jauhovakka meillekin; ja kun Juutilainen, jonka pyhä Henrikki
  upottakoon kaikkine joukkoineen, surmasi minun Joonas parkani Pyhän
  Kaarinan yönä Turussa [Tanskalainen verilöyly Turussa 2 p. elok. 1509],
  sain minä myllyn arennille kuolinpäivääni asti. Siitä Jumala siunatkoon
  armollista abbedissaamme, mestari, vaikka luulisinpä maksaneeni veroni
  yhtä täsmällisesti jouluna ja juhannuksena kuin joku muukin; mutta minä
  tahdoin vain sanoa, että ellen minä nyt lue _avea_ ja _credoa_, kuten
  muut puhtaat neidot, niin on se oma vikani, mestari Gervasius, voitte
  luottaa sanoihini.
  -- En epäile sitä, -- puuttui vouti arvokkaasti puheesen, maistellen
  oluttuopistaan; -- ja teillä on nyt kaksi reipasta poikaa, Inkeri
  muori, jotka voivat hoitaa myllyä ja lohipatoa sen jälkeen, kuin
  Joonaksenne joutui valaskalan vatsaan ja te itse tulette liian vanhaksi.
  -- Iästä ei haittaa, -- vastasi Inkeri vähän nyreästi; -- ja kiitos
  pyhimysten, vanhempi poikani, Josua, sukeupi yhtä kelvolliseksi
  mylläriksi, kuin kuka muu tahansa koko luostarin alueella. Mielelläni
  tahtoisin sanoa samaa kummipojastanne Taavista, mestari Gervasius,
  mutta hän on peräti toista maata, sen minä sanon, hän tulee isäänsä,
  eikä pidä lukua muusta kuin keihäistä ja jousista, jotta pyhät
  armahtakoot. Minä puolestani, luulen että ken rautaa mielii, hän rautaa
  saapi, mestari, ja kerran kai sama loppu Taavinkin perii... Mutta
  katsokaas, tuossa hän tuleekin metsästä, missä hän kuljeskelee päivät
  pitkät. Notkista niskasi, senkin nulikka, etkös ymmärrä tervehtiä
  risti-isääsi, kunnianarvoista voutia?
  Tämä neuvo annettiin solakalle noin kolmen-, neljäntoista vuotiselle
  pojalle, joka avojaloin puikahti pihalle, olalla jousi, joka oli
  kantajaansa pidempi, ja selässä pörröinen otus, joka sai kunnian päästä
  voudin erityisen huomion esineeksi. -- Mitä nyt, Taavi, -- lausui tuo
  mahtava mies armollisesti päätään nyökähyttäen; -- tuotko jo paistia
  taloon? Onko se jänis vai metso?
  -- Kylläpä kannattaisi kuluttaa jousta jäniksen tai metson vuoksi!
  -- vastasi poika reippaasti, samassa kuin hän, totellen äidin käskyä
  käänsi lammasnahkalakkinsa hiukan toiselle korvalle.
  -- Ohhoh, lieneepä sitten kettu, koska näytät niin kopealta.
  -- Jotakin parempaa, -- vastasi Taavi.
  -- Mitä, sen nulikka? Eihän se vain susi lienekkään?
  -- Hiukan pörröisempi, hiukan pörröisempi! -- nauroi poika ja kiepsahti
  korollaan ympäri. -- Karhun pentu se on, kolmen kuukauden vanha,
  mestari. Ja jos te tahdotte tietää, missä sen emo on, niin voin sanoa
  teille, että se makaa koivet pystyssä tuolla Junkkarin nevassa; mutta
  minä en kyennyt sitä yksin tänne laahaamaan.
  Vouti pudisti epäillen päätänsä. -- Teitä oli kai siellä koko
  jahtiseura? -- virkkoi hän. -- Vai aiotko uskotella minulle, että sinun
  lintunuolesi voisivat puhkaista karhun rinnan?
  -- Minulla on keihäs, -- vastasi poika rohkeasti; -- mutta kun se
  tarttui kiinni karhun rintaan, niin minun täytyi nuijata se kivellä,
  sillä olin yksinäni metsässä.
  -- Ohhoh, joko sinäkin osaat keksiä metsästysjuttuja! -- virkkoi vouti.
  -- Minä en valehtele koskaan, mestari, ja se joka sanoo, että minä
  valehtelen... Taavi hillitsi kielensä hehkuvan punaisena, ja hypisteli
  jousta tavalla, joka ei osottanut juuri ystävällisiä aikeita.
  -- Jatka vain! -- sanoi mestari Gervasius, jota huvitti pojan miehekäs
  kiivaus. -- Jatka vain poikani; vaadi minut keihäisille ja miekkasille,
  ratsain tai jalan, Pyhän Henrikin tai Pyhän Yrjön kautta; luulenpa että
  todellakin kykenet siihen.
  -- Mene tiehesi, poika, ja häpeä vähän, kun kehtaat kinata parempien
  ihmisten kanssa! -- torui äiti, työntäen raivostuneen metsäläispojan
  tupaan. -- Älkää välittäkö, mestari, tuosta huimapäästä; hän on Jumala
  nähköön sellainen, jommoiseksi täällä maalla tulee, kun kuljeksii
  pitkin vuoria ja nevoja. Mutta kahta asiaa olen minä opettanut
  lapsilleni, niin oppimaton kuin muuten olenkin, puhumaan totta ja
  pelkäämään Jumalaa ja siunatuita pyhimyksiä. Kun Taavi sanoo, että hän
  on tappanut karhun, niin hän on sen myös tappanut, mestari, siihen voi
  yhtä hyvin luottaa kuin _credo_'on ja _benedicite_'en ja sitä paitsi se
  ei olekkaan ensi kerta.
  -- Minä pidän reippaista pojista, Inkeri, enkä todellakaan huomaa siinä
  mitään pahaa, että kummipoikani alottaa samoin kuin pyhä kuningas
  Taavettikin, joka tappoi jalopeuran. Me elämme sellaisia aikoja,
  jolloin kysytään voimakasta käsivartta ja vankkaa sotisopaa, Inkeri,
  eikä luostarimme tarvitse ainoastaan rukoilevia naisia, vaan miehiäkin,
  jotka heitä puolustavat. Minä pidän pojasta huolta; hänestä voipi
  jotakin tulla. Älkää kiittäkö minua, vaimo, ehkäpä se päivä vielä
  koittaa, jolloin Taavi ylenee niin korkealle, että hän voi tulla minun
  seuraajakseni. Ja nyt kun hevoset ovat levähtäneet, on minun aika
  lähteä matkaan. Mutta yksi asia vielä, Inkeri, ennen kuin unohdan,
  tuota lohipatoa voisimme pidentää vähän lähemmäksi virran keskustaa.
  Pelkäänpä että sieltä pääsee monen monta kaunista lohta ohitse uimaan,
  joita paremmin voitaisiin käyttää pyhimysten kunniaksi ja Naantalin
  hurskasten sisarien kyökin tarpeeksi.
  
  
  2. Mitä Myllyrannassa vielä tapahtui ja kuinka ritari Bo Knuutinpoika
  Ljungars tuli ratsain myllyyn.
  
  Luostarinvoudin äskeinen ehdotus näytti saattavan Inkeri muorin suureen
  pulaan, sillä hän käänteli ja silitteli kankaitansa useampaan kertaan,
  ennenkuin hän laski liikkeelle liukkaan kielensä. -- Minä toivoisin,
  että teidän ennustuksenne kävisi toteen, mestari, -- virkkoi hän -- ja
  että Taavi ymmärtäisi oman etunsa, vaikka olisihan se hänelle liian
  suuri kunnia, jos hän pääsisi kerran kapuamaan niin korkealle ja
  ylhäiselle kunniasijalle, kuin voudinvirkaan. Mutta totta puhuakseni,
  minä luulen hänen oppivan kaikkea muuta kuin luostarin toimia tuolla
  Junkkarin nevalla. Tiedättehän, mestari, ett'eivät asiat siellä koskaan
  ole olleet oikealla kannalla, ja joka kerta kun poika on tullut sieltä
  hämärissä pää täynnä kaikenmoista... en sano enempää, sillä parasta on
  olla puhumatta semmoisia, kun tuuli käy pohjoisesta. Mutta sen minä
  sanon, pyhät varjelkoot meitä huonoista naapureista, mestari Gervasius,
  sillä sellaisia meillä täällä on yllin kyllin.
  -- Niin ollen teidän pitäisi -- mitä pikemmin sitä parempi -- lähettää
  Taavi luostariin.
  -- Sitä olen monasti ajatellutkin, mestari, mutta hän ei tahdo kuulla
  siitä puhuttavankaan, ja minulla on hyvä apu hänen lingostansa ja
  jousestansa, puhumattakaan siitä, että hän on minun nuorin poikani,
  ja... tehkää hyvin, mestari, yksi haarikka lisään! Ette missään
  tapauksessa vielä vähään aikaan voi lähteä matkaan. Näyttää siltä kuin
  ukkosilma olisi tulossa, ja harvoinpa silloin sattuu, ett'emme saisi
  kuulla jotain Ljungarsin väestä.
  Näin sanoen ja voimatta salata äidillistä pelkoansa, että hänen
  täytyisi lähettää poika pois kotoa, Inkeri kiiruhti uudestaan
  täyttämään aimo tammihaarikkaa, ja jatkoi sitten, salaisesti toivoen
  voivansa kääntää voudin ajatukset pois pojasta:
  -- Ja mitä lohipatoon tulee, niin sitä samaa Joonas vainajakin aina
  sanoi, että tästä uipi useampi pyrstö ohitse, kuin mitä me saamme
  kuivalle maalle vedetyksi; mutta mitäpä teemme? Nuo yläpuolella asujat
  ovat jumalatonta väkeä, jotka eivät välitä pyhän Priitan omaisuudesta
  enempää kuin ruumin oikeudesta, ja kohta kun vaan paalunkin lyömme
  valtaväylään, ovat kaikki Ljungarsit niskassamme. Ensiksikin ritari Bo
  Knuutinpoika lähin naapurimme, vaikka hänen kanssaan voi sentään puhua
  kirkkaan taivaan alla; mutta pyhä neitsyt varjelkoon meitä joutumasta
  mihinkään tekemisiin hänen veljensä, ritari Stenin kanssa, olkoonpa
  sitten ilma kirkas tai pilvinen.
  -- Saadaanpa nähdä, Inkeri, -- lausui vouti otsa rypyssä; -- saadaanpa
  nähdä, kuinka kauan arvoisa isämme piispa sallii näiden kopeitten
  maallikkojen komentaa meitä, niinkuin he jonkun aikaa ovat halunneet
  tehdä. Pyhän Henrikin istuimella istuu nyt eräs Kurkiherra, joka
  ei salli kenenkään loukata kirkkoa, olipa kuka tahansa, ja joka
  hätätilassa osaa miekkaakin heiluttaa yhtä tukevalla kädellä, kuin hän
  jo käyttää piispan sauvaa. Kurjen suku on jo vanhastaan ollut riidassa
  Ljungarsien kanssa Satakunnan kalavesistä, ja Ljungarsien epäillään
  suuresti pitävän yhtä tanskalaisen puolueen kanssa. Luulenpa sen
  vuoksi, että piispa Arvid suojaa selkämme, ja siksipä me rakennammekin
  noita vallattomia metsäritaria uhmataksemme patomme kerrassaan poikki
  koko virran.
  -- Älkää, kaikkien pyhimysten tähden, mestari Gervasius, älkää
  mitenkään sellaista ajatelko, ellette tahdo nähdä tupiamme tulessa
  ennen Laurin messua ja karjaamme metsään karkoitettuna ensimäisenä
  kuutamoyönä heinänkorjuun jälkeen -- huudahti Inkeri toden perästä
  hämmästyneenä.
  -- Olkaa huoletta ja antakaa minun pitää siitä huoli, -- jatkoi vouti.
  -- Josua -- nuori mylläri, lesken vanhin poika lähestyi samassa lakki
  kourassa, -- Josua, anna miesten heti hakata riittävä määrä paalupuita.
  Huomenna rakennamme padon hyvän matkaa tuonnemmaksi. Josua, jonka
  jäntterälle, rotevalle ja vankalle ruumiille luonto näytti suoneen
  hiukan paksun pään, tuijotti voutiin rehellisin typerin silmin ja
  vastasi, kasvolihastakaan liikahuttamatta: -- Niinkuin käskette,
  mestari.
  Sitten hän lähti hitain, raskain askelin täyttämään esimiehensä käskyä
  vähääkään seurauksista huolehtimatta.
  Vouti tuli nyt nähtävästi hyvälle tuulelle ja lohdutteli, kenties vähän
  iloisena toisesta oluthaarikasta, pelästynyttä emäntäänsä seuraavalla
  tavalla: -- Valkaiskaa te vaan kankaitanne ja maatkaa yönne rauhassa,
  Inkeri; noilla korkeilla herroilla on nyt muutakin ajateltavaa
  kuin teidän lohitokeitanne. Bo Knuutinpoika, luulemma, menee kyllä
  herrainpäiville, joita muutaman viikon päästä pidetään Tukholmassa, ja
  ritari Sten voipi sillä aikaa huvitella itseään varastelemalla hänen
  hevosiansa. Nuo herrat eivät kuulu elävän juuri veljellisessä sovussa,
  niin sanotaan. Sten Knuutinpoika ei saattane unohtaa, että vanhempi
  veli otti Ljungarsin linnan ja jätti nuoremmalle vain muutamia kurjia
  kaskimaita kaukana erämaassa. Ja koska Bo Knuutinpojalla on kaksi
  poikaa, ei ritari Sten voine ajatellakkaan saavansa periä veljeänsä.
  -- Kaksi poikaa ja yksi tytär, -- oikaisi Inkeri mielihyvillään,
  kun hän saattoi kehua itsellään olevan niin ylhäisiä tuttavia.
  -- Nuori Knuutti herra on kohta kahdenkymmenen vanha ja odottaa
  kannuksiansa, mutta nuori Birger herra on syntynyt samana vuonna kuin
  minun Taavinikin, ja siunattu pikku neiti Beata on Kynttilänpäivästä
  yhdeksännellä vuodella. Minä tunnen heidät hyvin aina rouva Cecilia
  vainajan ajoista asti. Hän oli Tottien sukua, lempeä ja armollinen
  rouva, joka ei pitänyt itseänsä liian hyvänä kysymään neuvoa
  kankaankudonnassa ja oluenpanossa alhaisemmilta ihmisiltä, jotka
  tiesivät enemmän kuin hän. Hänen aikanansa vallitsi täällä naapurisopu,
  ja herrasväen lapset tulivat usein tänne leikkimään meidän lastemme
  kanssa, samoinkuin meidänkin kävivät linnassa. Mutta hän kuoli, kuten
  tiedätte, kolme vuotta sitten, ja mistä ritari Bo silloin haki toisen
  vaimonsa, sitä ei kukaan oikein tiedä. Eipä sen asian laita kuulu
  oikein hyvä olevan. Ursula rouva, sanotaan, on hiiden lapsi. Hän on
  isältään, vuorenpeikolta, saanut taikakiven, ja niin kauan kuin se on
  hänellä, käy hänen aina hyvin. Hän on noitunut Bo herran, siitä voitte
  olla varma, mestari. Viime syksynä, hän odotti saavansa pojan. Hänestä
  piti tulla Ljungarsin herra. Ja kun poika syntyi, niin se olikin
  kuollut. Minä en sano mitään; mutta lapset kai paraiten tietävät, että
  edessä emoton lapsi emintimän leipoessa, niinkuin sananlasku sanoo.
  -- Olen kuullut sanottavan, että hän on ritarin tytär, joka eräältä
  Tallinnan juutalaiselta on oppinut tähdistä ennustamaan.
  -- Mistä hän on kotoisin, sitä minä en tiedä, -- jatkoi Inkeri, joka ei
  näyttänyt hyvällä silmällä katsovan uutta naapurinrouvaa; -- mutta sen
  minä tiedän, että siitä saakka kuin hän tuli Ljungarsin linnaan, saavat
  elukat puolta vähemmän rehua ja lapset ja palkolliset kovia kakkuja
  pureskella. Ritari Bo itse, joka ennen oli antelias herra, on tullut
  itaraksi ja ärtyisäksi, niin ettei häntä enää tunnekkaan. Viipurissa
  Bo herra on noiduttu. Musta rouva on Posselta oppinut konstinsa. Ei
  kukaan ole vielä nähnyt häntä kristillisessä kirkossa, mutta monet ovat
  nähneet rouva Cecilia vainajan vääntelevän käsiään kuutamossa, sen olen
  minä omin korvin kuullut hänen kamarineidoltansa Benatalta. Ja sitten
  tuo tuolla lähteen luona, mestari, kyllähän te sen tiedätte; se on nyt
  näyttäytynyt useammin kuin koskaan ennen.
  Vouti nauroi. -- Ei, Inkeri, -- sanoi hän, -- nyt on parasta, että
  annan satuloida hevoseni, kun vielä uskallan lähteä. Te olette niin
  taikauskoinen, että voisitte saada hevosetkin pillastumaan. Lopuksi
  te kai vielä luulettelette minulle, että naapurimme Ljungarsit ovat
  liitossa, ukkosen kanssa.
  -- Kullakin on oma uskonsa, mestari, -- vastasi Inkeri loukkaantuneena;
  -- mutta en minä ole vielä nähnyt ketään heistä ratsastamassa täysissä
  varuksissa, ilman ukkosen käymättä kesällä ja pyryämättä talvella.
  Näettekö tuota mustaa pilveä, joka nousee yhä ylemmä Puiden latvain
  yli? Pettyisinpä pahasti, ellei joku Ljungarsin väestä tulisi tänne.