Kertomuksia Suomen historiasta V:1 - 1

  
  
  KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA V:1
  Kustaa Aadolf ja Kristiina: Sodat
  
  Kirj.
  JULIUS KROHN
  
  Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.
  
  
  
  SISÄLLYS:
  Puolan sota.
   1. Riian kaupungin valloitus.
   2. Wallhofin tappelu.
   3. Kustaa Aadolf Preussinmaalla.
  Saksan sota.
   1. Syyt Kustaa Aadolfin osanottoon.
   2. Kustaa Aadolfin lähtö Ruotsista ja tulo Saksaan.
   3. Seitsemänkymmenen suomalaisen sankarikuolema Demminin lähellä.
   4. Kustaa Aadolf Werbenin leirissä.
   5. Leipzigin eli Breitenfeldin tappelu.
   6. Würzburgin valloitus.
   7. Kustaa Aadolf Reinjoen seuduilla.
   8. Meno Lechjoen yli.
   9. Nälkäsota Nürnbergissä.
   10. Kustaa Aadolfin viimeinen taistelu.
   11. Kustaa Aadolf.
   12. Holhoojahallitus ja kolmenkymmenenvuotisen sodan loppu.
   13. Kustaa Horn.
   14. Torsti Stålhandske.
   15. Eerikki Slang.
   16. Aake Tott, Kustaa Aadolfin lumiaura.
   17. Hakkapeliitat.
  Viiteselitykset.
  
  
  
  PUOLAN SOTA.
  
  
  1. Riian kaupungin valloitus.
  
  Koska Venäjän sota oli onnellisesti päättynyt, oli Ruotsilla nyt enää
  vain yksi vihollinen jäljellä, nimittäin Puolan kuningas. Tämänkin
  kanssa olisi Kustaa Aadolf sangen mielellään sopinut, sillä hän näki
  kyllä, kuinka kipeästi jo hänen valtakuntansa ja kansansa tarvitsi
  rauhaa ja hän olisi halunnut loma-aikaa alinomaisista sodankäynneistä
  saadaksensa parantaa kaikellaisia juurtuneita epäkohtia. Mutta Puolan
  Sigismund oli itsepäisesti vastahakoinen. Lapsimaisella ylpeydellä hän
  nimitti itseänsä Ruotsin kuninkaaksi eikä tahtonut kirjeissään suoda
  Kustaa Aadolfille muuta arvonimeä kuin Södermanlannin, Neriken ja
  Vermlannin herttuan. Tämä olisi kuitenkin ollut jokseenkin viaton
  mieliteko; mutta hän yritti samassa myös aina salaisilla kirjeillä sekä
  lähettiläillä virittää kapinaa Ruotsin valtakunnan asukkaiden parissa
  ja uhkasi Ruotsin alusmaita Virossa. Hänen kykenemätön, saamaton
  luonteensa esti häntä kuitenkin kaikista tehokkaammista toimista. Jos
  hän Kustaa Aadolfin ensimäisinä hallitusvuosina, sillä aikaa kuin
  Ruotsin sotajoukkoja tarvittiin muualla, olisi kaikin voimin käynyt
  Viron kimppuun, niin olisi hän luultavasti saanut sen maakunnan
  valtaansa. Mutta Sigismundin tuumat nyt niinkuin aina ennenkin pantiin
  laimeasti toimeen, ja vähä väliä hän suostui lyhyempiin tai pitempiin
  aselepoihin, jolloin sota kokonaan lakkasi.
  Tälle kannalle ei Kustaa Aadolf nyt enää tahtonut jättää asiaa. Joko
  piti olla täysi rauha tai täysi sota, jompaan kumpaan hän oli päättänyt
  pakoittaa Sigismundia. Vuonna 1621 näyttikin siihen tarjoutuvan sangen
  mukava tilaisuus. Puolalaiset näet olivat joutuneet sotaan eteläisten
  naapuriensa, turkkilaisten kanssa. Heinäkuussa läksi siis Kustaa Aadolf
  Elfsnabbista, Tukholman saaristosta liikkeelle lukuisan, upean
  laivaston kanssa, joka kuljetti 12,000 miestä, osaksi palkattua
  ulkomaalaista väkeä. Tarkoituksena oli mennä valloittamaan suurta ja
  rikasta _Riian kaupunkia_, joka muun Liivinmaan kanssa kuului Puolan
  vallan alle. Muutamien päivien perästä saapuikin laivasto, vaikka sen
  myrsky ensin oli hajoittanut, onnellisesti Väinäjoen suulle.
  Sigismund ei ollut lähettänyt Riialle enempää kuin 300 varsinaista
  sotamiestä avuksi; enempää ei hänellä Turkin sodan vuoksi ollut varaa
  antaa. Mutta itse kaupungin porvareita oli paljon ja he olivat
  miehuullisia ja sotatemppuihin harjaantuneita, eivätkä tahtoneet ottaa
  mitään antautumisehdoituksia korviinsa. He olivat joen suulle
  rakentaneet suuren, vahvannäköisen leirin vallituksineen. Siellä liehui
  suuri joukko lippuja ja sieltä paukahteli tiheään kiväärin laukauksia.
  Ruotsin amiraali, peläten että siellä majaili melkoinen armeija, epäili
  useampia päiviä, pitikö hänen panna laivastonsa leirin kanuunatulelle
  alttiiksi ja yrittää purjehtia jokea ylös. Kova myrsky, joka aukealla
  lahdella ankkuroidulle laivastolle saattoi tuntuvaa vahinkoa, teki
  kuitenkin lopun epäilyksistä. Päätettiin, maksoi minkä maksoi, yrittää
  päästä leirin sivuitse turvalliseen satamaan. Elok. 4 p:nä läksivät
  siten laivat liikkeelle, palavat sytyttimet tykkien vieressä, veneet
  täynnä sotamiehiä varalla maallemenoa varten. Mutta -- ihme ja kumma!
  -- leiristä ei kuulunut yhtään ainoaa tykin laukausta, ei lentänyt
  ainoatakaan luotia! Riikalaiset, niinpian kuin he näkivät tästä totta
  tulevan, sytyttivät leirinsä tuleen ja pötkivät kiireesti pakoon
  kaupungin muurien taakse. Koko leiri olikin vain ollut sukkelasti
  keksitty tyhjä peloite, johon ei ollut viety yhtään ainoata kanuunaa,
  ainoastaan muutamia satoja sotamiehiä näön vuoksi.
  Ruotsin sotaväki astui nyt maalle, ja muutamien päivien perästä saapui
  vielä lisäksi _Jaakko De la Gardie_ maata myöten Viron kautta
  Viipurista; tuoden kanssansa 4,400 suomalaista.
  Nyt piiritettiin Riika kaikilta haaroilta. Suomalaiset sijoitettiin
  niin sanotun myllykaivannon viereen pohjoispuolelle kaupunkia.
  Tulikidat rupesivat ankarasti lennättämään luoteja ja pommeja
  kaupunkiin, välistä tuhannen kappaletta päivässä. Muurit, vaikka ne
  olivatkin paksut, alkoivat siitä jonkun ajan perästä mureta ja tornit
  raueta raunioiksi. Mutta Riian porvarit eivät kuitenkaan olleet vielä
  millänsäkään. He sammuttelivat valppaasti pommien sytyttämiä tulipaloja
  ja torjuivat pelottomasti päältänsä kaikki rynnäköt.
  Riikalaiset luottivat siihen, että heidän kuninkaansa ei voisi olla
  auttamatta niin tärkeätä kaupunkia. Eräänä päivänä ilmaantuikin
  porvarien suureksi iloksi Puolan lippuja metsäisille harjuille joen
  eteläpuolelle. Mutta ilo ei ollut kovin pitkällinen. Puolalaisten
  päälliköllä Radzivilillä ei ollut muuta kuin 5,000 ratsumiestä
  muassansa. Yritettyään pari kertaa saada osan väkeänsä kaupunkiin,
  pakeni hän jälleen, sillä Kustaa Aadolfin moninkertaista, tykeillä
  varustettua, vahvoissa leireissä majailevaa voimaa vastaan hän ei
  voinut mitään.
  Nyt kiihtyi ruotsalaisten tuli vielä entistä kiivaammaksi ja teki päivä
  päivältä yhä enemmän vahinkoa sitä myöten kuin piirityskaivannot
  lähenivät. Kuningas oli aina etupäässä mitään vaaroja pelkäämättä.
  Kerta lensi tykin luoti aivan hänen telttansa läpi, vaan hän ei
  sallinut siirtää majaansa toiseen paikkaan. Tämä pelottomuus oli myös
  sotureille hyvänä esimerkkinä. Muutamat uivat eräänä yönä valliojan yli
  ja sitoivat nuoria hakuliin (pölkkyaitaan), joiden päälle pantiin
  verkkoja, ja niitä myöten kapusi uljas rynnäkköjoukko yli. Eikä
  aikaakaan, niin oli vallinkulma heidän käsissänsä, vaikka
  kaupunkilaiset tekivätkin lujaa vastarintaa. Jonkun aikaa sen perästä
  onnistui myös rynnäkkö Hiekkaporttia vastaan, jonka ruotsalaiset saivat
  valtaansa.
  Nyt jo pidettiin kaupungin valloitusta niin varmana, että Oxenstjerna
  kerran päivällispöydässä leikillään kumarsi kuninkaalle ja joi Riian
  uuden arkkipiispan maljan. Kustaa Aadolf vastasi nauraen sillä, että
  hän joi uuden Vendenin piispan terveydeksi, ja myöhemmin hän antoikin
  koko sen hiippakunnan maat Oxenstjernalle lääniksi.
  Koko viikon kesti kuitenkin vielä, ennenkuin kaupunki antautui. Vihdoin
  viimein varusti Kustaa Aadolf kaikki lopullista rynnäkköä varten, jonka
  piti tapahtua syysk. 12 p:nä. Vähää ennen lähetti hän kuitenkin
  torvensoittajan kaupunkiin kirjettä viemään, jossa hän kehoitti Riian
  porvareita luopumaan vastarinnasta, josta ei voinut enää olla mitään
  apua, vaan ainoastaan turhaa verenvuodatusta ja kaikellaista julmuutta,
  niinkuin väkirynnäköllä valloitetuissa kaupungeissa ainakin. Nyt
  viimeinkin taipuivat riikalaiset ja avasivat porttinsa.
  Tämä oli ensimäinen suuri sankarityö, jolla Kustaa Aadolf käänsi
  puoleensa maailman silmät. Sillä valloitettu kaupunki oli yli koko
  Euroopan kuuluisa rikkaudestaan ja vahvuudestaan, ja sen valloittaminen
  oli vaatinut erinomaista piiritystaitoa, erinomaista lujuutta ja
  miehuutta.
  
  
  2. Wallhofin tappelu.
  
  Riian valloituksen jälkeen jatkui sotaa muutamia vuosia laimeammalla
  tavalla, ja vähä väliä sitä yritettiin lopettaa rauhanhieromisilla.
  Mutta v. 1625 tuli Kustaa Aadolf taas Liivinmaalle suuremman sotavoiman
  kanssa ja läksi uudelle, pitemmälle valloitusretkelle. Hän itse
  ruotsalaisen väen kanssa kulki Väinäjoen rantoja myöten ja otti
  valtaansa siellä olevat pienet linnat; tunkeusipa hän sitten sieltä
  vielä Kuurinmaallekin ja valloitti sen pääkaupungin Miittavan sekä
  useampia muita pienempiä. Sillä välin Jaakko De la Gardie ja Kustaa
  Horn suomalaisineen pakoittivat Tarton kaupungin antautumaan sekä myös
  vähitellen kaikki muutkin Liivinmaalla puolalaisten vallassa olevat
  vahvat paikat.
  Syksyn tullen hajosi armeija senaikuisen tavan mukaan talvimajoihinsa;
  Ruotsin sotavoima otti asuntonsa pitkin Väinäjoen rantakyliä. Siellä
  rupesivat kuitenkin pian ankarat taudit sitä ahdistamaan, kun oli
  asunnoista puutetta ja seudut olivat matalat, rämeiset. Moni kuninkaan
  likeisimmistäkin seuralaisista sairastui ja kuoli. "Minun täytyy",
  kirjoitti Kustaa Aadolf kotiin ystävälleen Aksel Oxenstjernalle, "nyt
  itse olla omana kamreerinani ja käsikirjurinani, ja jos
  uuninlämmittäjäkin nyt vielä sairastuisi, saisin olla omnia tria
  (kaikkena kolmena)".
  Tämä huolettava kivulloisuus armeijassa ei kuitenkaan masentanut
  kuninkaan eikä hänen soturiensa miehuutta. Uuden vuoden aikana 1626
  tuli leiriin sanoma, että eräs puolalaisten parhaista päälliköistä,
  Sapieha, kokoili melkoisia sotajoukkoja _Wallhofin_ kartanon tienoille
  Liivinmaan etelärajalle. Hänen kimppuunsa päätti nyt Kustaa Aadolf
  äkkiä karata, ennenkuin puolalaiset olisivat karttuneet liian
  lukuisiksi. Voidakseen sen sitä arvaamattomammin tehdä, otti hän mukaan
  ainoastaan 1,000 valittua jalkasoturia sekä parituhatta ratsumiestä, ja
  riensi niiden kanssa Väinäjoen yli. Perille tultua tammik. 6 p.
  havaittiin kuitenkin, että hanke jollakin lailla oli tullut vihollisen
  tietoon; puolalaiset olivat varuillansa, sotarintaan asetettuina. Tämä
  sotarinta ei ollut kuitenkaan oikein huolellisesti ja tarkasti
  järjestetty. Puolalaisia oli vähintänsä 5,000; heillä oli siis suuri
  ylivoima. Paitsi sitä oltiin nyt aukealla tantereella, jolla heidän
  ratsuväkensä tähän asti aina oli ollut meidän miehiä etevämpi.
  Puolalaiset eivät koskaan puhuneet muuten kuin nauraen ja ylenkatsoen
  noista pikkaraisista Suomen hevoskoneista sekä niiden selässä istuvista
  lyhytlylleröisistä miehentyngistä. Mitä hätää nytkään muka niistä olisi
  voinut olla! Mutta Kustaa Aadolfin ratsujoukko, joka tässä
  tilaisuudessa melkein kokonaan oli suomalainen, törmäsi kohta itse
  kuninkaan sekä _Kustaa Hornin_ johdolla hurjalla vauhdilla vihollista
  vastaan. Heidän tavallinen sotahuutonsa: "Hakkaa päälle! Hakkaa
  päälle!" kajahti aivan Sapiehan omien rivien keskellä, ennenkuin
  puolalaiset kerkesivätkään ihmettelystään tointua. Eipä aikaakaan, niin
  kääntyi hänen hevosväkensä pakoon, ja vähäisen vastarinnan jälkeen
  seurasivat jalkamiehetkin samaa esimerkkiä. Vihollisia makasi 5-600
  tantereella, lukuunottamattakaan niitä, jotka sitten paetessaan metsiin
  saivat surmansa. Viisi lippua, kolme tykkiä, koko kuormaston sekä 150
  vankia, niiden joukossa myös taitavan päällikön Gonsievskin, saivat
  voittajat saaliiksensa.
  Riian valloitus oli ollut ensimäinen suuri piiritys, joka oli tehnyt
  nuoren Ruotsin kuninkaan nimen länsimailla tutuksi. Wallhofin voitto
  oli nyt ensimäinen, jonka hän oli saanut aukealla kedolla, ja se lisäsi
  taas hänen mainettansa. Ja ylpeydellä voimme me suomalaiset kehua, että
  kunnia sinä päivänä tuli melkein yksinomaan meidän poikien osaksi,
  sillä muu väki, niinkuin tästä tappelusta sepitetty latinalainen
  ylistysruno vakuuttaa, ei kerinnytkään avuksi, ennenkuin kaikki jo oli
  loppuun suoritettu.
  
  
  3. Kustaa Aadolf Preussinmaalla.
  
  Liettualaiset, joiden rajoja sota nyt lähinnä uhkasi, olisivat tämän
  tappelun jälkeen olleet sangen taipuvaiset rauhaan. Mutta varsinaiset
  puolalaiset ja heidän kanssaan myös itse kuningas Sigismund eivät vielä
  tahtoneet kuulla sanaakaan sovinnosta. Siksi päätti Kustaa Aadolf mennä
  heitä vielä likemmältä ahdistamaan ja purjehti alkukesällä 1626
  melkoisen sotavoiman kanssa Preussinmaalle. Tämä rantamaakunta, vaikka
  sen asukkaat suurimmaksi osaksi olivatkin saksalaisia siirtolaisia,
  kuului siihen aikaan vielä Puolan vallan alle ja oli näille varsin
  tärkeä, koska heidän parhaan kauppaväylänsä, Veikseljoen, suu juuri oli
  siellä. Sitäpä tahtoikin nyt Kustaa Aadolf heiltä tukkia, jotta he
  saisivat oikein havaita, miltä sota tuntui. Kesäk. 27 p. laskettiin
  maalle likellä Pillaun kaupunkia, ja kuukautta myöhemmin olivat jo
  Braunsberg, Frauenburg, Elbing, Marienburg, Dirschau sekä useat muut
  Länsi-Preussin[1] pienemmät kaupungit valloitetut. Sigismund oli
  tapansa mukaan taas kauan vitkastellut, ennenkuin hän pääsi
  liikkeelle, eikä hänessä ollut sittemminkään menetettyjen paikkojen
  takaisinottajaa.
  Seuraavana vuonna teki Kustaa Aadolf yrityksen _Danzigia_,
  Länsi-Preussin suurta ja vahvaa pääkaupunkia vastaan. Yöllä oli määrä
  lotjilla viedä väkeä Veikseljoen yli kaupungin muurien edustalle ja
  sitten äkki arvaamatta rynnätä esiin. Mutta sotamiehet olivat
  tottumattomat kulkemaan veneissä; lotjat joutuivat epäjärjestykseen,
  useat törmäsivät yhteen. Täten syntyi melua, joka herätti kaupungin
  vartijain huomiota, ja pian alkoi lentää suhista luoteja valleilta,
  tehden tuntuvaa vahinkoa. Pyyhkäisipä yksi pyssyn luoti vatsaan itse
  kuningasta, joka tavallisuuden mukaan oli pienessä veneessä etummaisten
  keskellä, niin että vain lihavuus varjeli hänet kuolemasta. Kuitenkin
  Kustaa Aadolf vaipui veneen pohjalle ja tämä näkö masensi vallan
  sotamiesten rohkeuden. Tyhjin toimin soudettiin jälleen takaisin
  menetettyä melkoisesti väkeä. -- Yhtä onnettomasti kävi myös v. 1628,
  kun Kustaa Aadolf säännöllisellä piirityksellä koetti saada Danzigia
  valtaansa. Loppumattomat sateet paisuttivat silloin Veikselvirtaa
  siihen määrään, että piirittäjien täytyi paeta pois leiripaikoiltaan.
  Jäivätpä muutamat joukot tulvan äkkiä noustessa sulkeuksiin ikäänkuin
  saariin, joista heitä täytyi veneillä käydä noutamassa.
  Parempi menestys sitä vastoin oli ylimalkaan aukealla tantereella.
  Puolalaiset voitettiin melkein joka ainoassa tappelussa, ja Ruotsin
  joukot, joiden johtajina usein mainitaan suomalaiset ratsumiehet _Aake
  Tott_ ja Klaus Kristerinpoika Horn, etenivät yhä syvemmälle
  varsinaiseen Puolaan. Kävivätpä lentävät partioparvet Masoviassakin
  asti, vieläpä itse Varsovankin likiseuduilla, missä sataan vuoteen ei
  oltu enää vihollista nähty.
  Kustaa Aadolf oli kaikissa otteluissa aina etumaisena, näyttäen
  sotureilleen urhouden ja uljauden esimerkkiä. Tietysti joutui hän täten
  montakin kertaa ankariin vaaroihin. Kerrankin esim. oli hän joutunut
  ihan keskelle vihollisjoukkoa, missä ei näyttänyt olevan muuta kuin
  surmaa tai vankeutta tarjona. Eräs hänen ratsumiehistään sen kuitenkin
  hyvissä ajoin huomasi. "Tulkaa", huusi tämä muutamille kumppaneilleen,
  "autetaanpa veikkoa, joka tuolla on pulassa!" Olipa se sangen sukkelaa,
  ettei hän maininnut kuningasta edes nimeltä, sillä sen kuultuansa
  olisivat tietysti viholliset vielä kiivaammin koettaneet saada häntä
  valtaansa. Ratsumiehet saivat nyt äkillisellä rynnäköllä Kustaa
  Aadolfin vapautetuksi. Hetken kuluttua huomasi kuningas, että tuo
  samainen ratsumies oli joutumaisillaan vangiksi. Nyt hän vuorostaan
  keräsi parven miehiänsä, ajoi pois puolalaiset ja huusi iloisesti: "Kas
  nyt on kuitti, veli veikkoseni!" -- Toisen kerran taas oli Kustaa
  Aadolf kahden kesken erään henkivartijansa kanssa ratsastanut ylös
  harjulle, mistä hän kaukoputkella katsasteli vihollisten leiriä. Sen
  huomattuaan hiipi kaksi puolalaista hiljaa heidän taakseen.
  Henkivartija näki heidät vasta, kun he jo olivat ihan likellä. Hänen
  hätähuutonsa kuultuaan kerkesi kuningas vain käännähtää, tempaista
  miekkansa tupesta ja kohottaa sen suojuksen vihollisen sapelia vastaan.
  Ensimäinen sivallus katkaisi kuninkaan miekan kädensuojuksen, toinen
  leikkasi pois palan hänen hattunsa reunasta. Mutta ennenkuin kolmas
  sivallus iski, pistikin Kustaa Aadolf, joka oli taitava miekkailija,
  vihollisensa kuoliaaksi. Toisen oli jo sillä välin henkivartijan
  pistoolinluoti kaatanut. -- Vielä kolmannessa tilaisuudessa sattui
  luoti kuninkaan olkapäähän, niin lähelle kurkkua, että sitä oli
  mahdoton poistaa. "Anna sen sitten olla", virkkoi Kustaa Aadolf
  välskärille, "olkoon vain siellä muistona!" Ja sinne se jäikin hänen
  kuolinpäiväänsä saakka, tehden kuitenkin sen verran haittaa, ettei
  hänen enää ollut mukava käyttää rautahaarniskaa, vaan sai hän
  enimmäkseen tyytyä nahkapaitaan. -- Sotamiehet olivat näistä monista
  kuninkaansa urhouden osoituksista suuresti iloissaan ja innoissaan.
  Mutta päälliköt pelkäsivät usein, he kun paremmin käsittivät, minkä
  korvaamattoman vahingon Kustaa Aadolfin kuolema tuottaisi isänmaalle.
  Mutta turhat olivat kaikki heidän kehoituksensa varovaisuuteen. "Ei ole
  vielä koskaan yksikään kuningas saanut sotatantereella surmaansa", oli
  Kustaa Aadolfin vastaus.
  Alinomaiset tappiot olisivat muuten nyt jo pakoittaneet puolalaisia
  rauhansovintoon; mutta heillä oli vielä yksi toivo jäljellä, se
  nimittäin, että Espanja ja Itävalta lupauksensa mukaan lähettäisivät
  heille apua. V. 1629 saapuikin viimein 10,000 miestä keisarin väkeä.
  Silloin oli juuri protestanttien koko vastarinta Saksanmaalla tullut
  kukistetuksi ja keisarin ylipäällikkö Wallenstein saattoi antaa pois
  osan liioista sotajoukoistansa. Mutta Kustaa Aadolfkin puolestansa oli
  suuresti enentänyt voimaansa ja saavuttanut edelleenkin voittoja. Täten
  tuli nyt vihdoin vuodeksi välirauha toimeen. Ehdot olivat Ruotsille
  sangen edulliset. Sigismund sai tosin pitää hänelle rakkaan, joskin
  tyhjän Ruotsin perintökuninkaan nimen, mutta Kustaa Aadolfille jäi
  Riika ja Liivinmaan ynnä useimmat Preussissä valloitetuista
  kaupungeista.[2]
  
  
  
  SAKSAN SOTA.
  
  
  1. Syyt Kustaa Aadolfiin osanottoon.
  
  Samaan aikaan kuin Kustaa Aadolf temmelteli Liivin- ja Preussinmaalla
  puolalaisten kanssa, oli Saksassakin pauhannut suuri taistelu.
  Pitkällinen viha protestanttien ja katolilaisten välillä oli vihdoinkin
  leimahtanut julkisodaksi. Voitto yhä enemmän kallistui jälkimäisten
  puolelle, joiden johtajana oli itse Saksan keisari Ferdinand. Hädissään
  olivat protestantit jo kerran kutsuneet avukseen muukalaisen, Tanskan
  kuninkaan Kristian IV:nnen; mutta hänkin voitettiin ja pakoitettiin
  lupaamaan, ettei hän enää sekaantuisi Saksan asioihin. Nyt näytti
  perikato uhkaavan puhdistetun opin uskolaisia Saksanmaalla. Keisarin
  väki sorti ja raasti armottomasti ja esteettömästi onnetonta kansaa
  protestanttisissa seuduissa. Itse keisarikin antoi v. 1629 n.s.
  peruutusjulistuksen, jolla hän määräsi, että kaikki katoliselta
  kirkolta uskonpuhdistuksen aikana pois joutuneet maatilat piti sille
  jälleen annettaman takaisin. Ne olivat jo nyt sata vuotta perinnön ja
  oston kautta kulkeneet kädestä käteen; arvaahan siis, miten suurta
  vääryyttä se julistus tuotti niiden silloisille omistajille.
  Uskonvapauden poistamisesta ei tosin vielä ollut puhetta; mutta kuka
  saattoi siinäkään suhteessa enää mitään toivoa, kun näki, millä
  säälimättömällä kovuudella Ferdinand omissa perintömaissansa, missä
  hänellä oli täysi valta, pakotti protestanttisia alamaisiansa katolisen
  kirkon yhteyteen.
  Kustaa Aadolf oli hyvin harras protestantti; samalla oli myös
  hengenvapaus hänestä ihmisen kallein tavara. Syvimmällä surkuttelulla
  hän katseli siis, miten hänen uskolaisparkojansa Saksassa sorrettiin,
  ja suuresti häntä ahdisti se pelko, että protestanttinen usko voisi
  tulla sieltä peräti hävitetyksi. Hänessä paloi kiivas halu noita
  hädänalaisia uskonveljiä auttamaan; sillä hänen mielestänsä samoinkuin
  yksityinen ihminen on kansansa jäsen ja velvollinen sen hyväksi itsensä
  uhraamaan, samoin myös jokainen yksityinen kansa on ihmiskunnan
  jäsenenä velvollinen yhteisen edun vuoksi panemaan itsensä alttiiksi
  ja rientämään sorrettujen veljiensä avuksi. Tätä hänen jaloa
  auttamishaluansa vastusti kauan aikaa kuitenkin se pelko, etteivät
  hänen voimansa siihen riittäisi ja että hänen oma kansansa, josta hänen
  velvollisuutensa ennen kaikkea oli pitää huolta, voisi tällaisen
  vaarallisen ja suuren hankkeen johdosta joutua turmion omaksi.
  Vähitellen haihtuivat kuitenkin nämät epäilykset. Puolan sodassa Kustaa
  Aadolf oppi luottamaan omaan sotataitoonsa ja myös soturiensa
  urhoollisuuteen ja voimaan. Saman sodan loppupuolella hän paitsi sitä
  huomasi yhä selvemmin, että taistelu Saksan keisaria vastaan kaikissa
  tapauksissa tulisi välttämättömäksi. Ferdinand, niinkuin ennen on
  kerrottu, lähetti suuren sotajoukon puolalaisten avuksi. Kirjeissään
  hän ei koskaan tahtonut suoda Kustaa Aadolfille kuninkaan arvonimeä,
  osoittaen siten selvästi, että hän puolusti Sigismundin oikeutta
  Ruotsin kruunuun. Ylimmäinen keisarillinen sotapäällikkö,
  _Wallenstein_, päästyänsä Saksan pohjoisrannoille asti, jossa hän
  piiritti protestanttisena pysynyttä Stralsundin kaupunkia, otti
  itselleen valtioamiraalin nimen ja rupesi hankiskelemaan sotalaivastoa
  Itämerelle. Silminnähtävästi oli aikomus lähteä kukistamaan Ruotsia
  Sigismundin vallan sekä paavin ikeen alle.
  Asiain näin ollen Kustaa Aadolf päätti kun päättikin itse lähteä
  vihollista vastaan. Hänen mielestänsä oli paljoa edullisempaa
  Ruotsille, jos sotatantereeksi tulisi vieras maa, ja paitsi sitä olisi
  kunniakin paljoa suurempi, jos samalla myös onnistuisi pelastaa nuo
  onnettomat uskonveljet sorron alta.
  
  
  2. Kustaa Aadolfin lähtö Ruotsista ja tulo Saksaan.
  
  Valtaneuvoskunta huolestui ensin suuresti, kun sille ilmoitettiin
  kuninkaan tuumat; sillä vähäisen Ruotsin taistelu kristikunnan
  mahtavinta hallitsijaa vastaan näytti kovin vaaralliselta, miltei
  mahdottomalta. Mutta toiselta puolen ei kukaan myöskään voinut todistaa
  perättömiksi esiintuotuja syitä. Vielä enemmän vaikutti Kustaa Aadolfin
  into asian ratkaisuun. "Kuningasta", niin sanoi viisas Oxenstjerna,
  "innostaa voimallinen henki, jota ei mikään saata vastustaa."
  Neuvoskunnan taivuttua kutsuttiin v. 1630 säädyt Tukholmaan kokoon ja
  esitettiin heillekin tämä asia. Kaikki näkivät aivan selvään, miten
  suuria uhrauksia, miten paljon varoja ja verenvuodatusta Ruotsin
  valtakunnalta tällainen suuri yritys vaatisi; mutta sittenkään ei
  ainoakaan ääni noussut vastaan. Ihmeteltävällä mielenjaloudella päätti
  koko kansa uhrata itsensä pyhän asian hyväksi. Toukok. 20 p.
  kokoontuivat sitten säädyt yhteiseen kokoukseen valtasaliin, johon myös
  Kustaa Aadolf saapui, taluttaen nelivuotista tytärtään. Tälle pienelle
  kruununperilliselle vannottiin nyt uskollisuudenvala, ja hyväksyttiin
  ehdoitus hallituksen järjestämisestä kuninkaan poissaollessa. Sen
  jälkeen piti Kustaa Aadolf liikuttavan ja jalon jäähyväispuheen
  alamaisilleen. "Minä lähden", lausui hän muun muassa, "nyt taisteluun,
  joka on paljoa vaikeampi ja vaarallisempi kaikkia edellisiä. En tee
  sitä kevytmielisyydestä enkä myöskään -- sen Jumala voi todistaa! --
  minkään yksityisen edun tai turhan sodanhimon tähden. Vaan keisari on
  minut monella tavalla pakoittanut tähän. Hän on häväissyt minua,
  auttanut vihollisiamme ja sortanut uskolaisiamme, jotka, sekä
  hengellisessä että maallisessa orjuudessa kituen, huoaten ikävöivät
  pelastusta, eivätkä heidän huokauksensa, jos vain Jumala apunsa suopi,
  tarvitse olla turhat. -- Mitä minuun tulee, niin tiedän vallan hyvin,
  mikä minun kohtalokseni voipi tulla. Monessa paikassa olen jo Ruotsin
  valtakunnan puolustukseksi vuodattanut vertani ja saanenpa vielä
  vihdoin antaa henkenikin, sillä ruukku käy kaivolla siksi, kunnes se
  särkyy." Kyyneleet puhkesivat puheen lopussa kuninkaan omistakin
  silmistä esiin, eikä kuulunut salissa pitkään aikaan muuta kuin
  läsnäolevien hiljaisia, väkisin pidätettyjä nyyhkytyksiä. Sitten Kustaa
  Aadolf luki ääneensä vielä lyhyen rukouksen ja läksi pois salista.
  Vielä kerta oli kuitenkin valtiopäivämiesten suotu olla rakkaan
  kuninkaansa seurassa; heidät kutsuttiin näet sinä päivänä palatsiin
  päivällisille. Kustaa Aadolf kulki pöydästä pöytään ja puhutteli
  melkein jokaista erikseen. Hän oli tässä tilaisuudessa vielä
  tavallistakin lempeämpi ja herttaisempi. Vakavan sekainen iloisuus
  vallitsi koko juhlatilaisuudessa. Tuntuipa siltä kuin kaikki
  läsnäolijat olisivat aavistaneet, että kuningas ja hänen kansansa
  olivat tässä nyt viimeistä kertaa yhdessä, ja kuin olisi tästä
  eronhetkestä vielä oikein tahdottu nauttia.
  Laivasto seisoi jo sillä välin odottamassa Elfsnabbissa; sotaväki
  majaili aluksissa, ja kaikki lähtövarustukset olivat päättyneet.
  Kuninkaan tultua nostettiin heti ankkurit ja kuljettiin myötäisellä,
  kohtuullisella tuulella joutuisasti meren poikki.
  Juhannuspäivänä 1630 läheni Ruotsin laivasto Pommerin rantaa. Se päivä
  oli jo ennestään merkillinen protestanttien historiassa; sillä juuri
  sata vuotta sitten oli heidän uskontunnustuksensa ensi kertaa astunut
  julkisesti valtiollisella alalla esiin, kun se Augsburgin
  valtiopäivillä tuotiin keisarin nähtäväksi.
  Aikomus oli ensin ollut laskea Rügen-saarta kohti ja vapauttaa se
  keisarillisten sotajoukkojen vallasta, mutta kun tuli tiedoksi, että
  ruotsalainen apujoukko, joka jo vuotta ennen oli lähetetty Stralsundin
  avuksi, nyt oli koko saaren valloittanut, purjehdittiin suoraan
  Usedom-saarelle.
  Kustaa Aadolf itse oli ensimäisiä, jotka astuivat jalallaan Saksan
  rannan hiekalle. Hän laskeusi siellä heti toiselle polvelleen ja
  rukoili ääneensä. Noustuaan jälleen pystyyn huomasi hän kyyneleitä
  ympärillä seisovien herrojen silmissä. "Älkää itkekö", lausui hän
  silloin, "vaan rukoilkaa Jumalaa sydämen pohjasta! Harras rukous on jo
  puoli voittoa." Sitten hän tarttui lapioon ja alotti omin käsin
  vallituksen, joka nyt luotiin leirin ympärille. Sotaväen tuontia maalle
  jatkettiin yötä myöten, ettei paraillaan oleva edullinen tyyni ilma
  menisi hukkaan. Valaistuksena tässä yöllisessä toimessa olivat
  ylt'ympärillä palavien kylien liekit. Pakoon lähtevät kroatit[3] olivat
  täten vielä tahtoneet käyttää valtansa viimeistä hetkeä.
  Keisarin hovissa ja ylimalkaan Saksan katolisissa osissa ei oltu
  Ruotsin armeijan tulosta paljon millänsäkään. Äskeiset voitot sekä
  protestanttien ja heidän auttajansa, Tanskan kuninkaan, kukistus olivat
  paisuttaneet heidän ylpeyttänsä. "Onpa taas pikkiriikkinen vihollinen
  meidän kimppuumme tipahtanut!" näillä sanoilla Ferdinand Regensburgin
  valtiopäivillä ilmoitti asian muutamille Saksan ruhtinaille. Wienissä
  laskettiin pilkkaa siitä, että muka Ruotsinkin kuningas vaati itselleen
  majesteetin arvonimeä. "Mokoma majesteetti", arveltiin, "pian sulaa,
  kunhan vain joutuu meidän eteläisen auringon paahteeseen!" Seurauksena
  tästä ylenkatseesta oli se, että sotavarustukset kävivät huolettomasti
  ja laimeasti. Vaativatpa Saksan ruhtinaat juuri tällä hetkellä keisarin
  taitavan ja voittoisan ylipäällikön Wallensteinin eroittamista virasta
  sen johdosta, että hän oli menetellyt kovin röyhkeästi ja
  väkivaltaisesti. Conti, joka peri hänen paikkansa, ylenkatsoi myöskin
  niin perinjuurin Ruotsin sotavoimaa, ettei hän edes yrittänytkään estää
  Kustaa Aadolfin maallepääsöä. Hänen mielestään olikin parasta antaa
  heidän tulla, jotta heidät sitten saisi yhdellä iskulla kerrassaan
  hävitetyiksi.
  Ilman mitään vastarintaa levisi siis Kustaa Aadolfin sotavoima kaikkien
  Oderjoen suussa olevien saarten yli, jopa he ottivat mannermaallakin
  useampia läheisiä kaupunkeja haltuunsa. Joka paikassa tervehti kansa
  heitä, niinkuin pelastajia ainakin; sillä Kustaa Aadolf oli opettanut
  miehensä ankaraan kuriin. He eivät ryöstäneet halvintakaan kalua, eivät
  tehneet vähintäkään väkivaltaa. Päinvastoin he usein omista vähistä
  ruokamääristään jakoivat ryöstetyille, nälkää näkeville asukkaille.
  "Emme käy sotaa", oli kuninkaalla tapana sanoa, "yksinään oman hyötymme
  vuoksi, vaan myös tämän onnettoman Saksan kansan tähden; emme ole
  tulleet heitä sortamaan, vaan päinvastoin tuomaan heille rauhaa ja
  vapautta, sekä hengellistä että maallistakin."
  
  
  3. Seitsemänkymmenen suomalaisen sankarikuolema Demminin lähellä.
  
  Saksan sotaan käsketty suomalainen väki ei ollut saapunut yhdessä
  kuninkaan kanssa, vaan tuli perille vasta vähää myöhemmin, heinäkuun
  alassa. Turussa ei sattunut olemaan tarpeeksi laivoja sillä kertaa;