Yksinkertainen kukkavihkonen - 2

  nykyjään käytännössä ja on helposti näyttämölle asetettu. Minä otan
  pari paperinukkea ja asetan ne näyttämölle puoleksi tunniksi puhelemaan
  puuta heinää. Se on sitte ikikappale.
  -- Mutta etkö sinä näyttele joskus myös uudempia realistisia
  kappaleita?
  -- En, lapset pitävät enemmän vanhasta romanttisesta suunnasta, jossa
  kaikki viisi kuvaelmaa kumpuaa viattomuutta ja hyve saa voiton
  loppukohtauksessa. Sen sijaan uudenaikaisissa kappaleissa sankarittaret
  ovat kadottaneet viattomuutensa jo ennenkun esirippukaan nostetaan,
  mutta semmoisia kappaleita eivät he vielä, Jumalan kiitos, ymmärrä.
  Mutta te voitte olla varmoja siitä, että kun he tulevat kaksitoista
  vuotiaiksi, niin he haukottelevat minun siveellisille näytelmilleni, ja
  muuten minä otaksun, että kun he pääsevät "miesten lukuun", niin he jo
  itse alkavat kirjoittaa realistisia draamoja, jotka saavat isänäidinkin
  haudassaan punastumaan.
  -- Isä, näytä nyt meille pikku kappale tämän vieraan herran tähden!
  -- No niin, te olette oikeassa, mitä minä tässä joutavia
  lavertelenkaan. Tarkkaavaisuutta hyvät herrat ja naiset nyt! Näytäntö
  alkaa.
  Hän meni teaatterin taakse ja alkoi näytännön, joka sai lapset mitä
  parhaimmalle tuulelle. Hilpeys tarttui pian muihinkin eikä aikaakaan
  niin koko seura, yksin tuo vaalea rouvakin, oli mitä herttaisimman
  naurun vallassa.
  Vihdoin laskettiin verho alas ja punakkana ja hengästyneenä tuli
  kapteeni pöydän luo saamaan pikku siemauksen vahvistusta totilasistaan.
  -- Ka niin, pojat, nyt on ilta lopullaan. Menkää huoneesenne ja
  asettukaa maata!
  Hiljaan ja tottelevina ojensivat he pienet kätösensä hyvääyötä
  sanoessaan ja työnnälsivät pienet punahuulensa isän tuuheaan, mustaan
  partaan.
  Kun Belskov hetkinen tämän jälkeen nousi jäähyväisiä ottaakseen,
  kuiskasi kapteeni:
  -- Sinun pitää nähdä heitä makuulla.
  Hän veti ystävänsä hellävaroen lastenkammariin.
  Siellä uinuivat nuo pienet reippaina ja punan purppuroimin poskin kuin
  kukkanuput sateen jälestä onnellisen hymyilyn väikkyessä puoliavoimilla
  lapsenhuulillaan.
  Belskov seisoi vakavana ja miettiväisenä pienoisia katsellen. Rouvakin
  oli tullut sisään. Hän painalsi pienen vaalean päänsä miehen leveää
  rintaa vasten ja lempeä uhkuvin silmäyksin katseli häntä.
  -- Eikö totta, sanoi kapteeni ja hyväillen kiersi kätensä vaimonsa
  vyötäisille, -- että se antaa merimiehelle tarmoa taistellessaan
  luonnonvoimien kanssa, kun tietää omaavansa semmoisen rauhan ja
  vapauden sataman, kuin tämä minunkin pieni pesäseni, johon voi
  tyyneesen pujottautua.
  -- Jospahan minullakin olisi moinen satama, sanoi Belskov kevyellä
  huoahduksella. Sinä kellut merellä, minä ravintolaelämän lainehilla.
  Kumpasellakin käy tyrskyjen mainingit, kumpasellakin on salakaria.
  -- Olet oikeassa veikkoseni, koetappa vaan pyrkiä satamaan sinäkin!
   * * * * *
  Belskov astui huoneesensa ja kopeloi tulitikkuja, joita nähtävästi ei
  löytänyt. Hänen onnistui kuitenkin kaataa eräs pöydällä oleva lasi
  kumoon, kompastui sitte johonkin laattialla olevaan esineesen, joka
  tarkemmin tunnustellessa sukeusi tulitikkulaatikoksi.
  Hän sytytti sitte komean divaanipöydällä olevan lampun ja katseli
  ympärilleen.
  Huone oli hienosti sisustettu, siitä hän itse oli pitänyt huolta. Mutta
  se oli kylmä, puistuttavan kylmä ja kauhean epämiellyttävä.
  Rouva, jonka luona hän asui, oli poissa jokainen arkipäivä ja silloin
  oli piika vapaa aina aamusta pitäen. Oltiin siten muka säästäväisiä.
  Hänellä oli aamupäivällä ollut vieraita, nuoria miehiä, kuten hän
  itsekin. Samettialbumin ja valokuvien keskellä pöydällä oli puoliksi
  tyhjiä sherrylasia, kukkuroillaan täysi tuhkasäiliö ja tyhjiä
  seltteripulloja, brysselimattoa koristivat pullontulpat ja
  tulitikunpätkät ja kullankirjaellulle sohvapeitteelle oli viskattu
  sikarinpätkä.
  Kylmä värähdys hivahutti häntä. Hän sulki ikkunan. Aamupäivällä oli hän
  sen avannut haihduttaakseen hiukan tupakinsavua ja viinien höyryjä ja
  sitte se luonnollisesti oli saanut olla niine hyvineen.
  Hän harjaeli sohvan kädellään.
  Siellä alhaalla Freybertissä uinuvat pikkulapset väsyneinä, se on toki
  paljoa hauskempaa kuin venyä tässä sohvalla kuin mikähän sikarinpätkä.
  Hän kietousi turkkiinsa ja viskausi sohvan nurkkaan polttaakseen
  sikarin.
  Varsin ihmeteltävää miten hauska siellä oli. En ole pitkiin aikoihin
  viettänyt eloisampaa iltaa kuin kapteenin luona tänä iltana.
  Hän istui sohvan nurkassa pää alas herpouneena ja aatteisin vaipuneena.
  Ovi avautuu hiljalleen ja sisään astuu Rikke Brauner, kapteenin käly.
  Hän oli puettu varsin kuin erotessaan muutamia hetkiä sitten:
  mustaan villaleninkiin ja hieman veikistelevään, valkeaan,
  punonnaiskoristeiseen etuliinaan.
  -- Mutta hyvä neitiseni, mitä tahdotte täällä tänään? kysyi Belskov
  ihmetellen.
  -- Minä tahdon ainoastaan hiukan järjestellä, sanoi hän tyynesti. --
  Täällä on kaikki kauheassa epäkunnossa. Istuos alallasi vain.
  Sitte hän keijukaisena liiteli ympäri, pyyhki tomun valkealla
  esiliinallaan ja samassa tuokiossa oli tuo pikkukäsi saanut kaikki
  parhaimpaan järjestykseen.
  -- Kas niin, nyt pitää minun mennä, sanoi hän ojentaen kättään hänelle.
  -- Ei, sinä et saa mennä, sanoi hän puoleksi nousten sohvalla. -- Sinä
  et saa enää koskaan minua jättää, sillä kun minä lepään täällä sinun
  sylissäsi, niin silloin olen oikeassa satamassani.
  Hän kietoi käsivartensa Riken vyötäisille ja tahtoi suudella häntä,
  mutta vetäytyikin takaisin helähtävän äänen kuuluessa ja tuskan otsaa
  polttaissa.
  Hän katseli ympärilleen harhailevin silmäyksin. Hän oli särkenyt pari
  pulloa ja seisoi nyt pöydän luona lamppua syleillen, jonka kuuma lasi
  oli hänen otsaansa polttanut.
  -- Laupias Isä, se olikin siis vain unelma! Semmoisia unelmia niitä
  syntyy kun syö keinotekoista kilpikonnaa ja omenaleivosta naisten
  seurassa. Ja kaiken tämän lisäksi minulla on huono vatsa ja heikko
  sydän. Tuossa minä onneton olen seisonut ja suudellut vanhaa lamppuni
  kupukkaa ja luullut sen neiti Brauneriksi.
  Mietiskellen käveli hän laattialla.
  -- Hänellä oli muuten oikein. Täällä on kauhean epämiellyttävää. Jos
  vaan voisin saada hänet tänne hiukan siivoomaan.
  Sitte hän äkisti astui kirjotuspöydän luo turkki hartioilla.
  Tuo valkea käsi tiamanttisormuksineen rapsuttelihe äkkiä paperille
  kirjettä sepiten. Kuoreen kirjoitti hän:
   Neiti Rikke Brauner.
   Suuri Rantakatu
   Kapteeni Freybertin luona
   Täällä.
  Se mahtoi olla hyvinkin tärkeä kirje koskapahan itse juoksi
  kirjelaatikolle sydänyönä.
  Jumala ties mitä lie sisältänytkään.
  
  
  Läpi hiedikon.
  Skånelaisidylli.
  
  Reippaana ja helottavana kuni kesäinen aamu seisoi tuo pieni
  Köpenhaminan neito pappilan avatussa vinninikkunassa.
  Viiniköynnökset ja muratit kohoilivat kiemurrellen seiniä myöten, puut
  seisoivat vielä kosteina aamukasteen suuteloista, reseetain ja
  rehevävartisten ruusujen miellyttävä lemu täytti ilman ja kaukana
  tuolla ladossa pitivät kottaraiset kauheata mellakkaansa. Hiukan
  taaempana, puutarhan takaa kohosi kirkko komeillen valkoisine muurineen
  auringon loisteessa.
  Kirkkoherra Brudelius istui huvimajassaan aamupiippuaan poltellen
  sill'aikaa kuin rouva käveli huoneesta huoneesen ja haavilla lenteleviä
  kärpäsiä pyyteli.
  Pastori oli kaunis, vanha mies. Hänellä oli lempeä, puhtaaksi ajeltu
  pappisnaama ja musta samettipatalakki.
  -- Hyvää huomenta setä, huusi nuori tyttö ikkunasta.
  -- Hyvää huomenta, pikku Lotta!
  Alhaalla maantietä pitkin tuli pastorin veljenpoika Lave Brudelius
  ratsastaen. Hän oli pappilan vuokraaja.
  Hänellä oli oikea jättiläisvartalo, auringonpaahtamat, ruskeat
  araapialaiskasvot, paksut, vaaleahkot viikset ja vaaleansiniset silmät.
  Hän näytti komealta istuessaan siinä suorana ja uhkeana hevosen
  selässä. Hänellä oli ahtaat, harmajat ratsastushousut ja pitkävartiset,
  kiillotetut kengät jalassaan.
  Hän oli tosiaankin kokonaan toisenlainen kuin nuo vaalakat
  kööpenhaminalaiskavaljeerit, joita voi rikki riksauttaa kuin hauraita
  karamellia.
  -- Hyvää huomenta herra vuokraaja, huusi tyttö.
  Sanat lausuttiin varsin hyvällä ruotsinkielellä. Hän ei ollut mitään
  sukua pastorille, olihan vain tuommoisella pienellä käynnillä täällä,
  mutta kuitenkin sanoi hän heitä "sedäksi" ja "tädiksi" ja itseään häntä
  sanottiin "Lotaksi". Tuo tuntuikin paljon hauskemmalta kuin mikään
  "kaunis Kööpenhaminan Lotte" eli "Charlotte", joksi hän oli ristitty:
  Mutta kaikista hauskimmalta kajahti "vuokraajan" nimi. Se kun hänen
  mieleensä johti kuleksivia laulajia, gladiaattoria ja muita semmoisia
  romanttisia asioita.
  Nuori vuokraaja ratsasti edelleen nostaen olkihattuaan ja paljastaen
  siten joukon vaalahtavia kiharaisia hiuksiaan.
  Lotta solmi äkkiä hatunnauhansa, juoksi rappusia ylös ja seisoi samassa
  tuokiossa keskellä huvimajaa pastorin edessä.
  Hän oli kaunis, tuo pieni kööpenhaminalaistyttö, kevyessä
  ranskalaisessa kesäpuvussaan: vaaleansinisessä leningissä ja valkeassa
  tunikassa, johon oli pistetty kirjava kukkasvihkonen. Vaaleansinertävän
  babyhatun alta pistäytyi esiin veitikkamaiset, punaposkiset kasvot,
  pieni pystynenä ja joukko vaalakoita kutria otsalla. Lyhyen hameen alta
  näkyi kaksi pientä jalkaa ruskeissa turistikengissä ja sinertävissä
  silkkisukissa.
  -- Ettekö matkusta Falsterbohon tänään, kysyi hän. -- Te olette jo
  aikoja sitte luvannut ja tänään on niin kaunis päivä!
  -- Kysy äidiltä, vastasi pastori kääntyen vaimoonsa, joka juuri tuli
  sisään.
  Pastorin rouva oli pitkä, komea ja ystävällisen näköinen nainen.
  -- Aivan kernaasti minun puolestani, sanoi hän. -- Mutta sinun, Lotta,
  täytyy pyytää Laven valjastamaan heti paikalla hevosen. Hän on luvannut
  itse kyyditä meidät.
  Lotta kiiti pois ja pian olivat kirkkoherran kaksi-istuimiset vaunut
  oven edessä.
  Lotta istui Laven viereen, pastori ja rouva asettuivat taakse ja niin
  lähdettiin.
  Tie oli tasainen kuin laattia ja vaunut vierivät maakirkon ja valkeaksi
  maalattujen talonpoikaistalojen editse pitkin leppien, poppelein ja
  piilipuitten suojaamaa tietä. Puitten oksat riippuivat pitkällä tien
  päällitse ja joskus niin somasti sipasivat Lotan pystynenää.
  Hän istui ja laverteli tehden myötään kysymyksiä. Lave vastaili
  lyhyeen, mutta hänen kasvonsa loistivat niin ystävällisesti ja alinomaa
  hymyillen näytti hän kaksi riviä valkeita elfenhampaita paksujen,
  vaaleain viiksien alta.
  Joskus katkesi puhelu. Silloin Lotta aina syrjäsilmin katseli
  vierustoveriaan ja ihmetteli hänen päivänpaahtamia hienountuvaisia
  poskiaan. Hän näytti Lotasta aivan persikalta. Taisipa sivumennen
  ajatella, että miltähän tuntuisi pureksia tuommoista persikkaa.
  Maanlaatu vaihteli edelleen, se oli jonkunlaista laaksoa mutta karua
  sittekin.
  Tie kulki lähellä rantaa. Toisella sivulla kuvasteli hiljainen, tyyni
  järvi, toisella aivan silmän kantamattomiin ulontelihe punavaalea
  kanervikko. Ainoastaan sananlennätinpylväsrivi kulki sen läpi ja
  näköpiirin rannassa korkeat kuuset ojentelihe.
  Vihdoin haarottui tie ja meidän matkaajamme antautuivat vasemmalle.
  Lähellä oleva pikku Falsterbo oli mitä viehättävin ja Skanöriäkin näkyi
  jo hiukan. Siellä oli määrä syödä päivällistä kestikievarissa.
  Kaupunki oli ympäröity korkealla, turpeista ja kangista rakennetulla
  muurilla. Puuportti toimitti kaupunginportin tehtävää ja johti
  pääkadulle.
  Täällä oli muuten merkillisiä katuja. Kiviperustusta ei näkynyt
  missään, ainoastaan hiekkaa, kyynärän paksulti hiekkaa.
  Hevoset kahlailivat hiekassa polviaan myöten ja vaunut uppoutuivat aina
  pyöräinakseliin saakka.
  Täytyy pysähtyä. Pastori ja rouva päättävät matkata takaisin ja
  Skanörissä odotella sill'aikaa kuin nuoret käynevät Falsterbon kirkkoa
  katsomassa. Se oli viehättävä seisoessaan tuolla korkeammalla
  hiekkasärkällä.
  Vanhukset kääntyivät ja Lotta ja Lave kulkivat edelleen kaupungin läpi.
  Huoneukset olivat valkeaksi maalatuita ja ystävällisiä valkeine
  ikkunaverhoineen ja kukkivine ruukkukasvineen. Kaikkialla, niin kadulla
  kuin torillakin, oli istutettuja puita, huonosti kasvaneita raukkoja
  ja sepä juuri näyttikin niin luonnolliselta. Tiesi miten ne voivatkaan
  kasvaa tuossa hiedikon keskellä.
  Ei yhtään ihmistä, ei edes ainoata lasta, joista muuten ei juuri
  koskaan puutetta ole, näkynyt kaduilla. Ainoastaan joukko hanhia
  vaapusteli kaakotellen hiedikossa.
  Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, seisahtui Lotta ja kipristi
  pystynenänsä epäileviin, koomillisiin ryppyihin.
  -- Minä en voi mennä pitemmälle. Kenkäni ovat aivan täynnä hiekkaa.
  Tämähän on juuri kuin kahlaisi meressä, me voimme aivan yhtä hyvin
  heittäytyä pitkäksemme ja uida kirkon luo.
  Hän nousi eräälle rappuselle, seisoi siinä ja puisteli itseään kuin
  märkä kana.
  -- Tule tänne, niin puhdistan kenkäsi hiekasta, sanoi Lave.
  -- Se ei merkitse mitään! Ne tulevat aivan samassa yhtä täyteen
  jälleen.
  -- Oo, me kyllä keinon keksimme. Tulehan tänne vain.
  Lotta nousi toiselle jalalleen ja ojensi toisen hymyillen Lavea kohti,
  joka laskeusi polvilleen rappusten viereen. Hän veti kengät Lotan
  jalasta, pudisti hiekan ulos ja käsineen nuo sinervät silkkisukatkin
  harjasi.
  Kun tämä oli tehty kohotti Lotta pystynenäänsä ja kysyi:
  -- Mitä sitte?
  -- Sitte minä otan neidin käsivarrelleni ja kannan kirkolle.
  -- Käykö se päinsä?
  -- Saammepa koettaa!
  Hän kumartui alas ja ennenkun hän oikein tajusi koko asiaa, istui Lotta
  jo hänen voimakkaalla käsivarrellaan käsivarret hänen kaulalleen
  kierrettyinä ja niin lähdettiin kulkemaan tuossa hiekkameressä.
  -- Jos näin kulkisimme Itäkadulla, niin saisitte nähdä, mitä melua se
  herättäisi.
  Vaan siitäpä ei vaaraa. Ainoastaan pari merimiehenvaimoa pistivät
  päänsä kukkaruukkujen lomista ja jonkunlaisella ihmettelyllä katselivat
  heitä. Muuten oli kaupunki kuin kuollut.
  -- Olenko minä raskas?
  Hän kohotti katseensa Lottaan ja näytti hymyillen valkoisia hampaitaan.
  -- Mielelläni kannan teidät vaikka Malmöhön saakka.
  Lotta taivutti päätään hiukan ja katseli hänen voimakasta,
  auringonpolttamaa niskaansa.
  Hän oli tosiaankin varsin miellyttävä.
  -- Tiedättekö mitä, sanoi Lotta, tämähän on vallan romanttista. Aivan
  kuin Paul ja Virginia.
  -- Keitä olivat he?
  -- He olivat romaanin nuorisoa. Poika kantoi tyttöä veden ylitse.
  -- Ja sitte?
  -- Siitä on jo aikoja kulunut kun luin sen kirjan, mutta jos oikein
  muistelen -- sitte he kihlautuivat.
  Lave ei vastannut mitään, vetihän vain syvän henkäyksen.
  -- Nyt olemme perillä.
  Hän avasi veräjän ja asetti Lotan nurmikolle. He olivat pienessä,
  reheväkasvuisessa lehtipuistikossa. Se oli pieni kosteikko keskellä
  hiekka-aavikkoa.
  Kirkko sijaitsi ylhäällä mäellä.
  -- Odottakaa täällä hetkinen, minä juoksen haudankaivajan Briitalta
  avaimia hakemassa.
  Lotta ojensi hänelle kätensä.
  -- Kiitoksia kyydistä, sanoi hän päätään nyökäyttäen ja katsoi niin
  ystävällisesti häntä silmiin.
  Lave oli jotenkin punainen kasvoiltaan: hänen oli lämmin ja eipä kumma
  jos olikin tuommoisen huvikävelyn perästä.
  -- Eikö liene paras kun säästätte kiitoksenne siksi kunnes matka on
  lopussa. Tehän olette ottaneet paluupiletin.
  Lotta seisoi ja katseli tuota voimakasta vartaloa kunnes se katosi
  puitten taakse. Sitte hän istui alas ruohikkoon ja solmi babyhattunsa
  nauhan lujempaan.
  Lave palasi haudankaivajan Briitan kanssa, jolla oli kirkonavain ja
  kolmisin nousivat he sitte mäelle.
  Siellä seisoi tuo vanha, jotenkin suuri kirkko puoliksi hiekkaan
  hautauneena.
  Oli jotenkin vaikea päästä ovesta sisälle, hienoa lumivalkeaa
  lentohiekkaa kun oli kokoontunut sen eteen. Näytti kun oltaisiin
  keskellä talvea ja valkoisia lumikinoksia.
  Mannermaan puolella kirkkoa, joka oli paremmin tuulelta suojattu,
  nähtiin muutamia huonosti hoidetuita hautakumpuja murtuneine ristineen
  ja muine muistomerkkeineen.
  He astuivat kirkkoon, tuohon suureen alastoman näköiseen, kylmään
  huoneesen, jonka seinät olivat valkeiksi rapatut ja laattia punaisista
  tiilistä.
  Alttari oli verhottu valkealla liinalla ja sen päällä oli neljä
  kirkkaaksi hangattua messinkistä kynttiläjalkaa. Kahteen oli pistetty
  värjätyistä ruohoista tehdyt vihkoset, toisissa oli kaksi rottain
  järsimää kynttilää.
  -- Me emme voi niitä sytyttää koskaan, sanoi haudankaivajan vaimo. --
  Semmoista ne tekevät rotat kirkossa.
  Nuo julkeat elukat olivat nakerrelleet itse alttaritauluakin; "pyhältä
  äidiltä" syöneet nenän vieläpä tehneet apostoleinkin kanssa
  tuttavuutta.
  Ympäri alttarin oli madonsyömä, puinen reunus ja itse kohonne, jolle
  polville laskeutaan, oli ainoastaan laudasta ilman vähintäkään
  pehmeämpää päällystää tai verhoa. Eipä löytynyt edes pastorille
  laattiamattoa, tiilisellä laattialla vaan piti hänenkin seisoa. Ainoat
  koristeet, ja nekin ehkä vähemmin sopivia, olivat kirkon seinustalla
  riippuvat, valkeasta vaatteesta tehdyt ja pitkillä valkeilla
  silkkinauhoilla somistetut hautuuseppeleet.
  -- Miten tämä on autio ja kylmä, sanoi Lotta hiukan väristen.
  -- Täällä mahtanee talvella olla oikein hirvittävää.
  -- Täällä käykin jumalanpalveluksessa ainoastaan muutamia ihmisiä,
  korkeintaan tusinan verran, sanoi haudankaivajan vaimo. Ne käyvät
  mieluummin tuolla uudessa, kauniissa metodistikappelissa.
  Samassa temmastiin ovi auki ja muuan pitkänsoikale tyttö tulla
  kopisteli puukenkineen pitkin Iaattiaa.
  -- Äiti, äiti, puuro palaa pohjaan!
  -- Herra Jumala! huudahti haudankaivajan Briitta. Sen olen minä
  kokonaan unohtanut! Herrasväki suo minulle anteeksi, että minun täytyy
  nyt lähteä. Olkaa täällä vain niinkauvan kuin haluttaa. Minä kyllä
  tulen sitte jälemmästä sulkemaan, täällä kun ei ole mitään, jota kukaan
  viitsisi varastaakaan.
  Lave pisti lantin hänen kouraansa. Hän niiasi kiireisesti ja riensi
  ulos tyttärensä kera. Lave ja Lotta jäivät sinne kahden.
  He kulkivat ympäri ja katselivat muutamia vanhoja kirkkotuoleja ja
  maalatuita, katoolisaikaisia veistokuvia.
  Muuan näistä esitti sinivöistä pyhimystä, joka kantoi punaposkista,
  kultaisella vatsavyöllä koristettua lasta.
  -- Se on pyhä Kristofer, joka kantaa Jesuslasta olkapäällään, sanoi
  Lotta. -- Aivan niinkuin te minua kannoitte, lisäsi hän hiljemmin.
  -- Siinä tapauksessa lienen minäkin jonkunlainen pyhimys. Me olemme
  molemmat onnellisia kun olemme saaneet kantaa semmoista taakkaa.
  -- Opetettiinko teitä Trelleborgin maanviljelysopistossa niin
  kohteliaiksi? kysyi Lotta. -- On aina väitetty ruotsalaisia pohjolan
  ranskalaisiksi ja tottapa se näyttää olevankin.
  Hän seisoi nojaten alttarin reunukseen ja katseli sitä ympäröivää
  pyöröjakkaraa.
  -- Se lienee liian kova laskeutua polville. Minä vaan en antaisi tässä
  kirkossa itseäni vihkiä.
  -- En minäkään. Mutta minusta näyttää hyvin hauskalta kihlautua täällä.
  Lave katseli tiililaattiaan. Ja parasta se olikin, sillä Lotta karahti
  hyvin punaiseksi kasvoiltaan.
  -- Kihlautua voi missä hyvänsä, sanoi hän. -- Minulla on muuan serkku,
  joka kihlausi rautatievaunuissa matkalla ollessaan.
  Lave nosti päänsä ylös.
  -- Minä en voi ajatella mitään sen kauniimpaa paikkaa kihlautua kuin
  kirkossa tuossa kunnioitettavan Luojan huoneessa.
  Nyt oli Lotan vuoro katsella laattiaan.
  -- Se on -- se on -- hyvin totta.
  -- Mutta kosiminen on niin vaikeaa.
  Lotta seisoi ja pureskeli vaaleansinistä hatunnauhaansa. Häntä nauratti
  niin äärettömästi.
  -- Se lienee kyllä vaikeaa. Minä en ole koskaan koettanut sitä.
  -- Te naiset olette onnellisia, te kun olette kokonaan vapautetut
  tuosta vaikeasta tehtävästä.
  -- Mutta sen sijaan meitä -- kositaan ja se on monta kertaa vaikeampaa.
  -- Onko teillä ollut jo monta kosijaa?
  -- Te olette ensimmäinen, sanoi hän kohottaen pystynenäänsä ja heittäen
  veitikkamaisen silmäyksen.
  -- Minä -- enhän minä ole teitä kosinut.
  -- Ettekö sitä tarkottanutkaan, sanoi hän hämillään.
  -- Kyllä, sitä juuri tarkotin. Lotta, jos te vaan tahdotte olla minun.
  -- Minä kyllä tahdon. Minä pidän sinusta niin, sinä olet niin kaunis,
  niin kaunis, niin siivo ja niin -- hirveän voimakas.
  Lave kietoi käsivartensa hänen vyötäsilleen.
  -- Silloin minä hyvinkin saanen kihlaussuudelman?
  -- Ei, ei täällä kirkossa Lave, -- mutta siellä ulkona kyllä. Me voimme
  mennä ulos ja -- aivan heti.
  Ja siellä ulkona korkeain, valkeain hiekkasärkkäin välissä painalsi hän
  suutelon toisensa perästä Lotan tuoreille lapsenhuulille.
  Sitte kulkivat he hetkisen puistikossa. Vaan jopa oli aika ajatella
  kotimatkaakin.
  Alhaalla veräjällä otti Lave hänet taasen käsivarrelleen ja nyt
  tuntuikin puolta keveämmältä kahlata Falsterbon hietikkoa.
  Lotta istui pitäen hänestä kiinni lujalla syleilyllä, mutta hän ei
  malttanut olla hiukan vetämättä hänen paksuja, vaaleita viiksiään.
  -- Vou, vou! sanoi Lave ja teki liikkeen ikäänkun purrakseen häntä
  käteen. -- Oletko siinä siivolla, tai muuten pudotan sinut veteen!
  -- Mutta minäpä en irtaukaan sinusta, sanoi hän. -- Sinä saat kantaa
  minua läpi koko elämän.
  -- Ja minä olen käsilläni kantava sinua aina samalla tavalla kuin
  tänään ja hän katsoi lemmekkään syvästi Lotan silmiin.
  Ulkopuolella kaupungin porttia laski hän Lotan maahan ja otti
  kyytimaksun tuon vaaleansinisen babyhatun lierien alla.
  Kun he tulivat Skanörin kestikievariin, oli pastori varsin huonolla
  tuulella. He olivat odottaneet jo pitkän aikaa päivälliselle.
  -- Mutta hyvänen aika, mitä te oikeastaan olette tehneet?
  -- Me olemme kihlautuneet setä, sanoi Lotta, ja ainapa tuokin aikansa
  vaatii.
  -- Kihlauneet! huudahti pastori. -- Tuleeko sinustakin, pyntätystä
  kööpenhaminalaisnukesta, talonpojan vaimo? Minä olen varma, että se käy
  sinulle vaikeaksi.
  -- Se ei liene ainakaan vaikeampaa kuin kulkea Falsterbon kaduilla. Ja
  kun me kerran pääsimme tämän hiekkameren läpi niin -- -- --.
  -- Niin, elämä on myös tuommoinen hiekka-aavikko, mutta se on useinkin
  hyvin vaikeaa kulkea, keskeytti pastorin rouva.
  -- Mutta kun Lave ottaa minut käsivarrelleen, niin me hyvin kyllä
  sukeumme tuosta aavikosta, sillä hän on niin hirveän voimakas, ja hän
  kohotti hellästi pystynenäänsä Laven auringonpaahtamia kasvoja kohden.
  Tuntui harmilliselta, että hän oli heittänyt babyhatun päästään, sillä
  varmaankin olisi hän taasen mieluummin ollut sen lierien suojassa.
  Mutta, kunhan lähdetään kotimatkalle -- -- --!
  
  
  Jäätelöannos.
  
  I.
  Rouva Breinesin naiskammiossa oli hauskaa.
  Huonekalut olivat sinisellä atlaksella verhotut ja tuolit kullatut.
  Siellä täällä oli muutamia sinisellä atlaksella päällystettyjä ja
  kultaompeluksilla sekä silkkikoristeilla somistettuja etager-hyllyjä ja
  suuri joukko jos jonkinlaisia puuhkioita ja pateereja tai miksi
  kaikiksi sanottaneekaan noita täytetyitä, pyöreitä, neliömäisiä ja
  soikeita kappaleita atlaspäällyksillä ja aivan tarpeettomalla määrällä
  silkkinauhoja ja koristeita.
  Nurkassa, lähellä ikkunaa oli muuan pystypiaano takapuoli huoneesen
  päin käännettynä. Jos istuutui piaanon eteen, niin aivan hävisi tänne
  monien lehtikasvien ja joka puolta ympäröiväin huonekalujen
  muodostamaan, troopilliseen rouvan pikku Eedeniin.
  Hiljaista ja rauhaisaa oli täällä pikku kammiossa; ei ainoataan
  ihmistä. Lempeä, miltei uinuttava valaistus väikkelehti täällä,
  kullattu kattoruunu oli sytytetty ja lamppua samoin kuin
  kirjotuspöydällä olevaa kynttilääkin peitti sinervät varjostimet.
  Sininen silkkiverho oli vedetty oven suojaksi, mutta viereisestä
  huoneesta kajausi tanssinsäveleitä ja vilkkaan keskustelun tihinää.
  Talon isäntä, tukkukauppias Breine piti tänä iltana kemuja.
  Sävelet herkesivät hetkiseksi, verho työnnettiin syrjään ja ovessa
  näyttäysi korkeahko, soleva naisvartalo.
  Muutamia frakkiin puettuja kavaljeereja kiharat otsalle kammattuina ja
  puoluehattu kainalossa liehueli hänen ympärillään, vaan pieni ilmaus
  tuon haltijattaren kasvoilla sai heidät peräytymään. Tulisesti tempasi
  hän uutimen syrjään ja heittäysi väsyneenä silkillä verhotulle
  divaanille.
  Hänellä oli vaaleat, hienopiirteiset kasvot, tummat, sädehtivät silmät
  ja mustat hiukset käherretyt à la Tiitus (Tiituksen tapaan) ja
  koristettuina ainoastaan parilla tiamanttitähdellä.
  Hänen lohenvärisestä atlaksesta ja hopeankirjaellusta silkistä
  valmistettu, syväleikkeinen pukunsa, tuo pariisitoaletin aito
  mestariteos jos jonkinlaisten pitsien, nauharuusujen, poimujen ja
  kiehkuroitten ympäröimänä sekä keinotekoiset, jättiläissuuret
  ruususikermät näyttivät reippaan ja nerokkaan järjestelynsä vuoksi mitä
  hurmaavimmalta.
  Hän oli kaunis raukeana venyessään tuossa divaanilla ja leikkiessään
  jonkinlaisella ihmeviuhkalla. Vielä kauniimmalta olisi hän näyttänyt,
  jollei noissa vaaleissa kasvoissa olisi väikehtinyt kalpeutta ja
  arvokkuutta.
  Hän oli saanut kyllänsä tanssinsäveleistä, vanillijäätelöstä, hellistä
  silmäyksistä, mauttomista imarteluista, frakkiin puetuista herroista ja
  tuosta väsähyttävästä salonkituoksusta.
  Hän oli arvokas, hän oli aina ollut polviaan notkistelevain
  kavaljeerein ympäröimänä, mutta hän oli herpounut kaikkeen tuohon
  palvelukseen, hän oli kyllästynyt tanssiaishaltijattaren asemaansa.
  Stella Adler -- niin kuului hänen nimensä -- ei saanut kauvan
  häiritsemättä olla.
  Kärsimättömänä kohotti hän raukeat silmänsä, mutta kun näki kuka tulija
  oli, niin hilpeä hymyily huulilleen kumpusi.
  Hän hivahtihe syrjemmälle valmistaen siten tilaa tulijalle.
  Tulija oli komea, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen
  täyteläisillä, hehkeillä ja ilokkailla kasvoilla sekä mustilla
  hiuksilla pitkine, riippuvine palmikoineen ja valkoisista sulkasista
  sekä punasista ruusuista valmistetulla, erityisellä tukkakoristeella.
  Hän oli puettu punervasta sametista ja atlaksesta tehtyyn, pitkään
  leninkiin, jota vielä vaaleankellervät pitsit somistivat.
  Hän oli rouva Breine, tukkukauppiaan vaimo ja tämän miellyttävän kodin
  valtijatar.
  -- Minä kyllä tiesin tapaavani sinut täällä, sanoi rouva Breine istua
  suikahuttaen ystävättärensä viereen. -- Miten hauskaa taasen tavata!
  Ajatteleppa Stella, kun kokonainen pitkä vuosi on kulunut viimme
  näkemästämme, jolloin olimme tuolla kunnon Pariisissa, minä
  kuherruskuukausilla mieheni kanssa, sinä eläkerahastosi kustannuksella.
  Nyt varmaankin voinemme hetkisen käyttää hauskaan puheluun.
  -- Kun et vain unohtane muita vieraitasi, Fanni!
  -- Enpä ollenkaan, siitä saat olla varma. Ne ovatkin juuri paraallaan
  illastamassa.
  -- Ja kemuissahan me Pariisissakin viimeksi toisemme tapasimme.
  Olisipas vain isä Breinellä ollut vihiä että hänen vaimonsa oli
  naamioituna sill'aikaa kun hän itse oli kansalliskokouksessa ja makasi
  Versaillessa yönsä. Muistatko, miten me eksyimme toisistamme ahdingossa
  ja saimme mennä yksiksemme kotiin.
  Stella huoahti kevyeen ja mumisi puoliksi itsekseen:
  -- Ah, niitä oopperakemuja minä en niinkään helposti unohtane!
  -- Mutta etkö tosiaan tahtoisi jotakin syödä?
  -- En, kiitoksia, minun ei ole nälkä.
  -- Ja suoraan sanoen, siitä ei sinulle suurta vahinkoakaan tule, sillä
  täällä ei ole enää yhtään lintua tai kalaa. Kaikki mitä pufetissa
  löytyneekin, on erinomaista keksintöä. Siellä ovat kaikki mahdolliset
  ja mahdottomat ihmiset pakkauneet mahdollisimman pieniin huoneisin ja
  lautaset kukkuroilleen ahdetut kaikkia mahdollisia ja mahdottomia
  ruokalajeja sekasin, joita sitte syödään mahdollisimman epämukavassa
  asemassa. Mutta lasin viiniä voinet hyvinkin juoda!
  -- Ei, kiitoksia, minä olen niin väsynyt ja tarvitsen ainoastaan
  hiukkasen levähtää.
  -- Levätä laakereillasi, huomaan. Mutta miten onnelliseksi, tai ehkä
  paremmin onnettomaksi, sinä olet tehnyt kemusalongin. Koko laattia
  aivan kirjavoi onnettomien kavaljeerien sydämmiä. Ja kenties olen minä