Yksin - 3

Total number of words is 3588
Total number of unique words is 2152
20.2 of words are in the 2000 most common words
28.5 of words are in the 5000 most common words
32.7 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Viaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksissa katoavat ja
sulavat kolmeksi päällekkäin olevaksi viiruksi. Kaupungin humina lakkaa
kuulumasta, ja koneen syvämielinen, pehmoisen voimakas jyskytys sattuu
ensi kerran korvaani. Täyttä vauhtia mennen sivuutetaan Viaporin
vallit, joista tuijottavat ontot, mustat ampumareiät.
Ollaan aavalla ulapalla. Kävelen kannella edestakaisin lempeässä
tuulessa. Helsinki katoaa katoamistaan. Kotimaa kyyristyy mereen.
Hienosta maakaistaleesta hupenee Suomen ranta ruskeaksi pilveksi. Ei
ole minulla nyt muuta kuin sininen taivas ja vielä sinisempi meri.
Siellä täällä paistaa Ahdin peltojen periltä heleän valkoinen
saaristolaisen purje, ja minä jo tulen panneeksi huomiolle ja sitä
kauan aikaa ajattelen, että se pyrkii Helsinkiin päin. Kokan edessä on
päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja hajoittavat sen
pirstaleiksi, joista muodostuu leveä tie häikäisevää hohdetta.
Etsin aina uutta huomattavaa ympäristöstä. Pidän kiinni tielleni
sattuvista kuvista ja vedän ne kuin verhona kaiken entisen eteen.
Jokainen uusi näköala on kuin hieno huntu. Ja todellakin ovat
ensimmäisen päivän kuluessa mennyt elämä ja sen muistot kuin kaukaisia,
muodottomia haamuja, kadoksissa, tuskin näkyen usman ja autereen takaa.
En tunne niitä oikein omiksenikaan, ne ikäänkuin eivät ole minun. Mitä
lienevät vanhoja, kuluneita kummituksia.
Itse olen kuin horroksissakulkija, niinkuin näkisin unta ja itse siitä
kuitenkin tietäisin, enkä tahtoisi herätä. Meri painaa minuun raukean,
suloisen rauhan ja vaivuttaa välinpitämättömyyteen. Ei synny
ainoatakaan ajatusta ja jokainen tunne nukahtaa herätessään. Minä en
kaipaa mitään, en toivo mitään.
Tapaan itseni milloin mistäkin. Loikomasta kannella, mukavassa
kenotuolissa, polttaen unettavaa, mieltä verhoavaa sikaria. Silmä ottaa
täytensä aavaa ulappaa, pilvetöntä taivasta ja tuossa lähempänä laivaa
pieniä lipattelevia laineita, joista jotkut pärskähtävät vaahtoon,
tietämättään, vahingossa, ikäänkuin unessa puhuen, mutta joilla ei ole
voimaa kohottaa pitkää, raskasta runkoa. Laivoja on useampia näköpiirin
sisällä. Ne, jotka ovat auringon alla, ovat kuin suuret, mustat
perhoset, tai vahan ikkunan valkeaa uudinta vasten. Toiselta puolen
paistavat purjeet täydessä valaistuksessa, näkyy niiden pullistus ja
raakapuutkin. Sieltä siirtyy huomio omaan laivaan, kiipeää
nuoraportaita myöten ylös mastoihin, tarkastaa väkipyöriä, nuoria ja
purjeita. Jättää ne, kun piipun suusta pullahtaa villava savu, joka
mustana häntänä jää jälelle ja laskeutuu lepereenä pitkin meren pintaa.
Tapaan itseni kävelemässä kantta pitkin tai tuijottamassa vanaveteen,
joka on aina sama, samat kuplat, sama sihinä ja sama laivan laineen
säännöllinen taittuminen.
Joskus alkaa kuumottaa maata merestä. Se nousee nousemistaan, ja pian
on kohdalla korkea manner, mikä lieneekään. Sieltä näkyy kirkkoja,
kyliä ja kukkuloita, ja niiden rinteillä vihreätä metsää. Sielläkin on
ihmisiä, he elävät ja harrastavat, mitähän harrastanevatkin.
Millaisiahan lienevät olot siellä?--Kalastaja laskee purjepurtensa
laivan sivuun. Jos olisi hypätä alas hänen veneeseensä, soutaa maihin
ja jäädä heidän luokseen, keskelle merta, erämaan kosteikkoon,
jättämättä jälkeäkään itsestään. Ja luoda itselleen uusi ympäristö
loppuiäkseen? Voisikohan sen? Minusta tuntuu, että pitäisi voida. Ja
voinhan sitä koettaa siellä, minne olen menossa. Kuta kauempana, sitä
parempi.
Mutta maa jää taakse, katoaa pois ja unohtuu. Ei ole muuta kuin laiva
taas ja purjeet horisontissa, näyttäen aina samoilta.
Aurinko on mailleen menossa. Punaisena pallona vaipuu se veden rajaan.
Koskettaa merta ja uppoaa siihen hipristellen, niinkuin uimasilleen
antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu vyötäisiään
myöten ja sitten yht'äkkiä sukeltaa umpipäähän ja näkymättömiin.
Tulee hämärä, näköpiiri pimenee ja vetäytyy likemmäksi. Taivaan ja
meren sini juoksee harmaaksi, ja siellä täällä syntyy usmaa. Mutta läpi
hämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat tienviittoja, majakkain
tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas syttyvät ja
sammuvat säännöllisten väliaikain kuluttua. Ja niiden väliä taivaltaa
laiva, ohjaten suuntansa merilyhdyltä toiselle. Kone jyskyttää
ruumassa, ja tuntuu kuin se olisi itsetietoinen, ymmärtäisi asemansa ja
merkityksensä. Kun kaikki ovat menneet levolle ja minä vielä valvon
kannella, niin alkaa minusta koko laiva elää ja kuuluu siltä kuin veden
kohina kokan edessä olisi sen omaa, salaperäistä haastelua, jonka
vivahdukset se ainoastaan itse oikein ymmärtää, mutta minä en muuta
kuin epämääräisesti aavistan.

Mutta sitten alkavat aistimeni jo tottua ympäristööni, meren vaikutus
kadottaa voimansa, ja entisten ajatusten ja entisten tunteiden
tukkeutuneet väylät aukeilevat uudelleen.
Kolmannen matkapäivän aamuna, kun nousen kannelle, silmät paljosta
valosta huienneina, minä näen kapteenin tarkastavan erästä höyrylaivaa,
joka savuaa oikealla puolen meitä, uhaten ajaa ohitsemme. Antaessaan
kaukoputken perämiehelle hän sanoo: se on »Capella».
Se on »Capella», joka jäi meistä satamaan ja jonka oli lähteminen
muutamia tunteja meidän jälkeemme. Sen luullaan ehtivän Travemyndeen
vähän ennen meitä.
Nojatessani reunavarustusta vastaan ja seuratessani silmilläni kaunista
laivaa tuolla loitommalla, yhytän minä itseni harhailemasta seuraavassa
unelmassa:
Hän on matkalla, hän, Anna, tuolla »Capellassa». Hän on lähtenyt
illalla, kun minä aamulla. Hän rakastaakin minua, niinkuin minä häntä.
Kun hän näki minun poistuvan alakuloisena ja onnettomana, niin hän
valvoi koko yön eikä saanut minua mielestään. Hän muisti kesäiset
retkemme, hänen tuli sääli ja hän huomasi minua rakastavansa. Aamulla
hän riensi rantaan, mutta laiva oli jo jättänyt. Hän ei saanut rauhaa,
ennenkuin oli »Capellan» kannella, matkalla ulkomaille hänkin. Jätti
äitinsä ja veljensä ja seurasi minua. Nyt hän purjehtii tuolla, vähän
matkaa minusta, joutuu perille ennen minua, ja ensimmäinen, jonka
Lyypekin laivasillalla tapaan, on hän. Me jatkamme matkaamme yhdessä,
ja hän on minun vaimoni emmekä me eroa milloinkaan. Tämä muu on ollut
vain pahaa unta.
Ja kun kerran olen alkuun päässyt, ei kuvittelujani mikään hillitse.
Minä tuon hänet tänne, tähän samaan laivaan, samalle kannelle,
vierelleni! Päivällä näin istuskelemme me peräkannella purjeen
suojassa. Näen hänet niin peloittavan elävästi edessäni--pienimmätkin
piirteet, hienoimmatkin värähdykset hänen kasvoissaan, eri vivahdukset
silmissä--että tulee hetkellinen kammo itseäni ja täytyy ajamalla ajaa
kuva hetkeksi luotani, kääntyä muuanne, pudistaa hänet ehdottomalla
liikkeellä itsestäni. Mutta hän tulee kohta taas takaisin. Illalla, kun
majakat loistavat ja pimeässä vaeltavien laivain lyhdyt tuikkavat
punaisina ja viheriäisinä tähtinä, vetäydymme me johonkin laivan
monista loukeroista, maston juureen tai kokkakannen äärimmäiseen
kärkeen, me juttelemme hiljaa, kääriytyneinä samaan lämpöiseen
vaippaan, hänen kätensä kainalossani, jota hän joskus heikosti puristaa
ja minä samalla lailla vastaan.
Eläydyn sellaiseen haaveitten maailmaan, että tähden tuike tekee minut
surulliseksi ja saatan, katsellessani kipunain lentoa savupiipusta,
hyräillä alakuloisia kansanlauluja, semmoisia kuin:
En voi sua unhottaa poies
vaikken ikänän' sua saa j.n.e.
Ymmärrän kyllä tämän mielettömäksi ja hassuksi, mutta en henno
kuitenkaan pakottaa itseäni pääsemään tästä mielentilastani. Minulla
ikäänkuin ei ole sydäntä nauraa itselleni. Sanon säälien, etteihän
minulla ole muutakaan jälellä. Olen melkein samassa tilassa kuin
surusta juova, joka juo, mutta aina ryypätessään tuntee, että hän ottaa
siksi, ettei tahdo herätä todellisuuteen takaisin. Huutaa, reuhaa ja
meluaa, koettaen unhottaa surunsa, mutta lasia suuhun viedessä muistaa
aina, joskin hämärästi, minkä tähden juo. Aamulla, kun on selvinnyt,
innoittaa sekä eilinen juominen että sen syyt. Sillä suru ei ole
haihtunut, se on päinvastoin yhä raskaampi ja toivottomampi.
Heräänkin aamulla kuin henkiseen kohmeloon.
Matkan viimeisenä yönä, lähetessämme Lyypekkiä, näen minä unta hänestä,
jatkoksi päivällisille mielikuvituksilleni. Saan elää uudelleen
suloisimmat hetkeni siellä maalla kalastellessamme ja purjehtiessamme.
Uni on hauraassa kantimessa ja katkeilee vähän väliä, mutta minä tungen
pääni tyynyyn ja saan taas säikeet tarttumaan toisiinsa. Mutta vihdoin
tulee melu ulkona ja kolina kannella liian suureksi. Huomaan, että
höyrylaivan varoituspillin ulvonta sehän se ei anna minun nukkua, ja
sen pelonsekaiset puhallukset kuuluvat korvaani ensin kauempaa ja nyt
tuosta ihan pääni päältä.
Näen, että seisomme ankkuroituina paksun usman sisään. Kuulen oltavan
kapeassa virrassa, mutta rantoja ei näy. Muutamia syliä meistä
häämöttää hämärän verhon sisästä toinen laiva, kuin suuri
jättiläishämähäkki. Sen laidasta luen nimen »Capella», mutta nyt se ei
enää tee sitä vaikutusta, minkä eilen. Värisen sisäistä ja ulkonaista
kylmyyttä. Aivot ovat tyhjät, eilisistä kuvitteluista ja yöllisistä
unelmista ei ole jälellä muuta kuin raaka aamutodellisuus. Kaikki
runollisuuden tuoksu, sen eilinen valetuoksukin, on haihtunut.
Höyrytorvi puhaltaa yhä vain voivottavasti, ja etäämpää usman sisästä
vastaavat muut laivat kamalasti ja vaaraa aavistaen, niinkuin linnut,
jotka varoittavat toisiaan pedosta, joka niitä jossain vaanii. Se lisää
epätoivoani ja vie minulta viimeisenkin rohkeuden ja vastustusvoiman.
Tiedän, että tuolla usmaharson takana, muutamien sylien päässä, alkaa
ulkomaa, suuri, tuntematon ja tunteeton. Olen jo sen kidassa. Minun
täytyy aloittaa uusi elämä, istuttaa itseni outoihin oloihin, vaikka
juuret vielä ovat vanhassa mullassa. Soisin, että laiva maalle
laskematta kääntyisi takaisin kotimaahan.
Tämä heikkouteni minua tuskastuttaa, minä tahtoisin sen voittaa. Mutta
rautatiematkalla se vain enenee. Sama turvaton todellisuus vallitsee
sielläkin. Olen kuin rikka tuulen vietävänä. Kauhean pieni ja
mitättömän vähäpätöinen. Kotona olin kuitenkin jotain, edes ratas
koneistossa. Täällä tunnun kokonaan irtonaiselta, joka milloin tahansa
voisi kaipauksetta pudota tiepuoleen.
Kunnes vähitellen tylsistyn ja vaivun täydelliseen
välinpitämättömyyteen, antaen ruumiin nytkyä junan sysähdysten mukaan.
Maisemat, kylät ja kaupungit saavat kiitää ohitseni. Ne eivät herätä
minussa mitään uteliaisuutta. Ne eivät ole minua varten. En ajattele
menneisyyttä enkä tulevaisuutta. Annan viedä itseäni kuin
tutkintavankia käräjäpaikasta toiseen. Enkä herää tästä muihin
mielialoihin kuin pari kertaa matkani kestäessä. Ensi kerran Kölnissä,
kun muiden matkustajain kanssa poikkean tuomiokirkkoon. Rautatie-elämän
räminästä, veturin pillin korvia särkevästä kirunnasta, vaunun pölystä
ja auringon väsyneitä silmiäni kirvelevästä kirkkaudesta joudun minä
yht'äkkiä hämärän kupolin alle, jossa valo on miedonnettu ja himmeä,
jossa ihmiset hiipivät hartaasti ja varoen ja johon jostain, en tiedä
mistä, katostako vai seinistä, hymisee hiljainen, syvämielinen,
rauhallinen soitto. Pilarien välitse hämärtää pitkät näköpiirit ja
niiden perillä näyttää olevan alttareja ja palavan hoikkia kynttilöitä,
joiden tuli on vain lempeätä loistetta. Erään sivukappelin sisässä on
polvillaan rukouksiinsa vaipunut nuori, kalpea, mustaharsoinen nainen,
joka nyyhkyttää. Käyn varpaillani hänen ohitsensa ja sekä minä että nuo
muut matkapukuiset turistit tunnumme loukkaavan täällä jotain hienoa ja
pyhää. Minä, joka olen aina selittänyt uskonnolliset tunteet heikkojen
luonteiden hurmaustilaksi, sulan kuin vaha. Minun tulee halu heittäytyä
rukoilemaan minunkin ja minä toivon, että voisin uskoa ja siihen
antautua. Antaa junan jättää, antaa maailman mennä ja pauhata! Minä
jään tänne, holvien hiljaisuuteen. Ja kuinka hyvin minä käsitän nyt nuo
erakot, munkit ja nunnat, jotka uupuneina elämään ja toiveittensa
pettäminä sulkeutuivat luostareihin ja hakivat itselleen lymypaikan
erämaan yksinäisyydessä! Kuinka se olisi toista kuin etsiä unhotusta
työstä ja upottaa itsensä maailman pauhinaan.
Mutta ihmisiä tulee ja toisia menee ja ovien avautuessa tunkee sisään
ulkomaailman melu, kärryjen kolina ja veturien hirnunta läheiseltä
asemalta. Editseni kulkee kelloaan katsoen mies, jonka tunnen saman
junan matkustajaksi, ja minä kiiruhdan hänen mukanaan ulos, levotonna
myöhästymisestä.
Kuin kahleensa katkaissut ja irtaalleen ryöstäytynyt vihuripeto lähtee
juna karkaamaan Kölnistä. Illan pimetessä aletaan lähetä Pariisia, ja
tulo sinne herättää minut uudelleen horrostilastani, johon jo olin
alkanut tottua.
Juna on myöhästynyt ja tahtoo ajaa aikansa kiinni. Se kiitää niin
kamalata vauhtia, että vaunu kohona hyppii. Aion nousta seisoalleni,
mutta typerryn takaisin istumaan. Vastaan tuleva juna toisella radalla
tuntuu repäisevän minut kahdeksi kappaleeksi. Olen kuin menemäisilläni
muruiksi, halkeamaisillani pieniksi pirstaleiksi. Onko se vain
ruumiillista väsymystä, unen ja levon puutetta? Koetan selittää sen
siksi ja voittaa itseni. Miks'en minä voi olla niinkuin nuo muut, jotka
rauhallisesti kokoavat kapineitaan eivätkä näytä tuntevan mitään
erikoista? Olenko minä löyhempää ainetta, heikompaa tekoa? Mitä minä
hätäilen, mistä joutavasta minä olen levoton?--Mutta minun on turha
vaiva kokea viihdyttää mieltäni. Jos olisi minulla joku toveri, joku
ystävä! Niin, siinähän se taas onkin. Ja taas tulee minulle tuo
ääretön, sydäntä hiukaiseva halu rakkautta ja joka hermon nenässä kipua
herättävä kaipaus hellyyttä. Sitä ei ole, ei ole tietoakaan
tulemisesta, olen ihan yksin. Ja sentähdenkö nyt lienee kuin kiitäisin
perikatoani kohti. Vauhti kiihtyy kiihtymistään, virstoittain kuuluu
veturista yksi ainoa vihellys, katketen vain lyhyeksi hetkeksi.
Tunnelista sisään ja tunnelista ulos. Siltoja, painanteita, pikku
asemia, joista ei välitetä. Näyttää kuin ei saataisi enää
seisahtumaankaan. Niinkuin olisi magneetti vuori edessä, imemässä
itseensä rautaista alusta, joka on lakannut tottelemasta peräsintä.
Kuta likemmä sitä tullaan, sitä ahnaammin särpää se rintaansa vasten.
Vihdoin tempaa tuo salainen vetovoima sen kokonaan itseensä, kaikki
naulat ponnahtavat irti, runko repeää liitoksistaan ja laiva särkyy
säpäleiksi mustan hirviön kiviseen kylkeen. Mutta yht'äkkiä ollaankin
lasisen holvin alla, vauhti hiljenee ja juna laskee taitavasti
asemasillan sivuun. Tapaan itseni yhtenä nivelenä siinä ihmisjonossa,
jonka toinen pää on asemasillalla ja jonka toista päätä jo Pariisi
ahmii ison oven kautta avonaiseen kitaansa, niinkuin kosken niska
nielee pitkää puomia.


IV.

--C'est fini, monsieurs?
--Oui, madame.
--Pas de café, pas de cognac?
--S'il vous plait, madame.
--Vous avez l'air bien triste, monsieur! Vous avez des chagrines?
--Non, madame, au contraire.
[--Oletteko lopettanut, herra?--Olen.--Ette halua kahvia ja konjakkia?
--Olkaa hyvä.--Olette niin alakuloinen. Painaako suru mieltänne?--Ei,
päinvastoin.]
Istun pienessä ruokaravintolassa Boulevard de Clichyn varrella ja olen
lopettanut päivällis-illalliseni.
Huone on soikea, ja ulko-ovi aukeaa suoraan bulevardille. Ovensuussa on
sinkkinen tiski, jonka takaa paitahihasillaan oleva isäntä alinomaa
jakelee ryyppyjä tuleville ja meneville työmiehille ja ajureille.
Toisilla seinämillä on nahkaisia sohvia ja niiden edessä marmorisia
rautajalkapöytiä, joiden ääressä istuu enimmäkseen punaliivisiä
ajureja, voimakkaita ja ahavoituneita miehiä, syöden ja pitäen
isoäänistä, lakkaamatonta melua mustien kahvilasiensa ääressä. Heidän
kiiltävät nahkaknallinsa ovat kunkin pään kohdalla naulassa, joissa
kussakin riippuu vielä rykelmä päällystakkeja ja sadeviittoja. Nurkassa
kasvaa kimppu heidän pitkiä, sujakoita piiskaruokojaan.
Joka kerta kun ovi aukeaa ja sieltä tungekse sisään uusi aukontäyteinen
ajuri, tuo hän mukanaan melua bulevardilta, tuota suuren kaupungin
lakkaamatonta huminaa: katukauppiasten kimeitä huutoja, kavioitten
jytinää puiseen katuun, piiskain räiskettä ja ohikulkevan raitiovaunun
torven toitahdusta.
On niin omituista ajatella, että minä nyt istun tässä ja näen ja
kuuntelen tuota, joka on ja tapahtuu vieressä ja ympärilläni. Minäkö?
Niin, arvatenkin minä, lennettyäni kuin ilmojen halki ja sattumalta
singahtaneena tähän Pariisin nurkkaan ja tähän jääneenä.
Viihdyn kuitenkin tällä hetkellä jotakuinkin hyvin. Saan olla
täydellisesti rauhassa, ei kukaan häiritse eikä puhuttele minua. Oudot
kasvot, ympäristön uutuus ja alituinen vieraan kielen porina kuitenkin
sen verran tärisyttävät veriäni, etteivät ajatukset pääse kokonaan
turtumaan ja jähmettymään. Vietänkin pari kolme tuntia tässä maistellen
kahvia ja konjakkia, poltellen verkalleen ja lukien ajan kuluksi jotain
sanomalehteä.
Mutta niin pian kuin astun ulos bulevardille, jossa kulkee katkeamaton
jono ihmisiä ja kuuluu ohimenevien naisten iloista sointuvaa puhelua ja
jossa valuu väsähtymätön virta katulamppujen valossa kiilteleviä
kuomivaunuja, joiden lyhdyt näyttävät hohtavilta, viettävää pintaa
myöten vieriviltä helmiltä, niin vihavoi mieltäni tuo entinen, ainainen
ikävä, tullen joka päivä samaan aikaan ja tällä samalla paikalla. Ei
ole ainoatakaan tuttua, jonka luo tekisi mieleni mennä, ei haluta
asuntoonikaan, jossa on vielä yksitoikkoisempaa, ja niin minä veltosti
astellen päädyn tavalliseen kahvilaani.
Siellä kulutan muutamia tunteja selailemalla sanomalehtiä, katselemalla
biljardinpelaajia ja kirjoittamalla kirjeitä.
Tällä kertaa on minulla tekeillä pitkä kirje Annan veljelle ja olen
sitä valmistanut jo useampia lehtiä.
Me kaksi, me olimme yhdessä eläneet monet mielialat ja monet tunteet.
Tunsimme pienimmätkin vivahdukset toistemme luonteissa. Yhdessä olimme
läpikäyneet toistemme rakkaudet ja vuorotellen auttaneet toisiamme
seikkailuissamme. Kun niistä aina joku oli loppuun eletty, olimme
yhdessä tehneet tilinpäätöksen ja jakaneet tulot, s.o. psykologiset
havaintomme ja kokemuksemme. Pienimpäänkin vivahdukseen saakka
tarkastimme sielunilmiöt itsessämme ja koetimme niiden avulla rakentaa
sielutieteellisiä järjestelmiä rakkaudesta ja elämästä yleensä.
Kirjoitin hänelle nyt itsestäni koettaen antaa lyhyen tutkimuskokeen
tilastani eromme jälkeen. Ehkä oli syy kirjeeni kirjoittamiseen
toinenkin. Lukiessani läpi sitä, mitä olin edellisinä iltoina
kirjoittanut, näytti minusta siltä, kuin se olisi ajateltu muidenkin
luettavaksi kuin hänen.
»En olisi ikinä luullut, että tämä ulkomaa tekisi minuun sellaisen
vaikutuksen, kuin se on tehnyt. Peräti toisenlaiseksi olin kuvitellut
matkani tänne, tämän kaupungin ja yleensä elämäni täällä. Tai ehkä on
oikeampaa sanoa, että olin itseni kuvitellut toisenlaiseksi. Sillä
kaikkihan on semmoista, millaisen mielentilansa silmillä sitä
katselee».
»Suhde toiseen sukupuoleen, sehän se määrää, miltä meistä ympäristömme
näyttää. Siilonkin kun on jonkinlainen aselepo, välirauha rakkaudessa,
kun emme ole sen suoranaisen vaikutuksen alaisina, silloinkin se
hallitsee meitä joko menneillä muistoilla tai tulevilla toiveilla.
Muistathan, kuinka monta kertaa ennen muinoin ollessamme huolettomia,
onnellisia ja rauhallisia, kuitenkin tapasimme itsemme tuijottamassa
etäisyyteen ja meistä jompikumpi saattoi lausua yht'äkkisenä
toivomuksenaan: »Nyt ei puutu mitään muuta kuin tyttö, jonka kanssa
voisi ihailla tätä kaunista maisemaa!» Ja me voimme molemmat sen
johdosta vaipua mietteihimme ja istua kauan aikaa äänettöminä,
epämääräisten, surunsekaisten haaveiden vallassa. Kun nainen tuolla
tavalla vaikuttaa poissaollessaankin, niin mitä sitten silloin, kun on
kiintynyt johonkin heistä! Silloin luo hän oman värinsä kaikkeen, mitä
katselemme ja missä elämme. Minulla ei ainakaan ole yhtään seutua, ei
yhtään ihmistä, joihin ei olisi kiintynyt jotain siitä naisesta, joka
tuohon aikaan oli elämäni sisältö. Kun näen ne uudelleen, niin ovat ne
minulle joko mieluisia tai vastenmielisiä, herättävät iloa tai surua
aina sen mukaan, millaiset sydämeni suhteet olivat heihin
tutustuessani. Itsessään ja itsensä vuoksi eivät ulkonaiset esineet ole
koskaan tehneet minuun mitään vaikutusta, vaan ainoastaan sydämeni
ilojen tai kipujen todistajina. Niin on ollut tähän saakka ja sama,
kenties vielä suuremmassa määrässä, on asianlaita nytkin. Tämän
ulkomaan vaikutus minuun ei ole sen vaikutus, vaan minun oman nykyisen
mielentilani. Luulen, että sinua huvittaa, jos teen selkoa muutamista
sen erityiskohdista».
»Vaikka emme siitä puhuneet, niin tiedät kai kuitenkin, missä
mielentilassa minä lähdin kotimaasta. Anna on kai sen sinulle kertonut.
Itsessään siinä ei tietysti ole mitään uutta, että minun ikäiseni mies
rakastuu hänen ikäiseensä tyttöön. Mutta se oli minulle ennen
tuntematonta, millaiseksi tuo tunteitteni laatu muodostui. Näyttää
siltä kuin määrättyyn ikään tultuaan ja käytyään läpi kaikki
kehitysasteet tunne-elämä olisi minussa uudelleen alkanut
kiertokulkunsa, niinkuin mehu muutamissa puissa, jotka pitkinä syksyinä
erehtyvät kukkimaan kaksi kertaa. Viime kesän kuluessa versoivat
minussa kaikki ne kaihomieliset ja lapselliset tunteet, joista jo
luulin päässeeni ensi kerran rakastuessani. Tuo pikku tyttö, jota olin
melkein sylissäni pitänyt ja käsivarrellani kantanut ja jota siihen
asti olin kohdellut kuin lasta, hänen edessään olin yhtä arka kuin
nuori koulupoika, joka ensi kerran joutuu ihanteensa eteen. Minä
rakastuin häneen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen rakkauteni».
»Luulin jo pääseväni toivottomasta tunteestani ja voivani jättää sen
kotirannalle, niinkuin kaiken muunkin. Mutta se tuli mukaan, se seurasi
minua matkalla ja ensi viikkoina täällä ollessani olin kokonaan sen
vallassa, niinkuin heti kohta tulet näkemään. Koetin taistella sitä
vastaan siksi, että se kiusasi minua sanomattomasti, ja ulkomaailmakin
teki uusine vaikutuksineen parastaan haihduttaakseen minusta
menneisyyttä. Mutta tunteeni asettuivat vastarintaan eikä entisyys
ottanut himmetäkseen. Sentähden on melkein joka paikka, missä olen
käynyt, jokainen uusi katu, jota olen kävellyt, jokainen kahvila, jossa
olen istunut, muisto tästä taistelusta.»
»Tuon molemminpuolisen ponnistuksen seurauksia on epäilemättä myöskin
se, että näen kaikki nuo paikat ja seudut niin selvästi ja
tarkkapiirteisesti. Ne ovat painuneet mieleeni kuin terävä uusi klisee
puhtaaseen valkoiseen paperiin. Aina kun veres kuva on uponnut
aivoihini ja kun se tuoreeltaan valloittaa kaiken huomioni, on hetkiä,
jolloin jo luulen päässeeni menneisyydestäni. Mutta kun mieli yht'äkkiä
muuttuu, kun valo niin sanoakseni lankeaa toisaalta päin ja kuva
kääntyy päivää vasten, niin on siellä sisässä jossain pohjalla
vesileima, joka kuultaa kaiken muun läpi. Se on kulumaton, kalpenematon
ja väärentämätön. Siinä on hahmot hänestä, jolla on niin hieno hipiä,
puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.»
»Kun aamulla astun ulos asunnostani ja laskeudun alas katua, joka vie
bulevardille, niin en voi tosin olla hetkeksi virkistymättä elämästä
ympärilläni. Pikkukauppiaat ovat levittäneet tavaransa katukäytäville,
ja noiden korkeiden kivimuurien välissä on kuin kuohupäinä
kalliorantaisessa koskessa hedelmiä ja vihreitä, vasta tulleita
vihanneksia. Myymämiehet huutavat täyttä kurkkua ja heidän ohitsensa
kulkee alinomaa ostajia, tavallisesti aamupuvussaan olevia naisia,
avopäin ja ainoastaan huntu hartioille kääräistynä. Ovensa kynnyksellä
seisoo siinä lihakauppias valkoisessa esiliinassaan, ja leipurin
ikkunassa on pino solakoita valkoleipiä, pitkiä ja paksuja kuin
koivuiset halot. Aivan vieressä hohtaa ikkunasta pienen ravintolan
sinkkinen tiski, jonka ääressä on työmekkoihin puettuja miehiä,
edessään rivi laseja, joista he seisoallaan ryyppivät keltaisen
viheriäistä absinttiaan. Joukko univormuihin puettuja koulupoikia,
kirjat kainalossa, huutaa ja hoijaa yhdessä ajurin kanssa suuren
kuormavaunun hevosille, jotka turhaan iskevät kavioillaan säkeniä
kadusta, koettaen saada kuormaansa liikahtamaan. Melkein joka aamu
tulee vastaani sokea ukko, kuppi kourassa, odottaen almua ja pimeillä
silmillään tuijottaen vastaantulijoita. Paperimyymälän ikkunan
edustalla seisoo aina ihmisiä, tarkastelemassa pilalehtiä. Katu päättyy
pieneen toriin, jonka keskellä on kuvapatsas ja jonka laidassa seisoo
ainainen rivi ajurien vaunuja kiiltävine mustine kuomeineen. Torvi
törähtää ja kahden valkoisen hevosen vetämä raitiovaunu työnnäksen
esiin kadun suusta. Se on matkalla näyttelyyn, minä puhaltaun juoksuun
sitä saavuttaakseni ja saan paikan sen sisällä.»
»Liikkuvain ikkunain läpi näkyen alkaa ohitseni vilistä palanen
Pariisia. Kahviloita, joiden laseihin ja suuriin seinäpeileihin
kuvastuu katu ihmisineen, tämä raitiovaunu ja bulevardin puut. Isoilla
ilmoituksilla kirjailtuja seiniä. Kirjavia sanomalehtikioskeja.
Raitioasema, missä seisoo musta ryhmä odottavia, pyrkien mukaan.
Kadunkulmassa vartioivan poliisin totiset kasvot. Uusi avonainen
paikka, jonka keskestä pursuaa suihkulähde. Yht'äkkiä uusi bulevardi,
mustanaan ihmisiä ja ajopelejä, huveten ja kaueten kaukaisuuteen. Ja
kaikkialla noita korkeita kivisiä huoneita, kohoten kuin vuoreen
hakatut kalliotemppelit, yksinkertaisia ja arvokkaita, ja rautaisilla
balkongeilla kaulustettuja, niinkuin harmaapukuinen nainen
hienoleikkeisellä harsolla.»
»Vastapäätä minua istuu pariisitar, herkkäliikkeinen ja sulava. Hän on
kuin luojansa huvitöitä, hänen hienoteräisimmällä veitsellään
vuoleskeltu, ja aine on otettu mehevimmän puun terveimmästä kylestä.
Hänen vierellään on vanhahko herra, napin lävessä kunnialegionan
rusetti ja päässä korkea hattu kiiltävää silkkiä. He nousevat pois.
Kuinka hän taitavasti kulettaa itsensä vaunun ahtaassa käytävässä,
muiden polvien lomitse. Hän on minusta kuin lintu, joka sujahtaa
lehvien välitse höyhentäkään itsessään häiritsemättä. Minä väistyn
vähän, vedän jalkani sisään, ja hänen huuliltaan sorahtaa minulle
»pardon» kiitokseksi. Hän keikahtaa kadulle, kohotaikse siitä
asfalttikäytävälle, ja ponnahuttaen siellä mennessään auki
päivänvarjonsa hän pistää hansikoidun kätensä herran kainaloon.»
»Eikä minulle muuta tarvita. Muistan kaikki ja mieleni käy surulliseksi
ja synkäksi. Ja tuo tapahtuu minulle melkein joka päivä milloin
mistäkin syystä.»
»On kyllä suuri ja mahtava se vaikutus, minkä näyttely tekee minuun
joka kerta, kun katselen sitä ylhäältä Trokaderon palatsin holvien alta
tuonne Marskentän laaksoon. Keskellä kohoaa Eiffeltorni kuin kukkalatva
korpikuusi, auringon valossa palavat näyttelyrakennusten kullatut
kupolit, ja niiden huipuilta tekevät kuvapatsaat riemukkaita liikkeitä
ylös korkeuteen. Ehdottomasti joutuu veri suonissa vilkkaaseen
liikkeeseen Jenan sillalla, jonka alitse vilisee Seine-virta ja
pääskysinä suikkelehtavat arkkujen välitse pienet höyryvenheet täynnä
väkeä. Ja kun olen itsensä Eiffeltornin alla, tämän rautaisen
jättiläisen säärien välissä, niin enhän sillä hetkellä muista muuta
kuin katsella ja ihmetellä. Antautuessani sitten kulkemaan tuon
ihmekaupungin katuja ja käytäviä, palatsista sisään ja palatsista ulos,
joiden päädyt ovat taideteoksia, portit veistokuvia, seinät maalauksia
ja sisus kouhallaan kaiken maailman kalleuksia, niin haihdunnan
kokonaan omasta itsestäni enkä osaa uskoa, että minä, minä täällä
kuljen ja siirryn joka askeleella maanosasta toiseen. Taikka kun olen
konesalissa, jonka taivasta tavoittelevan lasikaton alla on kuin
pajassa, missä ponnistavat kaikki tämän aikakauden käsivarret ja
takovat kaikki sen vasarat ja lietsovat höyry, kaasu ja sähkö, niin
joudunhan huumauksiini ja juovun siitä surinasta, joka syntyy kuin
maan alla, kulkee lävitseni ja sähköittää joka jäseneni. Ruumiissa on
outo levottomuus, niinkuin räsähtäisi sähkökipinä joka hermon nenästä.
Kun sitten illan tullen »loistavat lähteet» alkavat soittaa
värisinfoniaansa ja koko Eiffeltorni pelmahtaa punaiseksi
tulipatsaaksi, niin tempaahan minutkin yhteinen riemu, ja minä hurraan
minäkin tuon uhrialttarin ääressä, joka näyttää olevan kuin jumalien
uhalla sytytetty ihmisneroa ylistämään.»
»Mutta sitten ei taaskaan tarvitse muuta kuin kerran joutua
syrjäisempään nurkkaan, johonkin noista monista kahviloista, yksikseen
pienen pöydän ääreen. Melu keskeltä näyttelykenttää tunkee tänne
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Yksin - 4
  • Parts
  • Yksin - 1
    Total number of words is 3674
    Total number of unique words is 2027
    21.4 of words are in the 2000 most common words
    31.6 of words are in the 5000 most common words
    36.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Yksin - 2
    Total number of words is 3684
    Total number of unique words is 2060
    21.1 of words are in the 2000 most common words
    29.7 of words are in the 5000 most common words
    35.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Yksin - 3
    Total number of words is 3588
    Total number of unique words is 2152
    20.2 of words are in the 2000 most common words
    28.5 of words are in the 5000 most common words
    32.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Yksin - 4
    Total number of words is 3623
    Total number of unique words is 2141
    21.3 of words are in the 2000 most common words
    30.9 of words are in the 5000 most common words
    35.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Yksin - 5
    Total number of words is 3633
    Total number of unique words is 2063
    20.3 of words are in the 2000 most common words
    29.2 of words are in the 5000 most common words
    34.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Yksin - 6
    Total number of words is 1554
    Total number of unique words is 968
    22.9 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    36.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.