Wulffie ja Kumpp: Näytelmä kolmessa näytöksessä - 3

kahvikilonsa kanssa, niin tyyntyvät kyllä.
_Karna_. Mutta minusta tuntuu, että taloudenhoitoa olisi sentään vähän
tarkastettava laitoksessa, isä!
_Konsuli_. Pieni puhdistus, tarkoitat sinä... Hm, -- semmoinen
herättäisi vaan ikävää huomiota... Ja kaikki se parin, kolmen vanhan
neidin juttujen ja lavertelemisien johdosta --
_Karna_. Jahka minä huomenna yllätän heidät kahvin ääressä, niin minä
kyllä otan selvän!
_Konsuli_. Niin, niin, -- voimmehan sitten kaikessa tapauksessa antaa
johtajalle yksityisen muistutuksen.
Ääneen.
Mutta Linda, minä näen, mitä sinä ajattelet... lähettää neideille
jokaiselle kilon omaa erinomaista kahviasi?
_Rouva_. Ei, mutta mistä sinä sen keksit, Wulffie!
_Neiti Solenfeldt_ (nousten). Niin, sen voi jokainen totisesti sanoa,
ett'ei kukaan lähde lohdutuksetta tästä talosta.
_Neiti Svane_. Rakas rouva, ja rakas herra konsuli! elkää pitäkö meitä
semmoisina, jotka levittelevät perättömiä valituksia ja saattavat
rauhattomuutta laitokseen.
_Rouva_. Anna minulle puutarhahattuni, Elina kulta, niin saatamme
neitejä puistotietä, ja sinä etsit heille vähän ruusuja.
_Konsuli_ (rouvan pannessa hattua päähänsä ja neitien niiatessa ja
hyvästellessä). Ja miten on luuvalon laita, neiti Zinkbauer?
_Neiti Zinkbauer_ (heidän mennessä, uhkaavasti). Niin, sen minä vaan
sanon, että kun pakoitetaan kumartamaan ja notkistumaan mahtavien
edessä, mitä he lienevätkin, -- ja kun lanteita alkaa pakottaa,
niin --
_Konsuli_ (mennessään oikeanpuolisesta ovesta). Hm, karaktääri...
Semmoiset eivät vaan oikein sovi armeliaisuuslaitoksiin.
_Puutarhuri_ (itsekseen, ottaessaan kukat, jotka toi tullessaan ja
astuu sisään huoneesen). Prosentittain puhdasta, -- sepä oli mainiosti
keksitty ajatus! Prosentittain!... He aivan kivettyivät, nuo vanhat
ihmisparat. Ainoastaan prosentteja vaadittavana vanhurskauden
portilla! --
Näyttää kukkia.
Mutta tässä näette jotain perin puhdasta, neiti Karna.
_Karna_. Ettekö vieläkään ole täältä selvinnyt! Näyttää kuin tämä
puutarhahuone lopulta olisikin puutarhuria varten eikä päinvastoin.
_Puutarhuri_. Katsokaahan edes! Tämä on jotain juhlallista tämä...
Ojentaa kukkia häntä kohden.
Katsokaa tätä kasvia tässä, -- niin voimakas väri kukissa, ja
voimakkaat, mehukkaat varret, -- kuin sotaan lähdössä!... Ei, mutta
katsokaa tätä! Ette milloinkaan ennen ole sitä nähnyt. Minä olen tuonut
sen mukanani retkeltäni etelän alpeille. Ja minä olen nyt kolme vuotta
seurannut ja kokeillut ja tutkinut sen kasvua ja koko elämää ja
kehitystä, mitenkä se menestyy täällä pohjoisessa kylmässä
ilmanalassamme, -- olen nähnyt sen kukkivan ja antavan siemeniä, ja nyt
se on jo mahtava kantaherra ja esi-isä --
_Karna_. Esi-isä?
_Puutarhuri_. Niin, ja tässä puistossa se ensiksi häänsä vietti. Mutta
nyt olen löytänyt sen jo villiytyneenä nurmelta tuolta vastapäätä, niin
että näyttää siltä kuin olisi se levittänyt sukunsa jo laajemmallekin.
Toisin sanoen, se on irtautunut yksityiselämästä puistossa ja tahtoo
juurtua pysyväksi suvuksi maahan. Se tulee aikojen kuluessa antamaan
nurmikoillemme sinisenviolettejä värijuovia ja muuttamaan niiden
luonnetta siitä, millaisia ne olivat esi-isäimme aikoina. Minä lähetän
nyt kertomuksen siitä kasvitieteen professorille.
_Karna_ (ivallisesti). Ja sitten luulette kai saavanne suurenmoisen
mitalin siitä?
_Puutarhuri_. Mitalin -- mitalin? Tahdotteko te mitalin, neiti, --
Ojentaa kukkaset hänelle.
Niin piirrän minä muistiin, että tätä kukkaa on ensi kerran tässä
maassa kantanut neiti Karna Wulffie. Silloin kuuluu sekin sen
historiaan.
_Karna_ (ottaa äkkiä kukat ja katselee niitä; heittää ne sitten
kiivaasti pöydälle). Maatkoot siinä siksi, kunnes isä tulee, niin
saatte tietää, huoliiko hän niistä nurmilleen.
_Puutarhuri_ (terävästi). Niin, tietysti! --
Menee ylenkatseellisesti ulko-ovelle; mutta pysähtyy
ja jää katsomaan suureen puistopalloon verannan ovella.
Huudahtaa:
Tässä seisoo mammonan ylpeä tytär kaikessa kierossa surkeudessaan!
Ottaa askeleen taapäin ja tuijottaa kauhistuneena palloon.
... Melkein vaan kultamöhkäle!
KARNA hypähtää nopeasti sivulle, ett'ei kuvastuisi pallonpeiliin.
Jos voisi ostaa yhden ainoan lämpimän, elävän sydämmenlyönnin... Mutta
mikä on multaa, se mullaksi jää...
Poistuessaan ulos puutarhanrappuja. Hurjasti.
Kauhea näky... kauhea näky!
_Karna_ (polkee raivoisasti jalkaansa). Hänen täytyy pois! -- Täytyy
pois!
Juoksee kellonauhan luo ja soittaa. Palvelustyttö tulee.
Mene konttoriin ja pyydä isää tulemaan tänne!
Palvelustyttö menee, on sulkemaisillaau oven.
Ei, Miina! Elä sano mitään isälle! minä menen itse hänen luokseen.
Palvelustyttö poistuu. Miettivästi.
-- Hänen täytyy pois -- niin... Hänen täytyy pois!
Pudistaa epätoivoisena päätään. Vetäen henkeään.
Uh, sitä ihmistä! -- --
Lähestyy lasipalloa. Seisoo ajatuksissaan hetken. Muuttelee
asentoa pari kertaa, katsoen samalla paikkaan, jossa seisoi.
Polkee taas jalkaa.
Uh -- Äsch!
Astuu miettiväisenä pöydän hio, jossa ottaa kukat
käteensä ja katselee niitä.
Kultamöhkäle --
Heittää kukat kiivaasti takaisin pöydälle.
kivettynyt metalliksi!
_Elina_ (tulee sisään vasemmalta). Karna, Karna, -- oletko täällä? Äiti
tahtoo, että tuomme tänne pullon vanhaa satavuotista madeiraa, ja
juomme Ottarin kunniaksi, sittenkun ne ovat valmiit siellä konttorissa
ja ovat allekirjoittaneet yhtiökirjan. Setä Mads meni puutarhurin luo
hakemaan vähän tuoreita kukkia koristeeksi. Ja sitten annetaan
palvelijoillekin virvoituksia. -- Voi, minä olen oikein juhlatuulella
tästä kaikesta, kuuletko! Tästähän syntyykin aivan täydellinen
muutos... Ajattele, kun Ottar ottaa isältä kaikki huolet, niin ei äidin
aina tarvitse hätäillä ja aina kuulostella, kun isä tulee, onko
tekeillä jotain ikävää...
Palvelustyttö tuo sisään tarjottimen, jolla on viiniä ja laseja,
ja asettaa sen pöydälle. Elina järjestää ja puuhailee
Kuules, Miina, teidän pitää kaikkien tulla sisään onnittelemaan Ottaria
ja juomaan hänen maljansa.
_Palvelustyttö_. Häntä kai kutsutaan sitten konsuliksi ja päälliköksi,
neiti? -- Sitä olemme arvelleet.
PUUTARHURI tuo sisään kimpun ruusuja. Palvelustyttö poistuu.
_Elina_ (ottaa kukat ja katselee niitä). Ihania ruusuja, puutarhuri!
_Puutarhuri_. Niin, kauniita ne ovat, Elina neiti, ne ovatkin
viimeiset, jotka tähän taloon tuon.
_Elina_ Viimeiset? Mitä?
_Puutarhuri_. Niin, sitä vaan, että huomenna niitä on tuomassa toinen.
-- Rahalla saa niin monta puutarhuria kuin vaan tahtoo, ettekö sitä
tiedä!
Karna säpsähtää. Seisoo silmänräpäyksen ja katsoo häneen.
Ottaa sitten, kuin tahtomattaan yhden sinisistä kukista
ja pistää rintaansa.
_Elina_. Mitä te tarkoitatte, Hein?
_Puutarhuri_ (hämmentyneenä, sammaltaa). Minä tarkoitin... tarkoitin...
Olen tuonut niin paljon ruusuja. Tästä lähtien tuon vaan sinisiä
kukkia...
Kiiruhtaa alas puistonrappusia.
Karna seisoo silmänräpäyksen kuin huumautuneena.
Hymyilee sitten ivallisesti ja repäsee kukan rinnastaan.
En ainakaan minä huoli hänen kukistaan!
_Setä Mads_ (tulee sisään puistonrappusia). Aah, -- viinit jo
pöydällä!... Atlantinmeren suolaama vanha Madeira maistuu ihanalta,
ihanalta. Me vaan juomme mitään puheita pitämättä...
_Karna_ (vallattoman iloisesti). Sanoppas minulle, setä Mads,
-- Amsterdammissako vai Leedsissäkö sinulla oli se vaikea
rakkaudentautisi? -- Sinähän paranit siitä kahdeksassa päivässä?
_Setä Mads_. Elä nyt, -- se kesti paljoa kauvemmin. Se oli niitä
syöpäläisiä, joita ei tahdo saada millään lähtemään.
_Karna_. Ja sinun isäsi täytyi sitten tulla päästämään sinua
pinteestä... Mutta se pähkinä taisi olla kovanlainen purtava, kuules
setä Mads?
_Setä Mads_. Niin oli, -- yksi niitä pähkinöitä, joita purressa saa
hammastaudin koko elämäkseen.
_Karna_ (suuttuneesti). Sen sanon minä, että miehet ovat kurjia
raukkoja.
_Rouva_ (tulee sisään vasemmalta. Istuessaan tavalliselle paikalleen
sohvannurkkaan). ... Eikö ole ihanaa, Elina, että me ikäänkuin vihimme
päivän, -- uuden yhtiön syntymäpäivän, -- tällä suuremmoisella avulla
noille raukoille, jotka tulipalossa kärsivät!... Hyväntekeväisyydessä
on minun Wulffieni kaikkia muita edellä! -- Tiedättekö, lapset,
ajattelen niin usein sitä, kuinka onnellinen koti meillä on, on kuin
olisi se onnea kukkurallaan.
_Karna_. Sinä tarkoitat, että meiltä liikenee niin paljon muille, äiti?
_Rouva_. Sitähän tarkoitan. -- Ja ajattele sitäkin, mihin riittäisi
yksityisen talon hyväntekeväisyys, jos se ei samalla olisi johtona
muille. Wulffie on se mies, joka pöyhkeilemättä antaa esimerkin, ja
jonka nimen jälkeen jokainen pitää kunnianaan liittää omansa listaan.
Niin, miten paljon hän onkaan sillä tavoin tehnyt tämän kaupungin
hyväksi -- --
_Elina_ (joka katselee puutarhaan). Ottar -- tuolla ulkona... He ovat
siis jo valmiit... Mutta, miten väsyneeltä hän näyttää! Kyllä isä on
mahtanut pitää häntä pihdissään.
_Ottar_ (tulee avopäin, ajatuksiin vaipuneena pari askelta ylös
rappusia. Tylysti, niinkuin ei huomaisi huoneessa olijoita). Missä,
missä on minun hattuni?...
_Elina_ (juoksee häntä vastaan ja huudahtaa). Onnea, onnea! -- Eläköön!
Riemuissaan.
Minä ensiksi sain onnitella!
_Ottar_ (verannan ovella, -- herää). Jumalani tekö täällä!
Horjuen ja lattiaan tuijottaen astuu äidin luo. Hän jää siihen
seisomaan ja silittelee äitinsä otsaa ja poskia, äiti tarttuu
molemmin käsin yhä tuskallisemmin hänen käsivarteensa.
Voi sinua, äiti parka! -- Äiti, äiti parka!...
Heikosti.
Minusta ovat aina sinun silmäsi näyttäneet niin puhtailta. Niitä helmiä
ei kukaan voi sinulta viedä!
Valittaen.
Äiti! -- Äiti.
_Rouva_ (pelästyneenä). Mutta, mitä on tapahtunut, Ottar!
_Karna_ (äkkiä). Voi jumalani, ett'ei vaan isä olisi!
Ryntää oikeanpuoliselle ovelle.
_Rouva_ (hypähtää sohvasta. Huutaen). Isä, sanot sinä, -- isäkö?
_Ottar_ (pysäyttää heidät päättävästi. Terävästi). Ei, isä voi vallan
hyvin.
_Setä Mads_. Ettekö ole voineet sopia yhtiökontrahdista... Wulffie
tahtoo koko johdon...?
_Karna_ (tulisesti). Siinä olen sinun puolellasi, Ottar, elä anna
heidän tehdä itsestäsi nollaa. Isän tulee ymmärtää, että yhtiökumppani
ei ole sama kuin poika...
_Ottar_. Yhtiökumppani? --
Pudistaa päätään.
-- Ei, siksi en tule koskaan --
Heittäytyy tuolille. Hiljaa itsekseen.
Häpeä!... Häpeä taloomme...
_Karna_. Mutta, mitä puhetta tämä on, Ottar! Etkö sinä käsitä, että
aivan peloitat meidät?
_Ottar_ (mumisee aivan epätoivoissaan). Äiti! -- Äiti!
_Karna_. Puhu, Ottar! Sano, mitä on tapahtunut.
_Ottar_ (istuu tuijottaen lattiaan, ja huojuu levotonna tuolissaan.
Koettaa pakoittautua puhumaan). En voi.
_Elina_ (kuiskaa pelästyneesti). Jotain, jota äiti ei kestä kuulla!
_Karna_. Näethän sinä Ottar, mitenkä tämä koskee äitiin!
_Rouva_ (nousee äkkiä suorana ja arvokkaana ja menee poikansa luokse).
Totuuden tahdomme ja voimme kaikki kuulla. Mikä sinun on, poikani? --
jotain isän kanssa, sen ymmärrän.
_Ottar_ (kiihoittuneena, ikäänkuin tahtoen poistaa sen itsestään).
Meidän täytyy saada tämä kurjuus käsistämme pois... Tämä
kuolemankirous, joka lokaviemärinä virtaa läpi talomme! -- meidän
täytyy, täytyy heittää se luotamme, luopua, heittää kaikki, minkä
omistamme! -- kaikki se rikkaus, minkä olemme haalineet kokoon
liikkeessämme, ja etsiä vaan sitä maan koloa, jossa voimme häpeämme
peittää!
_Rouva_. Minä en ymmärrä sinua, Ottar. Mutta tässä on jotain... Voi, --
minua värisyttää...
_Setä Mads_ (itsekseen). Siinä ne nyt ovat ne kahdeksantoista
prosenttia!
_Ottar_. Parasta olisi, jos salama taivaalta iskisi meidät kaikki
kuoliaiksi yhdellä kertaa. Niin, äiti, jos olisimme voineet palaa
kaikki tuolla kirotussa konttorissa. Ilolla olisin minä sytyttänyt
tulen, minä -- noihin osakepakkoihin... Me omistamme niitä kahden
miljoonan edestä! Ja niillä ylläpidämme viinapolttimoita ja tehtaita ja
kapakoita yli koko maailman. Näihin asti olemme me isä, sinä ja
Karna ja Elina ja minä ansainneet niillä äärettömästi... Aina
kahteenkymmeneenviiteen prosenttiin! -- (ivallisesti) -- jok'ikisenä
päivänä ja yönä ihmiset murhaavat ja lyövät toisiaan kuoliaaksi
juovuspäissään, -- ja meidän hieno perheemme, jolla on tämän kaupungin
siveellinen johto! me kannamme korkoja tästä helvetinliikkeestä --
Konsuli nähdään seisovan oikealla ovessa.
_Setä Mads_ (kääntyen vuoroon jokaiseen naisista). Rakas, rakas, Linda.
Karna kulta, kuulkaa toki, -- olkaa järkeviä ihmisiä... Tuota,
-- sehän ei ole muuta kuin mitä koko maailma tekee! Jos ei Wulffie
ottanut voittoa niin otti sen toinen. Se on kuin pisara meressä...
Atlantinmer --
_Karna_ (kiivaasti Setä Madsille). Vaiti! -- Vaiti! --
Ottariin kääntyen.
-- Sano, että valehtelet, Ottar! --
Polkien jalkaa.
-- Olet tullut hulluksi -- raivoat!
ROUVA heittäytyy sohvaan, peittäen kasvonsa käsiinsä.
_Elina_ (kumartuu hänen ylitseen, huutaa). Äiti! -- Äiti! --
Karna seisoo ja katsele Ottaria, joka istuu huojuen
epätoivoisena tuolissaan.
_Konsuli_ (astuu sisään). Mitä mielettömyyttä tämä on! Minun täytyy
sanoa, että minun kiihoittunut herra poikani -- ja jumalan kiitos ei
vielä yhtiökumppanini! -- ymmärtää asettaa asiat ylösalasin! Rakas
Linda, etkö ymmärrä, että tässä on kysymys kauppaliikkeestä, jota
harjoitetaan yli koko maailman. Osakkeet ostetaan niiden hinnan mukaan,
eikä suinkaan sen liikkeen luonnon mukaan, sen yrityksen mukaan, johon
se on pantu, ja -- jos se on Austraaliassa tai Patagoniassa --
samantekevä! -- valitaan vaan edullisimmat. Se on yksinkertainen,
jokapäiväinen pörssiasia. Kilpailu on kaupassa kaiken pohja ja
perustus, ja siihen, josta ihmiset eivät välittäisi, siihen ovat he
pakoitetut! -- Siinä ei auta yksityisen vastustus.
_Karna_ (huudahtaa epätoivoisena). Se on siis totta! Me harjoitamme
myrkynsekoitusliikettä!
_Konsuli_. Lorua ja naisten senttimenttaalisuutta! -- Voisihan sitä
asettua sillekin kannalle, että koko maailma on hullu! -- No, no,
Linda, -- tule nyt järkiisi taas -- elä anna hermoillesi valtaa,
kuuletko ..
Voimakkaasti.
Totuus on kerran sanottava ja koska minun nyt kerran täytyy puhua suuni
puhtaaksi -- niin on poika liika paljon saanut oleskella täällä luonasi
kotimoraalin hienostutettavana ja aivan liika vähän tuolla alhaalla
konttorissa, jossa kone jyskyttää ja jossa nenä ei saa tottua
vaatimaan, että joka osakkeen tulee lemuta hajuvesille.
_Setä Mads_ (ivallisesti). Niin, kunhan se päivä koittaa, että kauppaa
käydään ainoastaan hyvää tekeväin tarkoitusten vuoksi, niin -- --. Ei,
täällä alkaa ilma käydä aivan liika tukahduttavaksi... Täällä on
deklamoitu niin paljon, että tarvitsee nukkua kokonaisen yön, ennenkun
saa sen mielestään.
_Rouva_ (painaa kätensä rintaansa vasten ja huutaa). Wulffie!
Kaatuu pyörtyneenä sohvaan; kaikki rientävät apuun.
Esirippu laskee.


KOLMAS NÄYTÖS.

Sama kesähuone.
_Karna_ (tummassa, yksinkertaisessa puvussa, istuu liikkumatonna pöydän
ääressä, pää käsien varassa. Äkkiä nousee hän ja vääntelee niitä
tuskissaan; -- kävelee edestakaisin aina väliin seisattuen). Olisin
mielelläni sulkenut heidän kaikkien silmänsä, äidin ja noiden muiden,
yhden toisensa perästä, jos kuolema olisi ollut niin armollinen, että
olisi ottanut meidät! -- Tuo häpeän ilme silmissä, minä en kärsi nähdä
sitä!... Ja isä! -- isä! -- Mitä ajattelee hän ja mitä tekee hän?
Huutaa.
-- Jatkaa! -- Odottaa kylmäverisesti, että perhe tulisi taas
järkiinsä!...
Pysähtyy avonaiselle verannan ovelle.
-- Hän aavisti, tunsi jotakin tuo ihmeellinen mies, joka kävelee
tuolla, -- kutsui minua mammonan tyttäreksi... Ja oli vähällä olla
oikeassa! --
Ajatuksissaan.
Minä kai olisin hänen mielestään kuin mikä loiseläin ihmiskunnan
ruumiissa, jos hän tietäisi -- --
Puutarhuri ilmestyy puutarhan rappusille.
Karna kiirehtiessään vasemmalle.
... En kestä sitä, en luullut ennen tarvitsevani välttää kenenkään
katsetta --
_Puutarhuri_ (Karnan aikoessa avata ovea). Neiti Karna, -- sananen
vaan!
Karna aikoo mennä ovesta.
Ei, ei, en nyt puhu kukista enkä puistosta, neiti... Vaan teidän
isästänne.
_Karna_ (pelästyneenä, kuiskaten). I-isästäkö --?
_Puutarhuri_. Jotain, josta teidän minun nähdäkseni on oltava selvillä.
Sattuuhan joskus, että lähtee yöllä kävelylle raittiiseen ilmaan, kun
ei saa unta... Asia on vaan se, että olen nyt monena yönä nähnyt teidän
isänne kävelevän puistossa.
_Karna_ (koettaa tointua). Niin, kai on niinkuin te sanoitte, unta
saadakseen...
_Puutarhuri_ (varovasti). Niin; mutta hän ei mene sisälle ennen kello
kolmea, neljää... On hyvin sopimatonta, että veljenne lähtee
asioimismatkoille juuri nyt.
_Karna_ (jäykästi). Teidän ei suinkaan tarvitse vaivata itseänne
huolehtimalla isästä. Miehellä, jolla on niin laaja liike, on tietysti
aina jotain ajateltavaa.
_Puutarhuri_. Ymmärtäkää toki, ett'ei minun päähäni pistäisi vartioida
häntä, joll'en olisi huomannut, niin huomannut, neiti, että siinä oli
jotain omituisempaa. En voi vapautua tunteesta, että häntä on kohdannut
suru, jota hän ei jaksa kantaa. Hän kävelee ja pysähtyy, kävelee ja
pysähtyy, toistaen aina samaa sanaa tai huudahdusta.
_Karna_. Sanaa?... Huudahdusta?... Ja sitten?... Ja mitä -- olette
kuullut?...
_Puutarhuri_ (terävästi, päättävästi). En mitään ole kuullut. En mitään
tiedä -- enkä mitään tahdo tietää.
_Karna_. Niin -- ette tahdo tietää...
Epätoivoisena.
-- Niin, sellainen on asema!... On asioita, jotka eivät siedä päivän
valoa, joista täytyy kääntyä pois. --
Huudahtaa.
-- Niin, joiden kanssa voi elää!
_Puutarhuri_. Niin, me pelkäämme maailman tuomiota, neiti Karna,
se on syöpynyt veriimme. Onko omatuntomme paha vai hyvä, se tulee
oikeastaan kysymykseen vasta toisessa sijassa.
_Karna_ (itsekseen). On sellaisia suruun tuomituita.
_Puutarhuri_. Luonto on täynnä lääkelehtiä. Ihmisten puheet ja
panettelut haihtuvat siellä kuin kaste. Sillä on uudet ilonsa joka
päivä ja se antaa meille sen innon ja illusionin, jota tarvitsemme,
ett'ei elämämme juoksisi aivan kuiville.
_Karna_. Lääkkeitä? -- Lohdutusta? -- Niin, kun tahtoo lohdutusta, --
tahtoo unhotusta! -- Nyt tiedän, miltä köyhästä tuntuu, kun rikas
puhuu!
_Puutarhuri_. Te olitte isänne jumaloima voimakas tytär. Ja sitten
ajattelin, -- ehkä hän kuitenkin rakastaa tytärtään enempi kuin --
Vaikenee hämillään.
_Karna_. Kuin kultaista vasikkaa, tarkoitatte, -- sanokaa suoraan vaan.
Puistaa epätoivoisena päätään.
_Puutarhuri_. Minä ajattelin enempi sitä, mitenkä hellästi te
rakastitte häntä.
_Karna_ (itsekseen). Minä ihailin sokeasti isääni!
_Puutarhuri_. Ja tämä teidän isänne hän tarvitsee nyt apua ja
johdatusta tielle, joka voisi antaa hänen sielulleen rauhan.
_Karna_. Minun pitäisi koittaa, miten kallisarvoinen olisin hänelle,
niinkö tarkoitatte? -- Niinkuin en minä tietäisi, että repisin hänen
sydämmensä kahtia, jos hän uhraisi kaiken sen, minkä minä vaatisin
häneltä.
Kiihkoisena.
Meidän täytyy pestä, pestä likaantuneet kätemme. Kaikki -- kaikki pois!
Ei saa jäädä rihmaakaan! --
Hiljaa.
-- Sitten olen kai kyllin köyhä --
_Puutarhuri_. Voimakas tahto on vahva puu, jota ei myrsky kaada. Ja
juuri synkimmässä pimeydessä, neiti Karna...
Reippaasti.
Teidän isänne tulee puistotietä tänne... Ettekö voisi koettaa --
_Karna_. Ei, ei, ei nyt -- ei nyt...
Kiiruhtaa vasemmalle.
_Konsuli_ (nousee hitaasti puistonrappusia. Hän on kalpean ja
rasittuneen näköinen ja pyhkii yhtämittaa nenäliinalla otsaansa. Sisään
tultuaan vaipuu hän tuoliin ja istuu mietteissään). ... Kun vaan voisi
olla ajattelematta, -- kun saisi kunnollisesti nukutuksi! -- Mutta se
hyörii ja pyörii ja kiertää taas esiin. Lopuksi minä saan koko
viinahullun ihmiskunnan kintereilleni.
Nousee kiivaasti ja pui raivoisasti nyrkkiään
vasemmalle ovelle päin.
... Korkeasti kunnioitettu, korkeasti kunnioitettu, korkeasti
siveellinen perhe, -- onhan se oikeastaan kokonaisen elämän työ!
Vetää sanomalehden esille taskustaan, levittää sen ja lyö siihen.
Se on pörssikurssia kaikki tämä ja osakkeita kaikessa siinä, minkä
ihmiset vaan keksivät panna liikkeesen. Mutta minä en saa liata käsiäni
siinä, ennenkun olen tutkinut onko se oikein, se tai se! --
Silmät kattoon luotuina.
Muuten saan omalletunnolleni vainajat ja sairaat ja kaiken maailman
synnit ja surkeudet.
Kävelee edestakaisin ja pysähtyy taas.
Ja täällä olen kuin olisin tyhjää ilmaa perheelleni. Talo on kuin
kiinniruuvattu ruumiskirstu, täynnä ummehtunutta pahaa hajua...
Vaipuu voimatonna tuoliin takaisin.
_Elina_ (tulet hiljaa ja varovasti sisään vasemmalta. Katselee
ympärilleen. Hiipii isän luo ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa.
Hiljaa). Isä... isä!
Konsuli katsoo kuin villiytyneenä häneen. Elina tuskallisesti.
Isä, kuule... Isä, minä näen, miten paha sinun on olla.
_Konsuli_ (kumeasti). Entä äitisi --?
_Elina_. -- Ei ole hänenkään hyvä, isä... nuo kovat
hermonpuistatukset --
_Konsuli_ (puoleksi nousten. Kovaa). Pelosta, että minä näyttäydyn
ovessa...
Heittäytyy taas tuoliin ja vaipuu mietteihinsä. Hän hivelee
otsaansa, niinkuin olisi hänen vaikea koota ajatuksiaan.
-- Ja sen hyväksi luovutan omaisuudestani kokonaista koline sataa
tuhatta...
_Elina_. Minkä hyväksi, isä?
_Konsuli_. Enkö sitä sanonut? -- Sano äidillesi, että minä perustan
sairaalan niitä ihmisiä varten, joiden elämän onnen juoppous on
turmellut: Sano se äidillesi, kuuletko, -- ja että hän saa, minkä
tahtoo.
Kuiskaten puoleksi kuin unessa.
Mutta tiedä se, pikku Elinaseni, että se on maksanut melkein verta.
Kolme sataa tuhatta kruunua! -- jonka ansaitsemiseen ja kokoamiseen
olen saanut panna koko miehuuteni voiman ja työ-innon... Tuntuu melkein
kuin täytyisi ne leikata omasta lihastaan... Mutta sairaalan hän saa!
-- Sano se äidillesi. Etkö luule, että hän tulee siitä iloiseksi?
_Elina_. Kyllä, isä. Hän puhelee nyt vaan vanhasta naistenkodista,
jonka sinä olet perustanut. Ja yöllä hän oli nähnyt unta, että hän
makasi ja katseli läpi sen pienien ruutujen ja yli lehmusten latvojen.
_Konsuli_ (katkerasti). Jaha jaha, -- minä ymmärrän. Vai sinne hän nyt
halaa. Sitä laitosta olin minä panemassa alkuun ilahduttaakseni häntä
-- jo kauvan ennenkun, ennenkun no niin -- no niin -- -- --
Vaipuu taas kokoon. Ikäänkuin ajatuksissaan -- tuttavallisesti.
Kuule, Elina -- niinkö on, -- niinkö on, kuuletko... Karna istuu niin
varjossa siellä ruokapöydässä... Sinäkö siinä --? Minusta näyttää kuin
olisi hän saanut harmaita hiuksia.
Katsoo kysyvästi häneen.
_Elina_ (tuskallisesti). Ei toki, isä --
Heittäytyy itkien hänen kaulaansa.
Rakas isä kulta!
(Juoksee nyyhkien ulos.)
_Konsuli_ (katselee sekavana hänen jälkeensä). He, he, he -- onhan
niinkuin huoneessa ei olisi ilmaa...
Koputetaan oikeanpuoliselle ovelle. Hän oikasekse suoraksi.
_Rambeck_ (astuu sisään). Suokaa anteeksi, herra konsuli; mutta en
löytänyt teitä konttorista. Ja sitten tulin ajatelleeksi, että hyvä
loppusuoritus ei milloinkaan tule sopimattomaan aikaan.
_Konsuli_ (hajamielisesti). Hyvä loppusuoritus?
_Rambeck_ (salaperäisesti, puoliääneen). Tahdoin vaan sanoa teille,
että viinatehtaan osakkeet Shluysissä ovat kohonneet kuusi, sanoo kuusi
prosenttia. Nyt ovat ne kohonneet kahteenkymmeneen viiteen ja kuuteen
nekin, ukkoseni!
_Konsuli_ (nopeasti, kiivaasti). Ne myöskin!
_Rambeck_ (asettaa sormet suulleen). Niinpä niin. Nuo, jotka aina vähän
horjuivat, te tiedätte, ne ovat nyt nekin seuranneet jälestä...
Hieroo käsiään.
Sitä menoa mennen ei liike pysähdy noihin kahteenkymmeneen viiteen. Me
kohta valloitamme markkinat toistensa perästä yli koko maailman.
_Konsuli_ (raskaasti). Niin, kun vaan keinottelee ihmisten huonoilla
intohimoilla, niin kyllä silloin kultaa virtaa... Mutta, jos nyt
tahtoisi päästä vielä pitemmälle, kuuletteko -- jos tahtoisi saada
osakkeita taivaan valtakuntaan? Siellä ovat korot niukemmat, Rambeck.
_Rambeck_. Minä pyytäisin teitä toimimaan enemmän liikemiehen tavoin --
yksi asia kerrassaan!
Kävelee kiivaasti edestakaisin, -- tehden liikkeitä
ikäänkuin soittaisi kädellään.
Kuusi, kuusi, kuusi, kuusi prosenttia kohonnut, se kuuluu kuin
kellonsoitolta. Tiesin kyllä ilahuttavani teidän korvianne, konsuli.
_Konsuli_ (ajatuksissaan). Nuo uudet kuusi prosenttia, ne edustavat
nekin hyvän määrän ihmisonnea, kuuletteko.
_Rambeck_. Ei voi välittää siitä, mitä kuussa tapahtuu. Siitä, mitä
tapahtuu toisessa maanosassa, Patagoniassa tai Mesopotamiassa, ei
meidän tarvitse sen enempää välittää.
_Konsuli_ (nousee). Niin ajattelimme ennen aikaan.
Tarttuu käsillään päähänsä.
On kuin olisi kulunut pitkä aika...
Tointuen.
-- Kuulkaa, Rambeck, tahdotteko vapauttaa minut näistä osakkeista -- al
pari -- vähän kerrassaan -- kaikista!
_Rambeck_ (säpsähtää ja katselee häneen ihmeissään). Teette pilaa,
konsuli Wulffie! --
Rähähtää nauruun.
-- Al pari! -- Voisihan vaatia teitä pysymään sanassanne.
_Konsuli_. Minun täytyy sanoa teille, Rambeck, että tuntuu kuin olisin
saanut vatsavaivoja niistä. Minä taisin ahmia niitä --
Nauraa mielipuolen tavoin.
... On aivan kuin olisin saanut tunnon vaivoja --
_Rambeck_. Vai niin? Vai niin?... Hm, -- hm --
Nyökäyttää päätään.
-- Soo, soo? -- hm, hm --
Itsekseen.
Jotain osakkeissa, joka -- jotain, josta on saanut vähän vatsanvaivoja?
Mitä hullua se voisi olla -- --? So, so! Lähden sähköittämään itään ja
länteen...
Rientää.
Hyvästi, kunnioitettava herra! --
Mennessään kiireesti ulos.
Toivon parannusta vatsavaivoista!
_Konsuli_ (kävelee hitaasti edestakaisin. Kello soi. Hän kuuntelee). Ei
ole tavattavissa, ei.
_Selma_ (tulee kiireesti. Hyvin liikutettuna). Palvelustyttö ei aikonut
päästää minua sisälle; mutta minä tulin ilman luvatta...
Epätoivoisesti.
Minä en ymmärrä, mitään, en mitään, ainoastaan -- tämän, -- tämän.
Ottaa esille kirjeen.
Mitä tämä merkitsee, konsuli Wulffie? Palvelustyttö sanoo rouva
Wulffien olevan sairaana, enkä minä ole puhunut kenenkään kanssa,
sittenkun Ottar lähetti minulle tämän lyhyen kirjeen siitä, että hänen
äkkiä täytyy matkustaa pois asioissa.
_Konsuli_. Asioissa?! Asioissa?... Hm, hm... Me olemme muuten sopineet
siitä, että Ottar ei sovi käytännölliseen liike-elämään... Hän saa
myötäjäisensä ja sitten perintönsä. Ei, ei, ei sinun tarvitse noin
tuijottaa minuun...
Ivallisesti.
Sinä saat hänestä mitä hienotunteisimman ja arimmasti siveellisen
miehen.
_Selma_ (epätoivoisena). En mitään -- en mitään käsitä enkä ymmärrä --
ainoastaan tämän tämän --
Ojentaa kirjeen hänelle. Purskahtaa itkuun.
Selittäkää minulle, selittäkää minulle... Raskas kohtalo, kirjoittaa
hän, on antanut hänelle elämäntehtävän, johon tarvitaan jakamaton mieli
ja hänen kaikki voimansa, -- voidakseen kääntää mielipiteet
likemaailmassa toiselle tolalle.
_Konsuli_. Elämäntehtävän? Elämäntehtävän? -- He, he, he, rahat
taskussa, -- voi harjoittaa sitä yhtä hyvin kuin muutakin urheilua.