Wulffie ja Kumpp: Näytelmä kolmessa näytöksessä - 2

_Puutarhuri_. Oh, se on vaan taikauskoa!... Pääomat liikkuvat niinkuin
kaikki muukin maailmassa omien lakiensa mukaan, -- niin että on aivan
yhdentekevää, onko omistajan nimi Pekka tai Paavo.
_Karna_. Eipä olekaan aivan. Se, jolla ne on, istuutuu esimerkiksi
vaunun sisään, kun se, jolla niitä ei ole, saa istua kuskipukilla. --
Tai omistaa hän huvilan ja puiston, ja joku puutarhuri haluaa
työskennellä siellä --
_Puutarhuri_. Etupäässä puiston vuoksi, neiti. Se huvittaa häntä.
_Karna_. Minä ajattelin, että tekin olitte sopineet isän kanssa
määrätystä palkasta arvokkaan apunne korvaukseksi.
_Puutarhuri_. Minä vakuutan teille, neiti, ett'en tee sitä rahan
vuoksi. Se oli isänne puiston omituisuus, joka veti minut sinne.
Minähän tunsin sen jo pienestä pojasta, kun juoksentelin siellä
veljenne kanssa kouluajan loputtua ja pieni Karna aina tahtoi
väkisinkin olla mukana ja seurasi meitä pitkin metsäpolkuja, kun teimme
huviretkiä, tutkiaksemme Afrikaa niinkuin Stanley.
_Selma_. Niin, koulunpenkillä ovat kaikki yhdenvertaisia.
_Puutarhuri_. Mutta sitten katosi hän omille teillensä ja minä valitsin
omani.
_Karna_. Puutarhurin ammatin.
_Puutarhuri_. Ei, ensiksi antauduin insinöörialalle, mutta ryhdyin
sitten puisto- ja puutarhatöihin, joista aina olen ollut huvitettu.
_Karna_. Ja sitten, kun vihdoin tulette täällä valmiiksi, alatte
puhtaasta puistoharrastuksesta puuhata uudessa paikassa.
_Puutarhuri_ (kulkee koko ajan ja katselee kukkiaan, kastelee niitä ja
noukkii pois kuivuneita lehtiä). Valmiiksi? -- Ei sitä milloinkaan
tulla valmiiksi. Luonnolla on omat oikkunsa, -- aina se tuo esille
jotain aavistamatonta, -- asettaa lakkaamatta vesoja uusiin
mahdollisuuksiin, -- aivan niinkuin ihmisilläkin. Ensi vuonna on suo
tuolla kuiva, ja hiekkasärkkä joessa ehkä kohonnut niin, että siitä
vielä voi muodostaa saaren, jonne laitetaan istutuksia ja silta maihin.
Sitä on aina niin utelias, joka kerta kun talvi on mennyt, näkemään
mitä siellä taas on uutta.
_Karna_. Ja sitten isä taas saa antaa rahojen luistaa ja te olette
tyytyväinen.
_Puutarhuri_ (hymyillen). Niin, sen hän tekeekin. Senhän minä sanoin,
että sama se, mihin pääoma on sijoitettu.
_Karna_. Mutta kaikessa tapauksessa se ei ole toimetonna maailmassa.
_Puutarhuri_. Niin, mutta mikä sitä johtaa? -- Minä luulen, että sen
sittenkin tekevät harrastukset... Ja harrastukset, ne ovat niin
monenlaisia, sekä semmoisia, joista olemme itsetietoisia, että
semmoisia, joita emme tiedä olevankaan. Ne ovat kuin olemassaolon
johtavia henkiä. Ja me näemme -- näkisimme jos kaikki olisi
läpikuultavaa -- että se, joka ohjaa huonosti, hän ohjaa vastavirtaan,
-- vastoin olemassaolon koneistoa, ja silloin se ei kule... Henki se on
kuitenkin se, joka johtaa.
_Karna_. Tuo teidän henkiuskonne on kyllä hyvä niille, joilla ei mitään
ole.
_Puutarhuri_. Niin, -- kuka tässä lie rikas, ja kuka köyhä? -- siinä on
myöskin ratkaisematon kysymys.
_Karna_ (keinuttaa jalkaansa). Se nyt on aivan yhdentekevää... Minä en
näe muuta kuin että rahoilla saa, mitä vaan tahtoo, sekä taideteoksia
että -- puistoja ja olin vähällä sanoa: puutarhurejakin.
_Puutarhuri_. Niin, neiti! Mutta se, joka saa elää siinä, mihin tuntee
halunsa olevan, hän on onnellisempi kuin miksi mikään rahasäkki voisi
hänet tehdä... Ja kun esimerkiksi voi ihailla suuremmoista näköalaa
tuossa, --
Näyttää innostuneesti ulospäin.
koko vuonoa aina niemeen asti, ja solakkaa, korkeaa metsää, joka runko
rungon vieressä, ikäänkuin pilaristona, koristaa rantoja, -- ja kun
ajattelee, että koko tuo alue vielä joskus voi tulla kuulumaan
kaupungille, -- niin silloin panee siihen kaiken rakkautensa.
_Selma_ (hypähtää ylös). Kuuletteko, mitä hän sanoo?
_Puutarhuri_. Se on itsestään selvää, -- kuuluu asiain kulkuun, että
tuommoinen kaupunki ei salli, että sen ainoa, suuri, ihana puisto jää
yksityisen omaisuudeksi, -- ajanpitkään.
_Karna_. Vai niin, -- eikö kaupunki sitä salli! Koettakoon vaan
anastaa itselleen meidän puistoamme! -- Niin, kyllä se on hyvin
viekoittelevan kaunis. Näen koko sunnuntaiyleisön lastenvaunuineen ja
voileipäpaketteineen alhaalla käytävillä. --
Kiivaasti, nousten ylös.
-- Etteköhän jo lopultakin ole tarpeeksi kastellut ja puhunut,
puutarhuri! -- - Teidän pitäisi kiirehtiä tuonne alas toimimaan suuren
päämaalinne hyväksi. Ei ole varmaa, että teillä enää on pitkältäkään
aikaa tässä talossa.
_Puutarhuri_ (puoleksi itsekseen, kootessaan tavaransa ja poistuessaan
kesähuoneesta). Se on menevä silleen kuin virran vetenä juosten, neiti
hyvä...
_Karna_ (kiihkeästi). Mikä ärsyttävä ylpeys! Hän ikäänkuin nauraa
meille sisässään.
_Rouva_. Suoraan sanoen, Karna, kummastuttaa minua, että sinä aina
antaut puhelemaan hänen kanssaan. Sinä tiedät kyllä, mihin voi johtua,
jos astuu yli rajan.
_Selma_. Niin, minusta näyttää todellakin, että tuo mies on kypsynyt
saamaan eronsa.
_Elina_. Meidän puistomme. -- Meidän puistomme, äiti!
_Rouva_. Niin, tyttöseni, sitä ei todellakaan suvaita. Se on kaupungin
silmätikkuna... Yleisön käytettäväksi, -- jo vaan tuo ajatuskin! On
kuin se veisi koko viehätyksen siltä.
_Selma_. Niin, tiedättehän, että rikkautta aina kadehditaan. Tuommoista
vapaasti kasvanutta Matti Rahatonta harmittaa jo sekin, kun täytyy
kumartaa parempiosaiselle.
_Karna_. Hänkö? -- kumartaa! -- Tekisi mieli koukistaa vähän sitä
niskaa.
_Rouva_. Tuolla tulee isä!... Kuulen sen siitä, miten hän -- tarttuu
lukkoon.
Konsuli astuu sisään oikeanpuolisesta sisäovesta.
_Karna_ (rientää isän luo ja vetää hänet etualalle. Kiihkeästi). Olen
sanonut Selmalle sinun tahtovan, että äiti pesulaitoksen perustajana
lahjoittaisi siihen tuhannen.
_Konsuli_. Vai niin... No, koska sinä olet --
_Karna_. Selman isä on luvannut viisisataa.
_Konsuli_ (käsittäen). Vai niin, vai niin.
_Karna_. Ja sitten on sinun luja päätöksesi, isä, että neiti Brönnich
saa paikan Naistenkodissa, hän tietysti! -- Ei Altmayer.
_Konsuli_. Kyllä, kyllä, tyttöseni. Sinä sanot aivan niinkuin itsekin
olisin päättänyt. Sinä olet ainoa voimakas koko perheessä. Vika on vaan
siinä, että sinusta tuli tyttö eikä poika. Sinusta olisi minulle tullut
yhtiökumppani, sinusta! -- Sillä Ottar, hän on äitiinsä, hän, vähän
liian hienotunteinen tähän maailmaan.
Ottaa esille kirjeen ja heiluttelee sitä.
Tässä on jotain sinulle, Selma!
SELMA ottaa sen ja kiiruhtaa verannalle, repii sen auki ja lukee.
KONSULI rouvan luo
Nyt tulet iloiseksi, äiti, Ottar saapuu Englannista kuudentena päivänä.
_Selma_ (tulee säteilevänä). Niin todella, Orionilla.
_Rouva_. Tunsinhan heti tavasta, jolla tulit, Wulffie, että sinulla oli
jokin ilosanoma minulle. Mitä ravakammin liikut, sitä enemmän rauhoitat
hermojani.
Liikutettuna.
On niin turvallista, niin turvallista sinun luonasi, Wulffie.
_Konsuli_ (sivellen varovasti hänen hiuksiaan). Niin, kun vaan saisi
parannetuksi nuo hennot, hienot säikeet, joita ne kutsuvat hermoiksi!
Toisille
Mutta, elkää luulkokaan, että saatte pitää Ottarin täällä luonanne.
Kiusottaen.
Sinä saat tuskin nähdäkään häntä, Selma! Hän saa syventyä kokonaan
asioihin, sieltä hän kohoaa kuin Foenix lintuna ja Yhtiömiehenä...
Sitten vasta on aika ajatella häitä, asunnon sisustamista, mitä
muutoksia siellä on tehtävä... Karna ja minä olimme siellä aamulla.
_Setä Mads_ (herää unestaan pitkään haukotellen ja tulee venytellen
itseään verannalle). Ohoh, -- minä näin niin ihania unia! Olin
Kaliforniassa ja löysin juuri mahtavan kultasuonen ja tutkin sitä...
Tekee liikkeen taskuunsa päin.
Täytyypä melkein tunnustella, olisiko siellä vielä jotain, yksi tai
kaksi palasta -- tai edes kultahiekkaa, että saisin aivastaa sitä.
Vetää esille nenäliinansa.
-- -- Ei kuules, -- ei muuta kuin, -- hm, -- (niistää nenäänsä).
Usein minä sitä mietin. Mitä tekisinkään, jos tulisin oikein
upporikkaaksi, ell'en antaisi niitä teille, Wulffielle ja sinulle,
Linda! -- En tohtisi syödä herkullisemmin, -- en juoda paremmin, muuten
tulevat vatsavaivat! -- En saisi nukutuksi paremmin. --
Kohottaen ääntään.
-- Ei vatsa tulisi paremmaksi, vaikka minulla olisi jalokivillä
kirjailtu kultainen valtaistuin!
_Rouva_ (hymyillen). Voi sinua Mads! Mads! Liikemieheksi ei sinua
luotu.
_Setä Mads_. Ei, en saanut sitä nousemaan enempään kuin niukkaan
eläkkeesen.
_Konsuli_. Niukkaan!? Jos se olisi ollut suurempi, olisit kyllä
tiennyt, miten sen hävittäisit, jos sinut oikein tunnen.
_Setä Mads_. Ajatteleppas vaan, kun jaksaisi vielä tehdä kiertomatkan
tämän maailman ympäri, helistellä rahoja ja --
_Rouva_. Hyi Mads, miten sinä, vanha ihminen, puhut.
_Setä Mads_. Tarkoitin vaan, arvoisa serkku, että saisin taas nähdä
kaiken sen turhuuden, ajella vielä kerran kautta kaikkien maailman
markkinain kultaisissa vaunuissa ja korkeilla pyörillä.
_Konsuli_. Onneksi sinä matkustat nyt vaan ajatuksissasi, rakas Mads,
ja se tulee halvemmaksi.
_Puutarhuri_ (tulee kiireesti ylös rappusia). Hra Konsuli, ne kolme
merimiestä, jotka kuolivat häkään tuolla laivassa, haudataan nyt
tavallisilla juhlamenoilla. Laivan miehistö nousi maihin niemen
kohdalla, ja kapteeni pyysi saada kulkea uuden käytäväistutuksen läpi.
Eihän kukaan voinut sitä heiltä kieltää. Se oli vanha oikotie, ennenkun
se liitettiin puistoon.
_Konsuli_. Niin, siinä meillä nyt ovat seuraukset teidän
pensasaidastanne, joka tarvitsee vielä kymmenen vuotta kasvaakseen
suureksi! Korkea, kaunis aita olisi kerrallaan näyttänyt ihmisille eron
yksityisomaisuuden ja kävelyteiden välillä.
_Puutarhuri_. Elkäähän toki, herra konsuli, emmehän me toki
voi istua täällä kuin häkissä ja lukita siihen kaikkea kaunista.
_Rouva_. Surkeat vihkiäiset puistolle tuolla... Ihmisparat! juovat
itsensä tiedottomiksi ja makaavat sitten siellä laivan ruumassa ja
tukehtuvat häkään! Neljä aivan nuorta miestä, seisoo tässä.
_Setä Mads_. Se on se neekeriviini, jota he saavat satamakapakoista. --
Samaa lajia, joka täällä kotonakin tekee ihmiset raivoiksi ja
hulluiksi. Puhdasta myrkkyä! oikeastaan valmistettua ja laitettua
meidän värillisten veljiemme virkistykseksi Afrikassa.
_Rouva_. Voi, tuo kauhea juoppous, joka tekee elämän niin alhaiseksi.
_Setä Mads_. Niin, Lindaseni, tässä maailmassa ei kaikki ole
samanlaista! Kuvaileppas vaan, kuinka tuommoista ilotonta janoista
miesparkaa viekoittelevat ikkunoissa semmoiset ihanuudet kuin: --
"Kultainen likööri", "Old Brandy", "Jamaika rommi", "Skotlannin
Vhisky", "Balaklava punssi", "Seitsentähden konjakki", "Tulikieli",
"Espanjan nektari", ja "itse sininen tuli", -- ja kaikki maailman
viekoituskeinot, niin että hampaat vedeksi sulavat.
_Rouva_ Mutta, mistä nuo kaikki ovat valmistetut?
_Setä Mads_. Kaikenlaisista sekotuksista, katsos, -- patenteerattua
sukkelaa kurkun kutkutinta, johon on sekoitettu hiukkasen tulta ja
tulikiveä... Ja joka kiihoittaa siksi paljon, että hankkivat sitä niin
kauvan kun heillä on pennikin taskussaan!
_Rouva_. He siis oikein väärentävät.
_Setä Mads_. Yli koko maailman suurissa tehtaissa. Täysin laillisesti,
-- ei voi vaatia edesvastuusen notabene, kun sitä viedään vieraisiin
maihin.
_Karna_. Siis selvää myrkynsekoitusta!
_Setä Mads_ (kohauttaa kartioitaan). Myrkky ja myrkky on kaksi eri
asiaa. Riippuu siitä... maailman pahuudesta, katsos... Voihan teekin
lopulta olla pahaa myrkkyä. Linda valittaa kovin, kun olet seisottanut
sitä liian kauvan.
_Karna_ (liikutettuna). Mutta nehän tulevat hulluiksi siitä, se tappaa
sekä vaimot, lapset että pojat tai nukuttaa häkään... Ja ajatella, että
sitä harjoitetaan tehdasliikkeenä.
_Setä Mads_. Katsos, mitä useammilla on edesvastuu, sitä enempi se
haihtuu pois!
Juhlallinen kirkonkellojen soitto kuuluu. He kuuntelevat.
_Karna_. Nyt kulkee ruumissaatto kirkkomaata kohti. Me voimme sen nähdä
sisältä huoneesta.
Naiset kiiruhtavat vasemmalle
_Konsuli_ (tyynesti). Niin, Mads, mitenkä onnellisia olisimmekaan ilman
rahoja... Nuo viinatehdasosakkeet tuottavat vähintäin kahdeksantoista,
sanoo kahdeksantoista, -- prosenttia.
Esirippu laskee kellojen soidessa.


TOINEN NÄYTÖS.

Sama kesähuone.
KONSULI ja SETÄ MADS tulevat oikealta kesähuoneeseen.
_Konsuli_ (innokkaasti selittäen). ... Ainoastaan pari sattuvaa
sanaa... sopiva kyhäys sanomalehtiin, ymmärrätkö. Sinä kyllä osaat;
minusta ei ole ollenkaan sellaisten fraasien pyöristelijäksi. Suurin
osa rantakaupunkia on luultavasti nyt palanut. Nyt on vaan katsottava,
ett'eivät ala toivoa liian suurta apua onnettomuudessa meidän
kauppahuoneeltamme. Kun vaan alusta alkain saisimme päävelvollisuuden
siirretyksi valtion niskoille!
_Setä Mads_ (deklamoi). ... joka erityisesti on velvoitettu auttamaan
juuri semmoisissa tapauksissa kuin tämä, jolloin vahingot ja tappiot
ovat niin mahdottoman suuret, että yksityisten apu ei paraimmallakaan
tahdolla enää riitä mihinkään. Kelpaako?
_Konsuli_. Juuri niin, -- jatka vaan, Mads -- yksityisten apu ei...
Tulenhan minä tietysti paukauttamaan kelpo summan kaikessa tapauksessa
-- onhan meillä paljon työmiehiä siellä lautavarastoillamme emmekä anna
nolata itseämme omalla maapalstallamme! Minä teen sen mielellänikin.
Liikemiehen täytyy osata pitää kurissa tunteensa. Sain juuri äidin
jotakuinkin rauhoitetuksi.
_Setä Mads_ (deklamoi edelleen). Ja huomattava on, että pikainen apu on
tässä kaksinkertainen apu, jos vaan semmoinen kapitalisti kuin valtio
-- mitä sanot siihen?
_Konsuli_. Minä sanon, että saat minulta sata kruunua palkaksi, Mads,
jos keksit vielä pari kaunista käännettä, -- ja hyvän loppupamauksen.
_Setä Mads_ (juhlallisesti). Tässä on isketty syvä haava, jonka
ainoastaan ajan lääkitsevä käsi voi parantaa, -- kova kohtalon kolaus,
joka tässä kukoistavassa rantakaupungissa musersi monet toiveet ja
heitti synkät murheen varjot moneen kotiin...
_Konsuli_. Ei, -- ei kelpaa, -- runollista tunteellisuutta! Semmoista
ei kirjoiteta konttoripulpetin ääressä.
_Setä Mads_. No, sanotaan sitten niinkuin Wulff Wulffie -- itse olisi
sanonut.
Lausuu napittaessaan takkiansa.
Meidän on kylmäverisesti katsottava tapausta suoraan silmiin ja
myönnettävä se onnettomuudeksi ei ainoastaan kaupungille, vaan koko
tälle maankulmalle, se on merkittävä aineelliseksi tappioksi, joka
lamauttaa paljon toimeliaisuutta ja jonka seurausten torjumiseksi
tarvitaan vuosia.
_Konsuli_. Aivan niin. Siinäpä osuit! -- -- Kuuleppas, eikö ole
omituista, -- tuommoista pientä -- miksi sitä sanoisin -- selontekoa
yleisön edessä -- minä pelkään -- pelkään todellakin! -- ett'en voisi
pyytää omaa poikaani sitä tekemään. Siinä täytyy punnita ja tutkia joka
sanan käänne, joka kolkka, ett'eivät ne näyttäisi tarkoittavan
kenenkään yksityisen etua -- että voisivat pitää paikkansa vaikka
taivaallisen tuomion edessä. Tämä nykyajan gentlemannimainen kasvatus
ei opeta heitä käsittämään elämää taisteluna.
_Rouva_ (tulee sisään liikutettuna, Ottarin, Karnan ja
Elinan seurassa). Taivaan nimessä, Wulffie! Ottar tulee juuri
sähkösanomakonttorista ja kertoo, ett'ei ainoastaan itäinen osa
rantakaupunkia ole tuhkana, vaan nyt palavat myöskin kirkko ja talot
torin varrella.
_Ottar_. Onneksi ei ole ihmisiä palanut. Mutta kaupunki on toistaiseksi
aineellisesti mennyttä kalua, köyhä kuin kerjäläinen.
_Rouva_. Ajatelkaa -- ajatelkaa! kaikkia noita perheitä, joilla ei ole
kattoa päänsä päällä, -- ei muuta kuin kovat tunturiseinät.
_Karna_. Tässä nyt ei auta "ajatteleminen", äiti! Tässä on vaan saatava
esille meidän säästöpankki-kirjamme, niinkuin Ottar sanoi, ja annettava
jotain tuntuvaa apua. Eikö niin, isä? Äiti antakoon tuhannen, Elina ja
minä kumpikin kolmisatasemme, jotka jouluksi saimme, ja sinä, Ottar? Ja
sinä, setä Mads? -- ja sinä, isä?
_Konsuli_ (harvaan, tyynesti). Luulenpa, Mads, että sinä annat ne sata
kruunua jotka ansaitsit tänään. Ja minä ehdotan, että perheestä
jokainen panee apunsa jauholastiin, jonka me "Wulff Wulffie" heti
lähetämme sinne ensi hätään. Täältä tulee -- kaikkiaan -- katsokaamme
-- tulee kymmenen tuhatta kruunua. Joka on pidettävä runsaana ja
riittävänä -- jopa suurenmoisenakin apuna yksityisestä perheestä.
_Rouva_. Oi, sinä aina ritarillinen Wulffie! Sinä pakotat ihan
itkemään.
_Konsuli_ (tyynesti Ottarille). Elä vaan sano äidille, että minä sillä
tavoin pääsen jauhoistani. Hän ei käsitä kauppoja, katsos.
_Ottar_. Niin, isä, se oli jalosti tehty.
_Konsuli_. Jalosti?... Jalosti? En vihaa mitään niinkuin tuota sanaa
liikeasioissa! Niinpiankun joku alkaa jalostella, silloin sekaantuvat
kaikki käsitteet. Jos tahdot antaa, niin anna. Jos tahdot mennä
perikatoon, niin mene. Mutta liikeasioissa ei ole sijaa ei
jalomielisyydelle eikä tunteellisuudelle. Siellä ei voi muuta kuin
laskea oikein ja pitää omaa etuansa silmällä. Jalomielisyyttään saa
hoidella toisessa kerroksessa.
_Setä Mads_. Niin, niin, niin, -- minun sata kruunuani... Ei
minullakaan ole mitään sitä vastaan, että niillä pölyytetään vähän
jauhoja yleisön silmiin, kun ne lopulta kuitenkin joutuvat
hätääkärsivien kurkkuihin.
_Selma_ (tullen kiireesti. Nähdessään Ottarin). Voi, miten olen
odottanut sinua, Ottar! Lupasithan sinä --
Vaikenee nähdessään toiset. Pelästyneenä.
Onko se hyvin vaarallista! Kotona sain kuulla ainoastaan ensimmäisen
sähkösanoman tulipalosta... Ja sitten olen kävellyt edes takaisin ja
odottanut vaan sinua --.
_Karna_. Ah -- kuka nyt semmoisesta!
_Konsuli_ (leikillisesti Selmalle). Niin, nyt on päätetty, että hän
istuu konttorissa koko päivän. Toivon, että pian saat kävellä Wulffie
nuoremman kanssa, joka kuuluu yhtiöön Wulffie & Poika.
_Selma_ (vie Ottarin yhä enemmin etualalle, sillaikaa kun muut puhuvat
palosta). Mutta sinähän olit ripustanut nenäliinan konttorin ikkunan
ulkopuolelle. Minä näin sen kiikarilla, niin että täytyihän minun uskoa
sinun tulevan.
_Ottar_. Tuo tulipalohan se tuli väliin.
_Selma_. Tulipaloko? -- Niin, kun me sitten edes olisimme sen voineet
sammuttaa. Mutta ajattele, mikä hauska retki meillä olisi ollut
aamulla, ennen menoasi tuonne konttoriin, jossa sinusta piti tehdä
Wulffie nuorempi! Ohhoi, -- täytyihän minun lohdutuksekseni saada tehdä
pieni retki tuonne tulevaan kotiimme... ja arvaappas, mitä minulla on
täällä?
Näyttää hänelle jotain.
-- Sikarikotelosi ja lyijykynäsi!... Eteisessä riippui sinun harmaa
matkatakkisi. Minusta tuntui yhtäkkiä aivan kuin olisit sinä itse ollut
siellä, -- ja minä painoin pääni sitä vasten ja suutelin sitä ja tulin
taas hyvälle tuulelle. Usko pois, että toisenlaiset torat olisit
saanut, jos ei tätä olisi tapahtunut.
_Ottar_. Huomenna nousemme me molemmat ylös kello kuusi ja pujahdamme
ulos, emmekö?
_Selma_. Sitten otan minä sinun kellosi ja sinä otat minun.
Hän irroittaa omansa ja he vaihtavat.
Tuntuu niinkuin kaikki tahtoisivat sormillansa kosketella meitä ja mitä
meillä on... niinkuin he sanoisivat: -- no, rakastakaa nyt. Te saatte
luvan siihen... Liike sen sallii...
Veitikkamaisesti kuiskaten.
Ottar! Sallivatko sinun liiketoimesi meidän pujahtaa hetkeksi
puutarhaan. -- Sinun ja minun! -- sill'aikaa kun muut ovat niin
innoissaan palosta.
_Ottar_ (ottaa häntä vyötäisistä). Hiljaa -- joudu, tule, -- minun
täytyy taas pian palata!
He poistuvat puutarhaan.
_Setä Mads_ (huutaa heidän jälkeensä). Mutta, Selma, ethän sinä saanut
kuulla viimeisiä sähkösanomia tulipalosta...
Toisille.
Noilla kahdella on oma tulipalonsa vartioitavana.
_Palvelustyttö_ (tulee sisään). Neiti Svane ja neiti Zinkbauer ja neiti
Solenfeldt laitoksesta ovat täällä ja kysyvät, voisiko rouva uhrata
edes silmänräpäyksen heille?
_Rouva_. Voi, niin sopimatonta kesken tätä kaikkea. Mutta käske heidät
tänne kesähuoneesen, Miina.
_Setä Mads_. Tuli ja leimaus! -- silloin on meidän aika paeta, Wulffie.
Molemmat menevät puistoon.
Neidit SVANE, SOLENFELDT ja ZINKBAUER tulevat sisään
ja tervehtivät.
_Rouva_ (joka istuu sohvan nurkassa, Elinalle). Aseta neideille
istuimet, Elina.
Elina asettaa tuolit puoliympyrään pöydän eteen, ja jää
seisomaan äidin luo sohvan selustan taa. Karna istuu pöydän
ääressä, jossa kuvateokset ovat, olkihattu sylissä, jota
hän vaatettaa, seuraten samalla keskustelua
_Neiti Svane_. Niin, elkäähän nyt vaan suuttuko meille, rouva Wulffie,
me tulisimme niin onnettomiksi. --
Ottaa esille nenäliinan.
Voi, jos te tietäisitte, mitenkä pelkäsimme, ennenkun tohdimme kääntyä
teidän puoleenne, hyvä rouva Wulffie! -- Olemmehan me niin turvattomia.
Ja, voisihan se pian näyttää jonkunlaiselta vastustamishalulta, tai
tyytymättömyydeltä meidän rakasta johtokuntaamme kohtaan.
_Neiti Solenfeldt_. Niin, tohdin totuuden mukaan sanoa, että jos jonkun
kuva olisi minulla sydämmessäni, kun minä kerran pääsen vapaaksi tästä
maallisesta majasta, ja yhdistyksen portit sulkeutuvat takanani, --
niin --
_Neiti Zinkbauer_ (väräjävällä äänellä). Mutta vanha ihminen on
tottunut saamaan kahvinsa sekoittumattomana aamusella. Tuntuu niinkuin
silloin vasta heräisi eloon, ja siitä on nyt jo monta viikkoa, kun olen
saanut kunnon tippaa kielelleni, -- niin että vanha ihminen, kuolkoon
hän tavalla tai toisella -- --. Ja minä nyt olen vanhin laitoksessa...
Kiihtyy uudelleen.
Sillä sen saatan minä rehellisesti sanoa, niinkuin seisoisin Herrani ja
Luojani edessä, että jos siinä olisi edes kahvin tuoksuakaan, tahi
kahvinpapuakaan siinä, niin --. Ja entä kerma! -- Jauhot, joilla ne sen
paksuntavat, ovat kuin puurona kupin pohjalla.
_Neiti Solenfeldt_ (rauhoittaen). Hys, hys, neiti Zinkbauer, -- kyllä
vielä keino kahvin parantamiseksi keksitään, sen saatte nähdä, kun vaan
vähän rauhoitutte.
Rouvalle.
-- Hänelle sattuu väliin semmoisia kohtauksia, ett'ei hän suoraan
sanoen voi hallita itseään.
_Karna_ (astuu luokse). Tulkaa istumaan tänne minun luokseni, neiti
Zinkbauer, niin juttelemme me, sill'aikaa kun muut selvittävät asiansa.
_Neiti Zinkbauer_ (lyö äkäisesti ja uhkaavasti käsivartensa
tuolinkäsinojaan). Se johtaja, se johtaja, sanon minä, joka tärvelee
vanhojen ihmisten kahvin. Jos vaan häntä ei Jumalan rangaistus kohtaa,
niin --
_Karna_ (lohdutellen). Saattepa nähdä, kyllä vielä saatte kahvinne. --
Tehän pidätte väkevästä?
_Neiti Zinkbauer_. Väkevästä?... sehän on surkeinta, sekoitettua
likaa...
Huutaa.
Juokoon sen johtaja itse --
_Karna_ (koettaa viedä hänet syrjään toisen pöydän luo). Hys, hys, niin
--. Katsotaanpas näitä kauniita vesivärimaalauksia, neiti Zinkbauer.
_Neiti Zinkbauer_ (tulisesti). Ei, ei, ei, he tahtovat ajaa asiaa
petoksella, -- ja niin tulee kahvi yhtä läpikuultavaksi kuin juorut...
Aivan niinkuin silloin, kun Althausen vainajaa vietiin -- Niin niin, --
saatiin vaan yhä enempi sikuria ja vatsavaivoja.
_Rouva_. Vanhus parka!
_Neiti Solenfeldt_. Voi, voi, että neiti Zinkbaueria jo voi noin
lapsettaa --
_Neiti Svane_. Voi -- tuntuu siltä kuin en saisi enää sanotuksi
sanaakaan siitä, mitä minun piti sanoa.
_Neiti Solenfeldt_. -- että voi purkaa tuommoista surkeaa sisäistä
katkeruutta, suoraan sanoen.
_Neiti Svane_. Niin, siinä sen näkee, mikä ihmisestä tulee, jos ei
hänellä ole todellista sisäistä rauhaa ja vanhuus ja heikkous saavat
niin valtaansa, ett'ei hän enää voi peittää sydämmensä ajatuksia...
KONSULI nousee rappusia, puutarhurin seuraamana, jonka kanssa
puhelee ja kääntyy vähä väliä hänen puoleensa. Hän pysähtyy
kesähuoneen ovelle ja kuuntelee naisten puhetta. Puutarhurilla
on suuri vihko sinisiä kukkia, jotka hän laskee kädestään ja
alkaa puuhailla kasvien kanssa verannalla. Tässä ja seuraavassa
näytöksessä on hän ilman puutarhuriesiliinaa.
_Neiti Svane_ (huomaa äkkiä konsulin). Mutta sitä syvempi olkoon
kiitollisuutemme niitä kohtaan, jotka niin siunatusti ovat huolehtineet
meistä hankkiessaan meille vanhoille kodin ja suojan ja katon päämme
päälle ja runsaat jokapäiväiset tarpeemme. Ei tarvitse meidän nousta
ylös neuvottomina toimeentulosta eikä panna levolle huolestuneina. Ja
kaukana meistä jokaisesta -- sen tohdin vapaasti sanoa -- on kaikki
valittaminen.
_Neiti Solenfeldt_ (joka myöskin on huomannut konsulin). Neiti
Zinkbauerin puheet tulivatkin niin odottamatta kuin rankkasade. Elkää
toki pitäkö sitä meidän mielipiteenämme, hyvä rouva Wulffie!
_Neiti Svane_. Eihän tosin kukaan voi edes ajatellakaan verrata meidän
kahviamme siihen mokka- ja javasekoitukseen, jolla te, rouva, niin
anteliaasti ilahdutatte meitä vanhoja joka jouluna. Mutta kun juo
todellinen kiitollisuuden tunne sydämmessään --
_Neiti Solenfeldt_. Niin, minulle ainakin tekee rouva Wulffien lahja
hyvää koko vuodeksi, niin että tunnen mitä kahvi on, uudesta vuodesta
uuteen vuoteen!
_Karna_. Mutta sittenhän neiti Zinkbauer on oikeassa.
_Neiti Zinkbauer_ (hypähtää ylös). Niin tietysti, -- siinä jouduitte
viimeinkin kiinni valtioviisaudestanne!... Tietysti on Zinkbauer
oikeassa, sekä mitä kahviin tulee, että potaattijauhoihin kermassa...
Entä teelehdet!... Entä kalkinsekainen sokeri, josta yhtähyvin voi
sanoa, että se on sokerinsekaista kalkkia, -- entä se, jota johtaja
antaa meille oikeana maalaisvoina --? Kyllä kai!
_Neiti Svane_. Rakas, hyvä, rouva kulta, elkää syyttäkö tästä meitä,
-- elkää asettako meitä raukkoja niin vaikeaan syytteesen... Hän tekee
meidät aivan onnettomiksi, tuo Zinkbauer!
_Rouva_. Ja johtaja Wilhelmsen, josta uskoimme niin hyvää, ja jolla on
niin suuri perhe!
_Neiti Zinkbauer_. Niin, juuri hän. Siinä te sanoitte oikean sanan!
-- perhe! -- Sinne kaikki tyyni menee. Niin se on, että kun he kuorivat
kerman, saamme me maidon.
_Karna_. Kuule, äiti, me selitämme isälle sen, niin kyllä asia
tutkitaan!
_Konsuli_ (tulee lähemmäksi). Ja-h, mitä on sanottava, hyvät naiset. Ei
pidä asettaa vaatimuksia liian korkealle. Pohjaltansa ne ovat
ainoastaan kuninkaat ja kapitalistit, jotka voivat olla varmat siitä,
että saavat kaiken puhtaana tässä maailmassa, maidosta, jonka lehmä
antaa, tähän havannaan tässä.
Naputtaa tuhan sikaristaan.
Sen harvinaisuuden saavuttavat ainoastaan Walesin prinssi ja jotkut
muut.
_Neiti Svane_. Niin niin, niin niin, herra konsuli! -- Suuressa
maailmanviisaudessanne olette te aivan oikeassa. Meidän on vaan
siunattava ja kiitettävä antajan kättä.
_Konsuli_. Niin, eiköhän liene jotenkin vaativaista, että me
pikkuihmiset tahdomme päästä vapaiksi kaikista väärennyksistä. Niinkuin
ei kaikessa, mitä nykyaika tarjoo, olisi useampia tai harvempia
prosentteja sekoitusta ja lisäystä! -- seurauksena kilpailusta --
maailman suurimmasta liikevoimasta!
_Neiti Solenfeldt_. Tuntuu aina konsulin puhetta kuullessa siltä kuin
yhtäkkiä avautuisi eteen portti, josta näkee laajalti yli oman
jokapäiväisen köyhän ajatuspiirinsä.
_Konsuli_. Erityisesti naistenkodille kasvatettua ja tänne hankittua
oikeata javaa, brasilialaista tahi mokkaa, tai sokeria oikeasta
länsi-intialaisesta sokeriputkesta ei johtokunta paraimmalla
tahdollaankaan voi hankkia arvoisien neitien nautittavaksi. Täällähän
valitetaan nyt yli koko maailman siitä samasta kalkista sokerissa ja
samoista värjätyistä kahvinpavuista. Johtaja, joka ostaa, valittaa,
kauppias, joka myy, valittaa, -- laitos, joka nauttii, valittaa --
_Neiti Svane_ (hätäytyneenä). Rakas, rakas rouva Wulffie, puhukaa te
hyvä sana puolestamme konsulille, ett'ei hän pahastuisi meille --
Surkeasti.
Mehän olemme niin vanhoja -- ymmärryksemme niin heikko, me tulemme kuin
lapset tänne luoksenne.
_Rouva_ (liikutettuna). Sinä kuulet itse, Wulffie!
_Konsuli_ (ärtyisesti, syrjään Karnalle). Lähetä heidät kotiinsa kukin