Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä - 6

(Gessler tekee liikkeen kädellään, jonka hän kiihkeästi toistaa,
kun hän ei heti tule ymmärretyksi.)
Minne?
Küssnachtiin? Ymmärrän. O, älkää vihaan
te syttykö! Maan huolet jättäkää
ja taivaan kanssa sopikaa!
(Koko hääsaatto seisoo kuolleen ympärillä, tunteettomana,
mutta kauhistuneena.)
STÜSSI.
Kas, kuinka
hän kalpenee. Nyt, nyt jo kuolo poveen
saa hällen; silmä sammuu.
ARMGARD (kohottaa yhtä lapsistaan).
Lapset nähkää,
kuin kuolee sortaja!
RUDOLF HARRAS.
Miel'puolet vaimot,
teill' eikö tuntehia, kauhun näystä
kun tästä nautitte? Mua auttakaa!
Kätenne tuokaa, että tuskan-nuoli
tää saatais irti hänen rinnastaan.
VAIMOT (perääntyen).
Ken koskis häneen, jonk' on Herra lyönyt?
RUDOLF HARRAS.
Kirous teille!
(Vetää miekkansa.)
STÜSSI.
Herra, tohtikaapas!
Lopuss' on valtanne! Maan sortaja
on kaatunut. Me väkivaltaa emme
nyt siedä enää. Vapaa oomme kansa.
KAIKKI (metelöiden).
Maa vapaa on!
RUDOLF HARRAS.
Siin' ollaanko? Niin pian
loppuuko pelko sekä kuuliaisuus?
(Asemiehille, jotka tunkeutuvat näyttämölle.)
Näette kauhistavan murhatyön,
mi tääll' on tehty. Turha täss' on apu,
myös turha takaa-ajo murhamiehen.
Muut meill' on huolet. Pois! Nyt Küssnachtiin,
ett' eivät kaatuis linnat keisarin!
Näät katkenneet on kaikki järjestyksen
ja velvoitusten siteet nyt, ei luottaa
voi kuuliaisuuteen nyt yhdenkään.
Samalla kuin hän poistuu asemiehineen, ilmestyy _kuusi
armeliasta veljeä_.
ARMGARD.
Kas, tilaa! Saapuu munkit armeliaat.
STÜSSI.
On raato maassa, korpit kokoontuvat.
ARMELIAAT VELJET (asettuvat puolipiiriin kuolleen ympärille ja
laulavat syvällä äänellä.)
Pian saapuu kuolo ihmisen,
ei pitkää anna aikaa armon,
pois tempaa kesken päivien,
pois syöksee kesken toimen, tarmon,
Het valmis tai et, pakko sulla
on tuomarisi eteen tulla.
(Viimeisiä rivejä toistettaessa lankeaa esirippu.)


VIIDES NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
Julkinen paikka Altorfin luona.
Taustassa oikealla linna "Urin lukko" vielä pystyssä olevine
rakennustelineineen niinkuin ensimmäisen näytöksen kolmannessa
kuvaelmassa. Vasemmalla näköala useille vuorille, joilla kaikilla
palaa merkkitulet. On aamuhämärä, kellot kaikuvat etäisyydestä.
_Ruodi, Kuoni, Werni, Mestari Steinmetz_ ja vielä muita _maamiehiä_
ynnä _vaimoja_ ja _lapsia_.
RUODI.
Vuorilta merkkitulet näättekö?
STEINMETZ.
Te kellot kuuletteko metsän yli?
RUODI.
Vapautta tietää se.
STEINMETZ.
On linnat meidän.
RUODI.
Me Urin maassa, tällä turpeellamme,
tyrannilinnaa tuota kärsimmekö?
Me viimeisinä vapaudummeko?
STEINMETZ.
Nuo saako seista muurit sortavaiset?
Ne alas murtakaa!
KAIKKI.
Niin! Alas! Alas!
RUODI.
Miss' Urin härkä on?
URIN HÄRKÄ.
Täss' olen. Mitä?
RUODI.
Vuorelle nouskaa, torveen puhaltakaa,
niin että kaiku kukkuloita kiirii
ja kautta kuilujen ja laaksoin kutsuu
hereille heti kaikki miekkamiehet
vuoriston laajan!
_Urin härkä_ menee. _Walter Fürst_ tulee.
WALTER FÜRST.
Veikot, vartokaa!
Schwyzistä tullut viel' ei viesti eikä
myös Unterwaldista, kuin siell' on seikat.
RUODI.
Miks vartoisimme? Sortaja on kuollut
ja koittanut on päivä vapauden.
STEINMETZ.
Tää eikö riitä meille tulten sana,
mi kaikkialta kukkuloilta lieskaa?
RUODI.
Tulkaatte, työhön, miehet, vaimot, kaikki!
Rakennus rikki! Kaaret poikki! Muurit
murskaksi! Paas ei paaden päälle jääkö!
STEINMETZ.
Toverit, tulkaa! Rakensimme sen,
sen repiä myös voimme.
KAIKKI.
Maahan linna!
(Syöksyvät joka taholta rakennuksen kimppuun.)
WALTER FÜRST.
En hillitä voi enää virran vuota.
_Melchtal_ ja _Baumgarten_ tulevat.
MELCHTAL.
Kuin? Linna seisooko, ja tuhkana
jo Sarn on sekä sortunut on Rossberg?
WALTER FÜRST.
Vapauden meille, Melchtal, tuotteko?
Jo onko vihollinen karkoitettu?
MELCHTAL (häntä syleillen)
Maa vapaa on. Ah, isä, iloitkaa,
nyt tällä hetkellä kun haastelemme,
ei sortajata enää Sveitsin maassa.
WALTER FÜRST.
Kuin linnat valloititte, kertokaa!
MELCHTAL.
Se Rudenz oli, joka Sarnin linnan
miehuuden uljaan uhkatyöllä valtas.
Rossbergiin itse olin yöllä noussut.
Mut kuulkaa, kuinka tapahtui! Kun linnan
olimme tyhjentäneet sortajista,
sen sytytimme, liekit pilviin leiskui,
niin syöksyy Diethelm, knaappi Gesslerin,
ja huutaa, että Berta Bruneck palaa.
WALTER FÜRST.
Vanhurskas taivas!
(Kuuluu, kuinka rakennuksen hirret sortuvat.)
MELCHTAL.
Hän se itse oli,
käskystä voudin salaa tuotu tänne.
Nous Rudenz raivokkaana, kuultiin, kuinka
jo parret kaatui, pielet vankat vaappui,
sill' aikaa onnettoman hätähuuto
savusta kaikui.
WALTER FÜRST.
Pelastuiko neiti?
MELCHTAL.
Nopeutta kysyttiin ja tarmokkuutta!
Jos Rudenz ollut ois vaan herramme,
varottu varmaan oisi henkeämme;
mut liittolaisemme hän oli, Berta
maan oli ystävä. Niin pantiin vaaraan
elämä, henki, syöstiin tuleen.
WALTER FÜRST.
Neiti
elossa onko?
MELCHTAL.
On. Rudenz ja minä
liekeistä hänet kaksin kannoimme,
ja takanamme hirret räiskyi, sortui.
Ja nyt, kun neiti oli pelastunut
ja aukas silmät elämälle, syöksyi
mun povelleni vapaaherra, vaiti
nyt siinä veljesvala vannottiin,
mi karaistuna tulen kautta kaikki
vakaana kohtalot on kestävä.
WALTER FÜRST.
Ja Landenberg?
MELCHTAL.
Hän Brünigin on tiellä.
Syy mun ei ollut, että silmäin valon
isäni sokaisija säilytti.
Hänt' takaa ajoin, virralla sain kiinni
ja raastoin hänet taaton jalkain juureen.
Jo päällä päänsä heilui miekka; ukon
sokean laupeutta rukoillen
hän hengen lahjaks sai. Mut vannoi valan
takaisin milloinkaan ei tullaksensa;
ja sen hän pitää. Kokenut hän on
käs'varttamme.
WALTER FÜRST.
Hyv', ettei voittohonne
verinen tahra jäänyt!
LAPSET (juoksevat näyttämön yli rakennusjätteitä käsissään).
Vapaus! Vapaus!
(Urin torvi raikahlaa voimakkaasti.)
WALTER FÜRST.
Kas, mikä juhla! Tätä päivää vielä
vanhoina muistelevat lapset.
(Tytöt tuovat hatun tangon päässä; kansa täyttää koko näyttämön)
RUODI.
Tässä
on hattu meidän kumarrettavamme.
BAUMGARTEN.
Sanokaa, mitä sille tehdään!
WALTER FÜRST.
Taivas!
Tään hatun alla seisoi Tell ja poika.
USEAMPIA ÄÄNIÄ.
Hävittäkää tuo sortovallan muisto!
Tulehen hattu!
WALTER FÜRST.
Ei, se säilytetään.
Aiottu sorron valtikaks se oli,
vapauden olkoon ikimerkki nyt!
(Maamiehiä, vaimoja ja lapsia seisoo ja istuu hajoitetun
rakennuksen raunioilla maalauksellisena ryhmäkuvana suuressa
puoliympyrässä.)
MELCHTAL.
Siis raunioilla sortovallan, veikot,
iloisna seisomme ja ihanasti
nyt täytetty on Rütlin vala.
WALTER FÜRST.
Vasta
työ alettu on, lopetettu ei.
Nyt ovat miehuus, sopu vankka tarpeen;
näät varmat olkaa, kuningas ei jätä
voutinsa surmaa kostamatta, tahtoo
väkisin palauttaa karkoitetun.
MELCHTAL.
Hän tänne tulkoon sotalaumoinensa!
Sisäinen onhan vaino voitettu;
me kyllä kukistamme ulkonaisen.
RUODI.
Tuo solat harvat heitä maahan tähän,
me suljemme ne ruumihillamme.
BAUMGARTEN
Ikuinen side meitä yhdistää,
pelota eivät sotalaumat meitä.
_Rösselmann_ ja _Stauffacher_ tulevat.
RÖSSELMANN (tullessaan)
Hirmuiset ovat taivaan tuomiot.
MAAMIEHIÄ.
Mik' on?
RÖSSELMANN.
Miss' ajoissa me elämme!
WALTER FÜRST.
Mit' on? Ah, herra Werner? Meille mitä
te tuotte?
MAAMIEHIÄ.
Mitä?
RÖSSELMANN.
Kuulkaa, kauhistukaa!
STAUFFACHER.
Olemme päässeet pelon suuren alta.
RÖSSELMANN.
Murhattu keisari on.
WALTER FÜRST.
Taivaan vallat!
(Maamiehet kiirehtivät ylös ja ympäröivät Stauffacherin.)
KAIKKI.
Murhattu! Kuinka? Keisari? Vait! Kuulkaa!
MELCHTAL.
Se mahdotonta. Mistä saitte sanan?
STAUFFACHER.
On totuus: murhattu on Bruckin luona
kuningas Albrecht. Viestin on mies varma
Schaffhausista, Johannes Müller, tuonut.
WALTER FÜRST.
Ken teki uhkateon kaamean?
STAUFFACHER.
Työn tekijästä kammo kasvaa vielä.
Sen heimo teki, Schwabin herttua
Johann, mi vainajan on veljen lapsi.
MELCHTAL.
Mi hänet saattoi sukumurhaan?
STAUFFACHER.
Isän
perintömaat hält' epäs keisari,
hän vaikka pyytämästään pyysi niitä.
Jo sanottiin, hän niit' ei saisikaan,
vain piispanhiipan. Kuinka olkoonkin,
nyt nuorukainen korvan kallisti
neuvoille ase-ystäväinsä, päätti
keralla valtaherrain Eschenbachin,
von Tegerfeldin, Wartin ynnä Palmin,
kun oikeutt' ei saada voinut, kostaa
omalla kädellään.
WALTER FÜRST.
Kuin täytettiin
työ hirmun, kertokaatte!
STAUFFACHER.
Ratsain kulki
kuningas Badin Steinistä Rheinfeldiin,
miss' oli hallituksen paikka. Kanssaan
häll' oli ruhtinaat Hans ynnä Leopold
ja saatto ylhäisintä aatelia.
Ja kun he Reusziin saapuivat, miss' on
ylitse virran lautoin kuljettava,
murhaajat tunkeutuivat haahteen sekä
saatostaan salpasivat keisarin.
Nyt poikki viljapellon kruunupää
kun ratsastaa (sen alla suuri, vanha
kaupunki maanne muinais-aikahinen),
Habsburgin vanha linna silmäin eessä,
mi koti korkean on heimonsa,
Hans herttua lyö puukon hälle kurkkuun,
peitsellä pistää häntä Rudolf Palm
ja Eschenbach pään hältä halkaisevi,
vereensä että ratsultaan hän vaipuu,
omalla maalla omain murhaamana.
Toiselta rannalta työn saatto näki;
mut, virta välillään, he muut' ei voineet
kuin heikkoon hätähuutoon puhjeta.
Mut tiellä istui köyhä vaimo; hänen
sylissään ehtyi hurme keisarin.
MELCHTAL.
Näin on hän saanut haudan varhaisen,
mi määrätönnä kaikki tahtoi ryöstää!
STAUFFACHER.
Hirmuinen kauhu maassa vallitsee;
suletut ovat kaikki vuorisolat,
rajansa jokainen maakunta vahtii;
porttinsa sulki itse vanha Zürich,
nuo vuotta kolmekymment' auki olleet,
pelosta murhaajain ja murhan koston.
Näät pannakirous kädessänsä saapuu
magyarein kuningatar, julma Agnes,
mi sukupuolensa ei vienon tunne
lempeyttä, kostamahan taaton verta
murhaajain koko heimokunnille,
väelle, lapsiin, lastenlapsiin saakka;
niin, saakka heidän linnojensa kiviin.
Hän vannonut on kokonaiset suvut
lähettää taaton hautaan, kylpeä
veressä niinkuin aamukastehessa.
MELCHTAL.
Ja tiedetäänkö, minne murhaajat
paenneet ovat?
STAUFFACHER.
Viittä eri tietä
he teon tehtyänsä pakenivat
ja erosivat ainiaaksi. Kuuluu
vuorilla harhailevan herttua.
WALTER FÜRST.
Näin heilimöi ei heille rikos! Kosto
ei kanna jyvää; itselleen on itse
ravinto kauhun se; sen nautinto
on murha ja sen tyydytys on hirmu.
STAUFFACHER.
Tuo hyötyä ei rikos murhaajille;
mut käsin puhtahin me poimimme
verisen herjan siunaavaisen heelmän.
Pelosta suuresta näät päässeet oomme
vapauden suurin sortaja on kuollut
ja kuulon mukaan käypä valtikka
Habsburgin heimolta on toiseen sukuun;
vapautta vaalin valtakunta käyttää.
WALTER FÜRST ja MUUT.
Mit' tiedätte?
STAUFFACHER.
On Luxemburgin kreivi
useimmat äänet saanut.
WALTER FÜRST.
Onneks oltiin,
me uskolliset valtakunnalle!
Nyt toivoa voi oikeutta.
STAUFFACHER
Kaipaa
uus herra ystäviä, meidät on
kostolta Itävallan varjeleva.
(Maamiehet syleilevät toisiaan.)
_Lukkari_ kuninkaallisen _Airueen_ kera.
LUKKARI.
Päät kansan tässä ovat arvokkaat.
RÖSSELMANN ja MUUT.
Mik' on?
LUKKARI.
Tään kirjeen valta-airut toi.
KAIKKI. (Walter Fürstille),
Lukekaa!
WALTER FÜRST (lukee).
"Kunnon miehet Schwyzin, Urin,
ja Unterwaldin, kuningatar Elsbeth
suo teille armonsa ja hyvyytensä."
USEITA ÄÄNIÄ.
Lopuss' on valtansa! Mit' tahtoo hän?
WALTER FÜRST (lukee).
"Suuressa lesken-surussansa, johon
nyt hänet saattanut on hurmekuolo
herransa kuninkaansa, muistuu hälle
rakkaus ja kunto vielä vanhan Sveitsin."
MELCHTAL
Ne muistuneet ei hälle onnen aikaan.
RÖSSELMANN.
Vait! Kuulkaamme!
WALTER FÜRST.
"Hän kääntyy puoleen kansan uskollisen,
se että inhollansa oikealla
kohtaisi tekijöitä pattotyön.
Siks Sveitsin maalta kolmelta hän vartoo,
ett' eivät murhaajille anna majaa,
mieluummin avun suovat vilpittömän,
ett' tapais heidät käsi kostajan,
nimessä rakkaan suosion, min saanut
Rudolfin huoneelta on aina Sveitsi."
(Maamiehet osoittavat tyytymättömyyttä.)
USEITA ÄÄNIÄ.
Rakkaus ja suosio!
STAUFFACHER.
Isältä suosiota saimme me,
pojalta mitä? Meille vahvistiko
hän vapautemme kirjat niinkuin kaikki
tekivät häntä ennen keisarit?
Hän onko tuomari vanhurskas ollut
ja suonut turvaa, suojaa syyttömälle?
Ees onko kuullut airueita, jotka
me tuskassamme lähetimme hälle?
Ei mitään meille tästä kaikesta
kuningas tehnyt ole, oikeutta
ellemme hankkineet ois omin käsin,
hätämme ei ois häntä liikuttanut.
Kiitosta hälle? Kylvänyt ei sitä
hän maihin näihin. Korkealla seisoi,
ois isä kansoilleen hän olla voinut;
mut omistaan hän yksin huolta piti.
Ketä hän kartutti, hänt' itkekööt!
WALTER FÜRST.
Iloitse emme hänen kuolemastaan,
meist' olkoon kaukana myös muistaa pahaa,
min meille teki hän! Mut' kostaa kuolo
kuninkaan, jok' ei hyvä ollut meille,
ja niitä vainota, jotk' eivät millään
meit' ole loukanneet, ei meille sovi.
On rakkaus uhri vapaa; kuolo tämä
vain pakkovelvoitusten siteet päästää,
hänelle meill' ei mitään muuta velkaa.
MELCHTAL.
Jos kuningatar kammiossaan itkee
ja taivasta jos suruin suurin syyttää,
niin kiittää tässä samaa taivasta
maa tuskastansa vapaa. Kyyneliä
ken tahtoo, rakkautta kylväköön.
(Airut menee.)
STAUFFACHER (kansalle).
Mut miss' on Tell? Hän yksin puuttuu meiltä,
hän, vapautemme varmin perustaja.
Kovimman kesti, suurimman hän teki.
Tulkaatte! Auttajata kaikkein meidän
menkäämme tervehtimään huoneesensa!
(Kaikki pois.)


TOINEN KUVAELMA.
Tellin tupa.
Tuli palaa liedellä. Avoin ovi osoittaa maisemaan.
_Hedwig, Walter_ ja _Wilhelm_.
HEDWIG.
Ah, lapset rakkaat! Tänään saapuu isä.
Hän elää, vapaa on, me kaikki vapaat!
Ja taattonne on kansan pelastaja.
WALTER.
Ma myöskin siinä olin, äiti. Minä
myös olen mainittava. Taaton nuoli
ohitse pääni aivan viuhki, enkä
vavissut.
HEDWIG (syleilee häntä).
Niin, sun olen saanut jälleen!
Kaks kertaa sinut olen synnyttänyt!
Kaks kertaa tähtes äidintuskan kärsin!
Olette molemmat nyt mulla taas!
Ja tänään saapuu rakas taatto kotiin!
_Munkki_ näkyy tuvan ovella.
WILHELM.
Kas, äiti, tuolla seisoo hurskas munkki;
hän varmaan almua on aneleva.
HEDWIG.
Tuo hänet sisään virvoitusta saamaan;
hän huomatkoon, on ilohuone tämä.
(Menee ja palajaa pian takaisin pikari kädessään.)
WILHELM (munkille.)
Mies hyvä, tulkaa! Äiti kutsuu teitä.
WALTER.
Levätkää, menkää voimin vahvistetuin!
MUNKKI (katselee arkana ympärilleen; mielen
sekasorto kuvastuu hänen piirteissään).
Miss' olen? Missä maassa, virkkakaa!
WALTER.
Sit' ette tiedä? Eksynyt te liette?
Bürglissä ootte, herra, Urin maassa,
tie mistä kulkee Schächen-laaksoon.
MUNKKI (Hedwigille, joka palajaa).
Yksin
oletteko? Ei koissa miehenne?
HEDWIG.
Odotan häntä. Kuink' on laitanne?
Te ette näytä mitään hyvää tuovan.
Ken liettekin, te janonnette, juokaa!
(Ojentaa pikarin hänelle.)
MUNKKI.
Kuin janonneekin sydän huohottava,
en ennen juo kuin mulle lausutte --
HEDWIG.
Mua älkää koskeko, ei lähemmäksi,
jos on mun teitä kuultava.
MUNKKI.
Kautt' tulen
palavan tässä vierasvaraisena,
pään kalliin kautta lapsienne, joita
syleilen --
(Tarttuu poikiin.)
HEDWIG.
Mies, mit' aiotte? Pois menkää
mun lapsistain! Te ette munkki ole!
Te ette ole! Rauhan tuo on puku,
mut kasvoillanne asu rauha ei.
MUNKKI.
Ma olen onnettomin ihmisistä.
HEDWIG.
Sydämet onnettomuus aukaisee,
mut teidän katsehenne salpaa sielun.
WALTER (ponnahtaen).
Ah, äiti, taatto tulee!
(Rientää ulos.)
HEDWIG.
Taivas!
(Aikoo jälestä, horjuu ja tukee itseään.)
WILHELM (rientää ulos).
Isä!
WALTER (ulkona).
Sa olet tullut!
WILHELM (ulkona).
Isä! Armas isä!
TELL (ulkona).
Täss' olen jälleen. Missä äitinne?
(Astuvat sisälle.)
WALTER.
Ovella tuossa, etemmä ei jaksa,
vavistaa häntä säikähdys ja ilo.
TELL.
O, Hedwig, Hedwig! Äiti lasteni!
Jumala auttoi; erota ei meitä
tyranni enää.
HEDWIG (häntä kaulaten).
Tell! Sun tähtes surin.
(Munkki tulee tarkkaavaiseksi.)
TELL.
Nyt iloitse ja murhemuistot jätä!
Täss' olen taas. Tää on mun majani!
Omalla seison jälleen turpehella.
WILHELM.
Mut miss' on jouses, isä? Nää en sitä.
TELL.
Nää sit' et koskaan enää. Säilyyn pantu
se paikkahan on pyhään; palveleva
se metsämiest' ei ole koskaan enää.
HEDWIG.
O, Tell, Tell!
(Astahtaa taaksepäin, antaa kätensä vaipua.)
TELL.
Miksi säikyt, vaimo rakas?
HEDWIG.
Kuin, kuinka tulet? Käsi tää, ma siihen
tohdinko tarttua? Tää käsi -- taivas!
TELL (miehekkäästi ja sydämellisesti).
Se teitä puolsi, maamme pelasti;
vapaasti voin sen taivahalle nostaa.
(Munkki tekee nopean liikkeen, Tell huomaa hänet.)
Ken on tää munkki?
HEDWIG.
Ah, ma unhotin, --
sa hälle haasta, minä häntä pelkään.
MUNKKI (astuu lähemmäksi).
Tell ootteko, maavoudin surmaaja?
TELL.
Se olen, salaa sit' en ihmisiltä.
MUNKKI.
Te ootte Tell! Ah, käsi Herran on
majaanne tuonut minut.
TELL (mittaelee häntä katseillaan).
Munkki ette
te ole? Ken te ootte?
MUNKKI.
Surmasitte
maavoudin, teille pahaa tehneen. Löin
minäkin miehen, joka oikeuteni
epäsi -- oli vihamies myös teidän --
hänestä maan ma vapautin.
TELL (astahtaen taaksepäin).
Te ootte --
hirmuista! Lapset! Menkää! Menkää! Mene
myös vaimo rakas! Pois! Pois! Kurja mies!
Te oisitte --
HEDWIG.
Ken on se?
TELL.
Ällös kysy!
Pois! Pois! Ei lapset sitä kuulla saa.
Talosta pois. Et miehen kanssa tämän
asua saa sa alla saman katon.
HEDWIG.
Voi, mua, mit' on tää? Tulkaa!
(Menee lapsineen.)
TELL (munkille).
Herttua
Johann te ootte. Löitte keisarin,
setänne, herranne.
JOHANNES PARRICIDA.
Hän maani ryösti.
TELL.
Setänne surmasitte, keisarinne!
Ja teitä kantaa vielä maa! Ja teille
viel' loistaa aurinko!
PARRICIDA.
Tell, mua kuulkaa --
TELL.
Valuva hurmehesta keisar'murhan
ja sukumurhan, tulla tohdit sinä
talooni puhtahasen? Uskallat
hyvälle ihmiselle kasvos näyttää
ja pyytää vierasvaraa.
PARRICIDA.
Löytäväni
luonanne luulin laupeutta; tekin
tapoitte vihamiehen.
TELL.
Onneton!
Isänkö hurskaan hätäpuolustuksen
sa vertaat verihimoos kunnian?
Rakasta päätä lastes puolustitko?
Pyhyyttä kotilieden? Turvasitko
omias alta hirmun äärimmäisen?
Käteni puhtaat taivaan puoleen nostan,
kiroan työtäsi ja sua! Luonnon
ma pyhän kostin, sinä häväisit!
En mitään kanssas jaa. Sun työs on murha,
ma kallehintani vain puolustin.
PARRICIDA.
Sysäätte pois mun epätoivoon, tuskaan!
TELL.
Mua kauhistaa, kun kanssas haastan. Pois!
Sa tietäs kulje kaameaa! Mut jätä
majani, missä asuu syyttömyys!
PARRICIDA (kääntyy mennäkseen).
Näin voi en enkä enää tahdo elää!
TELL
Ja sentään säälin sua. Taivaan Herra!
Niin nuori, vesa moisen valtapuun,
Rudolfin, keisarini jälkeläinen,
paossa, murhaajana, kynnyksellä
mun, köyhän miehen, epätoivoissansa!
(Peittää kasvonsa.)
PARRICIDA.
Jos voitte itkeä, niin itkekää
osaani; on se julma. Ruhtinas
ma olen, olin, oisin olla voinut
mies onnen, vartoa jos jaksoin vaan.
Kateus kalvoi mieltäni. Ma näin,
mitenkä nuoruus serkku Leopoldin
sai kunniaa ja maita palkinnokseen,
ja mua, mi hänen ikäisensä olin,
pidettiin holhoudessa, orjuudessa!
TELL.
Mies kurja, hyvin setäs tunsi sinut,
kun suonut sulle maata ei, ei kansaa;
sa itse, hurja, mielipuolen työlläs
oikeutat hänen viisaan päätöksensä.
Veriset miss' on apumiehet murhas?
PARRICIDA.
Kuhun on heidät vieneet kostottaret;
en heitä nähnyt murhapäiväst' ole.
TELL.
Tiedätkö pannakiros: ystäviltä
evätty, syösty vihamiesten valtaan.
PARRICIDA.
Yleiset siksi kaikki kartan tiet,
kenenkään majaan kolkuttaa en tohdi.
Ma korpeen käännän askeleeni; harhaan
vuorilla, itse hirmu itselleni,
ja säikyn, kasvojani kauhistuen,
kun puro näyttää mulle kurjan kuvan.
Jos sääliä, jos ihmisyytt' on teillä --
(Lankeaa maahan Tellin eteen.)
TELL (kääntäen kasvonsa).
Pois nouskaa! Nouskaa!
PARRICIDA.
Ennen en kuin mulle
tarjootte käden auttavan.
TELL.
Ma voinko
teit' auttaa? Voiko ihmisparka sitä?
Mut nouskaa! Olkoon työnne kaamoittava,
olette ihminen, myös olen minä.
Ei luotaan lohdutonta laske Tell;
min voin, sen teen.
PARRICIDA (karaten ylös ja tarttuen kiihkeästi hänen käteensä).
Tell! Epätoivosta
autatte sieluni!
TELL.
Pois! Irti käsi!
Pois teidän täytyy. Tänne ette voi
te jäädä kätköön, ilmi tullehena
ei teille turvaa täällä. Kussa levon
luulette saavanne?
PARRICIDA.
En tiedä.
TELL.
Kuulkaa,
mit' taivas kuiskaa mulle. Teidän täytyy
pois Roomaan, paikkaan Pyhän Pietarin,
siell' eteen paavin langetkaa, hän päästää
voi sielunne, kun tunnustatte syynne.
PARRICIDA.
Hän eikö jätä kostajalle mua?
TELL.
Mit' tehnee, tyytykää kuin taivaan työhön.
PARRICIDA.
Kuin maahan tulen tuntemattomaan?
En tiedä teitä, tohdi kulkijoiden
ei seuraa etsiä mun askeleeni.
TELL.
Tien teille minä neuvon. Huomatkaa!
Nousette ylöspäin, Reusz virtaa kohti,
mi kukkulalta syöksyy hyrskyten --
PARRICIDA (säikähtäen).
Reusz jälleen? Näki työni virta se.
TELL.
Tie kuilun äärtä kulkee, ristit monet
sen viittaa, pystytetyt kulkijain
muistoksi, jotk' on lumivyöry niellyt.
PARRICIDA.
En pelkää luonnon kauhuja, jos saan
sydämen tuiman tuskan taittumahan.
TELL.
Te joka ristin eteen langetkaa
ja kuumin kyynelvesin syynne peskää!
Jos vammatonna käytte kauhukujan,
jos päällenne ei myrskytuultaan päästä
solastaan hallaisesta kukkula,
tulette sillalle, min päällä vesi
tomuna sataa. Jos se kantaa syynne,
jos ei se murru askeltenne alla,
niin aukee synkkä vuoriportti; päivä
ei vielä sinne paistanut; sen kautta
tulette ilon laaksoon lauhkeahan.
Mut ohi käykää kiirehesti, saa
siell' ette viipyä, miss' asuu rauha.
PARRICIDA.
O, Rudolf! Kuninkainen taatontaatto!
Näin jälkeläises matkaa maatasi.
TELL.
Näin yhä nousten huiput yllätätte
Gotthardin, kussa ikijärvet häilyy,
nuo, joita taivaan virrat täyttelevät.
Jää teiltä siinä taakse Saksa, lieto
vie virta toinen teidät laulaen
Italianmaahan, teille luvattuun --
(Kuuluu paimenloilun sävel monen alppitorven puhaltamana.)
Pois! Kuulen ääniä.
HEDWIG (rientää sisälle).
Miss' olet, Tell?
Tulevi taatto, tulee liittolaiset
iloiten kaikki.
PARRICIDA (verhoten kasvonsa).
Voi mua! Onnellisten
en luona tohdi viipyä.
TELL.
Tää mies
virvoita, vaimo rakas, lahjat runsaat
hänelle anna, sillä polku pitkä
on hällä eessään eikä majaa missään.
He saapuu. Pois!
HEDWIG.
Ken on hän?
TELL.
Ällös kysy!
Ja kun hän lähtee, käännä silmäsi
ne ettei nää, mi tie on mennäksensä.
Parricida lähestyy Telliä nopealla liikkeellä, mutta tämä torjuu hänet
pois kädellään ja menee. Kun kumpikin ovat eri tahoille etääntyneet,
muuttuu näyttämö.


LOPPUKUVAELMA.

Näkyy koko laaksonpohja Tellin asunnon edessä ynnä kukkulat, jotka
sulkevat sen, kaikki täynnä maakansaa, joka ryhmittyy maalauksellisesti.
Toisia tulee pitkin vuoritietä, joka vie Schächenin poikki. Walter Fürst
molempien poikien kera, Melchtal ja Stauffacher tulevat eteenpäin,
toiset tunkevat esiin heidän takaansa. Kun Tell astuu ulos majastaan,
vastaan ottavat kaikki hänet äänekkäällä riemulla.
KAIKKI.
Tell, terve, joutsimies ja auttaja!
Samalla kuin etummaiset ympäröivät Tellin ja syleilevät
häntä, ilmestyvät entisten lisäksi Rudenz ja Berta, edellinen
maamiehiä, jälkimmäinen Hedwigiä syleillen. Soitto vuorilta
säestää tätä mykkää kohtausta. Kun se on päättynyt, astuu
Berta kansan keskelle.
BERTA.
Maamiehet! Liittolaiset! Ottakaa
liittoonne minut, ensi onnellinen,
vapauden maassa jok' on suojan saanut.
Käteenne lasken oikeuteni;
mua turvaatteko Sveitsin kansalaisna?
MAAMIEHET.
Sen teemme saakka henkeen, vereen.
BERTA.
Hyvä!
Ojennan oikeuteni hälle siis,
vapaalle miehelle, maan vapaan tytär!
RUDENZ.
Ja vapaa olkoon kansa kartanoni!
(Soitto alkaa jälleen nopeasti.)
Esirippu.