Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä - 5

ois kiven kielekkeellä jalan sija.
Ja kun näin kallion ma ulkonevan,
mi sileänä suistui syvyyteen --
KALASTAJA.
Sen tunnen: juurella Ax-vuoren suuren;
mut jyrkkä on se, luulin mahdottomaks
hypäten päästä sille purresta.
TELL.
Hoputin huoveja ma soutamahan,
ett' tultaisi tuon paaden luokse, siinä,
ma huusin, ohi oisi vaara pahin.
Kun nopsaan souten näin se saavutetaan,
rukoilen Herran armoa ja painan,
vireessä joka ruumiinjänne, purren
peremmän kokan kohti kalliota,
nyt jousen, viinen tempaan, hyppään, pääsen
laelle paaden, vielä voimakkaasti
potkaisen taapäin sekä purren sysään
ma vetten kitaan kiehuvaan. Nyt siellä
se Herran tahdon mukaan harhaelkoon!
Täss' olen, vapaa myrskyn vallasta,
ja ilkeämmästä viel' ihmisien.
KALASTAJA.
Tell, Tell! On ihmeen Herra tehnyt teille;
omia tuskin uskon aistejani.
Mut sanokaa, nyt kunne aiotte?
Näät varma vaarast' ette lie, jos vouti
elossa pääsee myrskystä.
TELL.
Ma kuulin
sanovan hänen, koska sidottuna
viel' lepäsin, ett' aikoi Brunniin hän
ja linnaansa mun Schwyzin kautta viedä.
KALASTAJA.
Hän maitse matkustaako?
TELL.
Niin hän aikoo.
KALASTAJA.
Siis piiloon kohta käykää! Toista kertaa
käsistä voudin teit' ei auta Herra.
TELL.
Tie lähin mist' on Arthiin, Küssnachtiin?
KALASTAJA.
Käy Steinin kautta avoin valtatie;
mut lyhempää ja salaisempaa saattaa
Lowerzin kautta teidät poikani.
TELL (ojentaen hänelle kätensä).
Jumala hyväntyönne palkitkoon.
Hyvästi.
(Menee ja kääntyy takaisin.)
Rütlin liette liittolainen?
On niinkuin mainittu ois mulle teidät.
KALASTAJA.
Ma siellä olin, vannoin liiton valan.
TELL.
Siis Bürgliin rientäkää, se hyvyys tehkää,
mua vaimo kaipaa, hälle ilmoittakaa
eheä että oon ja pelastettu.
KALASTAJA.
Mut kunne teidän paenneen ma sanon?
TELL.
Löydätte hänen luonaan appeni
ja muita vannoneita Rütlin valan.
He olkoot uljaat, hyväss' uskossa,
Tell vapaa on ja käsivarttaan käyttää;
minusta lisää kuulevat he pian.
KALASTAJA.
Mi teill' on mielessä? Se mainitkaa!
TELL.
Kun tehty on se, siitä mainitahan.
KALASTAJA.
Tie hälle näytä, Jenni. Luoja kanssaan!
Hän täyttää, minkä ottaa tehdäkseen.


TOINEN KUVAELMA.
Attinghausin aatelistila.
Vapaaherra, kuolevana nojatuolissa. _Walter Fürst, Stauffacher,
Melchtal_ ja _Baumgarten_ hänen ympärillään. _Walter Tell_ kuolevan
edessä polvillaan.
WALTER FÜRST.
Hän mennyt on, on tuonen tuolla puolen.
STAUFFACHER.
Ei kuolleelta hän näytä. Huulillaan,
kas, sulka liikkuu. Tyynnä vaan hän uinuu
ja piirteet hymyilevät rauhallisna.
(Baumgarten menee ovelle ja puhuu jonkun kera.)
WALTER FÜRST (Baumgartenille).
Ken siellä?
BAUMGARTEN (tulee takaisin).
Rouva Hedwig, tyttärenne;
hän teille haastaa, pojan nähdä tahtoo.
(Walter Tell nousee ylös.)
WALTER FÜRST.
Mull' lohtua ei muita lohduttaa;
mun pääni päälle kaikki tuska lankee.
HEDWIG (tunkeutuen sisälle).
Miss' olet, laps? ma nähdä tahdon sinut!
STAUFFACHER.
Te malttukaa! On tämä kuolon talo.
HEDWIG (syöksee pojan luo).
Mun Walterini! Oh, hän elää!
WALTER TELL (riippuen hänessä).
Äiti!
HEDWIG.
Se onko varmaa? vammaton sa olet?
(Katselee häntä tuskallisella huolella.)
Hän kuinka saattoi päähäs tähdätä,
kuin saattoi? Häll' ei sydäntä; hän voi
lähettää nuolensa päin poikaa omaa.
WALTER FÜRST.
Sen mielin tuskan murtamin hän teki,
pakosta, sillä oli hengen vaara.
HEDWIG.
Jos isän hällä sydän ois, hän ennen
kuin teki sen ois tuhatkertaa kuollut!
STAUFFACHER.
Jumalan kaitselmusta kiittäkää,
mi hyvin näin sen johti.
HEDWIG.
Saatanko
unohtaa, kuink' ois käydä voinut? Vaikka
tulisin valkopääksi, aina pojan
siteissä nään, hänt' isä tähtää -- Herra
vanhurskas! -- poveeni nuol' lentää aina.
MELCHTAL.
Maavouti häntä ärsytti, se tietkää!
HEDWIG.
Oi, miesten raakaa sydäntä! Jos ylpeys
on loukattu, he eivät huoli mistään;
panevat uhkapeliin lapsen pään
ja äidin sydämen!
BAUMGARTEN.
Viel' eikö riitä
miehenne kova kohtalo, kun häntä
raskaalla nuhteella noin halvennatte?
Teit' eikö koske tuntemansa tuskat?
HEDWIG (kääntyy ja katsoo
häntä suurella silmäyksellä).
Sua turma ystävän vain itkettääkö?
Miss' olitte, kun urho vangittiin?
Miss' oli silloin apunne? Te näitte,
sallitte tapahtuvan hirmutyön;
sieditte hyvin, että ystävä
pois vietiin keskeltänne. Onko Tell
näin toiminut myös teihin nähden? Myöskö
hän epäröi, kun takanas jo ratsaat
maavoudin riensi, koska eessäs järvi
vaahtoinen hyrskyi? Veltoin itkuvesin
hän ei sua surrut, purteen juoksi, vaimon
ja lapset unhotti, ja auttoi sinut.
WALTER FÜRST.
Min avun hälle antaa uskalsimme,
me joukko pieni, aivan aseeton?
HEDWIG (heittäytyy hänen povelleen).
Sinulta myös, oi isä, on hän mennyt!
Hän mennyt maalta on ja mennyt meiltä;
kaipaamme kaikki häntä; ah, hän meitä!
Jumala estäköön hält' epätoivon!
Ei linnan kolkkoon vankikoppiin lohtu
yletä ystävän. Jos sairastuis hän!
Ah, hänen täytyy siellä sairastua
synkässä kosteudessa! Kuin suo-ilmaa
ei kestä alppiruusu, kuihtuu, kuolee,
niin hälle elämää ei muu kuin päivä,
aurinko, taivaan armaat tuulivirrat.
Hän vanki! Hän! On vapaus hälle ilma,
ei voi hän elää rotkon hengessä.
STAUFFACHER.
Te tyyntykää! On meidän kaikkein tahto
avata hänen vankilansa.
HEDWIG.
Mitä
hänt' ilman voitte te? Niin kauan kuin
Tell vapaa oli, niin, myös toivo oli,
viattomuudell' oli ystävä
ja vainotulla auttaja; Tell teidät
pelasti kaikki; hänen kahleitansa
katkaista kaikki yhdess' ette voi!
(Vapaaherra herää.)
BAUMGARTEN.
Hän liikkuu, vait!
ATTINGHAUS (kohoten).
Miss' on hän?
STAUFFACHER.
Ken?
ATTINGHAUS.
Hän puuttuu,
hän minut hylkää viime hetkelläni?
STAUFFACHER.
Se junkkari on. Saanut lie hän sanan?
WALTER FÜRST.
On hälle viesti viety. Lohduttaukaa!
Hän meidän on, hän sydämensä löysi.
ATTINGHAUS.
Puhunut onko eestä maansa hän?
STAUFFACHER.
Kuin sankari.
ATTINGHAUS.
Mut miks ei saavu hän
mun ottamahan viime siunausta?
Ma tunnen, loppu lähestyy.
STAUFFACHER.
Ei niin,
ah, arvon herra! Teidät virvoittanut
on uni, kirkas onhan katsehenne.
ATTINGHAUS.
Elämä tuskaa on, mun jätti tuska;
lopussa kärsimys kuin toivo on.
(Huomaa pojan.)
Ken on tää poika?
WALTER FÜRST.
Häntä siunatkaa!
Isätön on hän, pojanpoika mulle.
(Hedwig vaipuu poikineen kuolevan eteen.)
ATTINGHAUS.
Ja ilman isää jätän kaikki teidät,
ah, kaikki! Voi mua, jonka viime katseet
on nähneet synnyinmaani perikadon!
Täytyikö elon pitkän määrään päästä
mun kaikin toiveineni kuollakseni?
STAUFFACHER (Walter Fürstille).
Näin murheess' onko hänen eroominen?
Miks emme viime hetkeänsä synkkää
valaise toivon välkkehellä? Herra,
henkenne ylentäkää! Emme aivan
hukassa ole, pelastusta on.
ATTINGHAUS.
Ken teidät pelastaa?
WALTER FÜRST.
Me itse. Kuulkaa!
Sanansa antaneet on maata kolme
pois ajaa sortajat. On liitto tehty,
vannottu vala pyhä. Toimeen käydään
jo ennen kuin on uuden kiertonsa
vuos alkanut. Ja vapahassa maassa
lepäävä luunne ovat.
ATTINGHAUS.
Sanokaa,
oi, mulle, tehty on jo liitto?
MELCHTAL.
Nousee
samana päivänä kaikk' kolme maata
ja sota syttyy. Kaikk' on valmistettu
ja hyvin säilytetty salaisuus,
sen vaikka sadat tietää. Sortajien
on pohja ontto, perus heikko, päivät
luetut ovat heidän herruutensa
ja kohta jälkeä ei heistä näy.
ATTINGHAUS.
Mut lujat linnat, jotka maassa ovat?
MELCHTAL.
Samana päivänä ne kaikki sortuu.
ATTINGHAUS.
Ja onko liitossanne aateli?
STAUFFACHER.
Kun hetki lyö, he avun antanevat;
maakansa yksin nyt on liitossa.
ATTINGHAUS (kohoaa vaivoin,
osoittaa suurta hämmästystä).
Jos talonpoika moista uskaltanut
on omin voimin, ilman aatelia,
jos itseensä niin paljon luottaa hän:
niin, silloin meit' ei ole tarvis enää,
me voimme hautaan käydä tyynin mielin,
jälkeemme elää, kautta voimain toisten
pyhänä pysyy ihmis-ihanuus.
(Laskee kätensä pojan pään päälle, joka on hänen edessään
polvillaan.)
Omena oli päässä tässä, siitä
parempi vapaus teille kukkii kerran;
jo vanha murtuu, ajat muuttuu, uusi
elämä raunioista vihannoi.
STAUFFACHER (Walter Fürstille).
Kas, mikä loisto hälle silmiin syttyy,
se luonnon sammumist' ei lie, se on
jo säde uuden elon.
ATTINGHAUS.
Linnoistansa
vanhoista astuu aateli ja vannoo
nyt kaupungeille kansalaisten valan;
Jurasta, Thurgaust' on jo alku tehty.
Bern jalo nostaa päänsä hallitsevan,
on Freiburg vapahitten varma linna,
jo vilkas Zürich kutsuu aseisiin
ammattikunnat, kuninkaitten valta
muureihin ijäisiin sen murskattu.
(Lausuu seuraavaisen kuin tietäjän äänellä, hänen puheensa
kohoaa haltioitumiseen.)
Nään ruhtinaat ja jalot herrat, jotka
tulevat raskain rautapaidoin maata
hiljaisen paimenkansan voittamaan.
Elosta, kuolemast' on taisto, moni
saa vuorisola maineen hurmehisen.
Kas, avorinnoin talonpoika syöksyy,
vapaana uhrina, päin keihäsmetsää,
se murtuu, kuihtuu kukka aatelin,
ja lipun nostaa vapaus voitollinen.
(Tarttuen Walter Fürstin ja Stauffacherin käsiin.)
Lujasti aina yhtä olkaa kansaa,
maa vapaa älköön toista vierastako,
ja vuorillenne merkkitulet tehkää,
ett' yhtyis pian liitto liittoon. Olkaa
ain yhtä, yhtä, yhtä!
(Vaipuu taapäin pieluksilleen, pitäen elottomilla käsillään vielä
kiinni toisista. Fürst ja Stauffacher katselevat häntä vielä hetken
vaitiollen; astuvat sitten syrjään, kumpikin tuskansa vallassa. Sillä
aikaa ovat hänen alustalaisensa hiljaa saapuneet sisälle, he lähestyvät
osoittaen hiljaisempaa tahi kiihkeämpää surua; toiset polvistuvat
vainajan luo ja itkevät käsi silmien edessä. Tämän mykän kohtauksen
aikana soi linnankello.)
_Rudenz_ ynnä edelliset.
RUDENZ (tullen nopeasti).
Elääkö hän? Hän mua voiko kuulla?
WALTER FÜRST (pois käännetyin kasvoin).
Te ootte meille lääniherra nyt;
ja tällä linnalla on toinen nimi.
RUDENZ (huomaa ruumiin ja seisoo kiihkeän tuskan valtaamana).
Mun myöhästyikö katumukseni?
Hän eikö hetken voinut hengittää,
ett' uuden ois hän nähnyt sydämeni?
En kuullut hänen ääntään uskollista,
valossa kun hän vielä kulki. Poissa
nyt on hän, poissa, ikivelka mulle
jäi raskas, maksamaton. Lausukaa
hän kuoliko mun vuoksi murehtien?
STAUFFACHER.
Tekonne kuollessaan hän kuuli, siunas
miehuutta, millä puhuitte.
RUDENZ (polvistuu ääreen).
Niin, tomu
sa pyhä miehen kalliin, mennyt vainaa!
Ma tässä sulle vannon, kädessäin
sun kuollut, kylmä kätes: rikkonut
ijäksi olen kaikki vieraat siteet;
taas oma olen kansani, ma tahdon
mies Sveitsin olla, olla kokonaan,
kaikesta sielustani.
(Nousten ylös.)
Surkaa häntä,
ol' ystävä, ol' isä kaikkein hän!
Mut hänen maitaan yksin en ma peri
myös hänen henkensä ja sydämensä,
ja teille täyttävä on reipas nuoruus,
ijältä harmaalta mi vaille jäi.
Kätenne antakaa, te arvon isä!
Myös tekin! Melchtal, älkää epäröikö!
Pois älkää kääntykö! Oi, ottakaa
valani vastaan!
WALTER FÜRST.
Käteen hälle käykää!
Mielensä kääntynyt on, luottamusta
se ansaitsee.
MELCHTAL.
Maamiestä halveksuitte
te ennen; kuinka teihin vois hän luottaa?
RUDENZ.
Ah, erhe nuoruuteni unhottakaa!
STAUFFACHER (Melchtalille)
Yht' olkaa, oli vainaan viime sana.
Se muistakaa!
MELCHTAL.
Mun täss' on käsi! Herra,
maamiehen koura myös on miehen-sana.
Mit' onkaan meitä ilman aateli?
Säätymme vanhemp' on kuin teidän.
RUDENZ.
Sitä
ma kunnioitan sekä miekoin suojaan.
MELCHTAL.
Käsvarsi, joka kyntää kovan maan
ja heilimöittää, vapaaherra, jaksaa
myös miehen rintaa turvata.
RUDENZ.
Te mun,
ma teidän rintaa olen turvaava,
näin kumpikin me vankat oomme. Mutta
miks puhua, kun vielä synnyinmaa
on saalis vieraan sortovallan? Ensin
maa vainolaisist' olkoon vapaa, sitten
sovussa siinä elää saattanemme.
(Hetken vaitiolon jälkeen.)
Vait ootte? Teill' ei mulle sanaa? Kuinka?
Ansaitse enkö luottamusta vielä?
Siis vasten tahtoanne tunkea
liittonne salaisuutehen mun täytyy.
Rütlissä valan ootte vannoneet.
Sen tiedän, kaikki tiedän päätöksenne;
mit' ette mulle uskoneet, sen olen
pyhänä panttina ma säilyttänyt.
En koskaan ollut maani vihollinen,
en teitä vastaan toiminut ois koskaan.
Mut pahoin teitte, kun työn lykkäsitte;
on teko nopsa tarpeen, hetket kuluu,
jo uhriks hitautenne joutui Tell.
STAUFFACHER.
Vannoimme Herran juhlaan vartovamme.
RUDENZ.
En kera ollut, vannonut en myötä.
Te vartokaa, ma toimin.
MELCHTAL.
Tahdotte --
RUDENZ.
Maan isiin kuulun nyt, mun ensimmäinen
nyt velvoitus on teitä turvata.
WALTER FÜRST.
Tää tomu kallis maahan saattaa, se
on teille lähin velvoitus ja pyhin.
RUDENZ.
Kun maa on vapaa, voiton seppeleen
panemme tuoreen hänen paarillensa.
Oi, ystävät! Ei yksin teidän ole
asia, mullakin on miekanleikki
kanss' sortajain. Nyt kuulkaa! Kadonnut
on Bertani, pois salaa viety, meiltä
temmattu rikostyöllä rohkealla.
STAUFFACHER.
Tyranni moisen tehdä tohtinut
vapaata oisko vastaan aatelia?
RUDENZ.
Teit' auttavani vannoin, ystävät,
apua teiltä nyt ma ensin anon.
Pois viety, ryöstetty on rakkahani.
Ken tietää, kussa häntä kätketään,
mit' uskaltavat väkivaltaa käyttää,
ett' taipuis avioon hän vihattuun?
Mua älkää hyljätkö, mua auttakaa
hänt' etsimään! Hän maans' on oiva tytär
ja ansainnut, ett' asestauvat kaikki
käsvarret hänen eestään.
WALTER FÜRST.
Tuumanne
mik' on?
RUDENZ.
En tiedä. Epätoivo synkkä
mua murtaa, yössä häntä saartavassa,
tään tuskan äärettömän taakan alla,
en osaa yrittää ma mitään varmaa;
yks selvä vaan on sydämelleni:
tyrannivallan raunioista yksin
hän saattaa tulla esiinkaivetuksi.
On meidän linnat kaikki vallattava,
jos mieli päästä hänen vankilaansa.
MELCHTAL.
Te meitä johtakaa! Me seuraamme.
Miks säästää huomiseen, min voi jo tänään?
Tell vapaa oli aikaan Rütlin valan,
ei vielä tapahtunut hirmu tuo.
Lain uuden laatii ajan riento; kuka
niin pelkur' ois, nyt ettei kiirehtäisi!
RUDENZ (Stauffacherille ja Walter Fürstille).
Sill' aikaa aseissa ja valmiit olkaa,
siks kunnes vuorten syttyy merkkitulet;
näät nopsemmin kuin viestipursi kiitää,
samoova teille voittomme on sana;
ja koska näätte liekkein leimahtavan,
kuin ukonnuoli syöskää sortajaan
ja musertakaa vieraan vallan muuri!
(Menevät.)


KOLMAS KUVAELMA.
Solatie Küssnachtin luona.
Tie käy taustassa kallioiden lomasta alas ja kulkijat näkyvät ylhäällä
jo ennen kuin he ilmestyvät näyttämölle. Kalliot saartavat koko
näyttämön; eräs etummaisista muodostaa ulkonevan kielekkeen, jolla
kasvaa pensaikkoa.
TELL (tulee joutsineen).
Tuleva on hän solan kautta tämän;
ei tietä toista ole Küssnachtiin.
Työn täällä täytän, tilaisuus on hyvä.
On tuolla seljapensas, sinne piilen,
voin sieltä noutaa hänet nuolellani;
tien ahtaus on turva ahdistajan.
Tilisi tee nyt taivaan kanssa, vouti!
Pois täytyy sun, on hiekkas loppuun juossut.
Ma hiljaa elin, huoletonna, jousta
vain metsän riistaa kohti jännittelin
ja miettinyt mun mieleni ei murhaa;
sa olet rauhani pois peljättänyt
ja miehen hurskaan mielenlaadun maitoon
kyyn myrkyn sekoittanut. Hirmut mulle
tavaksi tehnyt olet. Lapsen päätä
ken maalinansa tähtäs, sydämeen
osaava varmaan myös on vihollisen.
Maavouti, raivoltasi turvata
mun täytyy lapset syyttömät ja vaimo,
tuo uskollinen! Koska jousenjänteen
ma vedin, koska vapisi tää käsi,
kun, julma, liekkumalla helvetin
pakotit tähtäämään mun päätä lapsen,
kun voimatonna eessäs pyysin, palvoin:
niin vannoin silloin sisimmässäni
ma hirmuvalan, min vain Luoja kuuli,
ett' ensi laukaukseni ois maali
sun sydämes. Mit' olen vannonut
tuon hetken tuonen-raskaan vaivan alla,
on pyhä velka, jonka tahdon maksaa.
Oot herrani, oot vouti keisarini;
mut keisari ei laillas tehnyt oisi.
Lähetti hän sun tänne tuomariksi
kovaksi, sillä suuttunut hän oli,
mut ei, ett' tohtisit sa kostamatta,
himossa murhan, kauhut kaikki tehdä;
Jumala elää, rankaisee ja kostaa.
Käy esiin nyt, sa tuskain suurten tuoja,
aarteeni armas, korkein kalleuteni!
Nyt maalin sulle suon, mi ollut aina
on puhki pääsemätön pyynnön hurskaan,
sua ei se kilpistävä lie. Ja sinä,
jousjänne uskollinen, palvellut
mi usein oot mua iloleikkilöissä,
todessa tuimassa mua ällös hylkää!
Nyt vielä kestä, kunnon joutseni,
niin monen surmanuolen suihkuttaja!
Jos nyt sen voimatonna viskaat, mulla
ei enää toista lähetettävää.
(Kulkijoita yli näyttämön.)
Penkille paatiselle istun tähän,
mi kulkijalle levon lyhyen suo;
kotia tääll' ei kellään näät, vaan kaikki
outoina rientää ohi toistensa,
ei huoli hänen tuskastansa; kauppi
käy tästä huolehtiva, hurskas munkki,
ja avojalka pyhiinvaeltaja,
myös synkkä rosvo, lieto soittoniekka
ja raskaan kuormahevon kuljettaja,
mi kaukaa saapuu maista ihmisien,
-- näät joka tie maailman ääriin johtaa
ja kaikki kulkee tietänsä ja kaikki
toimeensa käy, mut mun on työni murha!
(Istuu.)
Kun muinen taatto lähti, rakkaat lapset,
ol' ilo teillä, kun hän koteutui;
näät tullut ei hän koskaan tyhjin käsin,
toi alppiruusun taikka linnun oudon
tai Ammon-sarven, niinkuin kulkija
vuorilta joskus löytää sen. Nyt vainoo
hän riistaa toista, murhamiettehissä
ohella istuu korpitien; nyt väijyy
hän vihamiehen henkeä. Ja sentään
vain teitä, rakkaat lapset, muistaa hän,
vain teitä, herttaisia, syyttömiä
tyrannin kostolta hän turvatakseen
nyt jousen aikoo murhaan jännittää.
(Nousee.)
Otusta oivaa väijyn. Metsämiesi
myös eikö kärsi talvipakkasta
ja päivät pitkät harhaa kukkuloilla
kiveltä uhkahypyn tehdäkseen
ja kiivetäkseen kohtisuoraa seinää,
siin' omin verin kiinni killuakseen,
kaikk' eestä kauriin poloisen. Nyt saalis
kyseessä kalliimp' on, on sydän miehen
vihatun, vihaavan mua saakka kuoloon.
(Etäältä kuuluu hilpeä soitto, joka lähenee.)
Eloni kaiken käyttänyt oon jousta,
oon harjoitellut ampusäännöt kaikki,
osannut usein olen mustaan, tuonut
kotiini monen leikki-ammunnasta
palkinnon kauniin; mutta tänään tehdä
ma tahdon mestar'laukauksen, voittaa
palkinnon parhaan koko vuoristossa.
Hääsaatto kulkee yli näyttämön ja nousee ylös vuoritietä. _Tell_ katselee
sitä jouseensa nojautuneena. _Stüssi_, pellonvartia, yhtyy hänen seuraansa.
STÜSSI.
Se Mörlischachista on luostarin
maapehtori, mi häitä pitää; rikas,
on hällä varmaan karjaa kymmenkunta.
Hän Imi-järveltä nyt naisen noutaa
ja tänä yönä Küssnachtiss' on kestit.
Käy mukaan! Joka kunnon mies saa kutsun.
TELL.
Totinen vieras sovi ei häätaloon.
STÜSSI.
Jos murhe painaa sua, pois se heitä!
Min hetki suo, se ota! Aik' on raskas,
siks ilmasta on ilo temmattava.
Häät täällä, toisahalla hautajaiset.
TELL.
Ja usein molemmat yht'aikaa.
STÜSSI.
Niin
on meno maailman. On kaikkialla
surua kyllin. Vuoren seinä syössyt
on Glarnin maassa, koko toinen puoli
vajonnut kukkulasta.
TELL.
Vaappuvatko
myös vuoret? Vakaa ei maan päällä mikään.
STÜSSI.
Myös muualta nyt kuuluu kummia.
Tuon mulle muuan kertoi Badin miesi:
ritari ratsasti luo kuninkaan,
tapasi tiellä hänet paarmaparvi,
ne iski hevoseen, se kuoliaana
pistoista polttavista maahan vaipui
ja jalkaisin luo kuninkaan hän tuli.
TELL.
On heikollekin pistimensä suotu.
_Armgard_ tulee useiden lasten kera ja asettuu solatien
suuhun.
STÜSSI.
Maanvaivaa suurta merkitsee se, luullaan,
ja hirmutöitä.
TELL.
Joka päivä tuo
tekoja moisia. Ei ihmehien
niit' ole tarvis meille ilmoitella.
STÜSSI.
Niin, miekkoinen, mi istuu rauhassa
omainsa luona, vilja korjattuna.
TELL.
Saa rauhassa ei elää hurskahin,
jos paha naapuri ei rauhaa anna.
(Tell katsoo usein levottomasti odottaen tien yläpäähän.)
STÜSSI.
Hyvästi! Vartonette jotain tässä.
TELL.
Niin.
STÜSSI.
Teille hauskaa kotimatkaa toivon.
Urista ootte? Armon herraamme
maavoutia sielt' tänään varrotahan.
KULKIJA (tulee).
Maavoutia ei tänään vartomista.
Veet rankkasatehist' on paisuneet
ja sillat virta vienyt.
(Tell nousee.)
ARMGARD (lähestyen).
Eikö tule
maavouti?
STÜSSI.
Tahdotteko hältä jotain?
ARMGARD.
Ma josko tahdon!
STÜSSI.
Miksi asetutte
siis hänen tielleen tähän solaan?
ARMGARD.
Tässä
mua ei hän väistä, kuulemast' ei pääse.
FRIESSHARDT (tulee kiireisesti solatietä ja huutaa näyttämölle).
Pois tieltä! Armollinen herrani
maavouti jäljestäni ratsain saapuu.
(Tell menee.)
ARMGARD (vilkkaasti).
Maavouti tulee!
(Menee lapsineen etualalle, Gessler ja Rudolf Harras ilmestyvät
ratsain solatien yläpäähän.)
STÜSSI (Friesshardtille).
Kuinka virtain poikki
pääsitte, vaikka oli rikki sillat?
FRIESSHARDT.
Olemme myrskyn halki tulleet, veikko,
me emme pelkää pientä alppi-ojaa.
STÜSSI.
Olitte järvellä te myrskyn aikaan?
FRIESSHARD.
Eloni kaiken sitä muistan.
STÜSSI.
Jääkää,
oi, kertokaa!
FRIESSHARDT.
Mun eespäin täytyy, tulo
maavoudin linnaan ilmoittaa.
(Pois.)
STÜSSI.
Jos haaksi
hyviä kantanut ois ihmisiä,
vajonnut ois se kiluin kaluinensa;
ei noille mitään vesi voi, ei tuli.
(Katsoo ympärilleen.)
Mut kunne joutui joutsimies?
_Gessler_ ja _Rudolf Harras_, ratsain.
GESSLER.
Niin, niin,
mut palvelija keisarin ma olen,
mun täytyy häntä miellyttää. Mua tänne
hän lähettänyt ei, ett' öisin hellä
ja kansaa hemmottelisin; hän vaatii
vain kuuliaisuutta. On siitä kiista,
ken maass' on herra, keisari vai moukka.
ARMGARD.
Nyt hetki on, nyt hälle haastaa tahdon.
(Lähestyy arkana.)
GESSLER.
Altorfin hattua en pystyttänyt
ma leikin vuoks, en koetellakseni
sydäntä kansan, jonka tunnen ammoin.
Sen tein ma notkistaakseni tuon niskan,
min ylpeänä kantavat he. Panin
tuon häiritsijän heidän tielleen, josta
on ohi heidän käyminen, se että
sattuisi silmiin heille, muistuttaisi
herrasta, jonka unohtaa he aivan.
RUDOLF.
Mut jotkut oikeudet on kansalla.
GESSLER.
Niit' arvioida ei nyt aika. Suuret
on seikat syntymässä. Kasvaa tahtoo
näät keisar'huone. Minkä mainehikas
alotti isä, tahtoo poika päättää.
Tää kansa pieni tiellämme on este;
niin taikka näin, sen täytyy alistua.
(Aikovat ohitse. Vaimo heittäytyy maavoudin eteen maahan.)
ARMGARD.
Ah, armoa, maavouti, armahdusta!
GESSLER.
Eteeni miksi yleisellä tiellä
te käytte? Pois!
ARMGARD.
Mun mieheni on vanki;
ja orvot leipää huutaa. Säälikää
hätäämme suurta, herra ankara!
RUDOLF.
Ken ootte? Ken on miehenne?
ARMGARD.
Hän on
Rigistä, köyhä heinänkorjaaja,
mi kuiluin päältä, vuorten seinämiltä,
mihin ei tohdi karjalaumat nousta,
vapaasti vihertävän ruohon niittää.
RUDOLF (maavoudille).
Todella toimi kurja, säälittävä!
Ma pyydän, päästäkää mies parka irti!
Mik' ollut liekään rikoksensa raskas,
sen kauhea jo ammattinsa kostaa.
(Vaimolle.)
Te saatte oikeutta; linnaan tuonne
pyyntönne tuokaa; täss' ei paikka sen.
ARMGARD.
Ei, ei, en väisty, ennen kuin on vouti
takaisin mulle miehen antanut!
Kuudetta kuuta tyrmäss' on jo hän
ja turhaan tuomiota vartoo.
GESSLER.
Vaimo
väkisin tahdotteko tieni estää?
ARMGARD.
Oikeutta, vouti! Täällä tuomar' olet,
sijainen keisarin ja Jumalan.
Tee tehtäväs! Jos taivahalta joskus
oikeutta odotat, tee meille sitä!
GESSLER.
Pois silmistäin tuo väki julkea!
ARMGARD (tarttuu hevosen
suitsiin).
En, en, ei mulla kadotettavaa.
Et pääse paikaltasi, vouti, ennen
kuin olet oikeutta suonut mulle.
Rypistä otsaas, silmääs pyörittele,
on onnettuutemme niin ääretön,
ett' emme enää vihaas pelkää.
GESSLER.
Pois!
tai ratsuni sun kulkee ylitsesi!
ARMGARD.
Sen anna kulkea! Kas, --
(Vetää lapsensa maahan ja heittäytyy heidän kerallaan hänen tielleen.)
tässä lepään
ma lapsineni. Tässä tallatkoon
kavio ratsusi nää orpoparat!
Ei ois se teoistasi hirvein.
RUDOLF.
Vaimo,
oletko järjiltäsi?
ARMGARD (yhä kiihkeämmin).
Tallannut
jo kauan olet maata keisarin!
Oh, olen vaimo vaan! Jos oisin mies,
paremman tietäisin kuin tässä maata
tomussa tien!
(Äskeinen soitto kuuluu jälleen tien yläpäästä, mutta hillitysti.)
GESSLER.
Miss' ovat huovit? Tieltä
hän temmattakoon taikka itseni
unohdan, teen sen, mitä kerran kadun.
RUDOLF.
Ei, herra, huovit tänne pääse; sulkee
hääsaatto solatien.
GESSLER.
Ma valtias
lien ollut liian hyvä maalle tälle.
Viel' ovat kielet vapaat; viel' ei kaikki,
kuin pitää, kahlehditut. Mutta vannon,
on muutos tapahtuva. Murtaa tahdon
tään jäykän mielen, maasta juurittaa
vapauden hengen julkean tään tahdon
lain uuden laatia ma tahdon tänne,
ma tahdon --
(Nuoli lävistää hänet; hän tapaa kädellä sydäntään ja on
kaatumaisillaan. Heikolla äänellä.)
Jumala mua armahtakoon!
RUDOLF.
Maavouti! Taivas! Kuin? Se mistä tuli?
ARMGARD (rientäen ylös).
Hän horjuu, kaatuu! Murhaa! Murhaa! Hältä
sydämen puhkaissut on nuoli!
RUDOLF (hypäten ratsultaan).
Taivas!
Mi tapaturma! Herran armahdusta,
ritari, rukoilkaa! Te kuolon oma
olette nyt!
GESSLER.
Sen nuolen ampui Tell.
(On liukunut ratsultaan Rudolf Harras'in syliin,
joka johdattaa hänet kivipenkille.)
TELL (näkyy kukkulalla).
Sa nuolen tunnet, tunnet joutsimiehen!
Nyt maa on vapaa, varma syyttömyys,
et vahingoittaa enää kansaa saata!
(Häviää. Kansaa tulee kiireesti.)
STÜSSI (edellä).
Mi hätänä? Mit' onkaan tapahtunut?
ARMGARD.
Maavouti nuolin lävistetty on.
KANSA (syösten näyttämölle).
Ken ammuttu on?
RUDOLF HARRAS.
Hurme juoksee kuiviin,
apua! Murhamiestä ajettakoon!
Ah, näinkö oli päiväs päättyvä!
Mun tahtonut et varoitusta kuulla.
STÜSSI.
Hän tuossa lepää, kalvas niin kuin kuollut!
USEAT ÄÄNET.
Ken teki sen?
RUDOLF HARRAS.
Tää kansa onko hullu,
kun murhaan soittaa. Soitto vaietkohon!
(Soitto loppuu äkkiä, tulee yhä enempi kansaa.)
Maavouti, haastakaa, jos voitte. Mulle
teill' eikö mitään virkkamista.