Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä - 4
Total number of words is 3379
Total number of unique words is 1710
22.3 of words are in the 2000 most common words
32.2 of words are in the 5000 most common words
37.9 of words are in the 8000 most common words
Bann-vuori, jonka yli lumikukkulat kohoavat.
_Friesshardt_ ja _Leuthold_
vartioivat.
FRIESSHARDT.
Me turhaan vahdimme. Ei kukaan tule,
hatulle kunniaa ei tee, vaikk' ennen
tääll' oli niinkuin markkinat; siit' asti
kuin kummitus tuo tangon päässä riippuu,
on koko niittu niinkuin autio.
LEUTHOLD.
Vain roskaväki täällä käy ja viskoo
meit' ärsyttääkseen ryysymyssyjänsä.
Mut kunnon miehet kedon toista puolta
tekevät pitkän kierron ennemmin
kuin koukistuvat hatun eessä.
FRIESSHARDT.
Tästä
on heidän kulkeminen, kun he palaa
puol'päivän aikaan raatihuonehesta;
jo luulin saaliin saavani, näät kukaan
hatulle aikonut ei kumartaa;
sen näki pappi, Rösselmann -- hän tuli
juur' erään sairaan luota -- asettui
tään tangon juureen rippileipinensä;
kilisi kello lukkarin ja kaikki
vaipuivat polvilleen, myös minä; hattu
ei saanut kunniaa, vaan öylätti.
LEUTHOLD.
Toveri, alkaa tuntumaan kuin hatun
tään eessä kaakinpuussa seisoisimme.
On sentään herja ratsahalle seista
näin vartiana eessä tyhjän hatun;
meit' ylenkatsoo joka kunnon mies.
Hatulle kumartaa, se sentään on,
mua usko, narrin käsky!
FRIESSHARDT.
Miks ei hattu
myös tyhjä, ontto saisi kunniaa,
kun saa sen saman moni ontto kallo?
_Hildegard, Mechthild_ ja _Elsbeth_ tulevat lasten
kera ja asettuvat tangon ympärille.
LEUTHOLD.
Ja sullai suuri niin on konnan into
sysätä turmaan kunnon ihmisiä!
Ken tahtoo, käyköön ohi tangon, minä
nyt suljen silmäni ja nää en mitään.
MECHTHILD.
Maavouti riippuu siinä. Kunniata!
ELSBETH.
Hän jospa lähtis, jättäis hatun meille;
ei varmaan vahingoittuis siitä maa.
FRIESSHARDT (ajaa pois heidät).
Paikalta pääskää! Lemmon vaimoväki!
Ken teistä huolii? Tuokaa miehenne,
jos samoin uhmata he uskaltavat.
(Naiset menevät)
_Tell_ joutsineen tulee, taluttaen kädestä poikaansa; he
kulkevat kohti etunäyttämöä hatun ohitse sitä huomaamatta.
WALTER (osoittaen Bann-vuorelle).
Isäni, totta onko, vuorella
ett' tuolla verta vuotaa puut, jos niitä
kirveellä lyö?
TELL.
Ken sitä sanoo, poika?
WALTER.
Hirt mestari niin kertoo. Pyhät ovat
puut, sanoo hän; ken niitä vahingoittaa,
sen käsi kasvaa hautaan saakka.
TELL.
Pyhät
puut ovat, tuo on totuus. Näätkö huiput
sa tuolla, alppein nirkot valkeat,
ne kuinka katoo taivoon korkeahan?
WALTER.
Ne ovat jäätiköt, ne öisin jyskää,
ja sieltä saapuu lumivyöryt meille.
TELL.
Niin on, ja lumi ammoin haudannut
Altorfin ois jo alle kannen raskaan,
jos juuri metsä tuo ei asettaunut
sen eteen oisi suojamuuriksi.
WALTER (hetken mietittyään).
Mait' onko, isä, miss' ei vuoria?
TELL.
Jos ylängöiltämme sa astut alas,
alemma aina, virtain juoksun mukaan,
maa suuri, tasainen sun eessäs aukee;
ei syöksy hyrskyin siellä metsävedet,
vaan mukavasti joet tyynet juoksee,
on avoin kaikkialle taivaanranta,
laajoilla vainioilla vilja heilii
ja maa on nähdä niinkuin yrttitarha.
WALTER.
Oi, isä, miksi emme astu alas
nopeesti tuohon maahan ihanaan,
sen sijaan että täällä tuskailemme?
TELL.
Maa kaunis on ja suotuisa kuin taivas;
mut jotka maata viljelevät, saa
satoa eivät kylvämäänsä.
WALTER.
Vapaat
he eikö maallaan ole niinkuin sinä?
TELL.
On pelto piispan ynnä kuninkaan.
WALTER.
Vapaasti toki metsästää he saavat?
TELL.
On herran oma riista maan ja ilman.
WALTER.
Mut kalastaa he saavat virrasta?
TELL.
Veet, meri, suola, kaikk' on kuninkaan.
WALTER.
Ken on siis kuningas, tuo kaikkein pelko?
TELL.
Hän heidät suojelee ja ravitsee.
WALTER.
Eivätkö itse itseään he turvaa?
TELL.
Ei naapuri siell' luota naapuriin.
WALTER.
Isä, on ahdas mulle maa tuo laaja;
ennemmin elän lumivyöryin kesken.
TELL.
Niin, laps, on parempi jäävuorten noja
kuin selkäsuoja pahain ihmisten.
(Aikovat ohitse.)
WALTER.
Kas, taatto, tangon pääss' on hattu tuossa!
TELL.
Ei kuulu meihin hattu. Menkäämme!
(Hänen aikoessaan mennä, astuu Friesshardt hänen
eteensä piikki ojennettuna.)
FRIESSHARDT.
Nimessä keisarin! Seis! Pysähtykää!
TELL (tarttuen piikkiin).
Mit' tahdotte? Miks seisotatte minut?
FRIESSHARDT.
Rikoitte käskyn; mua seuratkaa.
LEUTHOLD.
Hatulle ette tehneet kunniata.
TELL.
Mun, veikko, mennä suo!
FRIESSHARDT.
Pois vankilahan!
WALTER.
Isäkö vankilaan? Hoi, apuun! Apuun!
(Huutaen näyttämön taakse.)
Hoi, tänne hyvät miehet! Auttakaa!
Tää väkivaltaa! Isä vangitahan!
_Rösselmann_, pappi, _Petermann_, lukkari, sekä kolme
muuta miestä tulee.
LUKKARI.
Mik' on?
RÖSSELMANN.
Miks miestä tätä kiinni pidät?
FRIESSHARDT.
Hän keisarin ja maan on kavaltaja.
TELL (käyden häneen kiihkeästi).
Ma kavaltaja?
RÖSSELMANN.
Erehdyt, se Tell on,
mies kunnian, ja hyvä kansalainen.
WALTER (havaitsee Walter Fürstin
ja rientää häntä vastaan.)
Apua, vaari! Väkivaltaa tehdään!
FRIESSHARDT.
Pois vankilaan!
WALTER FÜRST (rientäen esiin).
Ma miehen takaan, seis!
Tell, Herran tähden, mit' on tapahtunut?
_Melchtal_ ja _Stauffacher_ tulevat.
FRIESSHARDT.
Maavoudin yliherrallista valtaa
hän ylenkatsoo, tunnustaa ei tahdo.
STAUFFACHER.
Tell senkö tekis!
MELCHTAL.
Mies, sen valhettelet!
LEUTHOLD.
Hatulle ei hän tehnyt kunniata.
WALTER FÜRST.
Ja siks hän vankilahan viedään? Veikko,
takuuni ota, hänen mennä suo.
FRIESSHARDT.
Sa itses takaa sekä ruumiis oma!
Me teemme tehtävämme. Vankilaan!
MELCHTAL (maamiehille).
Tää väkivaltaa on! Näin sallimmeko
silmäimme eestä hänet vangittavan?
LUKKARI.
Sit' älkää sietäkö! Meit' enemp' on
ja toinen tässä toista turvaa.
FRIESSHARDT.
Kuka
maavoudin määräystä vastustaa?
VIELÄ KOLME MAAMIESTÄ (rientäen
esiin).
Me autamme. Mik' on? Nuo maahan lyökää!
(Hildegard, Mechthild ja Elsbeth tulevat takaisin.)
TELL.
Ma kyllä autan itseni. Pois menkää!
Jos voimaa käyttää tahdon, luuletteko
ma että heidän piikkejänsä pelkään?
MELCHTAL (Friesshardtille).
Mies, tohdi vaan pois hänet viedä meiltä!
WALTER FÜRST ja STAUFFACHER
Tyyneyttä!
FRIESSHARDT (huutaa).
Kapinaa ja kavallusta!
(Kuuluu jahtitorvien ääni.)
NAISET.
Maavouti tulee!
FRIESSHARDT (kohottaen ääntään)
Kansa kapinoi!
STAUFFACHER.
Sa huuda siks kuin halkeet, konna!
RÖSSELMANN ja MELCHTAL.
Vaiti!
FRIESSHARDT (huutaa vielä kovemmin).
Apua, apua lain valvojille!
WALTER FÜRST.
Mit' tulee tästä? Voi! Siin' on jo vouti!
_Gessler_ ratsain, haukka kädessään, _Rudolf Harras_,
_Berta_ ja _Rudenz_ sekä suuri joukko asemiehiä, jotka
sulkevat koko näyttämön peitsipiiriin.
RUDOLF HARRAS.
Voudille tilaa!
GESSLER.
Heidät hajoittakaa!
Miks kansa riehuu? Ken huus apua?
(Yleinen hiljaisuus.)
Ken oli se? Ma tahdon tietää.
(Friesshardtille.)
Sinä
ken olet, miksi pidät miestä tätä?
(Antaa haukan eräälle palvelijalle.)
FRIESSHARDT.
Sun asemiehes olen, uljas herra,
ja hatun tämän vakaa vartia.
Teosta tapasin tään miehen, joka
hatulta kielsi kunnioituksensa.
Sun käskys mukaan hänet vangitsin,
väkisin kansa tahtoo irti hänet.
GESSLER (hetken vaitiolon jälkeen).
Niin keisarias halveksitko, Tell,
ja mua, täällä hänen sijaistansa,
ett' tervehdi et hattua, min kautta
ma koen juuri alammaisuuttanne?
Nyt olet mieles pahan ilmi tuonut.
TELL.
Anteeksi, rakas herra! Tapahtunut
se ylenkatseest' ei, vaan huomaamatta.
Jos miettisin, ei nimeni ois Tell. [Tell = ajattelematon, vrt. toll.]
Tapahdu toisti ei se. Anteeks suokaa!
GESSLER (hetken vaitiolon jälkeen).
Sa mestar' olet joutsitaidon, Tell,
niin kuuluu, kilpaat kanssa joka kytän?
WALTER TELL.
Se totta, herra. Puusta omenan
sadalta askeleelta ampuu isä.
GESSLER.
Tää poikas onko, Tell?
TELL.
On, rakas herra.
GESSLER.
Sull' onko monta lasta?
TELL.
Poikaa kaksi.
GESSLER.
Ja enin heistä kumpaa rakastat?
TELL.
Molemmat, herra, mulle rakkaat ovat.
GESSLER.
No, Tell! Kun puusta omenaan sa osaat
sadalta askeleelta, taitoasi
sa mulle näytät varmaan. Joutses ota --
se onkin kädessäs -- ja valmis ole
omena poikas päästä ampumaan.
Mut neuvon sua, tähtää tarkkaan, että
ens' kerralla sa osaat omenaan;
jos harhaan ammut, olet kuolon oma.
(Kaikki osoittavat kauhistusta).
TELL.
Minulle mitä luonnotonta, herra,
te keksitte? Mun päästä pojan oman
ei rakas herra, ei tuo teille mieleen
juolahda, taivas varjelkoon, moist' että
isältä vakaasti te vaatisitte!
GESSLER.
Sa päästä poikas ammut omenan.
Haluan, tahdon niin.
TELL.
Mun jousellani
rakasta päätä oman poikani
pitäisi tähdätä? Ei, ennen kuolen.
GESSLER.
Sa ammut taikka kuolet poikas kanssa.
TELL.
Mun murhatako pitäis poika oma?
Teill' lapsia ei, herra, tiedä ette,
mit' taaton sydämessä liikkuu.
GESSLER.
Hah,
alathan äkkiä, Tell, arvelemaan!
Sanottiin mulle, olet haaveksija
ja eroava muista ihmisistä.
Rakastat harvinaista, siksi nyt
työn harvinaisen sulle keksin minä.
Muut miehet miettis, sinä silmäs suljet,
käyt työhön rohkeasti.
BERTA.
Herra, älkää
miesparkain näiden kanssa ilkamoiko!
Näette, kuinka valjut vapisevat;
niin vähän teilt' on tottuneet he leikkiin.
GESSLER.
Ken sanoo, että leikin?
(Tarttuu puun-oksaan, joka riippuu hänen päällään.)
Täss' on maali.
Tehkäätte tilaa! Mitatkoon hän matkan;
en enempää, en vähempää suo hälle,
kahdeksankymment' askelta. Hän kerskui
sadankin päästä mieheen osaavansa.
Nyt ammu maalihisi, joutsimies!
RUDOLF HARRAS.
Kies, totta on tää! Poika, polvistu
maavoudin eteen, henkes eestä ano!
WALTER FÜRST (syrjässä Melchtalille, joka tuskin
voi hillitä kärsimättömyyttään).
Ma teitä pyydän, tyynnä pysykää!
BERTA (maavoudille).
Tää kylläks olkoon, herra! Luonnotonta
noin leikkiä on isän tuskan kanssa.
Miesparka tää vaikk' oiskin vikapää
vuoks syynsä pienen kuolemaan, hän on
nyt tuta saanut kuolon kymmenkerran.
Kotiinsa päästäkää hän koskematta,
hän oppinut on teidät tuntemaan;
tään hetken hän ja lastenlapset muistaa.
GESSLER.
Avatkaa kuja! Hei, miks vitkastelet?
Oot kuoloon vikapää, sun tappaa voin
ja katso, armollisna kohtalosi
käteesi omaan taidokkaasen lasken.
Kovuutt' ei valittaa voi tuomion,
ken tehdään onnen oman mestariksi.
Tarkalla kerskut silmälläs. Nyt näytä
siis taitees, on sen aika, joutsimies!
Lie maalis arvokas, lie palkkas suuri.
Osata taulun mustaan pilkkuun, sen
voi muutkin. Mestari on mielestäni
vain se, ken varma ain on taidostaan
ja jonk' ei sydän kättä, silmää häiri.
WALTER FÜRST (heittäytyen hänen eteensä polvilleen).
Maavouti, korkeutenne tunnemme;
mut armon suokaa oikeudesta käydä!
Puol' omaisuudestani ottakaa
ja kaikki, kauhulta jos säästyy isä.
WALTER TELL.
Miks, vaari, palvot pahaa miestä tuota?
Miss' on mun seistävä? En pelkää. Isä
linnunkin lennostansa ampuu, ei
erehdy nuoli poveen poian oman.
STAUFFACHER.
Maavouti, liikuta teit' eikö tämä
laps syytön?
RÖSSELMANN.
Muistakaa, on Herra, joka
tilille teidät teoistanne vaatii!
GESSLER (osoittaen poikaa).
Hän sidottakoon tuohon niinipuuhun.
WALTER TELL.
Sitoa? Miks? Ma vapaa olla tahdon.
Kuin lammas hiljaa oon, en hievahda,
mut jos mun sidotte en kärsi sitä,
siteitä vastaan raivoan ja riehun.
RUDOLF HARRAS.
Sitoa silmäsi vain salli, poika!
WALTER TELL.
Miks silmät? Luuletteko, että pelkään
isäni nuolta? Vakaana ma varron,
en räpäytä silmäripseäni.
Nyt näytä, isä, oothan joutsimies!
Hän ei sua usko, luulee turman meille
tulevan, ammu, osaa uhallakin!
(Menee niinipuun luokse, omena asetetaan hänen päänsä päälle.)
MELCHTAL (maamiehille).
Kuin? Rikos saako tulla täytetyksi
eess' silmiemme? Mitä varten valan
me vannoimme?
STAUFFACHER.
Me oomme aseettomat;
näette ympärillä piikkimetsän.
MELCHTAL.
O, jos ois kaikki ripeästi tehty!
Voi niitä, jotka neuvoi lykkäystä!
GESSLER (Tellille).
Nyt ammu! Turhaan kanneta ei jousta.
On vaarallista murha-asein käydä
ja nuoli taapäin kyttään ponnahtaa.
Tää ylväs oikeus, min moukka ottaa,
maan herraa korkeinta loukkaa. Olkoon
se asestettu vaan, ken käskee. Jos
huvinne nuolta on ja jousta kantaa,
no niin, ma annan maalin nuolellenne.
TELL (jännittää jousen ja asettaa nuolen paikalleen).
Avatkaa kuja! Tilaa!
STAUFFACHER.
Kuinka, Tell?
Te tahdotte? Ei koskaan! Vapisette!
Kätenne tärisee ja polvet horjuu.
TELL (laskee jousen).
Sumentaa silmiäni!
NAISET.
Herra taivaan!
TELL (maavoudille).
Tää laukaus multa säästäkää! On tässä
poveni --
(Repäisee vaatteen rinnaltaan).
ratsaat puhkaisee sen pian!
GESSLER.
En tahdo henkeäs, vaan laukauksen.
Osaathan kaikki, Tell, et viero mitään;
sa hoidat ruoria kuin jousta, pelkää
et myrskyä, jos pelastaa sun pitää;
nyt kerran itses auta, auttaja!
(Tell seisoo hirvittävässä kamppailussa, kouristellen käsiään ja
heittäen hurjia silmäyksiä milloin maavoutiin, milloin taivaaseen.
Äkkiä tarttuu hän viineensä, ottaa toisen nuolen ja pistää sen
mekkonsa poveen. Maavouti huomaa kaikki hänen liikkeensä.)
WALTER TELL (niinipuun alta).
En pelkää. Ammu, isä armas!
TELL.
Täytyy!
(Kokoo voimansa ja tähtää.)
RUDENZ.
Maavouti, ette etemmäksi menne,
ei enää! Koe oli tää. Jo määrän
te saavutitte. Ollen liian kova
te turmelette viisaan tarkoituksen
ja liioin jännitetty jousi katkee.
GESSLER.
Te vaikenette, siks kuin teit' on tarvis.
RUDENZ.
Puhua tahdon, tohdin. Kunnia
kuninkaan mulle pyhä on; mut vihaa
herättää moinen hallitus. Ei tahto
se kuninkaan, voin väittää, ansainnut
julmuutta moist' ei kansani, ei teillä
valtuutta siihen.
GESSLER.
Haa, te rohkenette!
RUDENZ.
Vait ollen katsoin kaikki pahat työnne;
näkevän silmäni ma suljin kiinni
ja sydämeni täyden, suuttuneen
poveeni alas painoin. Voi en enää
nyt vaieta, se petos oisi vastaan
isäini maata sekä keisaria.
BERTA (heittäytyy hänen ja maavoudin väliin).
Ah, raivoavaa vielä raivostatte!
RUDENZ.
Ma jätin kansani ja heimon, suvun,
vereni, kaikki luonnon siteet katkoin
vain teihin liittyäkseni; ma luulin
etua kaikkein eespäin vieväni,
kun valtaa keisarin ma vahvistin.
Nyt side silmiltäni putoo; kauhuin
syvyyden reunalla nään itseni;
mun vapaan järkeni te harhautitte
ja suoran sydämeni; maani olin
parasta tarkoittain ma syöstä turmaan.
GESSLER.
Tätäkö herrallesi tohdit haastaa?
RUDENZ.
Te ette, keisari on herrani.
Kuin te, ma vapaaks synnyin, vertaisenne
ritarihyveiss' olen. Mut jos ette
nimessä keisarin nyt seisois täällä,
mi mulle pyhä on myös herjattuna,
heittäisin hansikkain, vaatisin
ritaritavan mukaan teiltä vastuun.
Niin, ratsaillenne viitatkaa; en seiso
kuin nuo täss' suojatonna;
(Osoittaa kansaa.)
mull' on miekka,
ja ken mua koskee --
STAUFFACHER (huutaa).
Putos omena!
(Sillä aikaa kuin kaikki ovat kääntyneet tännepäin ja Berta
heittäytynyt Rudenzin ja maavoudin väliin, on Tell ampunut
nuolensa.)
RÖSSELMANN.
Laps elää!
USEITA ÄÄNIÄ.
Nuoli sattui omenaan!
(Walter Fürst horjuu ja on kaatumaisillaan, Berta tukee häntä.)
GESSLER (hämmästyneenä).
Kuin? Onko ampunut hän? Hurja mies!
BERTA.
Laps elää, tointukaahan, taatto hyvä!
WALTER TELL (tulee juosten
omena kädessään).
Omena täss' on, isä! Tiesinhän
sa ettet vioittaisi poikaas omaa.
(Tell on seisonut ruumis ojona ikäänkuin hän olisi tahtonut
seurata nuolta; jousi vaipuu hänen kädestään; nähdessään pojan
tulevan hän rientää tälle avosylin vastaan ja kohottaa hänet
kiihkeässä innossa povelleen; tässä asemassa hän vaipuu
voimatonna alas. Kaikki seisovat liikutettuina).
BERTA.
O, taivaan armo!
WALTER FÜRST (isälle ja pojalle).
Lapset! Lapseni!
STAUFFACHER.
Jumalan kiitos!
LEUTHOLD.
Sepä laukaus!
Ajoissa myöhäisissä muistetaan se.
RUDOLF HARRAS.
Tell joutsimiehestä on käypä taru
niin kauan kuin on vuoret paikoillansa.
(Ojentaa maavoudille omenan.)
GESSLER.
Omenan keskus puhki on! Kautt' taivaan,
se oli laukaus mestarin, ma kehun.
RÖSSELMANN.
Ol' laukaus hyvä, vaan voi miestä, hänet
ken kiusaamahan saattoi Jumalaa!
STAUFFACHER.
Tell, tointukaa! Kuin mies te päässeet ootte
pälkäästä, kotiin teill' on vapaa tie.
RÖSSELMANN.
Tulkaa ja tuokaa poika äidillensä!
(Tahtovat viedä pois hänet.)
GESSLER.
Tell, kuule!
TELL (tulee takaisin).
Mitä käskee herra?
GESSLER.
Kätkit
povelles nuolen toisenkin -- niin, niin,
ma hyvin näin sen -- mitä aioit sillä?
TELL (hämillään).
Se tapa vaan on joutsimiesten, herra.
GESSLER.
Ei, Tell, tuo vastaus ei riitä; varmaan
jotakin muuta lie se tarkoittanut.
Reippaasti mulle totuus lausu, Tell;
se mikä olkoonkin, sun henkes takaan.
Miks otit toisen nuolen?
TELL.
Niin noh, herra,
kun henkeni te mulle taanneet ootte,
totuuden teille täyden virkan julki.
(Vetää nuolen mekostaan ja katsoo maavoutiin peljättävällä silmäyksellä.)
Teit' oli varten toinen nuoli, jos
rakasta lasta oisin satuttanut,
ja toinen varmaan osunut ois maaliin.
GESSLER.
Tell, henkes olen sulle taannut tosin,
ritarisanani ma annoin, pidän;
mut kun nyt tunnen pahan mielenlaatus,
sun saatan säilyyn, miss' ei päivä paista,
kumota kuu; näin varma olla voin
sun vasamoiltas; vangitkaa tuo mies!
Te hänet sitokaa!
(Tell sidotaan.)
STAUFFACHER.
Kuin, herra? Miestä
näin voitte kohdella, min kautta Luoja
tahtonsa kuulutti?
GESSLER.
Saas nähdä, tokko
Jumala toista kertaa auttaa häntä.
Haahteeni vietäköön hän! Myötä tulen,
Küssnachtiin itse tahdon viedä hänet.
RÖSSELMANN.
Sit' ette voi, sit' ei voi keisari,
se vastaan vapauskirjeitämme sotii.
GESSLER.
Miss' ovat ne? Ken on ne vahvistanut?
Ei keisari; on ensin ansaittava
osoitus suosion tää nöyryydellä.
Olette kaikki kapinoitsijoita,
mietitte uhkaa, kansan meteliä.
Ma teidät tunnen, lävitsenne nään.
Tuon otan tällä kertaa keskeltänne,
mut kaikki ootte samaan syyhyn syypäät.
Ken viisas on, hän vait on, tottelee.
(Poistuu. Berta, Rudenz, Harras ja asemiehet seuraavat
häntä; Friesshardt ja Leuthold jäävät jälelle.)
WALTER FÜRST (kiihkeän tuskan vallassa).
Mennyttä kaikk' on; hän on päättänyt
hävittää mun ja koko huoneheni.
STAUFFACHER (Tellille).
Oh, miksi ärsytitte ärjyvätä!
TELL.
Mielensä malttakoon, ken tunsi tuskan,
min minä.
STAUFFACHER.
Nyt on kaikki mennyt. Vangit
kaikk' oomme kanssanne ja köytetyt!
MAAMIEHET (ympäröivät Tellin).
Kanssanne menee meiltä viime lohtu.
LEUTHOLD (lähestyy).
Tell, teitä säälin, mut on käsky mulla.
TELL.
Hyvästi!
WALTER TELL (painautuen häneen kiihkeässä tuskassa).
Taatto! Taatto! Kallis isä!
TELL (kohottaa kätensä kohti taivasta).
Taivaassa taattos on. Sa kutsu sitä!
STAUFFACHER.
Teilt' enkö tervehdä ma vaimoanne?
TELL (kohottaa pojan palavasti rinnalleen).
On poika terve, apu mun on Herra.
(Tempautuu nopeasti irti ja seuraa asemiehiä.)
Esirippu.
NELJÄS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
Vierwaldstätter-järven itäinen ranta.
Omituisesti muodostuneet jyrkät kalliot lännessä sulkevat näköalan.
Järvi hyrskyää, kuuluu ankaraa pauhua ja huminaa; sillä välin salamoita
ja ukonjyrähdyksiä.
_Kunz Gersaulainen. Kalastajia_ ja _kalastajapoikia_.
KUNZ.
Sen voitte uskoa, näin omin silmin;
kuin teille kerroin, kaikk' on tapahtunut.
KALASTAJA.
Tell vangittuna viety Küssnachtiin,
maan parhain mies ja vahvin käsivarsi,
jos kerran soisi sota vapauden.
KUNZ.
Maavouti itse häntä sinne saattaa;
olivat juuri laivaan astumassa,
kun Flüelistä lähdin; mutta myrsky,
mi juuri nous ja nopeasti tänne
minutkin maihin ajoi, estänyt
lie heidän lähtönsä.
KALASTAJA.
Tell vangittuna
ja voudin vallassa! Oh, uskokaa,
syvälle hautaava on vouti hänet,
ei aurinkoa koskaan nää hän enää!
Pelätä täytyis hänen kostoa
näät miehen vapaan, jot' on ärsyttänyt.
KUNZ.
Myös kuuluu, vanha päämies, arvon herra
von Attinghaus on kuolemaisillaan.
KALASTAJA.
Siis murtuu toivon viime ankkuri!
Hän yksin vielä tohti äänen vanhan
kohottaa eestä kansan oikeuden.
KUNZ.
Mut myrsky yltyy. Jääkää hyvästi!
Ma kylään majoitun; näät tänään lähtö
lie ajateltaviss' ei kuitenkaan.
(Menee.)
KALASTAJA.
Tell vangittuna, vapaaherra kuollut!
Nyt sorto, nosta otsas julkea,
pois kainous kaikki heitä! Totuuden
suu mykkä on ja silmä sokaistu,
käsvarsi pelastava kahlehissa!
POIKA.
Rakeita sataa. Tulkaa majaan, isä,
ei hyvä jäädä tänne taivas-alle.
KALASTAJA.
Raivotkaa tuulet! Lyökää salamat!
Haletkaa pilvet! Syöskää taivaan virrat,
maa hukuttakaa! Idussansa suku
myös hävittäkää vielä syntymätön!
Tulkaatte herroiks, alkuaineet hurjat!
Esihin korven synkän kontiot
ja sudet vanhat! maa on teidän. Ken
tääll' elää tahtois vapautta vailla!
POIKA.
Kuulkaa, kuin syvyys raivoo, pyörre pauhaa;
näin koskaan vielä kuohunut ei kuilu!
KALASTAJA.
Päät' oman lapsen tähdätä, ei moinen
isälle käsky soinut milloinkaan!
Ja suuri luonto eikö suuttuis tuosta
ja julmistuisi? Oh, en ihmettelis,
jos järveen kumartuisi kalliot,
jos nirkot nuo, jäätornit, jotka sulat
lie eivät olleet luomis-aamust' asti,
syöksyisi huimaavasta korkeudestaan,
jos vuoret halkeis, solat vanhat sortuis,
ja toinen vedenpaisumuksen tulva
kaikk' ahmais elävitten asuinsijat!
(Kuuluu kellojen soittoa.)
POIKA.
Vuorelta kellot soivat, kuunnelkaa,
hädässä veen on varmaan nähty haaksi
ja kellot kaikuu, että rukoiltaisi.
(Nousee eräälle kummulle.)
KALASTAJA.
Voi laivaa, joka nyt on lainehilla,
tään hirmukehdon keinuteltavana!
Avuton täss' on ruorimies ja ruori,
on myrsky herrana, tuul', aalto heittää
ihmistä koppinaan. Ei suojaavainen
näy helma hälle läheltä, ei kaukaa!
Mut kylmät katsoo häntä kalliot,
nuo karut, jotka eivät kättä tarjoo,
vain poven jylhän, jyrkän, paatisen.
POIKA (viitaten vasemmalle).
Kas, taatto, laiva lentää Flüelistä.
KALASTAJA.
Jumala heitä auttakoon! Jos myrsky
veen kuiluun tähän vangiks joutunut on,
se raivoo niinkuin peto tuskassaan,
mi häkkinsä lyö rautaristikkoa.
Ovea ulvoen se etsii turhaan;
sill' ympärillä vuoret saartaa sen,
ne pilviin saakka solan piirittävät.
(Nousee kummulle.)
POIKA.
Maaherran laiva on se Urista;
sen tuttu lippu lie ja punakatto.
KALASTAJA.
Jumala taivaan! Itse on maavouti
vesillä siellä! Tuossa matkaa hän
ja haahdessaan vie rikostyönsä myötä!
On ollut nopsa käsi kostajan;
nyt suuremman hän herran tuntee yllään.
Ei aalto huoli hänen äänestänsä,
kumarra hänen hatulleen ei vuoret.
Miks, poika, rukoilet? Käsvartehen
sa ällös käykö tuomarin vanhurskaan.
POIKA.
Rukoile en maavoudin eestä. Tellin
edestä vaan, mi aluksess' on myötä.
KALASTAJA.
Voi järjettyyttä sokon luonnonvoiman!
Syypäätä yhtä rangaistakses pursi
sun sortaa täytyykö ja purren miehet?
POIKA.
Kas, kas, he Buggisgratin välttivät
eheinä, mutta myrskyn voima, jonka
takaisin heittää Pirunpaasi, heitä
Ax-vuorta suurta kohti kuljettaa.
Nää heit' en enää.
KALASTAJA.
Tuossa on Hackmesser,
mi monen ollut on jo haahden meno.
Viisaasti jos sit' eivät sivuuta,
lyö laivan pirstaleiksi vuori pian,
mi kohtisuoraan syöksyy syvyyteen.
On heillä myötä hyvä ruorimies;
jos ken nyt auttaa voisi, ois se Tell,
mut tuon on käsivarsi kahlehdittu.
_Wilhelm Tell_ joutsineen.
(Tulee nopein askelin, katsoo hämmästyneenä ympärilleen
ja osoittaa kiihkeintä liikutusta. Tultuaan näyttämön keskelle,
heittäytyy hän maahan, koskettaa maata käsillään ja ojentaa ne
kohti taivasta.)
POIKA (huomaa hänet).
Kas, ken on mies, mi tuolla polvistuu? --
KALASTAJA.
Hän käsin maahan tarttuu, mielensä
olevan näyttää suunniltansa.
POIKA (tulee etualalle päin).
Mitä
ma näen? Taatto, tulkaa, katsokaa!
KALASTAJA (lähestyy).
Ken on se? Luoja taivaan! Tell on se!
Kuin täällä ootte?
POIKA.
Ette vankina
siis olleet laivalla ja sidottuna?
KALASTAJA.
Teit' eikö vietykään siis Küssnachtiin?
TELL (nousee ylös).
Ma olen vapaa.
KALASTAJA ja POIKA.
Vapaa? Luojan ihme!
POIKA.
Tulette mistä?
TELL.
Tuolta laivalta.
KALASTAJA.
Kuin?
POIKA (samaan aikaan).
Missä on maavouti?
TELL.
Aallot ahnaat
hänt' ajaa.
KALASTAJA.
Tosiaan? Mut te? Kuin alta
te myrskyn pääsitte ja siteistänne?
TELL.
Jumalan armo mua auttoi. Kuulkaa!
KALASTAJA ja POIKA.
Puhukaa, puhukaa!
TELL.
Mit' Altorfissa
tapahtui, tiedätte.
KALASTAJA.
Ma tiedän kaikki;
puhukaa!
TELL.
Mun maavouti vangiks sitoi,
Küssnachtin linnaan viedä aikoi minut.
KALASTAJA.
Kanssanne Flüelissä laivaan astui,
sen tiedämme. Mut kuinka pelastuitte?
TELL.
Laivassa olin, lujaan köytty, mies
aseeton, hyljätty. En aurinkoa
iloista enää luullut näkeväni,
armaita kasvoja en vaimon, lasten,
ja lohdutonna vetten erämaata
ma katsoin.
KALASTAJA.
Raukka mies!
TELL.
Niin lähdettiin,
maavouti, Rudolf Harras ynnä huovit.
Mut nuolikonttini ja jousi lepäs
perässä laivan, ruorin vierellä.
Kun juuri kulmaan oli tultu pienen
Ax-vuoren, Herra rajuilman antoi
niin hengenhätäisen, niin hirvittävän
Gotthardin onkaloista syöstä esiin,
ett' uljuus kaikki loppui soutajilta
ja kaikki luuli tulleen turman kurjan.
Niin kuulin, kuinka muuan palvelija
maavoudin puoleen kääntyi, virkkoi hälle
"Hätänne näätte sekä meidän, herra,
ett' ollaan kaikki kuolon äyrähällä.
Mut ruorimiehet pelko voittaa, eivät
he tiedä neuvoa, myös oudot heille
nää väylät ovat. Tell mies vankka on
ja hyvin haahden hoitaa. Entä jos
hädässä häntä käyttäisimme?" Mulle
maavouti lausui: "Tell, jos auttaa meidät
käsistä myrskyn voivas luulet, lie
mun sinut päästettävä siteistäsi."
Ma lausuin: "Herra, luulen voivani
avulla Luojan meidät auttaa tästä."
Näin köysistäni irti pääsin, seisoin
ruorissa, purren ohjasin ma oikein.
Sivulle sentään pälyin joustani,
tähystin rantamia tarkkaan, missä
_Friesshardt_ ja _Leuthold_
vartioivat.
FRIESSHARDT.
Me turhaan vahdimme. Ei kukaan tule,
hatulle kunniaa ei tee, vaikk' ennen
tääll' oli niinkuin markkinat; siit' asti
kuin kummitus tuo tangon päässä riippuu,
on koko niittu niinkuin autio.
LEUTHOLD.
Vain roskaväki täällä käy ja viskoo
meit' ärsyttääkseen ryysymyssyjänsä.
Mut kunnon miehet kedon toista puolta
tekevät pitkän kierron ennemmin
kuin koukistuvat hatun eessä.
FRIESSHARDT.
Tästä
on heidän kulkeminen, kun he palaa
puol'päivän aikaan raatihuonehesta;
jo luulin saaliin saavani, näät kukaan
hatulle aikonut ei kumartaa;
sen näki pappi, Rösselmann -- hän tuli
juur' erään sairaan luota -- asettui
tään tangon juureen rippileipinensä;
kilisi kello lukkarin ja kaikki
vaipuivat polvilleen, myös minä; hattu
ei saanut kunniaa, vaan öylätti.
LEUTHOLD.
Toveri, alkaa tuntumaan kuin hatun
tään eessä kaakinpuussa seisoisimme.
On sentään herja ratsahalle seista
näin vartiana eessä tyhjän hatun;
meit' ylenkatsoo joka kunnon mies.
Hatulle kumartaa, se sentään on,
mua usko, narrin käsky!
FRIESSHARDT.
Miks ei hattu
myös tyhjä, ontto saisi kunniaa,
kun saa sen saman moni ontto kallo?
_Hildegard, Mechthild_ ja _Elsbeth_ tulevat lasten
kera ja asettuvat tangon ympärille.
LEUTHOLD.
Ja sullai suuri niin on konnan into
sysätä turmaan kunnon ihmisiä!
Ken tahtoo, käyköön ohi tangon, minä
nyt suljen silmäni ja nää en mitään.
MECHTHILD.
Maavouti riippuu siinä. Kunniata!
ELSBETH.
Hän jospa lähtis, jättäis hatun meille;
ei varmaan vahingoittuis siitä maa.
FRIESSHARDT (ajaa pois heidät).
Paikalta pääskää! Lemmon vaimoväki!
Ken teistä huolii? Tuokaa miehenne,
jos samoin uhmata he uskaltavat.
(Naiset menevät)
_Tell_ joutsineen tulee, taluttaen kädestä poikaansa; he
kulkevat kohti etunäyttämöä hatun ohitse sitä huomaamatta.
WALTER (osoittaen Bann-vuorelle).
Isäni, totta onko, vuorella
ett' tuolla verta vuotaa puut, jos niitä
kirveellä lyö?
TELL.
Ken sitä sanoo, poika?
WALTER.
Hirt mestari niin kertoo. Pyhät ovat
puut, sanoo hän; ken niitä vahingoittaa,
sen käsi kasvaa hautaan saakka.
TELL.
Pyhät
puut ovat, tuo on totuus. Näätkö huiput
sa tuolla, alppein nirkot valkeat,
ne kuinka katoo taivoon korkeahan?
WALTER.
Ne ovat jäätiköt, ne öisin jyskää,
ja sieltä saapuu lumivyöryt meille.
TELL.
Niin on, ja lumi ammoin haudannut
Altorfin ois jo alle kannen raskaan,
jos juuri metsä tuo ei asettaunut
sen eteen oisi suojamuuriksi.
WALTER (hetken mietittyään).
Mait' onko, isä, miss' ei vuoria?
TELL.
Jos ylängöiltämme sa astut alas,
alemma aina, virtain juoksun mukaan,
maa suuri, tasainen sun eessäs aukee;
ei syöksy hyrskyin siellä metsävedet,
vaan mukavasti joet tyynet juoksee,
on avoin kaikkialle taivaanranta,
laajoilla vainioilla vilja heilii
ja maa on nähdä niinkuin yrttitarha.
WALTER.
Oi, isä, miksi emme astu alas
nopeesti tuohon maahan ihanaan,
sen sijaan että täällä tuskailemme?
TELL.
Maa kaunis on ja suotuisa kuin taivas;
mut jotka maata viljelevät, saa
satoa eivät kylvämäänsä.
WALTER.
Vapaat
he eikö maallaan ole niinkuin sinä?
TELL.
On pelto piispan ynnä kuninkaan.
WALTER.
Vapaasti toki metsästää he saavat?
TELL.
On herran oma riista maan ja ilman.
WALTER.
Mut kalastaa he saavat virrasta?
TELL.
Veet, meri, suola, kaikk' on kuninkaan.
WALTER.
Ken on siis kuningas, tuo kaikkein pelko?
TELL.
Hän heidät suojelee ja ravitsee.
WALTER.
Eivätkö itse itseään he turvaa?
TELL.
Ei naapuri siell' luota naapuriin.
WALTER.
Isä, on ahdas mulle maa tuo laaja;
ennemmin elän lumivyöryin kesken.
TELL.
Niin, laps, on parempi jäävuorten noja
kuin selkäsuoja pahain ihmisten.
(Aikovat ohitse.)
WALTER.
Kas, taatto, tangon pääss' on hattu tuossa!
TELL.
Ei kuulu meihin hattu. Menkäämme!
(Hänen aikoessaan mennä, astuu Friesshardt hänen
eteensä piikki ojennettuna.)
FRIESSHARDT.
Nimessä keisarin! Seis! Pysähtykää!
TELL (tarttuen piikkiin).
Mit' tahdotte? Miks seisotatte minut?
FRIESSHARDT.
Rikoitte käskyn; mua seuratkaa.
LEUTHOLD.
Hatulle ette tehneet kunniata.
TELL.
Mun, veikko, mennä suo!
FRIESSHARDT.
Pois vankilahan!
WALTER.
Isäkö vankilaan? Hoi, apuun! Apuun!
(Huutaen näyttämön taakse.)
Hoi, tänne hyvät miehet! Auttakaa!
Tää väkivaltaa! Isä vangitahan!
_Rösselmann_, pappi, _Petermann_, lukkari, sekä kolme
muuta miestä tulee.
LUKKARI.
Mik' on?
RÖSSELMANN.
Miks miestä tätä kiinni pidät?
FRIESSHARDT.
Hän keisarin ja maan on kavaltaja.
TELL (käyden häneen kiihkeästi).
Ma kavaltaja?
RÖSSELMANN.
Erehdyt, se Tell on,
mies kunnian, ja hyvä kansalainen.
WALTER (havaitsee Walter Fürstin
ja rientää häntä vastaan.)
Apua, vaari! Väkivaltaa tehdään!
FRIESSHARDT.
Pois vankilaan!
WALTER FÜRST (rientäen esiin).
Ma miehen takaan, seis!
Tell, Herran tähden, mit' on tapahtunut?
_Melchtal_ ja _Stauffacher_ tulevat.
FRIESSHARDT.
Maavoudin yliherrallista valtaa
hän ylenkatsoo, tunnustaa ei tahdo.
STAUFFACHER.
Tell senkö tekis!
MELCHTAL.
Mies, sen valhettelet!
LEUTHOLD.
Hatulle ei hän tehnyt kunniata.
WALTER FÜRST.
Ja siks hän vankilahan viedään? Veikko,
takuuni ota, hänen mennä suo.
FRIESSHARDT.
Sa itses takaa sekä ruumiis oma!
Me teemme tehtävämme. Vankilaan!
MELCHTAL (maamiehille).
Tää väkivaltaa on! Näin sallimmeko
silmäimme eestä hänet vangittavan?
LUKKARI.
Sit' älkää sietäkö! Meit' enemp' on
ja toinen tässä toista turvaa.
FRIESSHARDT.
Kuka
maavoudin määräystä vastustaa?
VIELÄ KOLME MAAMIESTÄ (rientäen
esiin).
Me autamme. Mik' on? Nuo maahan lyökää!
(Hildegard, Mechthild ja Elsbeth tulevat takaisin.)
TELL.
Ma kyllä autan itseni. Pois menkää!
Jos voimaa käyttää tahdon, luuletteko
ma että heidän piikkejänsä pelkään?
MELCHTAL (Friesshardtille).
Mies, tohdi vaan pois hänet viedä meiltä!
WALTER FÜRST ja STAUFFACHER
Tyyneyttä!
FRIESSHARDT (huutaa).
Kapinaa ja kavallusta!
(Kuuluu jahtitorvien ääni.)
NAISET.
Maavouti tulee!
FRIESSHARDT (kohottaen ääntään)
Kansa kapinoi!
STAUFFACHER.
Sa huuda siks kuin halkeet, konna!
RÖSSELMANN ja MELCHTAL.
Vaiti!
FRIESSHARDT (huutaa vielä kovemmin).
Apua, apua lain valvojille!
WALTER FÜRST.
Mit' tulee tästä? Voi! Siin' on jo vouti!
_Gessler_ ratsain, haukka kädessään, _Rudolf Harras_,
_Berta_ ja _Rudenz_ sekä suuri joukko asemiehiä, jotka
sulkevat koko näyttämön peitsipiiriin.
RUDOLF HARRAS.
Voudille tilaa!
GESSLER.
Heidät hajoittakaa!
Miks kansa riehuu? Ken huus apua?
(Yleinen hiljaisuus.)
Ken oli se? Ma tahdon tietää.
(Friesshardtille.)
Sinä
ken olet, miksi pidät miestä tätä?
(Antaa haukan eräälle palvelijalle.)
FRIESSHARDT.
Sun asemiehes olen, uljas herra,
ja hatun tämän vakaa vartia.
Teosta tapasin tään miehen, joka
hatulta kielsi kunnioituksensa.
Sun käskys mukaan hänet vangitsin,
väkisin kansa tahtoo irti hänet.
GESSLER (hetken vaitiolon jälkeen).
Niin keisarias halveksitko, Tell,
ja mua, täällä hänen sijaistansa,
ett' tervehdi et hattua, min kautta
ma koen juuri alammaisuuttanne?
Nyt olet mieles pahan ilmi tuonut.
TELL.
Anteeksi, rakas herra! Tapahtunut
se ylenkatseest' ei, vaan huomaamatta.
Jos miettisin, ei nimeni ois Tell. [Tell = ajattelematon, vrt. toll.]
Tapahdu toisti ei se. Anteeks suokaa!
GESSLER (hetken vaitiolon jälkeen).
Sa mestar' olet joutsitaidon, Tell,
niin kuuluu, kilpaat kanssa joka kytän?
WALTER TELL.
Se totta, herra. Puusta omenan
sadalta askeleelta ampuu isä.
GESSLER.
Tää poikas onko, Tell?
TELL.
On, rakas herra.
GESSLER.
Sull' onko monta lasta?
TELL.
Poikaa kaksi.
GESSLER.
Ja enin heistä kumpaa rakastat?
TELL.
Molemmat, herra, mulle rakkaat ovat.
GESSLER.
No, Tell! Kun puusta omenaan sa osaat
sadalta askeleelta, taitoasi
sa mulle näytät varmaan. Joutses ota --
se onkin kädessäs -- ja valmis ole
omena poikas päästä ampumaan.
Mut neuvon sua, tähtää tarkkaan, että
ens' kerralla sa osaat omenaan;
jos harhaan ammut, olet kuolon oma.
(Kaikki osoittavat kauhistusta).
TELL.
Minulle mitä luonnotonta, herra,
te keksitte? Mun päästä pojan oman
ei rakas herra, ei tuo teille mieleen
juolahda, taivas varjelkoon, moist' että
isältä vakaasti te vaatisitte!
GESSLER.
Sa päästä poikas ammut omenan.
Haluan, tahdon niin.
TELL.
Mun jousellani
rakasta päätä oman poikani
pitäisi tähdätä? Ei, ennen kuolen.
GESSLER.
Sa ammut taikka kuolet poikas kanssa.
TELL.
Mun murhatako pitäis poika oma?
Teill' lapsia ei, herra, tiedä ette,
mit' taaton sydämessä liikkuu.
GESSLER.
Hah,
alathan äkkiä, Tell, arvelemaan!
Sanottiin mulle, olet haaveksija
ja eroava muista ihmisistä.
Rakastat harvinaista, siksi nyt
työn harvinaisen sulle keksin minä.
Muut miehet miettis, sinä silmäs suljet,
käyt työhön rohkeasti.
BERTA.
Herra, älkää
miesparkain näiden kanssa ilkamoiko!
Näette, kuinka valjut vapisevat;
niin vähän teilt' on tottuneet he leikkiin.
GESSLER.
Ken sanoo, että leikin?
(Tarttuu puun-oksaan, joka riippuu hänen päällään.)
Täss' on maali.
Tehkäätte tilaa! Mitatkoon hän matkan;
en enempää, en vähempää suo hälle,
kahdeksankymment' askelta. Hän kerskui
sadankin päästä mieheen osaavansa.
Nyt ammu maalihisi, joutsimies!
RUDOLF HARRAS.
Kies, totta on tää! Poika, polvistu
maavoudin eteen, henkes eestä ano!
WALTER FÜRST (syrjässä Melchtalille, joka tuskin
voi hillitä kärsimättömyyttään).
Ma teitä pyydän, tyynnä pysykää!
BERTA (maavoudille).
Tää kylläks olkoon, herra! Luonnotonta
noin leikkiä on isän tuskan kanssa.
Miesparka tää vaikk' oiskin vikapää
vuoks syynsä pienen kuolemaan, hän on
nyt tuta saanut kuolon kymmenkerran.
Kotiinsa päästäkää hän koskematta,
hän oppinut on teidät tuntemaan;
tään hetken hän ja lastenlapset muistaa.
GESSLER.
Avatkaa kuja! Hei, miks vitkastelet?
Oot kuoloon vikapää, sun tappaa voin
ja katso, armollisna kohtalosi
käteesi omaan taidokkaasen lasken.
Kovuutt' ei valittaa voi tuomion,
ken tehdään onnen oman mestariksi.
Tarkalla kerskut silmälläs. Nyt näytä
siis taitees, on sen aika, joutsimies!
Lie maalis arvokas, lie palkkas suuri.
Osata taulun mustaan pilkkuun, sen
voi muutkin. Mestari on mielestäni
vain se, ken varma ain on taidostaan
ja jonk' ei sydän kättä, silmää häiri.
WALTER FÜRST (heittäytyen hänen eteensä polvilleen).
Maavouti, korkeutenne tunnemme;
mut armon suokaa oikeudesta käydä!
Puol' omaisuudestani ottakaa
ja kaikki, kauhulta jos säästyy isä.
WALTER TELL.
Miks, vaari, palvot pahaa miestä tuota?
Miss' on mun seistävä? En pelkää. Isä
linnunkin lennostansa ampuu, ei
erehdy nuoli poveen poian oman.
STAUFFACHER.
Maavouti, liikuta teit' eikö tämä
laps syytön?
RÖSSELMANN.
Muistakaa, on Herra, joka
tilille teidät teoistanne vaatii!
GESSLER (osoittaen poikaa).
Hän sidottakoon tuohon niinipuuhun.
WALTER TELL.
Sitoa? Miks? Ma vapaa olla tahdon.
Kuin lammas hiljaa oon, en hievahda,
mut jos mun sidotte en kärsi sitä,
siteitä vastaan raivoan ja riehun.
RUDOLF HARRAS.
Sitoa silmäsi vain salli, poika!
WALTER TELL.
Miks silmät? Luuletteko, että pelkään
isäni nuolta? Vakaana ma varron,
en räpäytä silmäripseäni.
Nyt näytä, isä, oothan joutsimies!
Hän ei sua usko, luulee turman meille
tulevan, ammu, osaa uhallakin!
(Menee niinipuun luokse, omena asetetaan hänen päänsä päälle.)
MELCHTAL (maamiehille).
Kuin? Rikos saako tulla täytetyksi
eess' silmiemme? Mitä varten valan
me vannoimme?
STAUFFACHER.
Me oomme aseettomat;
näette ympärillä piikkimetsän.
MELCHTAL.
O, jos ois kaikki ripeästi tehty!
Voi niitä, jotka neuvoi lykkäystä!
GESSLER (Tellille).
Nyt ammu! Turhaan kanneta ei jousta.
On vaarallista murha-asein käydä
ja nuoli taapäin kyttään ponnahtaa.
Tää ylväs oikeus, min moukka ottaa,
maan herraa korkeinta loukkaa. Olkoon
se asestettu vaan, ken käskee. Jos
huvinne nuolta on ja jousta kantaa,
no niin, ma annan maalin nuolellenne.
TELL (jännittää jousen ja asettaa nuolen paikalleen).
Avatkaa kuja! Tilaa!
STAUFFACHER.
Kuinka, Tell?
Te tahdotte? Ei koskaan! Vapisette!
Kätenne tärisee ja polvet horjuu.
TELL (laskee jousen).
Sumentaa silmiäni!
NAISET.
Herra taivaan!
TELL (maavoudille).
Tää laukaus multa säästäkää! On tässä
poveni --
(Repäisee vaatteen rinnaltaan).
ratsaat puhkaisee sen pian!
GESSLER.
En tahdo henkeäs, vaan laukauksen.
Osaathan kaikki, Tell, et viero mitään;
sa hoidat ruoria kuin jousta, pelkää
et myrskyä, jos pelastaa sun pitää;
nyt kerran itses auta, auttaja!
(Tell seisoo hirvittävässä kamppailussa, kouristellen käsiään ja
heittäen hurjia silmäyksiä milloin maavoutiin, milloin taivaaseen.
Äkkiä tarttuu hän viineensä, ottaa toisen nuolen ja pistää sen
mekkonsa poveen. Maavouti huomaa kaikki hänen liikkeensä.)
WALTER TELL (niinipuun alta).
En pelkää. Ammu, isä armas!
TELL.
Täytyy!
(Kokoo voimansa ja tähtää.)
RUDENZ.
Maavouti, ette etemmäksi menne,
ei enää! Koe oli tää. Jo määrän
te saavutitte. Ollen liian kova
te turmelette viisaan tarkoituksen
ja liioin jännitetty jousi katkee.
GESSLER.
Te vaikenette, siks kuin teit' on tarvis.
RUDENZ.
Puhua tahdon, tohdin. Kunnia
kuninkaan mulle pyhä on; mut vihaa
herättää moinen hallitus. Ei tahto
se kuninkaan, voin väittää, ansainnut
julmuutta moist' ei kansani, ei teillä
valtuutta siihen.
GESSLER.
Haa, te rohkenette!
RUDENZ.
Vait ollen katsoin kaikki pahat työnne;
näkevän silmäni ma suljin kiinni
ja sydämeni täyden, suuttuneen
poveeni alas painoin. Voi en enää
nyt vaieta, se petos oisi vastaan
isäini maata sekä keisaria.
BERTA (heittäytyy hänen ja maavoudin väliin).
Ah, raivoavaa vielä raivostatte!
RUDENZ.
Ma jätin kansani ja heimon, suvun,
vereni, kaikki luonnon siteet katkoin
vain teihin liittyäkseni; ma luulin
etua kaikkein eespäin vieväni,
kun valtaa keisarin ma vahvistin.
Nyt side silmiltäni putoo; kauhuin
syvyyden reunalla nään itseni;
mun vapaan järkeni te harhautitte
ja suoran sydämeni; maani olin
parasta tarkoittain ma syöstä turmaan.
GESSLER.
Tätäkö herrallesi tohdit haastaa?
RUDENZ.
Te ette, keisari on herrani.
Kuin te, ma vapaaks synnyin, vertaisenne
ritarihyveiss' olen. Mut jos ette
nimessä keisarin nyt seisois täällä,
mi mulle pyhä on myös herjattuna,
heittäisin hansikkain, vaatisin
ritaritavan mukaan teiltä vastuun.
Niin, ratsaillenne viitatkaa; en seiso
kuin nuo täss' suojatonna;
(Osoittaa kansaa.)
mull' on miekka,
ja ken mua koskee --
STAUFFACHER (huutaa).
Putos omena!
(Sillä aikaa kuin kaikki ovat kääntyneet tännepäin ja Berta
heittäytynyt Rudenzin ja maavoudin väliin, on Tell ampunut
nuolensa.)
RÖSSELMANN.
Laps elää!
USEITA ÄÄNIÄ.
Nuoli sattui omenaan!
(Walter Fürst horjuu ja on kaatumaisillaan, Berta tukee häntä.)
GESSLER (hämmästyneenä).
Kuin? Onko ampunut hän? Hurja mies!
BERTA.
Laps elää, tointukaahan, taatto hyvä!
WALTER TELL (tulee juosten
omena kädessään).
Omena täss' on, isä! Tiesinhän
sa ettet vioittaisi poikaas omaa.
(Tell on seisonut ruumis ojona ikäänkuin hän olisi tahtonut
seurata nuolta; jousi vaipuu hänen kädestään; nähdessään pojan
tulevan hän rientää tälle avosylin vastaan ja kohottaa hänet
kiihkeässä innossa povelleen; tässä asemassa hän vaipuu
voimatonna alas. Kaikki seisovat liikutettuina).
BERTA.
O, taivaan armo!
WALTER FÜRST (isälle ja pojalle).
Lapset! Lapseni!
STAUFFACHER.
Jumalan kiitos!
LEUTHOLD.
Sepä laukaus!
Ajoissa myöhäisissä muistetaan se.
RUDOLF HARRAS.
Tell joutsimiehestä on käypä taru
niin kauan kuin on vuoret paikoillansa.
(Ojentaa maavoudille omenan.)
GESSLER.
Omenan keskus puhki on! Kautt' taivaan,
se oli laukaus mestarin, ma kehun.
RÖSSELMANN.
Ol' laukaus hyvä, vaan voi miestä, hänet
ken kiusaamahan saattoi Jumalaa!
STAUFFACHER.
Tell, tointukaa! Kuin mies te päässeet ootte
pälkäästä, kotiin teill' on vapaa tie.
RÖSSELMANN.
Tulkaa ja tuokaa poika äidillensä!
(Tahtovat viedä pois hänet.)
GESSLER.
Tell, kuule!
TELL (tulee takaisin).
Mitä käskee herra?
GESSLER.
Kätkit
povelles nuolen toisenkin -- niin, niin,
ma hyvin näin sen -- mitä aioit sillä?
TELL (hämillään).
Se tapa vaan on joutsimiesten, herra.
GESSLER.
Ei, Tell, tuo vastaus ei riitä; varmaan
jotakin muuta lie se tarkoittanut.
Reippaasti mulle totuus lausu, Tell;
se mikä olkoonkin, sun henkes takaan.
Miks otit toisen nuolen?
TELL.
Niin noh, herra,
kun henkeni te mulle taanneet ootte,
totuuden teille täyden virkan julki.
(Vetää nuolen mekostaan ja katsoo maavoutiin peljättävällä silmäyksellä.)
Teit' oli varten toinen nuoli, jos
rakasta lasta oisin satuttanut,
ja toinen varmaan osunut ois maaliin.
GESSLER.
Tell, henkes olen sulle taannut tosin,
ritarisanani ma annoin, pidän;
mut kun nyt tunnen pahan mielenlaatus,
sun saatan säilyyn, miss' ei päivä paista,
kumota kuu; näin varma olla voin
sun vasamoiltas; vangitkaa tuo mies!
Te hänet sitokaa!
(Tell sidotaan.)
STAUFFACHER.
Kuin, herra? Miestä
näin voitte kohdella, min kautta Luoja
tahtonsa kuulutti?
GESSLER.
Saas nähdä, tokko
Jumala toista kertaa auttaa häntä.
Haahteeni vietäköön hän! Myötä tulen,
Küssnachtiin itse tahdon viedä hänet.
RÖSSELMANN.
Sit' ette voi, sit' ei voi keisari,
se vastaan vapauskirjeitämme sotii.
GESSLER.
Miss' ovat ne? Ken on ne vahvistanut?
Ei keisari; on ensin ansaittava
osoitus suosion tää nöyryydellä.
Olette kaikki kapinoitsijoita,
mietitte uhkaa, kansan meteliä.
Ma teidät tunnen, lävitsenne nään.
Tuon otan tällä kertaa keskeltänne,
mut kaikki ootte samaan syyhyn syypäät.
Ken viisas on, hän vait on, tottelee.
(Poistuu. Berta, Rudenz, Harras ja asemiehet seuraavat
häntä; Friesshardt ja Leuthold jäävät jälelle.)
WALTER FÜRST (kiihkeän tuskan vallassa).
Mennyttä kaikk' on; hän on päättänyt
hävittää mun ja koko huoneheni.
STAUFFACHER (Tellille).
Oh, miksi ärsytitte ärjyvätä!
TELL.
Mielensä malttakoon, ken tunsi tuskan,
min minä.
STAUFFACHER.
Nyt on kaikki mennyt. Vangit
kaikk' oomme kanssanne ja köytetyt!
MAAMIEHET (ympäröivät Tellin).
Kanssanne menee meiltä viime lohtu.
LEUTHOLD (lähestyy).
Tell, teitä säälin, mut on käsky mulla.
TELL.
Hyvästi!
WALTER TELL (painautuen häneen kiihkeässä tuskassa).
Taatto! Taatto! Kallis isä!
TELL (kohottaa kätensä kohti taivasta).
Taivaassa taattos on. Sa kutsu sitä!
STAUFFACHER.
Teilt' enkö tervehdä ma vaimoanne?
TELL (kohottaa pojan palavasti rinnalleen).
On poika terve, apu mun on Herra.
(Tempautuu nopeasti irti ja seuraa asemiehiä.)
Esirippu.
NELJÄS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
Vierwaldstätter-järven itäinen ranta.
Omituisesti muodostuneet jyrkät kalliot lännessä sulkevat näköalan.
Järvi hyrskyää, kuuluu ankaraa pauhua ja huminaa; sillä välin salamoita
ja ukonjyrähdyksiä.
_Kunz Gersaulainen. Kalastajia_ ja _kalastajapoikia_.
KUNZ.
Sen voitte uskoa, näin omin silmin;
kuin teille kerroin, kaikk' on tapahtunut.
KALASTAJA.
Tell vangittuna viety Küssnachtiin,
maan parhain mies ja vahvin käsivarsi,
jos kerran soisi sota vapauden.
KUNZ.
Maavouti itse häntä sinne saattaa;
olivat juuri laivaan astumassa,
kun Flüelistä lähdin; mutta myrsky,
mi juuri nous ja nopeasti tänne
minutkin maihin ajoi, estänyt
lie heidän lähtönsä.
KALASTAJA.
Tell vangittuna
ja voudin vallassa! Oh, uskokaa,
syvälle hautaava on vouti hänet,
ei aurinkoa koskaan nää hän enää!
Pelätä täytyis hänen kostoa
näät miehen vapaan, jot' on ärsyttänyt.
KUNZ.
Myös kuuluu, vanha päämies, arvon herra
von Attinghaus on kuolemaisillaan.
KALASTAJA.
Siis murtuu toivon viime ankkuri!
Hän yksin vielä tohti äänen vanhan
kohottaa eestä kansan oikeuden.
KUNZ.
Mut myrsky yltyy. Jääkää hyvästi!
Ma kylään majoitun; näät tänään lähtö
lie ajateltaviss' ei kuitenkaan.
(Menee.)
KALASTAJA.
Tell vangittuna, vapaaherra kuollut!
Nyt sorto, nosta otsas julkea,
pois kainous kaikki heitä! Totuuden
suu mykkä on ja silmä sokaistu,
käsvarsi pelastava kahlehissa!
POIKA.
Rakeita sataa. Tulkaa majaan, isä,
ei hyvä jäädä tänne taivas-alle.
KALASTAJA.
Raivotkaa tuulet! Lyökää salamat!
Haletkaa pilvet! Syöskää taivaan virrat,
maa hukuttakaa! Idussansa suku
myös hävittäkää vielä syntymätön!
Tulkaatte herroiks, alkuaineet hurjat!
Esihin korven synkän kontiot
ja sudet vanhat! maa on teidän. Ken
tääll' elää tahtois vapautta vailla!
POIKA.
Kuulkaa, kuin syvyys raivoo, pyörre pauhaa;
näin koskaan vielä kuohunut ei kuilu!
KALASTAJA.
Päät' oman lapsen tähdätä, ei moinen
isälle käsky soinut milloinkaan!
Ja suuri luonto eikö suuttuis tuosta
ja julmistuisi? Oh, en ihmettelis,
jos järveen kumartuisi kalliot,
jos nirkot nuo, jäätornit, jotka sulat
lie eivät olleet luomis-aamust' asti,
syöksyisi huimaavasta korkeudestaan,
jos vuoret halkeis, solat vanhat sortuis,
ja toinen vedenpaisumuksen tulva
kaikk' ahmais elävitten asuinsijat!
(Kuuluu kellojen soittoa.)
POIKA.
Vuorelta kellot soivat, kuunnelkaa,
hädässä veen on varmaan nähty haaksi
ja kellot kaikuu, että rukoiltaisi.
(Nousee eräälle kummulle.)
KALASTAJA.
Voi laivaa, joka nyt on lainehilla,
tään hirmukehdon keinuteltavana!
Avuton täss' on ruorimies ja ruori,
on myrsky herrana, tuul', aalto heittää
ihmistä koppinaan. Ei suojaavainen
näy helma hälle läheltä, ei kaukaa!
Mut kylmät katsoo häntä kalliot,
nuo karut, jotka eivät kättä tarjoo,
vain poven jylhän, jyrkän, paatisen.
POIKA (viitaten vasemmalle).
Kas, taatto, laiva lentää Flüelistä.
KALASTAJA.
Jumala heitä auttakoon! Jos myrsky
veen kuiluun tähän vangiks joutunut on,
se raivoo niinkuin peto tuskassaan,
mi häkkinsä lyö rautaristikkoa.
Ovea ulvoen se etsii turhaan;
sill' ympärillä vuoret saartaa sen,
ne pilviin saakka solan piirittävät.
(Nousee kummulle.)
POIKA.
Maaherran laiva on se Urista;
sen tuttu lippu lie ja punakatto.
KALASTAJA.
Jumala taivaan! Itse on maavouti
vesillä siellä! Tuossa matkaa hän
ja haahdessaan vie rikostyönsä myötä!
On ollut nopsa käsi kostajan;
nyt suuremman hän herran tuntee yllään.
Ei aalto huoli hänen äänestänsä,
kumarra hänen hatulleen ei vuoret.
Miks, poika, rukoilet? Käsvartehen
sa ällös käykö tuomarin vanhurskaan.
POIKA.
Rukoile en maavoudin eestä. Tellin
edestä vaan, mi aluksess' on myötä.
KALASTAJA.
Voi järjettyyttä sokon luonnonvoiman!
Syypäätä yhtä rangaistakses pursi
sun sortaa täytyykö ja purren miehet?
POIKA.
Kas, kas, he Buggisgratin välttivät
eheinä, mutta myrskyn voima, jonka
takaisin heittää Pirunpaasi, heitä
Ax-vuorta suurta kohti kuljettaa.
Nää heit' en enää.
KALASTAJA.
Tuossa on Hackmesser,
mi monen ollut on jo haahden meno.
Viisaasti jos sit' eivät sivuuta,
lyö laivan pirstaleiksi vuori pian,
mi kohtisuoraan syöksyy syvyyteen.
On heillä myötä hyvä ruorimies;
jos ken nyt auttaa voisi, ois se Tell,
mut tuon on käsivarsi kahlehdittu.
_Wilhelm Tell_ joutsineen.
(Tulee nopein askelin, katsoo hämmästyneenä ympärilleen
ja osoittaa kiihkeintä liikutusta. Tultuaan näyttämön keskelle,
heittäytyy hän maahan, koskettaa maata käsillään ja ojentaa ne
kohti taivasta.)
POIKA (huomaa hänet).
Kas, ken on mies, mi tuolla polvistuu? --
KALASTAJA.
Hän käsin maahan tarttuu, mielensä
olevan näyttää suunniltansa.
POIKA (tulee etualalle päin).
Mitä
ma näen? Taatto, tulkaa, katsokaa!
KALASTAJA (lähestyy).
Ken on se? Luoja taivaan! Tell on se!
Kuin täällä ootte?
POIKA.
Ette vankina
siis olleet laivalla ja sidottuna?
KALASTAJA.
Teit' eikö vietykään siis Küssnachtiin?
TELL (nousee ylös).
Ma olen vapaa.
KALASTAJA ja POIKA.
Vapaa? Luojan ihme!
POIKA.
Tulette mistä?
TELL.
Tuolta laivalta.
KALASTAJA.
Kuin?
POIKA (samaan aikaan).
Missä on maavouti?
TELL.
Aallot ahnaat
hänt' ajaa.
KALASTAJA.
Tosiaan? Mut te? Kuin alta
te myrskyn pääsitte ja siteistänne?
TELL.
Jumalan armo mua auttoi. Kuulkaa!
KALASTAJA ja POIKA.
Puhukaa, puhukaa!
TELL.
Mit' Altorfissa
tapahtui, tiedätte.
KALASTAJA.
Ma tiedän kaikki;
puhukaa!
TELL.
Mun maavouti vangiks sitoi,
Küssnachtin linnaan viedä aikoi minut.
KALASTAJA.
Kanssanne Flüelissä laivaan astui,
sen tiedämme. Mut kuinka pelastuitte?
TELL.
Laivassa olin, lujaan köytty, mies
aseeton, hyljätty. En aurinkoa
iloista enää luullut näkeväni,
armaita kasvoja en vaimon, lasten,
ja lohdutonna vetten erämaata
ma katsoin.
KALASTAJA.
Raukka mies!
TELL.
Niin lähdettiin,
maavouti, Rudolf Harras ynnä huovit.
Mut nuolikonttini ja jousi lepäs
perässä laivan, ruorin vierellä.
Kun juuri kulmaan oli tultu pienen
Ax-vuoren, Herra rajuilman antoi
niin hengenhätäisen, niin hirvittävän
Gotthardin onkaloista syöstä esiin,
ett' uljuus kaikki loppui soutajilta
ja kaikki luuli tulleen turman kurjan.
Niin kuulin, kuinka muuan palvelija
maavoudin puoleen kääntyi, virkkoi hälle
"Hätänne näätte sekä meidän, herra,
ett' ollaan kaikki kuolon äyrähällä.
Mut ruorimiehet pelko voittaa, eivät
he tiedä neuvoa, myös oudot heille
nää väylät ovat. Tell mies vankka on
ja hyvin haahden hoitaa. Entä jos
hädässä häntä käyttäisimme?" Mulle
maavouti lausui: "Tell, jos auttaa meidät
käsistä myrskyn voivas luulet, lie
mun sinut päästettävä siteistäsi."
Ma lausuin: "Herra, luulen voivani
avulla Luojan meidät auttaa tästä."
Näin köysistäni irti pääsin, seisoin
ruorissa, purren ohjasin ma oikein.
Sivulle sentään pälyin joustani,
tähystin rantamia tarkkaan, missä
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä - 5
- Parts
- Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä - 1Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3342Total number of unique words is 178420.9 of words are in the 2000 most common words30.6 of words are in the 5000 most common words35.7 of words are in the 8000 most common words
- Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä - 2Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3484Total number of unique words is 192721.8 of words are in the 2000 most common words31.5 of words are in the 5000 most common words36.9 of words are in the 8000 most common words
- Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä - 3Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3482Total number of unique words is 189623.4 of words are in the 2000 most common words32.9 of words are in the 5000 most common words37.9 of words are in the 8000 most common words
- Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä - 4Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3379Total number of unique words is 171022.3 of words are in the 2000 most common words32.2 of words are in the 5000 most common words37.9 of words are in the 8000 most common words
- Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä - 5Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3416Total number of unique words is 178222.4 of words are in the 2000 most common words31.9 of words are in the 5000 most common words37.6 of words are in the 8000 most common words
- Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä - 6Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3072Total number of unique words is 167021.1 of words are in the 2000 most common words30.6 of words are in the 5000 most common words35.7 of words are in the 8000 most common words