Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä - 3

ja tässä seistään Herran taivaan alla.
STAUFFACHER.
Niin, tapa vanha menot määrätköön;
yö vaikk' on synkkä, loistaa oikeutemme.
MELCHTAL.
Täys vaikk' ei luku liene, tässä sydän
on koko kansan, täällä on maan parhaat.
KONRAD HUNN.
Käsillä vaikka eivät vanhat kirjat,
ne ovat sydämiimme kirjoitetut.
RÖSSELMANN.
No hyvä, tehkää pian piiri siis
ja vallan miekat maahan pystyttäkää!
MAUER.
Maan päämies paikan ottakoon ja hänen
viereensä asettukoot airueet.
LUKKARI.
On kolme kansaa täällä. Kelle kuuluu
siis kunnia päämiesi antaa meille?
MEIER.
Schwyz siitä Urin kera kiistelköön,
vapaasti väistyy miehet Unterwaldin.
MELCHTAL.
Me väistymme; me tässä oomme avun
anojat mahtavilta ystäviltä.
STAUFFACHER.
Siis Uri miekan ottakoon; sen lippu
retkillä Rooman meitä johdattaa.
WALTER FÜRST.
Schwyz saakoon miekan kunnian; sen kansa
on meidän kaikkein sukupuumme suuri.
RÖSSELMANN.
Mun suokaa ratkaista tää riita jalo:
Schwyz olkoon neuvon, Uri sodan pää.
WALTER FÜRST (ojentaa miekat Stauffacherille).
Siis ottakaa!
STAUFFACHER.
En, kunnia on ijän.
HOF.
Useimmat vuodet laskee Ulrich Schmied.
MAUER.
Mies uljas on, ei vapaa säädyltään;
Schwyz tuomariks ei salli palkkalaista.
STAUFFACHER.
Täss' onhan Reding, vanha kansan päämies,
miks arvokkaampaa enää etsimme?
WALTER FÜRST.
Hän olkoon esimies ja neuvon herra.
Ken siihen yhtyy, käden nostakoon!
(Kaikki kohottavat oikean kätensä)
REDING (astuen keskustaan.)
Kun voi en kättä kirjain päälle panna,
niin kautta vannon ikitähtein tuolla
ma etten oikeudesta erkane.
(Miekat pystytetään hänen eteensä, piiri muodostuu hänen ympärilleen,
Schwyz keskellä, Uri oikealla ja Unterwald vasemmalla. Hän nousee
kalpaansa nojaten.)
Syy mikä kolme kansaa vuoriston
rannalle järven autiolle aivan
toi yhteen aikaan tähän kummitusten?
Kuin kuuluu uuden liiton sisällys,
min täällä teemme tähtitaivaan alla?
STAUFFACHER (astuu piiriin).
Tee emme uutta liittoa; se liitto
ajoilta isäin ikivanha on,
min täällä uudistamme. Tietäkää,
jos vuoret erottaa ja järvi meitä
ja kukin kansa johtaa itseänsä,
_yht'_ ollaan silti heimoa, _yks_ veri,
ja _yks_ on koti meidän kaikkien.
WINKELRIED.
Siis totta on kuin laulu kertoo, että
etäältä maahan matkasimme tähän?
Min siitä tunnette, se kertokaa,
ett' uuden liiton vanha vahvistaisi.
STAUFFACHER.
Siis kuulkaa taru vanhain paimenien!
Suur' oli kansa, maata asui, joka
päin keskiyötä on. Se kalliin ajan
hädässä kerran päätti: kymmenennen
jokaisen kansalaisen arvan mukaan
maalt' isäin oli lähdettävä. Lähti
suur' retkikunta, miestä, naista, itkein
ääneensä; kohti keskipäivää käytiin,
tie Saksan halki miekoin raivattiin
mäkihin saakka näiden metsävuorten.
Väsynyt ennemmin ei retken kansa
kuin tullut oli korpilaaksoon, missä
välillä niittuin virtaa nyt Muotta.
Näkynyt tääll' ei ihmisjälkeä,
rannalla maja vaan ol' yksinäinen.
Mies istui siinä sekä vartoi lauttaa;
mut suuri oli järven kuohu, voitu
ei kulkea. Niin maata tarkastivat
lähemmin, huomasivat kaivot hyvät,
myös polttopuiden yltäkylläisyyden,
ja oli kuin ois isänmaassa oltu
rakkaassa taas. Niin päättivät he jäädä,
ja viljelivät vanhan Schwyzin maan.
Mont' oli heillä vaivan päivää, koska
puut pitkät, vankat maasta juuritettiin.
Kun ala ahdas riittänyt ei enää
luvulle kansan, Mustaa Vuorta päin
ja Maata Valkeaa he vaelsivat,
takana jossa ijäisen jääseinän
toiskieli kansa asuu piilossaan.
Stanz viljeltihin näin Kermvaldin luona
ja Reussin laaksossa Altorfin keto.
Mut aina muistivat he synnyinjuurtaan;
joukosta heimoin vierahitten, joita
sittemmin siirtyi heidän maansa keskeen,
toisensa tunsi aina Schwyzin miehet;
näät oma veri aina etsii veren.
(Ojentaa kätensä oikeaan ja vasempaan.)
MAUER.
Niin, yks on veri meillä, yksi sydän!
KAIKKI (ojentaen kätensä toisilleen).
Yks oomme kansa, sama meill' on tahto.
STAUFFACHER.
Iestä vierasta muut kansat kantaa,
he ovat antautuneet voittajalle.
Äärillä myöskin meidän maamme asuu
eläjä moni vieraan verottama
ja jättää orjuutensa lapsilleen.
Mut me, me vanhan Sveitsin suora heimo,
ain oomme vapautemme varjellehet.
Me emme ruhtinaille polvistu,
vapaasti valitsimme keisar'turvan.
RÖSSELMANN.
Vapaasti valtakuntaan liityimme,
niin kertoo Fredrik-keisarin myös kirje.
STAUFFACHER.
Näät herraton ei ole vapainkaan.
Pää olla täytyy, ylin tuomari,
mi riidassa voi oikeutta jakaa.
Isämme myöskin maasta, min he voitti
pedoilta metsän, suoneet kunnian
on keisarille, joka itsens' sanoo
herraksi Saksan sekä muun maanpiirin;
kuin kaikki valtakunnan vapaat, hälle
he asepalveluksen lupasivat.
On vapaan ainut velvoitus, ett' turvaa
hän valtakuntaa, joka häntä turvaa.
MELCHTAL.
Mi siit' on yli, orjan on jo merkki.
STAUFFACHER.
Kun sotakutsu soi, he valtakunnan
eest' iskivät, sen kussa liehui viiri,
aseissa matkasivat antamaan
hänelle Rooman kruunun. Hallitsivat
kotona itseänsä iloisesti --
lain oman mukaan ynnä vanhan tavan;
vaan verikosto kuului keisarille.
Ja sitä varten saatiin suuri kreivi,
min istuin ollut itse maassa ei.
Kun tuli veren syy, hän kutsuttihin
ja vapaan taivaan alla selvän sanoi
hän oikeuden ihmis-pelvottoman.
Miss' ovat merkit, että orjat ollaan?
Ken tässä toisin tietää, puhukoon!
HOF.
Ei, niin on kaikki kuin te sanoitte,
siedetty tääll' ei sortovaltaa koskaan.
STAUFFACHER.
Herruuden kielsimme myös keisarilta,
kun pappein hyväks oikeuden hän polki.
Näät kerran maita, millä karjamme
isien ajoist' oli käyneet, vaati
erakot Herran huonehen ja veti
apotti esiin vanhan kirjeen, joka
lupasi hälle korven kodittoman;
me, joista kirje tuo ei tiennyt muka,
sanoimme silloin: "Voimaton on kirje!
Omaamme voi pois antaa keisar' ei;
jos valtakunta oikeutemme epää,
tääll' elää voimme valtakunnattakin."
Näin puhui isät. Meidän pitäiskö
nyt ikeen uuden häväistystä kestää,
voudilta vieraalta se sietää, mitä
ei voinut valta minkään keisarin?
Maa tämä meidän on, sen valloittanut
kättemme työ on, ikimetsän tämän,
mi koti muinen kontioiden oli,
sijaksi ihmisten me muutimme.
Sen sumupeiton, joka korven tämän
harmaana kattoi, repineet me oomme,
kivenkin kovan murtaneet ja portaat
ylitse kuiluin kulkijalle tehneet;
omistus-oikeudella tuhatvuotten
maa meidän on, ja meille vieraan vouti
tohtiiko kahleet takomaan nyt tulla,
isäimme maalla meitä häväisemään?
Apua eikö moista herjaa vastaan?
(Suuri liikutus maamiesten kesken.)
Ei, sortovallalla on raja! Mistään
kun poljettu ei oikeutta löydä,
kun taakka tulee sietämättömäksi,
hän reippain mielin kääntyy taivaan puoleen,
ikuiset ottaa oikeutensa sieltä,
ne kussa riippuu kulumattomina
ja järkkymättöminä niinkuin tähdet.
Takaisin palaa luonnon alkutila,
inehmo missä vastaa inehmoa.
On viime keinoksi, kun mikään muu
ei riitä enää, hälle miekka suotu.
Korkeinta parastamme puolustaa
tohdimme vastaan väkivaltaa. Sota
on maasta, vaimoista ja lapsistamme!
KAIKKI (lyöden miekkoihinsa).
Sota on vaimoistamme, lapsistamme!
RÖSSELMANN (astuu piiriin).
Mut ennen miettikää kuin miekkaan käytte!
Sovussa sovun saatte keisarilta.
Yks sana teiltä vaan, ja sortajat,
nuo äsken julmat, teitä mairittavat.
Mit' tarjottu on usein, ottakaa,
ja tunnustakaa Itävallan herruus --
MAUER.
Me Itävallan --? Mitä pappi puhuu?
BÜHEL.
Hänt' älkää kuulko!
WINKELRIED.
Neuvo petturin,
maan vihollisen!
REDING.
Hiljaa, kumppanit!
SEVA.
Häpeän moisen jälkeen Itävaltaan
me suostuisimme!
FLÜE.
Saisko aikaan pakko,
mit' emme tehneet vapain tahdoin!
MEIER.
Silloin
me orjat oltais, myös sen ansainneet.
MAUER.
Sysätty olkoon Sveitsin oikeudesta,
ken Itävallan herruudesta haastaa!
Päämies, ma vaadin, olkoon ensimmäinen
se laki maan, mi täällä laaditahan.
MELCHTAL.
Niin olkoon. Itävallalle ken vaappuu,
hän olkoon oikeudeton, kunniaton,
ei kestivieras minkään Sveitsin kodin.
KAIKKI (ojentavat oikeat
kätensä).
Niin tahdomme, se laki olkoon.
REDING (hetken perästä).
On.
RÖSSELMANN.
Nyt vapaat ootte, lain tään kautta vapaat.
Väkisin saap' ei Itävalta ole,
mit' ei se varjoll' ystävyyden saanut.
JOST WEILER.
Eteenpäin! Asiahan!
REDING.
Kumppanit!
Koettu onko lievät keinot kaikki?
Kuningas ehk'ei sitä tiedä; hänen
ei tahto liene, mitä kärsimme.
Ois yritettävä tää viime keino:
valitus tehdä hälle julki ennen
kuin miekkaan tartumme. Ain väkivalta,
myös asiassa oikeass', on julma.
Jumala auttaa silloin vaan, kun auta
ei ihmiset.
STAUFFACHER (Konrad Hunnille)
Nyt teidän vuoro on.
KONRAD HUNN.
Rheinfeldiss' olin, linnaan keisarin
sorrosta voutein valittamaan lähdin
ja vanhan vapautemme kirjaa käymään,
min muuten joka uusi kuningas
on vahvistanut. Näin ma viestit siellä
kaupungin monen, Schwabin, Rheinin maiden,
he kaikki saivat pergamenttinsa
ja palasivat riemumielin kotiin.
Ma, viestinne, luo vietiin neuvosherrain
ja he mun jättivät näin tyhjin lohduin:
"Ei aikaa keisarilla tällä kertaa;
hän meitä muistava on toisti, joskus."
Kuningaslinnan salein halki kuljin
suruisna, silloin itkemässä näin ma
Hans herttuan, ja hänen ympärillään
ylevät herrat Wart ja Tegerfeld.
"Itsenne auttakaa!" he mulle huusi,
"saa ette kuninkaalta oikeutta.
Hän eikö ryöstä lasta veljen oman
perinnön hältä oikeutetun kieltäin?
Pyys hältä herttua myös äidin-osaa,
täydessä on hän ijässään, ois aika
jo maita hallita ja kansaa. Mitä
hän sai? Sai keisarilta seppeleen
päähänsä: 'Kaune nuoruutes se olkoon!'"
MAUER.
Te kuulitte. On turhaa keisarilta
oikeutta odottaa. Se itse tehkää!
REDING.
Ei muuta meille jää. Nyt neuvokaatte,
viisaasti kuinka onnistuisimme.
WALTER FÜRST (astuu piiriin).
Vihatun ikeen luomme niskoiltamme;
oikeudet vanhat, jotka isiltämme
perityt ovat, säilytämme, emme
yritä uutta riihatonten lailla.
Mi keisarin on, jääköön keisarille;
ken herran otti, olkoon uskollinen.
MEIER.
Tilani mun on Itävallan lääni.
WALTER FÜRST.
Siis eeskinpäin sen ootte velkapää.
JOST WEILER.
Veroa maksan Rappersweilin linnaan.
WALTER FÜRST.
Siis eeskinpäin te verot sinne vierte.
RÖSSELMANN.
Zürichin kirkon alammainen olen.
WALTER FÜRST.
Mi luostarin on, suotte luostarille.
STAUFFACHER.
Mun maani lääni vaan on valtakunnan.
WALTER FÜRST.
Mik' oleva on, olkoon, eikä muuta.
Me voudit karkoitamme miehineen
ja lujat linnat maahan muserramme;
mut verettä, jos mahdollista. Nähköön
myös keisari, ett' yksin pakko poisti
meilt' alammaisen velvoitukset hurskaat.
Kun tyynnä näin hän meidät näkee, ehkä
vihansa valtaviisaasti hän suistaa;
herättää pelon oikean näät kansa,
mi miekka kädessänsä mielen malttaa.
REDING.
Mut sanokaa, se kuinka täytetään?
Aseissa seisoo vainolainen eikä
hyvällä varmaan väisty hän.
STAUFFACHER.
Hän väistyy,
kun aseissa hän meidät näkee; ennen
kuin on hän varustaunut, päälle käymme.
MEIER.
Sanottu pian, vaikeasti tehty.
On maassa kaksi lujaa linnaa, suoja
ne heille ovat, meille varma vaara,
jos kuningas käy kimppuumme. Sarn, Rossberg
on vallattava; ennen miekka älköön
kohotko ykskään maassa kolmessa.
STAUFFACHER.
Jos viivytään, he voivat sanan saada;
tään salaisuuden tietää liian moni.
MEIER.
Ei maissa meidän ketään petturia.
RÖSSELMANN.
Myös hyvä into saattaa ilmi antaa.
WALTER FÜRST.
Jos hetki lykätään, Altorfin linna
saa valmiiksi ja vouti vahvemmaksi.
MEIER.
Ajatte etuanne!
LUKKARI.
Väärää te!
MEIER (suuttuen).
Me väärää! Tuota Uri virkkaa tohtii!
REDING.
Valaanne muistakaa! Vait!
MEIER.
Niin, jos yhtyy
Schwyz Uriin, täytyy meidän vaieta.
REDING.
Mun julki täytyy teille huomauttaa,
rikotte rauhan kiihkollanne tässä.
Yhteinen eikö asiamme ole?
WINKELRIED.
Jos lykkäytyy se Herran juhlaan asti,
niin tapa vaatii, että kaikki linnaan
voudille lahjojansa viemään käyvät.
Näin miestä kymmenen tai kaksitoista
kokouta epäluulotta voi linnaan,
salassa heill' on teräsnirkot myötä
nopeesti sauvaan kiinnitettävät,
sill' aseissa ei linnaan pääse kukaan.
Muu joukko metsäss' odottaa sill'aikaa,
ja toiset kun on portin vallanneet,
niin torvi toitahtaa ja väijyksistään
nuo toiset syöksyvät. Näin helposti
on linna meidän.
MELCHTAL.
Otan osakseni
Rossbergin valloituksen; tyttö siellä
mua muuan lempii. Helposti ma hänet
saan öistä käyntiäni varten alas
keveät asettamaan tikapuut;
ma itse menen, vedän myötä veikot.
REDING.
Siis kaikki lykkäystä puoltavatko?
(Enemmistö kohottaa kätensä.)
STAUFFACHER (laskee äänet).
Kakskymmentä on kahtatoista vastaan.
WALTER FÜRST.
Jos määräpäivänä me linnat saamme,
savulla kukkulalta kukkulalle
me merkin annamme; käy koolle kohta
maan jokaisen pääpaikkaan nostoväki.
Kun voudit näkevät, ett' eess' on tosi,
he, luulen, taistelosta luopuvat,
ja hyväksyvät saaton rauhallisen
metsäimme ääriltä pois mennäksensä.
STAUFFACHER.
Vain Gessleriä pelkään. Ympärillään
hänellä raivokas on ratsasparvi;
verettä ei hän väisty, turma maalle
hän viel' on karkotettunakin. Työläs
on häntä säästää, myöskin vaarallista.
BAUMGARTEN.
Ma sinne pankaa, miss' on hengen uhka.
Pelasti elämäni Tell, maan eestä
ma mielelläni sillä heitän arpaa;
tyyn' on tää sydän, puolsin kunniani.
REDING.
Tuo aika neuvon. Hiljaa vartokaamme.
Jotakin täytyy hetkelle myös jättää.
Mut nähkää, yössä meidän tuumiessa
huipuille vuorten asettaa jo aamu
tulisen vartionsa. Erotkaamme,
ett' yllättäis ei meitä päivän soihtu.
WALTER FÜRST.
Ei hätää, laaksoista yö vitkaan väistyy.
(Kaikki ovat vaistomaisesti paljastaneet päänsä ja katsovat
hiljaisina kohti aamunkoittoa.)
RÖSSELMANN.
Kautt' aamun tään, meit' ennen tervehtävän,
kuin muita kansoja, jotk' allamme
hellettä kaupunkien vaivoin henkii,
me liiton uuden vala vannokaamme.
Tahdomme olla yksi veljeskansa,
meit' eroita ei hätä, vaara mikään.
(Kaikki toistavat sen kolme sormea koholla.)
Tahdomme vapaat olla isäin tapaan,
ennemmin kuolema kuin orjan elo.
(Kuten edellä.)
Tahdomme luottaa Luojaan korkeaan,
pelätä emme valtaa ihmisien.
(Kuten edellä. Maamiehet syleilevät toisiaan)
STAUFFACHER.
Nyt kukin käyköön hiljaa heimonsa
ja ystäväinsä luokse. Ken on paimen,
hän tyynnä karjaa kaitkoon, hankkikoon
salassa ystäviä liitollemme.
Mi viel' on siedettävä, sietäkää!
Tyrannein tilin suokaa kasvaa, siksi
kuin päivä yksi velan yhteisen
ja erikoisen kerrallansa maksaa.
Vihansa hurskaan kukin hillitköön,
ett' tulis kokonaisuus kostetuksi;
etua yleistä nyt ryöstää se,
ken itse auttaa omaa asiaansa.
(Samalta kun he hajautuvat täysin levollisina kolmelle eri sivulle,
soinnahtaa orkesteri loistokkaalla voimalla; tyhjä näyttämö on
vielä hetken avoin, näkyy nouseva aurinko yli jääkukkulain.)
Esirippu.


KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
Piha Tellin talon edustalla.
_Tell_ veistää kirveellä, _Hedwig_ tekee kotitoimiaan, _Walter_
ja _Wilhelm_ leikkivät taustassa pienellä jousipyssyllä.
WALTER (laulaa).
Myötä nuoli, jousi
vuorta, korpea
metsästäjä nousi
aamunkoitossa.
Niinkuin ilmat ylhät
kotka hallitsee,
metsämiesi jylhät
vaarat vallitsee.
Nuolenkantamalta
hänen kaikki on,
saalis yltä, alta
yhtä verraton.
(Tulee juosten.)
Kas, jänne katkes! Isä, korjaa se.
TELL.
En, kunnon kyttä auttaa itseään.
(Pojat loittonevat.)
HEDWIG.
Poikamme varhain alkaa ampumaan.
TELL.
Ken mestariksi aikoo, varhain alkaa.
HEDWIG.
Ah, ettei milloinkaan he oppis sitä!
TELL.
Ei oppi ojaan kaada. Elämään
ken aikoo, ryntöön niinkuin puolustukseen
varattu olkoon.
HEDWIG.
Ah, ei sitten rauhaa
kotona saa he!
TELL.
Äiti, en myös minä.
Ei luonto tehnyt mua paimeneksi;
ajella erää kiitävää mun täytyy.
Vast' oikein elämästä nautin, koska
jokaisen päivän elämältä valtaan.
HEDWIG.
Ja murhetta et emännän sa muista,
mi sillä aikaa sua vartoo, suree.
Mun mieltäin kauhistaa, kun kuulen miesten
puhuvan retkistänne rohkeoista.
Sua hyvästellen joka kerta pelkään,
ett' en sua enää koskaan nähdä saa.
Nään sinut eksyneenä jäätiköille,
hyppäävän harhaan kielekkeeltä kiven,
tai kuinka kauris taapäin juosten sinut
keralla syöksee synkkään syvyyteen,
tai kuinka peityt lumivyöryn alle,
tai kuinka vilpillinen vuorijää
sun allas aukee, kuiluun hirveään
sa uppoot elävältä haudattuna.
Ah, alppimetsästäjää rohkeaa
tuhansin eri muodoin turma uhkaa!
On onneton se elinkeino, joka
vie vaaran äyrähille äärimmille.
TELL.
Ken tervein aistein ympärilleen katsoo
ja turvaa jumalaan ja voimaan omaan,
hän joka vaaran välttää helposti;
vuorella syntynytt' ei vuori kaada.
(On päättänyt askarruksensa ja asettaa sen syrjään.)
Nyt, luulen, pitää portti vuosia.
Puusepän säästää talo, miss' on kirves.
(Ottaa hattunsa.)
HEDWIG.
Sa minne menet!
TELL.
Altorfiin, luo taaton.
HEDWIG.
Et mitään vaarallista mieti? Sano!
TELL.
Kuin siihen johdut?
HEDWIG.
Vastaan vouteja
jotakin puuhataan. On neuvottelu
Rütlissä ollut, tiedän; liitossa
liet sinäkin.
TELL.
En siellä ollut. Mutta
jos maa mua kutsuu, pois en jäädä aio.
HEDWIG.
Sa sinne pannaan, miss' on vaaran paikka;
osakses vaivaloisin jää kuin aina.
TELL.
Jokaista kyvyn mukaan käytetään.
HEDWIG.
Veit myrskyssä myös Unterwaldin miehen
ylitse järven. Ihme, että pääsit
elossa. Etkö naistas, lapsiasi
aatellut ollenkaan?
TELL.
Teit' aattelin,
siks isän pelastin ma lapsillensa.
HEDWIG.
Veen raivoon mennä! Luojaan luottamista
ei ole se, vaan kiusaamista Luojan!
TELL.
Ken tuumii liiaksi, hän vähän toimii.
HEDWIG.
Sa hyvä olet, autat jokaista,
hädässä itseäs ei auta kukaan.
TELL.
Apua etten kaipais, Luoja suokoon!
(Ottaa jousen ja viinen.)
HEDWIG.
Mit' aiot jousella? Se tänne jätä!
TELL.
Jos jous on poissa, on kuin käsi poissa.
(Pojat tulevat takaisin.)
WALTER.
Isäni, minne menet?
TELL.
Altorfiin,
luo vaarin. Myötä tahdotko?
WALTER.
Jo toki!
HEDWIG.
Pois Altorfista jää! On vouti siellä.
TELL.
Hän tänään matkustaa.
HEDWIG.
Siis varro siksi.
Hänt' älä ärsytä, hän meitä vihaa.
TELL.
Tahtonsa paha ei mua vahingoita;
teen oikein enkä vihamiestä pelkää.
HEDWIG.
Juur' enin miestä oikeuden hän vihaa.
TELL.
Kun hän ei pääse heidän kimppuun. Mulle
ritari varmaan, luulen, rauhan suo.
HEDWIG.
Vai niin, sen tiedät?
TELL.
Kauan siit' ei ole,
ma Schächen-laakson autioilla teillä
metsästin, rotkot astuin, kuilut kuljin,
niin vuoripolull' yksinäisellä,
miss' oli mahdotonta syrjään käydä, --
näät päällä jyrkkä seisoi vuoriseinä
ja alla virta vaahtos raivoisana, --
(Pojat tunkeutuvat oikealta ja vasemmalta hänen luokseen
ja katsovat jännitettyinä, uteliaina ylös häneen.)
maavouti silloin tuli vastahani,
hän yksin mua yksinäistä vastaan,
mies miestä vastaan, meidän alla syvyys.
Ja kun hän huomas minut, tunsi minut,
min vähää ennen syystä pienestä
hän oli ankarasti sakottanut,
ja näki astuvan mun asein uljain
vastaansa, silloin kalpeni hän, notkui
poloisen polvet, näin sen, näin, ett' oli
hän vuoriseinän varaan vajoomassa;
mun tuli surku häntä, säädyllisnä
luo astuin, lausuin: Minä oon se, herra.
Mut hän ei saanut suustaan ääntä yhtään,
kädellä viittas vaan mun vaikenemaan,
pois käymään. Menin, löysin saattonsa.
HEDWIG.
Vavissut on hän eessäsi, voi sua!
Sa olet nähnyt hänet heikkona,
sit' ei hän koskaan sulle anteeks anna.
TELL.
Siks vältän häntä, hän ei etsi mua.
HEDWIG.
Vain tänään pois jää! Mene metsälle!
TELL.
Mik' on sun?
HEDWIG.
Tuska on mun. Jää'ös pois!
TELL.
Miks syyttä noin sa kiusaat itseäsi?
HEDWIG.
Kun syyt' en tiedä. Tell, jää tänään tänne!
TELL.
Luvannut olen, rakas vaimo, tulla.
HEDWIG.
Jos täytyy, mene, lapsi mulle jätä!
WALTER.
Ei, äiti kulta, isän kanssa menen.
HEDWIG.
Ah, lapsi, jättää tahdot äitis oman?
WALTER.
Vaarilta jotain kaunista tuon sulle.
(Menee isän kanssa.)
WILHELM.
Ma äidin luokse jään.
HEDWIG (syleilee häntä).
Niin, niin, sa olet
mun rakas lapseni, jäät mulle vielä!
(Menee portille ja seuraa poistuvia kauan katseellaan.)


TOINEN KUVAELMA.
Vuorten sulkema, autio metsäseutu; purot syöksyvät vaahtona alas
kallioilta.
_Berta_ metsästyspuvussa. Heti hänen jälkeensä _Rudenz_.
BERTA.
Mua seuraa hän. Voin vihdoin kaikki virkkaa.
RUDENZ (tulee nopeasti).
Vihdoinkin yksin teidät tapaan, neiti.
Meit' täällä syvät kuilut ympäröivät,
pelätä tääll' ei tarvis kuulijaa;
vait'olon pitkän riisun rinnaltani.
BERTA.
Meit' eikö metsästäjä seuraa kukaan?
RUDENZ.
He ovat kaukana. Nyt tai ei koskaan!
Mun täytyy temmata tää kallis hetki
ja saada kohtaloni ratkaistuksi,
se vaikka ijäks erottais mun teistä.
Ah, asestako älkää ankaraks
silmäänne suopeaa! Ken olen minä,
ett' toivon rohkeen teihin tohdin nostaa?
Mua viel' ei maine tunne; käydä voi
en riviin ritariston voitollisen,
mi teitä liehakoi. Ei mulla muuta
kuin lempi vaan ja sydän uskollinen.
BERTA (totisena ja ankarana).
Te lempivä, te uskollinen, kun
lähimmät unhoitatte velvoitukset?
(Rudenz astahtaa taapäin.)
Te! Orja Itävallan, itsensä
mi kauppaa kansan oman sortajalle?
RUDENZ.
Nuhteenko moisen teiltä kuulen, neiti?
Ket' etsin, ellen teitä, siltä puolen?
BERTA.
Petoksen puolelta mun löytävänne
luulette? Ennen itse Gessler saakoon
käteni, ennen sortoherra, kuin
luontonsa unhoittanut Sveitsin poika,
ken hälle kätyriksi antauu!
RUDENZ.
Mit' täytyy kuulla mun?
BERTA.
uin? Heimo oma
hyvälle eikö kallein ihmiselle?
Jalolle onko mitään kauniimpaa
kuin olla syyttömyyden suojamuuri
ja puoltaa oikeutta sorrettujen?
Kansanne vuoks tää sydän verta vuotaa,
sen kanssa kärsin, sillä lemmin sitä,
se vaatimaton on ja voimakas;
se mua kiehtoo, kunnioitan sitä
enempi yhä päivä päivältä.
Mut te, min luonto sekä ritar'kilpi
sen turvaajaksi syntymässä määräs,
mi kunnotonna sorron puolle käyden
taotte kahlehia kansan oman,
te mua loukkaatte! Niin, sydäntäni
mun suistaa täytyy, etten teitä vihais.
RUDENZ.
Etua enkö katso kansan oman?
All' Itävallan vahvan valtikan
kansalle rauhaa --
BERTA.
Orjuutta te teette,
vapaudelta te viime linnan viette,
mi sille jäänyt viel' on päällä maan.
Paremmin kansa tajuu kohtalonsa,
sen varmaa vaistoa ei petä mikään;
mut teille viskattu on verkko päähän.
RUDENZ.
Mua vihaatte, mua halveksitte! Berta!
BERTA.
Parempi ois, jos niin ois; mutta nähdä
se halpana, se halveksittavana,
ket' tahtois rakastaa --
RUDENZ.
Ah, Berta! Berta!
Ylimmän osoitatte taivaan onnen,
kun juuri syöksette mun syvyyteen.
BERTA.
Ei, ei, ei kaikki jalo kuollut teissä
viel' ole, uinuu vaan; sen tahdon nostaa.
Te teette väkivaltaa itsellenne
hyvettä synnynnäistä surmatessa,
mut onneks on se teitä vahvempi;
uhalla itsenne te ootte hyvä.
RUDENZ.
Uskotte minuun? Teidän lempenne
minusta kaikki tehdä voi!
BERTA.
Se olkaa,
ihana joksi luonto teidät loi!
Se tila täyttäkää, mi teille suotiin,
kansaanne kuulukaa ja maahan, eestä
sen pyhän oikeuden taistelkaa!
RUDENZ.
Ah, kuinka teidät saavuttaa ma saatan,
jos valtaa keisarin ma vastustan?
Sukunne eikö suuren tahto määrää
kätenne, kohtalonne?
BERTA.
Sveitsissä
tilani ovat; jos on Sveitsi vapaa,
ma olen myös.
RUDENZ.
Min minuun luotte katseen,
ah, Berta!
BERTA.
Itävallan suosiolla
mua omaksenne turhaan toivotte.
Perintömaitani he halaa, tahtois
ne liittää suureen sukuperintöön;
se sama maiden himo, vapauttanne
mi ahmaa, uhkaa vapautta myös minun.
Valittu uhriks olen, ystäväni,
kentiesi palkaks jonkun suosikin.
Hovihin keisarin mua tahdotahan,
miss' asuu vilppi sekä vehkeet, siellä
avion vihatun mua kahleet vartoo;
vain rakkautenne voi mun pelastaa.
RUDENZ.
Te saattaisitte tänne jäädä, elää
omani olla maassa isieni?
Oi, Berta, kaikki kaukomieleni
mit' oli muuta se kuin mieli teihin?
Teit' yksin etsin tieltä maineen; lempi
mun oli himo kunnian myös ainoo.
Jos tähän laaksoon hiljaiseen te voitte
mun kanssain jäädä, jättää loistot maan,
oh, silloin määräss' olen pyyteheni!
Maailman myllertävän virta lyödä
saa silloin vuorten näiden varmaan rantaan
ei ykskään haave enää haihtuvainen
minulta lennä ulapoille elon.
Nää silloin kalliot kuin muurit lujat
meit' ympäröiköön pääsemättöminä
ja tämä piiri, laakso autuuden,
vain olkoon auki taivaan auringolle.
BERTA.
Nyt olet, miksi mielin aavistavin
uneksin sun; mua pettänyt ei usko.
RUDENZ.
Pois haihdu harha, mua hulluttanut!
Kotona olen onnen löytävä.
Iloisna kussa nuorukaisna nousin,
tuhannet missä käyvät muiston polut,
miss' elää puut ja lähteet kaikki, maassa
isäini tahdot oma olla mulle!
Sit' olen aina lempinyt! Ma tunnen,
sit' ilman puuttuva ois onni kaikki.
BERTA.
Miss' oisi saari autuaitten, jos
ei täällä ois se, viattuuden maassa,
miss' usko elää, kunto kotoinen,
ja kunne vielä eksynyt ei vilppi?
Ei onneamme täällä kateus häiri
ja hetket vierii ikiheljät pois.
Nään sinut täällä miesnä oikeana,
vapaiden vertaistesi ensimmäisnä,
vapaata saavan kunniata, suurna
kuin kuningas on valtakunnassansa.
RUDENZ.
Ja sinut siellä, kaikkein naisten kaune,
nään vaimon viehkein, armain askarein
tekevän kodistani taivaan mulle,
ja niinkuin kevät kylvää kukkiaan
sulolla elon kaiken kaunistavan
ja luovan rikkaaksi ja autuaaksi.
BERTA.
Ymmärrät, armas ystävä, miks surin,
kun näin, ett' elon onnen korkeimman
tään itse poljit. Kuink' ois laitani,
jos seurata mun täytyis ritaria
ylvästä, sortavata synkkään linnaan!
Tääll' linnaa ei. Mua erota ei muurit
kansasta, jolle onneks olla voin.
RUDENZ.
Mut kuinka pelastua, paula päästää,
min itse, hullu, kiedoin kaulahani?
BERTA.
Se rikki revi miehen päätöksellä!
Mi seuranneekin, seiso kansas puolla!
Se on sun synnynnäinen paikkas.
(Jahtitorvia etäisyydessä.)
Meidän
erota täytyy. Jahtiseura saapuu.
Maas eestä sodi, lempes eestä sodit!
Yks meill' on sorto, vapisuttajamme,
yks vapaus meidät kaikki vapauttaa.
(Menevät.)


KOLMAS KUVAELMA.
Niittu Altorfin luona.
Etualalla puita, taustassa hattu tangon päässä. Näköalan rajoittaa