Vanhuudesta - 3

ne näyttävät minusta lähinnä olevan sopusoinnussa viisaan
elämännautinnon kanssa. Sillä he ovat ikäänkuin kauppasuhteissa maan
kanssa, joka ei milloinkaan pyri näistä erilleen eikä milloinkaan
korotta anna takaisin sitä, minkä se on saanut, vaan sen lisäksi
joskus pienehkön voiton, useimmiten sentään suurehkon. Sittenkään ei
minua ilahuta pelkästään sato, vaan myöskin itse maan luomisvoima.
Kun maa on ottanut vastaan kylvetyn siemenen pehmennettyyn ja
muokattuun helmaansa, niin se ensin pitää sitä luonaan pimeään
kätkettynä (tästä multaaminen, joka tämän toimittaa, on saanut
nimensä). Sitten se lämmitettyään siementä kuumalla likistyksellään
painaa sen auki sekä houkuttelee siitä esiin viheriöivän oraan, joka
vähitellen varttuu juurihapsiensa nojassa ja sitten solmuisen korren
kannattamana sulkeutuu tuppeen tavallaan täysikäiseksi tullessaan.
Kun kasvi on tupestaan puhjennut, tekee se tähkänmuotoisen hedelmän
sekä suojelee itseään pikkulintujen nokilta vihneaidallaan.
Mitä tarvitsee minun mainitakaan viiniköynnösten syntyä, istuttamista
ja kasvamista! En voi siitä tuntea kylläkseni ihastusta, sanon sen,
jotta oppisitte tuntemaan minun ikäni virkistyksen ja huvituksen.
En puhu tuosta kaikkia maan tuotteita synnyttävästä voimasta, joka
aivan vähäisestä viikunan idusta tahi viinirypäleen sydämestä tahi
muiden maanhedelmien ja kasvien ylen pienistä siemenistä luo mahtavia
runkoja ja oksia. Eivätkö istukkaat, pistokkaat, haaravesat, aaluvat
ja juurukkaat herätä ihastusta ja ihmettelemistä kenessä hyvänsä?
Viiniköynnös taas, joka luonnostaan on taipuva kaatumiseen ja lankee
maahan, ellei sitä tueta, tarttuu kumminkin noustakseen pystyyn
karhillaan, ikäänkuin käsillä, kaikkeen, mistä se saa kiinni. Kun se
moninaisissa mutkissa ja kiemuroissa luikertelee sinne tänne, niin
taitava maanviljelijä pitää sitä kurissa silpoillen sitä veitsellään,
jottei se pääse taajenemaan liikaoksineen eikä levenemään ylenmäärin
joka taholle. Sitten kevään tullessa ilmestyy jäljelle jääneissä
köynnöksissä oksien niveliin niin sanottu silmu, josta viinirypäle
nousee ja tulee näkyviin. Varttuessaan maan nesteestä ja auringon
lämmöstä se aluksi on kovin katkera maultaan, mutta kypsyttyään se
tulee makeaksi ja lehvien suojassa sekä saapi kohtuullista lämpöä
että välttää liiallista päivänpaistetta. Mikä saattaa olla sitä
maultaan mieluisempaa ja näöltään kauniimpaa?
Kuten jo ennen sanoin, niin ei minua huvita vain viiniköynnöksen
hyöty ja sen laatu, vaan lisäksi sen viljelys: tukipylväitten
rivit, pylväspäiden yhdistäminen poikkipuilla, köynnösten sitominen
ja levittäminen sekä mainitsemani muutamien oksien katkominen ja
toisten jättäminen koskematta. Miksi otankaan puheeksi maan erilaisen
kastelemisen, ojittamisen ja kuokkimisen, joista maa tulee paljon
hedelmällisemmäksi? Mitä sanonkaan lannoittamisen hyödyllisyydestä?
Siitä olen puhunut maanviljelyksestä kirjoittamassani kirjassa.
Siitä ei Hesiodos, niin oppinut kuin olikin, ole lausunut sanaakaan
kirjoittaessaan maanviljelyksestä. Mutta Homeros, joka luullakseni
eli monta vuosisataa aikaisemmin, antaa Laërteen muokata maata
sekä lannoittaa sitä lievittääkseen poikansa takia tuntemaansa
ikävää. Maalaiselämä on huvittava niin hyvin viljalaihojen,
niittyjen, viinimäkien ja puuistutusten takia kuin myös vihannes- ja
hedelmäpuutarhojen sekä eläinlaidunten, mehiläisparvien ynnä
kaikenlaisten kukkien runsauden takia. Mutta ei yksin kylväminen ole
hauskaa, vaan myös oksastaminen, mikä on maanviljelyksen älykkäin
keksintö.

16. Voisin edelleen mainita montakin maalaiselämän hauskuutusta,
mutta huomaan senkin, minkä olen sanonut, käyneen liian
pitkäveteiseksi. Suokaa toki minulle se anteeksi, sillä toisella
puolen on maanviljelyksen harrastus viehättänyt minua, toiselta
puolen taas vanhuus on luonnostaan jotensakin puhelias, myönnän
sen, jottei näyttäisi siltä, kuin tahtoisin vapauttaa sen kaikista
vioista. Sentähden Manius Curius voitettuaan samnilaiset, sabiinit
ja Pyrrhoksen vietti ikänsä loppuosan tällaisessa elämässä.
Katsellessani hänen maatilaansa, se näet ei ole kaukana luotani, en
saata kylliksi ihailla itse miehen kohtuullisuutta tahi toiselta
puolen noitten aikojen ankaraa tapaa. Kun Curius kerran istui
lietensä ääressä toivat samnilaiset suuren määrän kultaa hänelle,
mutta saivat häneltä tarjoukseensa epäävän vastauksen. Kuten hän
virkkoi, ei hänen mielestään kullan omistaminen ollut kunniakasta,
vaan niitten hallitseminen, jotka omistivat kultaa. Eiköhän sellainen
mieliala tekisi vanhuutta suloiseksi?
Palaan taas maanviljelijöihin, jotten jättäisi itseäni. Maalla
elivät siihen aikaan senaattorit (vanhukset nimittäin), koskapa
Lucius Qvinctius Cincinnatukselle hänen kyntäessään ilmoitettiin
hänen valitsemisestaan diktaattoriksi. Tämän diktaattorin käskystä
ratsuväenpäällikkö Gaius Servilius Ahala yllätti ja tappoi
kuninkaanvaltaa tavoittelevan Spurius Maeliuksen. Maakartanostaan
kutsuttiin senaatin kokoukseen sekä Curius että muut vanhukset (siitä
ne, jotka kutsuivat heidät, saivat kulkijain nimen). Surkuteltavako
on näiden miesten vanhuus ollut, he kun huvittelivat itseään maan
viljelemisellä?
Ainakin minun mielestäni tuskin mikään elämä lienee onnellisempaa
niin hyvin toimialan puolesta, koska maanviljelys yleensä on koko
ihmissuvulle terveellistä, kuin myös mainitsemani hauskuutuksen
ja kaikenlaisten ihmisten ravintoon ja jumalienkin palvelukseen
kuuluvien tuotteiden runsauden ja yltäkylläisyyden takia; saatamme
siis, koska muutamat sitä haluavat, vihdoin sopia nautinnonkin
kanssa. Sillä kelvollisen ja uutteran isännän viini- ja öljykellari
sekä ruoka-aitta ovat aina täysinäisiä, ja koko hänen talonsa uhkuu
runsautta. Siellä on yllinkyllin porsaita, vohlia, karitsoja, kanoja,
maitoa, juustoa ja hunajaa. Puutarhaa taas maalaiset itse nimittävät
toiseksi sianreidekseen. Ja vielä hauskemmiksi tekevät linnustaminen
ja muu metsästäminen tämän elämän joutohetkien huvituksina. Mitä
tarvitseekaan minun enempää puhua niittyjen vihannuudesta, puitten
riveistä tahi viini- ja öljymäkien kauneudesta?
Lyhyeen sanottuna: ei saata olla mitään hyödyltään parempaa eikä
näöltään somempaa kuin hyvin viljelty maatila. Puhumattakaan siitä,
että vanhuus estäisi nauttimasta tästä, niin se vielä päinvastoin
lisäksi kehoittaa ja houkuttelee siihen. Sillä missä saattaa tämä
ikäkausi paremmin lämmitellä auringonpaisteessa tahi takkavalkean
ääressä, tahi toiselta puolen enemmän terveyden mukaisesti löytää
viileyttä varjossa tahi veden partaalla. Pitäkööt siis nuoret
itseänsä varten aseet, hevoset, keihäät, nuijat ja pallot; pitäkööt
vielä uima- ja juoksuharjoitukset; jättäkööt meille vanhoille monista
leikeistään nopat ja peliarvat ja niistäkin vain sen, minkä tahtovat,
koska vanhuus voi olla onnellinen ilman niitäkin.

17. Monessa suhteessa ovat Ksenophonin kirjat perin hyödyllisiä.
Tehkää hyvin ja lukekaa niitä ahkerasti, kuten kyllä teette.
Kuinka runsassanaisesi hän kiittääkään maanviljelystä kirjassaan
taloudenhoidosta, jonka nimi on _Oikonomikos!_ Ja jotta huomaisitte,
ettei hänestä mikään ollut niin hallitsijan arvoista kuin
maanviljelystoimi, niin kuulkaa, miten Sokrates tässä kirjassa
keskustelee Kritobuloksen kanssa. Nerostaan ja hallitsijamaineestaan
tunnettu persialainen ruhtinas Kyros nuorempi oli näet, kertoi hän,
kun erinomaisen ansiokas lakedaimonilainen Lysandros oli tullut hänen
luokseen Sardes-kaupunkiin tuoden mukanaan lahjoja liittolaisilta,
ollut muutoinkin tälle ystävällinen ja kohtelias sekä lisäksi
näyttänyt hänelle aidatun ja huolellisesti istutetun puiston. Kun
Lysandros ihmetellessään puiden solakkuutta ja roomalaisen viitosen
muotoon istutettuja rivejä, muokattua ja puhdistettua maata sekä
kukista lehahtavia suloisia tuoksuja oli sanonut ihailevansa tätä
kaikkea suunnitelleen ja järjestelleen miehen huolellisuutta ja
taitavuutta, niin Kyros oli vastannut: "Minäpä itse olen kaiken tuon
suunnitellut, minun tekemäni ovat rivit, ja minun on järjestely, minä
itse olen useat noista puista omin käsin istuttanut." Silloin oli
Lysandros huudahtanut katsellen hänen purppuravaatteitaan, sorjaa
vartaloaan ja kullalla ynnä kalliilla kivillä runsaasti koristettua
persialaispukuaan: "Syystä sinua, Kyros, mainitaan onnelliseksi,
koska sinun ansioihisi vielä on liittynyt ulkonainen onni."
Tällaisesta onnesta sallitaan siis vanhuksen nauttia, eikä tämä ikä
estä meitä pitämästä vireillä harrastuksiamme sekä muihin toimiin
että varsinkin maanviljelykseen hamaan vanhuuden loppupäähän saakka.
Tiedämme Marcus Valerius Corvinuksen jatkaneen harrastuksiaan
sadanteen ikävuoteensa saakka oleskellessaan maaseudulla maita
viljelemässä, sittenkuin hänen elämänsä oli ikäänkuin jo umpeen
kulunut. Hänen ensimmäisen ja toisen konsulikautensa välillä oli 46
vuotta. Siten oli hänen virkauransa yhtä pitkä, kuin esi-isiemme
mielestä elämän rata vanhuuden alkuun asti on. Ja hänen loppuikänsä
oli siinä suhteessa keski-ikää onnellisempi, että hänellä oli enemmän
arvoa osallaan, mutta vähemmän vaivaa.
Arvossapito taas on vanhuuden korkein kunnia. Kuinka suuri olikaan
Lucius Caecilius Metelluksen arvovalta, kuinka suuri Aulus Atilius
Calatinuksen! Hänestä on tuo tunnettu hautakirjoitus:
"Yksmielisesti monet heimot tunnustaa
tään yhden ensimmäiseks kansassaan."
Tuttuhan on hautakiveen piirretty kirjoitus kokonaisuudessaan.
Syystä siis hän oli kunnianarvoisa, koskapa kaikkien mielipide oli
yksimielinen hänen ylistämisestään. Minkälaisen miehen näimmekään
hiljattain ylimmäisessä papissa Publius Crassuksessa, minkälaisen
Marcus Lepiduksessa, joka sitten oli samassa pappisvirassa! Mitä
puhuisinkaan Pauluksesta tahi Africanuksesta tahi ennen jo mainitusta
Maximuksesta? Heidän lausunnoissaan, jopa viittauksissaankin ilmeni
arvokkuutta. Varsinkin kunniaviroissa ollut vanhus nauttii niin
suurta kunnioitusta, että se on parempi kuin kaikki nuoruuden
nautinnot.

18. Huomatkaa, että minä kaikissa puheissani ylistän vain nuoruuden
pohjalle perustettua vanhuutta. Tästä seuraa se, minkä kerran lausuin
saaden suuren yleisen hyväksymisen, että se vanhuus on kurja, jonka
täytyy puolustautua puheilla. Eivät harmaat hapset eivätkä rypyt
yht'äkkiä saata vetää kunnioitusta puoleensa, mutta kunniallisesti
vietetty aikaisempi elämä korjaa kunnioituksen lopullisena
hedelmänään. Sillä seuraavatkin vähäpätöisiltä ja tavallisilta
näyttävät seikat todistavat puolestaan kunnioituksesta, nimittäin
tervehtiminen, seuranetsiminen, tieltä väistyminen, seisoalle
nouseminen, saattaminen kotoa kokoukseen ja sieltä takaisin sekä
neuvonkysyminen. Tätä kaikkea noudatetaan sekä meillä että muualla,
sitä tarkemmin, kuta sivistyneempi yhteiskunta on.
Äsken mainitsemani lakedaimonilaisen Lysandroksen oli tapana, niin
kerrotaan, väittää, että Lakedaimon oli vanhusten kunniallisin
asuinpaikka; sillä ei missään pidetty ikää niin suuressa arvossa,
eikä vanhuus missään ollut niin kunnioitettu. Vieläpä kerrotaan,
että, kun Ateenassa eräs vanha mies oli tullut teatteriin näytelmän
aikana, hänen omat kansalaisensa suuressa väentungoksessa eivät
antaneet hänelle tilaa missään, mutta, kun hän oli tullut
lakedaimonilaisten luo, jotka ollen lähettiläitä istuivat määrätyllä
paikalla, sanotaan heidän kaikkien nousseen yht'aikaa sekä
päästäneen ukon istumaan keskuuteensa. Kun yleisö moninkertaisilla
kättentaputuksilla oli ilmaissut hyväksymisensä, oli joku
lakedaimonilaisista lausunut, että ateenalaiset kyllä tiesivät, mikä
oli oikein, mutta eivät tahtoneet sitä tehdä.
Teidän augurikollegiossanne on paljon hyvää; varsinkin on mainittava
se seikka, että jokaisella on oikeus äänestää ikänsä mukaan, ja että
vanhemmat augurit asetetaan sekä niiden edelle, jotka ovat ylempänä
virassa, että niiden edelle, joilla on käskyvalta. Mitkä ruumiilliset
nautinnot ovat niinmuodoin verrattavia arvon ja kunnioituksen
tuottamiin palkintoihin? Ne, jotka loistavasti ovat niitä nauttineet,
ovat minusta suorittaneet elämänsä näytelmän loppuun saakka
eivätkä ole kuten harjaantumattomat näyttelijät loppunäytöksessä
epäonnistuneet uupuneina.
"Mutta onhan itsepäisiä, synkkämielisiä, äreitä ja tylyjä vanhuksia."
Onhan itaroitakin, jos asiata oikein tutkimme; mutta nämä viat ovat
luonteen eivätkä vanhuuden vikoja. Kuitenkin on itsepäisyydellä ja
mainitsemillani muilla vioilla jossakin määrin puolustuksensa, mikä
tosiaan ei ole täysin pätevä, mutta joka tapauksessa siihen määrään,
että se näyttää hyväksyttävältä. He luulevat itseään halveksittavan,
ylenkatsottavan sekä pilkattavan: sitäpaitsi jokainen loukkaus tuntuu
raukeasta ruumiista kiusalliselta. Tämä kaikki lieventyy kumminkin
hyvien tapojen ja sivistyksen avulla, ja se voidaan huomata sekä
tosielämässä että näyttämöllä _Adelphi_-näytelmässä esiintyvistä
veljeksistä. Kuinka paljon tylyyttä onkaan toisessa ja kuinka
paljon herttaisuutta toisessa! Näin on asianlaita; niinkuin ei
kaikki viinikään happane, niin ei joka luonne käy katkeraksi iästä.
Hyväksyn ankaruuden vanhuksissa, mutta sen kuten kaiken muunkin vain
kohtuullisena; katkeruutta en millään muotoa hyväksy. Mutta mitä
itaruus vanhalla iällä tarkoittaa, sitä en ymmärrä. Saattaako mikään
olla tyhmempää kuin hankkia itselleen sitä enemmän evästä, mitä
vähemmän matkaa on jäljellä.

19. Jäljellä on neljäs moitteen syy, joka näyttää eniten ahdistavan
ja huolestuttavan ikäämme, nimittäin kuoleman lähestyminen; tämä ei
tosiaankaan saata olla kaukana vanhuudesta. Oi, kurja on vanhus,
joka ei ole huomannut niin pitkän iän kuluessa, että kuolema on
halveksittava! Sehän on joko tykkänään jätettävä syrjään, jos se
kokonaan hävittää sielun, tahi on se toivottavakin, jos se vie sielun
jonnekin, missä tämä on oleva ikuinen. Kolmatta mahdollisuutta ei
varmastikaan voida keksiä. Mitä siis pelkäisin, jos kuoleman jälkeen
en olisi kurja tahi olisin vielä onnellinenkin? Mutta kukapa on niin
typerä, vaikka onkin nuori, että hän varmaan uskoo elävänsä iltaan
saakka. Onhan sillä iällä paljon useampia kuoleman mahdollisuuksia
kuin meidän iällämme: nuoret miehet sairastuvat helpommin, heidän
tautinsa ovat ankarammat, ja he paranevat vaivalloisemmin. Sentähden
vain harvat pääsevät vanhuuden ikään; jollei näin kävisi, elettäisiin
paremmin ja viisaammin. Ymmärrystä, järkevyyttä ja älyä näet on
vanhuksissa; jollei vanhuksia olisi, ei olisi valtioita yhtään.
Mutta palaan jälleen uhkaavaan kuolemaan. Onko tämä mikään syytös
vanhuutta vastaan, sillä huomaatte tämän koskevan sitä yhtä hyvin
kuin nuoruutta? Olen valitettavasti itse rakkaassa pojassani
samoinkuin sinä, Scipio, veljissäsi, joiden toivottiin kohoavan
korkeimpaan arvoasemaan, saanut kokea, että kuolema on yhteinen
kaikille ikäkausille. "Mutta nuorukainen toivoo elävänsä kauan, mitä
vanhus ei saata toivoa." Hän tekee tyhmästi toivoessaan; sillä mikä
on tyhmempää kuin pitää epävarmaa asiaa varmana ja väärää totena.
"Mutta vanhuksella ei ole edes toivomisen varaa." Sittenkin hän on
paremmassa asemassa kuin nuorukainen, koska hän jo on saavuttanut
sen, mitä toinen vain toivoo. Nuorukainen tahtoo elää kauan, vanhus
on jo elänyt kauan.
Oi hyvät jumalat, mikä on sitten ihmisen elämässä kauan! Sillä
oletapas pisin elinaika. Odottakaamme itsellemme tartessolaisten
kuninkaan ikää: oli näet, kuten huomaan kirjoitetuksi, Gadeessa
muudan Arganthonius, joka hallitsi 80 vuotta sekä eli 120. Minusta
ei ole mikään pitkäkään, jolla on jokin loppu. Sillä kun loppu
tulee, silloin se, mikä on kulunut, on mennyttä; ainoastaan se on
jäljellä, minkä olet saavuttanut kunnolla ja rehellisillä töillä.
Tunnit menevät menojaan, samoin päivät, kuukaudet ja vuodet, eikä
kulunut aika milloinkaan palaa, eikä voida tietää sitä, mikä seuraa.
Kunkin täytyy tyytyä siihen, mitä hänelle on annettu elinaikaa. Eihän
näyttelijän tarvitse näytellä kappaletta loppuun saavuttaakseen
hyväksymistä, jos hän vain miellyttää siinä näytöksessä, jossa hän
esiintyy, eikä viisaan tarvitse päästä elämänsä loppunäytökseen
saakka. Lyhytkin elinaika on kyllin pitkä hyvää ja rehellistä elämää
varten; jos taas päästään pitemmälle, ei ole enemmän aihetta suruun,
kuin on maanviljelijöillä surua siitä, että suloisen kevään kuluttua
on tullut kesä ja syksy. Keväthän on ikäänkuin nuoruuden kuva ja
viittaa tuleviin hedelmiin. Muut ajat vuorostaan ovat määrätyt elojen
leikkuuta ja korjuuta varten. Vanhuuden hedelmä on, kuten usein olen
sanonut, rikas muisto aikaisemmin suoritetuista hyvistä töistä.
Kaikkea, mikä tapahtuu luonnon mukaan, on pidettävä hyvänä; mikä
on sitten niin luonnonmukaista, kuin kuolema on vanhuksille? Se
kohtaa nuorisoakin, vaikka luonto tekee ankaraa vastarintaa. Siksi
nuorukaiset näyttävät minusta kuolevan samalla lailla, kuin voimakas
tuli sammuu sitä tukahutettaessa runsaalla vedellä, vanhukset
taas, niinkuin loppuun palanut tuli itsestään sammuu ilman mitään
ulkonaista väkivaltaa. Niinkuin hedelmät töintuskin pudotetaan
puusta, jos ne ovat raakoja, mutta itsestään putoilevat tultuaan
kypsiksi ja tuleentuneiksi, niin väkivalta viepi hengen nuorilta,
mutta kypsyys vanhoilta. Tämä aika on minulle niin suloinen, että
minusta lähestyessäni yhä enemmän kuolemaa tuntuu siltä, kuin pitkän
purjehduksen perästä näkisin maata sekä vihdoin kerran olisin
saapumaisillani satamaan.

20. Vanhuudella taas ei ole mitään määrättyä rataa, ja siinä elää
kukin oikein niin kauan, kuin kykenee täyttämään ja hoitamaan
toimintavelvollisuuttaan. Siitä on seurauksena, että vanhuus on vielä
rohkeampi ja urheampi kuin nuoruus. Tästä juuri johtuu se vastaus,
minkä Solon antoi hallitsija Peisistratokselle. Tämän kysyessä, minkä
turvissa Solon niin rohkeasti vastusti häntä, vastasi Solon, kuten
kerrotaan: "Vanhuuden."
Mutta paras elämän loppu on se, kun luonto itse, hengen voimain
ollessa heikontumattomina ja aistien luotettavina, hajoittaa
kyhäämänsä teoksen. Niinkuin se, joka on rakentanut laivan tahi
talon, itse helpoimmin purkaa sen, niin luontokin parhaiten hajoittaa
ihmisen, jonka se on liittänyt yhteen. Nythän jokainen liitos
irroitetaan vaivoin uutena, mutta helposti vanhana. Siitä seuraa,
että vanhusten ei tarvitse halukkaasti pyytää tuota lyhyttä elämän
loppujäännöstä eikä syyttä luopua siitä. Pythagoras kieltääkin
lähtemästä elämän vartiopaikasta ilman päällikön, s.o. jumalan
käskyä. On tosin olemassa viisaan Solonin sepittämä muistokirjoitus,
jossa hän sanoo tahtovansa, etteivät hänen ystävänsä herkeäisi
suremasta ja itkemästä hänen kuolemaansa. Luullakseni hän tahtoo olla
omaisilleen rakas, mutta kenties lausuu Ennius paremmin:
"Kyynelin älköön surtako mua, ja hautaani mennä
itkuja vailla mun suotakohon."
Hän uskoo, ettei sovi surra kuolemaa, jota kuolemattomuus seuraa.
Vielä saattaa jonkinlainen tunto kuollessa olla vallalla, mutta vain
vähän aikaa, varsinkin vanhuksissa; kuoleman jälkeen taas tunto joko
on toivottava tahi sitä ei ole ensinkään. Mutta meidän pitää jo
hamasta nuoruudesta saakka ajatella sitä, että vähäksymme kuolemaa,
sillä ilman sitä ajatusta ei kukaan saata olla tyyni. Varmasti täytyy
kuolla, ja vain se on epätietoista, tokkopa jo tänään. Kuinka voisi
se siis olla rauhallinen, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa joka hetki?
Juuri niin pitkä väittely tästä ei näytä tarpeelliselta, sillä
en muistele Lucius Brutusta, joka surmattiin vapauttaessaan
isänmaataan, en muistele molempia Deciuksia, jotka kannustivat
hevosensa vapaaehtoiseen kuolemaan, en Marcus Atiliusta, joka
lähti kärsimään kidutuskuolemaa pitääkseen viholliselle antamansa
kunniasanan, en myöskään molempia Scipioita, jotka tahtoivat omilla
ruumiillaankin sulkea tien puunilaisilta, en isoisääsi Lucius
Paulusta, joka kuolemallaan sovitti virkaveljensä häikäilemättömyyden
Cannaen häpeällisessä taistelussa enkä vihdoin Marcus Marcellusta,
jonka ruumiilta ei julminkaan vihollinen kieltänyt hautaamisen
kunniaa, vaan palautan mieleeni sen seikan, mistä olen kirjoittanut
"Muinaishistoriassani", nimittäin, että meikäläiset legioonat usein
hilpeinä ja urheamielisinä ovat lähteneet semmoiseen paikkaan,
mistä eivät uskoneet milloinkaan palaavansa. Siis, mitä nuoret
miehet, jotka ovat sekä sivistymättömiä että lisäksi talonpoikaisia,
halveksivat, sitäkö sivistyneet ukot pelkäisivät?
Ainakin minun mielestäni kaikkien mieliharrastusten tyydyttäminen
aikaansaa tyytymyksen elämään. Lapsuudella on omat määrätyt
harrastuksensa; tokkohan nuorukaiset niitä kaipaavat? Niitä on
niinikään alkavalla nuoruuden iällä; etsiikö niitä enää tuo
vakaantunut ikä, niin sanottu keski-ikä? Harrastuksensa on vielä
silläkin iällä; ei niitäkään vanhuudessa tavoitella. Vihdoin on myös
vanhuuden iällä muutamia harrastuksia. Niinkuin siis edellisten
ikäkausien harrastukset katoavat, niin katoavat vanhuudenkin, ja,
kun tämä on tapahtunut, niin tyytymys elämään tuo mukanaan otollisen
kuolemanhetken.

21. Enhän minä puolestani käsitä, miksi en uskaltaisi sanoa teille,
mitä itse ajattelen kuolemasta, sillä minulla on luullakseni tarkempi
silmä tässä, koska olen lähempänä sitä. Luulen, että teidän isänne,
Scipio ja Laelius, nuo mainiot ja minulle ylen rakkaat miehet, elävät
vieläpä sellaista elämää, jota yksin sopii sanoa elämäksi. Niin kauan
kuin olemme suljettuina tähän ruumiin ahtaaseen majaan, toimitamme
ikäänkuin välttämättömyyden määräämää virkaa ja raskasta työtä;
onhan taivaallinen sielu työnnetty alas ylhäisestä asuinsijastaan ja
ikäänkuin vajonnut maahan, joka on sen jumalallisen ja iankaikkisen
olemuksen vastakohta. Mutta uskon kuolemattomien jumalien sirotelleen
sielut ihmisruumiiseen, jotta olisi semmoisia olentoja, jotka
huolehtisivat maasta sekä tarkastellen taivaankappaleiden järjestystä
jäljittelisivät sitä elämänsä tarkkaan määrätyssä säännöllisyydessä.
Eikä vain järkiperäinen tutkistelu ole saattanut minua uskomaan sitä,
vaan myöskin etevimpien filosofien maine ja arvovalta.
Kuulin, että Pythagoras ja pythagoralaiset, jotka ovat melkein
meidän maanmiehiämme (heitä nimitettiinkin muinoin italialaisiksi
filosofeiksi), eivät koskaan epäilleet, etteivätkö sielumme ole
lähtöisin yleisestä jumalallisesta maailmanhengestä. Sitäpaitsi
minulle osoitettiin, mitä Sokrates, jonka Apollon oraakkeli
oli julistanut kaikkein viisaimmaksi, oli esittänyt sielujen
kuolemattomuudesta viimeisenä elinpäivänään. Lyhyesti sanottuna,
siitä olen vakuutettu ja sitä uskon, että, koska sieluilla on niin
suuri nopeus, ja koska niissä asuu niin laaja muisto menneisyydestä
sekä aavistus tulevaisuudesta, niin monta taitoa, niin monta tietoa
ynnä keksintöä, semmoisia ominaisuuksia käsittävä olento ei saata
olla kuolevainen. Ja koska sielu aina liikkuu eikä ole mitään
alkusyytä liikkumiseen, koska se itse panee itsensä liikkeelle, ei
se ole saavuttava liikkeen loppuakaan, sillä se itse ei ole koskaan
jättävä itseään. Edelleen, kun sielun luonto on yksinkertainen,
eikä sillä ole mitään eriarvoista tahi erilaista itsessään, niin ei
sitä voida jakaa; ja jos sitä ei voida tehdä, ei se saata kuolla.
Pätevänä todistuksena taas siitä, että ihmiset tietävät varsin paljon
ennen syntymistään, on se seikka, että pojatkin oppiessaan vaikeita
tietoaineita käsittävät lukuisia asioita niin nopeasti, etteivät
näytä niitä oppivan vasta silloin ensi kertaa, vaan näyttävät
palauttavan ne mieleensä sekä muistelevan uudestaan. Tämä on
jotakuinkin Platonin ajatus.

22. Ksenophonin mukaan taas vanhempi Kyros lausuu kuolinvuoteellaan
seuraavasti: Älkää luulko, rakkaat poikani, että teistä erottuani en
ole missään tahi en ole yhtään olemassa. Ettehän ollessani kanssanne
nähneet sieluani, mutta ymmärsitte suorittamistani töistä sen olevan
ruumiissani. Uskokaa siis sen olevan edelleen olemassa, joskaan ette
näe sitä yhtään. Eiväthän tosiaan kunnianosoitukset mainioita miehiä
kohtaan pysyisi heidän kuoltuaan, elleivät heidän omat sielunsa
toimittaisi mitään semmoista, minkä johdosta kauemmin säilyttäisimme
heidän muistoaan. Minä puolestani en milloinkaan ole saattanut tulla
siihen vakaumukseen, että sielut elävät ollessaan kuolevaisissa
ruumiissa, mutta kuolevat poistuttuaan niistä, enkä myöskään siihen,
että sielu on tajuton poistuttuaan tajuttomasta ruumiista, mutta
päinvastoin silloin täydellisesti tajullinen, kun se vapautettuna
kaikesta ruumiin kosketuksesta on alkanut tulla puhtaaksi ja eheäksi.
Ja kun ihmisen olemus hajoaa kuollessa, on myöskin ilmeistä, minne
mikin sen muista osista erkanee -- kaikkihan poistuvat sinne,
mistä ovat lähtöisin --: sitävastoin sielu yksin ei ole näkyvä, ei
läsnäollessaan eikä erotessaan.
Vielä näette, ettei mikään ole niin kuoleman kaltaista kuin uni,
mutta nukkuvien sielut osoittavat eniten jumalallista luontoaan;
sillä kun ne ovat irralliset ja vapaat, näkevät ne paljon
tulevaisuudessa tapahtuvaa. Tästä ymmärretään, millaisia ne ovat
vastedes, kun ne kokonaan ovat irtautuneet ruumiin siteistä.
Sentähden, päätti hän, jos asianlaita näin on, kunnioittakaa minua
kuin jumalaa; mutta, jos sielu kuolee yhdessä ruumiin kanssa, niin
säilyttäkää muistoni hurskaasti ja loukkaamatta peläten jumalia,
jotka huoltavat ja hallitsevat koko tätä kaunista maailmaa! Täten
puhui Kyros kuollessaan. Katselkaamme nyt omia esimerkkejämme, jos
teitä haluttaa.

23. Ei kukaan saa minua siihen vakaumukseen. Scipio, että isäsi
Paulus tahi molemmat isoisäsi Paulus ja Africanus tahi Africanuksen
isä tahi setä tahi monet muut etevät miehet, joita minun ei tarvitse
luetella, olisivat ryhtyneet niin suuriin jälkimaailman muistissa
säilyviin yrityksiin, elleivät hengessään olisi nähneet jälkimaailman
olevan heidän kanssaan yhteydessä. Vai luuletko, vähän kerskatakseni
itsestäni vanhusten tapaan, että öin ja päivin, kotona ja sodassa
olisin alistunut niin suuriin rasituksiin, jos olisin asettanut
kunnialleni samat rajaviivat, kuin elämälläni on? Eikö olisi ollut
paljoa parempaa viettää joutilasta ja rauhallista elämää ilman
minkäänlaista vaivaa ja voimainponnistusta? Mutta ehdottomasti
sieluni pyrki ylöspäin ja tähysteli siten aina jälkimaailmaa kohti,
ikäänkuin se eläisi vasta elämästä erottuaan.
Ellei asianlaita olisi semmoinen, että sielut ovat kuolemattomia,
ei tapahtuisi niin, että jokaisen sielu pyrkisi kuolemattomuuden
kunniaan sitä enemmän, kuta jalompi hän on. Niinpä, kuta viisaampi
joku on, sitä tyynemmin hän kuolee, ja kuta tyhmempi, sitä
vastahakoisemmin. Eikö siis teidän mielestänne enemmän ja kauemmaksi
näkevä sielu huomaa lähtevänsä parempiin oloihin, ja se sielu taas,
jonka näköaisti on tylsempi, ei sitä huomaa? Minua puolestani
viehättää halu nähdä isänne, joita olen kunnioittanut ja rakastanut,
ja halajan tavata paitsi niitä, joita itse olen oppinut tuntemaan,
myöskin ne, joista olen kuullut, lukenut sekä itsekin kirjoittanut.
Ja mennessäni sinne ei kukaan helposti ole vetävä minua takaisin tahi
uudestaan minua keittävä, niinkuin Pelias keitettiin. Ja jos joku
jumala soisi minun uudelleen tulla lapseksi tästä ikätilastani sekä
parkua kehdossa, niin vastustaisin sitä kovasti enkä todellakaan
tahtoisi ikäänkuin kuljettuani kilparadan päähän tulla kutsutuksi
takaisin sen alkuun.
Mitäpä on elämässä mukavaa? Eikö pikemmin siinä ole vain vaivaa?
Olkoon vainenkin siinä jotain mukavaa, varmaan sillä sittenkin
on kyllästyksensä tahi määränsä. Eihän minua haluta päivitellä
elämää, niinkuin useat oppineetkin miehet ovat tehneet monesti,
eikä minua kaduta elämäni, koska aina olen elänyt niin, etten luule
syntyneeni turhaan. Elämästä poistun ikäänkuin majapaikasta enkä
niinkuin varsinaisesta kodista. Luonto on näet antanut meille täällä
vierasmajan siinä viivähtääksemme eikä asuaksemme ainiaan. Oi ihanaa
päivää, jolloin lähden tuohon sielujen jumalalliseen yhteyteen
ja piiriin sekä erkanen tästä hälinästä ja sekamelskasta! Lähden
paitsi äsken mainitsemieni miesten luo myös oman Catoni luo; hän
oli paras mies ja herttaisin poika, joka milloinkaan on syntynyt.
Hänen ruumiinsa tosin minä poltin tuhaksi, vaikka hänen päinvastoin
olisi pitänyt tehdä se minun ruumiilleni, mutta hänen sielunsa,
joka ei jättänyt minua, vaan katseli puoleeni, on varmasti eronnut
niihin seutuihin, jonne se käsitti minunkin täytyvän tulla. Tätä
onnettomuuden kohtausta näytin kestävän lujamielisesti, mutta en
siksi, että olisin ollut välinpitämätön siitä, vaan sentähden, että
lohduttauduin ajatuksella, ettei eromme tulisi olemaan pitkällinen.