Vanhuudesta - 2

Ehkä minä oltuani monenlaisissa sodissa tavallisena sotamiehenä,
sotatribuunina, alipäällikkönä ja konsulina nyt teidän mielestänne
olen joutilaana, kun en ota osaa sotiin. Mutta senaatille minä
määrään, mitä sotia on käytävä ja miten niitä on käytävä. Minä olen
jo aikoja sitten uhannut sodalla Karthagoa, jolla kauan aikaa on
ollut pahaa mielessä. En lakkaa sitä pelkäämästä, ennenkuin kuulen
sen olevan perinpohjin hävitetyn. Jospa kuolemattomat jumalat
säästäisivät tämän voiton sinulle, Scipio, jotta päättäisit sen,
minkä isoisäsi on jättänyt tekemättä. Hänen kuolemastaan on kohta
kuusineljättä vuotta kulunut, mutta moisen miehen muistoa tulevat
kaikki seuraavat vuodet ylläpitämään. Hän kuoli vuotta aikaisemmin
kuin olin censorina sekä yhdeksän vuotta konsulikauteni jälkeen
tultuaan valituksi toistamiseen konsuliksi tuona virka-aikanani.
Olisiko hän ollut tyytymätön vanhuuteensa, vaikka olisikin elänyt
satavuotiaaksi? Ei toki, sillä ei hän hyökkäisi eikä hyppäisi
eikä käyttäisi heittokeihästä kaukaa taisteltaessa tahi miekkaa
käsikähmässä, vaan hän käyttäisi ymmärrystä, järkevyyttä ja
harkintaa. Ellei sellaisia ominaisuuksia olisi vanhuksilla, eivät
esi-isämme olisi maininneet ylintä neuvostoa vanhain neuvostoksi
eli senaatiksi. Lakedaimonilaisten keskuudessa nimitetään ylintä
valtionvirkaa hoitavia henkilöitä vanhuksiksi, joita he ovatkin.
Jos tahdotte lukea tahi kuulla ulkomaiden historiata, saatte tietää,
että nuoret miehet ovat järkyttäneet suurimpia valtioita, mutta, että
vanhukset ovat pitäneet niitä pystyssä sekä saattaneet ne jälleen
entiselleen.
"Kuink' ompi valta vahva teiltä sortumaan jo joutunut?"
Näin näet kysytään Naevius-runoilijan Ludus-nimisessä näytelmässä.
Siihen vastataan paljon muun ohella pääasiassa seuraavasti:
"Se tointa suurisuisten on, se työtä keltanokkien."
Onhan ajattelemattomuus ominaista kasvavalle iälle ja viisaus
vuorostaan vanhenevalle.

7. "Mutta muisti heikkenee." Luulenpa sen kyllä, ellet harjoita
sitä tahi myöskin, jos olet hitaanlainen luonnostasi. Themistokles
oli oppinut kaikkien kansalaisten nimet. Luuletteko sitten hänellä
vanhemmaksi tultuaan olleen tapana Aristeidesta Lysimakhoksena
tervehtiä. Minä puolestani en tunne vain nykyään elossa olevia
henkilöitä, vaan myöskin heidän isänsä ja isoisänsä enkä
pelkää ihmisten puheen mukaan kadottavani muistiani lukiessani
hautakirjoituksia. Juuri niitä lukemalla palautan vainajat mieleeni.
Tosiaankaan en ole kuullut yhdenkään vanhuksen unohtaneen, mihin
hän on kaivanut aarteensa. He muistavat kaiken sen, mikä heillä on
huolena, nimittäin säädetyt määräpäivät, velallisensa ja velkojansa.
Entäpä edelleen? Mitäpä arvelette lainoppineista, ylimmäisistä
papeista, augureista ja filosofeista? Kuinka paljon he muistavatkaan
vanhuksina! Hengen voimat säilyvät vanhoilla, jos vain intoa ja
uutteruutta kestää, niin hyvin etevillä, kunniavirkoja saavuttaneilla
henkilöillä kuin myös yksityisillä ja rauhallisilla eläjillä.
Sophokles kirjoitteli murhenäytelmiä aina korkeimpaan ikään saakka.
Kun hän kirjailijatoimensa takia näytti laiminlyövän taloutensa
hoidon, haastoivat hänen omat poikansa hänet oikeuteen, jotta
tuomarit erottaisivat hänet muka tylsämielisenä talouden toimista.
Niinhän meidänkin tapamme mukaan omaisuudestaan välinpitämättömiä
isiä kielletään sitä hoitamasta. Silloin kerrotaan vanhuksen
lukeneen tuomareille parhaillaan tekeillä olevan kappaleen, minkä
hän vast'ikään oli sepittänyt, nimittäin "Kolonolaisen Oidipuksen",
sekä sitten kysyneen heiltä, tuntuiko tämä runoteos tylsämielisen
sepittämältä. Kun hän oli lukenut sen julki, vapautettiin hänet
syytöksestä tuomarien päätöksen mukaan. Onko siis vanhuus pakottanut
hänet tahi Homeroksen, Hesiodoksen, Simonideen, Stesikhoroksen tahi
ennen mainitsemani Isokrateen ja Gorgiaan tahi filosofien johtajat
Pythagoraan, Demokritoksen, Platonin ja Ksenokrateen tahi stoalaisen
Diogeneen, jonka itse olette nähneet Roomassa, onko siis vanhuus
pakottanut kaikki nämä miehet herkeämään harrastuksistaan? Eikö
kaikilla tieteellinen harrastus kestänyt yhtä kauan kuin heidän
elämänsä?
Jättääkseni nämä jalot harrastukset sikseen saatan lisäksi nimittää
roomalaisia maamiehiä, naapureitani ja tuttaviani sabinilaisalueelta,
joiden poissa ollessa tuskin koskaan toimitetaan mitään tärkeämpää
maanviljelystyötä kylvön, elonleikkuun ja sen korjuun aikana.
Kumminkin tämä on vähemmän ihmeteltävää semmoisiin töihin nähden.
Eihän kukaan ole niin vanha, ettei hän toivo jaksavansa elää vielä
vuotta. Mutta nuo samat miehet näkevät vaivaa sellaisestakin, mikä
heidän tietämänsä mukaan ei ollenkaan hyödytä heitä.
"Puit' uuden hän polven noin hyödyksi kylvää",
niinkuin Statiuksemme sanoo "Nuoruudentoverit" (_Synephebi_)
näytelmässään. Ja empimättä maanviljelijä, olipa hän kuinka vanha
hyvänsä, vastaa sille, joka kysyy, kenenkä hyväksi hän istuttaa:
"Kuolemattomien jumalien hyväksi, jotka ovat tahtoneet, että niin
hyvin vastaanottaisin tämän esi-isiltäni kuin myöskin jättäisin sen
jälkeläisilleni."

8. Parempi on tämä Caecilius Statiuksen lausunto ukosta, joka
huolehtii tulevasta sukupolvesta, kuin saman runoilijan seuraavat
sanat:
"Jumal'aut', jos, vanhuus, muut' et vammaa tuonekaan,
niin kylliks yks on tää Sun kumppanis:
saa nähdä paljon moista, mit' ei mieli tee."
Ja ehkäpä paljon sellaista, jota haluaa! Useinhan nuoruus kohtaa
sellaista, jota ei halua. Mutta vielä, nurjempi on seuraava Caecilius
Statiuksen lausunto:
"Sen kurjimmaksi katson vaivaks vanhuuden,
olevansa että tietää vaivaks toisellen."
Hauskuudeksi pikemmin kuin vaivaksi. Samoinkuin viisaat vanhukset
iloitsevat lahjakkaista nuorukaisista ja siten nuorison
kunnioittamien ja rakastamien henkilöiden vanhuus tulee keveämmäksi,
samoin nuorukaisetkin nauttivat vanhusten jaloihin pyrintöihin
johtavista opetuksista. Tiedänpä varmaan, että olen teille samassa
määrässä hauskuudeksi kuin te minulle. Mutta huomaatte, ettei vanhuus
ole veltto eikä saamaton, vaan se päinvastoin on toimelias sekä aina
hommaa ja puuhaa jotakin, tietysti sen mukaan kuin jokaisen harrastus
on ollut hänen edellisenä elinaikanaan. Entäpä ne vanhukset, jotka
oppivat vielä jotakin lisää? Niinhän näemme Solonin kerskaillen
väittävän säkeissään, että hän vanhenee oppiessaan joka päivä
jotain lisää. Niinhän minäkin olen tehnyt, kun vanhana miehenä olen
tutkinut Kreikan kirjallisuutta. Siihen ryhdyin niin innokkaasti,
kuin olisin halunnut sammuttaa pitkällisen janon, tutustuakseni juuri
näihin asioihin, joita nyt käytän esimerkkeinä, kuten huomaatte.
Ja kuultuani, että Sokrates oli tehnyt näin soitantoon nähden,
olisin puolestani tahtonut tehdä samoin -- opettelivathan vanhan
ajan ihmiset soitantoakin. Joka tapauksessa olen pannut vaivaa
kirjallisuuteen.

9. Enkä ainakaan nyt kaipaa nuoruuden voimia -- tämähän oli toinen
kohta vanhuuden haitoista puhuttaessa --, en kaipaa niitä suuremmassa
määrässä, kuin nuorukaisena ollessani kaipasin härän tai norsun
voimia. Kunkin tulee käyttää sitä, mitä on tarjona, ja voimiensa
mukaan tehdä kaikki se, minkä tekee. Mikä lausunto näet voi olla
halveksittavampi kuin krotonilaisen Milonin. Kun hän vanhuksena
näki taistelijain harjoittelevan kilparadalla, katseli hän, niin
kerrotaan, käsivarsiaan sekä huudahti kyynelet silmissä: "Nämäpä
ovat jo kuolleita!" Tosiaankaan eivät ne siinä määrässä kuin sinä,
lavertelija, itse. Ethän sinä koskaan tullut kuuluisaksi itsesi
takia, vaan kylkiesi ja käsivarsiesi vuoksi. Sellaista ei puhunut
Sextus Aelius eikä Tiberius Coruncanius monta vuotta aikaisemmin
eikä Publius Crassus aivan äskettäin. Nämä säätivät lakeja
kansalaisilleen, ja heidän tietonsa pysyivät aina heidän viimeiseen
hengenvetoonsa asti.
Puhuja vain veltostuu vanhuudesta, pelkään minä. Hänen toimintansa
ei ole yksistään henkistä työtä, vaan se on myöskin rinnan ja
ruumiinvoimien. Yleensä raikastuu, kumma kyllä, vanhalla iällä äänen
sointuisuus, jota minä puolestani tähän asti en vielä ole menettänyt
-- ja te näette minun vuoteni. Siitä huolimatta on vanhuksen tyyni
ja hiljainen puhe miellyttävä, ja kaunopuheisen vanhuksen sävyisä ja
lempeä esitys herättää itsestään tarkkaavaisuutta. Ellet itse voi
aikaansaada sitä, saatat silti antaa opetuksia jollekin Scipiolle ja
Laeliukselle. Mikähän on miellyttävämpää kuin opinhaluisen nuorison
ympäröimä vanhus?
Vai mitä, emmekö jätä edes niinkään paljon voimia vanhukselle,
että hän voisi opettaa ja neuvoa nuorukaisia sekä ohjata heitä
velvollisuuksien kaikinpuoliseen täyttämiseen? Mikä saattaa olla
mainiompaa kuin tämä toimi? Ainakin minusta näyttivät Gnaeus ja
Publius Scipio sekä molemmat isoisäsi Lucius Aemilius ja Publius
Africanus onnellisilta ylhäisten nuorukaisten seurassa. Yleensä on
pidettävä kaikkia jalojen tieteiden opettajia onnellisina, vaikka
heidän ruumiinvoimansa olisivatkin vanhentuneet ja vähentyneet.
Ruumiinvoimien väheneminen johtuu kumminkin useammin nuoruuden
hairahduksista kuin vanhuuden puutteellisuuksista. Sillä irstas
ja hekkumallinen nuoruus jättää vanhuudelle heikontuneen ruumiin.
Ainakin väittää Kyros siinä Ksenophonin kirjassa olevassa puheessa,
jonka hän hyvin vanhana piti kuolinvuoteellaan, ettei hän koskaan
huomannut tulleensa vanhuudessaan heikommaksi, kuin hän oli ollut
nuoruudessaan. Muistan lapsuudestani, että Lucius Metellus, joka
tultuaan ylimmäiseksi papiksi 4 vuotta sen jälkeen, kuin oli ollut
toistamiseen konsulina, hoiti tätä papintointa 22 vuotta, oli niin
hyvissä voimissa loppuiällään, ettei ollenkaan kaivannut nuoruuttaan.
Eihän ole ensinkään tarpeellista minun puhua itsestäni, vaikka niin
onkin ukkojen tapana ja suodaan iällemme.

10. Huomaatteko, miten Nestor Homeroksen runoissa hyvin usein puhuu
kiittäen omista ansioistaan. Hän näet eli jo kolmannen miespolven
aikana, eikä hänen suinkaan tarvinnut pelätä, että hän puhellessaan
tosiasioita itsestään näyttäisi kerskujalta tahi lavertelijalta.
Sillä, kuten Homeros sanoo, hänen kieleltään valui puhe mettä
makeampana, eikä hän tarvinnut mitään ruumiinvoimia siihen
miellyttävyyteen. Tuo kuuluisa Kreikan johtaja Agamemnon ei koskaan
kuitenkaan toivo, että hänellä olisi kymmenen Ajaksin vertaista, vaan
kyllä kymmenen Nestorin vertaista miestä; jos sellaista tulisi hänen
osalleen, on hän varma Troian pikaisesta kukistumisesta.
Palaan kumminkin jälleen itseeni. Käyn 84. vuotta ja soisin voivani
kerskata samasta kuin Kyroskin. Vaikka en enää ole samoissa
voimissa kuin ollessani sotamiehenä ja kvestorina puunilaissodassa
tahi ollessani Hispaniassa konsulina tahi neljää vuotta myöhemmin
taistellessani sotatribuunina Thermopylai'n luona Manius Glabrion
konsulivuotena, kumminkin saatan sanoa sen, ettei ikä ole kokonaan
heikontanut eikä nujertanut minua, kuten itse näettekin. Eipä
senaatin kokouksen tahi forumin puhelavan, eipä ystävien eikä
turvattien tahi kestitoverien tarvitse kaivata voimiani. Enhän
koskaan ole hyväksynyt tuota vanhaa kiitettyä sananlaskua, mikä
kehoittaa tulemaan aikaisin vanhaksi, jos haluttaa olla kauan
vanhana. Mieluummin tosiaan tahtoisin olla vähemmän aikaa vanhuksena
kuin tulla vanhukseksi, ennenkuin oikeastaan olen semmoinen. Siksi
ei tähän asti ole kääntynyt puoleeni kukaan, jota varten minulla
ei olisi ollut aikaa. Mutta minulla on, niin sanotaan, vähemmän
voimia kuin kummallakaan teistä. Eihän teilläkään ole centurio Titus
Pontiuksen voimia; onko hän silti teitä etevämpi? Käytettäköön
voimia vain kohtuudella, ponnistakoon kukin sen verran, kuin voi;
silloin hän todellakaan ei suuresti kaipaa voimia. Kerrotaan Milonin
kulkeneen Olympiassa kilparadan päästä toiseen kantaen härkää
hartioillaan. Tahtoisitko nyt, että sinulle annettaisiin moiset
ruumiinvoimat mieluummin kuin Pythagoraan hengenvoimat? Sanalla
sanoen, käytettäköön tuota hyvää niin kauan, kuin sitä on olemassa:
älköön sitä kaivattako, kun sitä ei enää ole. Eihän nuorukaisten sovi
kaivata lapsuudenikäänsä eikä iässä jonkun verran edistyneempien
nuoruuttaan. Elämällä on määrätty kulkunsa ja luonnolla vain yksi,
sekin yksinkertainen, tie. Kullekin ikäkaudelle on määrätty sen
oma luontainen kehitys, joten lasten heikkoudessa, nuorukaisten
tuimuudessa, tasaantuneen iän vakavuudessa sekä vanhuuden kypsyydessä
on jotain luonnonmukaista, jota aikanaan on nautittava.
Luulen sinun, Scipio, saaneen kuulla, mitä isoisäsi kestiystävä
Masinissa tekee vielä tähän aikaan yhdeksänkymmenen vuoden ikäisenä.
Aloitettuaan matkansa jalkaisin ei hän ollenkaan nouse hevosen
selkään; aloitettuaan sen ratsain ei hän astu alas hevosen selästä;
ei mikään rankkasade eikä mikään pakkanen saa häntä olemaan pää
peitettynä; hänellä on ylen sitkeä ruumis, ja siksipä hän täyttää
hallitsijan kaikki velvollisuudet ja tehtävät. Niinmuodoin saattaa
harjoitus ja kohtuus vielä vanhoilla päivillä säilyttää osan
aikaisemmasta voimakkuudesta.

11. Vanhuudella muka ei ole voimia! Eihän vanhuudelta
vaaditakaan voimia. Sentähden onkin ikäluokkamme sekä lakien että
perinnäistapojen nojalla vapautettu sellaisista toimista, joita
ei voida suorittaa ilman ruumiinvoimia. Saatikka sitten, että
meidät pakotettaisiin siihen, mitä emme voi, ei meitä pakoteta edes
siihen, minkä voimme. Onhan monta niin raihnaista vanhusta, etteivät
jaksa toimittaa mitään virkatehtävää tahi yleensä elämäntehtävää.
Mutta tämä ei ole mikään vanhuudelle ominainen vika, vaan on se
terveydentilasta riippuvainen. Kuinka heikko olikaan Publius
Africanuksen poika, joka sinut otti pojakseen: kuinka arka tahi
olematon olikaan hänen terveytensä! Ellei asianlaita olisi ollut
näin, olisi hänestä tullut valtiolle toinen loistava valo, sillä
hänellä oli runsaammin sivistystä yhtyneenä isän mielenylevyyteen.
Mikä ihme on siis, jos vanhukset joskus ovat voimattomia, kun eivät
nuorukaisetkaan voi välttää sitä?
On välttämätöntä vastustaa vanhuutta, Scipio ja Laelius, ja
korvata sen puutteita huolellisesti. On taisteltava vanhuutta
vastaan niinkuin tautia vastaan; on pidettävä huolta terveydestä
sekä harjoitettava kohtuullisia ruumiinliikkeitä, käyttäen vain
niin paljon ruokaa ja juomaa, että voimat virkistyvät siitä
eivätkä herpaannu. Mutta pidettäköön huolta paitsi ruumiista
vielä paljoa enemmän hengestä ja mielestä! Sillä nämäkin kuluvat
loppuun vanhuudesta, ellei ikäänkuin valeta öljyä lamppuun. Ruumis
rasittuu väsyttävistä harjoituksista, mutta mieli tulee keveämmäksi
harjoittelemisesta. Niillä näet, joita Caecilius Statius nimittää
"huvinäytelmän typeriksi ukoiksi", tarkoittaa hän herkkäuskoisia,
huonomuistisia ja tylsistyneitä vanhuksia. Nämä viat eivät yleensä
ole ominaisia vanhuudelle, vaan yksin toimettomalle, veltostuneelle
ja uneliaalle vanhuudelle. Samoinkuin vallattomuutta ja himokkuutta
tavataan enemmän nuorukaisissa kuin vanhuksissa, mutta ei silti
kaikissa nuorukaisissa, vaan ainoastaan epävakaisissa, samoin
tuotakin vanhain hupsuutta, jota nimitetään höperyydeksi, tavataan
kevytmielisissä vanhuksissa eikä suinkaan kaikissa. Tuo vanha ja
lisäksi sokea Appius hallitsi neljää vankkaa poikaansa, viittä
tytärtään, suurta huonekuntaansa ynnä lukuisia turvattejaan. Hänen
mielensä näet oli jännitetty jousen lailla eikä hän velttona
vaipunut vanhuuden valtaan. Hänellä oli sekä arvonantoa että valtaa
omaistensa keskuudessa; hänen orjansa pelkäsivät häntä, hänen
lapsensa kunnioittivat häntä, kaikki pitivät häntä rakkaana; siinä
kodissa vasta vallitsivat esi-isäin tavat ja kuri. Ainoastaan sikäli
on vanhus arvossa pidetty, kuin hän pitää puoliaan, pysyy kiinni
oikeudessaan eikä antaudu kenenkään valtaan sekä on omaistensa
herra aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Sillä samoinkuin minua
miellyttää sellainen nuorukainen, jossa on jotain ukkomaista, samoin
minua miellyttää sellainen vanhus, jossa on jotain nuorukaisen
tapaista; se joka pyrkii tällaiseksi, saattaa olla ruumiiltaan
vanhus, mutta mieleltään ei milloinkaan.
Minulla on tekeillä "Muinaishistoriani" 7. kirja; kokoelen kaikki
muinaisuuden muistotiedot; parast'aikaa juuri viimeistelen niitä
puheita, joita olen pitänyt kaikissa merkillisissä oikeusasioissa
esiintyessäni puolustajana; käsittelen augurien ja ylimmäisten
pappien oikeutta sekä kansalaisoikeutta; harrastan suuresti myös
Kreikan kirjallisuutta ja harjoittaakseni muistiani pythagoralaisten
tapaan palautan joka ilta mieleeni, mitä sinä päivänä olen sanonut,
kuullut tahi toimittanut. Tämä on henkeni harjoitus, tämä on sieluni
kilvoittelu, enkä suuresti kaipaa ruumiinvoimia hikoillessani ja
vaivaantuessani näissä toimissa. Olen ystävieni apuna oikeuden
edessä, käyn usein senaatin kokouksissa ja esitän siellä omasta
aloitteestani asioita, joita kauan olen paljon miettinyt, sekä
puolustan niitä henkeni, enkä ruumiini voimilla. Ellen kykenisi tätä
kaikkea suorittamaan, olisin iloinen lepotuolissani ajatellessani
juuri sitä, mitä en enää voisi aikaansaada. Se, joka elää tällaisissa
harrastuksissa ja hommissa, ei huomaa, milloinka vanhuus hänet
yllättää. Niinmuodoin ikä huomaamatta hiljalleen vaihtuu vanhaksi
eikä murru äkkiä, vaan sammuu ajanpitkään.

12. Sitten seuraa kolmas moitelause vanhuutta vastaan, nimittäin,
että siltä, kuten sanotaan, puuttuu aistillisia nautintoja. Oi,
miten ihanaa onkaan tämän iän tehtävä, jos se näet poistaa meistä
juuri sen, mikä on moitittavin puoli nuoruudessa. Kuulkaa, hyvät
nuorukaiset, mainion tarentolaisen Arkhytaan muinaista esitystä,
mikä kerrottiin minulle ollessani nuorukaisena Tarentumissa Qvintus
Maximuksen seurassa. Hän väitti, että aistillinen nautinto on
turmiollisin pahe, minkä luonto on jättänyt ihmisille, ja että himot
sitä haluten kiihottuvat hurjaan ja hillittömään hekkumoimiseen.
Tästä johtuvat isänmaankavallukset, vallankumoukset ynnä salaiset
neuvottelut vihollisten kanssa. Sanalla sanoen, ei ole mitään
rikosta eikä yleensä mitään pahaatekoa, jonka harjoittamiseen
nautinnonhimo ei yllyttäisi; yksinpä irstaisuus ja aviorikokset
sekä kaikki sellaiset häpeätyöt saavat yllykettä vain aistillisen
nautinnon viettelyksistä. Koska ei luonto eikä mikään jumala ole
antanut ihmiselle mitään, joka olisi järkeä jalompi, niin ei
mikään ole tälle jumalalliselle armolahjalle niin haitallista kuin
aistillinen nautinto. Himon hallitessa ei kohtuudella ole mitään
olopaikkaa eikä hyve missään tapauksessa voi saada mitään jalansijaa
nautinnon valtakunnassa. Jotta tätä voitaisiin ymmärtää paremmin,
kehoitti hän kuvittelemaan jotakuta henkilöä, joka olisi siihen
määrään aistillisen nautinnon villitsemä, kuin yleensä voidaan
ajatella. Hän arveli jokaisen empimättä uskovan, että tämä ei voisi
suorittaa mitään henkistä työtä eikä saada mitään aikaan järjellään
ja ajattelullaan, niin kauan kuin hän täten riehuisi. Siksipä ei
ole mitään niin inhottavaa ja niin turmiollista, kuin aistillinen
nautinto on, koska se kokonaan sammuttaa järjen valon ollessaan liian
suuri ja pitkällinen.
Tästä oli Arkhytas puhunut samnilaiselle Gaius Pontiukselle, siis sen
miehen isälle, joka Caudiumin taistelussa voitti konsulit Spurius
Postumiuksen ja Titus Veturiuksen. Siten kestiystävämme tarentolainen
Nearkhos, joka oli pysynyt ystävyydessä roomalaisten kanssa, kertoi
meille kuulleensa vanhemmilta ihmisiltä. Tuon keskustelun aikana oli
läsnä ollut ateenalainen Platon, jonka huomaan saapuneen Tarentumiin
Lucius Camilluksen ja Appius Claudiuksen konsulivuotena.
Mitä tarkoittaa nyt tämä kaikki? Tietenkin sitä, että ymmärtäisitte
meidän olevan suuressa kiitollisuuden velassa vanhuudelle, joka estää
meitä haluamasta sitä, mitä ei sovi, jollemme me järjellisten syiden
ja viisauden avulla kykene luopumaan aistillisista nautinnoista.
Aistillisuus näet estää järkevää ajattelemista, se on järjen
vihollinen ja niin sanoakseni sokaisee sielun silmät eikä ole missään
yhteydessä hyveen kanssa. Vastenmielisesti kyllä poistin senaatista
kunnon Titus Flamininuksen veljen, Lucius Flamininuksen 7 vuotta
sen jälkeen, kuin hän oli ollut konsulina, mutta olin sitä mieltä,
että irstaisuus oli leimattava häpeällä. Sillä ollessaan konsulina
Galliassa suostui hän kemuissa kevytmielisen naisen rukouksista
mestauttamaan erään niistä, jotka olivat vankeudessa hengenrikoksista
tuomittuina. Hän pääsi rangaistuksesta veljensä Tituksen ollessa
censorina juuri lähinnä ennen minua; me taas, minä ja Flaccus,
emme voineet mitenkään hyväksyä niin törkeätä ja niin rikollista
vallattomuutta, joka yhdisti henkilökohtaisen häpeän ja valtionviran
häväistyksen.

13. Olen usein kuullut vanhoilta ihmisiltä, jotka vuorostaan sanoivat
kuulleensa lapsuudessaan sen vanhuksilta, että Gaius Fabriciuksen
oli tapana ihmetellä sitä, että hän ollessaan Pyrrhoksen luona
lähettiläänä oli tessalialaiselta Kineaalta saanut tietää Ateenassa
elävän erään miehen, joka väitti itseään viisaaksi, sekä tämän
esittävän, että on arvioitava hekkumallisuuden mukaan kaikkia
tekojamme. Kun Manius Curius ja Tiberius Coruncanius kuulivat tämän
Fabriciukselta, olivat he toivoneet, että samnilaiset ja itse
Pyrrhoskin saataisiin tuohon uskoon, jotta heidät saatettaisiin
voittaa sitä helpommin, kun he olivat antautuneet lihallisten
nautintojen valtaan. Manius Curius oli elänyt läheisessä ystävyydessä
Publius Deciuksen kanssa joka ollessaan neljättä kertaa konsulina
viittä vuotta ennen Curiuksen konsulikautta oli uhrannut henkensä
valtion puolesta; Fabriciuskin oli hänet tuntenut ja niinikään
Coruncanius. Sekä oman elämänsä että varsinkin vastamainitun
Deciuksen teon perusteella päättelivät nämä miehet, että todellakin
on jotakin itsessään kaunista ja jaloa, jota oman itsensä takia
etsitään, ja jota kaikki kunnon ihmiset ajavat takaa hyläten ja
halveksien hekkumallisuutta.
Miksi siis näin paljon sanoja aistillisuudesta? Siksi, että ei
ole mitään syytä moitteeseen vanhuutta vastaan, vaan päinvastoin
on aihetta suurimpaan kiitokseen, koska se ei suuresti kaipaa
minkäänlaisia aistillisia nautintoja.
"Vanhuudelta puuttuvat syömingit, runsaasti katetut pöydät ynnä
lukuisat maljat." Sentähden se myös on vapaa juopumuksesta,
vatsanvaivoista ja unettomuudesta. Jos todellakin on tehtävä
jokin myönnytys hekkumallisuudelle, koska emme helposti vastusta
sen viettelyksiä -- sattuvasti nimittää Platon hekkumaa paheen
syötiksi, tietenkin, koska ihmisiä sillä pyydystetään samoinkuin
kaloja koukulla --, niin vanhuus kumminkin saattaa olla mieltynyt
kohtuullisiin pitoihin, vaikka hän pysyykin poissa ylellisistä
kemuista. Näin usein lapsuudessani Gaius Duelliuksen, Marcuksen
pojan, joka ensimmäisenä oli voittanut puunilaiset meritaistelussa,
vanhana miehenä palaavan kotiin ilta-ateriasta. Hän nautti
tulisoihdusta ja huilunsoittajasta, jotka hän yksityismiehenäkin
oli ottanut käyttääkseen ilman mitään ennakkotapausta; niin suuren
vapauden soi hänelle hänen maineensa.
Mutta miksikä minä puhun muista? Tahdon jo palata itseeni. Ensiksi
minulla aina on ollut seurusveljiä. Seurusveljestöthän perustettiin
ollessani kvestorina, kun idalaisen suuren jumal'emon palvelu tuotiin
tänne. Olin siis seurusveljieni mukana aterioilla, jotka ylipäätään
olivat kohtuullisia. Tosin minussa paloi jonkinmoinen nuoruudentuli,
mutta iän kasvaessa kävi kaikki päivä päivältä lauhkeammaksi. Arvioin
kemujen tuottamaa hupia pikemmin ystävieni seurustelun ja keskustelun
kuin ruumiillisen nautinnon perusteella. Sattuvasti esi-isämme
sanoivat ystävien aterialla-oloa yhteiseloksi, koska se tuo mukanaan
elämänyhteyttä, paremmin kuin kreikkalaiset, jotka sitä nimittävät
väliin yhteisjuomiseksi, väliin yhteissyömiseksi, joten he näkyvät
panevan enimmän arvoa siihen, mikä siinä on vähäpätöisintä.

14. Keskustelun tuottaman hauskuuden takia huvittavat minua myös
aikaisin alkavat pidot niin hyvin ikätoverieni kanssa, joita vain
aniharvoja on enää jäljellä, kuin myös teidän ikäistenne ja teidän
kanssanne. Olen suuresti kiitollinen vanhuudelleni, joka on lisännyt
minussa halua keskustelemiseen, mutta poistanut minusta syömisen ja
juomisen himot. Jos nämäkin miellyttävät jotakuta -- jottei näyttäisi
siltä, kuin olisin tykkänään julistanut sodan nautintoa vastaan,
jota onkin ehkä sallittu luonnostaan jokin määrä --, niin käsitän
kyllä, ettei vanhuudelta puutu halua noihinkaan nautintoihin. Minua
miellyttää todellakin esi-isien säätämä esimiehyys juomingeissa
ja se keskustelu, jota esi-isien tapaan ylläpidetään pikarien
ääressä ylimmästä pöytävieraasta alkaen, sekä nuo pienet pikarit,
joista nautitaan pisaroittain, kuten Ksenophonin "Vieraspidoissa"
sanotaan; lisäksi minua miellyttää viileys kesällä sekä päinvastoin
päivänpaiste tahi takkavalkea talvella. Näistä huvituksista
nautinkin tavallisesti tilallani sabiinien maassa. Täytän joka
päivä pöytäni kutsumalla naapurini luokseni, ja jatkamme sitten
pitoja monenlaisella keskustelulla niin myöhään yöhön, kuin vain on
mahdollista.
"Mutta aistillisten nautintojen houkutus ei ole enää niin suuri
vanhuksissa." Kyllä, mutta ei myöskään niiden tarve. Se taas
on helppoa, jota ei kaivata. Kun joku kysyi iän heikontamalta
Sophokleelta, vieläkö hän oli taipuva rakkaussuhteisiin, vastasi hän
sattuvasti: "Jumalat varjelkoot; mielihyvällä olen niitä paennut
aivankuin raakaa ja hurjaa isäntää." Niille näet, jotka haluavat
tällaisia nautintoja, on kenties kiusallista ja vaikeata olla ilman
näitä, mutta niille taas, jotka ovat saaneet niistä tarpeekseen ja
kylläkseen, on lihallisen nautinnon puute suloisempaa kuin itse
nauttiminen. Se ei tunne puutetta, joka ei kaipaa mitään. Väitän
siis, että tuo kaipaamattomuus on jotakin ihanampaa.
Mutta jos nuori ikä mieluummin nauttii juuri noista huvituksista,
niin se ensiksi nauttii vain vähäarvoisista asioista, kuten sanoin,
ja toiseksi se nauttii sellaisista, joita ei kokonaan puutu
vanhuudeltakaan, vaikka niitä sillä ei ole runsaasti saatavina. Kuten
ensimmäisen rivin katsoja nauttii suuremmassa määrässä Ambivius
Turpiosta, joskohta viimeisenkin rivin katsoja nauttii hänestä, niin
nuoruus ehkä nauttii katsellessaan huvituksia läheltä enemmän; mutta
myöskin vanhuus nauttii niistä senverran, kuin on kylliksi, joskin se
katselee niitä kaukaa.
Kuinka suuriarvoista onkaan, että henki on oma itsensä ja, kuten
sanotaan, elää itsekseen ikäänkuin oltuaan aikansa hekkuman,
kunnianhimon, kilvoittelun, vihamielisyyden ja kaikkien himojen
palveluksessa. Jos sillä vielä on tieteellinen harrastus ja opiskelu
ravintonaan, niin ei ole mitään ihanampaa kuin virkatoimista vapaa
vanhuus.
Näimme, Scipio, kuinka isäsi likeinen ystävä Gaius Galus puuhasi
mitatakseen melkeinpä taivaan ja maan. Kuinka usein yllättikään hänet
päivänvalo, kun hän oli yöllä alkanut piirtää jotakin, ja kuinka
usein taas yö, kun hän oli aloittanut työnsä aamulla! Kuinka suuresti
häntä ilahuttikaan jo kauan edeltäpäin ilmoittaa meille auringon ja
kuun pimennyksistä!
Miten on sitten vähempiarvoisten, mutta kuitenkin älyä vaativien
tointen laita? Kuinka iloitsikaan Naevius "Puunilaissodastaan",
kuinka Plautus "Äkämyksestään" (_Truculentus_) ja "Valehtelijastaan"
(_Pseudolus_)! Näin Livius Andronicuksenkin vanhuksena. Kun hän
Centon ja Tuditanuksen konsuliaikana kuusi vuotta ennen syntymääni
oli esittänyt näytelmäkappaleen, eli hän vielä hamaan nuoruuteeni
saakka. Mitä puhunkaan Publius Licinius Crassuksen toiminnasta
pappis- ja kansalaisoikeuden alalla tahi tämän Publius Scipion
toiminnasta, joka valittiin ylimmäiseksi papiksi muutamia päiviä
takaperin? Ja lisäksi olemmekin nähneet kaikkien mainitsemieni
henkilöiden vanhoilla päivillään palavasti harrastavan näitä toimia.
Tosiaankin, kuinka suurella innolla näimmekään Marcus Cetheguksen,
jota Ennius syystä nimitti "kaunopuheisuuden ytimeksi", vielä
vanhuksena harjoittelevan itseään puhetaidossa! Minkälaiset ateriain
tahi näytelmäin tahi irstaisuuksien tuottamat huvitukset ovat sitten
verrattavat juuri noihin? Nämä ovat nyt tieteellisiä harrastuksia,
jotka lisääntyvät älykkäissä ja tosisivistyneissä henkilöissä
samassa määrässä kuin ikäkin, joten on suuriarvoinen Solonin eräässä
ennenmainitussa säkeessä lausuma ajatus, että hän vanhenee päivä
päivältä oppiessaan lisää; ja varmaan tämä on kaikkein suurin
hengennautinto.

15. Tulen nyt maanviljelijäin huvituksiin, joista minä puolestani
olen sanomattomasti mielissäni. Niitä ei mikään ikä estä, ja