Vanhuudesta - 1

VANHUUDESTA
Kirj.
MARCUS TULLIUS CICERO
Latinasta (Cato Maior De Senectute) Suomentanut K. J. Hidén



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1918.


Alkulause.

Ciceron _Cato Maior De senectute_ on jo tätä ennen ilmestynyt
suomeksi lehtori K. Blomstedtin kääntämänä (Hämeenlinnassa 1886).
Blomstedtin mehevä, yleensä hyvin ansiokas esitys on kuitenkin alusta
alkaen ollut vaikeasti saatavissa -- -- tilapäisjulkaisuun kuuluvana
-- sekä yleisölle miltei tuntematon.
Uudessa suomennoksessa olen etupäässä seurannut C. Meissnerin
toimittamaa painosta (Leipzig 1898). Yleensä olen noudattanut
alkutekstin ulkonaista rakennettakin, mikäli suomen kielen
vaatimukset sen ovat sallineet. Erinäisiin kohtiin olen lisännyt
lyhyitä selityksiä.
Runosäkeitä tulkitessani olen käyttänyt Blomstedtin suomennosta,
johon yliopettaja, toht. _R.V. Koskimies_ hyväntahtoisesti on tehnyt
erinäisiä korjauksia. Käännöksen valmistamisessa on myös poikani,
ylioppilas Ilmari Hidén ollut avullisena.
Sääksmäen Kärsässä, heinäk. 31 p:nä 1917.
_K. J. Hidén_.


JOHDANTO.

_Marcus Tullius Cicero_ syntyi 3 p:nä tammik. v. 106 e.Kr. lähellä
Arpinumin pikkukaupunkia Italiassa. Isä oli tilanomistaja ja kuului
talonpoikaissukuun. Nuori Marcus sai huolellisen kasvatuksen Roomassa
Qvintus-veljensä kanssa. Hänen opettajanaan oli muiden muassa
kreikkalainen runoilija Archias, jonka puolesta hän myöhemmin piti
puheen oikeuden edessä. Ajan sivistysvaatimusten mukaisesti Cicero
etupäässä opiskeli kreikan kieltä ja kirjallisuutta, filosofiata
ja puhetaitoa. Varsinaisen kouluajan päätyttyä hän kuunteli
useiden oppineiden luentoja, harjoittaen uutterasti puhetaitoaan.
Hän esiintyi jo v. 81 ensi kerran julkisesti puhujana eräässä
oikeusjutussa ja rohkeni seuraavana vuonna puolustaa amerialaista
isänmurhasta syytettyä Sextus Rosciusta kaikkivaltiaan diktaattorin
Sullan suosikkeja vastaan. Kehittyäkseen vielä monipuolisemmin
oleskeli Cicero vv. 79-77 Italian ulkopuolella, harjoittaen
opintoja Kreikassa, Vähässä-Aasiassa ja Rhodos-saarella kuuluisien
opettajien johdolla. Palattuaan Roomaan hän otti vilkkaasti osaa
valtiolliseen elämään, tuli v. 75 kvestoriksi (valtionvarain
hoitajaksi), v. 69 ediliksi (järjestysvirkamieheksi) sekä v. 66
pretoriksi (ylituomariksi). Näitä virkojaan hän hoiti tunnollisesti
ja oikeudenmukaisesti, joten hän saavutti yleistä suosiota. Vaikka
Cicero olikin nousukas (_homo novus_), valittiin hänet konsuliksi
varhaisimpana lain myöntämänä ikävuotena, vuodeksi 63 e.Kr.
Konsulina Cicero paljasti Catilinan vallankumoukselliset vehkeet
ja tukahutti hänen suunnittelemansa salaliiton, johon kuului
paljon ylhäisiä roomalaisia. Hän sai senaatin päättämään, että
Catilinan Roomaan jääneet puoluelaiset olivat mestattavat saamatta
oikeutta vedota kansaan. Cicero oli nyt valtiollisen toimintansa
huippukohdassa ja sai osakseen valtavia suosionosoituksia. Mutta
koska Catilinan rikostoverien kuolemantuomio oikeastaan oli ollut
laiton, täytyi Ciceron huhtikuussa v. 58 vapaaehtoisesti lähteä
maanpakoon Kreikkaan kansantribuuni Publius Clodius Pulcherin
tekemän lakiehdotuksen takia. Jo seuraavana syksynä v. 57 kutsuttiin
hänet takaisin. Kaikkialla otti kansa hänet vastaan suurella
riemulla. Seuraavina vuosina Cicero toimi etupäässä asianajana ja
puhujana, saavuttamatta enää entistä vaikutustaan. Sitten hänet
v. 51 lähetettiin prokonsulina (maaherrana) hoitamaan Kilikian
maakuntaa Vähässä-Aasiassa. Siellä hän tunnollisesti koetti perehtyä
maakuntansa tarpeisiin sekä edistää sen parasta. Hän otti m.m. osaa
muutamiin vähäisiin sotaretkiin. Kun Cicero v. 50 jälleen saapui
Italiaan, oli Caesarin ja Pompeiuksen välinen sisällissota jo
alkamaisillaan. Kauan aikaa epäröityään Cicero asettui jälkimmäisen
puolelle sekä lähti hänen luokseen Kreikkaan. Kun Pompeius joutui
tappiolle Pharsaloksen taistelussa v. 48, palasi Cicero Italiaan ja
sai Caesarilta armahduksen. Muuttuneiden valtiollisten olosuhteiden
johdosta Cicero toistaiseksi vetäytyi yksityiselämään, omistautuen
kokonaan kirjallisille ja tieteellisille harrastuksilleen.
Vasta sitten kuin Caesar oli saanut surmansa v. 44, astui Cicero
jälleen valtiolliselle näyttämölle. Hän tahtoi palauttaa vallan
senaatille ja konsuleille sekä piti vallantavoittelija Marcus
Antoniusta vastaan neljätoista kiivasta hyökkäyspuhetta (n.s.
filippiläistä). Mutta kun Caesarin ottopoika Octavianus odottamatta
sopi Antoniuksen kanssa ja molemmat ynnä Marcus Aemilius Lepidus
tekivät kolmiliiton, jakaakseen vallan keskenään, joutui Cicerokin
Antoniuksen vaatimuksesta valtionkirouksen alaiseksi. Cicero aikoi
vielä paeta Italiasta, mutta takaa-ajavat sotilaat yllättivät hänet
matkalla ja surmasivat 7 p:nä jouluk. v. 43 e.Kr. lähellä Caietaa.
Hänen päänsä ripustettiin Roomassa puhujalavalle, jonka kunniana hän
niin kauan oli ollut.
Ciceron luonne ja toiminta ovat hamasta muinaisuudesta saakka
joutuneet eriävien arvostelujen alaisiksi. Varsinkin on hänen
valtiollista toimintaansa usein tuomittu ankarasti. Muutamat, kuten
etupäässä tunnetut saksalaiset historioitsijat W. Drumann ja Th.
Mommsen, ovat hänessä nähneet vain valtiollisen teeskentelijän,
jolla on ollut yhtä vähän kykyä kuin vakaumusta ja enemmän sanoja
kuin aatteita. Totta onkin, että häneltä puuttuivat ne ominaisuudet,
etupäässä se luonteenlujuus ja päättäväisyys, joita valtiomieheltä
vaadittiin Rooman tasavallan loppuaikoina, kun koko yhteiskunta
oli ikäänkuin käymistilassa. Sitävastoin Cicero on puhujana ja
kirjailijana saavuttanut jotensakin yleisen tunnustuksen sekä
pysyväisen maineen. Cicero on ollut Rooman kuuluisin puhuja, joka
hienostuneella, tenhoavalla käytöksellään, selkeällä ja vaikuttavalla
esityksellään ja milloin koruttomalla, milloin mahtipontisella, jopa
pöyhkeämuotoisella, mutta silti aina sujuvalla ja mallikelpoisella
sanonnallaan täydellisesti lumosi kansalaisensa. Kuitenkaan eivät
hänen puheensa vaikuta enää yhtä voimakkaasti kuin niitä aikoinaan
pidettäessä, eivätkä luonnollisesti tehoa yhtä välittömästi jäykkiin
pohjoismaalaisiin kuin herkkämielisiin, helposti innostuviin
romanilaisiin kansoihin.
Ciceron jälkeensäjättämien kirjallisten tuotteiden lukumäärä on
hyvinkin suuri. Näissä hän on helposti tajuttavassa ja miellyttävässä
muodossa esittänyt kreikkalaisen sivistyksen tuloksia sekä kohottanut
latinan kielen täydellisyyteen, josta tuli esikuva kaikiksi ajoiksi.
Ciceron tuotannosta on nykyaikaan säilynyt puheita, retorisia
kirjoituksia, filosofisia teoksia, kirjeitä, historiallisia ja
maantieteellisiä kyhäelmiä sekä runoja. Hänen puheitaan tunnetaan
ainakin nimeltä noin 105; jälkimaailmalle säilyneistä ovat
tärkeimmät: 6 puhetta Verrestä vastaan, puhe Gnaeus Pompeiuksen
ylipäällikkyydestä, 4 puhetta Catilinaa vastaan, puheet runoilija
Archiaan puolesta ja Milon puolustukseksi sekä 14 filippiläistä
puhetta Antoniusta vastaan. Retorisista kirjoituksista nimettäköön
seuraavat: "Puhujasta". "Ihannepuhuja", "Brutus" l. "Mainioista
puhujista", ja filosofisista: "Valtiosta", "Laeista", "Korkeimmasta
hyvästä ja äärimmäisestä pahasta", "Keskusteluja Tusculanumissa",
"Jumalien luonnosta", tähän suomennossarjaan käännettävänä oleva
"Velvollisuuksista" y.m. Ciceron kirjeitä on tallella neljä, hänen
vapautetun orjansa ja kirjurinsa Tiron toimittamaa kokoelmaa, jotka
tarjoavat ylen tärkeitä tietoja Ciceron elämän ja toiminnan sekä
yleensä koko aikakauden historian valaisemiseksi. Ciceron teoksia
on kaikkina aikoina innokkaasti luettu ja uutterasti tutkittu sekä
käännetty jokaisessa sivistysmaassa.
* * * * *
"Kukapa ei olisi lukenut Ciceron Catoa? Kenpä ei olisi tuntenut
mielenylennystä kaikesta siitä, mikä tässä on lausuttu vanhuuden
hyväksi sekä sen nurjaa arvostelemista tahi halveksimista vastaan?"
_Jakob Grimm_: "Puhe vanhuudesta".
Ciceron filosofisiin teoksiin kuuluu myös kirjanen _Cato Maior De
senectute_, joka nyt julkaistaan suomenkielisenä. Alkuaan Cicero
tutki filosofiaa vain kehittyäkseen puhetaidossa, mutta syventyi
siihen perusteellisemmin sellaisina aikoina, jolloin hänen oli pakko
pysyä erillään julkisesta elämästä. Kirjoituksillaan hän tahtoi
tutustuttaa kansalaisiaan kreikkalaisten filosofiaan, johdattaakseen
nimenomaan nuorisoa paremmille teille. Filosofisissa tutkimuksissaan
Cicero ei johdonmukaisesti seurannut mitään oppisuuntaa eikä
omaksunut mitään itsenäistä kantaa, vaan oli n.s. eklektikko, joka
valitsi ja omisti itselleen eri järjestelmistä sen, mikä näytti
hänestä oivalliselta ja tarkoituksenmukaiselta. Sentähden hän
itsekin nimitti tutkielmiaan jäljitelmiksi (_apographa_), sanoen
niistä kerrankin: "Lisään vain sanoja, joita minulla on yllin
kyllin". Vaikka niissä onkin paljon ristiriitaisuuksia, puutteita
ja vaillinaisuuksia, on niillä sittenkin ollut suuri merkitys
sekä Ciceron aikalaisille että myös jälkimaailmalle. Niissä näet
Cicero loi varman ja täydellisen latinankielisen filosofisen
sanaston sekä esitti kreikkalaisen filosofian tuloksia hauskasti ja
helppotajuisesti.
Kuten jo edellä mainittiin, antautui Cicero kirjallisille
harrastuksilleen varsinkin senjälkeen kuin hän oli tullut takaisin
maanpaostaan, ja toistamiseen, kun hän oli saanut armahduksen
Caesarilta. Etenkin jälkimmäisellä kerralla oli hän vaipunut syvään
alakuloisuuteen ja hervottomuuteen, kun huomasi joutuneensa kaikesta
valtiollisesta toiminnasta syrjään. Lisäksi kohtasi häntä mitä
ankarin isku, rakkaan tyttärensä Tullian kuolema v. 45. Tämä saattoi
hänet erittäin kiihkeästi syventymään filosofiaan, saadakseen siitä
huojennusta surussaan. Silloin syntyivät kaikki Ciceron filosofiset
teokset, myöskin nyt kysymyksessä oleva.
Niinkuin näkyy, on tällä kirjasella kaksoisnimitys. Siinä seurasi
Cicero tunnetun monikirjailijan Marcus Terentius Varron antamaa
esimerkkiä; tämä näet lisäsi tutkielmiensa otsakkeihin jonkun
esikuvallisen henkilön nimen, joka elämällään ja toiminnallaan
ikäänkuin valaisi teoksen aihetta ja sisältöä. Täysin varmasti ei
tiedetä, mihin aikaan kirja ilmestyi; useimmat kuitenkin otaksuvat,
että se julkaistiin heti Caesarin murhan jälkeen. Sen omisti Cicero
-- samoinkuin vähän myöhemmin kyhäämänsä kirjasen nimeltä _Laelius De
amicitia_ -- uskolliselle ystävälleen Titus Pomponius Atticukselle.
joka oli häntä kolmea vuotta vanhempi. Lähin aihe sen kirjoittamiseen
oli niinmuodoin se seikka, että kumpikin ystävyksistä oli jo päässyt
vanhuuden ikään. Saadakseen enemmän eloisuutta ja havainnollisuutta
esitykselleen Cicero antoi sille vuoropuhelun muodon, kuten monessa
muussa suurelle yleisölle kirjoittamassaan teoksessa. Kuitenkaan
hän ei Platonin tapaan käyttänyt vuoropuhelua johdonmukaisesti koko
teoksessa, vaan seurasi Aristoteleen menettelyä. Siten vuoropuhelu
muodostaa johdannon sitä seuraavaan yhtenäiseen esitykseen, jossa
vain silloin tällöin viitataan sivuhenkilöihin.
Koko teoksen päähenkilöksi, esityksen varsinaiseksi kannattajaksi,
valitsi tekijä erään Rooman tasavallan merkkimiehistä, Marcus
Porcius Caton, jolla oli lisänimet _Censorius_ (ankara), _Sapiens_
(viisas) ja _Maior_ (vanhempi). Hän oli oikea muinaisajan roomalaisen
perikuva, -- yksinkertainen elämäntavoiltaan, tarkka ja tunnollinen
kaikissa toimissaan, urhoollinen sodassa sekä taitava puhuja ja
monipuolinen kirjailija rauhanaikana; lisäksi oli hänellä tavattomat
ruumiinvoimat, joihin ikä ei näyttänyt pystyvän. Tosiaan Cicero
ei mitenkään olisi voinut löytää miestä, joka paremmin olisi
soveltunut pitämään puolustuspuhetta vanhuuden hyväksi. Cicero on
kyllä pannut omat mielipiteensä Caton suuhun, mutta on kumminkin
kuvaillessaan hänen luonnettaan koettanut noudattaa historiallisia
perinnäistietoja. Sopivissa paikoissa esitetään tapauksia Caton
elämästä, viitataan hänen teoksiinsa ja käytetään vanhentuneita
sanoja ynnä lauseparsia. Kuitenkin täytyy Ciceron toisinaan lieventää
Caton jäykkää yksipuolisuutta sekä ihannoiden tasoittaa hänen
luonteensa karkeita, myöhemmän ajan roomalaisille epämieluisia puolia.
Sivuhenkilöinä esiintyvät vanhan Caton rinnalla ystävykset Publius
Cornelius Scipio Aemilianus _Africanus Minor_ ja Gaius Laelius, jolla
samoinkuin Catolla oli lisänimi _Sapiens_. Muinaisuudessa oli näiden
molempien ystävyys hyvin kuuluisa ja kiitetty. Scipio -- Lucius
Aemilius Pauluksen poika ja vanhemman Scipio Africanuksen pojan
Publiuksen ottopoika -- on Rooman historiassa tunnettu Karthagon
ja Numantian valloittajana. Laeliuksesta sitävastoin tiedetään
verrattain vähän. Hän otti Scipion johdolla osaa 3. puunilaissotaan
ja taisteli myös Lusitaniassa Viriatusta vastaan. Vihdoin hän tuli
konsuliksi v. 140 e.Kr. Laelius oli lempeä, tasapuolinen ja tyyni
mies, joka saavutti suurta kunnioitusta kansalaistensa keskuudessa.
Keskustelu näiden henkilöiden välillä esitetään tapahtuvaksi Caton
kodissa v. 150 e.Kr., vuotta ennen hänen kuolemaansa, jolloin Cato
oli 84 vuoden ikäinen, Scipio 35 ja Laelius 38 vuoden.
Ciceron kirjanen sai pian suosiota osakseen, ja sillä on edelleen
kaikkina aikoina ollut hartaita lukijoita ja ihailijoita.


VANHUUDESTA

_Titus Pomponius Atticukselle_.

1. "Oi Titus, auttaa jos Sua voin tahi huoltasi häätää,
nyt joka syöntäsi särkevi noin sekä kalvaen kiusaa,
paljonko palkkaa saan?"
Sallitaanhan minun puhutella Sinua, Atticus, samoilla säkeillä,
joilla Flamininusta puhuttelee:
"mies, johon luottaa voi, jos kohtakin köyhä ja halpa".
Kuitenkin tiedän varmasti, ettet, kuten Flamininus,
"öitäsi, päiviäs, oi Titus, noin surusynkkänä vietä".
Tunnenhan kyllä mielenmalttisi ja tasaisuutesi sekä tiedän, että
olet tuonut mukanasi Ateenasta paitsi lisänimeäsi myös hienoa
sivistystä ja kokemusta. Ja kuitenkin otaksun, että samat asiat,
jotka tuottavat surua minulle itselleni, toisinaan liian kovasti
huolestuttavat Sinuakin; mutta niihin nähden lohduttaminen kävisi
liian pitkälliseksi sekä olisi siksi toiseen ajankohtaan lykättävä.
Nyt sensijaan olen parhaaksi katsonut kirjoittaa Sinulle jotain
vanhuudesta. Tahdon näet, että me molemmat, sekä Sinä että minä
itsekin, saamme huojennusta tuosta jo meitä rasittavasta tahi
varmasti lähenevästä vanhuuden taakasta, mikä on meille yhteinen.
Tiedän toki, että Sinä puolestasi kannat sitä, niinkuin kaikkea,
maltillisesti ja viisaasti nyt ja vast'edeskin. Mutta tahtoessani
kirjoittaa jotakin vanhuudesta, näytit Sinä mielestäni ansaitsevan
tätä lahjaa, josta me molemmat saatamme hyötyä.
Minulle ainakin on tämän kirjasen valmistaminen ollut niin mieleistä,
että se on poistanut kaikki vanhuuden vaivat sekä lisäksi tehnyt
sen suloiseksi ja miellyttäväksi. Niinmuodoin ei voida milloinkaan
kiittää filosofiata tarpeeksi hyvin, koska sen, neuvoja noudattava
henkilö saattaa viettää koko elinaikansa vapaana vaivoista. Muista
filosofisista aiheista olemme puhuneet paljon ja tulemme vielä
useinkin puhumaan; nyt omistan Sinulle kirjan vanhuudesta.
En ole tehnyt Tithonosta koko esityksen päähenkilöksi, kuten
keolainen Ariston (satuhenkilöllä olisi näet liian vähän arvoa), vaan
olen siksi määrännyt vanhan Marcus Caton, jotta esitykselläni olisi
suurempi vaikuttavaisuus. Hänen luonaan annan Laeliuksen ja Scipion
lausua ihmettelynsä siitä, että hän niin helposti kestää vanhuuttaan,
sekä annan hänen vastata heille. Jos hän näyttää Sinusta haastelevan
oppineemmin kuin hänellä on tapana omissa kirjoissaan, niin laskepa
se Kreikan kirjallisuuden ansioksi, jota hän, kuten tiettyä on,
hartaasti tutki vanhoilla päivillään. Mutta miksi tarvitaan
enempää selittämistä? Heti kohta on Caton oma puhe selvittävä koko
käsityksemme vanhuudesta.

2. _Scipio:_ Usein ihmettelen yhdessä ystäväni Laeliuksen kanssa
sinun erinomaista ja täydellistä viisauttasi, Marcus Cato, sekä
kaikissa muissa suhteissa että erittäinkin siinä, etten koskaan
ole huomannut vanhuuden sinua rasittavan, vaikka se varsin useille
vanhuksille on niin vastenmielinen, että he väittävät kantavansa
raskaampaa taakkaa kuin Aetna on.
_Cato:_ Näytättepä te, Scipio ja Laelius, ihmettelevän asiaa, joka
ei ole yhtään pulmallinen. Niille tosiaan käy vaikeaksi jokainen
ikäkausi, joilla itsessään ei ole mitään apukeinoja hyvään ja
onnelliseen elämään; mutta niille, jotka etsivät kaikkea hyvää
omasta itsestään, ei mikään saata näyttää pahalta, minkä välttämätön
luonnonlaki tuopi muassaan. Tällainen on vanhuus varsinkin; kaikki
toivovat saavuttavansa sen, mutta moittivat sitä jouduttuaan siihen
tilaan. Niin suuri on typeräin ihmisten epäjohdonmukaisuus ja
nurinkurisuus. He väittävät vanhuuden hiipien yllättävän heidät
pikemmin kuin he olivat luulleetkaan. Ensiksi: kuka on pakottanut
heidät tuohon väärään luuloon? Mitenkä vanhuus pikemmin seuraa
nuoruutta kuin nuoruus lapsuuden aikaa? Toiseksi: kuinka vanhuus
olisi heille vähemmin rasittava, jos kävisivät 800. vuottaan, kuin
jos kävisivät 80:ttä? Kun mennyt vaikka kuinkakin pitkä aika olisi
kulunut umpeen, ei minkäänlainen lohdutus enää voisi lieventää
houkkion vanhuutta. Jos te siis tavan takaa ihmettelette viisauttani
-- kunpa se vastaisikin teidän luuloanne ja minun lisänimeäni --,
niin tietäkää, minä olen viisas vain siinä suhteessa, että seuraan
parasta johdattajaa, luontoa, aivan kuin jumalaa ja tottelen sitä;
eihän ole todenmukaista, että se hyvin järjestettyään kaikki muut
ikäkaudet olisi hutiloinut viimeisessä näytöksessä huonon runoilijan
tavoin. Mutta sittenkin on ollut välttämätöntä, että on jotain
lopullista sekä lakastumista että varisemista, niinkuin puiden
hedelmien ja maan tuotteiden laita on määräaikaisen kypsymisen
jälkeen. Tätä on viisaan tyynesti kestettävä. Mitäpä on sotiminen
luontoa vastaan muuta kuin taistelemista jumalain kanssa giganttien
tavalla?
_Laelius:_ Kuitenkin teet sinä, Cato, suuren palveluksen meille
molemmille -- vakuutan sen myös Scipion puolesta --, jos me
toivoessamme tulla vanhoiksi tahi ainakin sitä varmasti halutessamme
jo aikoja ennen saamme oppia sinulta, millä tavoin helpoimmin voimme
kestää iän rasitusta.
_Cato:_ Tahdon sen tehdä mielelläni, Laelius, varsinkin, koska se
teille molemmille sanojesi mukaan on mieleistä.
_Laelius:_ Haluamme todellakin, ellei se sinulle. Cato, tuota vaivaa,
saada nähdä, millainen saavuttamasi päämäärä on, koska jo olet
kulkenut tuon pitkän matkan, jota meidänkin on astuttava.

3. _Cato:_ Sen teen niin hyvin kuin voin, Laelius. Usein olen
läsnäolevana kuunnellut ikätoverieni valituksia -- vanhan
sananlaskunkin mukaan yhtäläiset helpoimmin yhtyvät. Niinpä
suunnilleen minun ikäisteni entisten konsulien Gaius Salinatorin
ja Spurius Albinuksen oli tapana päivitellä toisinaan, että
heillä ei ollut tarjona aistillisia huvituksia, joiden puuttuessa
he pitivät elämää arvottomana, ja toisinaan taas, että saivat
osakseen ylenkatsetta niiden puolelta, jotka tavallisesti olivat
kunnioittaneet heitä. Mutta minusta nämä eivät näyttäneet syyttävän
sitä, mitä oikeastaan piti syyttää. Sillä jos tuo tapahtuisi
vanhuuden vaikutuksesta, tulisi sama kohtaamaan minua ja kaikkia
muita vanhanpuoleisia miehiä. Mutta olen huomannut, että useiden
vanhuus ei ole antanut aihetta valituksiin, koska nämä eivät ole
pahoitelleet vapautumistaan himojen kahleista eivätkä ole liioin
kärsineet omaistensa puolelta ylenkatsetta. Syy kaikkiin tuonlaisiin
valituksiin johtuu luonteesta eikä iästä. Tasaiset vanhukset, jotka
eivät ole ärtyisiä eivätkä epäystävällisiä, viettävät helppoja
vanhuudenpäiviä, äreys ja tylyys taas ovat vastukseksi joka
ikäkaudelle.
_Laelius:_ Kyllä niin on, kuin sanot, Cato; mutta ehkäpä joku voi
sanoa, että vanhuus näyttää sinusta siedettävämmältä vaikutusvaltasi,
varallisuutesi ja arvokkaan asemasi takia, mitkä sentään eivät saata
tulla monenkaan osalle.
_Cato:_ Tuo todella kuulostaa joltain, Laelius, mutta eihän kaikki
millään muotoa ole niistä riippuvaa. Niinpä esimerkiksi kerrotaan
Themistokleen vastanneen riidan aikana eräälle seripholaiselle, joka
oli sanonut, ettei Themistokles ollut saavuttanut loistavuutta oman
kunniansa, vaan isänmaansa kunnian nojalla: "Totta tosiaan, minä en
olisi milloinkaan tullut kuuluisaksi, jos olisin seripholainen, etkä
sinä, vaikka olisitkin ateenalainen." Samaan tapaan voidaan sanoa
vanhuudestakin. Vanhuus ei saata olla keveä viisaallekaan suurimmassa
köyhyydessä eikä helppo houkkiolle suurimmassa varallisuudessakaan.
Tieteet ja harjoitukset hyvissä avuissa ovat joka tapauksessa, Scipio
ja Laelius, vanhuuden parhaimpia puolustuskeinoja vaivoja vastaan.
Kun niitä joka ikäkausi harrastetaan, kantavat ne ihmeteltäviä
hedelmiä pitkän ja toimekkaan elämän jälkeen sekä sentähden, etteivät
ne milloinkaan meitä petä, eivät edes elämän viime hetkenäkään --
mikä kuitenkin on mitä tärkeintä --, että sentähden, että tietoisuus
hyvin vietetystä elämästä ja monen hyvän työn muisto ovat perin
suloisia.

4. Olen nuorukaisena rakastanut Qvintus Fabius Maximusta, Tarentumin
valloittajaa, aivan kuin ikätoveriani, vaikka hän olikin vanhus.
Siinä miehessä näet oli ystävällisyyden lieventämää arvokkuutta, eikä
vanhuus muuttanut hänen luonnettaan. Kuitenkin aloin pitää häntä
kunniassa, kun hän ei vielä ollut kovin vanha, mutta silti iäkäs.
Sillä vuoden kuluttua syntymästäni oli hän ensi kerran konsulina,
ja kun hän oli sinä neljättä kertaa, lähdin ihan nuorena hänen
seurassaan sotamiehenä Capuan edustalle ja viisi vuotta senjälkeen
Tarentumia vastaan. Sitten tulin neljä vuotta myöhemmin kvestoriksi.
Tätä virkaa hoidin Tuditanuksen ja Cetheguksen ollessa konsuleina,
silloin kuin Fabius vanhanpuoleisena miehenä puolusti Cinciuksen
lahjuksia ja lahjoja koskevaa lakiehdotusta. Hän kävi sotia aivan
kuin nuorukainen, vaikka hän oli peräti vanha, sekä hillitsi tyynellä
kestävyydellään Hannibalia, joka riehui eteenpäin nuorukaisen lailla.
Hänestä lausui ystävämme Ennius:
"Yks on vankaks valtamme viipymisellähän saanut.
Juoruja halpoen valtion vain hän onnea valvoi,
siksipä miehen maine on kirkas nyt kuni ennen."
Millä valppaudella, millä neuvokkuudella hän saikin Tarentumin
valtaansa! Kun Salinator paettuaan linnaan, sittenkuin oli
menettänyt kaupungin, kerskaili sanoen: "Minun avullani Sinä,
Qvintus Fabius, olet valloittanut takaisin Tarentumin", virkkoi
Fabius hymyillen hänelle minun kuullessani: "Totta kyllä, sillä,
jollet Sinä olisi menettänyt sitä, en olisi koskaan valloittanut
sitä." Hän oli yhtä etevä rauhan töissä kuin sodassa. Hän vastusti
toisena konsulikautenaan niin kauan, kuin hän jaksoi, virkaveljensä
Spurius Carviliuksen pysyessä toimettomana, kansantribuuni Gaius
Flaminiusta, kun tämä vastoin senaatin mielipidettä tahtoi jakaa
Picenumin ja Gallia cisalpinan alueen kansalle miesluvun mukaan.
Vaikka hän olikin augurina, rohkeni hän väittää, että se tapahtui
parhaiden ennusmerkkien mukaan, mikä tapahtui valtion hyväksi; se
taas, mitä ehdotettiin valtion vahingoksi, ehdotettiin vastoin
ennusmerkkejä. Olen oppinut tuntemaan paljon eteviä ominaisuuksia
tässä miehessä; kuitenkaan ei mikään ole enemmän ihmeteltävää kuin se
tapa, millä hän kesti mainion poikansa, entisen konsulin, kuoleman.
Hänen ruumispuheensa on vielä saatavissamme. Emmekö pidä jokaista
filosofia köykäisenä hänen rinnallaan lukiessamme sitä? Hän oli suuri
julkisuudessa ja kansalaistensa silmien edessä, mutta vielä etevämpi
perheensä keskuudessa. Millainen puhelahja, millainen opetuskyky
ja millainen muinaisuuden tuntemus hänellä olikaan ja kuinka syvät
tiedot augurioikeudessa! Hänellä oli paljon kirjallista sivistystä,
ollakseen roomalainen. Hän muisti sekä kotimaan että myös ulkomaiden
historian. Nautin silloin niin halukkaasti hänen keskustelustaan,
ikäänkuin olisin aavistanut sitä, mikä todella tapahtui, nimittäin,
ettei minulla hänen kuoltuaan enää olisi ketään, jolta voisin oppia.

5. Miksi nyt näin paljon puhetta Maximuksesta? Siksi, itse asiassa,
että huomaisitte olevan väärin sanoa sellaista vanhuutta kurjaksi.
Tosin eivät kaikki saata olla semmoisia miehiä kuin Scipio ja
Maximus, jotka voivat muistella kaupunkien valloituksia, maa- ja
meritaisteluja, käymiänsä sotia sekä voittokulkuja. Myöskin
rauhallisesti ja lisäksi nuhteettomasti ja sivistyneesti vietettyä
elämää seuraa suloinen ja tyyni vanhuus. Semmoinen oli tietääksemme
Platonin, joka kuoli 81 vuoden vanhana kirjoittaessaan paraikaa.
Semmoinen oli myös Isokrateen, joka omien sanojensa mukaan 94.
ikävuotenaan kirjoitti _Panathenaikos_-kirjansa ja senjälkeen eli
vielä viisi vuotta. Hänen opettajansa Gorgias Leontinoi'n kaupungista
täytti 107 vuotta eikä koskaan herjennyt työstään eikä toimestaan.
Kun häneltä kysyttiin, miksi hän tahtoi niin kauan elää, vastasi hän:
"Minulla ei ole mitään aihetta moittia vanhuutta." Sepä oivallinen
ja oppineelle miehelle sovelias vastaus! Sillä omista vioistaan
ja omasta virheellisyydestään syyttävät ymmärtämättömät ihmiset
vanhuuttaan. Niin ei tehnyt juurikaan mainitsemani Ennius:
"Kuin hepo vikkelä tuo, joka voittanut on monikertaan
kilvass' Olympian, nyt lepäjää ikäloppuna vihdoin."
Hän vertaa omaa vanhuuttaan uljaan ja voittoisan ratsun vanhuuteen.
Hänetpä saatatte oivallisesti muistaa. Sillä yhdeksäntoista vuotta
hänen kuolemansa jälkeen nämä nykyiset konsulit Titus Flamininus
ja Manius Acilius ryhtyivät toimeensa. Hän kuoli Caepion ollessa
ensi kerran ja Philippuksen toistamiseen konsulina, kun minä itse
65-vuotiaana tervekeuhkoisena vahvalla äänellä puolustin Voconiuksen
lakiehdotusta. Seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, niin vanhaksi näet
eli Ennius, hän kesti kahta rasitusta, joita pidetään suurimpina,
nimittäin köyhyyttä ja vanhuutta, siten, että näytti miltei
iloitsevan niistä.
Miettiessäni asiaa huomaan todellakin olevan neljä syytä siihen,
miksi vanhuutta pidetään kurjana:
ensiksi, koska se estää toiminnasta;
toiseksi, koska se tekee ruumiin heikommaksi;
kolmanneksi, koska se yleensä riistää meiltä kaikki aistilliset
nautinnot;
neljänneksi, koska se ei ole kaukana kuolemasta.
Katsokaamme, jos suvaitsette, kuinka pätevä ja kuinka oikeutettu
jokainen näistä on.

6. "Vanhuus estää toiminnasta." Mistä toiminnasta? Siitä kaiketi
vain, mikä aikaansaadaan nuoruuden voimilla. Eikö siis vanhuudelle
ole tarjona minkäänlaisia töitä, joita silti voitaisiin suorittaa
sielunvoimilla, vaikka ruumis onkin heikko? Eikö sitten Qvintus
Maximus toimittanut mitään, eikö sitten isäsi Lucius Paulus,
kelpo poikani appi? Eivätkö nuo muut vanhukset, Fabriciukset,
Curiukset, Coruncaniukset, tehneet mitään suojellessaan valtiota
neuvokkuudellaan ja vaikutuksellaan? Appius Claudiuksen vanhuuden
lisäksi tuli vielä hänen sokeutensa; kuitenkin hän, kun senaatin
mielipide kallistui rauhan ja liiton tekoon Pyrrhoksen kanssa, lausui
empimättä sen, minkä Ennius on kertonut säkeissään:
"Miksikä mielenne, jotk' ain' ennen suorana seisoi,
poikenneet ovat harhaan puuttuen mieltä ja määrää?"
sekä muutakin erittäin painavaa. Onhan runo teille tuttu, ja
lisäksi on Appiuksenkin puhe vielä tallella. Ja tämän hän teki
seitsemäntoista vuotta toisen konsulikautensa jälkeen, vaikka oli
kymmenen vuotta kulunut hänen kumpaisenkin konsulikautensa välillä
ja hän ennen ensimmäistä konsulivuottaan jo oli ollut censorina.
Tästä voidaan päättää, että hän todellakin oli vanha Pyrrhoksen sodan
aikana. Kumminkin olemme näin kuulleet hänestä isiltämme. Niinmuodoin
ne eivät esitä mitään pätevää, jotka väittävät, että toiminta ei
kuulu vanhoille. He menettelevät samoinkuin ne, jotka hokevat, että
perämies ei tee mitään purjehdittaessa, kun hän istuu peräkeulassa
levollisena pitäen peräsintä, samalla kuin toiset kiipeävät
mastoihin, toiset juoksentelevat pitkin laivan kantta ja toiset
ammentavat pohjavettä. Hän ei toimita sitä, minkä nuoret laivamiehet
tekevät, mutta itse asiassa hän tekee paljon parempaa ja tärkeämpää
työtä. Suuria ei saada aikaan ruumiinvoimilla eikä vikkelyydellä tahi
nopeudella, vaan ymmärtäväisyydellä, vaikutusvallalla ja harkinnalla.
Puhumattakaan siitä, että nämä ominaisuudet vähenisivät vanhoiksi
tullessamme, ne tavallisesti vielä lisääntyvätkin.