Valtiopäivämies eli Kunnianhimo - 2

Raivolan käräjäpaikka ja kestikiivari-talo olivat pääkaupunkiin menevän
maantien kummallakin puolella. Kestikiivari-talo ei kuitenkaan
lähemmällä, vaan niin, että suuri avara nurmi oli sen ja tien välillä.
Tässä oli kokoontuneena suuri kansajoukko, seisoen rypäleissä, miehet
keskenänsä keskustellen. Itse valtiopäivämiehen huudosta tuumailtiin
vähemmän kun odotetuista pidoista, sillä yleisesti pelkää rahvas
valtiopäiviä; koetus muka on osoittanut, että ne melkein aina veroja
lisäävät. Usiammat sanovatkin sellaisissa tiloissa: sama se kenenkä
lähetämme, sillä asiat eivät sittenkään käy mitenkä pitäisi, vaan
mitenkä herrat tahtovat. Kuitenkin tahtoo enemmistö rehellistä miestä,
ettei käräjäkunnalle häpiää tulisi.
Tämän käräjäkunnan puolesta oli Olli Toiminen sellaisena ollut jo
monet herrainpäivät. Hän oli tavallinen talonpoika, hyvännäköinen,
selvä-järkinen, rehellinen luonnoltaan ja puhelias.
Mutta vaikka omistaen tällaiset hyvät avut, ei hän kuitenkaan muuten
valtiopäivämieheksi olisi tullut, jos ei sukulaisuus erään mahtavan
heimon kanssa olisi ollut sen syynä, sillä nykynen vaalitapa laskee
huutamisen muutamien varallisempien valtaan. Mutta olisiko joka
talollinen samoin kuin pappia anoessa, saanut huutaa, niin hän varmaan
olisi huudot saanut. Kansan yleistä mielialaa ei milloinkaan saata
kauvan vietellä ja jos niin kävisikin, niin erhetys kuitenkin pian
tulee ilmi.
Ensikatsannolla kyllä luulisi yleisön valiomiehiä huutaessa voivan
saada mielensä peräisiä, mutta sekin käy hyvin vaikeaksi. Mahtavimpien
puolella on pappi, eikä kukaan monesta salaisesta syystä tee vastoin
sen tahtoa, kenen käsissä on side- ja päästö-avain. Myös sekin, että
kunnat eivät saa määrätä valiomiestänsä huutamaan tiettyä miestä, on
yhteisen mielipiteen täyteen-käymisen väkevänä esteenä: siis monasti
niin käy, että koko seurakunnan yhteinen toivo käy turhaan yhden ainoan
valiomiehen tahdosta, joka, ken tiesi mistä syystä, ottaa lahjoja.
Yhden ainoan helposti voi lahjoilla kääntää, mutta ei niin helposti
monta sataa.
Tämän tietävät kyllä meidän isoset ja se lieneekin parahin syy
mintähden yleisiä huutoja pelkäävät, vaikka muita asioita siihen
syyttelevät.
Joska valtiopäivämiesten vaali muuttuisi pappi-huudon tapaiseksi, niin
tulisikin meidän talonpoikaissääty valtiopäivillä ihan toisen
näköseksi, isänmaan hyödyksi ja iloksi.
Mutta Raivolan käräjäkunnan valtiopäivämies, Olli Toiminen, oli
kuitenkin todellinen kansan mies. Joska hän nuoruudessaan olisi saanut
tarpeellista oppia, niin hän varmaan olisi ollut talonpoikaissäädyn
kunnollisimpia, miksi häntä jo tätä nykyäkin oli yleisesti arvostettu
neronsa, rehellisyytensä ja vilpittömyytensä vuoksi.
Tästä olivat huutajat hyvissä mielin ja hänen arveltiin taas, miten
ennenkin, tulevan valituksi.
Koposen konnan kujeista ei mitään tiedetty ennenkuin juuri tänäpäivänä.
Liittolaiset olivat ilmituottaneet muutamilla lauseilla tarkoituksensa,
joka pakoitti huutomiesten mieltä.
Tätä odottamatonta uutista nyt sinne tänne keskusteltiin. Pahimmin
sisulti kaikkiin se, etteivät voineet Koposen pauloja särkeä, hyvin
tietäen että vasta-lahko oli väkevämpi. Moni toki arveli että nuo kolme
valiomiestä eivät tohtisi tehdä vastoin yleisön tarkoitusta, mutta
toiset taas arvelivat sentapaisten miesten hirviävän tehdä mitä
tahansa. Levottomasti odotettiin siis asian päättymistä.
Kela miehinensä riemuitsi salaa saatavasta voitostansa. Nyt he siitä
olivat ihan varmat. Kakkuri oli, luvaten ankkurin viinaa, saanut Matti
Mutkasen liittolaisten puolelle. Hän tosin oli vaan yhden pienen
seurakunnan valiomies, mutta yksikin pisara tekee paljon jo ennen
täysinäisessä astiassa. Ystävät toki eivät hyvästi luottaneet uuteen
liittolaiseensa, eivätkä rohjenneet hänestä luopua, pelvosta, että joku
muu ehkä lupaisi Mutkaselle kaksi ankkuria viinaa, jota ainetta
Mutkanen hellästi rakasti.
Mutta vähittäin kävivät liittolaiset levottomiksi. Määrä-aika tuli
lähemmäksi, mutta Jurria ei kuulunut. Mikä mahtoi olla syynä?
Ajateltiin sinne tänne, kurkisteltiin kaikin puolin, mutta turhaan.
"Hänen poisjäämisensä pilaa koko asian," lausui Kela huolettomasti.
Itse puolestaan ei hän lukua pitänet ketä huudettaisiin, mutta luvatut
hyvät rahat hän kyllä tarvitsi, eikä siis asiasta ollut niin
huolimatoin kuin muille tahtoi näyttää.
"Hävetköön mies," lausui Pekka Kettunen.
"Uskokoon häntä pahuus, vaikka olisikin jumalinen," väitti Kakkuri, "se
on ulkokullattu hunsvotti, joka ennenkin on pahempia tehnyt... Mutta
kumma kuitenkin... Olisiko sairaaksi kääntynyt niin olisi hän saattanut
meille sanan toimittaa."
Samassa löi kello kymmenen. Kakkuri ja Kettunen vaalistuivat. Kela
astui käräjätaloon.
Heidän lohdutukseksi ei tuomari vielä ollut paikalla.
Pekka Kettunen käskettiin pitää Mutkasta silmällä Kakkurin toimittaessa
toista asiaa.
Hän haki renkinsä, käski sen heti valjastamaan hevosen, ajamaan Jurria
vastaan ja käskemään häntä kiiruhtaa kaikin voimin. "Aja oikein
helvetin hojakkaa", kuiskasi hän renkiä korvaan. Nyt haki hän
kumppalinsa, joka levottomana tönki kuraa suurine saappainensa,
kiroellen Jurrin poisoloa.
"Vuotetaanpa viimeiseen, hän ehkä tulee tuomarin seurassa."
Mutta samassa tulikin tuomari, mutta Jurria vaan ei näkynyt. Nyt oli
toivo kuitti. Kiukusta punasina tuijottivat he toinen toisiinsa
häpeiksissään kun äsken pulkitut sonnit.
"Ei ole vielä kaikki toivo lopussa; anna tuo tuomarille Jurrin
puolesta," lausui Kela, pistäen paperin Kakkurin käteen.
Samassa helisi käräjä-kello. Asianomaiset kiiruhtivat sisään.
Tuomari istui, piti ensin sopivan puheen, jossa kehoitti valiomiehiä ei
vihasta eikä vainosta, ei lahjoista tai palkasta, ei sukulaisuudesta
eikä ystävyydestä luopumaan tuntonsa vakuutuksesta.
Heti paikalla aljettiin valtuuskirjoja tarkastaa. Tultua Kakkurin
vuoro, antoi hän ensin valtuuskirjansa ja sitte toisen näin kuuluvan:
"Raivolan käräjäkunnan tuomarille!
Ollen Vanhalan seurakunnan valiomies tänäpänä kuuluutetussa
valtiopäivämiehen huudossa Raivolan käräjäkunnan puolesta,
mutta estettynä kovalta taudilta itse tulemaan saapuville,
saan tämän kautta kirjallisesti ilmoittaa antavani huutoni
lautamies Jussi Koposelle Koivulasta.
Vanhalasta Marraskuun 15. p. 1814.
Aadami Jurri."
Äänin luki tuomari tämän ja naurahtaen laski paperin sivulle.
Nyt huudettiin valiomiehet järjestään antamaan huutonsa.
Tämän tehtyä käski tuomari saapuvilla olevain astua ulos, kunnes oikeus
asian päätti.
Muutaman minuutin kuluttua avattiin ovet ja julistettiin seuraava
päätös:
Syystä että kihlakunnan oikeus valtiopäiväjärjestyksen määräyksen
mukaan ei voi Aadami Jurrin kirjoitusta hyväksyä ja huutojen luettua
näkyy lautamies Jussi Koponen saaneen 113, ja entinen herrainpäivämies
Olli Toiminen 137 koko manttaalin anomukset; siis tulee laillinen
valtakirja viimeksi sanotulle tehtäväksi, olemaan Raivolan käräjäkunnan
edusmies ensi valtiopäivillä j.n.e.
Väkijoukko oli tyydyksissä ja kaikkein kasvot loistivat ilosta, mutta
Pekka Kettunen ja Kakkuri olivat pahoissa mielin niinkuin kalikalla
kinttuun paiskatut koirat.
"Älkää ujostelko ukot, vaali tulee kumottavaksi," kuiskaa Kela.
Näistä sanoista vähän virkistyneinä pujousivat pois väkijoukon
pilkkailevista silmäilyksistä, hiipien kotia kohden. Mutta yksinä
sapitteleva kun pettäjä Juutas, seisoi Matti Mutkanen ajatellen kovaa
kohtaloansa joukon pilkkana kuin varestenpeljätys. Luvattu viina oli
hukassa ja vielä pahempi ett'ei voinut päästä pitoihin kestikiivarissa.
Lasien kilinä soi korvissansa kuin hautakellot ja raskaasti hän huokasi
kun väsytetty kyytihevonen. Säälien miespolosta, kutsui hänen vihdoin
Olli pitoihin, jossa koiran-silmät häntä pilana pitivät. Kiukuissaan
joi hän mahdottomasti.
Aamulla kertoi kestikiivarin piika sikalätissä joukon olleen yhdellä
lisääntyneen, joka kaikista ei suinkaan ollut vähimmän sikamainen.


V.
Pelastuksen hetki.

Näitten tapahtuessa kestikiivarissa olivat ystävä-polosemme Koponen ja
Jurri susikuopassa melkein entisessä tilassa, mutta vieläkin
kehnommassa.
Jo oli sydänpäivä, mutta pelastajaa ei kuulunut. Julma kumppani tuli
yhä levottomammaksi. Jopa yritti päälleryntäyksiäkin ja sen ulvonta
tuli yhä julmemmaksi. Jurri oli melkein näännyksissä ja Koposenkin sisu
oli paljo masentunut. He eivät enää ajatelleet huutoja eikä
vastustajien pitkiä neniä, vielä vähemmin tulevaa kunniaa. Nyt
ajateltiin todellisesti kuolemaa, jonka pedon muodossa näkivät
edessänsä ja kauhunsa oli sanomaton.
Yht'äkkiä kuulivat koiran haukunnan ja tuokion kuluttua kaksi miestä
kuopalta.
Välkkyvin silmin katsoivat ystävykset toisiinsa, päästäen riemuhuudon,
josta metsästäjät säikähtyivät.
"Luulempa piru vie siellä olevan kaksijalkasia susia kuopassa," lausui
yksi heistä.
"Siltäpä kuuluu, mutta kuulinko oikein tuolla vielä tullessamme, niin
pitäisihän siellä neljäjalkanenkin olla."
Taas huudahti Koponen.
"Ukko rukka;" huokaisi metsästäjä, ruveten kiireesti poistamaan havuja.
Nyt kävi kuoppa valosaksi ja ihmetellen näkivät metsästäjät miten asia
oli. Nytpä asetettiin tikapuut kuoppaan, mutta sepä ei kelvannut
sudelle, joka tuimasti rupesi kuopassa ulvomaan. Tikapuut olivat
poisotettavat. Nyt laskettiin köysi, jonka Koponen sukkelaan kiinnitti
uumallensa.
Nyt vaan oli tarvis vetää niin mies oli pelastettu. Mutta Jurripa
tahtoi välttämättömästi seurata muassa, sillä muuten arveli suden hänen
sill'aikaa surmaavan. Koponen taas antoi pilan miten kumppanille kävi
jahka vaan itse pääsisi pois; pyysi siis miesten vetämään. Mutta nämät
tuumailivat suden yhdelle miehelle liian vaaralliseksi ja koska kahta
eivät yht'aikaa voineet nostaa oli tämäkin keino heitettävä.
Nytpä kaikki tuumailivat mitenkä tehtävä. Mutta Koponenkaan, joka aina
oli ilkkunut monikeinollisuudestaan, ei tätä nykyä ainoatakaan sopivaa
neuvoa keksinyt. Jurri taas ei ajattelemaankaan kyennyt. Vihdoin lausui
toinen metsästäjä.
"Nytpä tiedän... Tässä ei muuta keinoa; minä annan sudelle lyijymarjan,
niin on asia päätteessä; niin on mun tapani. Elkää peljätkö miehet.
Pyssyssäni on luoti, enkä milloinkaan ammu pommia... Mitä sanotte
tästä?"
Tätäpä sieti ajatella. Jos luoti ei kävisi, ja vaikka kävisikin eikä
heti paikalla tappaisi sutta, niin varmaan oli viimeinen hetkensä
tullut. Ja miten hirvittävää olla niin lähellä sitä paikkaa mihin luoti
lentää. He siis eivät hirvinneet tähänkään suostua.
"Olkaa liikkumatta, nyt paukahtaa," sanoi metsästäjä kohottaen pyssyn
silmällensä.
Paikalla räjähti pyssy; kuoppa tuli täyteen savua, jonka alta kuului
kamala kiljuna ja kitiseviä ihmisääniä, mutta heti taas vaiti kuin
haudassa.
Ruutisavun hajottua kurkistivat metsästäjät kuoppaan, jonka pohjalla
näkivät suden kumppaninensa makaavan hengen merkittä.
"Saitpa saakeli vie kolme kärpästä yhdellä lyömällä," sanoi
metsästäjistä toinen.
"Sitä en luule. Kaksi jalkasille luullakseni vaan tuli liika raju
sydämmen värähdys."
Ja niin olikin. Koponen ja Jurri heräsivät vähittäin, mutta susi nukkui
ainaseksi.
Ystävillemme oli pelastuksen hetki tullut, mutta kauan viipyi ennenkun
voivat vapauttansa nauttia. Toinnuttuansa kiittivät sydämmellisesti
Jumalaa ja metsästäjiä pelastuksestansa.
Ylös päästyänsä olivat he todellakin kurjannäköset. Läpimärät, kurassa
ja li'assa kantapäästä kiireesen asti. Hölmö-muotoset ja jäsenet
vilusta ja nälästä vapisevat.
Vanha metsästäjä otti heidät muassaan asuntoonsa, jossa eukkonsa kaikin
tavoin koki heitä saattaa entiseen terveyteen. Hän toki silloin tällöin
rypisti nenäänsä, sillä vieraat eivät vaan löyhkäneet sudelta vaan
muultakin joka arvattavasti oli pelästyksen ja ampuman räjähdyksen
seuraus. Sitten heitä runsaasti syötettiin ja juotettiin, niin että
pian tulivat entiselleen.
Tätä palkitsi Koponen kahdellakymmenellä markalla, mutta sillä
välipuheella että tapaus pidettäisiin salassa, joka myöskin luvattiin.
Kotia käydessä päätettiin että Jurrin hetipaikalla piti
teeskenteleimään sairaaksi sekä sanoman siitä syystä ei voineensa
tulla. Vast'edes tahtoivat suostua mitä vielä oli tehtävä. Koponen
varoitti ystävää pitämään umpi-salassa heidän onnettomuutensa, josta
muuten syntyisi pilkka-taruja.
Sitte erosivat metsätien haarassa, syystä että Jurrin oli tarvis
salateitä päästä kotia, jos sairaaksi teeskentelemistään pitäisi
uskottaman.
Mustamielisenä astuskeli nyt Jussi Koponen kotia kohden. Hän mietti
miten mailmassa paljo voi tapahtua, jota viisaimmillakaan keinoilla ei
voi välttää. Hän iloitsi että oli päässyt vaarasta, mutta häntä sapitti
toiveittensa kehno loppu. Katkeraa rohtoa oli ylilääkäri hänelle
antanut kunnianhimon parannukseksi mutta ei niin katkeraa että olisi
tauti ihan herennyt. Se kasvoi vähittäin entiseen määräänsä. Tapaus
suden kuopassa unohtui, ja taas ajateltiin lähestyviä iloisempia
päiviä. Tällä kertaa tosin oli mahdotonta päästä herrainpäivämieheksi,
mutta olipa hän muka nuori mies, joka kyllä voisi odottaa toista
kertaa, jolloin arveli voittavansa kaikki esteet. Tällä kertaa oli vaan
kunnialla peräytyminen. Pahimmin pelkäsi hän sitä että metsästäjän väki
ei voisi olla tapausta kertomatta. Hän kävi siis vielä kerran siellä,
heittäin toiset kaksikymmentä markkaa vaiti-olemisen palkaksi.
Iloisemmin mielin kävi hän sieltä kotia, vaikka kunnianhimon hitto
raateli sydäntänsä julmemmin kuin saatana Joppia.
Huima-mielinen oli hän siis kotia tullessaan, mutta Jussi Koponen oli
mies ajatustensa herra. Vaimo tuli häntä vastaan ystävällisesti kysyen
miten päivän asia oli päättynyt. Hän vastasi tyynesti:
"Ihan toivoni mukaan kultaseni! mutta olipa hyvä että itse olin
saapuvilla sillä nytpä muuten olisin valtiopäivämies. Paljo oli mulla
vaivaa saada olla rauhassa. Peijakkaan ikävä tuo yleisön luottamus.
Ihan väsyksissä olen paljaasta haastelemisesta päivän kululla, että
oikein haluan vuoteelle."
Vaimo olisi ensin tarjonnut hänelle kahvia ja muuta laittamaansa hyvää,
mutta hän sanoi nyt ei voivansa mitään nauttia. Eukko surkutteli
miespolostansa, jolla niin paljon oli kärsimistä yleisön luottamuksesta
ja kiirehti valmistamaan vuodetta päivän töistä väsyneelle.
Ikävöitsevin silmin katseli hän vuodetta, jossa toivoi saada nauttia
edes muutaman tunnin lepoa päästäksensä tyynimieliseksi. Mutta tämä
päivä oli oikein onnettomuuden päivä, joka ei hänelle sallinut lepoa
omassa kodissansakaan. Hän tuli katsoneeksi pihalle ja näki vieraan
tulevan, eikä siis nyt ollut levolle ajattelemistakaan.


VI.
Suuri lohdutus murheessa.

Lentäen kiiruhti Koponen vastaan-ottamaan vierasta, joka ei kukaan muu
ollut kuin itse Kela.
"Tuhannen tulimmaista, mitenkä ovat asiat?" kysäsi tämä.
"Pahoin velikulta, mutta vaiti vielä," kuiskasi Koponen punastuen kuin
keitetty rapu.
Tultuaan kahdenkesken tavalliseen kamariin, lausui taas Kela:
"Mitenkä helvetissä on asiat? Kaikki on pilassa sinun ja Jurrin
poisjäämisen tähden... Toistenpa en rupee ajamaan sellaisten
tuultapieksiäin asioita, jotka eivät tiedä mitä tahtovat."
"Älä ole niin pikainen, velikulta... Me olemme syyttömät kuin äsken
syntyneet lapset; me olimme, näet, helvetin pahassa pulassa."
"Laulappa se virsi! sillä minä olen, jumal'avita, tulikiukkunen,
vieläpä kiukkusempikin."
Nytpä Koponen kertoi kohtalonsa, joka Kelasta oli niin hauska että
makiasti nauroi. Mutta kun kertoi säikähdyksensä ammuttaessa ja sen
seuraukset, purskahti Kela nauruun, jota kesti monta minuuttia.
"Ei sille puurolle irvistellä tarvihte," muistutti Koponen
närkästyneenä.
"Eikä itkemistäkään... Hyvän maksun olisin antanut saadakseni nähdä
teidät suden kuopassa, jossa arvelen teidät oikein lempeitä
silmäniskuja viskelleen toinen toisillenne, joka ehkä olisi voinut
näkiää vähän huvittaa. Mutta sen kyllä myönnän että peijakkaan kolkko
lienee ollut sellaisen irvihampaan seura, ja siitä olen vakaa, että
teidän nenät toisinaan olivat tavallista valkoisemmat."
"Hirveätä se oli, velikulta! Me olimme pelosta näännyksissä... Jurri
lauloi virsiä, susi ulvoi ja allekirjoittaja ajatteli todellisesti
kuolemaa. Eläissäni en ole sellaista helvettiä nähnyt."
Taas rupesi Kela nauramaan, mutta nähdessään Koposen siitä suuttuvan,
pysäytti hän nauruhimonsa, lausuen vakavammasti:
"Mutta saakelin temppu se oli ja paha viiva siitä tuli rätinkiimme.
Muuten nyt olisit kahdenkymmenen manttalin enemmistöllä
herrainpäivämies, sillä Matti Mutkanenkin huusi sinua."
"Perhanan ikävä asia," ähkäsi Koponen.
"On hiisi vie, onkin se ikävä varsinkin niin paljon vaivoja nähtyä.
Peijakastako oli teidän metsässä tekemistä? Eihän se kaita tie aina
taivaasen vie."
"Sen lauseen totuutta saimme, Jumala paratkoon, kyllin koetella. Mutta
tehty työ seisoo. Kaikin puolin on vika minun, jonka vuoksi myöskin
tahdon palkita vaivasi; tydytkö puoleen summaan?"
Ottaen taskulaukkunsa, antoi Koponen ystävällensä viisisataa markkaa,
jotka tämä kiittäen pisti taskuunsa.
"En niin paljon huoli rahoista kuin harmista ettemme menestyneet, koska
päätös oli perustettu niin tukevilla syillä kun tässä asiassa."
"Eihän se ketään pahemmin sapita kuin minua, joka olen harmista
puhjeta. Sinulle kyllä saatan sanoa mulla ei olevan eläissäni suurempaa
toivoa kuin herrain-päivämieheksi pääseminen, siis kuinka hirvittävä,
harmittava ja sydäntä kaiveleva asia olla määrää niin lähellä, sitä
kumminkin saavuttamatta. Minua huolettaa enemmän kuin uskoisitkaan."
"Eihän siitä mitään veikko!... Asian voin vielä ehkä parantaa."
"Niinpä luulen tulevalla kerralla pääseväni tarkoitusteni perille."
"Minkätähden heittää toistaiseksi sitä, mikä, miten luulen, heti voi
tapahtua."
Kummastellen tuijotti Koponen ystäväänsä, tuskin tietäen voisiko uskoa
korviansa.
"Mahdotonta," keskeytti Koponen.
"Jumalalle ja taitavalle lakimiehelle ei ole mitään mahdotonta. Minä
kumoon vaalin mitättömäksi."
Nämäpä sanat vaikuttivat Koposessa. Silmät kirkastuivat, selkä
oikastui, kädet kävivät taskuihin ja paikalla oli hän sama veitikka kun
ennenkin.
"Olisiko mahdollista?" lausui hän iloisesti.
"Epäilemättä, velikulta! -- Kuuleppa miten on asia. Kun Jurri ei
tullut, arvelin minä jotain sekasotkua tapahtuneen, jonkatähden hätä
hopussa tein kirjan Jurrin nimessä, jossa sanoin hänen taudilta
estettynä itse tulemasta saapuville. Tämä kirja hyljättiin, joka
kieltämättä oli tuomarilta oikein. Mutta siitä olen vakuutettu että jos
vaalia valitamme, niin se siitä syystä tulee kumottavaksi."
"Oi minkä suuren lohdutuksen annat mulle surussani; olenpa ihan kuin
uudesta syntynyt. Sepä, näet, hyvästi sopii. Minä kehoitin Jurria heti
teeskenteleimään sairaaksi, että poisolemisensa syy näyttäisi todelta.
Siis kaikki hyvä. Ja tästä tulee minun sinua kiittää, kunnon veli. Ja
siihen saat luottaa että minä osaan olla kiitollinen. Jos sinä vaalin
kumoot, saat puol'toista tuhatta markkaa."
"Kyllähän niistä sovitaan. Nyt on elettävä varoisasti. Minä jo olen
suostunut Pekka Kettusen ja Kakkurin kanssa vaalia valittamaan ja siitä
syystä ovat he juuri tätä nykyä Jurrin luona antamassa hänelle
tarpeellisia neuvoja. Mutta ei siinä kaikki. Meillä pitää olla lääkärin
todistus, että Jurri todellisesti silloin oli sairas, jos tahtomme
valitustamme korviin otettavaksi, mutta sellaista todistusta ei liene
helppo saada."
"Eikö muuta! Sen minä laitan huomis-päivänä."
"Mutta se ei saa olla omatekonen," muistutti Kela.
"Olisiko tarvis? Eihän Jussi mikään pöllöpää ole... Minä tunnen tohtori
Kernaan, joka mulle sellaisen todisteen tekee parista kymmenestä
markasta."
"Se saattaa käydä turhiin. Tunnenhan minäkin hänen, enkä luule häntä
niin suostuvaksi."
"En muuta sano kuin minkä tiedän. Hän on jo monet vuodet todistanut ne
miehet kelvottomiksi sotapalvelukseen, jotka salaisesti maksavat
hänelle kymmenen markkaa. Monta kunnonpoikaa on hän niin tavoin
vapauttanut tuosta pulasta. En siis luule aivan vaikeaksi saada tohtori
Kernaan tähän asiaan taipuvaksi. Ken kerran on hiiden oma, sille ei
pahemmin käy kuin pahoin."
"Hyvä, hyvä! Laita sinä todiste, minä vastaan muusta."
"Suurimmat kiitokset, velikulta, tuhansia kiitoksia! Mutta kaikin
mokomin ei sanaakaan suden kuoppa-asiasta eikä minun todenperäisestä
aikomuksestani, sillä vaimoni ei koko asioista mitään tiedä."
"Mutta valmista häntä vähittäin siihen, mikä tuleva on, ja laita niin
että kolme ystävääsi etunenässä luulevat sinun heidän tarkoituksensa
edistävän. Se pitää hereillä heidän mieliä, jotka ovat kyllin hyljyt
heittämään kaikki oman etunsa tähden."
"Toimitanpa sen ja tämänkin," vakuutti Koponen.
"Työmme on nyt päätetty,
Eikä puutu muuta,
Kuin se pieni lähtöryyppy,
Sitte lyömme suuta;"
Lauloi Kela valmistaiden matkaansa, kunnes ensin oli häntä kaikin
tavoin runsaasti kestitty.


VII.
Iloa ja murhetta.

Suuri on sielun valta yli ruumiin. Jussi Koponen, äsken niin
alakulonen, oli nyt ihan toinen ihminen. Koko olentonsa osotti
jäykkyyttä ja luottamusta. Päivän pahat kohtalot olivat unohdetut ja
täynnä kunnianhimoisia toiveita nukkui hän iloisiin uniin.
Seuraavana päivänä matkusti hän Parikkalaan, puhutteli tohtori
Kernasta, joka heti kirjoitti pyydetyn todisteen. Sitte ajoi hän Kelan
luo, jossa Kettunen ja Kakkuri jo ennen olivat asiaa tuumailemassa.
Kela lukee heille valmiin valituskirjan, joka sangen nerokkaasti oli
kokoonpantu ja yleisesti hyväksyttiin. Kela vakuutti asian olevan niin
selvän, ettei onnellisesta päätöksestä ollut epäilemistäkään, josta
riemuitsivat liittolaiset sydämmellisesti iloitsivat.
Valituksen allekirjoittajat olivat nuo kolme valiomiestä. Asiasta
syntyi paljo sappea seurakuntaan, mutta Koponen vannoi tässä olevansa
osatoin. Hän muka ei voinut siihen mitään että yleisö luotti häneen.
Moni oli kyllin yksinkertainen uskomaan hänen teeskenneltyjä
vakuutuksiansa, mutta asiain tyysten tuntiat oivalsivat kyllä tämän
seikan juuret. Lampaan vaatteet eivät kyllin peittäneet vainoavaa
sutta. Vaimo pian ymmärsi asian oikian laidan ja oli alussa sekä äkänen
että surunen, mutta Kelan toimesta rupesi vihdoin hänkin Jussin
puolustajaksi. Kela muka selvitti hänelle miten kunnioitetuksi tulisi
kaikissa herras-seuroissa miehensä ansioin tähden. Vaimoon tarttui
miehensä tauti tämän isoksi iloksi, jolla nyt kotonakin oli kenen
kanssa voi haastella tästä elämänsä ilon-aineesta.
Tosin eli Koponen iloisessa toivossa, mutta kuitenkin alinomaisessa
levottomuudessa niin kauan kun asia oli päättymätön. Alati oli hän
liikkeellä, matkustain joka päivä Parikkalaan keskustelemaan ystävä
Kelan kanssa, joka itsekseen nauroi miehen kunnianhimoa ja aina piti
sitä hereillä sopivilla keinoilla.
Eräänä päivänä, Koposen taas käydessä ystävän luona, sai hän sen
sydäntä kaivelevan tiedon, että maaherran virasto oli vaalin
vahvistanut. Sepä oli murheen sanoma miehelle. Vapisevana uupui hän
sohvalle, syvästi huo'aten. Kela katsahti häneen pilkallisesti ja veti
suunsa pahantapaseen nauruun.
"Minä arvelen että teet minusta ihan pilkkaa," sanoi hän.
"Ei, veikkoseni, mutta minua kummastuttaa että asiaa niin julmasti
paheksit. Eihän koira uida osaa ennenkun häntänsä kastuu. Nyt olen
onnellisesta päätöksestä entistä varmempi."
"Niinkö sanot, veikkoseni," lausui Koponen tytyväisenä, pyhästen
leukaansa.
"Sen sanon, ja sen täytänkin, sillä maaherran viraston päätös on niin
kehnosti perustettu, että meidän on ylimmäisessä oikeudessa
voittaminen."
"Luuletko, veikko, ystäväni tahtovan niin kauas vetää asiaa?"
"He olivat kaikki täällä eilen ja paperit menevät ensi postissa
pääkaupunkiin."
"Kultaa ja päärlyjä olet sinä parempi," lausui Koponen ja käski
ystävänsä kestikiivariin, jossa syötiin komea päivällinen ja juotiin
helmeilevää viiniä päälliseksi.
Nämä olivat iloiset toivossa, mutta yleisö todellisesti. Nyt jo
tunnettiin Koposen kujeet ja mielipiteet, jotka pistivät kaikille
vihaksi ja maaherran päätös vastaanotettiin yleisellä mielihyvällä.
Olli Toiminen ei milloinkaan ollut herrainpäivämieheksi pyrkinyt ja
olisi mieluisasti heittänyt sen toimen Koposelle, jos se vaan olisi
rehellisyyttä käyttänyt, mutta Olli vihasi pimeyden töitä, jonka vuoksi
häntäkin huvitti että kavaluus sai ansaitun lopun. Hän kyllä tiesi
valittajain vetävän edemmäksi, mutta toivoi päätöksen tulevan saman.
Hän siis matkusti pääkaupunkiin, jossa jo pari viikkoa oli
herrainpäiviä istuttu. Niinkauan oli asia maannut ensimäisessä
oikeudessa monein välipäätösten ja selitysten tähden ja vielä kauemmin
se kaiketikin oli viipyvä siellä, jonne se nyt oli vedetty. Siis, miten
sanottu on, matkusti hän paikalle, käyden edusmiestoimiinsa.
Se tosin kivisteli vastalahkoa yhdeltä puolelta mutta iloitti toiselta,
sillä he elivät siinä luulossa, saavansa nähdä hänen täytyvän tulla
takasin. Ja sepä vasta häpiä olisi! Tätä ajatellessa riemuitsi Koponen
itsekseen.
Mutta aika kului. Oli jo kevät, pääkaupungista mitään kuulumatta.
Ystävät kääntyivät epäilyksiin sillä he arvelivat Ollin viivyttelevän
asiaa.
Koposen kunnianhimo oli muuttunut sappitaudiksi. Kaikkia ihmisiä
kohtaan oli hän äkänen ja vaimonsa vakuutti hänen tuskin öilläkään
voivan nukkua. Tapaus suden kuopassa oli päässyt liikkeelle ja sepä oli
kova asia miehelle, jonka kunnia oli niin arka. Mutta kävipä miten
mailmassa tavallisesti käy: milloin hätä suurin, on apu lähin. Eräänä
aamuna Koposen vielä maatessa tuli se pienen kirjan muodossa, jonka
sisällys oli seuraava:
"Hurraa veikko!
Me olemme ylioikeudessa voittaneet... Illalla tulemme minä ja
muut ystäväsi Koivulaan.
Pikaisesti ystäväsi Kela."
"Kas sehän on selvä lause." Koponen suuteli paperia, sitkahutti
vuoteelta, ilosta karjuen, joka vaimolle antoi syyn kutsua rengit,
sillä hän luuli miehän tulleen hurjaksi.
Nämä jotka juuri olivat suuruksella lähimmäisessä huoneessa,
kiiruhtivat kamariin, jossa löysivät isäntänsä polkkaa tanssimassa
paljaassa paidassansa puolisonsa kera, myötänsä huutaen: "Hurraa, me
voitimme."
Kaikki luulivat hänen tulleen hulluksi. Yksi renkilöistä otti rajusti
häneen kiini, nostaen hänen lattialta korkealle, niin että hän jaloin
potki kun väkisin kannettava karju.
Tämän vuottamattoman syleilevän kautta tuli Koponen taas entiselleen ja
asia tuli selvitetyksi. Mutta kuitenkin oli Jussi renkien mielestä
täysi narri.
Heikko-luontoisten on vaikeampi kestää iloa kuin murhetta ja niin
Koposenkin. Hän lauleskeli koko päivän vuotellen ystäväinsä tuloa,
joita oli päättänyt oivallisesti kestiä.
Vihdoin tulivatkin ystävät, ja nytpä alkoi iloa, syömistä ja juomista,
jota kesti seuraavaan päivään.
Todellisesti iloinen oli Kela, joka pisti julkista pilkkaa
suojeltaviensa, varsinkin Pekka Kettusen ja Jurrin kanssa,
jotka kumpikin olivatkin pilamaiset. Viimeksi mainittu sai monta
pistos-lausetta virsistänsä suden kuopassa ja itse Koponenkin sai
kiusa-puheita, sillä Kela sanoi hänen ennen kaikkia täytyvän esitellä
sellaisten laitosten kieltämistä. Mutta pian muuttui leikki yleiseksi
iloksi saadusta voitosta. Jokainen iloitsi vasta-lahon häviöstä. He
olivat vakuutetut vasta tulevan huudon onnellisesta päätöksestä, sillä
olipa enemmistö heidän puolellansa ja he aikoivat kyllä varoa enää
joutuvansa susien kynsiin. He sydämmellisesti nauroivat Ollia, joka
muka täytyisi tulla takaisin, ja sepä olisi häpiä, jota ei ollut helppo
pestä. Kela tarttui lasiin ehdotellen maljan uudelle edusmiehelle,
johon hän vastasi kerskaavalla puheella, joka oli sekä ma'uton että
mieletön. Viimeiksi juotiin kuolemaan asti kestävän ystävyyden malja,
jonka tehtyä ilomielissä erittiin taas kohdataksensa toisiaan muutaman
päivän kuluttua käräjätalossa, jolloin asia voiton kruunulla
kaunistettaisiin.
Nytpä tuli kiire Koposen talossa. Laitettiin, näet, ompelioita,