Valtiopäivämies eli Kunnianhimo - 1

VALTIOPÄIVÄMIES ELI KUNNIANHIMO
Kirj.
Pehr Thomasson

Mukaellen suomentanut J. Aulén.

Helsingissä,
Hufvudstadsblad'in kirjapainossa, 1872.
G. W. Edlundin kustantama.

SISÄLLYS:
I. Talonpoika ja asiamies
II. Kolme kunnon ystävää
III. Julman paha kohtalo
IV. Päättävä hetki
V. Pelastuksen hetki
VI. Suuri lohdutus murheessa
VII. Iloa ja murhetta
VIII. Uusia keskustelemia ja onnettomuuksia
IX. Uudet toiveet ja parempi onni
X. Talonpoikaisille lukioilleni


I.
Talonpoika ja asiamies.

Eräänä kauniina syysiltana, nykyisen vuosisadan alussa, käyskeli
lautamies Jussi Koponen tuimin askelin soreassa tuvassaan edestakasin.
Tultuaan pihanpuolisen akkunan luo seisahti hän, joka kerta moniaita
sekuntia, kurkistaen ulos ihan kun jotakuta odottaen.
Jussi Koponen oli keski-ijän mies, eikä pahannäkönen, joska joku ei
huomannut kavalaa katsantoansa. Käytöksessänsä oli hän jokseenkin
kopeaa jota kuitenkaan tätä nykyä ei suinkaan voinut huomata; sillä
laiha vartalonsa oli jokseenkin köyristynyt ja raskas mielipaha näkyi
julkisesti hänen muuten itserakkaasta naamastaan. Siitäpä voi arvata
jonkun kovan murheen kaivelevan sydäntänsä.
Mikähän se voi olla? Olihan Jussi Koponen kaikin tavoin onnellinen
mies. Hänellä oli hyvä vaimo, hyviä lapsia ja suuri, Koivula niminen
talo, joka sekä ulkoa että sisältä oli ihan herrashovin näkönen.
Sanalla sanoen, hän oli koko Raivolan kihlakunnan rikkain talollinen.
Mutta kuitenkaan ei hän omalla toimellaan ollut suuria varojansa
ko'onnut; hän oli tykkänään ne perinyt appivainajaltaan, joka häneen
niin oli mielistynyt, että tämä perintöjaossa sai kaikkia muita lapsia
runsaammin. Myöskin oli hänellä ollut kaikki ne luottamus- ja
kunniavirat jotka talonpojan osaksi voivat tulla, paitsi yhtä ainoaa:
hän ei vielä ollut valtiopäivämies. Moni siis luuli hänen tätä
tavoittavan; mutta milloin sellaisesta kysymys tuli, oli Jussi aina
juhlallisesti vakuuttanut ei tahtovansa sellaista toimia vastaanottaa,
josta muka hänelle olisi sulaa hävikkiä, vaikka kyllä arveli siihen
toimeen olevansa mies kunnollinen.
Mitenkä tälläiset lauseet olivat totta ja mikä se oikeastaan oli, joka
tätä nykyä häntä huoletti, saamme heti tietää omista sanoistaan.
Levottomin mielin kuin Jerusalemin suutari mittaili Jussi tupansa
lattiaa. Mutta yht'äkkiään valistui synkkä muotonsa. Avaten oven,
riensi hän pihalle, jossa matkailija hypäten rattailta teki tavallisen
tervehdyksen.
"Terve tultuasi, Veikko Kela!... Viivyithän niin, että tuskin enää
tuloasi odotin", lausui Jussi.
"En milloinkaan luovu lupauksestani", vastasi tulija.
"Sydämmellisesti tervetullut", sanoi Jussi vieden vieraansa sisään.
Herra Kela oli nuori, sorea mies, jonka tavat ja käytös kaikissa
osoittivat sivistynyttä tutenttia. Hän olikin nykyisin jättänyt
yliopiston, jossa pitemmän ajan oli lakitietoa oppinut mutta ei
kumminkaan aikonut ruveta virkamieheksi, syystä että isänsä tahtoi
häntä talonpoika-asiamieheksi, joka muka köyhälle tutentille oli
edullisempi. Isä itse oli suureksi hyödykseen pitänyt tätä ammattia,
johon neuvoi poikaansakin, toivoen ei omenan putoavan puusta kauvas.
Kela oli talon vanha ystävä. Tavalliset tervehdykset siis pian olivat
kuitatut. Oli ilta, kello kuuden aika, jonkatähden isäntä tarjosi
pientä toti-tuikkaria. Hän siis avasi muhkean salinsa oven pyytäen
vierastansa sinne, kunnes toimitettiin vettä ja muuta tarpeellista.
Pianpa oli kalkki kunnossa, mutta kun Jussin mielestä sali oli aivan
lähellä kyökkiä, jossa ehkä olisi kuutioita, niin, itse ottaen
toti-tavarat, kantoi hän ne etääsen kamariin, jonka tehtyä varovasti
sulki oven.
Ystävykset siellä asettuivat kiiltävän pöydän ääreen alkaen valmistaa
suloista nautittavaa, joka piankin joutui niin, että voivat toinen
toisensa kanssa kilistää.
Jussin vilkkuvista silmistä julkisesti näkyi hänellä olevan jotakin
ystävällensä sanottavaa, mutta myöskin näkyi hän vähän kainostelevan
mieltänsä purkata. Päätti siis Kela, tämän huomattuansa, auttaa häntä
alulle, lausuen huolettomasti:
"Terveisiä Olli Toimiselta."
"Kiitoksia! Onko hän nykyisin tavattu?"
"On, äsken tapasin hänen kestikiivarissa, jossa vähän keskustelimme.
Kiitä häntä minun pitkästä viivyttelemisestäni. Ukko on aina saakelin
ilomielinen ja hauska."
"Kyllä vaan. Kyllä sillä suukopua kestää. Se kai vieläkin kerran
tuumailee matkustaa herrainpäiville?"
"Siitä emme ensinkään keskustelleet, mutta luulen hänen epäilemättä
tulevan herrainpäivämieheksi, koska sinä Veikko siksi et pyri; muuten,
ken tiesi miten kävisi."
Tarttuen lasiinsa kilisti Jussi kera ystävänsä, jonka viimeiset sanat
tekivät sydämmellensä hyvää.
"Luulisitko Veikko minun tulevan valituksi jos tahtoisin?" kysäsi
Jussi.
"Sen varmaankin luulen, jos vaan edeltäkättä mutkat suoritetaan, sillä
aivan itsestänsä ei se synny."
"Niin minäkin luulen", vastasi Jussi, "ja juuri sentähden pyysin sinua
tänäpäivänä tänne. Ollaanhan me vanhat ystävät, siis saatan
rehellisesti lausua mielipiteeni siitä, kolmannen miehen kuulematta."
"Mulla ei ole tapana kielitellä", tiuskasi Kela vähän närkästyneenä.
"Suo anteeksi velihopea! en minä epäilekkään, jonka paikalla saat
nähdä, kun nyt käyn sanomaan mitä ei edes vaimonikaan tiedä... Joka
kerta kun puhe on ollut valtiopäivämiehestä, olen aina antanut ymmärtää
en minkään mokomin tahtovani kutsumuksesta huolia, mutta totta puhuen
olen jo monta vuotta sitä tavoittanut. Olli Toimisella on tähän asti
ollut yleisön luottamus ja tästä syystä en ole minä huolinut vällyjäni
pyykkiin pistää. Mutta koko ajan olen aina kokenut Ollin arvoa
halventaa. Miten tiedät, lukevat talonpojat harvoin noita suurempia
sanomalehtiä, josta syystä eivät asioista ja menoista mitään
tiedäkkään. Miten herrainpäivillä ollaan, sitä ymmärtävät he yhtä vähän
kuin sika tuulimyllyä. Ainoa minkä oivaltavat, on se, että verot yhä
lisääntyvät. Helposti siis voi heitä uskottaa tämän olevan
valtiopäivämiehen syyn, joka tarvittaessa ei laula totuutta, jolloin
asia kävisi ihan toiseksi. Tällaista uskoa olen aina kokenut istuttaa
heidän tuhmiin kalloihinsa ja tämä onkin mahdottomasti menestynyt.
Luottamus Olliin rupeaa todellisesti raukeamaan. Mun lienee siis aika
pistäytä väliin, vai mitenkä?"
"Tämän kaiken tiedän", vastasi Kela. "Jo aikoja sitten olen sun
vehkeesi huomannut ja itse puolestani kaikki tehtävät tehnyt saadakseni
sun puolellesi yleisön, joka myöskin lienee sinuun melkein suostuva.
Mutta tässäpä on toinen temppu, joka onkin tarkkaan mietittävä.
Kieltämättä on Ollilla suurin joukko ja väkevä lahko puolellansa, joka
ei olekkaan helposti voitettava."
"Aivan niin velikulta. Mutta kuitenkin voittaisin helposti
tarkoitukseni, jos vaan julkisesti pyrkisin. Minun vaan olisi tarvis
puhutella moniaita varakkaita sukulaisiani, joilla on enin sanominen
valiomiehiä huutaessa. Sitäpaitsi on mulla velkomista parahimmilta
talollisilta käräjäkunnan usiammissa seurakunnissa niin että voisin
toivoni mukaan liikuttaa niitä ja helposti voittaa vastusteliat. Hyvin
kävisi kaikki, jos vaan rupeisin julkisesti pyrkimään, mutta kas sitä
juuri en tahdo, miten saat kuulla. Minä en anna ymmärtääkkään
tavoittavani tätä kunniaa, joka kauvan on ollut suurin toivoni. Sittepä
ehkä sanottaisiin konnan juonilla tulleeni valituksi, joka näyttäisi
vähemmän kunnialliselta. Näkymättä tahdon minä tulla valituksi. Mutta
sinun avullasi yksin se voi tapahtua, ja tästä asiasta juuri tahdoin
vähä tuumailla sun kanssasi Veikko."
"Tunnenhan minä jäniksen polut", lausui Kela, kavalasti naurahtaen,
"mutta kuitenkaan en älyä mitenkä minä tässä asiassa voisin olla
avuksi."
"Juuri sinä oletkin tarvittavani mies", vakuutti Jussi Koponen.
"Tuttavuutesi kautta kaikkein ihmisten kanssa voit sinä vaikuttaa
enemmän kuin kukaan muu. Sinun vaan on tarvis kiitellä minun
kunnollisuuttani, toista taas pelotella aijotuista oikeudenkäynneistä.
Usiammat sinua uskovat kuin isämeitää ja sun vaivasi taas minä
kunniallisesti palkitsen. Tuhannen markkaa saat, jos minä tulen
herrainpäivämieheksi."
Kuultuansa tämän lauseen, kävi Kelan muoto nähtävän iloiseksi. Hän
nousi, kävi muutamia kertoja ympäri lattian, jonka tehtyä antoi
Jussille kättä sanoen:
"Kunnon veli, sinä tulet valtiopäivämieheksi."
Nämätpä sanat pullistivat Jussi Koposta, joka heti kohosi korkeammaksi,
pisti kätensä housun taskuihin, kohottaen niskaansa kuin laulava kukko.
"Ja tuhannen markkaa saat sinä", kuiskasi hän Kelalle.
Tämä nyökäytti päätään, istahti taas pöydän ääreen sanoen:
"Kuitenkin on meidän varosasti oltava jos yrityksemme on menestyvä.
Miten jo sanoin, on Ollin puolella suurin joukko ja väkevin lahko.
Saisiko jokainen talollinen huutaa, niin ei meidän menestymistä olisi
odottamistakaan; mutta kun sen tekee valiokunta ja kolme henkeä tässä
käräjäkunnassa saattavat voittaa kaikki muut, niin toivon parasta, jos
vaan oikein kortit sekoitamme. Ensin on meidän nukuttaminen Ollin
lahkoa siihen vahvaan vakuutukseen, että sinä et minkään mokomin tahdo
tulla valituksi ja että siis hän, niinkuin ennenkin, valitaan; ja
toiseksi kaikin voimin vaikuttaa valiomies-huutoihin, että olisi meillä
tuttuja tiessä. Ovathan nämät huudot jo ensi sunnuntaina; aika on siis
käytettävä. Minä alotan toimeni jo tänä iltana, tehden muutamia
poikkeuksia kotimatkalla, ja sinäkään et saa torkkua."
"Äläpä luule", vastasi Jussi.
Ystävät nauttivat nyt komean illallisen, jonka tehtyä erosivat
vehkeitänsä toimeenpanemaan.
"Eihän sitä ollut vaikea pyydystää", sanoi Jussi itsekseen. "Rahalla ja
nerolla voi kaikki."
"Kavala ja konnankurinen mies tuo Jussi", ajatteli Kela itsekseen ajaen
maantietä. "Kavala mies, paha sydämminen, mutta ei aivan tylsäpäinen.
Mutta sen ylpeys ja tirkistävä käärmeen katsanto ovat sietämättömiä.
Herrainpäivämieheksi on hän Ollin suhteen ihan kunnoton... Mutta
tuhannen markkaa, se on summa se, ja senpätähden teen hänen puolesta
mitä voin... Soisin hänen pääsevän herrainpäivämieheksi paljaasta siitä
syystä, että ylpeytensä ja kunnianhimonsa saisivat hyvän keikahuksen."


II.
Kolme kunnon ystävää.

Entisestä keskustelusta kahdeksan päivää kuluttua tapaamme taas samat
ystävät samassa kamarissa kahden kesken. Mutta nyt onkin aamu,
sentähden totin siassa ovat suuret juomalasit olutta täynnä.
"Perhana se, ettet omassa seurakunnassa ensinkään huutoja saa; mutta
aikomuksemme kumminkin menestyy," lausui Kela.
"Luuletko todellisesti niin?" kysäsi Jussi Koponen alakuloisella
mielellä.
"Epäilemättä velihopea, vaikka enemmistö tulee olemaan saakelin pieni.
Olenpa laskenut ja päätös on puolen manttalin enemmistö, mutta siinähän
mun mielestäni kyllin.
"Jahka vaan saattaisimme luottaa noihin miehiin," keskeytti Jussi.
"Vakaa kuin kirveen silmä... Saatpa kuulla miten olen käyttäinnyt. Ne
ovat helvetin kavaloita kaikki kolme, mutta ketullahan kettua
pyydetään. Ensiksi puhuttelin Jurria, jolla on tärkeä riita-asia
ylioikeudessa sekä selvitin hänelle, että jos Olli Toiminen tulee
valtiopäivämieheksi, hän varmaan sen hävittäisi, koska Olli on likeistä
sukua vastaajan kanssa. Kas sepä naula veti. Jurri kiitti minua
tiedosta. Kakkurilla käytin samaa keinoa. Hän on erään kalastusyhtiön
osallinen. Minä muistutin häntä, että Olli itse kalastaa samassa
virrassa ja että hän aikoi alottaa riidan, joka vähentäisi yhtiökunnan
oikeuksia, jonka riidan hän valtiopäivämiehenä epäilemättä voittaisi.
Kakkuri on liukas ja oman voiton pyytävä perkuus, joka heti oivalsi mun
lauseeni todenmukaisuuden ja sillä voitin hänen. -- Pekka Kettusen
kanssa mulla oli oikein pieni kahakka, kuitenkin viatointa lajia. Hän
tosin on vähän kavala ja kettumainen, mutta ylipäänsä yksinkertainen
tolvana. Minä tuppasin häneen niinkuin makkaraketeen kaikenlaista
sakkaa, jonka hän irvistelemällä nieli. Paitsi muuta uskotin häntä
että jos sinä tulet valtiopäivämieheksi, niin lähettäisit
maamittausylihallituksesta maamittarin, joka pian lopettaisi kylän
sekasotkusen rajajaon; myöskin uskotin häntä sinun kauttasi voivan
tulla hyväksi ystäväksi maamittarin kanssa ja niin tavoin saavan jaon
mielensä mukaan. -- Tälläisillä apajoilla sain verkkoihini nämä kolme
kalaa, ja siitä voit olla vakaa että ne siinä pysyy, sillä oman voiton
langat ovat vahvemmat kuin yleisön."
"Jos ne vaan eivät edellävoittain kertoelisi minun pyrkivän
herrainpäivämieheksi, niinpä kunnia kävisi korkeammaksi."
"Ole siitä huoleton. Minä olen heitä vakuuttanut, että sinä et suinkaan
tahdo heittää rauhallista kotoa, käydäksesi julkisen elämän myrskysille
retkille, mutta että heidän kiinteästä vaatimuksesta ehkä siihen
myöntyisit. Tätä varten he tänä iltana tulevatkin tänne, ja minä toivon
että heidät vastaanotat hyvinä ystävinä, joita he sanotusta syystä
ovatkin."
"Sinä velikulta oletkin oikein kunnon poika," huudahti Jussi Koponen
ihastuksella. "Sinun minä tiesin olevan sen miehen jota tarvitsin,
sillä joku muu ei olisi puolta niin liukkaasti asiaa ajanut. Tuhannen
markkaa saat korkonensa. Ne kolme ystävää kun tulevat, otan niin
vastaan että tyytyvät. Enhän minä niin tuhma ole."
"Etpä vaan; se joka sun pöllöpäänä ostaa, se todellakin rahansa pilaan
viskaa," lausui Kela pilkallisesti.
"Niinpä luulisin," muistutti Koponen. "Oma kiitos tosin haisee, mutta
ilkkumatta luulen voivani sanoa mun pääni olevan hyvästi varustetun."
Kummankin puolin muutamia suosiosanoja vaihetettua lähti Kela
matkoihinsa, sillä hänen oli käräjissä muutamia asioita ajettavina.
Muutaman tunnin kuluttua tulivat nuo kolme ystävää, jotka Jussi
iloisesti vastaanotti rappusilla ja johdatti heidät saliin. Se oli
kaikintavoin niin loistava kuin vallasväessäkin, sillä Koponen piti
ulkonäköä suuressa arvossa ja vaimonsa oli kaikin tavoin kunnon eukko.
Heti tarjottiin vieraille kahvia, jota isäntä kehoitti sekoittamaan
aineen kanssa konjakkipotusta.
Heidän nyt näpäyksiä ottaissa ja niitä näitä tarinoidessa, tahdomme
vähän tarkastaa ystävien ulko-ihmistä; heidän sisällistä tulemme
vast'edes tuntemaan heidän käytöksistänsä.
Kaikki olivat he keski-i'än miehiä, melkein yhtä vanhat, mutta hyvin
erinäköiset. Timo Kakkuri oli verevä, punakas, vilkkasilmänen ja muoto
osoittava sekä hyvää että pahaa. Hän oli hyvissä vaatteissa ja
käytöksensä olivat vapaat. Pekka Kettunen oli suuri kömpelö mies,
kasvoiltansa tuhman-näköinen, mutta avarat sieramensa ja tirkistelevät
kissan-silmänsä ilmoittivat ketun luontoa. Hänkin oli hyvissä
vaatteissa paitsi saappaat, jotka olivat tavattoman suuret ja
ruokottomat. Jurrista voi viimeisen sanoa kaikken suhteen. Vartalo
pitkä ja laiha, pinta melkein harmaa, suuri nokka, leveä suu ja silmät
ulkokultaisuutta osoittavat; ihan tällainen oli Jurri. Yleisön
mielipiteessä pyysi hän olla jumalisena vaikka ne, jotka hänen lähemmin
tunsivat, sanoivat hänen jumalisuutta käyttävän sisällisten pahain
ajatustensa peitteeksi.
Tuokion ajan niitä näitä keskusteltua lausui vihdoin Timo Kakkuri
vakavammalla äänellä:
"Arvokas veikko Jussi! tänne olemme tulleet sangen tärkeässä asiassa.
Miten tiedät, on jokainen meistä pitäjänsä valiomies tulevilla
valtiopäivämies-huudoilla ja meidän huutomme ovat talojen luvun suhteen
niin suuret, että juuri me asetamme valtiopäivämiehen. Nyt on
aikomuksemme huutaa sinua, sillä sinä meidän mielestä olet soveliain
koko käräjäkunnassa. Me toivomme ettet estelemään rupea."
"Kunnioittavasta tarjomuksesta suurin kiitos, mutta tätä nykyä sitä en
voi ottaa. Talouteni tulisi kärsimään niin pitkästä poisolosta.
Mieluisammin tahdon elää rauhassa, pienessä vaikutus-alassani tehden
mitä parasta voin yhteiseksi hyväksi. Minä en Jumalan kiitos ole ollut
milloinkaan kunnianhimoinen, vaikka kyllä semmoisen toimen voisin
täyttää yhtä hyvin kuin moni toinenkin."
"Paljoa paremmin," väitti Pekka Kettunen. "Eihän täällä saakeli soi ole
ainoatakaan talonpoikaa niin lainoppinutta kuin sinä; sen kyllä olen
kuullut pitäjän kokouksissa joissa itse rovastiakin olet pölyyttänyt."
"Pekka haastaa ihan totta," sanoi Timo Kakkuri. "Koko paikkakunnassa ei
ole soveliaampaa. Olli on nyt ollut neljät valtiopäivät; jopa on aika
jonkun muun tulla hänen siaiseksi. Minä en ukkoa milloinkaan ole
hyväksynyt. Luulenpa hänen pitävän herrojen puolta, tuskin hän muuten
niin hyvissä kirjoissa niiden luona olisi."
"Sun luulollasi on hyviä syitä," vastasi Koponen salatulla
vahinko-ilolla. "Enhän minä Ollin toimia moiti; mutta minä, joka
pidän sanomalehtiä, olen aikoja sitten huomannut hänen olevan kansan
asian pettäjä. Muut valtiopäivämiehet ovat kunnillensa toimittaneet
valtio-apuja sillan-rakennuksia ja ojittamisia varten, mutta meidän ei
penniäkään ole saatu. Olisinko ollut hänen siassa niin toista olisitte
saaneet nähdä. Tässä on se poika joka ei pelkää puskea isosten keralla:
missä tarvitaan on mulla pitkät kädet."
"Juuri senpätähden sinun pitää tulla herrainpäivämieheksi," lausui Timo
Kakkuri, "sillä me olemme päättäneet huutaa sinua ja sittepä sinun on
meneminen jos tahdot tai ei."
"Sen teemme varmaan," lausuivat Kettunen ja Jurri.
"Ettehän epäsopua minun kanssani tahdo," väitti Koponen juhlallisella
äänellä. "Nyt elän niin onnellisena levossa ja rauhassa perheineni,
enkä ensinkään halua isosten tuttavuutta. Siitä olisi minulle vaan
häviöä kotona ja poissa valtiopäivämiehenä tahtoisin jotakin toimittaa,
mutta sepä maksaa rahoja."
"Sen palkitsee korkea päiväpalkka, sillä kunta maksaa kulungit, meihin
se ei tee mitään," sanoi Jurri, päästäen lauseen, sopiva hänen
tapaiselle jumaliselle.
"Tosi kyllä, mutta mieluisammin soisin saavani olla kotona."
Sanan mieluisammin oli Koponen lausunut eri äänellä, joka antoi
Kakkurille syytä vielä lausua:
"Pidinpä sinua miehenä, rahoista ei huolivana, missä koskee yhteistä
hyvää."
"Eikä se kristillistäkään olisi," lisäsi Jurri, "sillä pyhä raamattu
sanoo, että viisasten tulee luopua vaimosta ja lapsista, antaaksensa
valonsa loistaa maailmalle." Pekka Kettunen potkasi suurilla
saappaillansa amenen.
"Koko elämäni pyhitän ruhtinaalle ja kotomaalle," huusi Koponen.
"Vietteliöitä te olette. Mutta, mutta asiaa pitää miettiä ... vaimoni
kanssa tahdon tuumailla ennenkuin päätökseni teen."
Näin kävi hän salista kyökin läpitse erääsen sivukamariin, jossa
hyvillä mielin istahti lukemaan sanomalehtiä. Vaimonsa tuli sisään
kysyen mitä vieraat tahtovat.
"Tahtovat minua herrainpäivämieheksi," vastasi Jussi lyhyesti.
"Ethän mulle sitä murhetta tehne," lausui vaimo itku kurkussa.
"Eläpä ole milläsikään. Kyllähän minä pinteestä pääsen vaikka he ovat
pirun itsepintaset. Ole kuitenkin hyvä ja laita kunnon päivällinen.
Niitä on hyvästi kohteleminen, niin helpommin saan heidät päätöksestään
luovutetuiksi."
Sill'aikaa istuivat ystävät mykkinä kuin kalat, mutta iloissa silmin,
sillä he aavistivat Koposen myöntyvän. Yksi iloitsi kalavedestänsä,
toinen riitansa voitosta, kolmas edullisesta raja-ja'ostansa.
Taas seisoi Koponen ystäviensä edessä kädet taskuissa ja niska kenossa
mitenkä tapansa oli kunnes tahtoi mahtavalta näyttää. Myöskin tapansa
mukaan nuoli hän ensin muutaman kerran suutansa, jonka tehtyä sanoi:
"Veikot! eukkoni kanssa olen tyyni miettinyt asiaa ja tullut siihen
päätökseen että, vaikka vastahakoisesti, täytyy minun heittää omat edut
käyden sinne, mihin yleinen luottamus minua kutsuu."
"Hyvä, heijaa!" huusivat ystävät ihastuksissa nousten antamaan uudelle
valtiopäivämiehellensä kättä siitä, että oli ollut niin armollinen ja
tehnyt heidän toivonsa mukaan.
"Mutta muutamat ehdot vaadin minä," lausui Koponen. "Ensiksi vaadin
että lupauksissanne pysytte järkähtämättömästi muuttumatta, toiseksi
korkeimman päiväpalkan ja kolmanneksi välttämättömän salassa pitämisen
asiasta päättymisen hetkeen asti. Minä tahdon tämän uutisen leimauksen
tavalla tulevan Ollin ja hänen lahkonsa joukkoon. Jopa nyt jo hengessä
näen, mitenkä pitkänokkaseksi he kaikki tulevat ... jos taas
helisevillä syillä saisitte muitakin valiomiehiä meidän puolellemme,
niin olisi peijakkaan hyvä. Kunnia olisi minulle suurempi."
"Me teemme sen sekä toisen," vakuuttivat ystävät kättä lyöden ja niin
oli asia päätetty kummankin puolueen mieliksi. Nytpä istuttiin syömään,
joll'aikaa asiaa vieläkin keskusteltiin, mutta koska jo tiedämme
päätöksen, heitämme heidät rauhaan ja siirrymme kahdeksan päivää
edemmäksi, nähdäksemme, mitenkä veitikkain vehkeet menestyvät.


III.
Julman paha kohtalo.

Valtiopäivämiehen-huuto Raivolan käräjäkunnassa oli määrätty Marraskuun
15 päiväksi ja tämä päivä oli jo sisässä.
Jussi Koponen oli siitä ajasta alkaen, kun ystävät hänen heittivät,
ollut merkillisen ilonen. Vaimonsa oli monta kertaa kysynyt mikä se
olisi, joka niin häntä iloitti ja aina vastaukseksi saanut:
"Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin ... ikävä olisi ollut matkustaa
pääkaupunkiin heittäen sinut kotiin. Sinun pidän liian rakkaana
sellaista tehdäkseni; sitä lupasivat myös ystävänikin estää, mutta en
kuitenkaan voi olla varsin varma. Ovatpa ihmiset kuin hurjat. Kenen
vaan tapaan, tervehtivät minua herrainpäivämieheksi... Helvetin harmi
olla yleisön mielisenä... Ajatteleppas vaan jos nuo kolme ystävää,
jotka meidän kesken sanottu, ovat suuria konnia, luopuisivat
lupauksistansa ja huutaisivat minua, mikä saakelin harmi eikö se olisi.
Onhan minun siis matkustaminen vaaliin, estämään kaikkia pahoja
aikeita."
Vaimo luotti täydesti hänen sanoihinsa, kiittäen Jumalaa, joka hänelle
antoi niin hellän ja ymmärtävän miehen.
Jussi Koponen oli Jurrin kanssa suostunut matkasta seuraamalla tavalla:
Vaalipäivän aamuna viimeistään kello neljä tulisi Jurri Koposen luo,
jolloin yhdessä läksisivät matkaan. Koponen ei itse tahtonut olla
saapuvilla toimituksen aikana käräjäpaikassa; oli siis päättänyt
viettää ajan läheisessä rouvissa, niin että heti toimituksen päätettyä
voisi kustantaa helisevät pidot. Ei hän myöskään tahtonut kulkea
julkista valtatietä, ettei ketään tuttavaansa tapaisi. Siitäpä syystä
olivat päättäneet matkustaa metsän lävitse suoraan mainittuun rouviin,
varsinkin koska matka niin tavoin oli korkeintain vaan penikuorma.
Jo kello kolme oli Koponen valmis, levottomasti odottaen kumppania,
joka tuli vasta lähes viittä. Koponen tosin vähän murisi viivynnästä,
mutta piti parhaana nykytilassa niellä harminsa. Kuitenkin oli
kiiruhtaminen, jos ennen päivää tahtoivat joutua määrän perille.
Kiireesti söivät suuruksen ja niin tukevat kepit kädessä läksivät
matkalle.
Ilma oli tavallansa vähä sopimaton. Lunta pyryytti synkeästi; ei
kuitenkaan niin, että se olisi estänyt matkailioita, jotka reippaasti
astelivat eteenpäin.
Polku kulki läpi kivistä ja kolosta maata, jossa siellä täällä kasvoi
kolkko mäntymetsä, jota yleisesti pidettiin pöllöjen ja susien pesänä.
Ystävät olivat satoja kertoja päivällä ja pimeässä käyneet tätä polkua,
mutta mitenkä oli, niin kuitenkin eksyivät. Sen huomasivat vasta
tultuansa lähelle kohisevaa jokea. Heti paikalla pysähtyi kumpikin
sanoen:
"Me olemme eksyneet... Se on Arp-joen kohina."
Niin olivatkin käyneet eksyksissä koko neljännes peninkuormaa.
"Mitenkä nyt tehdään," jupisi Koponen.
"Käydään suoraan metsän halki, niin pian taas olemme polulla," vastasi
Jurri.
"Mutta sukkelaan, sillä huuto on kello kymmenen, jolloin sinun
välttämättömäsi on oleminen saapuvilla."
Nytpä astuttiin aika vauhtia yli kivien ja kantojen. Koponen valitti
että oksat, joita kumppani väisti, huhkivat häntä silmiin, joka kävi
perässä, jonka vuoksi esitteli että kävisivät rinnatusten. Heti niin
tehtiinkin, koska silloin sattuivat olemaan aukealla paikalla ja
tasasella.
"Asianomaisetpa saavat pitkän nenän tänä päivänä," lausui Koponen
iloisesti.
Mutta ensimmäisenä sai hän itse hyvin pitkän nenän, sillä tuskin oli
lauseensa päättänyt, kunnes ihan kuin lumottuna maa aukeni jalkainsa
alla ja molemmat miehet kiljahtaen putosivat syvyyteen.
Vanha tosi sanantapa sanoo mutkateitä vaarallisiksi teiksi ja vielä:
joka toiselle kuoppaa kaivaa se itse siihen lankee. Koponen oli kauvan
kaivanut kuoppaa Olli Toimisen hyvälle maineelle ja luottamukselle,
mutta nytpä hän itse oli hyvin vaikeassa tilassa, sillä olopaikkansa
oli suden kuoppa.
Eräs vanha paikkakunnalla asuva metsästäjä oli rakentanut tämän, jossa
jo olikin pyytänyt monta tästä petoheimosta.
Tällainen kuoppa tavallisesti kaivetaan syväksi, peitetään heikkojen
risujen päälle levitetyillä havuilla ja keskelle kuoppaa asetetaan
pylväs, jonka päälle syötiksi pannaan lihaa tai muuta. Kun nyt susi
tulee sitä ottamaan, niin hän keikahtaakin kuoppaan.
Jos matkailioillamme ei olisi ollut niin paha kiire, niin olisivat
kaiketikin vaaraa aavistaneet, sillä peitoksessa oli suuri reikä, mutta
osittain pimeys, osittain kiire ja lumi estivät heitä tätä näkemästä.
Onnettomuuden lisäksi he eivät olleet kahden vankina. Kolmantena
tervehti heitä suuri susi sydäntä särkevällä ulvonnalla. Ensin hyppi
peto uutten kumppaniensa ympäri, mutta vetäytyi vihdoin yhteen
sopukkaan takakäpälillänsä seisomaan. Sen silmät kirpeilivät kuin kaksi
tulista hiiltä; terävät hampaat kiilsivät kuin kirkas teräs sen
avarassa kidassa, jossa veripunainen kieli liehui kuin kuuma rauta
tulisessa uunissa.
Tämän nähdessä olivat ystävykset hämmästyksestä kuolla. Silmät tiirillä
ja ikenet irvissä vetäyvät he pikaisesti vastapäiselle puolelle niin
että ulvova naapurinsa oli ihan vastapäätä heitä.
Ensimäisestä säikähdyksestä päästyänsä tavoitti kumpikin keppiänsä,
jotka onneksi olivat pudonneet muassa.
Näin varustettuina seisoivat he liikkumattomina kuin sotamiehet,
tarkasti silmäillen irvistelevää sutta.
"Missä Jumalan nimessä me olemme," kuiskasi vihdoin Jurri.
"Suden kuopassa! ymmärrätkö?"
"Voi hirvittävää!"
"Sepä oli pirullisen ikävä kohtalo!"
"Älä kiroo ystäväni... Tehkäämme kun Daniel jalopeuran luolassa,
rukoilkaamme ja anokaamme Jumalalta apua. Oi, jopa luulen sen itse
perkeleeksi, joka seisoo tuolla nurkassa... Näetkö, miten hirveä. Minä
näen sekä sarvet että sorkat."
"Älä nyt pilojasi pane vaan pidä silmällä petoa, joka, milloin hyvänsä,
voi rynnistää meihin. Tosin me ehkä kepeillämme voisimme surmata hänen,
mutta yhtä helposti voisi hän nitistää yhden meistä. Vahtia on meidän
pitäminen."
"Emmekö voisi päästä ylös?"
"Kaiketikin mahdotointa... Tällaiset pesät tunnen; ne tavallisesti ovat
nerokkaasti rakennetut."
Niin oli tämäkin kuoppa. Se oli kuusi kyynärää syvä ja pohjasta paljon
avarampi kuin suusta. Seiniä myöten ei siis käynyt kiivetä ylös, mutta
keskellä seisovaa pylvästä myöten kyllä, jos vaan ei karvasta kumppania
olisi ollut. Koponen yritti liikkumaan mutta peräytyi heti, sillä
samassa näytti susi hirvittävän punaisen kitansa.
"Siis ei ole pelastusta viheliäisyydestämme," huokasi Jurri, ruveten
lukemaan yhtä Taavetin katumusvirttä.
"Älä nyt niin pilan pelkuri ole," lohdutti Koponen. "Susien seurassa on
ulvominen. Meillä ei muuta keinoa ole kun odottaminen kuopan omistajan
tuloa, joka ei voi kauvan viipyä; katso, jopa päivä nousee... Huuto
tosin on kello kymmenen, mutta sen toimittaa uusi tuomari, eivätkä ne
herrat niin määrähetkellä tule. Eihän arkalasta olla pojat!"
Mutta tulivat kumpikin kovasti koiteltuiksi. Hetki toisen perästä
kului, eikä metsästäjää kuulunut. Ylhäällä suli lumi ja vettä tirskui
sateen tapana kuoppaan. Koposen luonto rupesi jo aristelemaan. Hän
puhalteli raskaasti kuin pale mutta toivonsa vieläkin oli virkeillä,
sillä kello vielä ei voinut olla yli yhdeksän.
Aika kului; Koponen töllisteli; Jurri ja susi irvistelivät, niin että
kaikkien kolmen kumppanin sylki loikkui suusta.
Tällaiseen vaikeaan tilaan täytyy meidän nyt heittää ystävykset, sillä
huolettava on nähdä tuttavia vaarassa, voimatta heitä auttaa.
Toivokaamme että hän, joka koettelee sydämet ja tutkii munaskuut,
armosta oikialla ajalla auttaa heitä.


IV.
Päättävä hetki.