Välskärin kertomuksia 5 - 25

  "Mutta tämän maailman viisaus on Jumalan edessä hulluus. Niinkuin
  kirjoitettu on: Hän vangitsee viisaat heidän hulluudessaan."
  
  
  14. TOINEN KOETTELEMUS.[23]
  
  -- Missähän kreivi Bertelsköld, jota ei täällä pitkiin aikoihin ole
  näkynyt, nyt oleskelee? -- kysyi eräänä iltana joku _Svenska Bottenin_
  miehistä.
  -- Hän on kipeä, -- sanoi toinen.
  -- Hän on hullu, -- virkkoi kolmas.
  -- Hän on tullut jumaliseksi, -- säesti neljäs, -- ja se nyt on melkein
  samaa.
  -- Olen kuullut sanottavan, että hän on kääntynyt katolinuskoon, --
  arveli viides. -- Valhepukuinen nunna on hänet kääntänyt.
  -- Tuhat tulimmaista! Se nyt sentään jo joltakin kuuluu. Hän on kai
  nuori ja kaunis? Niin ollen on hyvin järkevää muuttaa uskontoa.
  -- Jos nimittäin sattuu sitä olemaan. Eikös meillä ole olemassa asetus
  komeutta ja ylellisyyttä vastaan?
  -- Hahhahaa! Puhupas noin piispoille.
  -- Piispat ovat samaa mieltä.
  -- Toivotan onnea. Eipä olisi hulluinta hakea kirkkoherran paikkaa, kun
  on saanut kyllänsä valtiopäiväriidoista. Minä kyllä talonpojille
  paukuttaisin.
  -- Se olisi mainiota. Mistä tekstistä puhuisit?
  -- Valistuksesta tietysti. Kertoisin heille, että Raamattu on vanha,
  kulunut papinvalhe, että katkismus on keksitty tyhmien talonpoikien
  päihin päntättäväksi, että kirkko on tehty pientä aamupäiväunta varten
  ja että ns. uskonto on varsin hyödyllinen, osittain kuonokopaksi
  itsepäisille ihmisille, osittain varta vasten tehdyksi lampaan
  keritsemiskoneeksi.[24]
  -- Ai ai, kuulkaahan tuota harhaoppista! -- huusivat useat äänet. --
  Jos hän noin jatkaa, niin tulee hänestä aikaa voittaen ainakin
  kardinaali.
  -- Mutta mitäs jää jäljelle, kun tuo vanha roska on lakaistu pois?
  -- Vapaus, valistus, filosofia -- ja siveysoppi.
  -- Hyvä! Montako tukaattia ansaitsit eilen biribi pelissä
  lähimmäiseltäsi?
  -- Ainoastaan kuusikymmentä, -- vastasi kysytty tyvenesti.
  -- Ja kuinka monta tyttöä on sinun tähtesi hypännyt Norrströmiin?
  -- En ole tullut heistä lukua pitäneeksi.
  -- Ei, hyvät herrat, kardinaali on liian vähän; hänestä täytyy tulla
  paavi! -- solisi ääneensä iloinen seura.
  Keskellä tätä ilvettä astui Bernhard Bertelsköld sisään kysyen eversti
  Sprengtportenia. Hän oli kalpea, totinen ja hänellä oli arpi vasemman
  silmän yläpuolella.
  Entisestä ivahymystä ei hänen huulillaan näkynyt jälkeäkään.
  Melu lakkasi. Vasta tulleessa oli jotakin, joka sitoi kaikkien kielet.
  Hänen kerhotuttavansa eivät olleet hänestä koskaan pitäneet, mutta sitä
  enemmän pelänneet hänen terävää kieltänsä ja sietämätöntä ivahymyään.
  Oltiin siis hyvin halukkaita häntä nöyryyttämään, varsinkin kun
  luultiin, että hän oli vehkeillyt kerhoa vastaan.
  Oli kuitenkin yksi, joka katkaisi äänettömyyden, ja se oli se sama
  nuori kornetti, joka oli tahdottu nimittää paaviksi ja jolla oli se
  lahja, että hänen oli erinomaisen vaikea pitää suutansa kiinni.
  -- No älähän mitään, siinähän on Bertelsköld, -- huudahti hän, -- juuri
  kuin kutsuttuna ratkaisemaan hyvin pulmallista kysymystä. Täällä
  väitetään, että nunna, joka on kääntänyt kreivin katolinuskoon, on
  kaunis ja hieno kuin kuutamoilta Espanjassa, mutta toiset sanovat, että
  hän oli morsiusneitinä silloin, kun Ludvig XIV meni naimisiin madame
  Maintenonin kanssa noin seitsemän tai kahdeksankymmentä vuotta sitten.
  Bertelsköld oli vaiti. Hän ei ollut läheskään vielä selvillä omasta
  itsestään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut leopardi, jonka kynnet
  oli katkaistu.
  -- Pyydän anteeksi, jos olemme erehtyneet, -- jatkoi kornetti ivaten.
  -- Toiset väittävät, että kreivistä on tullut muhamettilainen. Allah on
  suuri, ja Muhammed on hänen profeettansa.
  -- Onko parooni Sprengtporten kerhossa? -- kysyi Bertelsköld.
  -- Odotamme häntä joka hetki, ja sill'aikaa voi kreivi viettää aikansa
  kertomalla meille kääntymyksestään, -- vastasi joku toinen seurueesta,
  josta tämä pilanteko alkoi tuntua hupaiselta. -- Osaako kreivi ulkoa
  ensimmäisen pääkappaleen?
  -- Olkaa hyvä ja messutkaa meille jotakin; se olisi mieltä ylentävää!
  -- virkkoi toinen.
  -- Tai saarnatkaa meille saddukealaisten hapatuksesta, -- ehdotteli
  kolmas, joka tahtoi pöyhkeillä raamatuntuntemisellaan. -- Olemme kaikki
  saddukealaisia; emme usko lihan ylösnousemista muussa muodossa kuin
  pihvilihan, joka palaa haudastaan.
  -- Ja me olemme juuri huvitelleet itseämme panemalla viralta Herramme.
  Ukko on vanha, ja kellon sisus tarvitsee korjausta. Eikö kreivi tunne
  ketään toista kelloseppää?
  -- Uskooko kreivi piruun?
  -- Tietysti. _On revient toujours à ses premiers amours_.
  Kreivi ja piru ovat vanhoja veljiä.
  -- _Fi donc_, hyvät herrat! täällä käryää tulikivelle. Tuokaa
  siirappia! Kreivi Bertelsköld pyörtyy!
  Kreivi Bernhard ei pyörtynyt, mutta oli sen näköinen kuin että olisi
  voinut pyörtyä. Hän oli hyvin kalpea.
  Hänen entinen elämänsä kääntyi nyt häntä vastaan terävänä kuin
  orjantappuran piikit. Tämä oli hänen ensimmäinen ulkonainen taistelunsa
  sitä maailmaa vastaan, jonka hän oli kieltänyt ja nyt tuli hänen valita
  lippunsa.
  -- Hyvät herrat, sanoi kreivi Bernhard, voimakkaalla ponnistuksella
  hilliten kuohuvaa vihaansa, -- en aio saarnata teille, vaan tahdon
  kertoa teille pienen matkaseikkailun Espanjasta.
  -- Tehkää niin, tehkää niin! Kertokaa meille jokin huvittava
  rakkaudenseikkailu, ivailivat kuulijat.
  -- Matkustin kerran, -- kertoi Bertelsköld, -- Uuden Kastilian ja La
  Manchan kuivien vuoriarojen läpi Toledosta Andalusian Villa Francaan.
  Maisemat olivat maalauksellisen kauniita, ja muulinajaja, joka oli
  oppaanani, ei lakannut ylistelemästä kotimaataan kauneimmaksi maaksi
  auringon alla. Usein, kun näin korkeat vuorenkukkulat ilta-auringon
  kultaamina, tai kun tie mutkitteli kauheiden syvänteiden ohi, olin
  valmis yhtymään hänen ylistyksiinsä. Mutta kun näin tämän maan olevan
  niin aution ja hedelmättömän enkä löytänyt yhtään virvoittavaa
  lähdettä, josta olisin janoni sammuttanut paahtavassa auringon
  paisteessa, en muuta kuin sameaa vettä tai huumaavaa viiniä, silloin
  ikävöin sieltä pois, vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, ettei mikään
  ole ihanampaa kuin matkusteleminen näissä vuoriseuduissa. Vihdoin
  laskeuduimme vuorilta ja lähestyimme Andalusian ihania lakeuksia,
  joiden läpi lukemattomat vedet virtailevat, joiden välissä kirkas
  Guadalquivir mahtavana ja tyynenä kulkee hiljaista kulkuaan mereen.
  Kuinka toista olikaan tämä maa verrattuna niihin polttaviin erämaihin,
  joista tulin! Ilma oli niin puhdas, taivas niin sininen, linnut
  lauloivat ja niityt tuoksuivat tuoreuttaan. Minusta tuntui kuin rauha
  ja siunaus olisivat kaareutuneet taivaallisen kirkkauden tavoin tämän
  ihanan seudun yli; mutta oppaani oli toista mieltä. Hänestä tuntui
  Andalusia yksitoikkoiselta ja ikävältä, hän halusi takaisin erämaihin
  ja niiden sameille lähteille ja hän ivaili minua kuin hupsua, kun en
  tahtonut palata hänen kanssaan. Mitä arvelette, hyvät herrat? Kumpiko
  meistä oli oikeassa?
  Kuulijat olivat vaiti.
  -- En usko, -- jatkoi Bertelsköld, -- että moni teistä olisi ollut
  toista mieltä kuin minä. Mutta kun näette matkustajan astuvan tämän
  maailman kuivista erämaista, sammumattomasta janosta ja yöllisistä
  kuiluista ihanille, eläville vesilähteille Jumalan valtakuntaan,
  silloin sanotte niinkuin muulinajaja: mikä hupsu! En tahdo tästä
  kanssanne väitellä. Mutta jos tuntisitte valtakunnan, jota
  ylenkatsotte, silloin moni teistä ehkä seuraisi iankaikkista tienopasta
  ja kummastuisi sokeuttaan, että niin kauan on nähnyt elämän valon ja
  kuitenkin on jäänyt varjoon.
  -- Amen, -- sanoi nuori kornetti ivallisen juhlallisesti
  -- Mutta, hyvä Bertelsköld, -- virkkoi eräs vanhemmista ja
  vakavammista, -- uskotteko tosiaankin, että semmoinen lastensatu kuin
  kristinusko on kestävä järjen tutkimuksen edessä tällä valistuksen
  aikakaudella? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei enää ole olemassa
  kristinuskoa.
  -- Kahdenkymmenen vuoden kuluttua,[25] -- sanoi Bertelsköld, --
  sanotaan ehkä niinkuin kerran ennen, kun maailmanhistoria kääntyi
  saranoillaan: "Nyt on teidän hetkenne ja pimeyden valta." Mutta kun
  hetki on ohitse, niin iankaikkinen totuus taasenkin tunkee esiin
  kirkkaampana kuin koskaan ennen ja sata tai tuhat vuotta tämän jälkeen
  kristinusko voitollisesti levittää valtaansa kaikkiin maailman ääriin,
  kun sitävastoin "valistuksen vuosisata" pysyy aikakirjoissa vain
  katoavana pilkkuna ihmiskunnan edistymisessä.
  -- Olkoon menneeksi! -- sanoi kornetti. -- En voi väittää eläväni niin
  kauan, mutta jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua kristinuskosta on
  jäljellä muuta kuin enintään papinkaulus, niin tarjoan herroille korin
  samppanjaa.
  -- Hyväksyn tarjouksenne, jos silloin enää voin juoda samppanjaa, --
  sanoi Bertelsköld hymyillen.
  Mutta muut eivät juuri vastanneet hymyilyyn. Tuo iloinen _Svenska
  Bottenin_ seura ei ollut enää oikealla tuulellaan, ja samassa astui
  parooni Sprengtporten sisään.
  -- Herra parooni, -- sanoi kreivi Bernhard, -- olen teidän
  läsnäollessanne häväissyt markiisitar Egmontia, ja te olette pyytänyt
  minulta hyvitystä. Minä julistan näiden herrain läsnä ollessa, että
  olen ollut väärässä ja kysyn, katsotteko minun tällä tyydyttäneen
  kunnian vaatimukset?
  -- Täydellisesti, herra kreivi! -- vastasi Sprengtporten hämmästyneenä.
  -- Ja minä lisään yhtä julkisesti, etten ole hyväksynyt tekoanne, mutta
  etten myöskään ole epäillyt rohkeuttanne.
  -- Kiitän teitä, -- sanoi kreivi tavalla, joka muistutti entistä
  hovimiestä. -- Ja koska herroja täällä luultavasti ei huvita jatkaa
  äskeistä keskusteluamme, katson käyntini tarkoituksen saavutetuksi ja
  toivotan herroille hyvää yötä.
  -- Perhana vieköön, kuinka juhlallisilta herrat näyttävät! -- sanoi
  Sprengtporten, kun hänen vastustajansa oli mennyt.
  -- Se johtuu siitä, että olemme istuneet kirkossa ja saaneet kelpo
  löylytyksen, -- virkkoi kornetti.
  -- Oikean parannussaarnan, -- jatkoi toinen.
  -- Hän on höperö, -- sanoi kolmas.
  -- Ei, kertokaa nyt jokin mehevä nuorenmiehen kasku, muutoin hukumme
  kaikki siirappiin! -- huudahti neljäs.
  -- Malttakaa, -- sanoi johtaja. -- Meidän on keskusteltava tärkeämmistä
  asioista. Aika lähenee.
  -- Vihdoinkin! -- huudettiin yht'aikaa monelta taholta, ja kohta oli
  pieninkin jälki Bernhard Bertelsköldistä ja hänen kääntymisestään
  haudattu politiikan palavaan uuniin.
  
  
  15. 18. P:NÄ ELOKUUTA.
  
  Kesäillan aurinko oli juuri laskeunut Meelarin ulapoihin
  Riddarholman taa, kun vahakynttilöitä jo alettiin sytyttää Tukholman
  kuninkaallisessa linnassa. Siellä oli suuri vastaanotto; ruotsalaisen
  ylimystön kerma, diplomaattikunta ja muutamat puolueiden arvokkaimmat
  valtiopäivämiehet oli "käsketty" linnaan.
  Kauniit, komeat salit loistivat tulien valossa; kuninkuuden puuttuvaa
  valtaa oli komeudella korvattava. Kaikki oli ylellisyyttä,
  kohteliaisuutta, seremoniaa, eivätkä hovitapain kahleet kuitenkaan
  tuntuneet raskailta muille kuin niille, jotka olivat niihin
  tottumattomat. Päiväpaiste hovilaisten kasvoilla oli yhtä pysyväinen
  kuin se on Perussa, jossa ei koskaan sada muuta kuin kultaa. Tänne ei
  kuulunut mitään valituksia koko Ruotsin valtakunnasta, ei mitään
  nälkäisen kansan hätähuutoja, ei mitään melua valtiopäiväin suuresta
  sanatehtaasta, ei yhtään uhkausta kaikkialla kaupungissa kokoontuvista
  kerhoista. Valtakunnassa oli rauha, hovissa oli rauha, tyyneys asui
  kaikkien kasvoilla.
  Mutta miksi tunkeilivat kaikki niin uteliaasti nuoren kuninkaan
  ympärille, kun hän kello 9 illalla näyttäytyi, hymyillen
  armollisemmasti kuin koskaan ennen? Miksi häntä kaikkialla
  tarkasteltiin salaisin, tutkivin silmäyksin? Mitä tahdottiin lukea
  noista kahdesta, suljetusta kirjasta, noista kahdesta suuresta,
  sinisestä, brandenburgilaisesta silmästä, jotka hallitsivat,
  ihastuttivat ja pettivät kaikkia? Koetettiin lukea niistä Ruotsin
  huomenta, mutta sitä oli yhtä vaikea lukea kuin aaltojen kimallusta
  kirkkaalla järvellä.
  Eriskummallinen rauha vallitsi. Näytti siltä kuin olisivat kaikki
  meluavat voimat sukeltaneet illan tyynen pinnan alle, näkymättöminä
  taistellakseen hiljaisessa syvyydessä. Kaikki tiesivät, että jotakin
  tulisi tapahtumaan; moni tiesi senkin, mitä tapahtuisi. Eikä kuitenkaan
  kukaan ollut mitään aavistavinaan.
  Harjoitettiin "Thetis ja Peléetä". Tämä oli ensimmäinen ruotsalainen
  ooppera; kaikki olivat ihastuksissaan, ainakin siltä näytti, kuningas
  enin. Hän huomautti vikoja; hän kiitti laulajia, etenkin laulajattaria.
  Hän taputti käsiään kappaleen kauneimmille paikoille, hän selaili
  nuottivihkoja ikäänkuin uudestaan lukeakseen korvaahiveleviä säveleitä.
  -- Ja tuo ajattelisi vallankumousta, tuo! -- kuiskasi ylimaaherra
  Rudbeck.
  -- Kuka tietää? -- kuiskasi valtioneuvos Kalling takaisin. -- Olisimme
  kuitenkin tehneet viisaimmin vangitessamme hänet.
  -- Hänet! Tiedättekö, mitä hän teki, kun aamupäivällä olin hänen
  puheillaan? Puhuessaan kanssani Kristianstadin tapauksista piirusteli
  hän koruompelukaavoja neiti Posselle.
  -- Mutta meillä on varmat tiedot...
  -- Sitä en usko! Uskokaa mitä tahdotte muista, mutta itse hän on
  pelkuri. Ajatelkaa, olisihan väärin valtion onnen vuoksi keskeyttää
  uuden oopperan harjoitukset. Kas, nyt hän istuutuu pelipöytään
  paroonitar Pechlinin kanssa. Jos hänellä on rahtunenkaan miehensä
  neroa, niin hän kyllä saa selon, mitä kortteja kuninkaalla on
  kädessään...
  Paul Bertelsköld seisoi siinä lähellä. Hän oli kalpea rasituksesta,
  sillä hän oli kirjoittanut myöhään yöhön, kirjoittanut osia, vaikkei
  kuitenkaan tavallisia tällä kertaa. Hänen silmänsä seurasivat
  markiisitar Egmontia. Ei koskaan ollut Paul nähnyt häntä niin
  rakastettavana, niin loistavan kauniina. Kaikkia hän häikäisi, kaikkia
  hän ihastutti. Kateuskin unohti teroitetun tikarinsa, ja ihmiset
  kuiskasivat keskenään: tuommoinen puoliso olisi Kustaa III:lla pitänyt
  olla, silloin olisi hänellä ollut vertaisensa: mahtavampi muita,
  sukkela, iloinen, miellyttävä ja arvokas joka liikkeessään!
  Paul oli onnellinen ja tunsi samalla olevansa nöyryytetty. Sehän oli
  sama lumoojatar, joka illan kuutamossa niin haaveksivasti oli nojannut
  päänsä hänen olkaansa vastaan! Mutta nyt tuo kaikkien ihailema,
  hymyilevä ja kuitenkin niin ylpeä ei suvainnut katsahtaakaan häneen.
  Silloin pistettiin paperi hänen kouraansa. Hän kääntyi, mutta tuoja oli
  jo kadonnut.
  Pieni tuoksuva kirje poltti hänen kättään. Paul hiipi ikkunan luo ja
  luki ranskankielellä: "Teitä odotetaan keltaisessa huoneessa".
  -- Se on hän! -- ajatteli Paul itsekseen, ja hänen sydämensä alkoi
  valtavasti sykkiä. Hetken kuluttua vetäytyi hän kenenkään huomaamatta
  osoitettuun huoneeseen. Mutta hän ei tavannut siellä markiisitarta; sen
  sijaan istui siellä vanhanpuoleinen sotaherra, huolimattomasti sohvassa
  venyen. Tämä henkilö oli niitä, joita täytyy kolmesti katsella. Ensi
  silmäyksellä hän näytti tyhmältä, toisella iloisen veltolta,
  kolmannella viekkaalta. Se oli kuninkaan ja hattujen vaarallisin,
  viekkain ja leppymättömin vastustaja, kenraali Pechlin.
  -- Istukaa, nuori mies, minulla on teille jotakin sanottavaa, --
  virkkoi kenraali sotamiehen suoruudella ja esimiehen äänellä, joka ei
  siedä vastaväitteitä.
  Paul jäi seisomaan.
  -- No, niinkuin haluatte, -- virkkoi kenraali välinpitämättömästi. --
  Tunnen isänne, nuori herrani. Olemme olleet valtiollisia vastustajia,
  mutta minä kunnioitan hänen vakaumustaan, enkä sen vuoksi tahtoisi
  nähdä hänen poikaansa mestauslavalla.
  -- Mitä teidän ylhäisyytenne sillä tarkoittaa? -- kysyi Paul enemmän
  kummastuneena kuin säikähtyneenä.
  -- Minä tarkoitan, -- jatkoi kenraali, -- että vuoden viidenkymmenen
  kuuden tapahtumat kohta tulevat uudistumaan. Ette voi, nuori mies,
  muistaa sitä aikaa, koska silloin vielä kuljitte mekossa; tahdon sen
  vuoksi kertoa teille muutamin sanoin sen historian. Kuningas tahtoi
  tehdä itsensä itsevaltiaaksi, mutta vapaus oli liian kova pähkinä
  rikkipurtavaksi; se ei onnistunut, ja kaikki hänen lähimmät apulaisensa
  saivat nousta mestauslavalle.
  -- En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne.
  -- Älkää tekeytykö tyhmemmäksi kuin olette; ymmärrätte varsin hyvin.
  Sanalla sanoen: olette kuninkaan yksityissihteeri ja tunnette
  salaisuuden. Te siis menetätte päänne, kun ratkaiseva hetki on ohi
  huomenna tai ylihuomenna.
  -- Teidän ylhäisyytenne...
  -- Jättäkäämme korupuheet. Tiedän kaikki ja säälin isäänne. Olen
  sentähden päättänyt pelastaa teidät, kun vielä on aika. Tahdotteko
  pitää päänne? Jaa tai ei.
  -- Jos se voi kunnialla tapahtua, tahdon mielelläni sen pitää, --
  vastasi Paul hymyillen.
  -- Kunnia ja vapaus ovat erottamattomia. Kuulkaa siis, mitä ystävänä
  aion teille uskoa. Sanotaan teidän olevan haaveksiva nuorukainen, mutta
  minä puhun teille kuin järkevälle miehelle. Jos ette ennen aamun
  koittoa jätä minulle koko vallankumoussuunnitelmaa, jonka tiedän
  voivanne minulle hankkia, niin olette auttamattomasti hukassa.
  Paul oli vaiti. Hän tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta hänellä ei
  ollut sanoja hämmästyksensä ilmaisemiseen.
  Kenraali ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa. -- Huomatkaa, -- sanoi hän,
  että vaadin teiltä tätä isänmaan ja vapauden nimessä. Kas siinä syyni,
  jonka myöskin täytyy olla teidän. Mutta teidän palkintonne ei sen
  vuoksi tule olemaan pienempi. Te saatte korvaukseksi palveluksestanne
  valita majurin viran kaartissa tai vastaavan siviiliuralla ja
  kummassakin tapauksessa 40.000 talaria vaaterahaa. Luulen sen
  riittävän.
  -- 40.000 talaria! Minulle?
  -- Mitä nyt? Niin nuori ja jo oppinut noin tinkimään! Voin nostaa
  summan 50.000:een, mutta en talariakaan siitä yli. Oletteko hullu,
  herrani? Onhan siinä kultaa kyllin kokonaisen säädyn ostamiseen. Ja
  sitäpaitsi, -- jatkoi hän oikaisten itseään, -- tässä ei ole kysymys
  siitä, vaan _tout bonnement_ isänmaan pelastamisesta. Ymmärrättekö?
  -- Täydellisesti. Minulla on heti kunnia...
  -- Mitä? Ehkä on teillä suunnitelma taskussanne?
  -- Minulla on heti kunnia antaa hänen majesteetillensa tieto teidän
  ylhäisyytenne jalosta tarjouksesta.
  -- Kuulkaa, ystäväni, -- sanoi kenraali kylmästi, -- oletteko järkevä
  vai hullu?
  -- Aioin juuri teidän ylhäisyydeltänne kysyä sitä samaa.
  -- Vai niin. Avosydämisyys avosydämisyyttä vastaan. Tahdotteko siis
  ennemmin menettää päänne kuin päästä majuriksi? Tahdotteko ennemmin
  tuhota kuin pelastaa isänmaanne?
  -- Teidän ylhäisyytenne voi ennemmin kääntyä niiden raukkain puoleen,
  jotka tahtovat myydä itsensä enimmän tarjoavalle. Uskallan olla sitä
  mieltä, että kunnon miehet ne ovat, jotka pelastavat isänmaan, eivätkä
  suinkaan petolliset petturit.
  -- Oh, kuinka opettavaista! Mutta voihan hyväntahtoinen ehdotukseni nyt
  sentään jäädä meidän salaisuudeksemme?
  -- En ymmärrä, miksi olisin siihen velvoitettu.
  -- No, pitäkää sitten kaikkea leikkinä. Hyvästi, herrani. Toivotan
  teille paljon onnea, kun vasta tapaamme toisemme paremmassa paikassa.
  Paul kumarsi kylmästi ja käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.
  Mutta kenraali Pechlinin viekkailla kasvoilla vilahti Paulin mennessä
  ivallinen hymy. -- Juuri semmoinen kuin arvasin! -- sanoi hän
  itsekseen. -- Minä pidän ihmisistä, jotka lyövät päänsä seinään; ne
  säästävät meiltä paljon vaivaa. Kaikki oopperat menevät tänä iltana
  nuottien mukaan. Kuningas saa nyt tietää, _ettei_ meillä ole
  vallankumoussuunnitelmaa, joka jo kolme tuntia on ollut taskussani. Hän
  tulee siten heittäytymään huolettomaksi ja lykkää kaikki ylihuomiseen.
  Sill'aikaa ehtivät luotettavat rykmenttimme Tukholmaan; monseigneur
  astuu siviiliarestiin, ja tasavalta on valmis. _C'est à merveille!_
  Noita aaseja tuskin kannattaa kuolaimista taluttaa.
  Paul pistäytyi taas muitten seuraan ja päätti käyttää ensimmäistä
  tarjoutuvaa tilaisuutta varoittaaksensa kuningasta. Mutta hänen
  majesteettinsa istui vielä niin huoletonna pelipöydän ääressä kuin ei
  hänellä olisi ollut muuta kruunua näkyvissä kuin herttakuninkaan.
  Markiisitar pelasi kahden diplomaatin ja kreivi Hornin kanssa.
  Samassa markiisitar pudotti kortin. Paul riensi nostamaan sitä
  lattialta. Kumartuessaan hän tunsi lämpimän henkäyksen ja kuuli
  kuiskauksen, niin hiljaisen kuin lehtien suhina kesäiltana:
  -- Huomatkaa, kun lopetan pelin!
  -- Ah, _monsieur le comte_, -- sanoi markiisitar ääneen, -- minä kiitän
  teitä. Ensi kerran näen teidän kumartuvan noin syvään.
  -- Nuoruus tekee kunniaa kauneuden valtaistuimen edessä, virkkoi
  kohtelias kreivi Horn.
  -- On niin paljon kapinoitsijoita, -- virkkoi kaunis ranskatar
  huolettomasti. -- Mutta mimmoisia kortteja olette minulle antanut!
  Pelkkiä talonpoikia ja porvareita! Sehän on kauheaa. Yksi kuningas,
  yksi rouva ja yksi sotamies, kaikki muut hakkuja!
  Paul vetäytyi takaisin asettautuen ikkunankomeroon. Sieltä hän seurasi
  hiljaista äänten solinaa, ihmisten huulilla väikkyvää hymyilyä,
  liehuvia pukuja, kuninkaan vilkkaita liikkeitä ja iloisia sukkeluuksia,
  tuolla taempana oleilevan Pechlinin kasvoilla karehtivaa hyväntahtoista
  ja tyhmäksi tekeytyvää ilmettä ja markiisitar Egmontin huoletonta
  keikailemista. Eikö koko tämä valtakunta nukkunut ruusuilla?
  
  
  16. PUNAMYSSYTONTTU.
  
  Paul Bertelsköld seisoi hiljaa ja haaveillen ikkunan luona, kun raikas
  nauru sattui hänen kuuntelevaan korvaansa. Se oli markiisitar Egmont,
  joka nousi pöydästä ja laski leikkiä siitä tukaattikääröstä,
  jonka hän oli voittanut Englannin lähettiläältä. -- Myöntäkää,
  mylord, -- sanoi hän, -- että nämä ovat hyvin käytettyjä rahoja!
  Huomenna ostan kullallanne puolet valtiopäivistä, mylord, ja asetan
  vallantavoittelijan Stuartin Englannin valtaistuimelle.
  -- Pelkään, että teidän armonne menettää pelin, --. vastasi kankea
  englantilainen, joka ei pitänyt leikinlaskusta.
  -- Kuka tietää? Minulla ei koskaan ole ollut onnea rakkaudessa; siis on
  minulla onni pelissä. Asiasta toiseen, teillä on, kreivi Horn, huono
  muisti. Muistelen, että hänen majesteettinsa, joka rakastaa vaihtelua,
  välistä kirjoittaa kuninkaallisen nimensä f:llä, välistä v:llä. Mutta
  tuossahan on se, joka voi ratkaista riitamme! Mitä sanotte siitä, hyvä
  kreivi?
  Näin sanoen hän lähestyi Paulia.
  -- Hänen majesteettinsa kirjoittaa ruotsalaisen nimensä Gustaf ja
  ranskalaisen Gustave, -- vastasi Paul, ja hänen kasvoillaan näkyi
  markiisittaren hymyn heijastus.
  -- Sanoinhan sen! Teidän pitää kertoa minulle, onko totta, että hänen
  majesteetillaan on eräs _esprit familier_, eräs hirveän ruma,
  punamyssyinen kotitonttu, joka istuu kahareisin hänen tuolillaan ja
  kuiskaa hänelle hänen runolliset aatteensa. Käsivartenne, jos
  suvaitsette!
  Ja kaunis markiisitar tarttui huolettomalla tavallaan nuorukaisen
  käsivarteen, jatkaen leikinlaskuaan kuninkaan kotitontusta.
  Mutta vähitellen he olivat huomiota herättämättä päässeet pois
  tungoksesta ja olivat nyt yksin syrjähuoneessa, jossa "Thetis ja
  Peléen" näyttelijättäret vähän ennen olivat pukujaan muuttaneet. Siellä
  vaipui markiisitar lähimmälle tuolille ja purskahti itkuun, niin
  katkeraan, hillittömään ja teeskentelemättömään kuin koulutyttö, joka
  itkee kuollutta kanarialintuaan.
  -- Mutta mikä teitä vaivaa, madame? -- kysyi Paul, hämillään tästä
  aivan odottamattomasta tunteenpurkauksesta.
  -- Ei mikään, älkää minusta huoliko! -- vastasi hän. -- Itken
  ainoastaan tätä kurjaa elämää ja itseäni. Jos tietäisitte, niin
  itkisitte minun kanssani, vaikka olettekin mies; ja se teitä
  kaunistaisi, Bertelsköld! Teillä on sydän! Mutta en tahdo tuottaa
  teille mitään surua ja senvuoksi olkaamme iloiset. Katsokaa nyt minuun
  -- onko taas kaikki hyvin? Enkö taas ole iloinen?
  Ja hän hymyili niin alakuloisesti, hymyili niin viehättävästi,
  kyynelten vielä kimmeltäessä hänen silmäripsissään, että tämä hymy
  paljon enemmän kuin tuo outo surunpurkaus sai nuorukaisenkin silmät
  kostumaan.
  -- Uskokaa minulle, mikä teidät tekee levottomaksi! -- pyysi Paul. --
  En paljon voi, mutta koko elämäni on teidän.
  -- Ei, -- vastasi markiisitar, -- ei nyt, ei kaikkea. Huomenna ehkä
  saatte kuulla enemmän. Ja jos odottamattomia tapahtuisi ... jos emme
  enää näkisi toisiamme ... niin en tahdo, että minusta pahaa
  ajattelette. Tiedätte meidän seisovan vallankumouksen partaalla?
  -- Sen tiedän, madame.
  -- Kaikki voi onnistua, kaikki voi mennä myttyyn. Ja onnistuakseen on
  Kustaa-kuningas tarvinnut aikaa ja rahaa. Kumpaakin olen hänelle
  hankkinut. Älkää kysykö minulta, kuinka. Tyytykää siihen selitykseen,
  että neuvosto aikoi tänään vangita kuninkaan, mutta se teko on nyt
  lykätty ylihuomiseen, kun sotaväki tulee, ja tämä lykkäys voi pelastaa
  kaikki. Mitä rahoihin tulee, oli hän vielä tänään puolenpäivän aikana
  köyhempi kuin Kaarle Stuart, mutta kolme tuntia sitten sai hän niitä
  yllin kyllin. Oi tätä kansaa, tätä kansaa, joka köyhyydessään kerran
  oli Euroopan ritarillisin ja ylpein; nyt sitä ostetaan ja myydään kuin
  mitäkin kauppatavaraa! Mutta mitä se minuun kuuluu? Minä olen
  ranskalainen. Olen palvellut Kustaa III:ta, koska hän on ylevämielinen
  kuningas ja koska kerran luulin rakastavani häntä... Ei teidän tarvitse
  katsoa minuun noin synkästi, Bertelsköld. En sanoisi sitä teille, jos
  minun tarvitsisi punastua edessänne. Olen häntä rakastanut, niinkuin
  rakastetaan loistavaa meteoria, ja ihailuni on elänyt lempeni unelmaa
  vanhemmaksi. Sanalla sanoen: hänet on pelastettava. Voinko muuta? Eikö
  minun tule uhrata hänen edestään kaikkea?
  -- Tulee, madame. Kaikki, paitsi kunnianne.
  Markiisitar hypähti ylös. Hän vapisi vihasta.
  -- Ja mikä antaa teille, herrani, oikeuden lävistää minut myrkytetyillä
  nuolilla? Taivahan tekijä, milloin olen langennut niin syvälle, että
  ensimmäinen, jolle avaan sydämeni, uskaltaa muistuttaa minua
  kunniastani! Tiedättekö, herrani, miksi minun täytyi poistua Ranskan
  hovista? -- niin, poistua, saatuani siihen käskyn kohteliaassa
  kirjeessä Noaillesin herttualta! Siitä ei täällä tiedetä mitään, koska
  en ole alentanut itseäni rupeamalla siitä kerskailemaan. Minut
  käskettiin sieltä pois sentähden, että minä eräässä hovin
  vastaanotossa, kun kaikki kumartuivat maahan kreivitär du Barryn
  edessä, olin ainoa, joka uskalsin kääntää hänelle selkäni.
  -- Ymmärrätte minut väärin, madame. En voi teitä loukata salaisimmalla
  sydämeni ajatuksellakaan. Sanoin ainoastaan sen, mitä joka päivä olen
  sanonut itselleni.
  -- Tahdon uskoa teitä, herrani; en uskoisi ketään toista. Miten hirveä
  onkaan tämä aika, jossa elämme! Missä on miehen kunnia? Missä naisen
  itsetunto? Toinen ostetaan arvonimellä, toinen kuninkaallisella hymyllä
  ja molemmat ovat kullalla ostettavissa. Tiedättekö, Bertelsköld, olen
  väsynyt kaikkeen tähän kurjuuteen. Olen nähnyt sitä tarpeekseni. Tahdon
  palata tyhjään olemattomuuteen; on suloista kadota. Sanovathan
  filosofimme, ettei ole mitään haudan toisella puolen; eikö ole niin?
  Muistelen teidänkin tahtovan olla jonkinlainen filosofi.
  Paul hämmästyi. Hän ei ollut viime aikoina sitä asiaa ajatellut. Hän
  oli vain kuullut äitinsä lukevan ääneen Raamatusta, kun hän makasi
  haavoitettuna pienessä metsästysmajassa. Nyt hänelle äkkiä selvisi,
  että hänellä oli edessään kauhean tyhjyyden kuilu. Mitä hän vastaisi?
  Ajanhengen synkkä epäilys oli tuossa hänen edessään kauneimmassa
  hahmossaan, varustettuna kaikella sulouden ihanuudella, ensi
  rakkauden koko viehättävällä lumousvoimalla, ja esitti hänelle
  keveästi, sivumennen, kysymyksen elämästä ja kuolemasta, ajasta ja
  iankaikkisuudesta. Väristys kävi hänen sisimmän sielunsa läpi; hän
  olisi tahtonut vastata: niin, niin, ei ole mitään haudan toisella
  puolen!... Mutta hän ei voinut vastata, hän kammoksui sitä ajatusta,
  että tuo suloinen olento katoaisi iäksi.
  -- Ei, -- sanoi hän vasten tahtoaan, -- se ei voi olla niin. Täytyy
  toki olla olemassa Jumala ja elämä tämän elämän jälkeen.
  -- Uskotteko niin? Onhan se mahdollista, sillä filosofit eivät ole
  parempia kuin muutkaan. Toivoisin sen olevan niin. Tässä maailmassa ei
  ole mitään rauhaa. Olen neljänkolmatta vuoden vanha, olen nauranut
  elämälle enemmän kuin moni muu, mutta uskokaa minua, en ole koskaan
  ollut onnellinen. Minut kasvatettiin eräässä luostarissa ja heitettiin