Välskärin kertomuksia 4.2 - 13

  kuninkaallisen majesteettinne eteen -- (uusi kumarrus) -- minä halvin
  pappismies minun ja minun kanssaveljieni uskollisuuden ja alamaisuuden
  uhrin kanssa teidän majesteettinne armoalttarille tulla --
  (suorakulmainen kumarrus).
  -- Suuri kuningas! -- jatkoi puhuja -- sallikaa, niinkuin Aleksanteri
  suuri, köyhän alamaisen kantaa esiin kourallinen vettä lahjain ja
  antimien asemesta!
  -- Me kiitämme herra rovastia; me tulemme erittäin mielellämme --
  keskeytti hänet kuningas, joka tosiaankin paljon ennemmin olisi ottanut
  "kourallisen vettä"; mutta puhuja ei hätäytynyt, vaan jatkoi alinomaa
  kumarrellen:
  -- Alamaiset ovat saaneet luvan uhrata yksinvaltaiselle hallitukselle
  -- (tässä nykäisi maaherra rovastia kauhtanan helmasta) -- sekä kaiken
  heidän omaisuutensa että myös mikä heistä kaikkein rakkainta oli, minä
  tarkoitan henkensä. Teidän kuninkaallinen majesteettinne ei rakasta
  kumpaakaan...
  -- En, hyvä herra rovasti ... puuttui taas kuningas puheeseen,
  pyyhkäisten hikeä otsaltaan.
  -- Jonkatähden myöskin alamaiset yleensä, mutta erittäinkin me
  papistoon kuuluvaiset, uhraamme itsemme teidän kuninkaalliselle
  majesteetillenne, niinkuin kalliille Herran voidellulle, kaikesta
  meidän sydämestämme.
  Kuningas huokasi, luultavasti liikutettuna näin suuresta
  uhraavaisuudesta.
  -- Ei ikinä, -- jatkoi puhuja, -- ei ikinä osannut Orpheus niin hyvin
  soittaa kanneltaan, ettemme me vielä heleämmin äänin yhtyisi
  alamaisuuttamme osoittamalla maan sanomattoman hartaihin
  ilonilmauksiin.
  -- Suokoon luoja, että ne todella olisivat _sanomattoman_ hartaita! --
  kuiskasi hänen ylhäisyytensä Ekebladh vierustoverinsa tohtorin korvaan,
  mutta puhuja jatkoi:
  -- Pakanallinen Diogenes rakastakoon vain auringon paistetta enemmän
  kuin Aleksanteri suuren varjoa. Me emme ainoastaan iloitse teidän
  kuninkaallisen majesteettinne armonsäteistä, vaan rukoilemme meillemme
  myös sitä korkeata etua, että rauhan levossa saisimme kuin lapset
  nauttia armollista suojaa teidän kuninkaallisen majesteettinne, meidän
  maanisämme avarassa varjossa...
  -- Herran tähden, ei mitään viittauksia hänen majesteettinsa
  lihavuuteen! -- kuiskasi maaherra, joka huomasi kuninkaan alkavan
  kyllästyä. Puhuja jatkoi kuitenkin uupumatta ja lausui asiaan kuuluvin
  kumarruksin sen toivomuksen, ettei ainoastaan kuninkaallisen
  majesteetin terveydentila olisi hänen matkansa jälkeen hyvä, vaan myös
  koko kuninkaallinen huone ja meidän kaikkein armollisin kuningattaremme
  siunatussa tilassa; verraten kuninkaallista majesteettia Tornion
  sydänyön aurinkoon, ja -- niin totta kuin on päivä, vaikka aurinko ei
  aina ole näkyvissä ja vaikuttamassa, niin totta me elämme siinä
  epäilemättömässä toivossa, että teidän kuninkaallinen majesteettinne ei
  koskaan väsy antamasta korkean suosionsa ja korkeimmasti myötäsyntyisen
  kuninkaallisen armonsa heloittaa...
  Rauskis! Samassa romahti lahonnut lauta-aita tullihuoneen luona maahan
  niiden monien katselijain ja kuuntelijain painosta, joita puheen aikana
  yhä useampia oli sille kiivennyt kuningasta näkemään ja jotka nyt
  äkkiarvaamatta tulivat hänen majesteetilleen esitetyiksi mitä
  oudoimmissa ja kaikkia hovitapoja vastaan sotivissa asennoissa.
  -- Onko kukaan saanut vammoja? -- kysyi heti kohta hyväsydäminen
  kuningas, samalla kun hevoset riuhtaisivat vaunuja, ja kaupungin
  poliisi, s.o. viskaali, yksi kaupunginpalvelija ja kaksi palovartijaa
  kiiruhtivat apuun.
  -- Se oli vain pieni kuperkeikka, teidän majesteettinne, -- vastasi
  lukiolainen Eerikki Ljung, joka oli istunut ylinnä aidalla, mutta muita
  nopeammin oli päässyt jaloilleen ja taas seisoi lakki kädessä, valmiina
  hurraamaan, vaikkakin kättä vielä pakotti ja ääni oli käheä, hän kun
  oli kiljunut vuorottain sekä hatuille että myssyille ja majesteetille.
  -- Tuossahan on minun ylimääräinen hovisorvarini! -- huudahti kuningas,
  joka oli unohtanut nimen, mutta heti kohta tunsi nuo raittiit ja
  iloiset kasvot.
  -- Teidän majesteettinne palvelukseksi, -- vastasi poika. -- Sen verran
  hän oli hovissa ollessaan jo oppinut sanojansa sovittelemaan.
  -- Tule luokseni huomenna, minulla on sinulle jotakin sanottavaa, --
  jatkoi kuningas armollisesti ja luontevasti, unohtaen kaikki nuo
  kankean juhlalliset vastaanottotemput.
  Eerikki Ljung kumarsi niin, että hänen pitkä, vaalea tukkansa valahti
  hänen silmilleen.
  -- Koska siis Vaasan kaupungilla on se arvaamaton armo ja onni, että
  jälleen, puolentoista vuosisadan kuluttua, saa nähdä auringon ... --
  aloitti hellittämätön puhuja, joka tuosta pitkästä ja koreasta
  johdannostaan ei vielä ollut ennättänyt päästä varsinaiseen
  aineeseensa.
  -- Sapperment! Sepä oli pitkällinen pimeys! -- kuiskasi Ekebladh.
  -- ... Auringon, sanon minä, virkistävillä säteillään valaisevan vanhaa
  Thulea...
  -- Me kiitämme, me kiitämme, -- sanoi kuningas keskeyttäen.
  Mutta puhuja ei voinut millään muotoa ottaa omatunnolleen sitä, ettei
  hänen majesteettinsa saisi kuulla vielä jäännöstäkin hänen ulkoa
  opitusta pitkästä, saarnantapaisesta puheestaan. -- Koska, -- aloitti
  hän jälleen, -- aurinko nyt nousee kaikessa ihanuudessaan näiden
  pohjoisten seutujen yli...
  -- Sehän menee mailleen, hyvä herra rovasti, sehän menee mailleen, ja
  aika on jo mennä levolle, -- ryhtyi taas onneton majesteetti puheeseen.
  Maaherra nykäisi puhujaa kauhtanasta.
  -- Ja koska, -- jatkoi itsepäinen puhuja, -- koska tähdet samalla
  kadottavat valonsa ja suloinen kuu sammuttaa lyhtynsä nähdessään
  Phoibon loistavat vaunut...
  -- Aja! -- sanoi kuningas.
  Vaunut lähtivät liikkeelle, kaunis puhe hukkui väkijoukon
  hurraahuutoihin, ja siinä seisoi nyt tuo hämmästynyt puhuja, voimatta
  käsittää, kuinka kuninkaallinen majesteetti oli voinut jättää
  käyttämättä noin mainiota tilaisuutta kuullakseen puhetta, jota,
  puhujan mielestä, ei joka päivä tarjottu edes matkustaville
  ruhtinaillekaan.
  Suurin osa väkijoukkoa riensi vaunujen jäljessä Korsholmaan,
  saadakseen, jos mahdollista, nähdä kuninkaan astuvan vaunuista. Toiset
  taas, joilla ei ollut halua juosta kilpaa, keräytyivät suuresti
  kummastellen Eerikki Ljungin ympärille, tahtoen välttämättömästi
  tietää, mitä kuningas oli hänelle sanonut.
  -- Se ei kuulu teihin, -- sanoi Eerikki hämillään.
  -- Hän sanoi sinua ylimääräiseksi hovisorvarikseen, mitähän hänen
  majesteettinsa sillä tarkoitti? -- kysyi eräsi raatimies, joka oli
  seisonut likellä vaunuja.
  -- Sanoiko hänen majesteettinsa _hovisorvari_? -- kysyi Eerikki ollen
  kummastuvinaan.
  -- Sen kuulin omin korvin, -- vakuutti raatimies.
  -- Minusta tuntui, että hän sanoi _hovikarvari_, arveli Eerikki.
  -- Karvari? Niin, niin se olikin. Hovikarvari? Sepä oli merkillistä.
  Mitä hän sillä tarkoitti?
  -- Asianlaita on se, -- sanoi Eerikki tekeytyen mahtavaksi, -- että
  satuin asumaan moniaita viikkoja hovin karvarin luona, ja kun kuningas
  tavallisesti joka kuukausi kävi kahta tuumaa paksummaksi vyötäisiltään,
  niin oli hänen majesteettinsa tapana aina tuon tuostakin käydä meitä
  tervehtimässä, antaakseen mittaa uusiin nahkavöihinsä. Sentähden hän
  sanoi minua ylimääräiseksi hovikarvarikseen.
  -- Mutta hän käski sinun tulla huomenna luoksensa?
  -- Sanoiko hän niin?
  -- Tottahan kuulin sen, kun seisoin aivan hänen vieressään.
  -- Vai niin -- no, kai hän on taas tullut paria tuumaa paksummaksi
  pitkiä puheita kuunnellessaan, ja sentähden pitää minun nyt mennä sinne
  uutta mittaa ottamaan.
  Näin sanoen puikahti Eerikki tiehensä.
  
  
  28. KORSHOLMAN VALLIEN LUONA.
  
  Oli sydänyön aika eräänä heinäkuun yönä Pohjanmaalla. Pohjolan yön
  sanoin selittämätön kirkkaus, jota ei voi verrata mihinkään muuhun
  luonnonilmiöön, valaisi heloittaen pientä kaupunkia, etäämpänä olevia
  ulapoita ja kaukaisia metsiä. Keveä kytömailta tuleva savu uiskenteli
  siellä täällä kuin sumu taivaanrannalla, ja välistä kuului hevosen
  hirnuntaa, lampaankellon kilinää tai tasaisia aironvetoja jonkun
  myöhään kotiinsa palaavan kalastajan veneestä.
  Kaupungissa ei kumminkaan kaikki ollut niin elotonta kuin olisi voinut
  luulla. Näillä pohjoismaalaisilla on ihmeteltävä kyky, samoin kuin
  linnuilla, mukautua valoon ja pimeyteen. Talven he nukkuvat, kesällä
  tuskin tiedät, milloin he nukkuvat. Nyt oli sitäpaitsi kuningas
  vieraana Vaasassa; kukapa silloin tahtoi nukkumalla hukata aikaansa?
  Paljon ihmisiä oli liikkeellä; mutta niin hiljaa he liikkuivat kuin
  olisivat kaikki olleet sukkasillaan. Jos ei saanut nähdä majesteettia,
  niin voihan toki saada jonkun nauhustetun lakeijan näkyviinsä; jos ei
  niinkään käynyt, niin sai kenties katsoa ällistellä kuninkaallisia
  vaunuja, tai udella uutisia joltakin porvarisvartijalta, joka seisoi
  vahdissa Korsholman portilla. Ja jos siinäkin pettyi, niin oli ainakin
  se lohdutus jäljellä, että sai katsella linnan ikkunaruutuja ja
  tutkistella, minne seurue oli majoitettuna kaupunkiin ja ennen kaikkea
  ottaa selkoa kuninkaan makuuhuoneen ikkunoista ja odottaa, eikö jokin
  yömyssy sattuisi luomaan varjoansa alaslaskettuihin uutimiin.
  Kun kesäyön kirkkaus paistaa pohjoisesta, oli eteläpuoli Korsholman
  valleja pimennossa. Alussa tämä pimento ei estänyt näkemästä ympärillä
  olevia esineitä, mutta puolilta öin nousi pilviä, ja silloin kävi se
  synkemmäksi.
  Kaksi miestä puheli keskenään lähellä vallia. Heidän kasvojaan ei
  voinut erottaa, mutta äänet olivat tuttuja. Miehet olivat Pennaksi
  nimitetty Benjamin Perttilä, ja kapteeni Neptunus Gast.
  -- Oletteko varma siitä? -- sanoi Penna.
  -- Niin varma kuin tässä seison ankkurissa, -- sanoi kapteeni. Minä
  lokasin joka sanan leikkituvan seinän läpi. He puhuivat kauniisti
  vanhoista rakkaudenasioistaan. Vieras herra vannoi ja vakuutti, että
  neitsyestä piti tulla hänen vaimonsa, ja asia oli järjestettävä jo
  huomispäivänä, vaikka isäukko olisi kiljuva jalopeura.
  -- Niinkö sanoivat?
  -- Totta varmaan sanoivat. Ja kun neitsyt Ester mainitsi jotakin siitä,
  että hänellä oli sulhanen jo ennestään, vastasi herra: minä panen
  sulhasesi vesilastiin, jolloin ei kuu kumota eikä päivä paista.
  -- Mikä sen muukalaisen nimi on?
  -- Nimeä ei ole lokikirjassani, mutta kuninkaallisella lipulla hän
  kulkee, sen tiedän. Sentähden hän on niin suurenteleva ja aikoo
  huomenna purjehtia tiehensä morsiamesi kanssa.
  -- Ellei hän kuuluisi kuninkaan seurueeseen, niin...
  -- No niin, tietysti; sinä pelkäät. Jos se olisi joku tavallinen
  ruuhipekka, ampuisit hänet upoksiin iäksi päiväksi, mutta koska hän
  kulkee kuninkaallisella lipulla, niin et uskalla edes kantta huuhtoa.
  Tulee siitä hauska juttu, kun kaikki ihmiset Vaasassa sinua sormella
  osoittavat ja sanovat: kas tuossa menee se raukka, joka törmäsi
  matalikolle, kun kreivi vei hänen morsiamensa.
  -- Kreivi? Onko hän kreivi?
  -- Mistäpä minä sen tietäisin? Jonkinlainen ylhäisyys hän lienee. Siitä
  tehdään soma rekilaulu Isokyrössä:
   "Näin, näin minä laivan seilaavan,
   kolme kreiviä laivassa."
  Penna ei virkkanut mitään -- mikä oli sen merkki, että viha jo kuohui
  hänessä. Hänen oli kovin vaikea päästä vihastumaan, mutta jos hän kerta
  niin pitkälle pääsi, ei hän määrää tiennytkään. Ja sangen pitkälle hän
  oli nyt tullut. Hän oli aina aamupäivästä asti ollut samoissa
  ajatuksissa; nyt ne olivat yli äyräittensä kuohahtamaisillaan.
  -- Te valehtelette! Te olette itse kosinut Esteriä, ja sentähden te
  valehtelette! -- jupisi hän hammastensa välitse ja tarttui kapteenia
  kovasti käsivarteen.
  -- Minä olen kosinut tytön rahoja, sanoi Neptunus, -- ja kuultuani,
  ettei hän mitään saa, helpotin minä köyttä. Ota hänet, kernaasti minun
  puolestani, ja katso, voitko pusertaa äyrinkään painolastia isästä,
  siitä vanhasta saiturista... Mutta niinhän se onkin, olin jo unohtaa,
  että toinenhan pitääkin komentoa siinä laivassa.
  -- Jos olisin kahdenkesken sen konnan kanssa! -- ärjäisi Penna
  nyrkkiään puristaen.
  -- Sanon sinulle jotakin, -- kuiskasi Gast. -- Äsken kuulin kreivin
  lakeijan sanovan vahdille: herrani ei nuku öillä niinkuin muut ihmiset.
  Jos hän menee ulos, niin älä ole häntä näkevinäsi.
  -- Kreivi? Taaskin kreivi!
  -- No, olkoon sitten parooni, se on minusta samantekevä. Mutta katsopa
  tuonne ... kareja keulan edessä! Se on hän, joka tulee tuolla vallilla!
  Bertelsköldin pitkä vartalo kuvastui samassa selväsi yöllistä taivasta
  vasten. Hänelle ei ollut lepoa suotu viimeisten mielenliikutusten
  jälkeen. Siitä oli jo aikoja, kun hän oli nähnyt valoisan kesäyön, ja
  täällä ulkona oli niin viileää, niin ihanaa.
  -- Kuinka monet vuosisadat lienevät tuiskuttaneet luntaan näille
  valleille? -- sanoi hän itsekseen. -- Sitä ei kukaan tiedä. Niiden ikä
  ulottuu kuin lapsuudenmuisto kauas muinaisuuteen, eikä kukaan tiedä
  sanoa milloinka, ei kukaan, mitenkä. Ne ovat yhtä vanhat kuin
  kristinusko näillä tienoilla ja ne ovat aikoinaan suojelleet sen
  kehtoa. Vanhat vallit -- juuri teidän vierellänne minä ensi kerran näin
  hänet, jonka muistoa en enää voi poistaa mielestäni! Tänään seison
  täällä minä lyhytaikaisine muistoineni -- eilen seisoi täällä joku
  toinen, huomenna taas toinen -- kaikki olemme hetken lapsia, mutta te
  olette vuosisatain!
  -- Hän lähtee oijustamaan vallin yli Larssonin leikkituvalle; hän
  tietää, kuka siellä odottaa, -- kuiskasi kiusaaja vierustoverilleen.
  Penna murahti kuin kahlekoira.
  -- Olisinpa vanha husaari, kyllä minä tietäisin, mitä tekisin, --
  jatkoi toinen.
  Mutta Penna ei tiennyt enää mitä teki. Hän kiipesi vimmoissaan vallille
  ja seisoi Bertelsköldin selän takana, ennenkuin tämä häntä huomasikaan.
  -- Minä opastan sinut leikkituvalle! -- jupisi hän, ja karkasi samassa
  niin voimakkaasti luullun vihollisensa kimppuun, että tämä -- ihan
  valmistumaton kun oli mokomaan hyökkäykseen -- tupertui alas vallilta,
  joka tällä kohdalta oli sangen jyrkkä.
  Hiljainen huudahdus kuului alhaalta, ja Penna voi erottaa pudonneen,
  joka nyt makasi kivilohkareitten seassa, joita sinne oli luultavasti
  täytteeksi vedätetty.
  -- Joudu, anna hänelle viimeinen isku, niin ei kieliä kantele! --
  kuiskasi Gast, joka oli hiipinyt hänkin vallille.
  Penna seisoi liikkumatonna. Hänen vimmansa oli kadonnut hänen
  kilpailijansa pudotessa: hänellä oli sekava aavistus siitä, että hän
  pikaisuudessaan oli tehnyt tyhmän tekosen, ja hänen luonnollinen
  hyvyytensä alkoi jälleen päästä voitolle.
  Kapteeni Gast puolestaan loi aran silmäyksen maaherran asunnon
  ikkunoihin. Ei ole hyvä liian kauan seistä tuulta vasten, ajatteli hän.
  Tuo kopea herra tuolla alhaalla on saanut maksun aamullisesta,
  Palosaaren väylällä tekemästään tempauksesta. Hän on kosija numero
  yksi. Vahti pistänee talteensa kosijan numero kaksi. Sitten tulee apen
  vuoro. Gast ei olekaan vielä se lakastunut nauriinvarsi, joksi häntä
  luulevat. Jos en enää purjehdikaan mieleni mukaan onnen merellä, niin
  tahdon näyttää heille, että olen vedenalainen riutta, ja he joutuvat
  haaksirikkoon minuun törmätessään. He saavat maksun kaikesta, ja hyvän
  hyyryn he saavatkin kuninkaan sormuksesta!
  Näitä kostontuumia hautoen riensi Gast tiehensä valoisassa yössä,
  Pennan häntä huomaamatta.
  Mutta nyt kuului muutamia sanoja tuolta alhaalta.
  -- Jos olet rosvo, niin ota kukkaroni, mutta auta minua täältä, sillä
  minä en pääse liikkumaan! -- valitti Bertelsköld.
  Penna kuunteli. Hän luuli tuntevansa tuon äänen. Hän seisoi kuin
  kivettyneenä.
  -- Pölkkypää! -- sanoi taas pudonnut matalalla äänellä, etkö tiedä,
  että kuningas nukkuu muutamain askelten päässä täältä. Täytyykö
  herättää koko linnan väki apua huutamalla?
  Penna oli kuullut tarpeeksi. Hän harppasi, niinkuin olisi tuli häntä
  polttanut, ja hyppäsi yhdellä loikkauksella vallilta alas, samaa tietä,
  jota hän oli pannut kilpailijan menemään. Onnistuen paremmin kuin tämä,
  tuli hän jokseenkin eheänä alas eikä huomannut edes sitäkään, että
  nyrjäytti jalkansa ja sai pari mustelmaa polviinsa. Tuskin hän oli
  tullut alas, kun hän heittäysi kaatuneen päälle ja alkoi täyttä kurkkua
  ulvoa.
  -- Lurjus, pidätkö suusi kiinni! kuiskasi Bertelsköld, joka luuli
  yhtyneensä hulluun ihmiseen, joka panisi koko linnan väen liikkeelle.
  Mutta Penna ulvoi vain, ja töin tuskin voi kreivi erottaa muutamia
  katkonaisia sanoja: -- Minun oma isäntäni! Minun rakas herrani!...
  Pilvet olivat tällä aikaa kevenneet, eikä pimeys enää ollut niin
  synkkä. Suureksi ihmeekseen tunsi Bertelsköld miehen vanhaksi
  palvelijakseen, jota hän ei ollut nähnyt kahteentoista vuoteen. --
  Sinäkö, Istvan, olet täällä? --- sanoi hän. -- Ajaako sinua
  painajainen, kun heität minut vallilta alas?
  -- Kun olisin tiennyt teidän siinä olevan! -- ulvoi Penna taas
  nyyhkyttäen... Lemmon Kasti... Koira minä olen, hullu koira, joka olen
  omaa herraani puraissut!... Rakas, armollinen isäntä, elättekö vielä?
  -- Vaiti, junkkari, niin annan sinulle anteeksi. Olen taittanut
  jalkani, kenties käsivarteni, enkä pääse liikkumaan. Kanna minut heti
  kohta huoneeseeni; se on linnan sivurakennuksessa, ja kuninkaan
  henkilääkäri asuu viereisessä huoneessa. Mutta heitä pois, mies, tuo
  ulvominen, muuten lyön sinulta kädet ja sääret poikki, kun taas pääsen
  jaloilleni. Meidän täytyy sanoa, että olen vahingossa pudonnut.
  Penna oli puoleksi tainnoksissa surusta ja säikähdyksestä. Kuitenkin
  hän nosti, niin varovasti kuin taisi, rakastetun isäntänsä väkeville
  karhunkäpälilleen ja vaelsi linnaan, kokien kovin hullunkurisesti
  niellä nyyhkytyksiään, joita ei tahtonut saada millään lailla
  tukahdutetuiksi.
  
  
  29. EERIKKI LJUNG KUNINKAAN KEITTIÖSSÄ.
  
  Eerikki Ljung oli muiden Larssonin talon miespuolisten vierasten kanssa
  majoitettu isoon tupaan, jonka lattialle oli olkia levitetty. Oljilla
  lepäsi kahdeksan poikaa ja nuorta miestä, kullakin pienoinen
  villapeitto katteenaan. Seinään kiinnitetyissä sängyissä, joita
  aina oli kaksi päällekkäin, makasi kahdeksan vanhempaa henkeä
  ruovonröyhyillä täytetyillä matrasseilla. Höyhenpatjoja oli yllinkyllin
  arvokkaampien vierasten varalle.
  Nukkuessaan ajatteli Eerikki vain sitä, että hänen huomenna piti mennä
  kuninkaan luo. Merkilliseltä se tuntui hänestä, mutta miksi antaisi hän
  sen untansa häiritä. Hän oli ollut liikkeellä varhaisesta aamusta ja
  nukkui sentähden niin raskaasti, että hänen puolestaan olisi voinut
  vierittää vaikka koko talon mereen ja purjehtia niin Länsipohjaan. --
  Herätä minut kello kolme, -- oli hän sanonut vanhalle Sannalle, joka
  palveli makuutupalaisia ja jolla enemmän kuin kellään muulla oli se
  linnun luonto, ettei kukaan tiennyt, milloin hän kesällä nukkui.
  Palovartija oli juuri huutanut talon nurkalla, kun Sanna suurella
  vaivalla sai nuoren herran käsiinsä peittojen ja olkien rykelmästä. --
  Kello on kolme, -- sanoi hän.
  Mutta Eerikki käännähti toiselle kyljelleen eikä ollut mistään
  milläänkään.
  -- Aiotteko nousta? -- jatkoi eukko ja pudisteli häntä jalasta.
  Mahdotonta saada häntä virkoamaan.
  -- Kuningas odottaa!
  Kuin nuoli oli Eerikki jaloillaan. Hänen parhaat vaatteensa, hänen
  hienoin paitansa tärkättyine kauluksineen ja isän hopeinen kaulahakanen
  olivat jo valmiina hänen vierellään.
  Kymmeniä kertoja oli äiti, joka ei ollut saanut unta silmiinsä koko
  yönä tätä kuninkaallista armoa ajatellessaan, kysynyt, mitä kuninkaalla
  mahtoi olla hänelle sanomista, ja kymmeniä kertoja oli Eerikki
  vakuuttanut, että hän yhtä vähän kuin äitikään voi sitä arvata. --
  Pahaa se ei voi olla, hän oli iloisen näköinen, -- vakuutti Eerikki.
  -- Et saa unohtaa kutsumasta häntä hänen majesteetikseen, -- varoitti
  äiti. -- Kampaa tukkasi eteisessä ennen kuin menet sisään ja pyyhi tomu
  tarkasti saappaistasi. Älä puhu ennenkuin hän kysyy, ja katso häntä
  suoraan silmiin. Jos hän kysyy sinulta jotakin vanhemmistasi, niin sano
  hänelle, että isäsi palveli Ruotsin kruunua siihen aikaan, jolloin ei
  kenelläkään muulla tässä maassa kuin Löfvingillä ja hänellä ollut
  siihen rohkeutta. Näytä sitten, että voit pitää suusi kiinni, kun
  uteliaat hovilakeijat kyselevät, ja riennä heti kotiin. Varo paidan
  kaulustaa, pane takki oikein nappiin, äläkä pidä käsiäsi taskussa.
  -- Hyvästi, nyt en enää jouda! -- sanoi Eerikki ja oli jo eteisessä.
  -- Jumala olkoon kanssasi, lapseni! -- huusi huolestunut äiti hänen
  jälkeensä ja palasi tytärtensä luo, jotka kuningashuolista vapaina
  nukkuivat luhdissa lähellä makuutupaa.
  Oli neljän aika aamulla, kun Eerikki, kaikki nämä varoitukset
  kilpenään, saapui Korsholman linnaan, peläten, että kuningas kenties jo
  oli häntä odottanut. Hänen kummastuksekseen olivat kaikki muut paitsi
  vahdit vielä sikeässä unessa, ja hänen tahtoessaan mennä sisään
  sanottiin portilla: "seis".
  Nyt vasta muisteli Eerikki kuulleensa, ettei Aadolf Fredrikin hovissa
  ollutkaan tapana nousta näin varhain. -- Milloin portti avataan? --
  kysyi hän.
  -- Odota! -- vastattiin.
  Ei auttanut muu kuin odottaminen. Hän meni valleille kävelemään ja
  valleilta niityille. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti metsän yli
  Veikkaalaan päin, ja kastehelmet kimaltelivat ruohistossa. Vanha
  rakkaus kasveihin ja kukkiin virkosi Eerikin sydämessä, ja vaikkei
  ollutkaan enää paljon oppimista tuossa satoja kertoja tutkitussa
  seudussa, lähti hän kuitenkin keräämään kasveja vallien ympäriltä. Ei
  kestänyt kauan, ennenkuin kaikki Hammarbyn iloiset muistot taas
  virkosivat eloon. -- Jos minulla nyt olisi Eriika Lindelia täällä, --
  ajatteli hän itsekseen, -- niin tutkisimme tämän _anthylliksen_
  arkkiaatterin suurennuslasilla... Kukahan nyt auttanee häntä
  kirjoittamaan nimiä kasvien puikkoihin, kuka puristamaan kasveja ja
  selittämään Pliniusta? Kai tekee sen Kaarle... Kaarle Linnaeus pieni,
  erotukseksi suuresta, -- lisäsi hän huokaisten kaipuun ja
  mustasukkaisin tuntein.
  -- Hyvä on, ettei kukaan tiedä, minkätähden nimeni on Ljung! --
  ajatteli hän heti sen jälkeen. -- Entä jos lähettäisin Eriikalle
  _linnaean_ Vaasasta, puristettuna yhteen jonkin hienon _erica
  vulgariksen_ kanssa? Senpä teenkin. Molempia lajeja kasvaa tuolla
  läheisellä männikkömäellä.
  Tuumasta toimeen. Eerikki meni Lemetinsaaren puolella olevalle
  männikkömäelle ja oli pian kiintynyt kasviopillisiin tutkimuksiinsa
  niin, että unohti sekä kuninkaan että kaikki äidilliset neuvot. Viimein
  hän kuuli tornikellon lyövän. Hän luki lyönnit. Kello oli kahdeksan.
  -- Kuningas on odottanut minua! -- ajatteli hän säpsähtäen. Hän juoksi
  läpi pensaiden ja risukoiden ja oli kohta linnan portilla.
  Nyt hän pääsi sisään. Kaikki olivat nyt liikkeellä. Adjutantteja ja
  hovimestareita, kokkeja ja palvelijoita juoksenteli ristiin rastiin, ja
  Vaasan porvaristo kysytti alamaisuudessa, milloin hänen majesteettinsa
  näkisi hyväksi laskea heidät puheillensa. Mutta hänen majesteettinsa ei
  ollut vielä pukeutunut. Porvariston käskettiin tulla kello kymmenen
  tienoissa. Töin tuskin pääsi Eerikki puhuttelemaan ensin erästä
  kamaripalvelijaa, sitten hovimarsalkkaa, parooni Löweniä, jolle hän
  ilmoitti, että hänen majesteettinsa oli käskenyt hänet tänne. Hän sai
  käskyn odottaa tuolla alhaalla, kunnes häntä kutsuttaisiin.
  Minne hän menisi? Huoneet ja eteiset, vieläpä pihakin, olivat täynnä
  väkeä. Eerikki meni keittiön nurkkaan seisomaan.
  Tämä tärkeä osa linnaa ja maaherran asuntoa oli tätä tilaisuutta varten
  laajennettu yhdellä tai kahdella viereisellä huoneella, ja kaikissa oli
  kova kiire. Vaikka suurin osa seuruetta asui kaupungissa, oli
  mestarikokeilla ja pöydänkattajilla täysi tekeminen, sillä paitsi
  aamiaishommia täytyi jo pitää huolta päivällisistäkin, joille kaupungin
  virkamiehet ja etevimmät porvarit oli käsketty. Kaikki olivat sentähden
  liikkeessä, arvokkaalla tavalla ylläpitääkseen kuninkaallisen pöydän
  arvoa, ja meren, metsän ja karjan parhaat ja tuoreimmat antimet
  kerättiin nyt keittiöihin ja kellareihin asiaankuuluvasti
  tarkastettaviksi ja valmistettaviksi.
  Eerikin sisään tullessa oli keittiössä täysi kapina. Pahaa ennustava
  sisällinen sota oli syttymässä keittiömestari Björckin ja mestarikokki
  Areliuksen välillä. Syynä oli se, että viimeksimainittu alhaisempi
  virkamies oli ollut niin kuulumattoman rohkea, että oli tehnyt
  muutoksen korkeiden asianomaisten vahvistamaan ja niin muodoin
  peruuttamattomasti voimassa olevaan kuninkaalliseen ruokalistaan.
  Björck toi esiin kumoamattomia todistuksia siitä, että tässä tärkeässä
  asiakirjassa, jonka hovimestari Åberg oli allekirjoittanut, oli selvin
  sanoin kirjoitettuna: uunissa paistettua haukea. Ja kuitenkin oli
  Arelius ollut kyllin rohkea tahtoakseen tehdä siitä mureketta!
  Puolustuksekseen muistutti loukkautunut mestarikokki, että hän oli
  palvellut jo viisikolmatta vuotta kuninkaallisessa keittiössä. Kuningas
  Fredrik-vainaja, jonka makuaisti oli erinomaisen tarkka ja joka
  kieltämättä ymmärsi nämä tämmöiset asiat, oli usein kiitellyt hänen
  kalaruokiaan, ja mitä uunissa paistettuun haukeen tuli, luuli hän
  kykenevänsä kilpailemaan sen valmistuksessa itsensä keittiömestarin
  kanssa. -- Mutta, jatkoi hän, -- minä otan Ruotsin valtakunnan sen
  seikan todistajaksi, kuinka sopivaa mahtanee olla panna kuninkaan
  pöytään tuommoisia viiden tai kuuden naulan painoisia haukia uunissa
  paistettuina! Sen sijaan, että taitoani pilkataan, tulisi minua
  polvillaan kiittää siitä, että olen pelastanut kuninkaallisen
  majesteetin ja valtakunnan arvon ja laatinut murekkeen, joka ei voi
  muuta kuin herättää asiantuntijain suurinta ihastusta!
  -- En epäile mestarikokin erinomaista kalamurekkeen valmistamistaitoa;
  sitähän syödään kaikissa talonpoikaishäissäkin, -- vastasi
  keittiömestari vähän pilkallisesti. -- Mutta koska ei käy kieltäminen,
  että uunissa paistettua haukea on käsketty valmistaa päivälliseksi,
  lienee mestarikokin alamainen velvollisuus mukautua hänen
  majesteettinsa armollisen määräyksen mukaan. Sentähden saan
  velvoittaa mestarikokin ehdottomasti ottamaan sanotunlaisen hauen
  valmistettavaksensa.
  -- Mutta silmästänikö minä sen hauen nyt kaivan, tässä katalassa
  kaupungissa ei ole isompia, ja suurimmat on jo hienoiksi hakattu! --
  huudahti mestarikokki tuskissaan.
  -- Se on mestarikokin oma asia, -- sanoi keittiömestari esimiehen
  ylemmyyttä äänessään. -- Hauki on kokonaisena pöytään tuotava, vaikkei
  se olisi hollannin silliä isompi.
  -- Olkoon minun puolestani vaikka särjen kokoinen, -- jupisi
  mestarikokki ja syöksyi ulos tarkastamaan vielä kerran kaikkia
  kalastajaveneitä.
  -- Mitä sinä täällä teet? Miksi seisot tiellä? -- kysyi keittiömestari
  mahtavasti Eerikki Ljungilta.
  -- Hänen majesteettinsa on armossa käskenyt minun odottamaan
  puheillepääsyä, -- vastasi Eerikki.
  -- Se on toinen asia, -- vastasi tuo mahtava mies leppeämmällä äänellä.
  -- Istu, jos sinulla lie tuolia muassasi.
  -- Kiitän, saatan minä seisoakin, -- sanoi Eerikki.
  Kohta sen jälkeen aukeni ovi, ja mestarikokki astui riemuiten sisään,
  mukanaan eräs vanha kalastaja, Lauri eli Laurikainen, tuo vanha
  tuttavamme, joka nyt harjoitti tätä elinkeinoa ja kantoi jotakin
  kammottavaa otusta selässään.
  -- Mikä se on? -- tiuskaisi keittiömestari.
  -- Se on hauki, -- vastasi mestarikokki.
  Ja haukihan se olikin, mutta haikalaksi sitä olisi saattanut luulla. Se
  oli niin pitkä, että kun pää julmasti ammotti miehen olan yli, laahasi
  pyrstö pitkin lattiaa. Ei mikään puntari ottanut sitä nokkaansa. Se
  punnittiin vaa'alla, ja painot osoittivat kolmea leiviskää ja kuutta
  naulaa. Semmoista haukea sopi kuninkaalle tarjota! Vaasan kaupungin ja
  mestarikokki Areliuksen kunnia oli pelastettu.
  -- No, peratkaa ja paistakaa se, niinkuin mestarikokki hyväksi näkee,
  mutta minun väkeni ei siihen jouda, -- sanoi keittiömestari äreästi.
  Arelius kävi kohta työhön käsiksi. -- Joku tulkoon tänne, -- huusi hän,
  -- samalla kun kalastajan avulla veti hirviön takapihalle ja laski sen
  laudalle.
  Eerikillä oli aikaa ja hän seurasi mukana. Ei koskaan hän ollut nähnyt
  mokomaa veden venkaletta. Sen kita oli niin suuri, että se olisi voinut
  hoklaista kahlekoiran; lujat hampaat ja halkinainen pyrstö osoittivat,
  että se oli ollut monessa ottelussa. Yksitoista koukkua ja puolen
  leiviskän hauki löytyi vatsasta sitä perattaessa: vähintään yksitoista
  kertaa se oli siis elämänsä aikana, joka oli arvioitava vähintään
  kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi, pelastunut, kunnes kahdennellatoista