Työmiehen vaimo - 3

Total number of words is 3740
Total number of unique words is 1696
25.5 of words are in the 2000 most common words
35.5 of words are in the 5000 most common words
40.9 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
jo ummelleen kuusitoista vuotta. Äitisi sai paljon kärsiä, Kerttu,
maailman rantaa vaeltaessaan. Kaikki tuimimmat tuulet antoi taivaan
taatto hänen ylitsensä käydä. HOMSANTUU. Äiti raukkani!
HELKA. Näetkös, Kerttu, hän heitti heimonsa, hylkäsi oman sukunsa ja
siitä hänelle rangaistus koitui. Turvapaikan ja paremman elannon luuli
hän saavansa, kun meistä erosi, mutta silloin vasta poloisella apeat
mielialat alkoivatkin. Miehensä kodissa hän oli kuin karilla lokkien
seassa. Häntä vihattiin sukunsa tähden, sorrettiin ja vainottiin, siksi
kunnes hän, lapsi sylissä, pakeni jälleen luoksemme. Mutta nuo pedot
ajoivat häntä takaa ja riistivät sinut hänen rinnoiltaan, eikä siitä
hetkestä saakka äitisi enää tervettä päivää nähnyt. Kaiho kalvoi hänen
sydäntään ja vei koitopäiväisen viimein maailman vaivoista pois manalan
majaan.
HOMSANTUU (_hiljaa itkien_.) Onnellinen hän!
HELKA. Monta vuotta on siitä ajasta vierinyt, ja me yhä vain maita
mantereita kiertelemme. Mutta vasta nyt vei tiemme takaisin näille
kammotuille seuduille. Mikä ihmeellinen sattuma meitä lieneekin yhteen
johdattanut. Sinä tietysti tästä lähtien seuraat meitä, vai kuinka,
lapseni?
HAGERT. Totta vissiin, Kerttu. Älä ajattelekaan muuta.
ILONA. Me pysymme yhdessä aina kuolemaan saakka, eikö niin, Kerttu?
HELKA. Ja vaikkei olekaan tiluksia eikä kartanoita huostassamme, niin
onhan sen sijaan tuo kultainen vapaus. Mitä meiltä puuttuu, kun
samoilemme soita ja maita, kun metsissä käen kukuntaa kuuntelemme,
taikka kun marjaisilla ahoilla päivän paisteessa venyttelemme.
Maantiellä on majamme, turpeessa muut tupamme, ja lämmittävänä lietenä
kaikkialla rakkaus ja yksimielisyys. Ei, vaikka mikä olisi, tätä elämää
en vaihtaisi, en kuninkaan valtikkaan.
HOMSANTUU. Mummo, minä seuraan teitä. Voi, tästä syntyy uusi elämä. Ja
nuo lapset. Teidänhän ne ovat? Tulkaa syliini, pienokaiset, tulkaa. Minä
pidän teitä niin hyvänä, niin kovasti hyvänä. Saahan serkku kantaa teitä
sylissään aina matkalla, ja hoitaa ja vaalia teitä, saahan?
LAPSET. Saa, saa.
HOMSANTUU. Ja väliaikoina leikimme sokkosilla ja piilosilla ja
hippasilla. Ja sitten serkku opettaa teitä tanssimaankin,--kaakkuria,
köttöstä, pitkinsiltaa, kopukan vaihtoa ja hallin lumppua. Meille tulee
niin hauskaa, niin ihmeen hauskaa. Mutta eikö sinua palella, raukka,
kun kaulasi on noin avoinna. Näytäpäs, serkku sitoo huivin ympärillesi.
Kas niin, nyt on lapsella lämmin. Mikä sinun on nimesi, pikkuiseni?
TYTTÖ. Ilona minä olen niinkuin äitikin.
HOMSANTUU. Vai olet sinä äitisi kaima. Ja sinä, poikaseni, sinä varmaan
olet isäsi kaima.
POIKA. Ei, minulla on oma nimi: Herman Gabriel.
HOMSANTUU. Meistä varmaan tulee hyvät toverit, Herman, uskotko sen?
HERMAN. Kyllä. Ja minä osaan jo laittaa perunapaistikkaitakin, mutta
Ilona ei osaa. Mitäs ne tytöt semmoisiin pystyisivät.
HOMSANTUU. Niin--perunapaistikkaita--(_Irtautuu lapsista ja nousee
levottomana_.) Kuinka saatoinkaan sen unohtaa. Mummo, olethan sinä vanha
ja kokenut, varmaan tunnet paljon lääkkeitäkin. Etkö voisi laittaa
silmille semmoista voidetta, joka estää sokeaksi tulemasta. Minä
päivällä heitin multaa erään miehen silmiin ja siitä sanotaan hänen
tulevan sokeaksi! Ajatteles, sokeaksi, iäksi päiväksi sokeaksi! Ja minä,
kurja, hänet niin onnettomaksi tein. Mummo, jos suinkin voit, niin
paranna hänen silmänsä, muuten en koskaan enää saa rauhaa.
HELKA. Minkätähden sinä hänen silmiinsä multaa heitit, lapsi?
HOMSANTUU. Kun minulla on niin paha luonto, mummo. Minä vihasin häntä,
raivokkaasti aivan, ja minä tahdoin saattaa hänet turmioon. Olisi vain
ollut ase kädessäni, varmaan olisin hänet kuoliaaksi lyönyt. Minä olen
niin kiukkuinen ja minulla on niin kauhean häijy luonto.
HELKA. Ja minkä tähden sinä häntä vihasit, Kerttu?
HOMSANTUU. Minkätähden häntä vihasin? Niin, minkätähden! Kaiketi vain
sentähden, että häntä ennen niin äärettömästi rakastin.
HELKA. Oliko hän sinut pettänyt?
HOMSANTUU. Älä kysele kaikkia, mummo.
HELKA. Oliko hän sinut pettänyt, Kerttu? Minä tahdon sen tietää.
HOMSANTUU. Ja jos hän olisi sen tehnytkin, mitä sitten? Voiko häntä
soimata siitä, että hän jätti mustalaistytön, kun hänellä oli vara
valita parempia. Kaikki muut olisivat tehneet samoin.
HELKA. Tietysti, sehän on heidän tapansa. Ei se synti ole, jos mies
halpa-arvoisen naisen viettelee ja onnettomaksi saattaa. Tuhannet ovat
sen tehneet eikä sitä heille ole viaksi luettu. Ei heitä siitä sakoteta
eikä panna linnaan. Voi, teitä kristityitä, minkälaisia te olette.
Ulkokullatuita, tekopyhiä, ei muuta. Kyllä ovat hurskaita olevinaan, kun
pyhäisin istuvat kirkossa ja kuuntelevat pappinsa ikävää saarnaa, mutta
annas, kun selkänsä kirkkoon kääntävät, niin kohta susi astuu esiin
lampaan nahasta. Toisin ne kurjat opettavat, toisin ne elävät, se on
totinen tosi. Ja olen minä niin mustalainen kuin olenkin, mutta sen vaan
sanon: minua nuo ihmiset inhottavat.
HAGERT. Älä kaikkia sentää tuomitse, muori. On lampaan päässä hyviäkin
paikkoja.
HELKA. Minä en ole hyviä nähnyt, niin paljon kuin olenkin maailmaa
vaeltanut. Yhtäläisiä ovat kaikki, ei toinen ole toistaan parempi. Ja
meitä he sitten vielä hylkivät, pitävät meitä koiriaan halvempina.
Sanovat Jumalansa meitä kironneen ja ikuiseen maanpakoon tuominneen. Ja
yhtäkaikki pitäisi meidän käymän kirkossa, ja palveleman tuota Jumalaa.
Kyllä kai! Kuinka olikaan asia? Sinä tahdoit minua auttamaan sitä
miestä, joka sinut on pettänyt? Laittamaan voidetta hänen silmilleen?
HOMSANTUU. Niin, mummo, jos vain suinkin voit sen tehdä.
HELKA. Voisin kyllä, mutta minä en tahdo. Kuuletko, minä en tahdo.
Pikemminkin laittaisin hänelle sellaista voidetta, joka viimeisenkin
valkeuden hänen silmistään veisi. Niin siihen minulla, jumaliste,
olisikin halua.
HOMSANTUU. Sinä voisit parantaa hänen silmänsä etkä tahdo. Etkö
sittenkään, vaikka tiedät, että minun täytyy hukuttaa itseni, jos hän
tulee sokeaksi.
HELKA. Mitä hullua! Sinäkö hukuttaisit itsesi sen miehen tähden, joka
sinut on pettänyt? Sinä niin paljon säälisit noita petoja, jotka äitisi
kuolemaan saattoivat ja jotka heimoasi kiroavat. Ei! Niin mieletön ei
ole minun tyttäreni tytär. Sitä et saa minua uskomaan.
HOMSANTUU. Mummo, lyhyesti: parannatko hänen silmänsä, vai et?
HELKA. En! Ja vaikka hän iankaikkisesti pimeydessä vaeltaisi, en! En
sittenkään, en!
ILONA (_kietoo kätensä Homsantuun kaulaan_). Kerttu, älä tällä hetkellä
puhu mummolle enää mitään siitä asiasta. Odota siksi kuin hänen mielensä
lauhtuu.
HELKA. Mitä kuiskuttelet siellä, Ilona? Pois, latoon tuonne lapsinesi.
Ja heinille nukkumaan nyt kaikki. Sinä myöskin, Kerttu. Taikka
jäähdyttele vaan ensin luontoasi täällä ulkona, jos niin tahdot. Mutta
älä puhu minulle sanaakaan enää siitä miehestä, muista se. (_Menee
toisten jäljessä latoon_.)
HOMSANTUU. Hyvästi, mummo! Hyvästi, te kaikki. Minua ette enää näe.
Parempi olla järven pohjassa siikojen sisarena, kuin tuommoisten
kovasydämisten sukulaisten parissa. (_Aikoo lähteä_.)
RISTO (_oikealta_). No, hei! Sainpa kuin sainkin sinut käsiini. Jo minä
arvasin, ettei sinua muualta ollut etsiminen kuin Niittylän
heinäladosta.
HOMSANTUU. Kuinka on silmiesi laita, Risto? Tuletko tottakin sokeaksi?
RISTO. Pahaa pelkään. Eihän niitä tahdo kärsiä katsella paljon
ollenkaan. Varsinkaan tällä toisella.
HOMSANTUU. Mutta rohdot ja voiteet? Eikö niistä ole apua?
RISTO. Mitäs tyhjää. Kahta hullummin rupesi vain kirvelemään.
HOMSANTUU. Miksi et minulle kosta, Risto? Ottaisit puukkosi ja pistäisit
sen rintaani.
RISTO. Johan nyt. Siitäkö ne sitten paranisivat.
HOMSANTUU. Kun voisin edes jollakin tavalla tämän sovittaa sinulle,
Risto.
RISTO. Ja tahtoisit sen todellakin tehdä, Kerttu? Totta puhuen, siinä
toivossa tänne tulinkin jäljessäsi.
HOMSANTUU. Josko tahtoisin! Kysy sitä. Henkeni antaisin, kun vain saisin
sinulle näkösi jälleen.
RISTO. Se nyt on mahdotonta. Mutta voisithan minua hyvittää jollakin
muulla tavalla.
HOMSANTUU. Risto, minä tiedän! Itse et enää voi ansaita elatustasi, jos
tulet sokeaksi. Mutta minä teen työtä ja elätän sinua. Ja minä jaksan
tehdä, saatpa nähdä. Ei ole kellään niin paljon voimia kuin minulla.
Kuinka hullu olinkaan. Järveen päätin jo mennä, kun olin niin suuttunut
itseeni ja elämään. En tullut ajatelleeksikaan että voisin olla sinulle
avuksi ja hyödyksi.
RISTO. Saattaisihan tuo tosiaankin olla. Mutta naisen työstä maksetaan
niin vähän. Ei niillä tuloilla pitkälle juosta.
HOMSANTUU. Niinpä tiedän minä toisenkin neuvon. Kuljen markkinoilla ja
tanssin ja laulan. Ja herrojen juomatiloissa vielä paremmin. Ooh, kyllä
minä keinot keksin. Muistatko kuinka paljon rahaa nuot herrat tänäkin
päivänä antoivat minulle torilla.
RISTO. Niin, tuo ei ole hullumpi tuuma. Jotakin sinnepäin minäkin
ajattelin.
HOMSANTUU. Sinä elät kuin kreivi tästä lähtein, Risto. Aina vähän päästä
minä kannan sinulle rahoja. Ja silloin käy mielesi joka kerran
iloiseksi. Eikös niin, Risto?
RISTO. Se on tietty. Kun saan rahaa.
HOMSANTUU. Mikä hupakko minä olen. Itken ja nauran yhtäaikaa.--Tuntuu
niin hyvältä ja kevyeltä nyt, vaikka kyyneleet vielä silmissäni. Ihme,
etten kohta huomannut, millä tavalla voisin vähän parantaa tuota
onnetonta tekoani.
RISTO. Olet sinä yhtä kaikki oikein soma. Semmoinen kummallinen luonto.
Niin äkeissäsi vielä tänä aamuna ja nyt noin hyvä taas. Mihin sinun
kiukkusi joutui, kun siitä ei enää ole merkkiäkään jäljellä?
HOMSANTUU. Se vaipui kuin vaha tuleen. Katosi kuin kaste kankaalta. Älä
sitä enää muistele, Risto. Häpeän jo itsekin tyhmyyttäni.
RISTO. Mutta tiedätkö mitä, Kerttu?
HOMSANTUU. Anna kuulla.
RISTO. Ota minut mukaasi, niin kuljemme yhdessä markkinoilta
markkinoille ja kokoomme rahaa oikein kosolta.
HOMSANTUU. Yhdessä? Sinäkö ja minä?
RISTO. Niin, me molemmat juuri. Näes, minä kumminkin tunnen paremmin
herrojen kokouspaikat ja sen semmoiset. Et sinä niistä selkoa saa, ellen
minä tule sinua neuvomaan ja viemään.
HOMSANTUU. Mutta kuinka voit sen tehdä, jos sokeaksi tulet?
RISTO. Ehkä en sentään tulekaan. Niin, tarkoitan tietysti, etten aivan
umpisokeaksi tulisi.
HOMSANTUU. Entä Johanna?
RISTO. Jääköön tänne ja elättäköön itse henkensä. Ei hänellä ole
hätäpäivää. Työtä saa niin paljon kuin tahtoo tehdä.
HOMSANTUU. Niin, mutta--
RISTO. Ei hän minua kaipaa, älä sitä pelkää. Kiittää vain, kun pääsee.
HOMSANTUU. Sinusta miehestään! Kuinka se on mahdollista?
RISTO. Usko, jos tahdot, mutta niin on asiat. No, mitä tuumaat?
Lähdemmekö yhteen matkaan?
HOMSANTUU. Kun kysyn mummolta.
RISTO. Mummolta?
HOMSANTUU. Mummolta ja enolta, jotka nukkuvat tuolla ladossa. Heidän
seurassaan meidän kaiketikin tulisi vaeltaa.
RISTO. Helkkarissa! Vai on siellä ladossa ihmisiä. Puhutaan sitten
hiljaa. Tule istumaan tuonne puun juurelle, Kerttu, niin saamme
jutella,--tuonne vähän kauemmaksi.
HOMSANTUU. Miksi juuri sinne. Onhan tässäkin yhtä hyvä.
RISTO. Ei, tule tuonne, niin supatan jotakin korvaasi. No,--mitä sinä
epäilet?
HOMSANTUU. En tiedä. Nyt on jo yö ja siellä on niin pimeä.
RISTO. Älä ole lapsellinen, tule pois vain. (_Vetää Homsantuuta
kädestä_.)
HELKA (_huutaa ladosta_). Kerttu! Hei, Kerttu, oletko siellä ulkona?
HOMSANTUU (_vetää kätensä pois_). Laske minut, mummo huutaa. Ja mene
pian pois, Risto; mene mene, ettei mummo näe sinua.
RISTO (_tarttuu vielä uudelleen häneen_). Hiljaa!--Odotetaan pikkuisen,
ei suinkaan hän tänne tule.
HELKA. Kerttu, missä olet?
HOMSANTUU. Päästä minut, Risto, kyllä hän tulee. Parin päivän päästä
saat minusta tietoja, hyvästi siksi.
RISTO. Onko se varma?
HOMSANTUU. Luota siihen. Nyt hän jo tulee.
RISTO. Hyvästi sitten niin kauaksi! (_Menee_.)
HELKA (_katsoo ladon ovelta_). Mitä viivyt siellä niin myöhään? Tule
pois nukkumaan jo.
HOMSANTUU. Mummo, kuule! Rakastatko minua vähääkään?
HELKA. No, hei, lapsi! Miksi sitä noin rajusti kysyt. Tietysti minä
sinua rakastan. Olethan omaa sorrettua heimoamme, ja olethan omaa
lihaani ja vertani. Tietysti minä sinua rakastan.
HOMSANTUU. Sitten otat ystäväni myöskin omiesi joukkoon ja katsot häntä
samoin kuin minuakin sukuumme kuuluvaksi. Teethän sen, mummo?
HELKA. Tarkoitatko tuota miestä, joka sinut petti?
HOMSANTUU. Hän ei sitä enää tee.
HELKA. Ja ellen suostuisikaan ottamaan häntä mukaan, mitä sitten,
Kerttu?
HOMSANTUU. Niin vaellamme silloin omia teitämme.
HELKA. Lapsi, lapsi, sinä olet sokea, vaan ei tuo mies, jota ystäväksesi
sanot. Tule latoon nyt täältä yökylmästä. Ei ole terveellistä valvoa
öitä yksinäisyydessä, Kerttu. Äitisi noudatti sitä tapaa eikä se hänen
sydänsurujaan lieventänyt.
HOMSANTUU. Vastaa minulle ensin. Suostutko vai et?
HELKA. Täytyneehän mun. Mikä siinä muukaan auttaa.
HOMSANTUU. Kiitoksia, mummo!
HELKA. Mutta tiedä myöskin: jos hän vielä kerran sinut pettää, silloin
minä hänet surmaan.
HOMSANTUU. Jos hän vielä kerran minut pettää, niin _sinä_ et häntä
surmaa, vaan minä.

Esirippu.


NELJÄS NÄYTÖS

_Johannan ja Riston asuinhuone. Vasemmalla kangaspuut, joissa kuteilla
oleva kangas on kiinni. Oikealla kätkyt. Peräseinällä oikealla vuode;
keskikohdalla ovi porstuaan. Johanna istuu jakkaralla, tuudittaen lasta.
Risto on pitkällään vuoteella._
JOHANNA (_laulaa hiljalleen_).
Tuuti lasta tuonelahan,
tuonne kirkon kammiohon.
Siell' on tupa turvekatto,
hieno hiekka peltomaana.
Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma--
RISTO (_kääntyy kärsimättömänä toiselle kyljelleen_). Oles tuossa
hiljaa, että saan maata.
JOHANNA (_lakkaa laulamasta. Liikuttelee vielä hetken kätkyttä
tarkastaa, onko lapsi nukkunut, ja nousee hiljaa_). Risto,--oletko
valveilla?
RISTO. Niin mitä sitten?
JOHANNA. Pyytäisin sinua pikkuisen aikaa kaitsemaan lasta. Minun täytyy
käydä Vörskyn rouvan luona saadakseni kuteita kankaaseen.
RISTO. Viivytköhän siellä kauankin?
JOHANNA. En kuin siunaaman hetken.
RISTO. Ihan olen hukassa, jos se sillä aikaa herää ja rupeaa huutamaan.
En minä sitä koskaan saa taukoamaan, koetan tai olen koettamatta.
JOHANNA. Tuskin hän herääkään tällä välin, kun vasta juuri nukkui.
RISTO. Saattaisit pyytää Vörskyn rouvalta pari markkaa rahaa työsi
päälle. Ei suinkaan hän sitä kiellä.
JOHANNA. Se on niin vaikeata, Risto. En minä voi mennä etumaksua
pyytämään. Eikä meillä tällä haavaa ole suurempaa tarvettakaan, kun on
leipää ja särvintä kotona.
RISTO. Tarvitaanhan sitä rahaa muuhunkin, ei vain ruokaan. Saappaanikin
ovat rikki, pitäisi viedä niitäkin paikattavaksi.
JOHANNA. Onhan sinulla toinen pari ehjiä. Pidä niitä siksi kuin saan
kankaan kudotuksi. (_Ovella_.) Kai sinä sitten olet kotona sen aikaa,
ettei lapsi jää yksin?
RISTO. Ala mennä; ehkäpä tuosta huolen pidän.
JOHANNA (_menee_).
RISTO (_huutaa_). Taikka,--joko se meni? Johanna! Kuules vielä kun
sanon, Jo-han-na!
JOHANNA (_aukaisee oven ja seisoo kynnyksellä_).
RISTO. Tuo sieltä nyt kumminkin vähän rahaa mukanasi, että saan edes
pullon olutta taas pitkästä aikaa.
JOHANNA. Mahdotonta! Mitä rouva sanoisi, jos pyytäisin häneltä rahaa
olueen?
RISTO. Onko sinun pakko sitä hänelle ilmoittaa, hupsu. Voithan sanoa
minun olevan sairaana, esimerkiksi, ja tarvitsevan rohtoja.
JOHANNA. En minä rupea valehtelemaan, Risto.
RISTO. Et rupea, et rupea! Tuommoinen sinä juuri olet. Aina ja aina
vastahankaan, ei koskaan myötä. Mene sitten tiehesi siitä, että kerran
takaisinkin joudut, mene joutuin.
JOHANNA (_menee_).
RISTO (_haukottelee pitkään ja nousee sitten istumaan_). Ei tästä ole.
Illat ikävät ja päivät pitkät kuin nälkävuodet. Eikä sitä
Homsantuutakaan kuulu tulevaksi, vaikka niin varmaan lupasi. Pitänee mun
lähteä häntä hakemaan taas.
TOPPO (_pistää päänsä ovesta sisään_). Morjens! Kotonahan sinä oletkin?
RISTO. Missäpäs sitten.
TOPPO. Vielä hän kysyy. Anniskelussa sinua enimmäkseen on tähän saakka
tavattu.
RISTO. Mitä siellä ihminen enää tekee, kun rahat ovat menneet
huithelkkariin.
TOPPO. Eikä ne sinun kynsissäsi kauan riittäneetkään, se täytyy
tunnustaa.
RISTO. Oliko kumma. Yksi kuusi sataa markkaa. Ei sillä pitkälle juosta.
TOPPO. No, eihän se niin suuri summa liene mennäkseen, vaikka kyllä saa
hikoilla, ennenkuin se koossa on.
RISTO. Kävitkö muuten anniskelussa?
TOPPO. Sieltä juuri tulen.
RISTO. Ja siellä oli miehiä?
TOPPO. Kuinkas sitten. Ainahan siellä väkeä on, oli aika päivästä mikä
hyvänsä.
RISTO. Päivästä taikka yöstä. Kyllä me sentään olemme niitä velikultia,
Toppo, kun kaikki ympäri käy.
TOPPO. Älä sano! Mehän tässä vasta parhaita miehiä olemmekin, jos oikein
ajattelet. Tuskin maailma pystyssä pysyisikään ilman meitä.
RISTO. Ole nyt! Ihanko sinä tuota tosissasi sanot?
TOPPO. No, kuulehan! Kenen hartiat täällä kuorman kantavat, herrainko
vai työväen? Kuka työn tekee, ja kuka työstä hedelmät nauttii, selitäpäs
se seikka.
RISTO. Niin, niin, voi olla. Mutta minä oikeastaan tarkoitinkin
tällaisia maailmanmattia, kuin sinä ja minä ja moni muu.
TOPPO. Jotka muka juomme. Vaan siinäpä se juuri onkin. Näes, tässä
maassa on meidän osamme niin ylen viisaasti järjestetty, ettemme missään
tapauksessa ole tarpeettomia jäseniä yhteiskunnassa. Elimme niin tai
näin, aina me vain autamme maan parasta. Jos teemme työtä, se on hyvä,
jos juomme, ei sekään ole paha. Ellei olisi viinan juojia, ei olisi
viinakeittimöitä, ellei olisi viinakeittimöitä, ei valtio saisi
viinaveroja. Ja millä se sitten kouluja ja rautateitä laittaisi?
RISTO. Tosiaankin! Kun minä en ole tullut tuota ajatelleeksi. Sinä et
ole mikään tyhmä mies, sinä, Toppo.
TOPPO. Mutta herrat sen sijaan! Juovat kalliita ulkomaan juomia, käyvät
ulkomaan verassa, ruoat, huonekalut ja vihon viimeisetkin tarpeettomat
tarpeet, kaikki vaan pitää ulkomailta tuotaman. Eikö tämä rasita maata?
Ja millä se korvataan, ellei juuri alhaisemman kansan hiellä ja työllä.
RISTO. Ja nälällä.
TOPPO. Niin kyllä, nälällä vielä lisäksi. Rehkiköön meikäläinen kuinka
paljon hyvänsä, niin eipä sittenkään saa sen vertaa, että sillä
kunnolleen toimeen tulisi. Hullu paljon työtä tekee, viisas elää
vähemmälläkin. Minä puolestani en huolikaan työllä liiaksi hartioitani
kiskoa, vaan juon ennemmin, koska sillä vielä jalommasti hyödytän tätä
ihmiskuntaa.
RISTO. Kuin työnteolla?
TOPPO. No, aivan. Katsos, nyt, eikö tämä ole selvä. Jos teen työtä,
rikastutan vain entisiä rikkaita, että pääsevät elämään yhä suuremmassa
ylellisyydessä, mutta jos juon, niin edistän sivistystä maassa, ja se,
tiedämmä, on vähän toista se. Kun tässä tuonnoin luin sanomista, kuinka
suuret voitot anniskelut viimekin vuonna olivat antaneet, ja kuinka
niitä varoja sitten riitti lukusaliin, kansankirjastoon, tyttökouluun ja
kaikenmoisiin hyviin laitoksiin, niin jopa arvelin itsekseni (_laulaa_):
Ei saa moittia juomaripoikaa, juomaripoikaa, juomaripoikaa. Mies se on
paikallansa ja mies se on paikallansa--(_Taukoaa äkkiä; puhuu_.) Tule,
velikulta, anniskeluun.
RISTO. Dengi nietu.
TOPPO. Eikö sinulla ole mitään pantattavaa täällä?
RISTO. Vänta! Totta toisen kerran, sinä sanoit sanan. Annahan olla.
Leikkaamme tuosta Johannan kankaan poikki ja viemme sen anniskeluun
pantiksi. Mitä luulet? Käykö laatuun?
TOPPO. Miksei se kävisi; mutta mitä vaimosi siitä sanoo?
RISTO. Minä Johannasta vähät. Minkä hän minulle voi? Itkeä tirauttelee
ensin, hankkii sitten rahaa ja lunastaa kankaan pois. Sillä se on tehty.
Tulepas neuvomaan, en tiedä oikein, kuinka tässä pitäisi menettelemän.
TOPPO. Älä niin täperältä leikkaa, jätä korttelin verran kudottua ja
anna sitten mennä tuota rantua pitkin. Noin ikään. Ja nythän se on
poikki. Tukista vain irti vielä. Hätäkös tässä. Kyllä tällaisella
kankaalla aina viinaa saa. (_Laulaa_): Mitäs minä muuta kuin juon ja
rallaan henttuni tavaralla ja ralla. Mitäs minä muuta kuin juon ja
rallaan henttuni tavaralla--
RISTO. Ole nyt jo rallattelematta ja auta kangasta kääröön sinäkin.
Hyvästä lykystä Johanna vielä tulee kotiin, ennenkuin ehdimme tästä
pois.
TOPPO (_lyö jalallaan tahtia_). Mitäs minä muuta kuin juon ja rallaan
henttuni tavaralla ja ralla. Mitäs minä muuta kuin juon ja rallaan
henttuni tavaralla--
RISTO. Sinä olet ihan hullu, taikka olet jo saanut muutamia ryyppyjä
liikaa tänä aamuna.
TOPPO. Mies syö ja mies saa, ja miehelle Jumalakin antaa. Eikös meille
nytkin siunaantunut kohta toista, kun entinen loppui. Olemmehan me niitä
onnen poikia sentään.
RISTO. Mutta minä olen vallan hukassa tämän kankaan kanssa, kun sitä
vielä on niin pitkältä. Enhän minä saa sitä kokoon. Ja sinäkin piekset
suutasi siinä tyhjään etkä kehtaa edes auttaa.
TOPPO. Olet sinä oikea pöhkelö. Näytäs tänne. Mikä konsti tässä on. Sinä
vain suotta hätäilet. Noin sen pitää käymän, noin, ja noin. Kas, tuossa
noin. Pane se kauniisti käsivarrellesi. Ja nyt turskisti anniskeluun.
Kannattaakin poikain ylpeillä, kun on tuommoinen kangaspakka hartioilla.
RISTO. Kun ei vain Johanna tulisi meitä tiellä vastaan. Syntyisi siinä
pieni kahakka, ennenkuin ohi pääsisimme.
TOPPO. Älä pelkää, ei hän tule. Seuraa meitä hyvä lykky sen verran.
(_Aikovat mennä, kun samassa ovi aukeaa ja Leena-Kaisa astuu sisään_.)
RISTO (_pelästyy, hyppää Topon taakse ja koettaa kätkeä kangasta_). Nyt
tuli kummat!
TOPPO. Hulipit, sanoi ryssä, kun parta paloi.
LEENA-KAISA. Jumalan terveeksi. Mitäs minua noin pelästytte?
RISTO. Luulin teitä Johannaksi. Hyvää päivää!
LEENA-KAISA. Mihinkäs ollaan menossa?
RISTO. Eipä paljon mihinkään. Ajattelimme vaan pikipäin pistäytyä tästä
kaupungilla.
LEENA-KAISA. Onko Johanna kotosalla?
RISTO. Ei ole. Hän lähti käymään Vörskyn rouvan luona. Jotakin asiaa,
luulemma.
LEENA-KAISA. Mutta kuinka sitten voitte mennä pois ja jättää lapsen
yksin?
RISTO. Helkkarissa! En muistanut koko lasta.
TOPPO. Ja miestenkö sitten pitäisi lapsia paimentaman? Jo nyt maailma
kääntyy nurin.
RISTO. Ehkä Leena-Kaisa istuu täällä pojan luona sen aikaa. Kyllä
Johanna pian tulee, ei hän kauan viivy.
LEENA-KAISA, Yhden tekevää. Saatanhan minä jäädä tänne, koska teillä on
johonkin mentävää.
RISTO. Niinpä me lähdemme, Toppo.
TOPPO. Napletsoo, mars! (_Menevät_.)
LEENA-KAISA. Mitä hän tuota kangaspakkaa noin selkänsä takana
piilotteli? Pelkäsikö minun silmieni siitä osaa vievän. (_Istuu
jakkaralle ja tuudittelee jalallaan kätkyttä; ottaa taskustaan
sukankutimen_.) Ei siitä Johannastakaan ole. Kun kehtaa jättää miehensä
lasta hoitamaan, sillä välin kun itse kylää hyppää. Jotakin asiaa, sanoi
Risto. Kyllä kai! Usko sitä. Tikusta pian asian laittaa, kun mieli
kaupungille tekee. Hohhoo sentään näitä ihmisiä. (_Laulaa hiljaisella
äänellä_.) Ah suruton! koskas synnistä lakkaat, Kuink' kauan synniss'
murheetonna makaat? Ah herää, aika on jo tull', Viel' tahtoo Jumal'
laupias olla sull'.
JOHANNA (_tulee_). Kas, Leena-Kaisa. Hyvää päivää!
LEENA-KAISA (_kääntyy_). Jumal' antakoon.
JOHANNA. Terve! Mitä kuuluu?
LEENA-KAISA. Ei entistä enempää. Mitä itsellesi?
JOHANNA. Kiitos kysymästä. Kyllä meilläkin Jumalan avulla päästään taas
vähän alkuun. Tiedättekö, kun minulla oli semmoinen onni, että sain
kankaan kutomista. Vappu sitä toimitti minulle Vörskyn rouvalta. Oikein
siunattu ihminen, se Vappu.
LEENA-KAISA. Paljonko Vörskyn rouva maksaa kyynärältä?
JOHANNA. Vain kaksikymmentä viisi penniä, mutta onhan sitä siinäkin. Kun
aamusta iltaan istuu kankaan ääressä, niin kutoopa neljä kyynärää ja se
tekee jo markan. Millä sitä meikäläinen senkään vertaa ansaitsee. Ja
sillä kaksi henkeä melkein leivässä pysyykin. Paha vain, etten saa
lapselta aina olleeksi niin uuttera.
LEENA-KAISA. Sinulle sen kautta muistutetaan, ettet liian paljon
rupeaisi ahnehtimaan tämän maailman hyvyyttä.
JOHANNA. Saattaa niin olla. Mutta kuulkaa, Leena-Kaisa. Ettekö tekin
usko minun tästä lähtien saavani työtä yltäkyllin, kun rouvat kerran
oppivat minut tuntemaan ja näkevät, minkälaisen vaatteen minä kudon.
Siitäkin asiasta olen ollut niin hyvilläni, etten sanoa taida.
LEENA-KAISA. Elä huoli liian paljon iloita semmoisista turhista. Ne
eivät sinua taivaaseen kumminkaan vie.
JOHANNA. Eihän ne sinne vie, kyllä se tosi on. Mutta kun tuo leivän
saantikin on niin työlästä, tahtoo siihen mieli väkisenkin
kiintyä.--Vörskyn rouva tulee tuossa paikassa tänne, kangastaan
katsomaan. Saat nähdä, mitä hän siitä pitää. Ei hän työtäni moittimaan
pysty, sen takaan.
LEENA-KAISA. Aina sinä vaan menet takaisin kankaaseesi. Tokko enää osaat
muusta puhuakaan.
JOHANNA. Niin, semmoinenhan minä olen, hupakko. Täytyy jo itsekin sille
nauraa. Mutta ei se kumma ole, kun oikein ajattelee. Täällä istuin yötä
päivää sukanneule kädessä ja olin vähällä kuolla nälkään lapsineni.
Kuinka rauhallisesti se nyt makaa, raukka, kun on saanut ruokaa.
LEENA-KAISA. Pidätkö sinä, ihmisparka, enää mitään huolta
kuolemattomasta sielustasi?
JOHANNA. Eipä siihen, Jumala paratkoon, tahdo paljon aikaa olla. Sitten
kun pojan sain, en ole päässyt edes kirkossa käymään.
LEENA-KAISA. Se on kovin surkeata. Ajatteles, jos tällä hetkellä
kuolisit, mihin silloin joutuisit?
JOHANNA. En suinkaan tiedä.
LEENA-KAISA. Pahaan paikkaan, ilman armoa.
JOHANNA. Varjelkoon hyvä Jumala meitä äkillisestä kuolemasta.
LEENA-KAISA. Vähitellen tulet niin paatuneeksi, ettei sinua enää
halutakaan tehdä parannusta eikä Jumalan sanaa kuulla.
JOHANNA. Kyllä minä sitä kotona sentään aina väliin luen, Leena-Kaisa.
Ja muistan myös kiittää Jumalaa siitä, että minulla näinkin hyvät päivät
on. Moni muu raukka saa paljon enemmän puutetta ja kurjuutta kärsiä kuin
minä.
LEENA-KAISA. Vai niin sinä olet tyytyväinen. Ei mahda sitten ollakaan
perää siinä, kun sanotaan Riston ruvenneen kovasti juomaan.
JOHANNA. Kaikkia ne ihmisetkin tietävät. No niin, eihän sitä auta
valheeksi juuri sanoa. Mutta juovathan ne muutkin. Ja Risto on kuitenkin
siitä hyvä, ettei hän viinapäissäänkään ole minulle ilkeä. Pahankuriset
miehet alinomaa pieksävät vaimoaan, mutta Risto ei vielä kertaakaan ole
minua lyönyt.
LEENA-KAISA. Olet sinä yhtäkaikki tullut paljon nöyremmäksi kuin mitä
ennen olit. Muistan vielä, kuinka sydämikkö sinä saatoit hääpäivänäsikin
olla.
JOHANNA. Maailman ranta neuvoo meitä itsekutakin, Leena-Kaisa.
LEENA-KAISA. Niinhän se on.--Mitä kangasta se Risto muuten kantoi äsken
kaupungille?
JOHANNA. Kangasta? En ollenkaan tiedä. Mutta ajattelin juuri kysyä,
vieläkö hän oli kotona, kun tänne tulitte?
LEENA-KAISA. Olivat siinä poislähdössä Topon kanssa. Töyttäsimme
vastakkain tuossa ovessa.
JOHANNA. Ja Ristolla oli kangas kainalossa?
LEENA-KAISA. Niin oli. Kaunista kangasta näytti olevankin. Valkopohjaa,
sinisillä ja punaisilla juovilla.
JOHANNA. Merkillistä. En voi käsittää, mitä kangasta se olisi
ollut.--Valkopohjaa, sanoitte, sinisillä ja punaisilla juovilla. (_Menee
kankaan luokse, huudahtaa ja putoo kangaspuihin istumaan_.)
LEENA-KAISA. Noh, mikä nyt on? Johanna, mikä sinulle tuli?
JOHANNA (_koettaa puhua, mutta ei voi_).
LEENA-KAISA. Onko jotain tapahtunut?
JOHANNA (_änkyttäen_). Hyvä Jumala, hyvä Jumala----
LEENA-KAISA. Kangas?
JOHANNA. He ovat vieneet minulta Vörskyn rouvan kankaan!--koko pitkän
kankaan--
LEENA-KAISA. Oikeinko totta? No, ilmankos Risto sitä niin piilottelikin
selkänsä taakse.
JOHANNA. Mitä minä teen? Mitä minä onneton nyt teen?
LEENA-KAISA. En ymmärrä. Mutta älähän sure noin? Ei se siitä kumminkaan
parane. Koetetaan ennemmin keksiä jokin neuvo.
JOHANNA. Jos tavoittaisimme heitä,--jos saisimme kankaan vielä pois.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Työmiehen vaimo - 4
  • Parts
  • Työmiehen vaimo - 1
    Total number of words is 3664
    Total number of unique words is 1758
    25.6 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    39.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Työmiehen vaimo - 2
    Total number of words is 3674
    Total number of unique words is 1773
    24.3 of words are in the 2000 most common words
    34.2 of words are in the 5000 most common words
    39.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Työmiehen vaimo - 3
    Total number of words is 3740
    Total number of unique words is 1696
    25.5 of words are in the 2000 most common words
    35.5 of words are in the 5000 most common words
    40.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Työmiehen vaimo - 4
    Total number of words is 3753
    Total number of unique words is 1579
    27.7 of words are in the 2000 most common words
    36.9 of words are in the 5000 most common words
    42.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Työmiehen vaimo - 5
    Total number of words is 2649
    Total number of unique words is 1240
    28.6 of words are in the 2000 most common words
    38.8 of words are in the 5000 most common words
    43.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.