Tuomio - 4

Total number of words is 1914
Total number of unique words is 1006
27.7 of words are in the 2000 most common words
37.1 of words are in the 5000 most common words
43.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Valtiollisten mielenosoitusten estämiseksi olen pakotettu vaatimaan,
että haudalla ei pidetä mitään puheita.
HANNA.
Onko ehkä vielä joitakin muitakin ehtoja olemassa?
LINDH.
Tietysti on myöskin, mahdollisiin suruseppelenauhoihin nähden, otettava
varteen kaikkia julkisia tilaisuuksia koskeva kielto kansallisten
värien käyttämisestä.
HANNA.
Siis ainoastaan valkoista ja mustaa?
LINDH. Ainoastaan valkoista ja mustaa.
HANNA.
Minulla ei ollut aikomusta panna toimeen mitään
mielenosoittajaishautausta, puhein yhtä vähän kuin nauhoinkaan.
LINDH.
Eikä myöskään ystävillänne? Vaadin teiltä takeita siitä, etteivät
hekään pane toimeen mitään mielenosoituksia.
HANNA.
Jos tahtoisinkin, kuinka voisin minä heidän puolestaan semmoisia
takeita antaa?
LINDH.
Teidän lausumanne toivomuskin on jo oleva heille laki.
HANNA.
Semmoista lakia minä en voi enkä tahdo olla laatimassa. En itseni
tähden enkä vainajan. Vaikka olikin hänen toivonsa, että toisin hänet
tänne, on hän antava minulle anteeksi, etten voi tehdä enempää, kuin
olen tehnyt. Ei hän toden totta lähtenyt sinne sitä varten, että
palaisi tänne jonakin päivänä, joka jostakin syystä sopii teidän
politiikkanne tarkoituksiin. Kun ei hänen sallita päästä isänmaansa
poveen ilman ehtoja, hautaan hänet siis jonnekin ensimmäiseen
hautuumaahan rajan taa.
LINDH. Alkaa menettää tyyneyttään.
Teette, niinkuin tahdotte. Menettelynne miehenne kuoltua on siinä
tapauksessa täydessä sopusoinnussa menettelynne kanssa hänen eläessään.
Kun ette sallinut hänen silloin päästä osalliseksi niistä
helpotuksista, joita hänelle tahdottiin suoda, ei minua ihmetytä,
ettette salli sitä nytkään. Mutta syyttäkää silloin myöskin itseänne
siitä, että hän kuoli vieraalle maalle ja että hän nyt ei pääse
lepäämään isänmaansa poveen!
HANNA. Astuen askeleen eteenpäin.
Oliko se minun syyni, että hän joutui sinne?
LINDH.
Te, juuri te, olette syypää hänen kohtaloonsa! Hänen karkoituksensa
alkusyy on yksinomaan teidän.
HANNA.
Minun.
LINDH.
Te työnsitte häntä kaikessa edellänne! Te veditte hänet rauhallisesta
työhuoneestaan politiikan temmellykseen, panitte hänet johtamaan
kaikkia salaisia kokouksianne, saitte hänet kuuroksi kaikille
varoituksille! Te eristitte hänet vanhoista ystävistään ja
hengenheimolaisistaan, te saitte hänet, rehellisen vanhan suomalaisen,
liittymään ruotsalaisen puolueenne hurjimpaan kagaali-ryhmään ja sen
heiluvaan häntään!
HANNA.
Vai minä!
LINDH.
Te estitte hänet menemästä Ruotsiin! Jos hän olisi sinne mennyt, olisi
hän varmaan vielä elävien joukossa ja olisi kenties piankin voinut
palata. Se oli sitä teidän ja teikäläisten ainaista turhamaisuutta,
pinnistettyä helsinkiläiskagaalilaista efektinhakuanne, tuota
germaanilaista »kunnia»-kiihkoanne, joka on niin tuiki vierasta ja
vastenmielistä meidän vakavalle suomalaiselle rodullemme, johon ette
kuulu ja jota ette ymmärrä!
HANNA.
Kuulun kernaasti siihen rotuun, josta runoilija kerran lauloi: »Ma
kansan näin, mi kunnian edestä kaikki koetti.»
LINDH. Yhä kiihtyneemmin.
Teillä on aina ollut sairaloinen tarve koettaa olla enemmän kuin muut,
ja te tahdoitte tehdä hänestäkin enemmän kuin muut, vielä suuremman ja
kuuluisamman kuin puolueenne puolijumalatkaan. Teillä ei ole
milloinkaan ollut mitään tunnetta vastuusta, ei koskaan ajatustakaan
seurauksista maalle ja kansalle, ei edes hänellekään. Kaikki on
uhrattava--uhrattava!--aatteen, oikeuden ja Jumala ties minkä kaiken
yleismaailmallisen korun alttarille! Kunhan vain savu nousee, kunhan
vain suitsu Suomesta näkyy ja Eurooppa ihmettelee!--Hän ei päässyt
elävin silmin näkemään isänmaatansa, mutta te pääsitte. Nyt te täällä
tietysti tulette kulkemaan kovaonnisena, uhrautuneena, maanpaosta
palanneena intresanttina leskenä. »Hän seurasi häntä maanpakoon, hän
hoiti häntä siellä, hän kuljetti hänen ruumiinsa läpi laajan Venäjän,
mutta ei saanut tuoda häntä hänen perhehautaansa, julma, luonnoton veli
asetti hänelle ehtoja, »häpeällisiä» ehtoja, joihin hän ei voinut
suostua. Hänen täytyi viedä hänet takaisin rajan taa» .... siitä syntyy
liikuttava legenda, mieltä tärisyttävä ballaadi! Jos tunnen teidät
oikein, niin tulette kai vielä meitä syyttämään--ja minua tietysti
ennen muita--siitä, että me hänet karkoitimme, me hänet surmasimme...
HANNA.
Te sen teittekin.
LINDH.
Tietysti minä, kuinkas muuten ... vaikka te itse, juuri te, hänen hyvä
hengettärensä, teitte turhiksi meidän, minun, hänen veljensä, ja
entisten yhteisten ystäväimme kaikki ponnistukset--huolenpidosta häntä
kohtaan--valmistaa hänelle tilaisuuden päästä kotimaahan.
HANNA. On koettanut olla tyyni, kiivaammin.
Mutta mitä te oikeastaan tahdotte sanoa? Ettäkö hän siis ilman minua
olisi suostunut teidän häpeälliseen alentavaan esitykseenne? Ettäkö
Mauri, hän, olisi voinut pyytää armoa, armoa teiltä?
LINDH.
Ei siinä olisi ollut sen enemmän alentavaa, kuin on sotavangille, joka
on joutunut taisteluun kykenemättömäksi, saada osa vapauttaan takaisin
sitoutumalla olemaan liikkumatta ulkopuolelle jotakin määrättyä
aluetta.
HANNA.
Siinä on vain se ero, että tarjousta ei tehty sotavangille, vaan
rintamassa seisovalle sotilaalle, joka, niin nääntynyt kuin olikin, ei
vielä katsonut olevansa taisteluun kykenemätön eikä siis myöskään
katsonut voivansa antautuakaan. Ja taisteluun kykenemätönnäkin hän
olisi ennen antanut lävistää itsensä, kuin luovuttanut aseensa teidän
kaltaistenne maansa kavaltajain hänelle hankkimien etujen
saavuttamiseksi. On häväistys hänen nimelleen ja hänen muistolleen,
että hän ilman minun vaikutustani olisi mihinkään semmoiseen voinut
suostua. Ei hän katsonut ehdotuksianne edes sen arvoisiksi, että olisi
niistä minulle puhunut. Sain tietää houkutuksistanne rikkirevityistä
kirjeistänne, joita hän oli heittänyt paperikoriinsa.
PESONEN tulee kädessään keltaisessa kuoressa oleva kirje,
jonka asettaa Lindhin eteen pöydälle.
PESONEN.
Tämä on mennyt erehdyksestä virastoon.
Menee.
HANNA.
Hankkeenne oli katala kylläkin. Sen piti muka käydä ohi Bobrikoffin,
Pietarin teitä. Koetitte uskotella hänelle, että jos onnistuisitte, se
olisi merkki suunnan muutokseen yläilmoissa. Oli muka todennäköistä,
että muutkin karkoitetut pian saisivat palata samalla tavalla. Koetitte
ottaa hänet yllättämällä: vastaus oli annettava juuri samassa,
otollinen hetki voisi mennä ohi, huomenna voisi olla jo myöhäistä,--
panitte hänen eteensä valmiin paperin,--en sitä löytänyt, hän oli kai
heittänyt sen uuniin, mutta kirjeestänne kävi selville, että
semmoinenkin oli seurannut mukana--hänen tarvitsi vain piirtää siihen
nimensä, ja yhdellä kynänvedolla oli hän vapaa.
LINDH.
Niin, ja sen te estitte.
HANNA.
Hänen mielentilassaan olisi ollut inhimillistä, jos hän olisi
horjahtanut. Oli sydämetöntä uskotella hänelle, koti-ikävästä
sairaalle, melkein mielisairaalle miehelle, että hän voisi palata, oli
julmaa pitää kuin nälkään nääntymäisillään olevan edessä leipäpalaa,
johon hän ei voinut tarttua.--Vai »huolenpidosta häntä kohtaan»! Sitä
elkää uskotelko minulle! Kiireenne ei ollut aiheutunut muusta kuin että
kutsuntainne edellä olisitte saanut julistaa: hänkin taipui! hänkin
alistui! Häntä alentamalla toivoitte itse pääsevänne kohoamaan, häntä
mustaamalla laskitte itse tulevanne näyttämään vähemmän mustilta. Vasta
nyt minä näen politiikkanne koko suunnattoman surkeuden, sen
pohjattoman liejun, johon olette liukuneet!
LINDH. On tarkastanut kirjettä, avannut sen, ilme kasvoillaan on
muuttunut iloiseksi hämmästykseksi, melkein riemuisaksi. Hän antaa
Hannan puhua loppuun.
HANNA.
Mutta hän ei suonut teille sitä iloa. Eikä hän tule kuoltuaankaan
teidän pyyteitänne palvelemaan. Odottakoon hän aikaansa rajan takana.
Se on kerran tuleva. Kerran on koittava Suomen vapautuksen päivä. Ellei
se koita, ei tarvitse hänenkään tänne tulla. Mutta se on koittava. Ja
silloin, ainakin silloin,
astuu ihan Lindhin eteen,
jos ei jo ennen, kun ulkonainen vihollinen on voitettu, saavat
tuomionsa myöskin ne, jotka kavalsivat maansa ja turmelivat kansansa,
ja se tuomio on kuolema!
Lähtee.
LINDH.
Pyydän, odottakaa hiukan. Olkaa hyvä.
Antaa hänelle saamansa kirjeen kuoren.
HANNA.
Häneltä--teille? Mitä tämä on?
LINDH.
Se on leimasta päättäen pantu postiin samana päivänä, jona hän kuoli.
Se on nähtävästi jossakin avattu ja siitä syystä hiukan viivähtänyt.
Mutta se ehti kuitenkin ajoissa. Tehkää hyvin!
Antaa myöskin kirjeessä olleen paperin Hannalle.
Valtakirja minulle jättämään hänen puolestaan senaattiin--armonpyyntö.
HANNA. Vaipuu tuolille.
Se ei voi olla...
LINDH.
Se on hänen käsialaansa, siinä on hänen allekirjoituksensa ja
sinettinsä.--Te ette sano mitään. Näyttää, kuin olisi tämä teille,
kuinka sanoisin--yllätys.
HANNA. Heikosti.
Nyt minä ymmärrän kaikki.
LINDH. Hetken kuluttua läheten Hannaa. Koko ajan huulilla ivahymy.
Hän alistui siis hänkin--niinkuin me muutkin.
HANNA. Kimmoten ylös.
Hän ei alistunut, hän--
Vaipuu takaisin.
LINDH. Kerää pöydältä papereita ja asettelee niitä salkkuunsa. Ottaa
Hannan edestä pöydältä valtakirjan ja aikoo panna senkin salkkuunsa,
mutta jättää sen siihen.
Se on totta, tämä kuuluu teille, vainajan jälkeenjättämiin papereihin.
Menee ja ottaa käteensä kuvernöörin virkalakin. Pysähtyy salkku
kainalossa Hannan kohdalle, syrjittäin häneen.
Hän tahtoi aina olla jotakin suurta, jotakin erinomaista, vai tekö
hänestä koetitte semmoisen tehdä. Siinä hän nyt kuitenkin on
sankarinne, pyhimyksenne...
Asettaa päähänsä lakin.
Minä en ole pyrkinyt olemaan muuta, kuin isänmaallisten virkatehtävieni
vähäinen, vaatimaton täyttäjä.
Lähtee, mutta kääntyy.
Niin, mitä hautaamiseen tulee, niin voi se nyt tapahtua esteettömästi
minun puolestani--milloin tahansa--vaikka jo huomenna--ja myöskin ilman
ehtoja--sekä puhein että nauhoin.
HANNA.
Nyt te suostutte?
LINDH.
Enhän kernaasti voi olla suostumatta vainajan viimeiseen pyyntöön--
hänen omaan pyyntöönsä. Luulen sitä paitsi nyt jommoisellakin
varmuudella voivani vastata siitä, ettei täällä enää tule tapahtumaan
mitään epäjärjestyksiä.
Menee.
HANNA. Yhä samassa murtuneessa asennossa.
Oo!
ROUVA LINDH ja TILTA tulevat, edellinen puettuna matkapukuun,
jälkimmäinen kantaen matkalaukkua.
ROUVA LINDH.
Tilta vie sen rekeen.
TILTA.
Minä ajattelin sanoa, että jos kuvernöörska--niin, että minä en
sittenkään välitä--että olkoon, niinkuin olisi puhumatta se, mitä tänä
aamuna...
ROUVA LINDH.
Tilta jää! No se on hyvä, että Tilta jää.
TILTA.
Viipyykö kuvernöörska kauankin?
ROUVA LINDH.
En voi vielä sanoa.
TILTA.
Voi, jos kuvernöörska nyt viipyy kauankin ... mitenkä minä nyt osaan?
ROUVA LINDH.
Kyllähän Tilta osaa. Tilta nyt koettaa vaan katsoa, että kuvernöörillä
on kaikki, niinkuin Tilta kyllä tietää... Viepi ne alas ja käskee
kuskin ajaa pienelle portille, pihan puolelle...
TILTA.
Jasso, eikö paraatirappujen eteen, vaan pienelle portille...
ROUVA LINDH.
Niin.
TILTA menee.
ROUVA LINDH. Lähenee arasti Hannaa.
Hanna ... jos sinä tarvitset minun apuani, tarkoitan, jos tahdot sitä
vastaanottaa minulta, niin pyydän saada seurata mukanasi.
HANNA. Nostaa päätään.
Sinä lähdet?
ROUVA LINDH.
En voi enää jäädä, sen jälkeen mitä on tapahtunut.
HANNA. Katkerasti.
Ei sinun _sentähden_ tarvitse lähteä.
ROUVA LINDH. Riemastuen.
Hän on suostunut! Sinä sait hänet taivutetuksi?
HANNA. Kimmahtaa suoraksi, puristaen kätensä nyrkkiin, ojentaen ne ylös
tuskassa, kostossa, epätoivossa, niinkuin kutsuen apua, mutta saamatta.
Kuuluu laukaus alhaalta.
ROUVA LINDH.
Mikä se oli?
HANNA.
Joku ampui.
ROUVA LINDH.
Ampui? Alhaalla käytävässä?----Missä Edvard on?
HANNA.
Hän meni juuri ikään--sinne.
ROUVA LINDH. Rientää ulos peräovesta.
Alkaa kuulua kumeata melua alhaalta. Ovia paiskaillaan kiinni.
Sähkökelloja soi.
HANNA. Seisoo jännittyneenä paikoillaan, vähän eteenpäin nojaten ja
kuulostaen. Ilme kasvoilla epämääräinen.
YRJÖ tulee nopeasti perältä, päinvastaiselta taholta, kuin minne
rouva Lindh oli mennyt.
HANNA.
Mitä se oli? Mitä on tapahtunut?
YRJÖ.
On tapahtunut se, minkä täytyi tapahtua! Hän on saanut tuomionsa!
HANNA.
Hänkö? Hän!--Kuka hänet ampui?
Ei voi kokonaan pidättää ilon ilmettä kasvoiltaan.
YRJÖ. Riemuiten.
Minä!
HANNA. Horjuen.
Sinä...
YRJÖ. Kasvoilla kuin ilmestys.
Minä! Hänen täytyi kuolla! Heidän täytyy kohta kaikkien kuolla!
Merkkitulet pian kaikilla vuorilla palavat!
HANNA.
Sinä, Yrjö? Sinä!--Ei! Ei!
Kuuluu lähenevää melua. Rientää nopeasti sulkemaan peräoven
ja vääntää sen lukkoon. Melu menee ohi.
Pakene!--Pian!--Mennään täältä! Täällä ei ole ketään!
Tahtoo vetää hänet sille ovelle, josta rouva Lindh oli tullut.
YRJÖ.
Aion vastata teostani.
HANNA.
Sinä, Yrjö? Voi, miksi sinä sen teit?
YRJÖ.
Siksi, että se oli tehtävä.
Tekee liikkeen, niinkuin hänen olisi täytynyt vapautua jostakin,
joka puristi.
HANNA.
Mutta ei sinun, ei sinun! Enhän minä voinut aavistaa, että sinä sen
tekisit.
YRJÖ.
Juuri minun! Isä julisti tuomion, ja minä panin sen täytäntöön! Kansan
tuomion! Jumalan tuomion!
HANNA. Yhä suuremmassa tuskassa ja katkeruuden vimmassa.
Eihän--eihän isä ollut oikea mies sitä tuomiote julistamaan!
YRJÖ.
Juuri hän oli oikea mies! Kukas sitten, ellei hän!
HANNA.
Hän pyysi armoa, hän pyysi heiltä armoa...
On tarttunut kirjeeseen ja heittänyt sen taas pöydälle.
Vaikeroiden.
Ei hänen,--ei sinun,--ei minun! Voi, mitä minä olen tehnyt!
YRJÖ. On saanut käteensä kirjeen. Lukee.
»Valtakirja...»--hän? ... isä! ... hän!
Taas kuuluu melua ja askeleita, tartutaan oveen.
POLIISIMESTARIN ÄÄNI.
Se on lukossa.--Kantakaa tänne.--Rientäkää toista tietä.--Vartioikaa
kaikkia ovia.
YRJÖ. Tuijottaen paperiin, kasvot tuskasta vääntyneinä.
Isä alistui, isä pyysi armoa--heiltä...
Kulkee muutamia kiivaita askelia; vetää salamannopeasti esiin
revolverin ja ojentaa aseensa.
HANNA. On iskenyt kiinni hänen käteensä ja estää häntä ampumasta.
Yrjö, mitä sinä aiot? Sinä et saa!
YRJÖ. Yhä suuremmassa epätoivossa.
Isä pyysi armoa...
HANNA.
Isä ei pyytänyt armoa ... hän pyysi, mutta hän katui sitä heti ... hän
sovitti sen kuolemallaan.
YRJÖ. Pyrkii irti, mutta ei pääse.
HANNA.
Hän ei ollut enää syyntakeinen, hän oli mielipuoli kärsimyksistä ja
koti-ikävästä!
YRJÖ. Ei näytä kuulevan eikä välittävän.
En voi seisoa heidän edessään syyttäjänä niinkuin aioin!
Riuhtaisekse irti, sysää äitinsä luotaan, ampuu ja kaatuu
pöydän taa.
HANNA. Vaipuu pöytää vasten.
AILI syöksee sisään sisäovesta vasemmalta.
AILI.
Hän teki sen! Hän teki sen! Minä aavistin, että hän tekisi sen!
HANNA. Tehden heikon, torjuvan liikkeen, särkyneesti.
Aili--sinä et tiedä... Ei olisi pitänyt ... ei olisi pitänyt...
AILI. Huomaa mitä on tapahtunut ja jää seisomaan keskelle lattiaa
liikkumatonna.
You have read 1 text from Finnish literature.
  • Parts
  • Tuomio - 1
    Total number of words is 3400
    Total number of unique words is 1578
    26.5 of words are in the 2000 most common words
    36.0 of words are in the 5000 most common words
    39.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Tuomio - 2
    Total number of words is 3603
    Total number of unique words is 1641
    28.2 of words are in the 2000 most common words
    37.5 of words are in the 5000 most common words
    42.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Tuomio - 3
    Total number of words is 3498
    Total number of unique words is 1607
    25.5 of words are in the 2000 most common words
    36.1 of words are in the 5000 most common words
    40.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Tuomio - 4
    Total number of words is 1914
    Total number of unique words is 1006
    27.7 of words are in the 2000 most common words
    37.1 of words are in the 5000 most common words
    43.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.